Erik Ahlmanin arvofilosofia – hyvää elämää vai elämän tarkoitusta etsimässä?

Stickord: Ajatus, Ahlman Erik, etik
Upphovsman/kvinna: Salmela Mikko
Utgivningsår: 1993
Publicerad i Filosofia.fi: 30.11.2007

Mikko Salmela

Erik Ahlmanin arvofilosofia – hyvää elämää vai elämän tarkoitusta etsimässä?

Ajatus 50, 1993, 151–168.

Bilagor

PDF: Skanneroitu/Skannad/Scanned: Salmela1993.PDF
DOC: Litterointi/Transkription/Transcription: Salmela 1993.doc

Mikko Salmela

Erik Ahlmanin arvofilosofia – hyvää elämää vai elämän tarkoitusta etsimässä?

Ajatus 50, 1993, 151–168.


Erik Ahlmanin arvofilosofia — hyvää elämää vai elämän tarkoitusta etsimässä?1

MIKKO SALMELA

1.Ahlmanin etiikan probleemi

Erik Ahlman (1892-1952) päätyy eettisessä ajattelussaan ongelmalliseen asetelmaan. Postuumisti vuonna 1953 julkaistussa Ihmisen probleemissa hän asettaa varsinaisen minän, yksilöllisen olemussubstanssin, jonka hän uskoo kannattavan yksilön olemuksellisia, absoluuttisia itseisarvoja. Perusteena ovat erilaiset fenomenologisesti koetut ilmiöt, kuten henkisyys eli selkeä itsetajunta, arvotajun yliyksilöllisyys, omatunto, kutsumustietoisuus, häpeän tunne sekä normatiivinen pitäminen (solien), joiden alkuperäksi Ahlman olettaa juuri varsinaisen minän.2 Näihin kokemuksiin nojaten hän postuloi varsinaisen minän olemassaolon. "Varsinainen minä on luonteeltaan aksiologinen. Lisäksi se on metafyysillinen. Se on oletus, jota ei voida verifioida. Tietyt kokemuk­set vain vaativat olettamaan sen", Ahlman kirjoittaa.3 Toisaalta hän argu­mentoi varsinaisen minän olemassaoloa myös koettuna "moraalitajunnan tosi­asiana", väittäen, että "ihminen voi intuitiivisesti tajuta oman ideansa", joka

-153-

hallitsee hänen varsinaista minäänsä. 4
Ahlman siis esittää yksilöllisesti absoluuttisia arvoja kannattavan varsinai­sen minän sekä mainittujen fenomenologisten kokemusten perusteella muodos­tettuna postulaattina että itsessään välittömästi koettuna "moraalitajunnan tosiasiana". Kyseessä oleva ristiriita on koko Ahlmanin eettisen ajattelun perusongelma. Sen juuret juontavat Ahlmanin jo vuonna 1929 julkaisemaan teokseen Totuudellisuuden probleemi, jossa hän pyrkii rakentamaan individu­alistisen arvoetiikan puhtaasti fenomenologiselle pohjalle.
Ahlman palaa Ihmisen probleemissa jo Totuudellisuuden probleemissa esittämäänsä kysymykseen, "voimmeko tuntea itseytemme todelliset arvokvaliteetit?"5 Totuudellisuuden probleemissa hänen fenomenologinen itsehavaintonsa oli päätynyt johtopäätökseen, "etten tapaa itsessäni sellaista arvostussubjektia, joka pysyy paikallaan, absoluuttisena".6 Saman position vahvistaa implisiittisesti Ahlmanin Ihmisen probleemissa antama vastaus: "kenties tämä tapahtuu vain vähittäisen kehityksen kautta."7 Ahlman ei kuitenkaan luovu eettisestä kannastaan varsinaisen minän ja sen kannattamien absoluuttisten arvojen fenomenologiseen verifiointiin liittyvistä ongelmista huolimatta. Hän asettaa pyrkimyksen olemukselliseen, absoluuttiseen arvoperustaan yksilön eettiseksi velvollisuudeksi - vaikka sen saavuttaminen olisi osoittautunut mahdottomaksikin!8 Käytännössä tämä vaatimus nähdäkseni merkitsee, että yksilö joutuu itse valitsemaan arvonsa uskoen valittujen arvojen olemuksel­liseen absoluuttisuuteen, mutta tietäen, ettei minkään ehdottomien ja pysyvien olemuksellisten arvojen olemassaoloa voida todentaa.9 Ihmisen probleemissa tämä eksistentialistinen epävarmuus ilmenee Ahlmanin kirjoittaessa:

    Myönnettäköön, että jos jännitämme ihmisyysvaatimuksen niin pitkälle, että on tunnettava kaiken moraalin problemaattisuus - ja

-154-

     silti toimittava moraalisesti - ei ihmisenä olo ole helppoa; mutta sii­hen         voidaan   sanoa: sen ei pidäkään olla helppoa.10

Ahlmanin näkemys moraalin eliminoimattomissa olevasta problemaattisuudesta kiteytyy hänen eettisessä ajattelussaan kuitenkin yhden nimenomaisen teeman ympärille: näkemykseen arvojen absoluuttisuudesta.
Jos arvojen absoluuttisuuden oletus johtaa Ahlmanin ajattelun Ihmisen probleemissa ilmenevään eettisesti ongelmalliseen asetelmaan, joudumme kysymään, miksi hän ei luovu oletuksestaan sen fenomenologisen verifikaation osoittauduttua mahdottomaksi? Miksi Ahlmanin individualistisen, absolutistisen arvoetiikan ongelmien paljastuminen jo Totuudellisuuden probleemissa ei johtanut häntä uusien eettisten ajattelumallien hahmottelemiseen? Sen sijaan hän Ihmisen probleemissa keskittyy hahmottelemaan ongelmalliseksi osoit­tautuneen absolutistisen positionsa perustalle rakentuvaa kokonaisvaltaista filosofista antropologiaa. Hänen valitsemansa tie johtaa kuitenkin kysymyk­seen, millä perusteilla näkemys arvojen absoluuttisuudesta viime kädessä lepää hänen ajattelussaan. Perustuuko absoluuttisuus alun perinkään fenomenolo­gisessa havainnossa välittömästi annettujen tajunnansisältöjen erittelyyn? Vai onko kyseessä jo alusta pitäen metafyysinen oletus, jonka fenomenologiset todentamisyritykset ovat olleet tuomittuja Sisyfoksen työksi?
Ahlman antaa tuotannossaan eksplisiittisesti tukea arvojen absoluuttisuu­delle sekä fenomenologisesti havaittuna moraalitajunnan tosiseikkana että metafyysisesti postuloituna oletuksena. Tarkastelen tässä artikkelissa molempia Ahlmanilla esiintyviä arvojen absoluuttisuuden oikeutuksen perusteita. Argu­mentoin kuitenkin, että jälkimmäinen, olemassaolon mielekkyyden - tai Ahlmanin termein "järjellisyyden" — oletukseen nojaava metafyysinen perus­telu jää Ahlmanin ajattelussa perimmäiseksi perusteeksi arvojen absoluutti­suudelle. Metafyysinen kytkentä selittää tällöin Ahlmanin pitäytymisen absolutistisessa positiossaan siihen sisältyvistä ongelmista huolimatta. Lopuksi pyrin osoittamaan, että Ahlmanin eettisen ajattelun ongelmat palautuvat perim­miltään selkiyttämättömään kysymyksenasetteluun; eettisen kysymyksen "miten elää?" ja metafyysisen kysymyksen "miksi elää?" yhteen kietoutumi­seen.

-155-


2.    Arvojen absoluuttisuus fenomenologisen havainnon tosiseikkana

Ahlmanin näkemys filosofian metodista on fenomenologis-intuitionistinen. Filosofia on Ahlmanille yksilön omassa tietoisuudessa ilmenevän todellisuuden intuitiivista erittelyä. Kuvaillessaan ja selittäessään maailmaa filosofi viime kädessä kuvailee ja selittää sitä maailmaa, joka on välittömästi annettu hänen tajunnansisällössään. Näin ollen "filosofin toiminta on ensi kädessä itsehavaintoa. Itsehavainnon tehtävänä ei niinkään ole ottaa selville, mitä tajunnassa on, vaan millaisena se siellä on"11 Oman tietoisuuden kautta välittyvän todellisuuden asettaminen filosofin perustavaksi aineistoksi edellyttää subjektil­ta kykyä rehelliseen, subjektiivisten ennakko-odotusten vääristämättömään itsehavaintoon. Jotta subjekti voi käsittää tajunnansisältönsä sellaisina kuin ne välittömästi ilmenevät, häneltä vaaditaan totuudellisuuden hyvettä.
Totuudellisuus on Ahlmanin ajattelussaan introdusoima itsehavainnon hyve. Se on pyrkimystä tietoisuudessa ilmenevän niin ulkoisen kuin sisäisen todellisuuden puhtaaseen, väärentämättömään havaitsemiseen ja tästä pyrki­myksestä seuraavaa kykyä nähdä tajunnansisältöjensä todellinen laatu.12 Totuudellisuus nojaa fenomenologiassa keskeiseen evidenssin käsitteeseen. Ahlman ajattelee, että puolueeton, kaikista intresseistä vapaa refleksio voi löytää yksilön omiin tietoisuuden sisältöihin liittyvänä evidenssin, itsensä pe­rustelevan varmuuden siitä, että kyseiset tietoisuuden sisällöt ovat autenttisen välittömän kokemuksen mukaisia. Totuudellisuus on siten pyrkimystä epäpersoonalliseen, objektiiviseen eli 'hengen' asenteeseen suhteessa omiin tajunnansisältöihin.13 Koska kyse on pyrkimyksestä asialliseen, yliyksilölliseen todel­lisuuden tarkasteluperspektiiviin, totuudellisuuden merkitys on erityisen tärkeä tieteessä ja filosofiassa. Ahlmanin mukaan totuudellisuuden tärkeimmäksi sovellusalueeksi filosofiassa muodostuu moraali eli yksilön arvotajunnan sisäl­löt sekä niihin liittyvä intuitiivinen, emotionaalinen evidenssi.14
Ahlman tuo esiin näkemyksensä arvojen yksilöllisyydestä ja absoluuttisuu­desta sekä näille rakentuvasta, varsinaista minää enteilevästä, "yli-individuaa-

-156-

lisesta arvominästä" ensimmäisen kerran jo esikoisteoksessaan Arvojen ja välineiden maailmassa.15 Tällöin hän argumentoi kantaansa välittömän koke­muksen ja eettisen tietoisuutensa intuitiiviseen evidenssiin nojaten.16 Hän uskoo Bergsonin tavoin intuitiolla voitavan saada metafyysistä tietoa olioiden laadullisista ominaisuuksista, joita empiirinen, kvantifioiva tiede ei tavoita. In­tuitiota tarvitaan, koska aistihavaintoihin ja niiden rationaaliseen prosessointiin perustuva tieto ei tyhjennä todellisuutta. Maailmaan jää ei-luonnollisia laadulli­sia ominaisuuksia, jotka voidaan kuitenkin havaita erityisellä tietokyvyllä, in­tuitiolla.17 Ahlman ilmaisee tämän — vuosisadan alussa varsin yleisen — näkemyksen toteamalla, että intuition avulla voimme tutustua "aistimaailman takaisiin realiteetteihin".18 Näitä intuitiivisesti havaittavissa olevia meta­fyysisiä realiteetteja edustavat Ahlmanin ajattelussa nimenomaan arvot.
Ahlmanin mukaan me koemme omat arvomme tahdossamme. Arvo on hänen määritelmänsä mukaan subjektin tahdon apriorinen laadullinen ominai­suus, joka ilmenee subjektille tämän reflektoidessa omaa sielunelämäänsä.19 Arvot kuuluvat siten subjektin persoonaan jollain tavoin sisäänrakennettuina, muodostaen persoonan ideaalisen ytimen. Arvojen absoluuttisuus perustuu Arvojen ja välineiden maailmassa Ahlmanin mukaan subjektin kokemuksiin kannattamiensa arvojen olemuksellisuudesta ja pysyvyydestä sekä arvokkuu­desta. "Ne arvot, jotka meissä olennaisesti ovat, ovat sellaisia realiteetteja, et­temme voi niistä järkeilyllä vapautua," Ahlman kirjoittaa.20 Arvojen koettu arvokkuus ilmenee muun muassa siten, että elämä sellaisenaan ei ole yksilön kannalta arvokasta, vaan ainoastaan tietynlainen elämä: sellainen, joka mah­dollistaa hänen edustamiensa arvojen toteuttamisen.21 Yksilölliset arvot ovat Ahlmanin mukaan absoluuttisia myös siinä merkityksessä, että ne ovat itseis­arvoja, joilla ei ole enää mitään itsensä ulkopuolista tarkoitusta.22 Jotain on

-157-

kuitenkin vialla, sillä Ahlmanin oma myöhäisempi yritys evidentin olemuksel­lisen arvoperustan tavoittamiseksi yksilön sielunelämästä päätyy epäonnistu­miseen.
Totuudellisuuden probleemissa Ahlman lähtee hahmottelemaan feno­menologista individualistista etiikkaa esikoisteoksessaan esittämänsä arvojen yksilöllisen absoluuttisuuden perustalle. Yksilöllinen arvo-olemus tarjoaa Ahlmanin mukaan kiinnekohdan länsimaisen kulttuurin eetoksessa kehittyneel­le individualistiselle subjektivismille, joka korostaa jokaisen yksilön eettistä autonomiaa ja oikeutta toteuttaa omaa persoonallista erikoislaatuaan.23 Ahl­man tulkitsee individualismin kunnioittaman yksilöllisen persoonallisuuden edustavan ihmisessä "hänen vitaalisen olentonsa ylärakennuksena" olevaa "korkeampaa olemusydintä".24 Tämä "kehittynyt minä" kannattaa Ahlmanin jo Arvojen ja välineiden maailmassa introdusoimia yksilöllisesti olemuksellisia arvoja. Hän uskoo, että eliminoimalla yksilön tahdosta impulssit, jotka ohjaa­vat tahtomista vitaalisen mielihyväperiaatteen mukaisesti, voidaan olemusytimessä piilevä puhdas, apriorinen arvotahto saattaa yksilön tietoisuuteen. Ahlman viittaa Bergsonin ja Schelerin intuitiivisiin, irrationalistisiin metodei­hin arvojen eli persoonallisuuden laadullisten ominaisuuksien havaitsemisen kykynä.25 Hän väittää, että aistien havaitseman todellisuuden ohella

   Ihmisessä on muitakin tendenssejä ja nämä ovat luoneet itselleen korrelatiivisia tiedoitsemisfunktioita, joista tosin länsimainen ajattelu ei toistaiseksi ole paljonkaan perillä. Näiden funktioiden avulla saamme tietoa sellaisista olevaisen puolista, jotka jäävät tuon tiedoitsemisfunktion ulkopuolelle.26

Ahlmanin teesi on kuitenkin ennenaikainen. Pyrkimys absoluuttisen arvotietoisuuden paljastamiseksi päätyy lopulta jo aiemminkin lainattuun fenomenologi­seen havaintoon, "etten tapaa itsessäni sellaista arvostussubjektia, joka pysyy paikallaan, absoluuttisena."27
Ahlmanin kohtaamat ongelmat liittyvät yksilöllisen, olemuksellisen arvotietoisuuden aitouden kriteereihin. Meillä voi olla intuitiivista emotionaa­lista evidenssiä arvojen absoluuttisuudesta, mutta evidenssi yksin ei ole riittävä

-158-

tae, koska se voi olla itsepetoksellista. Näin on Ahlmanin mukaan usein esimerkiksi laita, kun yksilö on sisäistänyt jonkin ideologisen vakaumuksen ympäristön suggestion vaikutuksesta. Asianomaisen tiedostaessa arvostustensa todellisen syyn, hiipuu niihin liittyvä evidenssielämys. Pahinta evidenssin luotettavuuden kannalta kuitenkin on, että näin käy joka tapauksessa, kun yksilö ryhtyy kriittisesti reflektoimaan omaa evidenssielämystään: refleksio hävittää evidenssin. Evidenssi ei myöskään ole pysyvää, vaan empiirisenä psyykkisenä tapahtumana sillä on ainoastaan tilapäinen luonne.   Samoin evidenssin kohteena olevat arvot muuttuvat ihmisen muuttuessa.  Niinpä Ahlman joutuu toteamaan, että vaikka aidon ja näennäisen evidenssin välille voidaan tehdä käsitteellisesti ja teoreettisesti selkeä ero, niin tosiasiallisen psykologisen evidenssielämyksen aitoutta ei voida todentaa. Emotionaaliseen evidenssiin liittyvät epävarmuustekijät johtavat siten Ahlmanin myöntämään, ettei fenomenologista intuitiota voida pitää sinällään välittömästi itsensä oikeuttavana eettisenä tietokykynä. "Mitään suoranaisia takeita siitä, että elämys todella on evidenssielämys, ei ole", Ahlman toteaa. 28
Ahlman pyrki ratkaisemaan emotionaalisen evidenssin pätevyyteen liittyviä ongelmia jo Totuudellisuuden probleemissa sekä myöhäisemmässä tuotannossaan. Hänen yrityksensä emotionaalisen evidenssin aitouden ja näennäisyyden todentamiseksi eivät kuitenkaan kykene irtautumaan intuitionistisista kehäpäätelmistä ja metafyysisen spekulaation tuesta. Kehittyneen arvotajunnan luonnehdinta epäpersoonallisena, totuudellisena, hienoihin arvo-erotteluihin kykenevänä, vakavasti suhtautuvana, laajoja yhteyksiä näkevänä ja tyynessä mielentilassa arvostavana nojaa edelleen intuitiivisesti perusteltuun käsitykseen kehittyneestä arvotajunnasta, minkä Ahlman itsekin myöntää.29 Metafyysiseen spekulaatioon perustuva argumentti rakentuu puolestaan Ahlmanin mukaan inhimillisesti välttämättömälle uskolle olemassaolon "järjellisyyteen" absoluuttisten arvojen reaalisuuden kautta. Tällöin usko olemassa­olon mielekkyyteen edellyttää jo itsessään absoluuttisten, ehdottomien ja pysy­vien arvojen olemassaolon, ja fenomenologisten havaintojen ja niihin liittyvän emotionaalisen evidenssin tehtäväksi jää osoittaa mistä arvoista postuloitu absoluuttisuus on löydettävissä.30

-159-

Jälkimmäinen, Olemassaolon "järjellisyys" arvometafyysillisenä ongel­mana -teoksessa vuonna 1938 esitetty argumentti siirtää absoluuttisten arvojen olemassaoloa ja oikeutusta koskevan ongelman painopisteen etiikasta metafy­siikkaan, koska se edellyttää Ahlmanin metafyysis-eksistentiaalisten premissien hyväksymistä. Absoluuttisten arvojen fenomenologisen verifikaatioyrityksen epäonnistuminen Totuudellisuuden probleemissa herättää kuitenkin kysymyk­sen, sisältyikö vasta myöhemmin eksplikoitu metafyysinen argumentaatio Ahlmanin ajatteluun jo alusta, Arvojen ja välineiden maailmasta lähtien? Kysymykseen voidaan nähdäkseni vastata myönteisesti, sillä vuodelta 1936 peräisin olevassa julkaisemattomassa käsikirjoituksessa "Aksiologisia tarkaste­luja" Ahlman kirjoittaa esikoisteoksensa lähtökohtana olleesta kysymyksenaset­telusta:

Minun arvoselitykseni kohdistui ennenkaikkea yksilön olemassaolon aksiologiseen perusteluun. Kysymykseni oli: millaiseksi on olevainen ajateltava, jotta yksilön olemassaolo olisi motivoitavissa. Selitysmahdollisuudeksi tarjoutui se, että jokainen yksilö edustaa itsenäistä, omaperäistä arvoa, eikä ainoastaan ihmisyksilö, vaan jokainen elollinen olento. — Ainoastaan silloin yksilön olemassaolo on aksiologisesti perusteltu, jos jokaisella on oma sisäinen lakinsa, oma tehtävänsä, joka juuri hänen on täytettävä.31

Arvojen yksilöllinen absoluuttisuus paljastuu tämän perspektiivin valossa jo alun pitäen metafyysiseksi postulaatiksi, joka perustelee ja oikeuttaa yksilön olemassaolon antamalla sille transsendentin merkityksen.


3.    Arvojen absoluuttisuus ja elämän mielekkyys


Vaikka Ahlmanin perusnäkemys todellisuudesta tietoisuuden kautta annettuna on fenomenologinen, hänen intuitionistista metodiaan ei voi luonnehtia puhtaasti fenomenologiseksi. Tämä johtuu siitä, että hänen ajatteluunsa liittyy alusta alkaen voimakas metafyysisiin synteeseihin pyrkivä intressi, joka asettaa fenomenologisessa havainnossa välittömästi annetun aineksen tulkinnan kohteeksi. Niinpä Ahlmanin esittämät näkemykset ovat usein pitkälti kehitel­tyjä spekulatiivisia tulkintoja välittömän kokemuksen kautta annetusta, vaikka

-160-

hän eksplisiittisesti korostaakin niiden perustaa juuri välittömässä kokemukses­sa.32 Tulkinnan osuuden hän myöntää kuitenkin myös itse esimerkiksi filoso­fisessa päiväkirjassaan kirjoittaessaan metodistaan: "Tosin en ilmaise tajunnansisällystäni semmoisenaan, sen raaka-aineksia, vaan ne muodot, mihin se minussa on valautunut pyrkiessäni yhtenäiseen maailmankuvaan."33 Eikä hän pyri kätkemään näkemystensä spekulatiivista luonnetta myöskään Arvojen ja välineiden maailmassa: jo johdannossa tekijä ilmoittaa "viimeaikaisten maail­mantapahtumien", kuten juuri käydyn [ensimmäisen] maailmansodan sekä maamme ja kansamme dramaattisten vaiheiden johtaneen hänet "olevaisen pe­rimmäisten kysymysten" ajattelun äärelle.34 Ahlman lukee itsensä joukkoon mahdollisesti myös kirjoittaessaan eräässä aforismissaan, että "Filosofien metafyysilliset rakennelmat ovat vähemmän kuvauksia todellisuudesta kuin uutta todellisuutta."35
Ahlman ottaa askeleen puhtaasta fenomenologisesta kokemuksesta sen spekulatiiviseen tulkintaan, koska hän näkee ihmisen 'metafyysisen tarpeen' vaativan yhtenäisen maailmankuvan rakentamista välittömästi koetun ja tietei­den kautta annetun muodostamalle perustalle. "Filosofian tehtävä siis rajoittuu yksinomaan itse tajunnansisällön järjestelemiseen sellaiseksi kokonaisuudeksi, että se tyydyttää metafyysillistä tarvetta ihmisessä", Ahlman jopa kirjoittaa esseekokoelmassa Teoria ja todellisuus (1925).36 Ahlmanin metafyysinen tarve ei kuitenkaan rajoitu pelkkään annetun aineksen järjestelyyn ja synte­tisointiin. Se nimittäin etsii vastausta erityisesti kaikki havaintomenetelmät ylittävään kysymykseen ihmisen yksilöllisen olemassaolon ja koko maailman olemassaolon transsendentista tarkoituksesta.
Ahlman ei ole ainut ajattelija, joka on pohtinut kysymystä yksilön ole­massaolon merkityksestä. Hän jopa luonnehtii puolihumoristisesti filosofin ja ei-filosofin eroa siten, että "Filosofi ihmettelee omaa olemassaoloaan ja ei-

-161-

filosofi ihmettelee sitä, että hän niin päivänselvää asiaa ihmettelee."37 Ole­massaolon merkityksen pohtiminen onkin Ahlmanille erityisen tärkeä teema, joka toistuu niin hänen julkaistussa tuotannossaan kuin päiväkirjoissaan. Hän asettaa yksilöllisen olemassaolon problematisoivan "eksistentiaalisen" vaka­vuuden niin nerouden kuin totuudellisen itsetuntemuksen edellytykseksi. Se on myös ominaisuus, joka yhdistää Ahlmania varhaisiin eksistentialistisiin ajatteli­joihin Kierkegaardiin ja Nietzscheen.38 Ahlman asettaa kuitenkin kysymyk­sen olemassaolon merkityksestä tavalla, joka poikkeaa ratkaisevasti esimer­kiksi juuri eksistentialistisesta lähestymistavasta.
Kun Nietzsche lähtee liikkeelle "Jumalan kuolemasta", joka avaa ihmisel­le tien omien merkitysten asettamiseen olemassaololle",39 Ahlmanin ajattelus­sa on läsnä eksistentialismille hyvin vieras tuonpuoleisuuden elementti. Se on käsitys annetusta transsendentista tarkoituksesta, joka ihmiseltä salatulla tavalla selittää hänen olemassaolonsa ja ohjaa hänen tämänpuoleista kohtaloaan tuon tarkoituksen mukaisesti. Ahlman argumentoi näkemystään kokemallaan transsendentin tunteella, joka
Sanoo meille, ettei se maailma, se olevainen, minkä elämme ja
minkä voimme koskaan näillä kyvyillämme tajuta, ole kaikki, vaan
että lisäksi on olemassa jotakin toista, joka on tämän maailman
perustuksena, johon se jollakin tavoin viittaa, tarkoittaa, josta se on
symboli; käsittämätön maailma, joka kumminkin antaa tälle meidän
olemisellemme sen merkityksen.40

Ihminen voi yrittää tulkita elämänsä tapahtumia olemassaolonsa transsendenttia funktiota aprikoiden. Jokin tarkoitus ihmisen on Ahlmanin mukaan joka tapauksessa olemassaololleen löydettävä, koska "'tarkoitukseton' olemassaolo

-162-         
                                                                                                                                                                                                 
on ihmishengelle vaikea, ettemme sanoisi mahdoton kestää", kuten hän väittää.41 Keskeisintä on kuitenkin aavistukseen ja transsendentteihin tuntei­siin nojaava käsitys, että olemassaololla on jokin valmis transsendentti merki­tys, jota ihminen ei itse aseta, vaan jonka hän voi mahdollisesti metafyysisen spekulaation avulla löytää.42 Omassa ajattelussaan Ahlman näkee olemassaolon transsendentin merkityksen sisältyvän moraalisten tarkoitusperien toteutta­miseen.
Ahlman lähtee etsimään olemassaolon transsendettia tarkoitusta arvojen suunnasta, koska vasta arvojen toteutuminen maailmanprosessissa tuo hänen mukaansa lopullisen päämäärän niin yksilön kuin koko maailman olemassa­oloon. Ihminen ei koskaan tyydy pelkkään todellisuuden kausaaliseen selityk­seen. "Pelkän tieteellisen, mistään absoluuttisista arvoista tietämättömän, katsantotavan omaksuminen johtaa epätoivoon", Ahlman kirjoittaa jatkaen, että "ihmismieli rauhoittuu vasta, kun on osoitettu, että todellisuus on arvo­kasta itsessään".43 Niinpä Ahlmanin introdusoima todellisuuden aksiologis-metafyysinen tarkastelutapa postuloi 'järjellisyyden' eli absoluuttisten arvojen sisältymisen reaaliseen maailmantapahtumiseen annetuksi lähtökohdakseen. "Aksiologiselta kannalta ei ole mikään probleemi ollenkaan, onko järjellisyyttä ideaalisesti katsoen (in abstracto). Se edellytetään ilman muuta," Ahlman kiteyttää vuonna 1938 ilmestyneessä teoksessaan Olemassaolon "järjellisyys" arvometafyysillisenä ongelmana.44
Absoluuttisten arvojen olemassaolo metafyysisesti välttämättömänä oletuksena ei ole uusi argumentti Ahlmanin ajattelussa, vaikka se esiintyykin eksplisiittisesti ensimmäisen kerran vasta Olemassaolon "järjellisyys" -teok­sessa. Ahlmanin julkaisematon aineisto nimittäin osoittaa olemassaolon arvoi­tuksen ratkaisun ohjanneen hänen arvofilosofista ajattelua jo esikoisteoksesta Arvojen ja välineiden maailmasta lähtien.

-163-

Käsikirjoituksessaan "Aksiologisia tarkasteluja" Ahlman tarkastelee laajasti Arvojen ja välineiden maailman taustalla olleita filosofisia lähtökohtia. Kyseinen teksti paljastaa retrospektiivisesti esikoisteoksen lähtökohtana olleen kysymyksen yksilöllisen olemassaolon transsendentista perustelusta. "Kysy­mykseni oli: millaiseksi on olevainen ajateltava, jotta yksilön olemassaolo olisi motivoitavissa," Ahlman kirjoittaa.45 Hänen retrospektiivista analyysiään tukee jo vuodelta 1920 peräisin oleva, edellistä vastaava päiväkirjalausunto: "Loin arvoteoriani suureksi osaksi siitä syystä, että kaiken relatiivisuus tuntui minusta sietämättömältä. Arvoista löysin jotakin absoluuttista."46
Ahlman kertoo hylänneensä Kantin universaalin moraalilain toteuttami­seen perustuvan etiikan sillä perusteella, että se ei anna tyydyttävää selitystä monien eri ihmisyksilöiden sekä muun luonnon olemassaololle.47 Siten hän päätyi omaan käsitykseensä, jonka mukaan "jokaisessa olevaisen elementissä [oli] itsenäinen arvo, joka oli aivan omalaatuinen tai perustui omalaatuiseen olemukseen".48 Ihmisyksilöihin tämä periaate soveltui siten, että "ainoastaan silloin yksilön olemassaolo on aksiologisesti perusteltu, jos jokaisella on oma sisäinen lakinsa, oma tehtävänsä, joka juuri hänen on täytettävä. "49 Yksi­löllisesti absoluuttiset arvot muodostavat tällöin mainitun "yksilön oman sisäi­sen lain", jonka realisoiminen antaa hänen olemassaololleen tarkoituksen.
Kun Ahlman Arvojen ja välineiden maailmassa oman todistuksensa mu­kaan keskittyi erityisesti yksilöllisen olemassaolon transsendenttiin perus­teluun, hänen myöhäisempi samaan aihepiiriin liittyvä teoksensa Olemassaolon "järjellisyys "arvometafyysillisenä ongelmana (1938) painottuu koko maailman olemassaolon mielekkyyden tarkasteluun.
Olemassaolon "järjellisyys" -teoksessaan Ahlman pyrkii perustelemaan olemassaolon mielekkyyttä pohtivan aksiologisen metafysiikan nostamista itsenäiseksi arvokysymyksiä tarkastelevaksi kulttuurialaksi. Kun tiede tarkaste­lee todellisuutta arvovapaasta perspektiivistä, arvometafysiikan tehtäväksi

-164-

muodostuu tieteen avulla ratkaisemattomiksi jäävien arvokysymysten pohdinta. Näkemys on Ahlmanin vastaus loogiselle positivismille, joka eliminoi norma­tiivisen etiikan legitiimien tieteiden joukosta antamalla arvoarvostelmille neut­ralisoidun tulkinnan kausaalisesti determinoituina psyykkisinä ilmiöinä.50 Ahlman allekirjoittaa loogisen positivismin käsityksen tieteen puhdistamisesta aksiologisista tekijöistä, mutta hän näkee, että normatiivisia eettisiä kysymyk­siä ei voi vaaratta jättää tuuliajolle, pelkistä subjektiivisista mauista ja mielty­myksistä riippuviksi.51
Ahlmanin oma ratkaisu Olemassaolon "järjellisyys" -teoksessa pyrkii ankkuroimalla arvot spekulatiiviseen arvometafysiikkaan tukemaan aiemmin Totuudellisuuden probleemissa hahmoteltua fenomenologista arvoetiikkaa. Metafysiikkaan päädytään, koska tarkastelun lähtökohdaksi otetaan Ahlmanin inhimillisesti välttämättömänä argumentoima oletus, että absoluuttisesti arvokasta on jollain tavoin olemassa. Näin fenomenologista oikeutusta vaille jäänyt absoluuttisten arvojen olemassaolo perustellaan nyt spekulatiivista kaut­ta.52 Fenomenologisen intuition ja siihen liittyvän emotionaalisen evidenssin sekä metafyysisen spekulaation tehtäväksi jää tällöin sen selvittäminen mikä on absoluuttisesti arvokasta ja miten se on olemassa. Ahlman kirjoittaa:

Meidän täytyy siis ilman muuta uskoa ensinnäkin siihen, että objek­tiivisesti arvokasta ja tahdonvapautta ylimalkaan on ja toiseksi siihen, että määrätyissä tilanteissa olemme tajunneet tuollaisen arvon tai tahtoaktimme tosiasiallisen vapauden.53

Olemassaolon "järjellisyys" paljastaa nähdäkseni metafyysisen speku­laation ja fenomenologisen intuition metodisen hierarkian Ahlmanin ajattelussa selkeällä tavalla. Lähtökohtana on läpi hänen tuotantonsa "metafyysisen tarpeen" tai "vietin" vaatima usko, että absoluuttisesti arvokasta on jollain tavoin olemassa, jotta yksilön ja maailman olemassaolo on mielekästä, tarkoi­tuksellista. Edellisen olemassaolo edellyttää subjektiivisesti absoluuttisia ar­voja; jälkimmäisen objektiivisia absoluuttisia arvoja. Fenomenologinen intuitio

-165-

tulee mukaan vasta pyrittäessä emotionaalisen evidenssin avulla todentamaan milloin olemme kokeneet postuloituja absoluuttisia arvoja. Tämä verifikaatio jää kuitenkin näennäiseksi, koska evidenssielämyksen adekvaattiudesta ei ole muita takeita kuin kartesiolainen argumentti, jonka mukaan maailman perusta ei voi olla niin paha ja petollinen, että evidenssielämys johtaisi totuudellisenkin subjektin aina harhaan. Ahlman kirjoittaa:

Usko evidenssiin totuuden kriteerinä ei ole enää loogillista vaan yksistään aksiologista. Tämä usko nim. sisältää: maailma on "järjel­linen". Niin "järjetön" maailma ei voi olla, että evidenssielämys aina pettäisi.54

Emotionaalisen evidenssin oikeutus epäonnistuu, koska se palaa kehässä maailman "järjellisyyteen" eli objektiivisten absoluuttisten arvojen olemas­saoloon, joka evidenssin avulla piti perustella. Näin absoluuttisten arvojen oikeutus jää Ahlmanin ajattelussa viime kädessä lepäämään yksinomaan olemassaolon transsendenttia merkitystä etsivän ihmismielen apriorisesti edellyttämille metafyysisille premisseille.


4.    Johtopäätöksiä

Esitin otsikossani kysymyksen, etsiikö Erik Ahlman arvofilosofiassaan hyvän elämän periaatteita vai elämän tarkoitusta. Ahlmanin julkaistun tuotannon sekä julkaisemattoman aineiston tarkastelu on nähdäkseni osoittanut, että nämä kysymykset kulkevat hänen ajattelussaan erottamattomasti rinnakkain arvon käsitteeseen liittyneenä. Etiikan perspektiivistä katsottuna tämä merkitsee, että arvojen tarkasteluun liittyy Ahlmanin ajattelussa erottamattomana pohjavirtana kysymys olemassaolon tarkoituksesta; silloinkin, kun hän ei sitä eksplisiittises­ti tuo julki. Merkille pantavaa onkin, että Ahlmanin etiikka on varsin formaa­lista: se nojaa pääasiassa postuloidun tiedostamattoman subjektiivisen minäytimen kannattamiksi otaksuttuihin absoluuttisiin arvoihin, joiden sisältö jää jokaisen yksilön itse löydettäväksi ja eksplikoitavaksi.
Ahlman pyrki läpi tuotantonsa löytämään introspektiivista intuitionistista menetelmää oletetun olemuksellisen arvoperustan olemassaolon verifioimiseksi ja saattamiseksi yksilön tietoisuuteen hänen eettiseksi ohjenuorakseen. Tämä

-166-

pyrkimys jäi kuitenkin vaille toivottua varmuutta, koska olemuksellisten, absoluuttisten arvojen asema Ahlmanin ajattelussa on jo alun perin ambivalent­ti. Toisaalta niiden olemassaolo nojaa Ahlmanin mukaan fenomenologiseen kokemukseen; toisaalta perusteellisempi, myös Ahlmanin julkaisemattoman tuotannon huomioiva tutkimus viittaa arvojen absoluuttisuuden asemaan eräiden fenomenologisten kokemusten perusteella asetettuna, olemassaololle tarkoituksen antavana postulaattina. Näkemykseni onkin, että Ahlman ei riittävän selkeästi erota toisistaan eettistä ja metafyysistä kysymyksenasettelua, ja että hänen ongelmansa johtuvat pitkälti näiden kysymyksenasetteluiden limittymisestä ja yhteen kietoutumisesta.
Ahlmanin filosofiassa tapahtuu kysymysten "miksi elää?" ja "miten elää?" kietoutuminen yhteen. Edellinen, metafyysinen kysymys on hänen ensisijainen ongelmansa, johon hän ajattelee jälkimmäisen, eettisen kysymyk­sen sisältyvän. Koska Ahlman etsii olemassaolon tarkoitusta siinä tapahtuvasta arvojen toteutumisesta, hän ajattelee, että jos tiedämme miksi elämme, tiedämme myös miten meidän tulee elää elääksemme oikein. Ongelman muodostaa kuitenkin se, ettemme voi koskaan varsinaisesti tietää miksi elämme: kaikki selityksemme ovat aprikoimia ja aavistelua. Tämän Ahlmankin tietää ja myöntää55, mutta hän yrittää silti rakentaa etiikkaa perustukselle, joka ei koskaan voi olla episteemisesti pitävä. Siksi Ahlmanin eettinen pyrki­mys varsinaisen minän eli yksilön olemuksellisten absoluuttisten arvojen ve­rifioimiseksi fenomenologis-intuitionistisen evidenssin kautta on jo alun pitäen mahdoton tehtävä — toisin kuin Reijo Wilenius ja Markku Heikkinen ovat Ahlman-tulkinnoissaan esittäneet.56 Erehdys johtuu siitä, että Ahlman ei luovu arvojen absoluuttisuuden hypoteesista sen fenomenologisen todentamattomuudenkaan käytyä ilmeiseksi, vaan vetoaa sen puolesta edelleen "moraali­tajunnan tosiasiana". Hänen perusteensa ei kuitenkaan näkemykseni mukaan ole tällöin ensisijaisesti eettinen, vaan kyseinen oletus kannattaa hänen uskoaan olemassaolon järjellisyyteen, elämän transsendenttiin tarkoitukseen.

Helsingin yliopisto


viitteet
1 Kiitän professori Kirsti Lagerspetzia Erik Ahlmanin julkaisemattoman aineiston
käyttöoikeudesta, joka on erityisesti tämän tutkielman syntymisen kannalta ollut ratkaise­van tärkeä.
2 Ahlman 1953, 96, 105-16, 126.
3  ibid., 96.
4    Ahlman 1953, 105; 148. Ahlman identifioi "idean" ja "arvon" käsitteet: "Idea on
tässä samaa kuin se, mitä olen sanonut arvoksi —"; myös ibid., 98: "Varsinaisen minän
kokeminen on usein voimakas elämys —"; 152: "Emme voineet varmuudella sanoa muuta kuin että inhimillisillä ihmisillä on varsinaisen minänsä elämys —".
5    Ahlman 1953, 125.
6    Ahlman 1929, 127.
7    Ahlman 1953, 125.
8    Ahlman 1929, 128: "Hän [ihminen] voi käsittää loputtoman pyrkimyksen oman
todellisen minuutensa saavuttamiseen velvollisuudekseen vielä senkin jälkeen, kun tämä osoittautuu toivottomaksi."; vrt. myös Ahlman 1953, 125 (edellinen viite).
9 Lähemmin arvojen valinnasta Ahlmanin ajattelussa artikkelissani "Eksistentialistiset
piirteet Erik Ahlmanin arvofilosofiassa" teoksessa Nukan ja Oksala (toim.) 1993, 65—76.
10 Ahlman 1953, 89; vrt. Ahlman, Filosofiset päiväkirjat, 1935-36 (julkaisematon): "— lopullinen ratkaisu arvoasioissa on ankarasti yksilöllinen. Ei voida osoittaa mikä on absoluuttisesti arvokasta yleensä eikä edes, mikä on absoluuttisesti arvokasta jonkun yksilön kannalta. Moraali muistuttaa uskontoa."
11    Ahlman 1929, 158; vrt. myös Ahlman 1925, 17; sekä Ahlman, Filosofiset päiväkir­-
jat, 1922 (julkaisematon): "Minun tehtäväni on tehdä selkoa tajuntasisällyksestäni, sikäli kuin sen tunteminen voi olla muille tärkeä. Tähän tajuntasisällykseen kuuluvat minussa syntyvät ja kehittyvät mielikuvat, tunteet ja tahtomukset sikäli kuin voin olettaa niiden ole­van sukua muiden sielunelämän vastaaville ilmiöille sekä koko se maailma joka tarjoutuu minulle aistimien välityksellä."
12    Ahlman 1929, 10.
13    Ahlman 1929, 111, 161.
14    Ahlman 1929, 9-11; 160-1.
15    Ahlman 1967, 125, 246-7.
16  Ahlman 1967, 125: "Omat arvomme me taas koemme tahdossamme". Koko teok­sen metodista ss. 7 — 8: "En ole työssäni kulkenut puhtaasti loogisen harkinnan, vaan yhtä paljon intuition tietä. Kuten esityksestäni käy ilmi, en monesti ole yrittänyt todistaa väit­teitäni oikeaksi, vaan olen tyytynyt vain väittämään. Tällöin olen ollut sitä mieltä, että äärimmäisissä kysymyksissä merkitsee asian sisäisesti tajuttava evidenssi enemmän kuin pitkät dialektiset todistelut."
17  Ahlman 1967, 17-37; vrt. Bergson 1911, 16: "— intuition, that is, the metaphysical investigation of what is essential and unique in the object —".
18  Ahlman 1967, 8; vrt. myös Ahlman 1929, 95; sekä Ahlman 1932, 82-7.
19 Ahlman 1967,23, 123-5.
20  Ahlman 1967, 143-4.
21  Ahlman 1967, 128, 134.
22   Ahlman 1967, 125, 131-2.        
23    Ahlman 1929, 97-8.
24    Ahlman 1929, 104.
25    Ahlman 1929, 93-104.
26    Ahlman 1929, 95; ks. myös Ahlman 1932, 82-7.
27    Ahlman 1929, 127; vrt. Ahlman 1953, 125.
28    Ahlman 1938, 113-4; ks. myös Ahlman 1929, 126-8, 160-1; Ahlman 1941, 7-14; Ahlman 1953, 122; Ahlman, Filosofiset päiväkirjat, 1918 (julkaisematon): "— on
mahdotonta todistaa toiselle, että evidenssiä on."
29    Ahlman 1953, 121-2; ks.   myös Ahlman 1941, 12.   Kyseinen luonnehdinta
kehittyneen arvotajunnan ominaisuuksista löytyy sellaisenaan jo Ahlmanin filosofisista
päiväkirjoista vuosilta 1935 — 36.
30    Ahlman 1938, 46-7.
31   Ahlman, "Aksiologisia tarkasteluja" (julkaisematon käsikirjoitus, 1936); kursivointi minun.
32 Ahlman 1925, 16-7; Ahlman 1929, 154-62.
33    Ahlman, Filosofiset päiväkirjat, 1922 (julkaisematon).
34    Ahlman 1967, 7 — 16, mm.: "Ainakin minusta maailmansota toisinaan tuntui niin
suurisuuntaiselta, että tunsin tarvetta tulkita sitä suorastaan metafyysisesti. Tulin kysyneek­si itseltäni; mitä merkitsee tämä suunnaton ihmishenkien hukka, aineellisten ja kulttuuri­arvojen säälimätön tuhoaminen, nämä loppumattomat kärsimykset, nämä kansojen ja yksilöiden miltei yli-inhimilliset voimainponnistukset? Mikä on tämän kaiken perustana, — miksi se on välttämätön?"
35    Ahlman 1925, 148. Näin kyseisen aforismin tulkitsee myös Kirsti Lagerspetz
esipuheessaan Arvojen ja välineiden maailman kielellisesti uudistettuun toiseen painokseen vuonna 1967.
36 Ahlman 1925, 14
37    Ahlman, Filosofiset päiväkirjat, 1924 (julkaisematon).
38    Ahlman 1929, 56-7,   137-8,   161; Ahlman 1953, 125; Ahlman, Filosofiset päiväkirjat, 1920 (julkaisematon): "Nerous on sitä että ihminen ottaa oman olemassaolonsa äärimmäisen vakavalta kannalta. Olemassaolo on hänelle 'etwas noch nie dagewesenes'. Tämän johdosta nerous on myös korkea-asteista itsetajuntaa."
39    esim. Nietzsche 1989, 28-31, 105-6, 115-7, 189-90, 194-5.
40    Ahlman 1925, 26; Ahlman (ibid., 38—9) esittelee myös transsendentin tunteiden
"nietzscheläisen" selityksen lannistumattoman mutta konkreettisen todellisuuden esteiden turhauttaman elämäntahdon ilmauksina. Onnettoman elämän korvikkeeksi luodaan toinen, transsendentti todellisuus, "jossa elämiskaipuulle vielä kerran valmistetaan eräänlainen surrogatiivinen tyydytys". Ahlman kuitenkin hylkää tämänkaltaiset selitykset sillä perus­teella, että "mainittujen tunteiden sisällyksestä ei ole mitään tämäntapaista löydettävissä."
41    Ahlman 1938, 48; vrt. Ahlman, "Aksiologisia tarkasteluja", 1936 (julkaisematon):
"jokaiselle ihmiselle on välttämätöntä nähdä olemassaolossa jokin tarkoitus, tai ainakin
hänen on mahdotonta elää tietoisena siitä, ettei ole mitään tarkoitusta."
42    ibid., 28; vrt. Ahlman, Filosofiset päiväkirjat, 1924 (julkaisematon): "Meidän
syvempi minämme tietää kyllä meidän tarkoituksemme, meidän muu minämme ei
kuitenkaan voi tehdä muuta kuin uskoa, että tämä tieto meissä on; mikä tarkoitus on, sitä emme saa tietää." (kursivointi Ahlmanin)
43    Ahlman 1938, 38; vrt. Ahlman, "Aksiologisia tarkasteluja", 1936 (julkaisematon):
"Pääasia on, että tajusin, että olemassaolon arvoitus voidaan ratkaista ainoastaan kiinnittä­mällä huomio sen arvopuoleen. — Olin huomannut, että tällä ja vain tällä tavoin voidaan löytää lopullinen selitys, jos yleensä selitys on löydettävissä."
44    Ahlman 1938, 39, kursivointi Ahlmanin; myös ibid., 37, 46-9, 90, 115.
45    Ahlman, "Aksiologisia tarkasteluja", 1936 (julkaisematon).
46    Ahlman, Filosofiset päiväkirjat, 1920 (julkaisematon).
47    Ahlman, “Aksiologisia tarkasteluja", 1936 (julkaisematon): “On mahdotonta
aksiologisesti ymmärtää, mitä "järkeä" on siinä, että monet ihmisyksilöt täyttävät saman lain saman sisällyksen. Tämän väitteen voinee esittää Kantinkin etiikkaa vastaan.  — Toiseksi on siveyslakiselitys riittämätön siinä kohden, että ei ole nähtävissä miksi muun luonnon, esim. eläinten ja kasvien pitää olla olemassa" (kursivointi Ahlmanin). Argu­mentti on omituinen, koska se hylkää eettisen kannan etiikan ulkopuolisin, metafyysisin perustein.
48  ibid.
49  ibid.
50    esim. Ayer 1936, 168; Kaila 1943, 52-3.
511    Ahlman 1938, 27-36.
52  Ahlman 1939, 351: "se usko, joka arvoperusteista pääsee metafyysillisiin johtopäätöksiin, ei käsittääkseni ole mitään emotionaalista evidenssiä äsken selostetussa mielessä.", (kursivointi Ahlmanin)
53   Ahlman 1938, 47. Kaikki objektiiviset, universaalisti yleispätevät arvot ovat ab­soluuttisia, mutta Ahlmanilla absoluuttisia arvoja voi olla myös subjektiivisia yksilöllisesti olemuksellisten arvojen merkityksessä (tekijän huom.).
54    Ahlman 1938, 113-4; vrt. Ahlman 1941, 10-1.
55    Ahlman 1925, 28, Ahlman 1940, 84-5.
56    Ks. esim. Wilenius 1993, 36: "Ahlman on siten vakuuttunut, että varsinainen minä
on kokemuksen asia, ei pelkkä filosofinen spekulaatio." Heikkinen (1983, 22 — 3) lainaa Ahlmania Ihmisen probleemin kohdista, jotka tukevat varsinaisen minän ja sen kannatta­mien arvojen tiedostamisen mahdollisuutta.

-167-

Kirjallisuus

Ahlman, Erik, Arvojen ja välineiden maailma, WSOY, 1967 (2., kielellisesti tarkistettu painos).
Ahlman, Erik, 'Emotionaalisesta evidenssistä', Ajatus 10 (1941), 7 — 14.
Ahlman, Erik, Ihmisen probleemi, WSOY, 1953.
Ahlman, Erik, Olemassaolon "järjellisyys" arvometafyysillisenä ongelmana, Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun julkaisuja I, 1938.
Ahlman, Erik, Tietämisen normipuolesta', Ajatus 5 (1932), 77-87.
Ahlman, Erik, Teoria ja todellisuus, WSOY, 1925.
Ahlman, Erik, Totuudellisuuden probleemi, WSOY, 1929.
Ahlman, Erik, 'Vastine J.A. Hollolle Olemassaolon "järjellisyys" -teoksen arvostelusta', Valvoja-Aika 1939, 349-53.
Ahlman, Erik, 'Voimmeko tietää jotakin olemassaolon tarkoituksesta?', Kasvatus ja Koulu 1940, 81-5.
Ayer, A.J., Language, Truth and Logic, Victor Collanz, 1936.
Bergson, Henri, An Introduction to Metaphysics, transl. by T.E. Hulme, Putnam, 1911.
Heikkinen, Markku, Erik Ahlmanin kulttuurifilosofia, Jyväskylän yliopiston ylioppilaskun­ta, julkaisu nro 14, 1/1983.
Kaila, Eino, 'Reaalitiedon logiikkaa', Ajatus 11 (1942), 21-89.
Lagerspetz, Kirsti, 'Toisen painoksen esipuhe', teoksessa E. Ahlman, Arvojen ja välinei­den maailma, WSOY, 1967.
Nietzsche, Friedrich, Iloinen tiede, suom. J.A. Hollo, Otava, 1989.
Salmela, Mikko, 'Eksistentialistiset piirteet Erik Ahlmanin arvofilosofiassa', teoksessa Nukan ja Oksala (toim.): Erik Ahlman -symposiumi JOO vuotta Erik Ahlmanin synty­mästä Jyväskylän yliopistossa 7. —8.5.1992, Jyväskylän yliopiston Filosofian laitok­sen julkaisu 60, 1993, 65-76.
Wilenius, Reijo, 'Erik Ahlmanin ihmiskäsityksestä', teoksessa Nukan ja Oksala (toim.): Erik Ahlman -symposiumi 100 vuotta Erik Ahlmanin syntymästä Jyväskylän yliopis­tossa 7.—8.5.1992, Jyväskylän yliopiston Filosofian laitoksen julkaisu 60, 1993, 31-6.
Julkaisematon aineisto
Ahlman, Erik, Aksiologisia tarkasteluja, julkaisematon käsikirjoitus, 1936, osia käytetty
teoksessa Olemassaolon "järjellisyys" arvometafyysillisenä ongelmana
Ahlman, Erik, Filosofiset päiväkirjat 1918-42.