Commentatio academica de usu et abusu eloquentiæ

Tekijät: Hassel Henrik
Julkaistu: 1751
Julkaistu filosofia.fi sivustolla: 12.03.2011

Praeses: Henrik Hassel

Respondens: Gabriel Petéche

Commentatio academica de usu et abusu eloquentiæ

1751



Hassel / Petéche 1751 – Commentatio academica de usu et abusu eloqventiæ.


Akateeminen kommentaatio kaunopuheisuuden käytöstä ja väärinkäytöstä

Avainsanat: puhetaito, poliittinen puhe, oikeuspuhe, retoriset ohjeet, retoriset tehokeinot, tunteisiin vaikuttaminen

Kommentaarin mukaan yksinkertainen todenpuhuminen ei aina riitä, sillä asiat on esitettävä ja perusteltava kuulijoihin vaikuttavalla tavalla. Historia tarjoaa esimerkkejä puheen voimasta, mutta se voi sekä lisätä malttia että lietsoa kiivautta. Etenkin oikeudenkäynneissä kiistakysymysten ytimestä harhaantunut kaunopuheisuus on lisännyt yleistä asiattomuutta.

Academic Commentary on the Use and Abuse of Eloquence

Keywords: eloquence, political speech, judicial speech, rhetorical instructions, rhetorical powers

Commentary starts with the idea that straightforward matter-of-fact speech isn’t always enough, since listeners need to be won over by an effective delivery. History knows many examples of the power of public speeches, yet it can foster both moderation and vehemence. Arguing beside the point in court is a common example of the misuse of eloquence. 

Akademisk kommentar om vältalighetens bruk och misbruk

Nyckelord: vältalighet, politiskt tal, juridisk tal, retoriska instruktioner, retorisk effekt

Kommentaren hävdar att enkelt tal om sanningen är inte alltid tillräckligt. Det behövs en special konst att får publiken lyssna till och lära sig saker. Historiskt sätt har vältaligheten ändå befrämjat bade moderation och fanatism. Osaklig argumentering i rättegångar är ett exempel på vältalighetens skadligt bruk.
 
 

Liitteet

PDF: Skanneroitu/Skannad/Scanned: TA-Hassel-USU-skannattu.pdf
PDF: Litterointi/Transkription/Transcription: TA-Hassel-USU-litteroitu-fix.pdf
PDF: Suomennos/Finsk översättning/Finnish translation: TA-Hassel-USU-final-fix.pdf
Alla ensin suomennos ja sen perässä latinankielinen litteraatio.
____________________
 

Olkoon menestyksekästä ja onnekasta
AKATEEMINEN KOMMENTAARI
KAUNOPUHEISUUDEN
KÄYTÖSTÄ JA VÄÄRINKÄYTÖSTÄ

JONKA
Maineikkaan Filosofisen Tiedekunnan Luvalla
Turun Kuninkaallisessa Akatemiassa
Kaunopuheisuuden PROFESSORI
HENRIK HASSELIN
TOIMIESSA PREESEKSENÄ
MAISTERIN ARVON SAAMISEKSI
asettaa julkisesti hyvien tarkistettavaksi
pohjoissuomalainen
GABRIEL PETÉCHE1
Suuressa auditoriossa, 2. toukokuuta
VUONNA 1751
aamupäivällä totuttuun aikaan

TURUSSA, painoi Kuninkaallisen Turun Akatemian Kirjapainon Johtaja
JACOB MERCKELL.


Jeesuksen nimeen!

§ I
Jos ihmiset seuraisivat ainoastaan järjen ääntä, ei tarvittaisi mitään reetorien konsteja, sanallisia viehätyskeinoja, mutkia ja metkuja, vaan riittäisi, että selittäisi ajatuksensa selkeällä, tarkalla ja ymmärrettävällä kielellä. Kun historiallinen totuus välitetään muille, tuodaan esiin joko juuri tosiasiat sekä niiden eri ominaisuudet, vaikutus ja toiminnat tai selostetaan tarkoin tapausten yhteydessä niiden ajankohdat, syyt, olosuhteet ja seuraukset. Ne, jotka juuttuvat epävarmojen kysymysten ympärille joko niiden puolesta tai niitä vastaan, tyydyttävät tehtävänsä, kun tekevät johtopäätökset aidoista ja ilmeisistä perusteista pätevällä päätelmäketjulla ja sulkevat pois ja hylkäävät sen, mitä on tullut julki vastakkaisen näkemyksen puolesta. Teon huolellisesta tarkkailemisesta tulisi palkita, jottei puheeseen luikertelisi tyhjänpäiväistä tarinointia ja epäpätevää päättelyä. Kaikkihan tietävät, että hyvin monia ihmisten välisiä asioita toimitetaan tällaista oikotietä? Kun vaimo keskustelee aviomiehensä, isä poikansa tai isäntä orjansa kanssa, he eivät intoudu haeskelemaan trooppeja ja skeemoja2. Eivätkä filosofit tai muut oppineet tutki tarkoin reetorien lippaita paljastaessaan tieteen saloja puheessaan tai kirjoituksessaan. Eivätkö taitavimmat poliitikot vähät välitäkin näistä retoriikan taidon väriaineista hoitaessaan valtakuntien tärkeitä asioita?

§ II
Usein kuitenkin sattuu aikoja, jolloin yksinkertaisille totuuksille ei ole sijaa. Ihmiset eivät nimittäin aina kiinnitä huomiota järjen neuvoihin, vaan heihin vaikuttavat usein harkitsemattomat ja virheelliset mielipiteet, ja tunnekuohut riuhtaisevat heidät mukaansa pyörremyrskyn lailla. Varsinkin rahvas sivistymättömänä, oikullisena, hämäränä ja kaikessa epäjohdonmukaisena kohisee ja kavahtaa pienimmästäkin syystä niin kuin rajutuulten myllertämä meri; jos sille esittäisi toden yksinkertaisesti, löisi leikiksi koko puuhan ja kertoisi tarinaa kuuroille.

§ III
Järkevät miehet kiinnittivät huomionsa tähän seikkaan ennen kaikkea niissä yhteiskunnissa, joissa kansalla oli paljon valtaa: he lähtivät tarpeen pakottamina tielle, joka soveltui ennen muuta rahvaan luonnonlahjoihin. Niinpä kun oli pohdittava, mikä hyödyttäisi tai vahingoittaisi valtiota, tulisiko ryhtyä sotaan vai rauhaan ja siviilihallintoon, he pyrkivät loihtimaan kansan yksimieliseksi tuoden esiin ei niinkään totuudenmukaisia ja pitäviä vaan enintään todennäköisiä perusteluita, joiden pauhu sai sivistymättömän enemmistön kovat korvat höristymään äärimmilleen.

§ IV
He esittivät perusteluja sellaisessa järjestyksessä, että ne ensin koskettivat kevyesti kuulijoiden mieliä ja samassa jo järkyttivät, ravistelivat ja taivuttivat täysin valtaansa. Kuvaan tuli mukaan erilaisia esitystä piristäviä tehokeinoja, joiden valtoihin varomattomat jäivät niin, että punnitsivat vain välinpitämättömästi argumenttien yksityiskohtia. Ovelat puhujat käyttivät hienoja sanoja, ilahduttavaa ilmaisumuotoa ja upeita vertauksia kuin nyrkkeinä, ja monesti näyttikin siltä, että oli oteltava vähemmän vahvoin mutta sitäkin säihkyvimmin rystysin.

§ V
He keskittivät paljon taitoa ja vaivaa tunteiden herättämiseen, taivuttamiseen ja niiden mukaan tempaamiseen keinolla millä hyvänsä. Niin he saivat aikaan, että kuulijat olivat väliin ilosta riemuissaan, väliin murheen murtamia, väliin he leimuisivat suuttumusta ja vihaa, ja väliin heidän mielensä taipui rakkauteen ja sääliin. Ja jottei petollisuudesta olisi jäänyt puuttumaan mitään, he eivät puhuneet ainoastaan suulla ja äänellä, jota oli korotettava, laskettava ja ohjailtava kaikin mahdollisin tavoin, vaan myös huolellisesti harkituin ruumiin liikkein ja elein. Kaikki tämä tähtäsi siihen, että kuulijat eivät olisi itse oivaltaneet, ymmärtäneet ja käyttäneet arvostelukykyään, vaan että äkkinäinen mielenpuuska pakottaisi heidät toisen tahdon orjiksi mihin milloinkin.

§ VI
Kun isänmaan etua ajattelevat ja asioiden hoitoon perehtyneet miehet käyttivät näitä taitoja, yhteisestä edusta pidettiin epäilemättä parempaa huolta kuin jos yksittäiset henkilöt olisivat äänestäneet ilman johtajaa oman neuvottoman tietämättömyytensä mukaan. Menneisyyden tapahtumat, joihin ryhdyttiin ja joita hallittiin näiden taitojen avulla, osoittavat selvästi, miten paljon niistä oli hyötyä. Kreikkalaisten parista löydämme Solonin, Lykurgoksen, Themistokleen, Perikleen, Demostheneen3 ja muita erityisen taitavia ja isänmaallisista ansioistaan kuuluja puhujia. Rooma puolestaan tuotti urheiden taistelijoiden lisäksi myös erinomaisia puhujia, joiden puhelahjat tarjosivat suurta apua tiukoissa tilanteissa. Menenius Agrippa ansaitsee kiitoksen siitä, että hän sai vaarallisen kapinan vastakkaisiin asemiin jakaman kansakunnan yhdistymään liittoon ja keskinäiseen sopuun pitämällä yksinkertaisen mutta terävä-älyisen puheen muiden ruumiinosien kanssa riitelevästä vatsasta4. Sittemmin Rooman valtiossa esiintyi julkisesti suuri joukko puhujia, joita Cicero, itse puhujista etevin, tarkastelee erityisessä tutkielmassaan5. Olisi hyvin vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, käydä arvostellen läpi sitä, mitä yksittäiset henkilöt saivat puhumalla aikaan; kaiken historiallisen luetettavuuden tuella kuitenkin väitän, että he eivät olisi koskaan kyenneet torjumaan valtioistaan niin monia onnettomuuksia eivätkä hoitamaan niille niin monia etuja, ellei heillä olisi ollut käytössään tätä apukeinoa.

§ VII
Mutta niin kuin parhaat ja hyödyllisimmät asiat usein väärinkäytettyinä rappeutuvat vahingollisiksi ja turmiollisiksi, siten saamme tietää kaunopuheisuudenkin altistuneen tällaiselle kohtalolle. Mitä aluksi käytettiin taltuttamaan rahvaan hillitöntä mielivaltaa ja alistamaan koulimattomien tahtoa viisaiden mielipiteen kannalle, se on vaivihkaa alistunut soihdun virkaan lietsomaan kansan maltittomuutta roihuun. Minkä tehtävä oli tyynnyttää ja tukahduttaa syntyviä riitaisuuksia, siitä on tehty kaiken ristiriitaisuuden, levottomuuden ja kapinoinnin äiti ja imettäjä. Kun vilpittömät ja viisaat puhujat ovat kaikkialla pitäneet huolta yhteisestä hyvästä ja ponnistelleet saadakseen vastahankaisetkin kansalaiset edistämään sitä, on ollut toisia, jotka ovat pitäneet yhteistä etua vähempiarvoisena ja tavoitelleet vain oman yksityisen asiansa parasta. Sellainen oli Peisistratos6, joka asettui vastustamaan Solonin tervehdyttäviä lakiehdotuksia ja taivutteli ateenalaiset hunajaisen suloisilla sanoilla olemaan välittämättä vapaudestaan, josta he muutoin pitivät tiukasti kiinni, ja tarjoamaan hänelle kuninkaan valtaa. Sittemmin vehkeilevät demagogit, joille sekasortoisissa oloissa kalasteleminen oli hyvin tuottoisaa, kiihottivat tuossa valtiossa lukuisia suuria levottomuuksia. Kaikki tietävät, kuinka monia myllerryksiä panivat Rooman valtiossa aikaan Gracchukset, jotka olivat kaunopuheisuudeltaan niin väkeviä, että Plutarkhoksen arvion mukaan muut sen ajan puhujat olivat heihin verrattuina tuskin poikasiakaan7. Lähes kaikki levottomuudet, jotka Rooman valtiota ankarasti ravistuttaneet kansantribuunit synnyttivät, pantiin alkuun kapinallisilla puheilla.

§ VIII
Olemme käsitelleet kaunopuheisuuden merkitystä valtiollisissa neuvotteluissa, siirtykäämme nyt samaan tapaan lyhyesti tarkastelemaan sitä, millä tavoin se on tullut esiin oikeudellisissa asioissa. Forum oli reetoritaitojen harjoittamisen pelipaikka ja painimolski mutta myös ikään kuin reetorien oma erityinen tila ja kenttä puhetaidon esittelemiselle kaikessa voimassaan ja runsaudessaan. Tästä meille on nähtävänä muistomerkkejä, ja taidosta muinoin muistiin merkityt asiat ovat olleet ennen kaikkea ohjeita mittelöihin forumilla. Ne sattuvat kieltämättä monissa asioissa ihailtavasti kohdalleen ja säilyttävät arvonsa edelleen meidän aikanamme ja aina tulevaisuudessakin. Koskapa kaikki oikeudelliset riidat saavat alkunsa jostain teoista, ohjeissa punnitaan niiden kertomista yksityiskohtaisen huolellisesti. Ne kuvailivat paikan, ajan ja muita olosuhteita ja lisäksi kokosivat yhteen ja vertaisivat kaikkea, mikä tukisi sanottavan uskottavuutta. Kun teon taustat oli selitetty, tutkittiin, minkä näkökohdan ympärillä keskusteltiin: kreikkalaiset kutsuivat kiistan keskipistettä sanalla krinomenon, roomalaiset käyttivät termiä syyn status8. Jos yksi krinomenon käsitti useita aiheita, huomioitiin myös näiden eroavuudet ja palautettiin yksittäiset seikat tiettyihin pääkohtiin. Kaikki käyttivät perusteluita, joiden he arvelivat soveltuvan omaan oikeusjuttuunsa. Viimein he torjuivat vastapuolen esittämät todistelut ja pyrkivät parhaansa mukaan osoittamaan ne vääriksi. Tämä kestävälle perustalle nojaava käytäntö on välttämätön kaikessa oikeudellisessa toiminnassa.

§ IX
Tarkastelkaamme edelleen, miten muutoin puhujat ovat esitelleet taitojaan. Tuomarien suosiollisuuden saavuttamiseksi nähtiin erittäin paljon vaivaa. Oli yleistä taivutella ihmisiä kokonaan suopeuden, vihan ja muiden tunteiden valtaan, niin etteivät he arvioineetkaan asiallista totuutta. Hyväntahtoisuuden saavuttamiseksi he esittelivät omaa tai päämiestensä merkitystä valtiolle ja näiden kansalaisten hyväksi suorittamia palveluksia. He lipesivät ylistämään myös tuomareita ja kehuivat heidän oikeudenmukaisesti ja viisaasti tuomitsemiaan oikeusjuttuja vertaamalla niitä muihin, mikä hiveli tuomarien korvia. He yrittivät kohdistaa vihaa ja halveksuntaa vastustajiinsa. He syytivät heitä vastaan kaikenlaisia soimauksia, sellaisiakin, joilla ei ollut mitään tekemistä käsillä olevan jutun kanssa. Ainakin itseltään Cicerolta on luettavissa niin paljon ja niin törkeitä herjauksia, että plebeijeistä pohjimmainenkaan ei olisi kyennyt vuodattamaan niitä enempää eikä sen tylympiä. Mikään ei ollut niin selvää ja ilmeistä, niin pysyvää ja luotettavaa, että nämä jättiläiset eivät olisi yrittäneet vallata ja musertaa sitä. Todistajien uskottavuuden kyseenalaistamiseksi väitettiin, että ihmiset erehtyvät usein, että jotkut ovat lahjottuja kullalla, toiset puolestaan vihan tai rakkauden turmelemia, että jotkut ovat lausuneet väärän todistuksen kevytmielisyyttään. Sen sijaan muiden esittämiä argumentteja vastaan oli helppo väittää, että ei tule antautua luontaisen taipumuksen valtaan, että tulee hyväksyä vain tiettyjä ja taattuja perusteluja, että omien mielipiteidensä puolesta taistelevat kuolevaiset ovat kaikkialla samaa mieltä vain perin vähästä. Kun he tajusivat sopimusten olevan haitaksi itselleen, he vakuuttivat, että niitä vahingoitetaan toistuvilla petoksilla ja pakkokeinoilla, mutta että tuomareille on saatettu tiedoksi ainoastaan oikeudenmukainen toimintamalli. Ikään kuin sopimusten säilyttäminen olisi oikeuden vastaista – tosiaankin erinomainen muistutus! Kun kutsuttiin valan tekoon, he saman tien palauttivat ajoittaisen väärien valojen tekemisen. Pidetäänkö kunniakkaana muuttaa hyveet vioiksi ja viat hyveiksi kaksisuuntaisella muodonmuutoksella? Cicero, joka filosofisissa teoksissa puhui kiivaasti nautintoa vastaan, omaksui milloin tahansa puheissaan sen oikeudellisena puolustuksena. Samoin teoksessaan Puhujasta9 hän antaa Antoniuksen10 rehennellä: puolustaessaan Norbanusta11 Sulpiciusta12 vastaan tämä sai puolueriitoja ylistämällä niin paljon huomiota, että koko juttu päätyi vastoin kaikkia odotuksia puolustuksen voitoksi. Raskaista rikoksista syytettyjä puolustaessaan asianajajat todistivat surua kasvonilmein, elein ja kyynelin ja toivat lisäksi esiin myös surupukuiset syytetyt vanhempineen, sukulaisineen ja ystävineen ikään kuin olisivat kuvailleet jotain murheellista näytöstä; he kutsuivat paikalle myös pikkulapsia, jotta yksin heidän näkemisensä herättäisi myötätuntoa. Siten käsistä ei päästetty mitään, minkä ajateltiin mitenkään voivan liikuttaa läsnä olevien mieliä. Näiden keksintöjen arvo vahvistui niin, että itse oikeusoppineisuutta pidettiin vähemmässä arvossa ja oikeudenkäynteihin voitiin huoletta tuoda esiintymään vain niihin hyvin harjaantuneita.

§ X
Kukapa ei näkisi, miten vahingollisia nämä strategiat ovat olleet? Kukaan ei ole syntynyt niin sameassa barbariassa, ettei tietäisi, miten toimittaakseen tehtävänsä oikein tuomarin tulee olla vapaa osapuolten pyrkimyksistä ja mielenliikutuksista. Jos sumu ympäröi hänen mieltään, hän ei kykene erottamaan oikeaa väärästä eikä oikeudenmukaista epäoikeudenmukaisesta. Niinpä koko tämä puhetaidollinen kalusto on kamppaillut etunenässä sitä vastaan, mitä asianmukaisen oikeudessa puhumisen luonne vaatii.

YKSIN JUMALALLE KUNNIA


Suomentanut Raija Sarasti-Wilenius
Toimittanut Jarkko S. Tuusvuori



Viitteet [ja suomentajan & toimittajan huomautukset]
1 [Gabriel Petesche (1756–1789), vehmaalaisen rykmentinpastorin poika, aloitti opinnot Turussa 1771. Päätyi adjutantiksi ja (linnoitustyömaan) konduktööriksi.]
2 [Kreikkalaisperäiset sanat tarkoittavat teknisesti retorista sanankäännettä (tropos) ja lausekaavaa (skema), arkisemmin koukkua ja juonta.]
3 [Solon (n. 640–n. 560 eaa.), ateenalainen lainsäätäjä, valtiomies ja runoilija. Lykurgos (n. 390–324 eaa.), ateenalainen puhuja ja valtiomies. Themistokles (n. 525–n. 459 eaa.), ateenalainen valtiomies ja sotapäällikkö. Perikles (n. 495–429 eaa.), ateenalainen valtiomies. Demosthenes (384–322 eaa.), kuuluisin ns. attikalaisista puhujista.]
4 [Agrippa Menenius Lanatus, roomalaista patriisisukua, konsulina 503 eaa. Vuonna 494 hän onnistui taivuttelemaan Pyhälle vuorelle vetäytyneet plebeijit palaamaan takaisin Roomaan kertomalla heille vertauksen ihmisen vatsan ja ruumiinjäsenten välisestä riidasta.]
5 [Ciceron roomalaisen puhetaidon historiaa käsittelevä teos on nimeltään Brutus. Marcus Tullius Cicero, Puhetaidosta, Brutus. Suom. Pirkko Haapanen. Finn Lectura, Helsinki 1990.]
6 [Peisistratos (k. 527 eaa.), Ateenan ensimmäinen tyranni, joka nousi valtaan 546 eaa. Solonin reformia seuranneen melskeisen ajan konfliktien seurauksena.]
7 [Veljekset Tiberius Sempronius Gracchus (162–133 eaa.) ja Gaius Sempronius Gracchus (153–121 eaa.), oppineita ja taitavia puhujia, jotka kansantribuunin virassa pyrkivät ajamaan Rooman köyhän väestön asiaa. Molemmat kuolivat poliittisten levottomuuksien tuoksinassa. Kreikkalaisfilosofi Plutarkhos (45–125) kertoo veljesten elämästä jättiläissarjassaan Bioi paralleloi. Ks. Kuuluisien miesten elämäkertoja. Suom. Kalle Suuronen. WSOY, Helsinki 1955.]
8 [Roomalaisille keskustelun jäsentävä pääkohta oli status. Ks. esim. Wendy Olmsted, Rhetoric. An Historical Introduction. Blackwell, Malden, Mass. 2008. Vrt. Cicero, Puhetaidosta, Brutus.]
9 [Marcus Tullius Cicero, Puhujasta (De oratore, 55). Suom. Aulikki Vuola. Gaudeamus, Helsinki 2006.]
10 [Antonius (s. 143 eaa.), konsuli 99 eaa., roomalainen puhuja, Ciceron puhetaidonopettaja ja yksi keskustelijoista hänen teoksessaan Puhujasta.]
11 [Gaius Norbanus (k. 82 eaa.), kansantribuuni (103 eaa.), jonka Antonius hoiti oikeudessa (95 tai 94 eaa.) vapaaksi kuolemansyytteestä.]
12 [Publius Sulpicius Rufus (n. 121–88 eaa.), kansantribuunina 88.]

____________________


Q. F. F. Q. S.
COMMENTATIO ACADEMICA,
De
USU ET ABUSU
ELOQVENTIÆ,
Qvam,
Adprobante Ampliss. Facult. Philosoph.
in Reg. Academ. Aboënsi,

PRÆSIDE
HENRICO HASSEL,
Eloqv. PROFESS. Reg & Ord.
Pro GRADU MAGISTERII
Publicæ bonorum duquisitioni sistit,
GABRIEL PETÉCHE,
Borea-Finlandus.
In Audit. Majori, die 2. Maji,
ANN. MDCCLI.
H. a. m. s.

ABOÆ, Imprim. Direct. Reg. Acad. Aboëns. Officin.
Jacob MERCKELL.

[sivu 2 tyhjä]

-3-

I. N. J.


§. I.
Si homines rationis tantum dictamina sequerentur, nulla Rhetorum artificia, nulla lenocinia verborum, ambages & apparatus nulli requirerentur; verum serrmone perspicuo, distincto & intelligibili cogitationes animi sufficeret explicare. Veritas quando historica cum aliis communicaretur, vel res ipsæ proponerentur, earumque variæ proprietates, vires & operationes; vel in factis illorum occasiones, caussæ, circumstantiæ & consecutiones enarrarentur. Qui circa dubias hærerent quæstiones, quas aut adstruerent aut oppugnarent, hi suo satisfacerent officio, quum ex principiis genuinis & evidentibus justa serie conclusiones deduxerint, & quæ pro parte contraria fuerint prolata, exceperint repulerintque. Palmarium esset opus diligenter attendere, ne supervacaneæ narrationes & argumenta invalida in orationem, irreperent. Quis nescit plurima inter homines negotia tali compendio expediri? Non tropos & schemata conquirunt conjux cum conjuge, Pater cum filio, cum servo dominus colloquia

-4-

instituentes. Neque vel Philosophi, vel alii eruditi Rhetorum capsulas excutiunt, qvum ore aut calamo arcana scientiarum aperiunt. Quid? quod Politici perspicacissimi, de gravissimis imperiorum negotiis agentes, parum curent hæc artis Rhetoricæ pigmenta.

§. II.
Verum incidunt sæpe tempora, quibus veritati simplici nullus est locus. Homines enim nomn semper animadvertunt ad concilia rationis, ast levibus erroneisque haud raro agitantur opinionibus, & affectuum vehementia ceu turbine abripiuntur. Vulgus præcipue rude, mobile, temerarium, & in ipsa inconstantia pertinax, ut mare procellis lacessitum, vel minimas ob causas fremit ac inhorrescit; cui si verum simpliciter exposueris, omnem luderes operam, & surdis fabulam narrares.

§. III.
Observarunt hoc viri prudentes, in illis præsertim civitatibus, ubi magna erat plebis potentia; quare urgente necessitate illam ingressi sunt viam, quæ ingenio vulgari præ cæteris conveniret. Qvum igitur deliberandum esset, quid publicæ rei conduceret vel noceret, sive bellum id, sive pacem & civilem administrationem attingeret, pro eliciendo populi consen-

-5-

su argumenta in medium produxerunt, non tam vera & solida, quam probablia duntaxat, sonora, & quæ crassas rudium, numero prævalentium, aures maxime commoverent.

§. IV.
Argumenta tali ordine disposuerent, ut animos audientium primum leviter  perstringerent, mox vero percellerent, concuterent, expugnarent. Accesserunt variæ dictionis veneres, ad delectandum compositæ, quibus tantum capiebantur incauti, ut momenta argumentorum oscitanter expenderent. Quidquid erat verbis nitidum, figuris jucundum, translationibus magnificum ut pugiles quidam callidi adhibuerunt; & sæpe non tam fortibus, quam fulgentibus armis pugnandum videbatur.

§. V.
Plurimum vero artis & operæ posuerunt in affectibus excitandis, flectendis, et quocunque modo rapiendis. Sic effecerunt, ut auditores modo lætitia exsultarent, modo dolore percuterentur, modo ira & odio exardescerent, modo in amotem [amorem] & commiserationem converterentur. Atque, ne quid insidiarum deesset, non ore tantum & voce, quæ tamen ipsa varie extollenda, submittenda, ac nescio quibus

-6-

modis torquenda erat, sed exquisito etiam corporis motu et gestibus loquebantur. Omnia hæc eo tendebant, ut audientes non tam ipsi perciperent, intelligerent, judicarent; sed alieni arbitrii servi in partes quascunque improviso impetu compellerentur.

§. VI.
Ubi viri in patriam bene animati, & rerum gerendarum periti, his artibus utebantur, non dubium est, quin communi emolumento rectius fuerit prospectum, quam si nemine dirigente, singuli pro sua ignorantia inconsulta tulissent suffragia. Qvantum dictæ artes prosuerint, res apud veteres illarum adminiculo sapienter susceptæ, & feliciter administratæ declarant. Si Græcos adierimus, apud illos inveniuntur Solon, Lycurgus, Themistocles, Pericles, Demosthenes, aliique & Eloquantiæ facultate conspicui, & meritis in patriam celebrati. Ubi ad Roman nos convertimus, hæc non solum fortissimos bellatores, verum oratores quoque præstantissimos exhibebit, quorum facundia arduis in rebus maximum ipsi præstitit adiumentum. Menenio Agrippæ id laudis debetur, qui simplici quidem ast arguto commento, de ventre cum reliquis membris litigante, civitatem, periculosissima seditione in factiones contrarias divisam, ad unionem & concordiam revocavit. Magno deinde numero in civitate Romana prodierunt Oratores, de quibus parti-

-7-
culari tractatu egit Cicero ipse Oratorum princeps. Difficile admodum foret, imo impossibile, recensendo percurrere, quid singuli dicendo effecerint, hoc tamen, adstipulante omni fide historica, contendimus, quod nunquam tot calamitates a civitatibus hisce avertere, ac tot commoda iisdem procurare valuerint, nisi hoc subsidio instructi fuissent.

§. VII.
Quemadmodum vero res optimæ & utilissimæ, adveniente abusu in nocumenta & pestes haud raro degnerant, ita Eloquentiam eidem fato obnoxiam fuisse comperimus. Quæ primum excolebatur, ut luxuriantem vulgi licentiam castigaret, rudiumque voluntatem sapientum judicio submitteret, hæc facis ministeria subiit ad incendendam plebis temeritatem. Cujus fuerat officium enascentes discordias compescere, & in herba opprimere, illa omnis dissidii, turbarum & seditionis facta est mater ac nutrix. Qvum veri & cordati oratores ad publicum bonum ubique respicerent, & cives ad illud promovendum vel invitos pertrahere laborarent, exstiterunt alii, qui posthabito communi emolumento, privatæ solum rei augmenta quæsiverunt. Talis erat Pisistratus, qui saluberrimis Solonis rogationibus obnitens, mellea verborum svavitate Atheniensibus persvasit, ut

-8-

libertate, cujus alioquin tenacissimi fuerant, neglecta, regiam sibi potestatem offerrent. Plurimas deinde maximasque in civitate ista turbas concitarunt factiosi illi Demagogi, quibus in turbido piscari maxime fuit lucrosum. Quis ignorat, quantos in Republica Romana fluctus concitaverint Gracchi, viri tantum eloquio pollentes, ut judice Plutarcho, cæteri ejus temporis Oratores, cum illis comparati, non pueris præstiterint? Imo omnes fere tribunitiæ procellæ, quibus gravissime concutiebatur civitas Romana, seditionis orationibus concitabantur.

§. VIII.
Tetigimus, quid in deliberationibus publicis valuerit Eloquentia, jam ad judicia progrediamur, quomodo se in illis exseruerit, pari brevitate dicturi. Erat forum non solum Rhetorum ludus & palæstra, in qua ingenium exercitarent, sed proprium quasi spatium & campus, in quo omnem dicendi vim & copiam explicuerunt. Unde etiam videmus monumenta & præcepta; quæ de tota hac arte veteres consignarunt, imprimis ad fori certamina collimare. Nec possumus diffiteri, quin plurima in illis haud spernenda obveniant, quæ nostro adhuc tempore suum retinent pretium, semperque retinebunt. Quemadmodum omnes controversiæ forenses

-9-

ex factis quibusdam exoriuntur, ita in hisce enarrandis diligenti studio versabantur. Nec loci tantum ac temporis aliasque expresserunt circumstantias, verum etiam omnia collegerunt & inter se compararunt, quæ ad fidem dictis faciendam aliquid ponderis adferrent. Historia facti proposita, investigarunt, tota caussæ disceptatio quo cardine verteretur, quem Græci χζινομενον, Latini statum caussæ vocarunt. Quod si vero unum χζιγομενον plura comprehenderet momenta, etiam hæc discrimina observarunt, ad certa quædam capita singula revocantes. Ulterius adhibuerunt argumenta, quæ suæ quilibet caussæ judicavit idonea. Exceperunt denique, quas adversarius rationes produxerat, easdemque pro virili refellere laborarunt. Hæc firmo nituntur fundamento, & in qualibet actione forensic utique sunt necessaria.

§. IX.
Alia jam videamus, in quibus Oratores suum artificium ostentarunt. In conciliando judicum favore plurimum operæ ponebatur. Communis quippe erat persvasio, homines ex rei veritate parum judicare, sed gratiam & odium cæterosque affectus plenum ubique exercere dominium. Ad benevolentiam captandam exposuerent, quales vel ipsi vel clientes in rempubli-

-10-

cam fuerint, & quæ civibus præstiterint officia. In judicum quoque laudes exspatiantes, res ab illis juste sapienterque judicatas prædicarunt, aliis juxta prolatis, quæ aures illorum titillarent. Ipsos adversarios in odium & contemtionem adducere moliebantur. Unde quælibet illis crimina objectarunt, etiam quæ cum præsenti, de quo agebatur, negotio, nihil affinitatis habebant. Certe apud Ciceronem ipsum tot tantaque convitia legimus, ut infinitus ex plebe plura & acerbiora vix profundere sustineret. Nihil tam planum erat ac evidens, nihil tam stabile & firmum, quod hi gigantes invadere & prosternere non conarentur. Ad fidem testibus derogandam urgebantur, homines frequenter fallere, quosdam auro corruptos, alios odio vel amore, nonnullos levitate falsum dixisse testimonium. Contra vero, ubi alia opponebantur argumenta, facilis erat exceptio, ingenio non esse indulgendum, certa tantum & explorata admitti debere, paucissima inveniri, de quibus mortales ubique consentiunt, qui tamen omnes pro suis opinionibus pugnant. Qvum pacta sibi obstare intelligerent, contenderunt hæc fraudibus & coactione identidem vitiari; judicibus vero solam justitiæ normam propositam esse. Egeregium certe monitum! quasi vero pactorum servatio justitiæ adversatur. Qvum ad juramenta provocaretur, illico reponebant, interdum perjuria committi. Quid? quod virtutes in vitia & vitia in virtutes reciproca meta-

-11-

morphosi transformare pulcherrimum haberetur. Qui in scriptis Philosophicis contra voluptatem acerrime disputavit Cicero, in orationibus quandoque ejusdem suscepit patronicium. Idem in libro de Oratore Antonium inducit gloriantem, quod in caussa Norbani, quam contra Sulpicium defenderat, seditiones laudando tantum præstiterit, ut præter omnium exspectationem superior evaserit. Ubi gravissimorum criminum accusatos tuebantur patroni, non solum vultu, gestibus & lacrimis ipsi mœrorem testabantur, sed reos etiam produxerunt sordidatos, eorumque patres, cognatos & amicos, ceu tristissima quædam spectacula proposuerunt; filios quoque parvulos adhibuerunt, ut vel solus eorum adspectus commiserationem eliceret. Sic nihil intermittebatur, quod ad commovendos præsentium animos unquam potuit excogitari. Eò dignitatis hæc evaluerunt inventa, ut ipsa jurisprudentia vilipenderetur, modo quis illa calleret, & in aciem recte produceret.

§. X.
Quam noxia hæc fuerint stratagemata quem poterit latere? Neminem tam crassa genuit barbaries, qui nesciat, judicem, suo si officio rite fungatur, a studio partium & perturbationibus liberum

-12-

esse debere; quæ nebulæ, si animo ejus fuerint offulsæ, neque verum a falso, neque justum ab injusto discernere valebit. Omnis igitur hic Oratorius apparatus adversa cum illis fronte pugnavit, quæ juris rite dicundi exigit natura.

SOLI DEO GLORIA.


Hassel / Petéche 1751 – Commentatio academica de usu et abusu eloqventiæ.

Akateeminen kommentaatio kaunopuheisuuden käytöstä ja väärinkäytöstä

Avainsanat: puhetaito, poliittinen puhe, oikeuspuhe, retoriset ohjeet, retoriset tehokeinot, tunteisiin vaikuttaminen

Kommentaarin mukaan yksinkertainen todenpuhuminen ei aina riitä, sillä asiat on esitettävä ja perusteltava kuulijoihin vaikuttavalla tavalla. Historia tarjoaa esimerkkejä puheen voimasta, mutta se voi sekä lisätä malttia että lietsoa kiivautta. Etenkin oikeudenkäynneissä kiistakysymysten ytimestä harhaantunut kaunopuheisuus on lisännyt yleistä asiattomuutta.

Academic Commentary on the Use and Abuse of Eloquence

Keywords: eloquence, political speech, judicial speech, rhetorical instructions, rhetorical powers

Commentary starts with the idea that straightforward matter-of-fact speech isn’t always enough, since listeners need to be won over by an effective delivery. History knows many examples of the power of public speeches, yet it can foster both moderation and vehemence. Arguing beside the point in court is a common example of the misuse of eloquence. 

Akademisk kommentar om vältalighetens bruk och misbruk

Nyckelord: vältalighet, politiskt tal, juridisk tal, retoriska instruktioner, retorisk effekt

Kommentaren hävdar att enkelt tal om sanningen är inte alltid tillräckligt. Det behövs en special konst att får publiken lyssna till och lära sig saker. Historiskt sätt har vältaligheten ändå befrämjat bade moderation och fanatism. Osaklig argumentering i rättegångar är ett exempel på vältalighetens skadligt bruk.