kirjallisuus

toimittaja
05.02.2014

”Me filosofeeraamme, sillä me olemme Saksalaisia. Me harkitsemme tätä maailmaa ja sitä ihmeteltävää, järestyksellistä rakentoa, joka kutsutaan elämäksi.”

 

Näin kuuluu kuolematon repliikki Alexis Stenvallin eli Aleksis Kiven (1834–1872) huvinäytelmässä Olviretki Schleusingenissa (1866). Tarkemmin sanottuna näin kulkee Tommi-henkilön vuorosana alkuperäiskäsikirjoituksen kieliasussa.

 

Jo aiemmin avatun Kiven digitaalisen arkiston jatkoksi SKS on nyt julkaissut Kielipankissaan ”Aleksis Kivi -korpuksen”. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla työskentelevän kirjallisuudentutkijan Sakari Katajamäen sanoin se on ”Kiven kirjoituksista julkaistu ensimmäinen laaja sähköinen aineisto, josta Kiven kieltä voi tutkia siinä muodossa, missä se esiintyy alkuperäisissä käsikirjoituksissa ja ensipainoksissa”. Kokonaisuuden ovat toimittaneet Katajamäen kanssa Ossi Kokko ja Elina Kela. Sen äärelle pääsee täältä:

http://www.edith.fi/kivikorpus/index.htm

Mukana ovat Kiven kaikkien elinaikanaan julkaistujen nimekkeitten ensipainokset sekä skriptit ja epistolat. Osin talkoilla (2011–2012) toteutettu digiaineisto muodostaa pohjan SKS:n kriittisille Kivi-laitoksille, joista ovat tähän mennessä ilmestyneet Nummisuutarit (2010; verkkojulk. 2011) ja Kirjeet (2012). Tämän Edith-hankkeen ruoria pitelee toimituspäällikkö Katajamäki.

 

Kun kerran korpus on saanut muotonsa, kysykäämme, mikä on tuo avainkäsitteeltä haiskahtava ’rakento’? Kiven digidossierista käy entistä kätevämmin ilmi, että sana voi toimittaa hänen käytössään yksinkertaisesti ”rakennuksen” tai ”rakennelman” virkaa: Seitsemässä veljeksessä (1870) salvos eli järeä kokopuukehikko kohoaa, kun ”kiiritellään […] hirsiä ylös rakennolle”. Vielä 50-luvun Nykysuomen sanakirjassa lisättiin vanhahtavaksi merkittyyn ”rakento”-sanaan selitys ”vars. Kivellä”.

 

Sitä kuitenkin käyttää myös Elias Lönnrot (1802–1884), vieläpä toistuvasti sellaisella paraatipaikalla kuin Kanteletar-toimitteensa saateteksteissä. Kansanrunousmies erottaa toisistaan (esimerkiksi laulun pöljyyttään epätyydyttävän) ’asian itse’ ja (sen kenties hyvinkin kauniin) ’sanarakennon’. ”Ulkonainen rakento” viittaa Lönnrotilla myös runomittaan, -nuottiin tai -rytmiin erotuksena runon merkityksestä.


Kiven teoksissa käsite latautuu vahvemmin. Sanottakoon kakistelematta, että kehyksestä tulee hänen käsissään filosofisempi käsite, vaikkei sen tarvitse nykylukijan sielussa sentään kaikkein gestellahtavimpia säveliä soitellakaan. Niin parodinen kuin Olviretken saksalaisen suuhun pantu omakuvailu tai itse-erittely onkin, se esittää ’elämän’ johonkin määrään järjestyneenä ja kenties järjenmukaisenakin muotona, joka tarjoutuu sekä elettäväksi että ihmeteltäväksi ja pohdittavaksi. Sen saattaa ajatella yhtä hyvin syntymisen ja kuolemisen välillä olevien kokemusten yleiseksi yhdentäjäksi kuin myös kokijan ja kokemusympäristön välisen ajallis-paikallisen vuorovaikutuksen erityiseksi rakenteeksi, kokemuksen mahdollistajaksi.

 

Seitsemän veljeksen kertoja kuvailee metsässä yksikseen viihtyvän Laurin tapaa toimia ja hahmottaa: ”Siinä istui hän kauan, harkiten ja tutkistellen sekä tuulenpesää että pahkaa ja tuota monikoukullista katajaa.” Teonsana ”harkita” sai siis draaman sutkien (jollei syvällisten) saksalaisten filosofeeraajien yhteydessä turhanaikaisen tai huikentelevaisen sävyn, mutta romaanikin rakentuu sen kohdalta viistosti: myös oppimattoman ja umpimielisen Laurin tekemisten ilmeisen myötämielisempi selostus uhkaa alleviivata jotakin elämälle vierasta ja tähdellisyydestä päästettyä. Katkelma jatkuu huipentuen suoranaiseksi kontemplaation kuvaukseksi:

 

Millä tavalla oli luonto heidät saattanut matkaan? Mikä oli vääristänyt katajan noin moneen kymmeneen mutkaan ja polveen? Ja kallistui hän alas, nojaten päänsä vasten vanhaa, ruohoittunutta viholaispesää. Siinä katsoi hän puiden latvoja, purjehtivia hattaroita, mietiskellen maan ja taivaan rakentoa […]”

 

Piruilua tai ei, Laurin filosofisuus ei kumpua saksalaisten elämän erittelijöiden tapaan ainakaan pinnistetystä tarpeesta vastata kansallista tyyppikuvaa. Se näyttää nousevan kokijan tarpeesta ymmärtää suhdettaan elinpiiriinsä. Jos jotain tyypitellään tämän veljeksistä niukkapuheisimman ja taiteellisimman, suorastaan sulkeutuneen henkilön otteissa, niin kenties sittenkin omanlaistaan vähäsosiaalista avoimuutta, omatahtista tarkkaavaisuutta ja oppivuutta.

 

Laurin tapauksessa painottuu rakenteen sijasta rakenteistumisen tapahtumakulku, syiden ja vaikutusten ketju, jota maastossa omin päin ja neuvoin liikkuva hahmo perkaa ja pui mitä kouriintuntuvimmin. Kertoja antaa ymmärtää, että hahmoa auttaa totaliteettiin ja kausaliteettiin pureutumisessa mielikuvituksekas kyky virittäytyä liikoja ”harkitsemattomaan”, ”tutkistelemattomaan” ja ”mietiskelemättömään” olemiseen. Nuorukainen näet halusi aika ajoin eroon ”aatoksistaan”. Ellei uni – tai personifioitu ja hellitelty Unonen – silloin ottanut tullakseen, Lauri ”aatteli” itsensä myyräksi tai karhuksi. Tässä käsitteellisessä jäsentelyssä ajatteleminen on nimenomaan erilaisten kokemistapojen kokeilemista, vaihtelevien olemismallien jahtaamista ja pyydystämistä, siinä missä seisahtuneempi ja asetelmallisempi varta vasten tehty ajatustyö ilmaistaan mainituilla muilla verbeillä.

 

Käsitteen tulkinnassa tarvitaan vielä avuksi toista varhaisempaa näytelmäkappaletta. Teoksen Yö ja päivä (1866) pikkutyttönä sokeutunut Liisa saa näkönsä takaisin ja valmistautuu ottamaan vastaan ensimmäisen päivänkoittonsa uusin silmin. Aamuhämärissä puhuessaan hän vertaa näkemättömyyttään käsityskyvyttömyyteen, luolan pimeyteen ja ”synkeään, humajavaan arkkiin”. Vastaavaan tapaan toinen, näkevä henkilö vähättelee ”himmeää tietoaan”. Liisa vakuuttaa kohtaavansa tyynesti tilanteen, kun ”kerran on eteeni avettu se suuri, se loistava rakento, vaikka kalvenenki nyt ja vapisen. Oi! välähtäköön eteheni taivasten valkeus, ja kirkas otsa vasten kirkasta otsaa seisomme aamu ja mä, hymyellen toinen toisellemme.”

 

Tässä rakenne viittaa yhtaikaa valon paljastamaan järjestyneisyyteen ja valoon itseensä. Aaltoja tai hiukkasia, kokemuksellisesti valo on erojen toteamisen ja kokonaisuuksien erottumisen ennakkoehto, näköhavainnon edellytys. Näkeminen on aina jonkin näkemistä, käsittäminen jonkin käsittämistä. Paitsi elämään eräänlaisena rakenteena, Kivi viittaa myös valoon, havaitsemiseen ja oivaltamiseen jonkinmoisina rakentoina tai vähintäänkin rakenteitta onnistumattomina asioina.

 

Tietokanta hakutoimintoineen sijaitsee osoitteessa:  

https://korp.csc.fi/

Kiven kirjoitteiden ohella se sisältää nykyisellään myös 12 muuta korpusta, muun muassa lauseopin arkiston murrekorpuksen. Jos haluaa selata ja haravoida vain stenvallilaista tuotantoa, voi valikosta poistaa muut korpukset käytöstä. (Valikko: 13 korpusta --> SKS:n aineistoja --> Aleksis Kivi)

 

Digiarkisto ja koko korpus mahdollistavat loppumattomat möyrinnät Kiven ihanuuksissa. Tilaisuus moiseen olkoon laajinta lajia, tartuttakoon siihen yhtä hanakasti kuin enemmän tai vähemmän kriittisiin painatteisiin. Pää viholaispesään!

 

 

Jarkko S. Tuusvuori

 

Jag vill ta upp en tråd från min senaste blogg, ”Fiktion och verklighet". Även om vi i normala fall inte har svårt att förstå vad det innebär att vara ansvarig för det vi gör, verkar det som om klartänkta människors tankar låser sig när det gäller en skönlitterär författares ansvar för sitt arbete. Problemet åskådliggörs i denna episod i Salman Rushdies liv:
When Anis Rushdie read his son’s novel Midnight’s Children for the first time in 1980, he became convinced that Ahmed Sinai, the drunken father in the book, was a satirical portrait of himself. A family row ensued. Rushdie fils did not deny that Sinai was based on his father—“In my young, pissed-off way,” he would later tell The Paris Review, “I responded that I’d left all the nasty stuff out”—but he objected to his father’s wounded reaction and thought it revealed a crude understanding of how novels worked. “My father had studied literature at Cambridge so I expected him to have a sophisticated response to the book, but the person who did was my mother…. She understood it at once as fiction.” (Zoë Heller: recension av Rushdies självbiografi Joseph Anton: A Memoir i New York Review of Books, 20 december 2012.)
Faderns indignation föregriper på ett spöklikt sätt den dödsdom ajatollah Khomeini utfärdade över Rushdie för hans senare bok Satansverserna. I det fallet var Rushdies reaktion kluven. Enligt ett uttalande genast efter dödsdomen önskade han att han varit mera kritisk mot islam, men i sin självbiografi säger han sig ha blivit förbluffad över att hans artistiska projekt hade kunnat väcka anstöt. Även om det senare påståendet kanske ska förstås autofiktivt (memoaren är skriven i tredje person under namnet Joseph Anton, den pseudonym Rushdie antog när han försökte undkomma eventuella islamistiska mördare), illustrerar episoden den önskan att äta kakan och ha den kvar – att gripa in i en verklighet men själv stå utanför – som man kan misstänka att många författare (och säkert också många filosofer) hyser.

Caveat lector” – läsaren måtte akta sig – var tydligen Rushdies motto. Även om skildringen av en person bär omisskännliga drag av en verklig person, alltså ”baserar sig på” en existerande person i den meningen, så befullmäktigar detta inte läsaren att dra några slutsatser, så länge det klart framgår att det rör sig om en roman eller autofiktion. Man måste skilja mellan vad en text baserar sig på och vilka påståenden den gör. Så resonerade han.

En autofiktiv berättelse där personer omtalas med eget namn skiljer sig förstås från en roman där människor kamouflerats i högre eller lägre grad – men gränsen är inte skarp.

(En vanlig klyscha är att allting i en roman måste basera sig på författarens erfarenhet, och att det därför är meningslöst att över huvud taget söka några specifika motsvarigheter till personerna i texten. Tesen är så allmän att den ingenting säger. Däremot är givetvis gränsen mellan det som är fritt uppdiktat och det som är verklighetsbaserat flytande.)

I alla händelser måste en författare räkna med möjligheten att läsarna kommer att läsa in verklighetsreferenser i den litterära texten – desto sannolikare, ju mera verklighetslik texten är. Att bortse från detta vore naivt. (Och även om Salman Rushdies far själv hade tagit boken som fiktion, är det inte säkert att hans vänner och släktingar hade gjort det.)

Med denna insikt följer ett ansvar – det finns inte några moraliska fribiljetter i litteraturen, desto mera än i livet i övrigt. Till skillnad från juridiskt ansvar är moraliskt ansvar inte ett nollsummespel: jag kan inte gömma mig bakom det faktum att någon inte borde ha reagerat som hon gjorde, den fråga jag måste ställa mig är om jag kunde ha förutsett reaktionen. ”Jag varnade honom för att gå ut i den här sjögången.” Ibland räcker detta som ursäkt, ibland inte.

Viktigast av allt: att säga att någon har ett ansvar för en handling är inte att vilja förbjuda handlingen. Det är kanske viktigt att du skriver romanen även om människor blir kränkta. Att vilja diktera den andras handlingar är (oftast) moralism. Men det är inte moralism att kräva att den andra vet vad hon gör.

Lars Hertzberg
Kan det finnas något sådant som en sanningsenlig beskrivning av ett levnadslopp, en objektiv redogörelse för en politisk konflikt, ett krig, ett samhälle eller en förfluten tidsperiod? Eller är varje föreställning om något sådant en illusion?

Det är slående att bland olika filosofiska problem är det få som idag tycks väcka så stor diskussion som just detta – vad man kunde kalla ”dokumentarismens problem”. Det verkar engagera författare, kritiker, historiker, journalister, kulturskribenter, filmskapare, litteraturvetare med flera.

Anledningen till detta engagemang – vad det säger om vår tid – kunde vara intressant att reflektera över. Jag misstänker emellertid att själva problemet är ett skenproblem. Vi tror oss stå inför En Stor Fråga som borde kunna Lösas En Gång För Alla. Vi tänker oss att vi måste finna en metod som säkerställer att en framställning är fri från alla tänkbara invändningar. Eftersom något sådant inte finns, drar vi slutsatsen att problemet är olösligt: varje anspråk på att objektivt skildra en person eller ett skeende är godtyckligt.

Vad vi borde inse är att varje ifrågasättande kräver ett sammanhang. En skildring kan vara mera eller mindre sanningsenlig i ett eller annat avseende. Kravet på en beskrivning som är giltig i alla avseenden är inte ett krav som är omöjligt att uppfylla – det är ett meningslöst krav. Att inte förstå detta kan inverka förlamande på den som förelägger sig uppgiften att beskriva ett livslopp eller ett historiskt skeende.

Uppgiften att ge en trovärdig framställning kan givetvis ställa oss inför stora, nära nog oöverstigliga svårigheter. Men svårigheterna kan bara förstås i relation till den givna uppgiftens karaktär. Ifall uppgiften i sig är diffus blir framgångskriterierna oklara. (Av analoga skäl brukar det sägas att dikt inte kan översättas – vad man egentligen menar är att kraven på en lyriköversättning är mångtydiga.)

Om själva uppgiften i princip är olöslig så är däremot varje ansträngning meningslös.

***

Det som skiljer en dokumentär självbiografi från autofiktion, sägs det ibland, är att den dokumentära skildringen gör anspråk på att vara sann. Till detta genmäls det att alla sådana sanningsanspråk är omöjliga: minnet förvränger eller förtränger, vår förståelse av människor och situationer är ensidig och ofullständig, vi förskönar omedvetet oss själva och dem som står oss nära osv. Det här är riktigt, men av det följer det inte att distinktionen mellan dokumentär och fiktion upplöser sig. Distinktionen mellan dokumentär och fiktion är inte kunskapsteoretisk utan moralfilosofisk. I stället för sanningsanspråk borde vi tala om sanningssträvan: en författare kan avkrävas räkenskap för sina strävanden men inte för hur väl hon lyckats. I en fiktiv framställning finns ingen sanningssträvan (med hänsyn till fakta).

Däremot kan hybrider mellan dokumentära och fiktiva framställningar ställa oss inför försåtliga (moraliska) frågor. En bok som publiceras med beteckningen ”roman” kan innehålla inslag som, för dem som är bekanta med förhållandena, uppenbart handlar om verkliga personer. Författaren kan här röra ihop fakta och fantasi efter förgottfinnande. Det problematiska är att författarens ansvar för de slutsatser läsaren drar blir diffus.

Lars Hertzberg
Syndicate content