In Memoriam: Georg Henrik von Wright (1916–2003)

Julkaistu: 2003
Julkaistu filosofia.fi sivustolla: 10.12.2007

Ilkka Niiniluoto

In Memoriam: Georg Henrik von Wright (1916–2003)

Ajatus 60, 2003, 7–13.

Liitteet

PDF: Skanneroitu/Skannad/Scanned: Niiniluoto2003.PDF
DOC: Litterointi/Transkription/Transcription: Niiniluoto2003.doc

Ilkka Niiniluoto

In Memoriam: Georg Henrik von Wright (1916–2003)

Ajatus 60, 2003, 7–13.

 

In Memoriam:

Georg Henrik von Wright (1916–2003)

 

 

Muistelmateoksessaan Mitt liv som jag minns det (2001; suom. Elämäni niin kuin sen muistan, 2002) akateemikko Georg Henrik von Wright kertoo antaneensa elämänsä kehittyä omin ehdoin sanonnan "werde was du bist" mukaan. Muistelmissa hahmottuva elämänkaari on korkea ja valoisa: onnellista lapsuutta suomenruotsalaisessa aatelis­perheessä seurasi filosofisen kutsumuksen herääminen 13-vuotiaana, tuloksena loistelias kansainvälinen ura loogikkona ja filosofina sekä tunnustettu asema kulttuurikriitikkona ja kriittisen älymystön kärki­hahmona Suomessa.

Georg Henrik von Wright syntyi 14. kesäkuuta 1916 Helsingissä. Suvun kantaisä George Wright oli muuttanut Skotlannista Narvaan 1600-luvulla; aatelisarvon suvun edustajille myönsi kuningas Kustaa III vuonna 1772. Georg Henrikin isä Tor oli liikemies, joka oli opiskellut myös filosofiaa Edvard Westermarckin johdolla. Ruotsinkielisestä norssista ylioppilaaksi keväällä 1934 valmistunut Georg Henrik aloitti saman vuoden syksynä Helsingin yliopistossa teoreettisen filosofian opinnot, muina aineinaan historia, valtio-oppi ja matematiikka. Pää­aineen professorina toimi karismaattinen opettaja Eino Kaila, joka oli naimisissa G. H. von Wrightin äidin serkun Anna Snellmanin, J. V. Snellmanin pojantyttären, kanssa.

Kaila johdatteli nuoren sukulaisensa Wienin piirin loogiseen empirismiin tarjoamalla hänen luettavakseen Rudolf Carnapin teoksia. Englannin kielen von Wright opetteli tutkimalla J. M. Keynesin teosta A Treatise on Probability. Kaila, joka oli itse kirjoittanut 1920-luvulla todennäköisyyslogiikasta, ehdotti von Wrightille tieteenfilosofista

 

-7-

 

väitöskirjaa Humen muotoileman induktion ongelman loogisista ja todennäköisyysteoreettisista aspekteista. Työ valmistui nimellä The Logical Problem of Induction keväällä 1941, minkä jälkeen nuori tutkija sijoitettiin sodan ajaksi palvelukseen Valtion tiedoituslaitokseen.

1930-luvun lopulla nuori von Wright matkusti Euroopassa ystä­vänsä Göran Schildtin kanssa ja kävi myös Wienissä. Kuitenkin Wienin asema uuden eksaktin filosofian keskuksena oli hiipunut Hitlerin valtaantulon myötä ja päättyi lopullisesti, kun Itävalta liitettiin Saksaan 1938. von Wright matkusti 1939 Cambridgen yliopistoon Englantiin tapaamaan induktiota tutkinutta C. D. Broadia, mutta yllättäen kohtasi siellä maineikkaan Ludwig Wittgensteinin, jonka syvällinen ja ankara persoonallisuus teki nuoreen suomalaiseen suuren vaikutuksen.

Vuonna 1946 von Wright, tuolloin vasta 29 vuoden ikäisenä, nimi­tettiin Helsingin yliopiston ruotsinkieliseksi filosofian professoriksi. Lisämeriittinä väitöskirjan ohella oli teos Den logiska empirismen (1943, suom. Looginen empirismi, 1945).

Vieraillessaan sodan jälkeen Cambridgen yliopistossa von Wright tapasi uudelleen Wittgensteinin. Myös G. E. Mooren hän oppi tunte­maan läheisesti. Wittgenstein erottua 1947 Cambridgen virastaan yli­opisto kutsui 31-vuotiaan von Wrightin hänen seuraajakseen keväällä 1948. Nuori perhe – mukana vaimo Elisabeth (von Troil) ja kaksi lasta – asettui uuteen kotiin. Kun syöpää sairastanut Wittgenstein kuoli 1951, von Wright päätti palata seuraavan vuoden alusta takaisin virkaansa Helsingin yliopiston professorina. Samalla von Wright yhdessä Elizabeth Anscomben ja Rush Rheesin kanssa sai julkaisu­oikeudet Wittgensteinin valtavaan käsikirjoitusten ja muistiinpanojen kokoelmaan. On suuressa määrin von Wrightin tunnollisuuden ja huolellisuuden ansiota, että tämä ainutlaatuinen kokoelma on vuosi­kymmenien kuluessa järjestetty ja julkaistu tutkijoiden käyttöön. Hänen ansiostaan Suomesta tuli yksi Wittgenstein-tutkimuksen kan­sainvälisistä keskuksista.

Myöhemmin von Wright on luonnehtinut Kailaa ja Wittgensteinia kahdeksi filosofiseksi "isähahmokseen": jälkimmäinen hävitti "juu­riaan myöten" loogiseen empirismiin liittyvän filosofisen minän, mutta silti Kailan vaikutuksesta jäi jäljelle voimakas kiinnostus logiikkaan ja

 

-8-

 

sen käyttöön filosofisten ongelmien analyyttisessä käsittelyssä. von Wrightin käsitys filosofian luonteesta "käsitteellisten intuitioiden eksplikaationa" onkin loogis-analyyttinen eikä edusta luonnollisen kielen filosofiaa.

Cambridgen kautensa alussa von Wright viimeisteli teoksen A Treatise on Induction and Probability (1951), joka on edelleen klassinen esitys Baconilta ja Milliltä periytyvästä eliminatiivisen induktion mene­telmästä. Vielä 1957 hän julkaisi laajennetun version väitöskirjastaan. Mutta hänen mielenkiintonsa oli jo siirtynyt induktion tutkimisesta filosofiseen logiikkaan. Loogisen totuuden luonnetta von Wright täsmensi distributiivisilla normaalimuodoilla, jotka tavallaan laajen­sivat Wittgensteinin Tractatus-teoksen tautologian käsitteen yksipaik­kaiseen predikaattilogiikkaan. von Wrightin lahjakkain ja kuuluisin oppilas Jaakko Hintikka kehitteli edelleen väitöskirjassaan 1953 näitä normaalimuotoja koko ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikalle. Uudeksi tärkeäksi alueeksi kohosi modaliteettien (välttämättömyys, mahdollisuus, mahdottomuus) tutkiminen teoksessa An Essay on Modal Logic (1951). Mind-lehdessä 1951 julkaisemassaan kuuluisassa artik­kelissa "Deontic Logic" von Wright totesi, että saamisen (permissio) ja pitämisen (obligaatio) käsitteet noudattavat loogisia periaatteita, jotka muistuttavat mahdollisuuden ja välttämättömyyden logiikkaa. Tämän työn ansiosta hänestä tuli modernin deonttisen logiikan perustaja. Saman perusidean ja syntaktisen aksiomaattisen menetelmän muun­nelmia olivat von Wrightin myöhemmät tutkielmat mm. aikalogiikasta ja preferenssilogiikasta.

1950-luvulla von Wright hoiti pitkän aikaa rinnakkain oman virkansa ohella myös teoreettisen filosofian ja käytännöllisen filosofian professuureja. Kailan kuoltua 1958 von Wright nimitettiin Suomen Akatemian jäseneksi 1961. Kun samaan aikaan viroissa olivat Kailan oppilaat Oiva Ketonen, Erik Stenius ja Jaakko Hintikka, Helsinki oli nopeasti kohonnut uuden loogis-analyyttisen filosofian tutkimuksen huomattavaksi kansainväliseksi keskukseksi. Yhtenä näyttävänä osoi­tuksena tästä oli 1962 Helsingissä järjestetty modaali- ja moniarvo­logiikan kansainvälinen kongressi.

 

-9-

 

    Vastanimitettynä akateemikkona von Wright julkaisi 1963 teoksen The Varieties of Goodness, jossa käsitellään hyvän käsitteen erilaisia merkityksiä. Tämä analyyttisen arvoteorian perusteos, jota kirjoittaja itse piti parhaana työnään, on vuosikymmeniä myöhemmin herättänyt jälleen uutta mielenkiintoa: siinä käsiteltyihin etiikan "esikäsitteisiin" kuuluvat mm. hyve, hyvinvointi, terveys, ihmisten ja eläinten oikeu­det. Se ilmestyi suomeksi käännettynä nimellä Hyvän muunnelmat vasta 2001. Toinen 1963 ilmestynyt teos, Norm and Action, edustaa pitkää jatkuvuutta von Wrightin tuotannossa. Siinä deonttinen logiikka yhdistetään teon ja toiminnan käsitteisiin sekä selvitetään normien olemassaolon ja totuuden filosofisia ongelmia. Tällä työllä on ollut erittäin suuri vaikutus normilogiikan ja oikeusfilosofian kansain­väliseen tutkimukseen. von Wright itse jatkoi filosofisen logiikan tutkimusta koko uransa ajan. Kustannusyhtiö Blackwell (Oxford) julkaisi 1980-luvun alussa kolmiosaisen kokoelman Philosophical Papers, joka sisältää hänen tutkielmiaan totuudesta, normeista, ajasta, muu­toksesta, kausaliteetista, determinismistä ja luonnonlaeista. Viimeisin teos logiikasta Six Essays in Philosophical Logic ilmestyi 80-vuotis­päiväksi kesäkuussa 1996.

Deonttinen logiikka johti G. H. von Wrightin tutkimuksiin teon teoriasta. Hän puolusti manipulatiivista käsitystä kausaliteetista, jonka mukaan toiminnan käsite on ensisijainen syyn ja vaikutuksen käsit­teisiin nähden. Maailmalla ehkä laajimmin tunnetussa teoksessaan Explanation and Understanding (1971) von Wright tarkastelee selittämi­sen ja ymmärtämisen kiistaa historiassa ja yhteiskuntatieteissä. Luonnonilmiötä voidaan selittää kausaalisesti peittävän lain avulla. Sen sijaan ihmisen aikomuksellista ja tarkoittavaa (intentionaalista) toimintaa tulisi ymmärtää teon tekijän tavoitteiden ja uskomusten kautta. Keskeiseksi välineeksi tulee tällöin jo Aristoteleelta peräisin oleva praktinen syllogismi. Tämä teesi luonnontieteiden ja ihmis­tieteiden erilaisuudesta erottaa von Wrightin positivistien kannatta­masta tieteen ykseyden periaatteesta. Se tuo hänet lähelle monia myöhäis-Wittgensteinin innoittamia tutkijoita ja muistuttaa myös manner-Euroopassa suosittuja, tulkintaa ja intentionaalisuutta koros­tavia ajattelutapoja, kuten hermeneutiikkaa ja fenomenologiaa. von

 

-10-

 

Wright oli itsekin tietoinen, että hänen "analyyttinen hermeneu­tiikkansa" on merkittävä yritys yhdistää kilpailevia filosofisia koulu­kuntia.

G. H. von Wright pohti filosofian tilaa ja koulukuntia useissa teoksissaan. Teos Logik, filosofi och språk (1957, laajennettu laitos 1965; suom. Logiikka, filosofia ja kieli, 1958/1968) on yhä käytössä oppikirjana. Filosofian maailmankongressin 1998 videoesitelmässään hän arvioi että Russellin totuuteen pyrkivä tieteellisen filosofian trendi on voittanut Wittgensteinin merkityksiä paljastavan ohjelman analyytti­sessa filosofiassa.

G. H. von Wrightin ansiot akateemisena tutkijana toivat hänelle runsaasti luottamustehtäviä ja kunniaa, vaikka muistelmien mukaan hän ei koskaan erityisemmin näihin toimiin pyrkinytkään. Suomen Filosofisen Yhdistyksen puheenjohtajana hän oli Kailan ja Ketosen jälkeen 1962–73 ja Åbo Akademin kanslerina 1968–77. Vuosina 1968–­70 hän toimi vanhan Suomen Akatemian viimeisenä esimiehenä. Cornellin yliopistossa Yhdysvalloissa hän oli ulkoprofessorina 1965–77 (Wittgensteinin oppilaan Norman Malcolmin kutsumana) ja Leipzigin yliopiston vierailevana professorina 1994–95. von Wright toimi myös monissa kansainvälisten järjestöjen luottamustehtävissä: Tieteen his­torian ja filosofian kansainvälisen unionin (IUHPS) presidenttinä 1963–65 ja Filosofian kansainvälisen instituutin (IIP) presidenttinä 1975–78. Wihurin kansainvälisen palkinnon hän sai yhdessä Hintikan kanssa 1976.

Jo 1970-luvun alussa ryhdyttiin toimittamaan von Wrightin ajatte­lua käsittelevää nidettä "The Library of Living Philosophers" -sarjaan. Pitkän toimitustyön jälkeen teos ilmestyi 1989 sarjan niteenä n:o XIX: Pääsyä tähän kirjasarjaan on pidetty Nobelin palkinnon veroisen kunnianosoituksena filosofian piirissä.

Lukuisista palkinnoista viimeiseksi jäi Helsinki Forumin 2002 myöntämä "kriittisen eurooppalaisen" nimitys.

Georg Henrik von Wright oli korkean tieteellisen asemansa ohella aktiivinen kulttuuripersoona. Tosin hän tunnusti, ettei koskaan oikein selvittänyt oman tieteellisen minänsä suhdetta aikalaiskriittiseen intellektuellin toimintaansa. Jo 1950-luvulla hän kirjoitti Nya Argus

 

-11-

 

-lehdessä tyylikkäitä esseitä Tolstoin ja Dostojevskin ajatusmaailmasta sekä Spenglerin ja Toynbeen historian filosofiasta. Ne koottiin teokseen Tanke och förkunnelse (1955; suom. Ajatus ja julistus, 1961). Essee tiedon hyväksikäyttöön ja vaarallisuuteen liittyvistä myyteistä (hyvän ja pahan tiedon puu, Prometheus, Faust) herätti laajemmin huomiota vasta ilmestyessään uudelleen teoksessa Humanismen som livshållning (1978; suom. Humanismi elämänasenteena, 1981). Kirjoituksissaan ja haastatteluissaan von Wright otti harkitusti kantaa moniin ajan ilmiöi­hin. Vietnamin sotaa arvostellutta kirjoitusta (1967) seurasivat puheen­vuorot asevarustelua, ydinvoimaa ja luonnon saastuttamista vastaan, ajattelun vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta. Hän kyseenalaisti tieteellis-tekniseen elämänmuotoon liittyvän pyrkimyksen elintason jatkuvaan kohottamiseen. Teos Vetenskapen och f'örnuftet (1986; suom. Tiede ja ihmisjärki, 1987) herätti runsaasti debattia myös Ruotsissa, vaikka teoksen viileätä kulttuuripessimismiä sävyttää tinkimätön sitoutuminen tieteelliseen järjenkäyttöön ihmiskunnan viimeisenä toivona. Teoksessa Minervan pöllö (1992) von Wright arvosteli modernin projektiin liittyvää edistysuskoa "myyttinä", mutta hylkäsi samalla muodikkaat postmodernin relativismin muodot.

G.H. von Wright jäi virallisesti eläkkeelle akateemikon virastaan 1986, mutta hän säilytti elämänsä loppuun saakka työhuoneen Helsingin yliopiston filosofian laitoksella. Ihailtu ja rakastettu ajattelija otti monin tavoin aktiivisesti osaa kansainväliseen ja kotimaiseen filo­sofiseen toimintaan. Akateemikon tärkeäksi vaikutuskanavaksi muo­dostui hänen taitavasti johtamansa laitoksen tutkijaseminaari, jossa ulkomaiset vierailijat ja omat tutkijat esitelmöivät englanniksi. Kesät von Wright vietti jo vuodesta 1921 lähtien Inkoossa Vålön saarella huvilassa, jonka puutarhassa hän kirjoitti koneella tutkimuksiaan ja välillä harrasti purjehdusta saariston vesillä.

Viimeiseksi teokseksi jäi muistelmien ohella mielen filosofiaa pohtiva In the Shadow of Descartes (1998). Samasta aiheesta akateemikko puhui viimeisessä Suomen Filosofisen Yhdistyksen esitelmässään helmikuussa 1998.

Georg Henrik von Wright kuoli kotonaan Helsingin Eirassa 16. kesäkuuta 2003 kaksi päivää 87-vuotispäivänsä jälkeen. Hautajaisissa

 

-12-

 

Inkoon kirkossa soi Ludwig van Beethovenin jousikvartetto 132 Heiliger Dankgesang. Ennen kuolemaansa von Wright lahjoitti arvok­kaan kirjakokoelmansa ja huolella tallennetut kirjeensä Helsingin yli­opiston kirjastolle. Ne epäilemättä tulevat olemaan tärkeitä lähteitä 1900-luvun ajattelun historian tutkimukselle.

 

Ilkka Niiniluoto

 

-13-