uskonto

Ketään ei yllättänyt, että Charlie Hebdo -lehden verilöylyn jälkeen tutut tarinat kulttuurien perinpohjaisista eroista saivat tuulta purjeisiin. Kiistat fundamentalistisen islamismin ja islaminuskon suhteesta leimahtivat jälleen. Oli ennakoitavissa, että uskonkiihkoilijat saisivat vastaan kansalliskiihkoa tai sivistykseksi verhoutuvaa rasismia. Suurille ja yksinkertaisille tarinoille oli taas tilausta.

 

Uutta luotaavaa ja älykkäämpääkin keskustelua on onneksi ollut. On muistutettu fundamentalismin lyhyestä ja monijuurisesta historiasta ja siitä, miten yhdeksi ja yhtenäiseksi kuvatut ’kulttuuri’ tai ’uskonto’ palvelevat vain niitä, joille konflikti on siunaus. On huomautettu, että puhe ”islamilaisesta maailmasta” hävittää sisäiset kiistat, eriarvoisuuden ja kamppailut aivan kuin puhe ”länsimaisesta sivistyksestä”. On tutkailtu sitä, millaista hallaa loukkaantumisen politiikka on tehnyt jo kauan ennen arkea mullistavia murhenäytelmiä.

 

Monet ovat kuitenkin keskittyneet vääntämään kättä siitä, millainen lehti Charlie Hebdo oikein onkaan ja miten sen kuvia ja kirjoituksia pitäisi tulkita. Onko se oikealla vai vasemmalla, ovatko kuvat rasistisia vai eivät? Onko se ”meidän” lehtemme vai ei? Voiko olla kaikkien muiden tavoin Charlie? Keskustelu muistuttaa välillä pyhien tekstien tulkintaa. Satiirilehdelle kuuluva epämääräisyys ja ilkikurisuus tekee tällaiset kysymykset vaikeammiksi ja hankalammiksi kuin Jyllands-Postenin julkaistua Muhammed-pilakuvia vuonna 2005. Siksi ne nousevatkin näkyvämmin esiin. Satiiri paljastaa poliittiset refleksit.

 

Kuvat ja sanat ovat myös tekoja, joten tällaisella pohdinnalla on oma mielensä. Monet pilapiirtäjät ovat tuoneet esiin sen, että satiiri ja pilapiirtäminen eivät ole itseisarvo vaan tapa tehdä politiikkaa siinä missä mikä tahansa muukin – niissäkin viestitään jotain ja pyritään johonkin. Mielekkäin paikka ja aika ei kuitenkaan ole terroritekojen äärellä. Keskittyminen Charlien identiteettiin kaventaa näkökulmaa niin, että terrori-iskut nähdään kuvien seurauksena, että murhat voitaisiin selittää kuvilla, että juuri väkivallanteot herättävät kysymyksen satiirikon vastuusta.

 

Sanominen ja tekeminen on välttämätöntä

On selvää, että joskus sanat ja kuvat voivat olla suora hyökkäys ihmistä ja ihmisryhmää kohtaan, kiihotusta väkivaltaan. Ei siis heidän näkemyksiään, uskontoaan tai asemaansa, vaan ennen kaikkea heitä itseään – väriin, sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja syntyperään katsoen. Siksi sananvapaus ei voi olla absoluuttinen. Mutta "sana on myös teko" ei ole automaattinen oikeutus sensuuriin, sillä tekojahan tarvitaan, että elämä ja politiikka ovat mahdollisia. On lempeitä tekoja, kuohuttavia tekoja, tappavia tekoja, synnyttäviä tekoja, uudelleen ajattelemaan pakottavia tekoja.

 

Sananvapautta pitää usein puolustaa sisällöistä huolimatta. Vapaus ja aito demokratia edellyttävät, että sananvapautta puolustetaan vainolta ja että sensuurin leviämistä vahditaan alati ja tarkkaan. Jos loukkaantumisesta tulee kaiken pyhittävä vastalause, kriittinen ajattelu käy mahdottomaksi. Kuka tahansa voi katsoa oman mielipiteensä tai uskonsa loukatuksi, ja yhteiskunta muuttuu koskemattomissa kuplissa elävien mielipiteiden teatteriksi. Siksi sananvapauden on oltava perusoletus, ja sen suitsiminen on lähtökohtaisesti arveluttavaa, aina äärimmäinen keino. Sen puolustaminen väkivaltaa ja sensuuria vastaan on ensisijaista.


Vaarallista on myös "pyhittää" se, jota on sensuroitu tai jota vastaan on hyökätty. Me kaikki voimme olla Charlieita, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että Charlie olisi automaattisesti vapauden esitaistelija ja taitavaa satiiria. (Aivan kuin terrori-iskut eivät pyhitä ranskalaista yhteiskuntaa kiistämättömäksi demokratiaksi ja vapauden valtakunnaksi.) Vaino ei myöskään luo velvollisuutta julkaista – juuri tämä harhaluulo luo maaperää julkiselle keskustelulle ”provosointiautomaattina”.


On paljon huonoa ja toivottoman pinnallista poliittista pilapiirtämistä, mutta tällä ei ole yhtikäs mitään tekemistä sen kanssa, saisiko sitä julkaista ja pitääkö sitä puolustaa. Sananvapauteen kuuluu vastenmielisyys ja loukkaantuminen sekä tietysti ihan puhdas idioottimaisuus – koska muuten ei olisi tilaa viisaudellekaan.

 

Sotien lietsojat

Arkinen historiataju on kovin lyhyt, ja helposti ajatellaan, että yksi katastrofi muuttaa kaiken. Nyt siirryttiin uuteen maailmaan, ja on puhuttava kaikesta – kiihkeästi ja yhtaikaa. Tämä kuvitelma on mahdollinen vain oloissa, jotka ovat melko rauhalliset. Charlie Hebdoon kohdistuneen terroriteon kaltaisia iskuja tehtiin Irakissa valtavasti, ja uhrimäärä nousi tuhansiin, ennen kuin sunnien ja shiiojen välinen sisällissota saatiin leimahtamaan. Silti sunnit nousivat lopulta uskonsodan kiihottajia vastaan. Kiistojen taustalla olevia ongelmia ei vain ratkaistu, ja sunneille annetut lupaukset petettiin, mikä loi pohjan ISISin nousulle. Väkivallan keskellä on ehkä helpompi ymmärtää, että "kaiken muuttavia" tekoja tulee yhä uudelleen, ja kaikki muuttuu vain jos sen annetaan muuttua.

 

Euroopassa on ongelmansa, mutta täällä pitäisi olla paljon helpompaa vastustaa niitä vastakkainasetteluita, joita nyt yritetään takoa oleviksi. Hyökkäysten uhreja pitää puolustaa, mutta kenenkään ei pidä antaa vetää rintamalinjoja puolestamme.

 

Irakin ja Syyrian väkivallan kierteen muistaminen auttaa näkemään myös sen, että terrorismille ei löydy yksinkertaisia syitä. Charlie Hebdo oli fundamentalisteilta valitettavan onnistunut kohdevalinta, sillä monet vastareaktiot ovat juuri sitä, mitä he hakivat. On kuitenkin selvä, että he olisivat voineet valita vaikka minkä kohteen ja pukea sen omaan kertomukseensa.

 

Siksi on ongelmallista, jos terrori-isku ymmärretään vain ranskalaisen yhteiskunnan ongelmien heijastumana. Ranska on joutunut ja joutuu pohtimaan maan sisäisiä ristiriitoja joka tapauksessa, mutta iskua ei pidä pelkistää maallistamispolitiikan tai integraation epäonnistumiseksi. Tekijät olivat ranskalaisia ja olivat radikalisoituneet Ranskassa, mutta ainakin toinen oli saanut asekoulutusta Jemenissä. Yhteys Irakin konflikteihin on suorempi kuin Lontoon ja Madridin pommi-iskuissa. Tuolloin tekijät olivat selvemmin kotikutoisia radikaaleja, jotka oikeuttivat iskunsa Irakin sodalla .Syyrian ja Irakin ”kansainväliset prikaatit” luovat aivan uudenlaisen ja elävän sillan fundamentalismin leviämiselle.

 

Fundamentalistinen internationalismi on syntynyt uudelleen viime vuosina vahvemmaksi kuin se on koskaan ollut, ja vaikka se kumpuaa monenkirjavasta väkivallan ja kurjuuden taustasta, se on ehtinyt saada myös oman itseään ruokkivan käyttövoimansa. Tämän vuoksi keskustelu terrorin syistä ja juurista käy yhä vaikeammaksi.

 

Yksinäistä vai joukkojen väkivaltaa?

Uskonnollista, etnistä ja ideologista fanaattisuutta on olemassa. Ilman yleisempää katkeruutta, kurjuutta, syrjäytymistä tai vastakkainasetteluita sen käyttövoima olisi kuitenkin olematon, sillä vain harva yksilö viehättyy fanaattisuudesta, jos asiat ovat hyvin. Usein terrorismin yhteiskunnallisia selityksiä vastaan käytetään esimerkkeinä yksilöitä, jotka ovat päätyneet väkivaltaan hyvistä oloista, korkealla koulutuksella, ilman henkilökohtaisia traumoja. Tietenkään mikään yhteiskunnallinen selitys ei kata jokaista yksilöä, koska ihmisiä on niin monenlaisia.


Yksilöpsykologinen selitys teolle ei korvaa sosiaalista selitystä, ei liioin toisin päin. Ne ovat vastauksia eri kysymyksiin. Näkemys terrorismin yleisistä sosiaalisista taustoista ei pyri selittämään, miten yksittäinen ihminen päätyy väkivallantekoon, eikä se liioin yritä eikä pysty kirjoittamaan yksittäisen liikkeen syntyhistoriaa. Jokaisella terroristiliikkeellä tai sellaiseksi kutsutulla on omaleimainen historiansa.

 

Fanaattisuuden ituja voi syntyä ja on syntynyt missä tahansa oloissa. Se vaatii kuitenkin polttoainetta leimahtaakseen liekkiin. Oklahoman terrori-iskusta tuomittu Timothy McVeigh kuvitteli saavansa aikaan rotusodan Yhdysvalloissa ja jäi ”hulluksi pommittajaksi”. Ilman konfliktia ruokkivaa kurjuutta ja katkeruutta, ihmisten halua liittyä mukaan ja propagandan uskottavuutta liikkeet joko kuolevat tai jäävät piskuisiksi epätoivoisiksi ryhmittymiksi.

 

On ryhmiä, jotka pyrkivät luomaan omaa todellisuuttaan ja irtaantumaan kaikista ratkaisumalleista, ryhmiä, jotka kieltäytyvät kommunikoimasta. Siksi tällaisia joukkomurhia tulee väistämättä lisää. Mikäli niiden leviäminen halutaan estää, on puututtava niitä ruokkiviin taustasyihin kuten kasvavaan eriarvoisuuteen ja sen kammitsoitumiseen etnisiin tai uskonnollisiin rajoihin.

 

Jokaista joukkomurhaa se ei estä, koska on ihmisiä ja ryhmiä, jotka haluavat lietsoa väkivaltaa hyvissäkin oloissa. Vapaus ja demokratia ovat mahdollisia vain, jos yhteiskunta voi kestää tällaisen satunnaisen turvattomuuden muuttumatta perusteellisesti.


Ville Lähde


Syndicate content