J.V. Snellman ja kansansivistystoimi

Aihepiirit:
Tekijät:
Julkaistu: 1930
Julkaistu filosofia.fi sivustolla: 06.11.2007

Zachris Castrén

J. V. Snellman ja kansansivistystoimi 

Ajatus IV, 1930, 5–16.

Liitteet

PDF: Skanneroitu/Skannad/Scanned: Castren1930.PDF
DOC: Litterointi/Transkription/Transcription: Castren1930.doc

Zachris Castrén

J. V. Snellman ja kansansivystystoimi

Ajatus IV, 1930, 5–16.

 

 

J.V. SNELLMAN JA KANSANSIVISTYSTOIMI.

 

 

KIRJOITTANUT ZACH. CASTREN.

 

Kun kansansivistystyön kannalta lähtee tarkkaamaan J. V. Snellmanin elämänharrastuksia, niin joutuu suurella tyydytyksellä tunnustamaan, että tämä maamme suurmies, joka filosofisena kir­jailijana, ajattelijana ja toimivana valtiomiehenä on maamme his­toriaan niin merkityksellisesti vaikuttanut, on myöskin kansansivis­tysasialle omistanut runsaasti huomiota ja harrasta tointa. Hän on kirjallisissa julkaisuissaan syvällisesti käsitellyt kansa..nsivistyötä koskevaan alaan kuuluvia kysymyksiä, selvitellen niitä filosofisten periaatteittensa valossa, mutta hän on myöskin niin välittömästi antautunut kansansivistystyöhön, että hän esim. on käynyt itse omakohtaisesti toimittamaan kansan laajoille piireille tarkoitettua lehteä, kirjoittaen siihen kansanmiehelle tarkoitettuja kirjoituksia, joista monen silloisen kansanmiehen lukuharrastus pääsi heräämään. Silloisissa oloissa oli tällä Snellmanin perustamalla ja aluksi toimit­tamallakin lehdellä »Maamiehen ystävällä» suuri merkitys, ja kun­nioitettavaa on, että sän, joka niin süurenmoisesti kirjoitti äidin­kielellään, ruotsiksi, ei säikähtänyt niitä vaikeuksia, joita suomeksi kirjoittaminen hänelle tuotti.

Näin ollen on meidän ensiksikin Snellmanista todettava, ettei hän suinkaan ole kuulunut niihin tieteen, kirjallisuuden, korkeam­man opetuksen ja johtavan yhteiskuntatoimen edustajiin, jotka ovat pitäneet kansansivistystointa vähäarvoisena ja heidän työtään häiritsevänä.

Sanomalehtimiehenä ja aikakauskirjakirjoitusten sepittäjänä Snellman on suorittanut erinomaisen tärkeän kansansivistyksellisen

 

-5-

 

työn. Siihenhän kuuluu tärkeimpänä osana hänen kansallinen herä­tystoimensa, joka varsinkin »Saimassa» tuli olemaan voimakas vetoa­minen Suomen silloiseen ruotsinkieltä taitavaan sivistyneistöön.

Mainiten nämä tunnetut historialliset seikat ja erittäinkin koros­taen, että Snellmanin kansallinen herätys se loi varsinaisimmat edel­lytykset myöskin kansansivistystoimelle meidän maassamme, käyn tässä selostamaan joitakin ajatuksia ja näkökohtia, joihin Snellman painokkaasti kiinnittää huomiota puhuessaan kansansivistystyön luonteesta ja ehdoista.

Kansansivistystoimessa on tärkeätä olla selvillä siitä, mistä ihmisten ja kansalaispiirien sivistysharrastukset varsinaisesti ovat peräisin ja mihin siis tämän toimen kannalta on pyrittävä vetoa­maan, jotta siinä voitaisiin tuloksia saada. Snellman tehostaa tähän peruskysymykseen nähden sitä ajatustaan, että sivistyksen t a r v e on asiassa ratkaiseva. Niinpä hän esim. eräässä kirjoituksessa, jonka 'hän julkaisi oleskellessaan v. 1840 Ruotsissa, lausuu tunnustuksensa siitä tavasta, jolla muudan ruotsinmaalainen valtiopäivämies oli perustellut esitystä valtioavun myöntämisestä maan yliopistoille. Perustelussa oli lausuttu se toivo, että talonpoikaissääty, »joka kai­kista enemmän tarvitsee valistusta», myöskin on auliimmin tunnus­tava valistuksen arvon. Antaen koko perustelulle sen tunnustuksen, että se on erinomaisen yksinkertainen ja kaunis, Snellman sanoo, että syvämietteisempää sivistyksen perustelua ei voida antaa. »Sivis­tyksen tarve ja sen tunnustaminen on», lisää Snellman, »kaikkein sivistyneimmässäkin ihmisessä todistuksena siitä, että hänellä on sivistystä ja että hän kykenee etenemään sivistyksen uralla»

Snellmanin yleistä ajatustapaa kuvaavaa on, että hän soveltaa ajatuksensa tarpeen merkityksestä sivistystoimessa sekä määrät­tyyn kansalaispiiriin, kansanluokkaan, tässä tapauksessa talon­poikaissäätyyn, että myöskin yksityiseen henkilöön, joka on antau­tunut sivistystä omalta kohdaltaan tavoittelemaan. Erittäinkin Snellmanin viittaus siihen yhteyteen, jossa sivistysharrastus on jon­kin kansalaisryhmän tarpeiden kanssa, on nykyaikaisenkin kan­sansivistystoimen kannalta katsottuna varsin tärkeäarvoinen. Se seikka, onko jossakin yhteiskuntakerroksessa sivistyksen tarve eloi­sana ja tietoisena laajalti vaikuttamassa, on suuresti huomiota

 

-6-

 

ansaitseva, kun tämän kerroksen kehitysmahdollisuuksia arvioidaan. Varsinkin kun työväenluokan ja keskiluokkien tulevaisuudenlinjaa pyritään aavistelemaan, joudutaan kysymään, missä määrin taholla ja toisella on olemassa sivistyksen todellista ja tietoista kaipausta.

Se ajatus, että kansansivistystointa on katsottava sen yhtey­dessä yhteiskunnallisten elämänehtojen kanssa, tulee muullakin tavoin kuin ylläesitetyllä Snellmanin käsityksissä terästetyksi. Kun Snellman »Oppi valtiosta» nimisessä teoksessaan tekee selkoa elin­keinovapauden toteuttamisen seurauksista, niin hän sellaiseksi osoit taa, että yksilö on sen johdosta saanut rajattoman liikkuma-ala omaisuuden hankkimiseksi ja samalla mahdollisuuden sysätä kil­pailijoitaan syrjään. Ja kun tämä vaurastumiskyky nykyisten työ­tapojen vallitessa myötäänsä kasvaa samoin kuin yksilön jo saavut­tama varallisuuskin, niin siitä täytyy olla seurauksena, että omai­suuden jakautuminen käy yhteiskunnassa yhä enemmän epätasaiseksi. Tämän epäkohdan lieventämiseksi Snellman ei näe muut todellisesti vaikuttavaa keinoa kuin kansansivistyksen kohottami sen. Nimenomaan hän katsoo työväensuojelua tarkoittavat lait tehottomiksi, koska työnantaja voi ne monella tavalla kiertää. Mutta kansansivistystyö pääsee vaikuttamaan puheenalaiseen suureen epä kohtaan, siihen epäkohtaan, että nykyaikaisessa yhteiskunnassa o jyrkkä vastakohta äärimmäisen rikkauden ja köyhyyden välillä ja tuskin mitään keskikohtaa niiden välisen eron tasoittamiseksi, Snell­manin mielestä sellaisella tavalla, jolla oikeudenmukaisesti tasataan varakkaiden omaisuutta huonompiosaisten hyväksi. Jo varallisem­man luokan oma etu neuvoo sivistyksen voimalla kasvattamaan jou­koissa lainkuuliaisuutta, jota vailla varakkaalla kansanluokalla ei ole mitään turvallisuutta, koska varallisuusolojen suuri erilaisuus helposti houkuttelee voiman oikeutta harjoittamaan. Valtiolla on oikeus vaatia sivistystä kaikilta jäseniltään, ja valtion velvollisuutena on antaa kaikille tilaisuutta sivistyksen hankkimiseen. Tähän tar­koitukseen tarvittavat varat saa valtio, niin kuin aina, niiltä yhteis­kunnan jäseniltä, joiden käsissä kansallisomaisuus on. Muukin kuin näiden varallisten oma etu on vaikuttava kansansivistyksen hyväksi, sillä joukkojen kasvava vaikutusvalta on pakottava tarpeellisten varojen hankkimiseen tarkoitusperän toteuttamiseksi. Saavutettu

 

-7-

 

suurempi sivistysmäärä on eri tavoin lieventävä työläisten elämän­ehtoja. Se opettaa heitä tarkoituksenmukaisemmin käyttämään ansioitaan, se siveellisesti velvoittaa omaisuudenhaltijaa anteliaam­paan käyttäytymiseen työntekijöitä kohtaan, ja lopuksi, sanoo Snellman, se enentää työläisen mahdollisuutta itse kohota omista­van luokan jäseneksi eli siis lisää omistusoikeuden vaihtelua.

Siihen huomautukseen, että valtion kannattamat sivistyslaitok­set joutuvat ainoastaan varakkaiden käytettäviksi, koska työläisten lapset jo varhaimmasta nuoruudesta joutuvat ansiotyöhön, Snell­man tekee sen vastahuomautuksen, että yhteiskunnalla on keinoja vaikeuksien voittamiseksi. Kaikissa maissa on yliopistoissa ja oppi­kouluissa tasoiteltu rikkaiden ja köyhien välistä erilaisuutta järjestä­mällä stipendejä, vapaa-aterioita j.n.e. Mikäpä estää käyttämästä näitä keinoja kansakouluunkin nähden, kysyy Snellman aikana, jol­loin Suomessa ei vielä järjestettyä kansakoululaitosta ollut. Jos sanotaan, ettei tähän ole varoja, niin kysyy Snellman: onko parempi että nämä varat, niin kuin nyt, maksetaan vaivaistaloissa ja vankiloissa? Vain puolitiehen on hänestä päästy, niin kauan kuin vain järjestetään kouluja työläisen lapsille. Toinen tärkeä askel on astuttava, se, että hankitaan näillekin lapsille tilaisuus koulunkäyn­tiin. Tällöin vasta sivistys saadaan valtion puolesta poikkeuksetta toteutetuksi oikeutena, johon yksilö on pakotettava, ja tämän sivis­tyksen ei tarvitse kansakoululle pysähtyä siihen laihaan tietämyksen osuuteen, jota nyt, sanoo Snellman 1840-luvulla, nimitetään kan­sansivistykseksi.

Siinä yhteydessä, jossa viimeksi selostetut ajatukset esiintyvät, antaa Snellman myöskin vastauksensa siihen kysymykseen, miksi niin vähän on sivistysvaltioissa tehty kansansivistyksen hyväksi ja sen epätasaisuuden poistamiseksi, josta hän on puhunut. Vastaus on hänelle sangen luonteenomainen ja viittaa uudelta puolelta siihen ajatukseen, jonka otin lähtökohdakseni käydessäni selostamaan Snell­manin käsitystapaa kansansivistyksestä, siihen nimittäin, että sivis­tyksen tarve on sen kehittymisen ehtona. Asianlaita on nimittäin niin, että sivistyksen tarve tullakseen tuntuvaksi ja tietoisesti taju­tuksi jo edellyttää jonkin verran sivistystä. Niin pitkälle, että tällai­nen tuntuva ja tietoisesti tajuttu tarve oli olemassa, oli Snellmanin

 

-8-

 

mielestä suurempi osa Euroopan kansakunnista ehtinyt kansansivis­tykseen nähden siihen aikaan kuin hän kirjoitti teoksensa valtiosta, siis n. vuonna 1840; tämän hänestä todistivat silloiset ponnistukset kansansivistyksen saavuttamiseksi. Toisissa Euroopan kansoissa, ja niihin Snellman epäilemättä siihen aikaan luki omankin kansansa, Suomen kansan, - ei vielä sanottua tietoisuutta ollut olemassa, mutta niidenkin keskuudessa huoltapitävä hallitus on, sanoo Snell­man, pakotettu valtion menestyksen vuoksi seuraamaan edellisten esimerkkiä. Näiden jälkimmäisten sivistyksen täytyy näin ollen edetä nopeammin, ja se tuottaa erinäisiä vaikeuksia sivistysasiain järjestämisessä, jottei sivistys kävisi liian pinnalliseksi ja kansallis­henkeä tukahduttavaksi.

Niillä vaikeuksilla, joihin Snellman tässä viittaa, hän näyttää erittäinkin tarkoittavan sitä, että syvällinen sivistys edellyttää jär­jestelmällistä opetusta, jonka aikaansaaminen ei ole niin helppo kuin kaikenlaisten yksityistietojen levittely kansalaisten mieliin. Mie­lestäni on erinomaisen mielenkiintoista panna merkille, millä selvyydellä Snellman jo 1840-luvun alussa esittää sellaisen ajatuk­sen kansansivistystyöstä, jota nykyjään on ruvettu vapaata kansan: sivistyötä silmällä pitäen nimittämään intensiivisen eli voimaperäi­seksi järjestetyn kansansivistystyön aatteeksi. Puhuen päivän tila­päisjulkaisuista, pennikirjallisuudesta, hän sanoo, että se kyllä voi antaa suurelle joukolle muistitietoa monenlaisista vieraista asioista ja oloista, mutta sellainen tilapäinen opetus ei koskaan, sanoo Snell­man, voi antaa tietämystä, jossa olisi mehua ja verta ja joka voisi elää ja kehittyä kansallisena sivistyksenä.

Snellmanin käsittelemä pulma on tässä kohden kysymys tietee ja tieteellisten laitosten suhteesta kansansivistykseen. Vain niihin kansakunnan jäseniin, jotka ensin ovat saaneet tarpeellisen koulu­sivistyksen, Snellman toteaa tieteen pääsevän vaikuttamaan. Senpä vuoksi nähdään sellaisten kansakuntien, joiden tieto- ja kaunokirjalli­suus ovat olleet aikansa ensimmäisellä sijalla, olleen vajonneina suu­reen tietämättömyyteen. Snellman katsoo voivansa todeta, että tiede kyllä välillisesti tehoaa kansan laajoihinkin kerroksiin poista­malla tavoista ulkonaisen raakuuden. Vieläpä hän tunnustaa senkin, että valtiollinen ja yhteiskunnallinen vapaus saa älyllisen sivistyk-

 

-9-

 

sen leviämään toisesta kansalaisesta ja kansalaispiiristä toiseen. Ei valtiollinen eikä yhteiskunnallinen vapaus voi kauan olla olemassa tuottamatta kansanomaisia sivistyslaitoksia. Mutta sittenkään ei Snellmanista saa jäädä huomaamatta, että älyllisellä svistyksellä on suuria vaikeuksia voitettavana, kun sen on vapaissa oloissa tunkeu­duttava kansaan. Valtiollinen vapaus sellaisenaan, sanoo hän, tuot­taa enemmän käytännöllistä harrastusta kansalaisten yhdyselämään kuin todellista asianymmärrystä. Niinpä siis saavutettu vapauskaan ei vielä avaa tieteelle syvällistä vaikutusta kansan syviin riveihin.

Tätä vaikeutta pohtiessaan Snellman etsii apua myöskin uskon­nonopetuksen vaikutusvoimasta, mutta katsoo, että sekin yksinään on protestanttisissakin maissa, joissa sitä on harrastuksella hoidettu, enemmän katkaissut kuin edistänyt tieteellisen sivistyksen vaiku­tusta syviin riveihin. Se ei ole voinut ehkäistä yltiöpäistä lahkolai­suutta eikä poistaa sitä mielen raakuutta, josta tämä on lähtöisin. Mutta lopulta Snellman kuitenkin päätyy siihen ajatukseen, että todellinen uskonnontieto, koska se kaiken muun tiedon edellä kehoit­taa ajatteluun ja itsensätutkisteluun, ennen tai myöhemmin avaa mielen yleiselle älylliselle sivistykselle sekä johtaa kansalais- ja val­tiolliseen vapauteen. Vaikkakaan ei sanottu vapaus yksinään voi kohottaa kansakunnan sivistystä, niin ei hänestä voida kieltää, että vasta vapauden mukana tieteellinen sivistys tunkeutuu kansakunnan laajoihin kerroksiin ja antaa uskonnolliselle sivistykselle voimaa vaikuttaa tosi-ihmisyyden aikaansaamiseksi. Järjestetty kansan­opetus on ensi sijassa tämän saavutuksen ehtona ja välineenä. Tähän ajatukseen Snellman mainitussa kohdassa päättää esityksensä aineesta, jonka suurta tärkeyttä hän korostaa erityisesti pitäen sil­mällä sen merkitystä hänen omalle ajalleen ja lähimmälle tulevai­suudelle.

Aatteellisen painokkaana esiintyy tässä Snellmanin viittaus jär­jestetyn kansanopetuksen merkitykseen. Mielenkiintoinen ja suuri tehtävä olisi ottaa historiallisesti tutkittavaksi, antaako Suomen järjestetyn kansanopetuksen todellinen kehitys vahvistusta Snell­manin yleiselle käsitykselle tieteellisen ja humaanisen sivistyksen vaikutuksesta kansakunnan elämään. Varsinkin olisi arvokasta saada historiallisesti selvitetty vastaus siihen Snellmanin esityksestä nou­-

 

-10-

 

sevaan kysymykseen, mitä tietä tieteellinen ja humaaninen sivistys on päässyt varsinaisesti etenemään kansan keskuudessa, sitäkö, jolla se on voinut liittyä yhteiskunnallisen ja valtiollisen vapauden harras­tuksiin, vaiko sitä, jolla niin kuin Snellman sanoo, todellinen uskon­nontieto avaa mielen yleiselle älylliselle sivistykselle. Tällainen tut­kistelu voisi viedä sellaisiin kysymyksiin asti, jotka nykypäivinä esiintyvät polttavina esim. vapaan kansansivistystyön alalla. Niinpä olisi tärkeä kysymys, missä määrin Snellmanin ajatus uskonnonope­tuksen suhtautumisesta tieteelliseen harrastukseen ja ihmisyyteen on osoittautunut toteutuneensa sillä linjalla, jota kansanopistomme grundtvigiläisen hengen elähyttämänä on kulkenut. Samoin voi kysyä, miten Snellmanin toivoma uskonnollisuuden ja humaanisuu­den yhteys on toteutunut siinä nuorisoseuraliikkeessä, joka ohjel­mansa mukaan harrastaa valistusta »kristillisen siveyden ja isän­maanrakkauden» pohjalla. Toiselta puolen Snellmanin esityksestä saa aihetta siihen kysymykseen, missä määrin tieteellisyyden ja ihmisyyden harrastus on päässyt toteutumaan niissä kansansivistys­pyrkimyksissä, jotka ovat olleet työväen piireihin pääasiallisesti kohdistuvia ja samalla läheisessä yhteydessä yhteiskunnallisen ja valtiollisen vapauden laajenemisen kanssa. Epäilemättä kriitillinen historioitsija olisi siinä suhteessa yksimielinen Snellmanin kanssa, että todellisen kansansivistyksen kehittyminen on monenlaisten ehtojen ja pulmallisten vaikeuksien alainen asia.

Snellman itse joutui järjestetyn kansanopetuksen alaa erikoi­semmin käsittelemään siihen kysymykseen nähden, joka koski ylei­sen kansakoululaitoksen järjestämistä maahamme. Siitäkin kirjoit­taessaan Snellman on tehostanut yleistä käsitystään, että koulu­opetuksen tarkoituksena on tieteellisen sivistyksen antaminen, sel­laisen, joka pystyy vallitsemaan ihmisen vakaumusta ja asettamaan tämän pohjaksi yleisten asiain harrastamiselle. Ei mikään inhimilli­nen tietämys, sanoo Snellman, ole katsottava kansakoululle vieraaksi, ja tieto on siinä annettava tiedon itsensä takia, ei käytännöllisiä tar­koitusperiä silmällä pitäen. Kansakoululle kuuluvat Snellmanin mie­lestä samat opetusaineet kuin oppikoululle ja yleensä kaikille niille kouluille, jotka tarkoittavat älyllistä sivistystä. Kansakoulu ei voi asettaa ohjelmansa ulkopuolelle mitään älyllisen sivistyksen olen-

 

-11-

 

naista ainetta, koska se tarkoittaa antaa päätetyn oppikurssin, sel­laisen, että opetus vastaa sekä oppikoulun että yliopiston opetusta niille, jotka eivät jouda tällaisissa oppilaitoksissa opiskelemaan. . Kaikki se tietämys, jonka oma aika selittää kuuluvan älylliseen sivistykseen, on asetettava kansakouluopetuksen esineeksi. Snell­man ei niin ollen hyväksy sitä käsitystä, että kansakoulun tarkoituk­sena olisi ensisijassa antaa käytännöllistä ja ammatillista opetusta, vaan hän katsoo, että sen tulee herättää harrastusta tiedolliseen sivis­tykseen, antaa sellaisia tietoja, jotka tekevät tällaisen sivistyksen hankkimisen mahdolliseksi; ainoastaan toisessa sijassa saa kansa­kouluopetus kohdistua oppilaan tulevaan ammattiin.

Tätä kansakoululle asetettua päämäärää Snellman ei pidä mah­dottomana, jos vain sivistyksen merkitys oikein ymmärretään. Mää­rätty tiedonpaljous ei ole sivistyksen välttämättömänä ehtona, vaan sivistys on tietoisuutta ihmiskunnan korkeimmista asioista, näiden asiain harrastusta, kykyä edistää niitä. Kaikissa elämän oloissa, joita vain ei äärimmäinen hätä paina, on tämä sivistys saavutetta­vissa. Snellman sanoo usein kuulleensa sanottavan: uskonnollinen sivistys on rahvaalle riittävä. Totta onkin hänestä kyllä, että uskon­nollinen sivistys merkitsee tietämystä ihmisen korkeimmista harras­tusperistä ja sisältää halua ja kykyä edistää niitä. On vain muistet­tava, että se on tällaisena jokaiselle ihmiselle riittävä ja että siihen sisältyy myöskin senhenkinen toiminta ja työ. Tätä sivistyksen käytännöllistä puolta ei kirkon uskonnonopetus, sanoo Snellman, yksinään voi opettaa, mutta talonpojankin harrastettavina ovat sellaiset yleiset asiat, joiden edistäminen kuuluu sivistykselliseen toimintaan. Snellman luettelee tällaisia harrastuksia lähtien niin läheisistä kuin kansalaisen oman seurakunnan ja kunnan asioista, paikkakunnan koulun vaalimisesta, osanotosta sovintolautakunnan toimeen, jossa kansalaisen on lakia ja oikeutta toteutettava, köy­häinhoidon järjestämistä koskevista asioista ja päätyen siihen, että talonpojankin harrastuksen esineenä ovat totuuden, oikeuden, kau­neuden aatteet, jotka ajattelija tajuaa ihmiskunnan korkeimmiksi. Kunkin kansalaisen on osattava rakastaa omaa maataan ja yhteis­kunnan asettamissa puitteissa pyrittävä ihmiskunnan jalostamiseen, siihen että se kasvaisi totuudessa, oikeudessa ja kauneudessa.

 

-12-

 

Tämä sivistyksellinen yhteisasiain harrastaminen on Snellmanin kannalta jumalanpalvelusta ja rakkautta lähimmäiseen.

Käymättä tässä lähemmin selostamaan Snellmanin käsitystä kansakoulun opetuksen järjestelystä huomautan vain siitä hänen ajatuksestaan, että kansakoulun on johdettava oppilaitaan todelli­seen lukemiseen, kirjan viljelemiseen, joka voi jatkua ja jonka tulee jatkua koulunkäynnin päättymisen jälkeenkin. Siinä määrin on lukemisen opetus kansakoulussa pääasiana, että koulussa kaikki lukeminen on vähemmässä määrin katsottava tietojen kokoamiseksi kuin harjoitukseksi niiden hankkimisen taidossa. Siitä, mihin luke­misen tulee kohdistua, Snellman antaa joitakin viittauksia. Ensik­sikin hän huomauttaa, että se, jolla on kyky ymmärtää historialli­nen kertomus tai runoelma, hän myöskin kykenee nauttimaan lukemansa kauneudesta. Siis ensi sijassa Snellman mainitsee kauno­kirjallisuuden. Muusta kirjallisuudesta hän sanoo, että sen lukemi­sessa totuus kiinnittää itseensä lukijan mielen niin kuin kauneus edel­lisen kirjallisuuden viljelemisessä. Mutta puhtaasti tieteellinen har­rastus edellyttää, sanoo Snellman, vapautta muista huolista, ja täl­lainen vapaus on vain harvojen onnenosana. Kuta enemmän yksilö on sidottu aineellisiin huoliin, sitä enemmän on myöskin hänen tie­tämyksensä ja tutkimuksensa, herättääkseen harrastusta, asetettava yhteyteen niiden kanssa. Näin ollen Snellman ei tahdo kieltää, että kansakoulussa opetuksella tulee olla käytännöllinen suunta. Mutta kun kansakoulussa opetetaan kirjoitus- ja laskutaitoa, kenttämit­tausta ja maanviljelysoppia, niin on tätä kaikkea pidettävä vain harjoitusesimerkkeinä, joiden kautta ohjataan äidinkielen käsittä­miseen ja kirjan lukemisen taitoon. Tätä tarkoitusperää silmällä­pitäen on nämä harjoitustehtävät erittäin huolellisesti kohdistettava talonpojan tarpeisiin varsinkin sen vuoksi, että siten kehitetään itsekseenopiskelun harrastusta. Oma välitön hyöty kehoittaa tähän opiskeluun, mutta siihen vaaditaan taitoa, ja kuta vähemmän tieto­varastoa kansakoulu voi antaa, sitä enemmän tämän koulun tulee kaikessa opetuksessaan pyrkiä harjoittamaan oppilaan kykyä tiedon saavuttamiseen. Näin järjestettynä kansakoulu on täyttävä tälle koululle asetetun senkin ehdon, ettei se vedä maanviljelijää pois hänen säädystään ja ammatistaan.

 

-13-

 

Kansakoulun yhteiskunnallista merkitystä tehostaessaan Snell­man nimenomaan lausuu, ettei Euroopan yhteiskunnissa esiintyvä eri kansanluokkien juopa ole varsinaisesti aineellista, vaan sivistyk­sellistä luonnetta. Kun sanotaan, että köyhälistön eneneminen herättää pelkoa eurooppalaisten yhteiskuntien mahdollisuudesta kehittyä rauhallisesti, niin tämä on Snellmanin mielestä pintapuo­lista asian käsittämistä. Uhkaava on hänen mielestään se kuilu, joka erottaa vallitsevien kansanluokkien sivistyksen massan, paljoston sivistyksestä. Sillä paljoston raakuudessa ja tietämättömyydessä on Snellmanin mielestä pauperismin, köyhäläisyyden alkusyy. Tämän sivistyksellisen erilaisuuden tasoittaminen on näin ollen Snellmanin mielestä erinomaisen tärkeä tehtävä yhteiskunnan rauhallisen kehi­tyksen kannalta katsottuna. Ei aina liene huomattu, että jo Snellman on tehostanut tätä ajatusta, jonka puolesta myöhemmin esim. tun­nettu nettukansantaloustieteilijä Schmoller ja moni muu on puhunut.

Kansansivistyksen kohottaminen on Snellmanin ajatuskannalta sitä tärkeämpää, kun hänen mielestään osanotto valtiolliseen elä­mään, jonka hän asettaa tärkeimmäksi kaikista inhimillisistä har­rastuksista, edellyttää sivistystä. Kansalaisen oikeus ottaa osaa lainsäädäntöön ei voi olla olemassa muulla tavoin kuin hänen oikeu­tensa ottaa osaa maan hallintoon, s.o. kumpikin oikeus edellyttää kansalaisessa sivistystä, kykyä, tietoja, isänmaallisuutta, hyvää ta­paa. Samalla kuin Snellman täten sitoo valtiolliset oikeudet sivis­tykseen, hän vaatii, että jokaisen kansalaisen tulee yhteiskunnassa voida vapaasti kartuttaa sivistystään ja kehittää voimiaan saavut­taakseen ansionsa mukaan kunkin oikeuden yhteiskunnassa. Synty­perään ei saa laillisesti perustaa mitään etuoikeuksia. Ja sitä myö­ten kuin kansakunnan sivistys kohoaa, tulee ymmärtäväisen halli­tuksen laajentaa valtiollista vapautta. Mutta täyttä sivistyksen yhdenvertaisuutta ei Snellmanin mielestä koskaan voida yhteiskun­nassa saavuttaa, yhtä vähän kuin varallisuuden yhdenvertaisuus on koskaan saavutettavissa. Tästä hän tekee sen johtopäätöksen, ettei valtiollista yhdenvertaisuutta voi olla muussa muodossa kuin kaikkien kansalaisten yhtäläisenä oikeutena päästä sitä mukaa, kuin kullakin on sivistystä, valtiolliseen toimintaan. Tältä kannalta asioita katsellen Snellman lausuu yleisistä, yhteisistä kansanvaa­-

 

-14-

 

leista sen käsityksen, etteivät ne vastaa valtion varsinaista tarkoi­tusperää. Sellaiset tekevät nimittäin Snellmanin mielestä sivistyk­sen kansallistahdolle asiaksi, josta se ei välitä. Kymmenellä sivisty­neellä valitsijalla ei sadan sivistymättömän joukossa ole mitään sa­nomista. Heidän vaalioikeutensa täytyy heille siis olla aivan yhden­tekevä, sillä he eivät koskaan pääse saamaan harrastusperilleen, sivis­tykselleen, ratkaisevaa voimaa lainsäädännössä. Näistä ajatuksis­taan Snellman katsoo saavansa tukea sille käsitykselleen, että sivis­tyksen merkityksen tunnustamiseksi valtiolliset vaalit olisi jär­jestettävä n.s. säätyvaaleiksi eli siis kansanluokkia myöten tapah­tuviksi. Kuitenkin hän säätyvaalien puolesta puhuessaan lopulti myöntää, että korkeamman sivistyksen vaikutusvalta ei yhteisten­kään vaalien kautta joudu kokonaan syrjään. Hänestä kuitenkin ne keinot, joita korkeampi sivistys yhteisen vaalijärjestelmän vallitessa joutuu käyttämään, voidaan katsoa valtion tarkoitus­perää huonommin vastaaviksi kuin hänen puolustamansa vaali­tapa.

Korkeimmilleen kohoaa Snellmanin käsityksen mukaan inhimil­linen sivistystoiminta silloin, kun kansalainen harrastaa valtion asiaa, s.o. kun hän isänmaallisuuden elähyttämänä toimii kansallisen sivistyksen kehittämiseksi. Mitään sellaista yleisinhimillistä sivis­tystä, johon henkilön toiminnallinen harrastus voisi kohdistua, ei Snellmanin katsantokannan mukaan ole olemassa, vaan ihmisyys kehittyy kansakuntien sivistyselämän välityksellä. Kansallishenki tulee niin muodoin olemaan korkein ratkaisija ja voimanantaja sivistyksellisenkin toiminnan alalla. Korkeampaa oikeutta ja siveel­lisyyttä kuin oman kansakunnan yhteinen ja yleinen tietoisuus, kansallistietoisuus, ei Snellmanin mielestä ole olemassa. Kun valtiomies jossakin vaikeassa tilanteessa harkitsee, miten hänen on mene­teltävä, niin korkeampaa ohjetta ei voida hänelle antaa kuin: toimi kansallishengen mukaan, toimi niin kuin kansakunta itse toimisi sinun sijassasi. Mutta miten kansakunta itse toimisi, sitä ei kukaan voi valtiomiehelle sanoa; itsensä hänen on omassatunnossaan ja ym­märryksellään ratkaistava toimintansa, siitä tietoisena, että kansa­kunnan oma historia vasta voi osoittaa, onko hän toiminut oikein vai väärin.

 

-15-

 

Viittaus tähän Snellmanin tunnettuun käsitystapaan on erittäin­kin sen vuoksi tässä paikallaan, että se samalla kuin se osoittaa Snell­manin varsinaissimman käsityksen sivistyksen merkityksestä, se myöskin tehostaa hänen yleistä eetillistä käsitystapaansa. Snellman ei anna merkitystä yksilön yksilöllisille mielihaluille ja tunneharras­teluille; yleisiä, yhteisiä asioita hän vaatii sivistyksellisesti kehitty­neen ihmisen harrastettaviksi. Mutta kun ihmisen mielessä nämä yleiset harrastukset ja kokonaisuuden, s.o. yhteiskunnan ja valtion menestyksen huomioonotto ovat toiminnan suuntaa määräämässä, niin hän joutuu vapaasti ja omalla vastuullaan elämässä menettele­mään. Sivistys tekee ihmisen arvovallasta riippumattomaksi. Sivis­tyksellisesti muodostettu itsenäinen vakaumus yhteiselämässä esiin­tyvistä asioista on kunkin ihmisen ja kansalaisen mielessä hänelle toiminnan suuntaa osoittamassa. Erehtymisen vaara on, sanoo Snellman, suuri, kun ihminen, heittäen syrjään kaiken arvovallan, tietämyksessään luottaa vain itseensä, mutta tämän uskaliaan luot­tamuksen täytyy olla olemassa, koska muuten ei olisi edistymistä inhimilliselle tietämykselle ja sivistykselle. Eri vakaumusten taiste­luista muodostuu se tietämys, joka kullekin ajalle on yleisen - vakaumuksen sisällyksenä.

Tällä tavoin Snellman asettaa yhteisyyden ja persoonallisuuden aatteet johtamaan sivistystyötä ja nimenomaan myöskin kansan­sivistystointa.

 

-16-