Thiodolf Reinin logiikka ja logiikan filosofia

Aihepiirit:
Tekijät:
Julkaistu: 1999
Julkaistu filosofia.fi sivustolla: 08.11.2007

Risto Vilkko

Thiodolf Reinin logiikka ja logiikan filosofia

Ajatus 56, 1999, 89–101.

Liitteet

PDF: Skanneroitu/Skannad/Scanned: Vilkko1999.PDF
DOC: Litterointi/Transkription/Transcription: Vilkko1999.doc

Risto Vilkko

Thiodolf Reinin logiikka ja logiikan filosofia

Ajatus 56, 1999, 89–101.

 

 

Thiodolf Reinin logiikka ja
logiikan filosofia

 

 

RISTO VILKKO

 

Karl Gabriel Thiodolf Rein syntyi Helsingissä helmikuun 28. päivänä vuonna 1838. Hänen isänsä Gabriel Rein (1800–1867) valittiin Helsin­gin yliopiston historian professoriksi vuonna 1834. Vuonna 1848 Gabriel Rein nimitettiin saman yliopiston rehtoriksi – virkaan, joka hänen poikansa Thiodolfin mukaan "tuotti hänelle silloisissa oloissa paljon huolta ja ikävyyksiä koko sinä aikana, minkä hän oli rehtorina" (Rein 1918, 56). Jouduttuaan eroamaan rehtorin virastaan Gabriel Rein ryhtyi jälleen hoitamaan historian professuuria, kunnes erosi siitä täysin palvelleena vuonna 1861. Thiodolf Reinin isästä mainittakoon vielä, että hän oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajia ja sen monivuotinen puheenjohtaja.1 Hänen äitinsä Edla oli Ruotsista Suomeen muuttaneen tuomari Per Johan Ekbomin tytär ja muiden ansioidensa ohessa yksi Suomen Martta-seuran aktiivisimmista perustajajäsenistä. (Rein 1918, 16–59, 149–152.)

Thiodolf Rein valmistui ylioppilaaksi vuonna 1853 ja kirjoittautui saman tien opiskelijaksi Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteelli­seen"ylioppilastiedekuntaan". Filosofian kandidaatin tutkintonsa hän sai valmiiksi vuonna 1860. Julkaistuaan filosofisen väitöskirjan, Grund­dragen af den filosofiska imputationsläran, hänet nimitettiin filosofian dosentiksi marraskuussa 1863. Jo seuraavan vuoden kevätluku­kaudella hän sai hoitaakseen senaattiin siirtyneen J.V. Snellmanin professorin viran. Pian Snellman erosi professuuristaan kokonaan, mutta Rein päätti kuitenkin olla hakematta avoimeksi julistettua virkaa ja jatkoi sen sijaan filosofian opintojaan ulkomailla, omien sanojensa mukaan tullakseen "päteväksi filosofian professorin virkaan siltä varalta, että se uudelleen joutuisi haettavaksi" (Rein 1918, 200).

 

-89-

 

Virka joutuikin avoimeksi seuraavan kerran jo neljä vuotta myöhem­min, vuonna 1867. Samana vuonna lisensiaatin arvon2 saavuttanut Rein päätti asettua ehdokkaaksi ja julkaisi tätä tarkoitusta silmällä pitäen teoksen Om den filosofiska methoden i sitt förhållande till öfriga vetenskapliga methoder (1868), joka oli tulosta hänen Jenassa tekemäs­tään tutkimuksesta John Stuart Millin induktiivisen logiikan parissa (vrt. Rein 1882, 98–106). Rein nimitettiin Snellmanin seuraajaksi Helsingin yliopiston filosofian professuuriin vuonna 1869. Yliopistossa hän ehti toimia lisäksi rehtorina vuosina 1887–1896 ja sijaiskanslerina kahteen otteeseen, ensin vuosina 1896–1903 ja uudelleen vuosina 1906–1910. Vuonna 1899 hänelle myönnettiin valtioneuvoksen arvo­nimi. (Rein 1918, 193–201, 233; Manninen/Niiniluoto (toim.) 1996, 545f.)

Valtioneuvos Rein kuoli jokseenkin yllättäen, ilman mitään edeltäviä sairauksia, työpöytänsä ääressä kotonaan Helsingissä marraskuun 18. päivänä vuonna 1919 (Grotenfelt 1938,16).

 

Reinin kirjoittautuessa yliopistoon filosofian professuuri oli tilapäisesti lakkautettuna, ja niinpä hän aloittikin opintonsa klassisia kieliä opiskellen professori Gyldenin kreikan ja professori af Brunerin latinan luennoilla. Jo kolmea vuotta myöhemmin J.V. Snellman kuitenkin nimitettiin siveysopin ja tieteiden järjestelmän professoriksi. Käytännössä tämä nimitys merkitsi. filosofian professuurin uudista­mista3 Monien muiden tavoin myös Rein liittyi Snellmanin oppilaiden joukkoon ja keskittyi siitä lähtien ennen muuta filosofian opiskeluun. Muistelmissaan Rein kirjoittaa:

 

Me saimme myöskin ottaa osaa yksityiskollegioihin Snellmanin johdolla, joka tällöin opetti meitä suoriutumaan Hegelin logii­kan sokkeloista osoittaen suurta kärsivällisyyttä ja humaani­suutta vastaten kysymyksiimme ja selvitellessään hämäriä käsityksiämme. [...] Meistä tuli Snellmanin varmoja kannattajia ei ainoastaan filosofiassa, vaan myös muissakin aineissa. (Rein 1918,138f.)

 

-90-

 

Snellmanin vaikutus tuon ajan ylioppilaspolveen oli hyvin merkittävä ja monipuolinen. Se näkyi selvästi hänen oppilaidensa ajattelutavassa ja heijastui siten myös heidän koko elämäänsä. Siten Reinistäkin tuli Snellmanin vaikutuksesta aluksi hegeliläinen idealisti. Rein kertoo olleensa Hegelin järjestelmän kannattaja vielä vuonna 1868, filosofian professorin virkaa hakiessaan, mutta tutkineensa innolla myös muun muassa empiiristen tieteiden metodologiaa ja induktiivista logiikkaa. (Rein 1918, 233.)

Filosofian professorin virassa Reinin luento-opetus oli aluksi läpikotaisin hegeliläistä. 1870-luvun alkupuolella hänessä alkoi kuitenkin vähitellen "herätä epäilyksiä tämän kylläkin suurenmoisen ja nerokkaan, mutta liian abstraktiselle pohjalle perustetun ajatus­rakenteen kestävyydestä" (Rein 1918, 281). Hänestä alkoi tuntua mahdottomalta, että olemassaolo voitaisiin käsittää ja selittää pelkäs­tään dialektisesti rakentamalla käsitteitä toinen toisistaan – kaikkein abstrakteimmasta alkaen. Hän tuli vähän kerrassaan yhä vakuut­tuneemmaksi siitä, ettei todellisuudesta voida saavuttaa tietoa käyttämättä huolellisesti apuna myös kokemusta. Tässä yhteydessä mainittakoon Reinin ja J.V. Snellmanin pojan maisteri J.L. Snellmanin yhteenotosta Reinin vuonna 1873 perustaman Filosofillisen yhdistyk­sen kokouksessa 12.3.1875.4 J.L. Snellman oli isänsä tavoin innokas hegeliläinen – Rein oli puolestaan ehtinyt jo etääntyä siitä jonkin verran. Mainitussa kokouksessa käytiin keskustelua Hegelin käsite­opista. Hegelin hengen vastaisesti Rein painotti käsitteenmuodostuk­sessa myös havainnon merkitystä ja sai tästä kiitoksena kuulla J.L. Snellmanilta olevansa Kant-vainajan vanhentuneiden oppien kannat­taja. Mitä enemmän Rein tutustui uudempaan filosofiaan, sitä enem­män hän tunsi tarvetta "päästä ajatuksen aavalla merellä eteenpäin Hegelin tuolle puolen". (Rein 1918,282; Manninen/Niiniluoto (toim.) 1996, 45.)

Vaikka Rein alkoikin 1870-luvulla etääntyä hegeliläisestä idealis­mista yhä enemmän, hän ei kuitenkaan missään vaiheessa voinut hyväksyä August Comten ja tämän kannattajien puhtaan positivistista filosofiaa, jonka mukaan aistikokemuksen rajojen ulkopuolelle ei ole edes mahdollista tavoitella. Reinin mukaan filosofian on lähdettävä

 

-91-

 

kokemuksen vahvistamista tosiasioista, mutta kuitenkin paljon laajemman kokemuksen, kuin mistä on kysymys missään erikois­tieteessä. Rein kirjoittaa:

 

Nojaten kokemukseen, sekä ulkonaiseen että sisäiseen, filoso­fian tulee pyrkiä ymmärtämään ja selittämään sekä aineellisen että sielullisen olemassaolon todellista laatua ja molempien keskinäistä suhdetta. [...] En väitä, että filosofian onnistuu löytää lopullinen, ratkaiseva vastaus näihin korkeampiin kysymyksiin, mutta jo ajateltavilla, enemmän tai vähemmän todennäköisillä hypoteeseilla näistä asioista on arvonsa totuutta etsivälle ihmiselle; ne voivat olla perustana ja tukena hänen elämänkatsomukselleen ja elämänvaellukselleen. (Rein 1918, 283f.)

 

Rein matkusteli 1860-luvulta lähtien Euroopassa varsin runsaasti ja tapasi näiden matkojensa aikana useita aikansa huomattavimmista saksalaisista filosofeista, kuten Hermann Lotzen, Karl Micheletin, Kuno Fischerin, Adolf Trendelenburgin ja Wilhelm Wundtin. Kolmea viimeksi mainittua Rein muistaa lähinnä vain esiintymistyyliensä puolesta: Trendelenburgin tyynenä ja kuivahkona, Wundtin vilkkaana ja tarmokkaana, ja ennen muuta filosofian historiaa käsittelevistä teoksistaan tunnetun Fischerin kenties parhaana luennoitsijana, jonka hän koskaan näki ja kuuli esiintyvän (Rein 1918, 207, 221f., 287). Viimeisen merkittävän hegeliläisen loogikon, Karl Micheletin, Rein tapasi Berliinissä vuonna 1866. Tuohon aikaan Rein oli vielä innokas hegeliläinen, mutta Michelet ei kuitenkaan jättänyt häneen erityisen positiivista muistoa (Rein 1918, 207). Lotze sen sijaan teki häneen suuren vaikutuksen. Rein mainitsee lukeneensa Mikrokosmoksen suurella mielenkiinnolla ja myös hyötyneensä siitä paljon (Rein 1918, 284). Lotzen, aikansa kiistatta kuuluisimman elossa olevan saksalais­filosofin, pyrkimys yhdistää spekulatiivisen idealismin perusajatukset uuteen empiiris-luonnontieteelliseen ajatteluun alkoi kiinnostaa Reiniä 1870-luvulla yhä enemmän ja teki hänen ajatteluunsa lähtemättömän vaikutuksen (von Wright 1965, 133; 1979, 288; Rein 1918, 280-286). Henkilökohtainen tapaaminen Göttingenissä vuonna 1878 syvensi

 

-92-

 

hänen mieltymystään entisestään (Rein 1918, 292). Erilaiset tehtävät muun muassa yliopiston hallinnossa, valtiopäivillä ja sanomalehdis­tössä vaativat kuitenkin merkittävän osan Reinin ajasta, ja niinpä hän tunnustaakin muistelmissaan, että "[s]aamistani uusista herätteistä huolimatta kävi minulle vaikeaksi päästä itseäni täysin tyydyttäviin tuloksiin filosofian peruskysymyksissä" (Rein 1918, 284).

Yksityiskohtana tässä yhteydessä mainittakoon, että vuonna 1877 Finsk Tidskriftissä ilmestyi herbartilaisen suomalaisfilosofin ja kemistin August Fredrik Soldanin mielenkiintoinen kirjoitus "Herbart och Rein" (Soldan 1877).5 Kirjoituksessaan Soldan puolustaa herbartilaista metafysiikkaa Reinin edustamaa lotzelaista ajattelua vastaan. Soldan panee merkille Reinin päässeen jo ainakin osittain yli aikaisemmasta hegeliläisyydestään (Soldan 1877, 231) ja hämmästelee, miksi tämä "selkeä ja tunnontarkka ajattelija" (Soldan 1877, 217) silti laiminlyö selväjärkisen herbartilaisen opin tuoreimmissa kirjoituksissaan. Muis­telmateoksessaan Rein tunnustaa kritiikin sisältävän monia huomion­arvoisia näkökohtia, mutta pitävänsä kuitenkin lopulta mahdotto­mana, että "olemassaolon arvoituksen oikeimpana ratkaisuna olisi pidettävä Herbartin konstikasta metafysiikkaa, jonka mukaan ei mikään todellisuudessa muutu, vaan jokainen tosiolio säilyttää itsensä ikuisesti ylläpitäen omaa olemustaan 'häiriöitä' vastaan" (Rein 1918, 286). Sielullinenkin olemus on Reinin mukaan jotain todellista, joka ei kuitenkaan pysy muuttumattomana.

Reinin oma filosofinen kanta ei muovautunut koskaan niin sanotusti valmiiksi. Kuten hänen seuraajansa (sekä filosofian professo­rina että Filosofisen Yhdistyksen puheenjohtajana) Arvi Grotenfelt on kirjoittanut: "[Rein] aina pysyi etsivällä, kriitillisesti tutkistelevalla kannalla, ei luullut olevansa lopullisesti valmis, vaan hänen mielensä oli yhä avoin uusille vaikutuksille, uusille aatteille; hän osasi aina pysyä henkisesti nuorekkaana, kehityshaluisena ja kehityskykyisenä, ollen elävässä kosketuksessa ajan uusien harrastusten ja aateiden kanssa, sulattaen lakkaamatta henkiseksi ominaisuudekseen sen, minkä hän niissä huomasi olevan oikeutettua ja hyvää" (Grotenfelt 1938, 8).

 

-93-

 

Logiikka ja logiikan filosofia eivät kuuluneet Reinin ensisijaisiin filosofisiin mielenkiinnon kohteisiin. "Teoreettisen filosofian" osalta hänen pohdintansa painottuivat lähinnä metafysiikkaan ja ontologiaan ja "käytännöllisen filosofian" osalta yhteiskuntaa ja etiikkaa sivuaviin kysymyksiin. Tämä heijastui myös Filosofisen Yhdistyksen toimintaan Reinin puheenjohtajakaudella 1873–1900. Vaikka keskustelujen aiheet vaihtelivatkin yhdistyksen kokouksissa hyvin laajasti Leibnizin monadologiasta politiikan moraalin kautta aina shamanismiin saakka, ei erityisesti logiikan filosofisista aiheista – puhdasta logiikkaa koskevista puhumattakaan – käyty kokouspöytäkirjojen mukaan lainkaan keskustelua. (Manninen/Niiniluoto (toim.) 1996, 33–348, 513–520; Sorainen 1948, 177–191.)

Vaikuttaa siltä, että matemaattiset aineet eivät missään vaiheessa varsinaisesti tempaisseet Reiniä mukaansa. Lyseoaikojaan hän muistelee seuraavasti:

 

Aine, johon lyseossa en voinut mieltyä, oli matematiikka, varsinkin algebra, jota minun tuli opetella aivan liian nuorena, vain kaksitoistavuotiaana. Ei silti että minun olisi ollut mahdo­ton sitä ymmärtää, mutta äärettömän kuivuutensa vuoksi se kävi kovin ikävystyttäväksi, varsinkin kun ei saanut vähintä­kään käsitystä siitä, mitä hyötyä näistä abstraktisista kaavoista, logaritmeista y. m. oikeastaan voisi olla joko käytännöllisessä elämässä tai jonkin todellisen tiedon hankkimisessa. Ikäväksi kävi samasta syystä myöskin trigonometria sinuksineen ja cosinuksineen. Geometria, jonka oppikirjana oli vielä vanha "Euklideen elementa" ja johon olin jo maisteri [Nils Kristian] Westermarckin johdolla vähän tutustunut ennen lyseoon tuloani, tuntui minusta vähemmin kuivalta ja ikävältä, sillä silmieni edessä olevat piirrokset muodostivat ainakin havain­nollisia kuvia siitä, mistä oli kysymys, ja mittausopin selvä loogillinen todistelu ei tehnyt vastenmielistä vaikutusta. (Rein 1918, 69)

 

Varsinaisista saavutuksistaan logiikan saralla Rein mainitsee muistelmissaan ainoastaan julkaisseensa 1880-luvulla pienen logiikan

 

-94-

 

oppikirjan (Rein 1918, 285). Kyseinen teos, Muodollisen logiikan oppikirja, ilmestyi vuonna 1882 (5. painos 1933) sekä ruotsiksi että suomek­si ja säilyi opiskelijoiden ahkerassa käytössä useiden vuosikymmenien ajan (Niiniluoto 1998, 38). Mainittu oppikirja on ainoa ensikäden lähde tarkasteltaessa Reiniä loogikkona ja logiikan filosofina.

Rein aloittaa kirjansa selvityksellä siitä, mitä logiikka hänelle merkitsee. Kirjan johdannon ensimmäinen pykälä kuuluu seuraavasti: "Muodollinen logiikka on osa logiikasta laveammassa merkityksessä eli niin sanotusta tieto-opista. Tieto-opin esine on ajatteleminen, tiedon saamisen välikappaleeksi katsottuna" (Rein 1882,1). Logiikan tehtävä­nä on selittää, onko ajattelun ylipäänsä mahdollista saavuttaa tietoa ja jos on, niin mitkä ovat sen edellytykset. Juuri tämä tieto on Reinin mukaan logiikka laveammassa merkityksessä eli ns. tieto-oppi. Tavoitelles­saan niitä ehtoja, joilla ajatteleminen voi saavuttaa tietoa, logiikan tulee paljastaa ne lait eli yleisohjeet, joita noudattamalla subjektiiviset häiriötekijät eivät pääse sotkemaan ajattelua. Laajasti ymmärrettynä logiikan tarkoituksena on opettaa, "mimmoisena ajattelemisen pitää olla päästäkseen tarkoituksensa perille" (3f.). Ja vaikka ihmisten onkin kiistatta mahdollista (jopa vaivatonta) rikkoa logiikan sääntöjä vastaan, näiden sääntöjen pätevyys ei siitä kuitenkaan kärsi, sillä Reinin sanojen mukaan "ainoasti niitä noudattamalla ihmisen ajattele­minen tulee täydelliseksi" (3).

Sisältönsä puolesta Reinin kirjalla ei ole tarjottavanaan mitään varsinaisesti omaperäistä. Johdannon toisessa pykälässä Rein tekee perinteisen eron ajattelun sisällön ja muodon välillä ja toteaa, että "[m]uodollinen logiikka esittää niitä sääntöjä, joidenka noudattamisel­la ajatteleminen tulee muodon puolesta todenperäiseksi, mutta jättää sisällyksellisen totuuden muut ehdot sikseen" (5). Se seikka, että muodollinen logiikka käsittelee ainoastaan muodollista totuutta osoittaa Reinin mukaan kiistatta logiikan paikan tieto-opin osana, sillä tieto-oppi ei käsittele ainoastaan ajattelemisen oikeaa muotoa, vaan myös niitä tietolähteitä, joista ajatteleminen saa sisältönsä, luotetta­vuutensa ja pätevyytensä. (7)

Tiedon alkuperusteet Rein jakaa kirjassaan yhtäältä aineellisiin eli sisällyksellisiin ja toisaalta muodollisiin perusteisiin. Tiedon sisällys

 

-95-

 

riippuu edellisistä ja sen muoto jälkimmäisistä. Laajasti ymmärrettynä tiedon muodollisia alkuperusteita ovat kaikki muodollisen logiikan periaatteet ja säännöt. Suuri osa näistä säännöistä on kuitenkin johdettavissa muutamista erityisistä peruslaeista. Näistä peruslaeista, jotka muodostavat tiedon muodolliset alkuperusteet ahtaammassa merkityksessä, Rein käyttää nimitystä ajatuslait. Ajatuslakeja on neljä:

 

(1) identisyyden laki (principium identitatis): A on ajateltava samana kuin A, A:ta ei saa ajatella samana kuin B;

(2) ristiriitaisuuden laki (principium contradictionis): Jos A on B, niin se ei voi samalla kertaa olla non-B;

(3) kolmannen poissulkemis-laki (principium exclusi tertii): A on joko B tahi non-B; ja

(4) riittävän perusteen laki (pricipium rationis sufficientis): A on B, koska C on D, ts. joka väitteellä pitää ajattelemisessa olla riittävä perusteensa.

(109–111)

 

Reinille logiikka on ennen muuta organon taikka Wissenschaftslehre – so. tiede ajattelun oikeasta muodosta, josta on eliminoitu kaikki subjektiiviset häiriötekijät ja jonka sääntöjä kaikkien erityistieteiden tulee noudattaa. Logiikan, ajattelun kieliopin, tunteminen oli hänen mukaansa kuitenkin yhtä vähän välttämätön ehto ajattelemiselle kuin kieliopin tunteminen on välttämätön ehto puhumiselle. (7f.)

Muodollisen logiikan Rein jakoi niin ikään perinteitä noudattaen alkeisoppiin ja järjestelmäoppiin. Alkeisopissa tuodaan esille ajattele­misen alkeismuoto, toisin sanoen ajattelemisen alkeistuotteiden eli eri ajatusten oikeat muodot. Näitä muotoja ovat käsite, arvostelma ja päätelmä. Vastaavasti alkeisoppi jakautuu kolmeen osaan: käsite­oppiin, arvostelmaoppiin ja päätelmäoppiin. (8f.)

Käsitteitä (conceptus) ovat Reinin mukaan kaikki muista erillään olevat mielteet, joita ajatteleva ihminen tuottaa siinä tarkoituksessa, että ne tulisivat objektiivisesti päteviksi (10). Arvostelmia (judicium) ovat puolestaan ne ajatustoimet, jotka määrittävät yhden mielteen, eli subjektin, toisella mielteellä, eli predikaatilla, "vaatien sille määräämi­selle objektiivista pätevyyttä" (25). Arvostelma on edelleen hyvän

 

-96-

 

kantilaisen tavan mukaan joko analyyttinen, "jos sen pätevyyttä käy tajuaminen jo niistä käsitteistä itsestään, jotka ovat sen subjektina ja predikaattina" tai synteettinen, "jos sen pätevyyttä ei käy tajuaminen niistä käsitteistä itsestään, jotka ovat sen subjektina ja predikaattina" (38). Arvostelmamuotojen – tai kuten Rein sanoo: arvostelman omasta luonnosta johtuvien katsantokantojen – taulukko poikkeaa Kantin vastaavasta vain vähän. Kantin ja monien muiden tavoin Rein erottaa tutut neljä arvostelmamuotojen ryhmää: laadun (kvaliteetti), laajuuden (kvantiteetti), suhteen (relationi) ja varmuusasteen (modali­teetti). Suhteen ryhmään kuuluvat Kantin esimerkin mukaisesti kategorinen, hypoteettinen ja disjunktiivinen arvostelmamuoto. Varmuusasteestakin löytyvät tutut kolme muotoa: assertorinen, problematinen ja apodiktinen. Laadun arvostelmamuotoja Reinin luettelosta löytyy sen sijaan vain myönteinen ja kielteinen – ei siis Kantin ääretöntä arvostelmamuotoa, jossa kielto kohdistuu nimen­omaan predikaattiin, jonka ulkopuolinen alue on ääretön (ts. arvostel­mat muotoa S on ei-P). Myös laajuuden alta löytyy Reinin analyysissä vain kaksi arvostelmamuotoa: yleinen ja osittainen. Kantin taulukosta löytyy kvantiteetin alta Reinin yleisiä ja osittaisia vastaavien universaali- ja partikulaariarvostelmien lisäksi myös singulaariarvos­telxnien muoto. Nämä poikkeamat suhteessa Kantin arvostelmateo­riaan eivät olleet kuitenkaan missään tapauksessa omaperäisiä tai ennen kuulumattomia. Esimerkiksi jo 1800-luvun alkupuolella eräs aikansa huomattavimmista loogikoista, saksalainen Moritz Wilhelm Drobisch, katsoi kvantiteetin puolesta singulaariset ja kvaliteetin puolesta äärettömät arvostelmamuodot tarpeettomiksi Kantin arkki­tehtoniikan edellyttämiksi ornamenteiksi (ks. Drobisch 1836, 31). (Rein 1882, 29–36.)

Päätelmiä (syllogismus) edustivat Reinille ne ajatustoimet, jotka johtavat yhden arvostelman "yhdestä tahi kahdesta muusta arvostel­masta (premissista)" (50). Päätelmäoppina hän esittelee kirjassaan perinteisen syllogistiikan.

Muodollisen logiikanjälkimmäinen osa, järjestelmäoppi, käsittelee ajattelemisen järjestelmällistä muotoa. Se on oppi järjestelmällisen tiedon niin sanotuista oikeista muodoista, joiden soveltaminen on

 

-97-

 

välttämätön edellytys järjestelmällisen eli tieteellisen tiedon aikaan saamiseksi. Tällaisia muotoja ovat A. Määritys eli definitioni, B. Jaoitus eli divisioni, C. Todistus eli demonstrationi, D. Alkuperuste eli prinsipi, ja E. Sääntöperäinen menetystapa eli metodi, joiden mukaisesti järjestelmä­oppi jakautuu viiteen eri osaan. (73f.)

Kuten jo yllä annettu esitys antaa ymmärtää, 1800-luvulla sanalla "logiikka" tarkoitettiin yleisesti paljon laajempiakin kokonaisuuksia kuin pelkästään oppia pätevästä päättelystä ja sen säännöistä. Viime vuosisadalla ilmestynyt, otsikkonsa puolesta logiikkaa käsittelevä teos saattoikin kirjoittajansa näkökulmasta ja mielenkiinnonkohteista riippuen keskittyä ns. puhtaan logiikan lisäksi myös sellaisille filoso­fian osa-aluille, joista puhutaan nykyisin mieluummin tieto-oppina (esim. Schuppe 1878; Lotze 1874), tieteen filosofiana ja metodologiana (esim. Apelt 1854; Lotze 1874; Sigwart 1878) tai jopa psykologiana (esim. Sigwart 1873). Lotzen suurteoksen System der Philosophie ensimmäinen osa Logik tarjoaa tästä loistavan esimerkin. Teoksen ensimmäisessä luvussa "Vom Denken (reine Logik)" käsitellään puhdasta logükkaa, toisessa "Vom Untersuchen (angewandte Logik)" metodologiaa ja tieteen filosofiaa, ja kolmannessa "Vom Erkennen (Methodologie)" skeptisismiä ja muita tieto-opillisia aiheita.6

Reinin kirjoittaessa Muodollisen logiikan oppikirjaansa psykologia oli juuri alkanut vähitellen erottua omaksi itsenäiseksi tieteenalakseen. 1800-luvun kahden viimeisen vuosikymmenen aikana ylivoimaisesti kiivain filosofinen kädenvääntö käytiinkin saksalaisella kielialueella yleisesti psykologian ja filosofian, ja erityisesti psykologian ja logiikan välisestä suhteesta. Kokeelliset psykologit, kuten Wilhelm Wundt oppilaineen, halusivat löytää paikkansa mieluummin läheltä filosofiaa kuin esimerkiksi fysiologiaa, ja tavoittelivat akateemisia oppituoleja tästä syystä nimenomaan filosofian kiintiöistä. Monilla niin sanotuista puhtaan filosofian edustajista ei taas olisi ollut välttämättä mitään uusia, filosofiasta kokonaan erillisiä psykologian oppituoleja vastaan, ellei se olisi samalla merkinnyt luopumista ihmismielen ja sen toimin­nan asiantuntijatehtävistä. Logiikan saralla kiista koski perustasolla sitä, onko logiikka pohjimmiltaan deskriptiivinen vai normatiivinen tiede ja onko sen tutkimuskohde vain eräs psykologian osa-alue vai

 

-98-

 

aivan erityinen, objektiivinen ja itsenäinen abstraktien loogisten olioiden maailma. Tämän niin sanotun psykologismikiistan suhteen Rein asettuu logiikan oppikirjassaan selkein sanoin psykologismin vastaiselle kannalle kirjoittamalla, että "psykologia katselee ajattele­mista toiselta kannalta kuin tieto-oppi [so. logiikka laveammassa merkityksessä]. Psykologia ei tarkasta, mimmoinen ajattelemisen pitää oleman tullaksensa todenperäiseksi. Onpa sen tähden sanottu psyko­logian esittävän ajattelemisen luonnonhistoriaa, mutta tieto-opin sen moraalia eli velvollisuusoppia.'Logiikassa ei kysytä, kuinka ajattelem­me, vaan kuinka pitää ajatella' (Kant). Psykologiassa sitä vastoin kysytään, kuinka ajattelemme, eikä kuinka pitää ajatella" (Rein 1882, 4). Metodologiaa ja tieteenfilosofiaa yleensä Rein ei kuitenkaan erottanut logiikasta erillisiksi filosofian osa-alueiksi. Nykyisestä vuosi­tuhannen vaihteen näkökulmasta katsottuna osuvampi nimi Reinin oppikirjalle olisikin ehkä Muodollisen logiikan ja tieteenfilosofian oppikirja.

 

Helsingin yliopisto

 

Viitteet

 

1Kansanvalistusseuran elämäkertasarjassa on julkaistu Thiodolf Reinin kirjoittama täydellisempi kuvaus isänsä Gabriel Reinin elämästä: Rein/ Cederberg 1917.

2Lisensiaatintyössään Om kunskapens möjlighet (1867) Rein käsittelee tieto­opillisia ongelmia Hegelin filosofisen järjestelmän pohjalta (Grotenfelt 1938, 6).

3Entisen nimensä filosofian professorinvirka sai takaisin vuonna 1863 Filosofisen tiedekunnan uudelleen perustamisen yhteydessä (Rein 1918, 193).

4Arvi Grotenfelt on piirtänyt Reinistä kauniin muotokuvan vilpittömänä totuuden tavoittelijana, pidettynä opettajana ja Filosofisen Yhdistyksen pitkäaikaisena puheenjohtajana kirjoituksessaan "Thiodolf Rein Filosofisessa Yhdistyksessä" (Grotenfelt 1918). Ks. myös Grotenfelt (1938), Ruin (1918) ja Salomaa (1926).

5Juhani Aho on kirjoittanut sukulaismiehensä Soldanin monipuolisesta ja vaiherikkaasta elämästä kokonaisen kirjan, En ideernas man (Aho 1901). Soldanista filosofina: "Filosofen Soldan" (Aho 1901, 151-173).

6Myös teoksen toinen nide, Metaphysik (1879), koostuu kolmesta pääluvusta, joissa käsitellään ontologiaa, kosmologiaa ja psykologiaa.

 

-99-

 

Kirjallisuus

Aho, Juhani, En ideernas man. Biografi öfver August Fredrik Soldan (=Skrifter utgifna af Svenska litteratursällskapet i Finland; XLIX), Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland, 1901.

Apelt, Ernst, Die Theorie der Induction. Mit zwei Figuren und einer Zahlentafel, Leipzig: Verlag von Wilhelm Engelmann, 1854.

Drobisch, Moritz Wilhelm, Neue Darstellung der Logik nach ihren einfachsten Verhältnissen nebst einem logisch-mathematischen Anhange, Leipzig: Verlag von Leopold Voß, 1836.

Grotenfelt, Arvi, "Thiodolf Rein Filosofisessa Yhdistyksessä", teoksessa Juhla­julkaisu omistettu Th. Reinille hänen täyttäessään 80 vuotta, Helsinki: Otava, 1918,240-253.

Grotenfelt, Arvi, "Muistosanoja Thiodolf Reinistä (1838–1919)", Ajatus 9,1938, 5-16.

Knuuttila, Simo, Manninen, Juha & Ilkka Niiniluoto (toim.), Aate ja maailman­kuva - Suomen filosofista perintöä keskiajalta vuosisadallemme, Helsinki: WSOY, 1979.

Lotze, Hermann, Logik. Drei Bücher vom Denken, vom Untersuchen und vom Erkennen (=System der Philosophie. Erster Theil, drei Bücher der Logik), Leipzig: Verlag von S. Hirze1,1874.

Manninen, Juha & Ilkka Niiniluoto (toim.), Ajatuksen laboratorio: Filosofisen yhdistyksen pöytäkirjat 1873 -1925, Helsinki: Suomen Filosofinen Yhdistys, 1996.

Niiniluoto, Ilkka, "Thiodolf Rein ja Suomen Filosofinen Yhdistys", Tieteessä tapahtuu 16(3), 1998, 37–39.

Rein, Thiodolf, Muodollisen logiikan oppikirja, Helsinki: G.W. Edlundin kustan­nusosakeyhtiö, 1882. (3. tarkastettu ja korjattu painos 1912.)

Rein, Thiodolf & A.R. Cederberg, Suomalaisuuden merkkimiehiä, osa 4. Gabriel Rein ja M. Akiander (=Kansanvalistusseuran elämäkertoja; 23, 25, 26), Helsinki: Kansanvalistusseura, 1917.

Rein, Thiodolf, Muistelmia elämän varrelta, Helsinki: Otava, 1918.

Ruin, Waldemar, "Th. Rein, människan och tänkaren", teoksessa Juhlajulkaisu

omistettu Th. Reinille hänen täyttäessään 80 vuotta, Helsinki: Otava, 1918,1–8.

Salomaa, J.E., "Filosofinen Yhdistys. Vuosikertomus toimintavuodelta 1/10

1924–30/9 25", Ajatus 1, 1926, 136–140.

Schuppe, Wilhelm, Erkenntnistheoretische Logik, Bonn: E. Weber, 1878. Sigwart, Christoph, Logik. Erster Band, Die Lehre vom Urtheil, vom Begriff und

vom Schluss, Tübingen: Verlag der H. Laupp'schen Buchhandlung, 1873. Sigwart, Christoph, Logik. Zweiter Band, Die Methodenlehre, Tübingen: Verlag

der H. Laupp'schen Buchhandlung, 1878.

S(oldan), A.F., "Herbart och Rein", Finsk Tidskrift 2,1877,217-236. Sorainen, Kalle, "Filosofinen yhdistys 75 vuotta", Ajatus 15, 1948, 177–216.

 

-100-

 

von Wright, G.H., "Edvard Westermarck och Filosofiska föreningen", Ajatus

27,1965,123–161.

von Wright, G.H., "Piirteitä Edvard Westermarckin filosofisesta kehityksestä",

teoksessa Knuuttila/Manninen/Niiniluoto (toim.) 1979, 280–319.

 

-101-