Dissertatio academica de magnis ingeniis, raro felicibus

Upphovsman/kvinna: Bilmark Johan
Utgivningsår: 1798
Publicerad i Filosofia.fi: 24.09.2007

Praeses: Johan Bilmark

Respondens: Fredrik Grönstrand

Dissertatio academica de magnis ingeniis, raro felicibus

1798


Skannerointi: Åbo Akademin kirjasto

Inskanning: Åbo Akademis bibliotek

Scan: Åbo Akademi university library

http://bibbild.abo.fi/

  

Akateeminen väitös suurista neroista, harvoin onnellisista

Avainsanat: nero (suurmies), onnellisuus, onni, nerous (henkinen suuruus), älykkyys, sotasankari

Väitös tutkii suurten nerojen ja merkittävien miesten onnellisuutta argumentoiden, että nerous ei tuo onnea vaan päinvastoin usein lisää kyseisen neron ja hänen lähimmäistensä onnettomuutta. Tämä pyritään todistamaan lukuisin historiallisin esimerkein. Esimerkiksi sota juhlittuine sankareineen ei lisää onnea vaan köyhdyttää valtion ja aiheuttaa onnettomuutta monille.

 

En akademisk dissertation om de stora genierna, som sällan är lyckliga

Nyckelord: geni, glädje, lycka, skarpsinne, intelligens, krigshjälte

Dissertationen granskar stora geniers och framstående mäns glädje. I texten argumenteras för att skarpsinne inte för lycka med sig utan tvärtom ofta ökar olyckan för geniet och hans närmaste. Argumentet underbyggs av en mängd historiska exempel. Krig med dess firade hjältar, exempelvis, ökar inte lyckan utan utarmar staten och ger upphov till olycka för många. 

 

An academic dissertation about great geniuses, who are rarely happy

Keywords: genius, happiness, joy, ingenuity, intelligence, war hero

The dissertation examines the happiness of great geniuses and other remarkable men. It argues that ingenuity doesn’t bring happiness with it. On the contrary, it often increases the unhappiness of the genius him- or herself, and of his or her neighbours. To prove the argument, many historical examples are introduced. According to the thesis, for example, war and the celebrated heroes which it brings, doesn’t increase happiness, but impoverishes the state and causes misery to many.

 

Bilagor

PDF: Skanneroitu/Skannad/Scanned: Bilmark1798_220.pdf
RTF: Litterointi/Transkription/Transcription: TAAFBilmark-Gronstrand-De magnis ingeniis, raro felicibus, final.rtf
PDF: Suomennos/Finsk översättning/Finnish translation: TA-Bilmark-INGENIIS-edit-060311-fix.pdf
Alla ensin suomennos ja sen perässä latinankielinen litteraatio. ____________________

Jumalan johdolla
Akateeminen väitöskirja
SUURISTA LAHJAKKUUKSISTA, HARVOIN ONNELLISISTA

jonka
Turun kuninkaallisen akatemian suurenmoisen filosofisen tiedekunnan suostumuksella,
esimiehenä
maisteri JOHANNES BILMARK,
historiain ja käytännöllisen filosofian vakinainen professori,
filosofian [maisterin] arvoa varten
asettaa nöyränä julkisesti käsiteltäväksi
FREDERICUS GRÖNSTRAND,1
viipurilainen kuninkaallinen stipendiaatti
suuressa auditoriossa 24. toukokuuta 1798
aamupäivällä totuttuun aikaan.

TURUSSA,
Frenckellin kirjapainossa


ESIPUHE
Vaikka ihmissielu on yksinkertainen oleva, kokemus kuitenkin opettaa, että sen kyvyissä näkyy yhtä monia eroavaisuuksia kuin lähes äärettömän monimuotoisissa ruumiillisissa kyvyissä. Sillä joku voi asiain ajattelemisessa olla verrattavissa kilpikonnaan ja omien toimiensa hoitamisessaankin osoittautua melkein sitä hitaammaksi, kun taas toisen ajatukset kohoavat kotkan lailla ja hän ymmärtää kaiken niin helposti, että näyttää ennemmin muistavan vanhastaan kuin oppivan havaitsemansa asiat, ja ikään kuin yhdellä vilkaisulla käsittää useiden kohteiden alkuperän, kehityksen ja tulevat vaiheet. Vaikka meidän molemmat puolemme ovat olennaisesti liitossa toistensa kanssa, tämä hengen, tai toisin sanoen lahjakkuuksien, erilaisuus ei ole peräisin vain ruumiin mekanismista, kuten mainitsemamme opettaja kokemus varmasti ilmoittaa; se näyttää meille tarkasti, että toisinaan hennossa ja hauraassa ruumiissa piilee suuri sielun voima, ja päinvastoin suuressa ja rotevassa ruumiissa toisinaan asustaa lapsellinen ja arka mieli. Koska kuitenkin sanan ”lahjakkuus”2 merkitykset ovat moninaiset, on määriteltävä, mitä sillä ymmärrämme, ennen kuin jatkamme pitemmälle aikomallamme reitillä. Sanaa näet käytetään toisinaan laajemmassa merkityksessä kaikkien inhimillisten sielunkykyjen kokonaisuudesta, mutta me tarkoitamme tässä yhteydessä lahjakkuudella tiettyä jokaisessa ihmisessä esiintyvää mielikuvituksen, muistin ja arvostelukyvyn kokonaisuutta; lisäksi otamme huomioon, että hienompiin taitoihin liittyvän lahjakkuuden erityiset osat liittyvät asioiden yhtäläisyyksien huomaamisen helppoudessa. Tästä seuraa, että suuri lahjakkuus on sellainen mieli, jossa nämä kolme aiemmin mainittua kykyä paljastavat voimansa jollakin näkyvällä tavalla. Sillä kuten nimitämme suureksi sellaista ruumista, joka ulottuu laajalle kolmeen suuntaan, sanomme myös suureksi lahjakkuudeksi sellaista, joka toimii niiden asioiden havaitsemisessa, jotka vaikuttavat ylittävän yleisen inhimillisten asioiden piirin, eikä vaikeuksien edessä salli estää aikomustensa toimeenpanemista. Niinpä suurisieluisuus ja suuri lahjakkuus eroavat toisistaan erityisesti siinä, että suurisydämisyys, hengen suuruus tai jalomielisyys erottuu loukkauksien anteeksi antamisessa ja muissa hyväntekeväisyyden harrastamisessa, kun taas suurlahjakkuus näyttää runsaan taitavuutensa mitä vaativimpien ja monimutkaisimpien tehtävien suorittamisessa. Esitämme tässä väitöskirjassa joitakin huomioita tämän lahjakkuuden vaikutuksesta ihmisen olotilan laatuun ja syistä, jotka toisinaan tuottavat sille onnellisuuden haipumisen. Pyydämme, että jos hyväntahtoinen lukija vaivautuu ne lukemaan, hän ymmärtäisi sanat paremmin päin, kuin ne kohtuullisesti ansaitsevat.

§ I
Koska Jumala, olevista viisain, ei turhaan ole antanut ihmiselle erinomaisen suuria sielunkykyjä, eivätkä ihmiset niiden viljelemisessä turhan päiten tai vain pinnallisen halunsa vuoksi näe vaivaa, vaan niin kuin kuka tahansa lahjojen antaja, on Lahjoittaja toivonut tälle onnellisuutta. Monet ihmettelevät, miten on mahdollista, että me nyt kuitenkin esitämme, että suuret lahjakkuudet, vaikka ovatkin itsestään mitä soveliaimpia hankkimaan onnellisuutta, ovatkin harvoin onnellisia. Onnellisuuden puuttumisen syynä ei todellakaan ole pidettävä erinomaista lahjakkuutta, vaan sitä että ihmiset itse käyttävät onnellisuutensa oivallisia apuvälineitä vain harvoin oikein ja velvollisuuksiensa mukaan. Kantamme pitävyyttä on kuitenkin sitä vähemmän epäileminen, koska pakanoidenkin joukossa luotettavimmat oppineet ovat tämän myös havainneet, ja runoilija Nason3 esimerkistä tämä käy selvästi ilmi, sillä hänen maanpakonsa ja siitä seuranneet mitä suurimmat onnettomuudet olivat hänen suuren lahjakkuutensa syytä, minkä yllin kyllin todistavat hänen sanansa keisarille:4 ”Mitä minulla on tekemistä teidän kanssanne, kirjat, onneton huoli,/ minä kurja, jonka oma lahjakkuuteni tuhosi.” (a)5 Toisessa kohdassa hän kirjoittaa ystävälleen: ”Onnittelen, ettei sinun lahjakkuutesi jäänyt piiloon,/ mutta kunpa minun lahjani olisivat piilotelleet syvimmissä varjoissa!/ Minun harrastukselleni oli hyväksi jäädä pimeään.” (b)6 Tällainen onnettomuus tulee esiin myös muissa ihmiselämän tapahtumissa. Näet on monia sellaisia, lahjakkuudellaan menestyviä, jotka hoitavat niin huonosti osin onnellisuutensa varjelemista, osin sen lisäämisen apuvälineinä käyttämiään suuria omaisuuksia, vaikka eivät niitä kevytmielisesti tuhoakaan, että he päätyvät huonompaan kohtaloon kuin ne, jotka epäsuotuisan onnen kaltoin kohtelemina ovat kuitenkin vähemmän kurjia omassa tutuksi käyneessä köyhyydessään. Koskapa siis esittämäämme tosiasiaa ei voi pitää epäilyksenalaisena, jatkamme eteenpäin ja varustaudumme esittelemään mainitun onnettomuuden syitä historian aarrearkusta otetuilla valikoiduilla esimerkeillä, jotka valaisevat esitystämme.

§ II
Jos suuret lahjakkuudet ovat monin verroin harjaantuneempia ymmärtämään niitä kirjallisuuden merkityksiä, jotka tuntuvat olevan toisten ajatuspiirin yläpuolella, antautuvat usein luottamaan liikaa lahjakkuuteensa, niin etteivät lopulta pidä enää mitään mahdottomana taitavuudelleen, minne vain katseensa luovatkaan. Siksi he eivät kohota kypäräänsä, ellei kaikki antaudu heidän lahjakkuudelleen, ja sinnittelevät liiaksi milloin minkin mielipiteen käsittämisessä. Tällä tavoin he kuitenkin usein hankkivat itselleen onnettoman kohtalon niin kirjallisuudessa kuin yhteiskunnassakin, kuten historia todistaa. Tarkastelkaamme ensiksi oppineita miehiä, jotka olivat suuria lahjakkuuksia, mutta kuitenkin puolustivat itsepäisesti joko eriskummallisia mielipiteitä joita he itse pitivät totena, tai taistelivat löytämiensä totuuksien puolesta, jotka olivat paikalle ja ajalle täysin vieraita, ja kiihottivat toisten kateutta ja vihaa, joka suuntautui heidän sortamiseensa. Kaikki varmaan myöntävät, että aleksandrialainen presbyteeri Areios7 oli varustettu suurin lahjoin, mutta kun hän hyökkäsi vapahtajamme Kristuksen jumalallisuutta vastaan täysin torjuttavilla väitteillä, jotka olivat räikeämpiä kuin saattoivat sietää ne 118 piispaa, jotka olivat kokoontuneet Nikeaan vuonna 324, hän myös järkytti ankarasti kristillisen seurakunnan rauhaa ja hankki koko ikänsä itselleen murheita. On myös tunnettua, että Galileo Galileita,8 jota pidetään oman aikansa eturivin filosofeihin kuuluvana, ahdisteltiin mitä ankarimmin, hänet heitettiin kahdesti vankilaan, eikä hän olisi välttänyt roviota, ellei ystäviensä suostuttelemana olisi sopivalla hetkellä julkisesti luopunut mielipiteistään. Hän joutui kärsimään kaiken tämän, koska puolusti aikansa ennakkoluuloista käsitystä vastaan oikeaa maailmankuvaa, jolle Kopernikus9 oli hankkinut paluuoikeuden oppineiden piiriin. Näihin voisi lisätä esimerkkinä Lambertin,10 tunnetun sakramentaarin,11 joka luottaen liikaa lahjakkuuteensa ja oppineisuuteensa ei epäröinyt ryhtyä kirjalliseen riitaan Englannin kuninkaan Henrik VIII:n kanssa. Lambert halusi hallita oppineitten kiistoja, mutta liian ahtaalle joutunut kuningas esitti hänelle kaksi vaihtoehtoa: joko tunnustaa julkisesti hävinneensä kuninkaalle tai kärsiä itsepäisyytensä vuoksi hirttotuomion, johon hän alistui, koska ei halunnut taipua mahtavan vastustajansa edessä. (a)12 Mutta jättäkäämme oppineet ja käsitelkäämme niitä mahtimiehiä, jotka johtivat valtion hallintoa korkeissa virka-asemissa, mutta jotka luottaen liikaa lahjakkuuteensa usein syöksivät sekä itsensä että isänmaansa lukuisiin onnettomuuksiin. Tähän liittyvästä ylenpalttisesta esimerkkien runsaudesta riittää mainita Tanskan kuninkaan Kristian IV:n, josta olemme lukeneet, miten hän ei välittänyt edes viisaimpien ystäviensä neuvoista sen vertaa, että kun nämä neuvoivat häntä valtion asioissa, hän vastasi halveksien: ”Tuosta asiasta olen jo neuvotellut isoisäsi kanssa.” (b)13 Mutta ei kukaan, paitsi täysin historiaa tuntematon, sanoisi tämän kuninkaan hallituskauden olleen hänelle itselleen onnellisen tai Tanskalle hyödyllisen.

§ III
Vaikka kuuluisan Verulamin Baconin14 sanat ”Vaikka filosofian maistelu ehkä johtaakin ateismin suuntaan, suuremmat haukkaukset vievät takaisin uskontoon” (a)15 pitävätkin täysin paikkansa, ja sen vuoksi voisi olettaa suurlahjakkaan tunnustavan helposti korkeimman Jumalan ihailtavan taloudenhoidon tässä maailmassa, käy kuitenkin usein, että suuret lahjakkuudet ennen kaikkea kunnianhimon paarman pistelemänä joko epäilevät tai röyhkeästi kieltävät aivan selviä totuuksia, joista mainitsemme nämä: että Jumala on olemassa ja että hän huolehtii tarkasti luomakunnastaan. He ovat myös usein niitä, joiden mielestä he menettäisivät erinomaisen oppineisuutensa kunnian, elleivät ajattelisi tärkeistä asioista eri tavalla kuin muut kuolevaiset, ja lisäksi vähät välittävät, sekoittavatko he ihmisajattelun ympyröitä ja kummallisilla mielipiteillään huijaavat vaatimattomia. Mutta vaikka Jumala äärettömässä hyvyydessään yhä uudestaan sallisikin tuollaisten esittää epäsointuista ilveilyään, harvat heistä kuitenkaan nauttivat siitä tyynestä sielun rauhasta, joka on yhteiskunnan onnellisuuden lähde. Mitä hyvänsä he sitä paitsi puuhaavatkaan saadakseen ylistystä lahjakkuudestaan, toiset pitävät heitä kuitenkin poliittisen ruumiin syöpäkasvaimina, ja jos he ovat kansalaisia, heidän seuransa on epäluotettavaa, ja jos  ruhtinaita, surevat kohtaloaan. Voimme todistaa kokemuksen opettavan, että jotkut muita lahjakkaammat ateismin ja deismin joukkioon pitäytyneet henkilöt, vaikka olisivat olleet miten kuuluisia tahansa tai suurimpaan kunniaan nousseita, kuitenkin olivat onnettomia tai nauttivat onnellisuudesta vain vähäisen ajan. Riittää, että tuomme esiin yhden ainoan esimerkin. Mitä ja miten suuria olivatkaan korkeimman Jumalan keisari Julianukselle, pahamaineiselta lisänimeltään Apostata, jakamat niin luonnon kuin onnettarenkin lahjat, hänen joka oli niin lahjakas, että häntä voitiin verrata aikansa suurimpiin filosofeihin, jonka monet yritykset menestyivät hänen toiveidensa mukaan ja usein hänen odotuksiaan paremmin16. Mutta kun hän mielensä keveydestä käytti lahjakkuuttaan väärin niin pakanallisten harhaluulojen edistämiseen kuin kristillisen uskon sortamiseenkin, tapahtui, että kun hän oli tuskin noussut keisarien valtaistuimelle, hän hävisi ankaran taistelun persialaisille ja haavoittuneena kuoli kukoistavimmassa iässään.

§ IV
Aikoja sitten monien kokemusten opettama Cicero totesi: ”On valitettavaa, että kunnian, vallan, mahdin ja maineen himoa esiintyy useimmiten juuri kaikkein suurisieluisimmissa ja loistavalahjaisimmissa miehissä.” (a)17 Tämä on tosiaan valitettavaa niin näissä suurissa lahjakkuuksissa kuin muissakin ihmisissä, nimittäin se, että he palavat halusta tulla kuuluisiksi ja nousta muiden yläpuolelle, ja niin he päivin ja öin vaivaavat mieltään puoleen ja toiseen ahdistavan huolen vallassa keksiäkseen, miten he saisivat tukea kunnianhimolleen ja miten torjuisivat tai jollakin tapaa ahdistaisivat joko todellisia tai kuviteltuja kilpailijoitaan. He eivät salli mitään viivytyksiä sen enempää oikeudenmukaisimman Jumalan pelosta kuin loukatun omantunnon pistoksistakaan, eikä ole mitään välikappaleita, joista he eivät ajattelisi ainoastaan sitä, kuinka ne soveltuvat heidän asettamiensa tavoitteiden toteuttamiseen; lisäksi maineen huipulle joskus päästäkseen he saattavat pyrkimyksissään syyllistyä mihin tahansa oikeuden ja kohtuuden vastaiseen. Maineenhimolleen ja heidän rinnassaan polttavalle kiihkolle kohota muiden yläpuolelle he alistavat jopa rakkauden Jumalaa, isänmaata ja lähimmäisiä kohtaan ja vielä enemmän muita kohtaan. Kun toiset tätä paheksuvat ja jollakin tavoin asettavat esteitä heidän kunnianhimolleen, tässä yhteentörmäyksessä joutuvat vaakalaudalle niin heidän hyvinvointinsa kuin valtionkin hyvinvointi. Tästä esitämme vain muutamia, mutta selkeitä esimerkkejä, jotka ovat peräisin Rooman historiasta. Kukaan ei kieltäne, että Romulus, joka loi mitä suurimman kaupungin karkeiden paimenten joukkiosta, oli suuri lahjakkuus, mutta saadakseen ylimmän käskyvallan yksin itselleen hän ei epäröinyt uhrata kunnianhimolleen kilpailijaansa, veljeään Remusta. Mutta päästyään tahtonsa perille hän sortui kunniansa kukkuloilla paljon kauheampaan kohtaloon kuin veljensä kentällä. Ja kukapa muu kuin Rooman historiaa täysin tuntematon ei tietäisi, miten Marcus Tullius Cicero, vaikka olikin lahjoiltaan mitä hienoin ja suurin, kuitenkin kaipasi liiaksi mainetta, jonka pistokset vaivasivat häntä kovasti; sen säilyttääkseen ja sitä lisätäkseen hän siirtyi niin kauan välillä Pompeiuksen ja välillä Caesarin puolelle sen mukaan kuin onnettaren tuulet olivat kummallekin myötäisiä, kunnes hankki häilyvyydellään itselleen mitä onnettomimman kohtalon18. Kaikkein parhaiten todistaa esimerkillään Julius Caesar, että suuret lahjakkuudet ovat harvoin onnellisia. Oli näet ennen kaikkea hänen oman lahjakkuutensa ansiota, että hän selviytyi mitä ankarimmista vaaroista, joihin hän joutui hyvin usein, ja sai itselleen niin paljon valtaa, että tuskin kukaan roomalainen pystyi samaan, mutta häneen sopivat nämä runoilijan sanat: ”He kohoavat korkealle/ suistuakseen alas sitä ankarammin.”19 Hän oli tuskin päässyt kaipaamaansa maineen ja vallan harjalle, kun ne joilta hänen olisi pitänyt odottaa kaikkea parasta, surmasivat hänet kauhealla tavalla Rooman senaatin kokouksessa.

§ V
Koska huomattavat lahjakkuudet nauttivat muita paremmasta mielikuvituksen kyvystä, ja pitävät todennäköistä varmana ja mahdollista todellisena, niin he myös ryhtyvät toimiin nopeasti, harkitsematta tarpeeksi, millaisiin olosuhteisiin he saattavat joutua. Mutta kun lopputulos ei vastaa heidän aikeitaan ja yrityksiään, he panevat onnettomien seurausten syyt milloin huonon onnen, milloin heille kateellisten toisten ihmisten syyksi sälyttääkseen hinnalla millä hyvänsä käsityksensä omista ansioistaan. Kuitenkaan he eivät voi peitellä tarpeeksi tarkkanäköisiltä sitä, että onnettomuuden syytä on etsittävä liiasta kiirehtimisestä. Tähän voisi vielä lisätä, että suuret lahjakkuudet tuskin koskaan pidättäytyvät uusista pyrkimyksistä. Mutta niin kuin he ovat aina levottomia, he myös muuttavat suunnitelmiaan ja järjestelevät asioita uudestaan niin kauan, kunnes hämmentävät ne, joiden kuuliaisuuden varassa heidän maineensa on, ja vähitellen saavat nämä laiminlyömään velvollisuutensa. Kansojen aikakirjoja selaileva voi huomata, että eivät keskinkertaiset vaan suuret lahjakkuudet ovat saaneet aikaan levottomuuksia ja puolueriitoja ja syösseet vakavaan vaaraan niin itsensä kuin usein koko sen valtion, jota ovat halunneet hallita oman mielensä mukaan. Ajatelkaamme vain veljesparia Tiberius ja Gaius Gracchusta, Rooman kaupungissa mitä kukoistavimman lahjakkaita20 miehiä, kuten heitä – muista ylistyspuheista vaietaksemme – nimittää Velleius Paterculus. (a)21 Kuitenkin hankittuaan itselleen pääsyn ylimpiin virka-asemiin ja houkuteltuaan kansan suosion puolelleen maalaeillaan he kiihottivat isänmaansa mitä ankarimpiin levottomuuksiin ja jouduttivat mitä traagisimman kuoleman itselleen.

§ VI
Lisäksi, koska sodassa pinnistetään kaikki voimat, ja niin sielun kuin ruumiinkin voimat jännitetään niin pitkälle kuin ihmiset pystyvät, jo muinaisimmista ajoista suuret lahjakkuudet ovat pitäneet Marsin areenaa22 mitä sopivimpana esiintymispaikkana, jossa he voivat esittää taitavuuttaan ja uutteruuttaan oman aikansa ihailtavaksi. Voisi kaikkiaan olettaa, ettei kukaan ryhtyisi tähän epävarmaan uhkapeliin muuten kuin mitä ankarimpien loukkausten kiihottamana, mutta voi! Koska tältä vainiolta voi niittää mitä runsaimmin kunnian satoa, historia todistaa, miten sota-asuun sonnustautuneet sankarit ovat usein löytäneet tarpeeksi näkyviä syitä oikeudenmukaisten  vaatimustensa tueksi. Olettakaamme kuitenkin, että sodan lopputulos olisi sotaa käyvän ruhtinaan toiveiden mukainen ja voitto seuraisi uskollisesti hänen sotamerkkejään: olisiko häntä siis pidettävä onnellisena? Tarkastelkaamme aikaa, joka on minkä tahansa sodan alun ja lopun välissä:23 miten kauheita näkyjä meille tarjoutuukaan, miten paljon ruumisröykkiöitä, kukoistavimpien kaupunkien maan tasalle polttamisia, viljavimpien peltojen autioitumisia, sanalla sanoen kaikenlaista tuhoa, mitä syntyy raivosta ja ihmisyyden tunteesta luopumisesta, vaikka johtajan suuri lahjakkuus  tulisikin tarpeeksi kirkkaasti esiin hänen järjestäessään oikein taistelurivistöä sekä niin ennalta aavistaessaan kuin onnistuneesti tyhjäksi tehdessään vihollisen yrityksiä. Eikä sinä aikana voittajaa voi kuitenkaan onnitella pelkästä onnellisuudesta, kun hänen sieluaan vaivaavat päivin ja öin epävarmat huolet ja hänen on usein pakko antautua mitä ankarimpaan hengenvaaraan kannustaakseen esimerkillään sotilaiden intoa ja urheutta. Hänen kansalaistensa kukoistavin osa ajetaan pois suloisen kotilietensä äärestä ja hän vie itseltään rauhan siinä kuin riistää sen viholliselta. Ja kun tulot eivät juuri koskaan riitä sodan kuluihin, kansalaisille sälytetään suurempia veroja, mistä viimein seuraa se, että kansa menettää elinkeinonsa ja valtio joutuu mitä suurimmalle vaaralle alttiiksi. Myöntäkäämme myös, että sodan loputtua, kun sotaa käyvien voimien loppuminen on tehnyt sen välttämättömäksi, ruhtinaat kuluttavat vaivojaan ja varojaan haavojen ja vahinkojen parantamiseen, mikä on toki kiitettävää, mutta vahingon aiheuttamisesta pidättäytyminen aina on paljon kiitettävämpää kuin aiheutettujen vahinkojen korjaaminen. Emme esitä erityisiä esimerkkejä, jotka kylliksi osoittavat, miten sotaan suuntautuvat lahjakkuuksien epäsikiöt ovat vahingoittaneet valtiotaan, nimittäin ne ovat sekä niin tuttuja, ettei niitä voi olla tuntematta, että niin surullisia, ettei niitä voi kertoa järkyttämättä käsitystään ihmisyydestä.

§ VII
Lopuksi, koska suuret lahjakkuudet luottavat liikaa omiin järkeilyihinsä seuraten Faethonia,24 josta runoilijat25 laulavat, ja yrittävät liikaa eivätkä niinkään sopeudu tehtäviinsä, vaan näkevät vaivaa sovittaakseen toimensa omiin järjestelmiinsä, jotka usein ovat luonnon vastaisia. Aina kun he istuvat kansojen senaateissa, he pyrkivät yhteiseen hyvään, mutta sitäkin enemmän oman arvovaltansa kasvattamiseen, kunnes tuon tuostakin syntyy riitoja vähemmän tärkeistä asioista, joiden ansiosta erinomaiset lahjakkuudet luovat itselleen monia hankaluuksia, ja heidän syytään on, että julkiset asiat joko viivästyvät tai niitä hoidetaan nurinkurisesti. Väitettämme selventämään voinee käyttää Cornelius Tacitusta, joka oli toki mitä tarkkanäköisin ja viisain kirjailija, mutta vaikuttaa siltä, että hän oli vähemmän taitava käytännön toimissa26. Kerrotaan, että vaikka hän oli antanut niin monia ja erinomaisia ohjeita hallitsemisesta, saatuaan nimityksen African maaherraksi hän ei hyötynyt lainkaan Roomassa vapaa-aikanaan kirjoittamistaan lukuisista kultaisista mietteistään, eikä saanut aikaan muuta kuin levottomuuksia ja kapinoita, joita hän ei pystynyt hillitsemään. (a)27 Hänen lisäkseen voisi mainita Hugo Grotiuksen,28 joka saamansa todella ikiaikaisen lahjakkuutensa vuoksi joutui maanpakoon, mutta eli kuitenkin julkisuudessa Euroopassa. Hänestä kirjoittaa kuuluisa Amelot: ”ollessaan lähettiläänä Ranskassa maineikas Hugues de Grot osoittautui yhtä taitamattomaksi valtiomieheksi kuin hän oli taitava kaikessa muussa.” (b)29 Korkeaan virkaan päästyään muutkin suurina pidetyt lahjakkuudet ihastuvat usein loistokkuuteen, johon he kuitenkin ammentavat nopeasti omat varansa ja aikojen muuttuessa ankarammiksi joutuvat alttiiksi kurjuudelle ja toisten halveksunnalle, ja jopa tilaisuuden salliessa joko tuhlaavat julkisia varoja tai lyöden laimin välttämättömyystarvikkeista huolehtimisen kuluttavat näyttämöhuveihin. Miten monet ihailevatkaan Periklestä, jonka lahjakkuutta ja suuria tekoja isänmaansa hyväksi ei voi kiistää, mutta jonka yksityiselämä ei ollut onnellista, ja jota maanmiehet eivät aina hyväksyneet. Plutarkhoksen jälkeen hänestä kirjoittaa herra Rollin muun muassa näin: ”Kaunopuheisuutensa ja ihmisten mieliin hankkimansa vaikutusvallan turvin Perikles sekoitti usein vain sotaa toivovan kansan aikomukset. Siinä hän teki suuren palveluksen isänmaalleen, ja se olisi säästänyt hänet hyvin onnettomuuksista, jos hän olisi käyttäytynyt loppuun saakka samalla tavalla. Hyvät taipumukset olivat hänessä vallitsevia, mutta hän halusi hallita yksin, ja se sai hänet ajamaan maanpakoon parhaita alamaisiaan ja kyvykkäimpiä tasavallan palvelijoita, koska nämä uhkasivat hänen arvovaltaansa. Lopulta hän, peläten saavansa samanlaisen kohtalon ja tuntien luottamuksen itseään kohtaan vähenevän koko ajan, itsensä turvaamiseksi sytytti sodan, jonka seuraukset olivat hänen isänmaalleen erittäin tuhoisat.” (c)30 Mutta esitykseni koostumus ei salli tuoda esiin enempää todisteita tämän väitteen tueksi, joten lopetan tähän.


Yksin Jumalalle kunnia


Suomentanut Pekka Tuomisto
Toimittanut Jarkko S. Tuusvuori



Viitteet [ja Suomentajan & toimittajan huomautukset]

1 [Fredrik Grönstrand (1773–1820), porvoolaissyntyinen nahkurimestarin poika, aloitti opinnot Turussa 1793. Päätyi hovioikeuden auskultantiksi 1891 ja myöhemmin Helsinkiin käsiteollisuusliikkeen pitäjäksi. Ks. Ylioppilasmatrikkeli: http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=10773]
2 [Latinan ingenium, pohjallaan siittämistä ja synnyttämistä merkitsevä verbi gignere, tarkoittaa luonnonlahjakkuutta syntyperäisenä älykkyytenä, kyvykkyytenä tai mielenlaatuna. Lahjakkuus voi sinänsä olla poikkeuksellisen suurta, vähäistä tai keskinkertaista, mutta usein ingenium viittaa erityiseen nerokkuuteen.]
3 [Publius Ovidius Naso (43 eaa.–17/18 jaa.), roomalainen runoilija.]
4 [Augustukselle.]
5 (a) Ks. Trist. 2,1 alusta.
6 (b) Ks. Trist. 1,8,54 ed. [Itse asiassa Trist. 1,9,54–56: gratulor, ingenium non latuisse tuum/ at nostrum tenebris utinam latuisset in imis!/ expediit studio lumen abesse meo.]
7 [Areioksen (256–336) mukaan Kristus oli eri olemusta kuin Isä, ihmiseksi tullut Sana, joka ei ollut ikuinen,
vaan luotu olento. Areioksen käsitykset julistettiin harhaopiksi Nikean ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 325.]
8 [Italialainen Galileo Galilei (1564–1642) sai inkvisitiolta 1616 ensimmäisen käskyn olla puolustamatta heliosentristä maailmankuvaa, myöhemmin paavi vetosi häneen henkilökohtaisesti. Inkvisitio tuomitsi hänet  1633 kieltämään aurinkokeskisyyden ja hänet määrättiin ensin vangittavaksi, mutta tuomio muutettiin sittemmin kotiarestiksi. Teos Dialogo sopra i due massimi sistemi del mondo (1632) joutui katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen joukkoon.]
9 [Puolalainen Nikolaus Kopernikus (1473–1543) julkaisi teoriansa heliosentrisestä maailmankuvasta teoksissaan Commentariolus (1530) ja De revolutionibus orbium coelestium (1543). Hän viittaa antiikin ajalla tunnettuihin käsityksiin heliosentrisyydestä, jota kannatti esimerkiksi sanoslainen Aristarkhos (n. 310–
230 eaa.). Täten on ymmärrettävää puhua ”paluuoikeudesta” (postliminium).]
10 [John Lambert (k. 1538), englantilainen protestanttiteologi, joka joutui oikeuteen kiellettyään transsubstantiaatio-opin ja poltettiin roviolla Lontoossa.]
11 [Latinan sacramentarius on nimitys, jota Luther ja luterilaiset tunnustuskirjat käyttävät reaalipresenssin (Kristuksen todellisen läsnäolon (alttarin sakramentissa) kieltäjistä.]
12 Ks. Essay sur l’Histoire Générale par Mr Voltaire, osa III, s. 382, 383. [Ranskalaisen filosofin Voltairen (oik. François Marie Arouet) (1694–1778) Genevessä 1756 julkaistu yleishistoriallinen suurteos Essai sur les mœurs et l’esprit des nations et sur les principaux faits de l’histoire depuis Charlemagne jusqu’à Louis XIII  täydentyi ja tarkistui aina tekijän kuolemaan saakka.]
13 Ks. Paroni Holbergin Dænische Reichs Historie II, 931. [Norjalaissyntyisen, Tanskaan asettuneen oppineen kirjailijan, vapaaherra Ludwig von Holbergin (1684–1754) Dannemarks riges historie (1732–1735) saksannettiin ja käännettiin monille muillekin kielille. Kristian IV (1577–1648) oli Tanskan ja Norjan kuninkaana 1588–1648.]
14 [Francis Bacon (1561–1626), englantilainen filosofi ja valtiomies, josta tuli 1618 Verulamin paroni.]
15 Ks. De augmentis scientiarum I, 5. [Baconin teos julkaistiin 1623.]
16 [Kristillisessä historiografiassa Julianuksen (331–363), keisarina 361–363, liikanimenä on ”Luopio”. Filosofinakin muistettu hallitsija reformoi Rooman valtakunnan uskontoa pakanallisen hellenismin hengessä.]
17 Ks. De officiis I, luku 8. [De off. 1.26. Cicero, Vanhuudesta. Ystävyydestä. Velvollisuuksista. Suom. Marja Itkonen-Kaila. WSOY, Porvoo 1967, 109.]
18 [Sotapäällikkö Gnaeus Pompeius Magnus (106–48 eaa.) oli Rooman yksinvaltiaaksi vuonna 49 eaa. nousseen sotapäällikkö ja konsuli Gaius Julius Caesarin (100/102–44 eaa.) poliittinen kilpailija.]
19 [400-luvulla elänyt runoilija Claudius Claudianus runossaan In Rufinum 1.23-24.]
20 [Lat. ingenio florentissimos.]
21 Ks. Histor[iarum] Roman[arum] Libr[i], osa 2, s. 24. [Roomalainen historioitsija Marcus Velleius Patericus (n. 19 eaa.–n. 31 jaa.) kuvailee itse asiassa roomalaista poliitikkoa, valtataistelun tuoksinassa tapettua Tiberius Gracchusta (168/163–133 eaa.) (Hist. Rom. 2.2.1–2) sanoilla vir alioqui vita innocentissimus, ingenio florentissimus, proposito sanctissimus. Tiberiuksen nuorempi veli Gaius Sempronius Gracchus (154–121 eaa.) päätyi itsemurhaan.]
22 [Roomalaisten sodanjumalan Marsin mukaan.]
23 [Vrt. esim. Tacitus (n. 56–117), roomalainen historioitsija, joka lainaa brittipäällikkö Calgacuksen kuvausta Rooman sotajoukkojen hävitysvimmasta: ”Ryöstämistä, murhaamista ynnä rosvoilemista he väärillä nimityksillä kutsuvat hallitsemiseksi, ja missä aikaansaavat erämaan, siellä sanovat rauhan vallitsevan.” Agricola (De vita et moribus Iulii Agricolae, 98). Suom. K. J. Hidén. 1904. Näköisp. Kirja kerrallaan, Helsinki 2004.]
24 [Faethon oli kreikkalaisessa mytologiassa auringonjumala Helioksen poika, joka lainasi isänsä vaunuja halutessaan todistaa ystävilleen olevansa jumalan poika. Hän ei kuitenkaan pystynyt hillitsemään hevosia: Helioksen oli surmattava hänet, ettei hän polttaisi koko maailmaa.]
25 [Erit. Ovidius, Muodonmuutoksia (Metamorphoses) Suom. Alpo Rönty. WSOY, Helsinki 1997; Valikoima metamorfooseja (Metamorphoses selectae). Suom. Päivö & Teivas Oksala. Toim. Teivas Oksala. Artipictura, Espoo 2000.]
26 [Ks. yllä viite 23.]
27 (a) F. Reinhard, Theatrum prudentiae elegantioris, 780. [Saksalaisen poliitikon Johann Friedrich Reinhardin (1648–1721) teos ilmestyi 1702.]
28 [Hugo Grotius (1583–1645), alankomaalainen monioppinut, tuomittiin 1618 poliittisen kiistan seurauksena elinkautiseen vankeuteen, mutta hän onnistui pakenemaan Ranskaan 1621.]
29 (b) Teoksessaan Tibére, luku 298, f. 718. [Abraham Nicolas Amelot de la Houssaye (1634–1706), ranskalainen historioitsija, Tibère. Discours Politique Sur Tacite. Léonard, Paris 1684. Grotius toimi Ruotsin lähettiläänä Pariisissa 1634–1645.]
30 Methode pour étudier III, 22, 323. [Ranskalainen historioitsija Charles Rollin (1661–1741), Œuvres complètes. Ledoux & Tenré, Paris 1817–1819. Perikles (n. 495–n. 429 eaa.), kreikkalainen poliitikko; Plutarkhos (45–125), kreikkalainen filosofi.]

____________________


D. D.
DISSERTATIO ACADEMICA
DE
MAGNIS INGENIIS, RARO
FELICIBUS,


Quam
Consensu Amplissimae Facultatis Philosophiae in Reg. Acad. Aboënsi,
PRAESIDE
Mag. JOH. BILMARK,
HISTORIAR. AC PHILOS. PRACT. PROFESSORE REG. ET ORDIN.
PRO GRADU PHILOSOPHICO
Publice ventilandam modeste proponit
FREDERICUS GRÖNSTRAND,
Stip. Reg. Wiburgensis.
In Audit. Majori die 24 Maji 1798.
Horis a. m. consuetis.

ABOAE,
TYPIS FRENCKELLIANIS

-i-

[tyhjä sivu/tom sida/empty page]

-ii-

PRAEFATIO.

Quamvis anima humana sit Ens simplex; docet tamen experientia, haud minorem in ejusdem facultatibus animadverti diversitatem, quam quae in corporibus occurrat fere infinita. Alius enim tam in rerum cognitione comparanda, quam in negotiis suis gerendis ipsa ferme testudine invenitur segnior, dum alius ad instar aquilae suis adscendit cogitationibus, cuncta facile adeo adsequitur, ut sibi proposita non discere sed reminisci videatur, plerarumque objectorum originem, progressionem et futuras consequentias uno quasi obtutu sibi sistens. Hanc animorum, vel si ita placet, ingeniorum disparitatem ab ipso corporis mechanismo, licet pars altera nostri essentialis in societatem alterius veniat, totam non dependere, nominata constat magistra, qua edocemur, corpori gracili et infirmo magnum subinde animi robur inesse, et ex adverso puerilem ac timidam mentem in grandi ac quadrato corpore nonnunquam habitare. Enimvero quum multiplices sint vocis ingenii significationes, antequam longius in proposito stadio progredimur, definiendum erit, quid per illud intelligamus. Sumitur autem vox illa interdum latiori significatu pro complexu omnium animae humanae faculta-

-1-

tum; nos autem per ingenium hoc loco indigitatam volumus certam quandam in quolibet homine imaginationis, memoriae ac judicii temperiem; caeterum non ignorantes, praecipuas ingenii, ad disciplinas elegantiores applicati, partes versari in facilitate similitudines rerum observandi. Unde consequitur, Magnum Ingenium esse illam mentem, in qua tres illae facultates, a nobis jam commemoratae, eminentiori quodam modo vigorem suum exserant. Scilicet, uti magnum appellamus corpus, quod in tres dimensiones multum extenditur, ita magnum dicimus ingenium, quod rebus illis discernendis, quae communen rerum humanarum sphaeram transcendere videntur, occupatur, nec objectis difficultatibus a decretorum suorum exsecutione se impediri patitur. Differunt igitur Magnanimitas et Magnum Ingenium in eo praecipue, quod illa condonandis injuriis, et aliis benefaciendi studio elucaet, dum hoc in rebus gravissimis et maxime ancipitibus gerendis suam, qua valet, prodit industriam. De ingenii hujus ad qualitatem conditionis humanae habitu, et de causis, quae felicitatis eclipsin eidem nonnunquam adferunt, observationes nonnullas in hac adferemus dissertatione; quas ut B. Lector, si eas perlegere dignetur, meliorem in partem interpretari velit, quo par est verborum honore rogamus.

§. I.

Quum Deus, Ens Sapientissimum, facultates longe eximias animae humanae non frustra indiderit, nec homines eisdem excolendis vane aut levis tantum voluptatis causa operam impendant, sed tam Donans, quam quisque donatarius, hujus felicitatem intendat; mirum multis obveniet, qui fieri possit, ut magna ingenia, dum per se sunt aptissima felicitati obtinendae, a nobis tamen nunc

-2-

proponantur ut raro felicia. Profecto culpa desideratae felicitatis praestantiae ingeniorum non erit tribuenda, sed ipsis hominibus, optimis felicitatis suae adminiculis rite e<t?> ex officii tenore raro utentibus. De veritate autem sententiae nostrae eo minus est dubitandum, quum saniores Eruditorum inter Gentiles etjam hanc agnoverint, Poetaeque NASONIS exemplo hoc conster; cujus quippe eximio ingenio exilium, maximasque inde calamitates deberi, affatim testantur sua ad Caesarem verba: Quid mihi vobiscum est, infelix cura, libelli, - - - - Ingenio perii, qui miser ipse, meo (a){.} Et ad Amicum alio loco scribit: Gratulor, ingenium non latui se tuum. - - - - At nostrum tenebris utinam latuisset in imis! - - - - Expediit studio lumen abessa meo (b). Qualis calamitas etjam in aliis vitae humanae scenis obvenit. Haud pauci enim sunt, ingenio praevalentes, qui magnas opes, felicitatis suae partim tuendae, partim prorogandae, adjumenta non quidem leviter dilapidant, sed praepostere ita administrant, ut in deteriorem perveniant sortem, quam qui cum iniqua conflictuntur fortuna, sua tenuitate, cui adsueverunt, minus miseri. Quum igitur factum a nobis propositum in dubium non sit vocandum, progredimur, caussas dictae infelicitatis succincte exposituri, additis selectioribus exemplis, ad Historiae penu deprom<<p>>tis et nostram sententiam illustrantibus.

(a) Vid. Libr. II. Trist. Eleg. I. ab initio. (b) Vid. Libr. I. Trist. Eleg. VIII. v. 54 seq.

§. II.

Qui magno pollent ingenio, si vice non simplici sunt experti, se ea assecutos litteraria momenta, quae ultra sphaeram cognitionis aliorum posita videntur, nimia ingenii sui confidentia se ita capi non raro patiuntur, ut ni-

-3-

hil suae perspicaciae impervium, modo aciem intend<a?>nt, tandem putent. Hinc cristas non aliter erigunt, quam si suo cuncta subessent ingenio, in concepta quacunque opinione nimis pervicaces; quo quidem modo infelicia sibi non raro parant fata, teste Historia, cum litteraria, tum civili. Consideremus primum Viros Eruditos, qui magno utique valuerunt ingenio, sed quod vel paradoxas opiniones, a se pro veris agnitas, pertinaciter defenderint, vel detectas veritates loco ac tempore sibi alienissimo propugnaverint, aliorum invidiam et odium, in suam oppressionem directum, in se concitarunt. Nemo, ut opinamur, negaverit, ARIUM, Presbyterum Alexandrinum, magnis ingenii dotibus fuisse instructum; qui vero dum Salvatoris nostri CHRISTI Divinitatem speciosioribus impugnaret argumentis, quam quibus solide refellendis, CXIIX Episcopi, qui Niceae an 324 convenerant, sufficerent; et tranquillitatem Ecclesiae Christianae vehementer turbavit, et sibi per totam vitam multas acceleravit aerumnas. Notum quoque est, GALILAEUM de Galilaeis, inter primipilares sui aevi Philosophos referendus, gravissime fuisse vexatum, bis carceri mancipatum, nec rogum evitasse, nisi ex amicorum persuasione palinodiam opportune cecinisset; quae cuncta passus est, quod verum mundi systema, a COPERNICO in orbem eruditum postliminio reductum, contra praejudicatam seculi sui opinionem defenderet. Addere his licet exemplum LAMBERTI, Sacramentarii non ignobilis, qui ex nimia ingenii atque eruditionis confidentia in pugnam litterariam cum Angliae Rege, HENRICO VIII, disputationibus eruditis, eminere cupiente, descendere non dubitavit, sed cui Rex, quod nimis ab eo urgeretur, duplicem proposuit conditionem, ut vel se a Rege victnm [victum] publice profiteretur; vel ob suam pervicaciam suspendii poena plecteretur; quam praepotenti adver<sa>rio cedere nolens, subiit (a). Sed mittamus Eruditos, Heroas

-4-

consideraturi, qui ex eminentiori honorum gradu, rebus civilibus administrandis praefuerint; qui vero per nimiam ingenii sui confidentiam et se et suam patriam in plurimas non raro conjecerunt calamitates. In nimia exemplorum huc pertinentium, copia nominasse sufficiat Daniae Regem CHRISTIANUM IV, de quo legimus, quod amicorum etiam prudentissimorum consilia adeo non tulerit, ut his, quod de republica esset, suadentibus, per contem<<p>>tum responderet: inter me & avum tuum de ista re jam pridem est conventum (b). Nemo autem, nisi in Historia plane hospes, dixerit, imperium hujus Regis vel ipsi felix, vel Daniae fuisse proficuum.

(a) Vid. Essay sur l{’} Histoire Générale par Mr VOLTAIRE, Tom. III p. m. 382, 383. (b) Vid. Baron de HOLBERGS Daenische Reichs Historie, Tom. II. p. 931.

§. III.

Quamvis verissimum sit Illustris BACONIS de VERULAMIO effatum: Quod leviores gustus in Philosophiae moveant fortassis ad atheismum, pleniores autem haustus ad Religionem reducant (a), ac proinde esset praesumendum, eum, qui magno praeditus est ingenio, admirandam Summi Numinis in haec sublunaria oeconomiam facile agniturum; accidit tamen non raro, ut magna ingenia, ambitionis praecipue oestro percita, propositiones satis evidentes, quorsum has referimus: quod Deus existat, et providam Ipse rerum creatarum agat curam, vel in dubium vocent, vel audacter negent. Atque hi fere sunt, qui opinentur, se sublimioris eruditionis gloriam amissuros, nisi aliter, quam caeteri mortales, de rebus majoris momenti sentirent; parum insuper curantes, si circulos cogni-

-5-

tionis humanae turbent, et paradoxis suis opinionibus fucum faciant modestis. Enimvero quamvis Deus pro infinita sua bonitate talibus subinde permittat, absonam scenam ludere; pauci tamen eorum sunt, qui placida fruuntur animi tranquillitate, quae felicitatis civilis fons est{.} Quicquid praeterea ipsi moliuntur, ut propter ingenium celebrentur, caeteri tamen eos ut carcinomata corporis Politici habent, et, si cives sunt, societatem eorum habent infidam, si Princeps, suam dolent sortem. Testamur experientiam docentem, ingenia quaedam caeteris superiora, in atheismi et deismi coeno haerentia, quantumvis vel celebria vel in honorum culmen evecta, fuisse tamen vel infelicia vel felicitate per exiguum modo tempus usa. Unicum adduxisse exemplum sufficiat. Quae et quanta ne fuerunt tam naturae quam fortunae bona in Imperatorem JULIANUM, Apostatae cognomine famosum, a Supremo Numine collata, qui eo pollebat ingenio, ut summis sui aevi philosophis aequiparari posset; cui etjam ex voto ac saepe praeter suam opinionem multa molimina prospere cesserunt. At quum per animi levitatem ingenio suo in praestigiarum ethnicarum tam amplificationem, quam Christianae religionis oppressionem abuteretur, factum est, ut solium vix adscenderat imperarorium, quam gravi contra Pcrsas [Persas] praelio victus et saucius in florentissima aetate de cederet.

(a) Vid. Libr. I. De augmentis Scientiarum p. m. 5.

§. IV.

Multiplici edoctus experientia dudum observavit CICERO: Molestum hoc esse, quod in maximis animis splendidissimisque ingeniis plerumque existant honoris, imperii, potentiae ac gloriae cupiditates (a). Et profecto hoc mole-

-6-

stum est tam magnis illis ingeniis, quam aliis hominibus; illa enim ut inclarescendi et supra caeteros eminendi studio flagrant, ita animum dies noctesque non sine ancipiti cura in diversas torquent partes, ut subsidia suae ambitionis excogitent, atque aemulos sive veros sive praesum<<p>>tos vel submoveant vel quoque modo opprimant; nullos sibi vel a metu justissimi Numinis vel a laesae conscientiae stimulis remoras injici patiuntur, nec ullam mediorum habent rationem, quorum ad finem propositum perveniendi aptitudinem solummodo considerant, caeterum in gloriae culmine aliquando reparatura, quicquod contra fas et aequum in nitendo commiserint. Imo amorem in Deum, in partriam, in propinquos et multo magis in alios subordinant gloriae cupiditati, et super alios eminendi ardori, quo sua fervent pectora. Quod quum caeteri aegris ferant animis, ambitioni illorum quaevis objiciunt impedimenta; qua collisione tam eorum, quam publica salus in manifestum adducitur discrimen. In cujus rei illustrationem pauca, sed luculenta, ex Historia Romana adferemus exempla. Magno ROMULUM, qui ex inficeta pastorum turba maximam condidit civitatem, fuisse ingenio, nemo inficiabitur; summae autem imperii ut solus praeesset, haud dubitavit, fratrem REMUM, suum aemulum, ambitioni suae immolare; qui autem ita voti compos factus, in ipso gloriae culmine truculentiori longe, quam frater in campo, succubuit fato. Et quem, nisi in Historia Romana peregrinum, fugit, M. T. CICERONEM, quamvis ingenio maxime sublimi valeret, attamen quod gloriae, cujus stimulis valde agitabatur, plus satis esset intentus, illiusque cum servandae tum augendae causa modo ad POMPEII, modo ad Caesaris partes, prout fortunae favonius vel illi vel huic adspiraret, tamdiu transiisse, donec sua inconstantia fatum sibi pararet infelicissimum. Omnium tamen maxime JU-

-7-

LIUS CAESAR suo comprobat exemplo, quod magna ingenia sint raro felicia. Suo enim ipse praecipue debuit ingenio, quod ex gravissimis, in quae saepissime adducebatur, se eriperet periculis, et ad tantam perveniret potentiam, quanram [quandam] vix ullus Romanorum fuit consecutus; sed in quem quadravit illud Poëtae effatum: - - - - Tolluntur in altum - - - - ut lapsu graviore ruant. Vix enim ad desideratum gloriae ac potentiae fastigium pervenerat, quam in ipsius Senatus Romani concessu ab iis, a quibus optima quaevis exspectare debuit, horrendum in modum fuit trucidatus.

(a) Vid. Libr. I. de Officiis, Cap. VIII.

§. V.

Sicut qui ingenio eminent, vividiori prae aliis gaudent imaginationis facultate, probabilia ut certa, atque possibilia tantum, ut realia, sibi sistentes; ita etjam celeriter nec satis pensitatis, quae incidere forte possunt circumstantiarum momentis, ad res gerendas se accingunt. Eventu autem eorum intentioni ac molimini non respondente, causam infelicis successus modo in fortunam sibi adversam, modo in alios, ut sibi invidos, conjiciunt, opinionem suorum meritorum quomodocunque consevaturi. Ita vero oculatioribus fucum facere non possunt, satis perspicientibus, causam mali in nimia festinatione esse quaerendam. Addere praeterea licet, quod magna ingenia in suo proposit vix unquam acquiescant; sed sicut semper sunt irrequieta, ita etjam sua mutant consilia, et tamdiu ordinant et reordinant, donec eos, quibus in obsequio gloria est relicta, confundant, et in officiorum neglectum sensim adducant. Gentium igitur annales evolventibus cernere licet, non mediocria, sed magna fuisse ingenia,

-8-

quae turbas et factiones excitaverint, tam seipsa, quam universam saepe rempublicam, quam ex suo administratam voluerunt arbitrio, in praesentissimum ita conjicientia discrimen. Cogitemus solum modo bigam fratrum, Tiberium atque Cajum GRACCHUM, viros in Civitate Romana ingenio florentissimos, ceu eos, ut alia reticeamus elogia, appellat VELLEJUS PATERCULUS (a); qui vero aditum sibi ad supremos honorum gradus paraturi, populique favorem per leges agrarias aucupaturi, gravissimos in patria excitarunt motus, sibique exitum vitae maxime tragicum accelerarunt.

(a) Vid. Histor. Roman. Libr. II. p. m. 24.

§. VI.

Praeterea quum cuncta in bello summa vi gerantur, viresque proinde tam animi, quam corporis tantum, quantum humana fert conditio, intendantur; magna quoque ingenia inde ab antiquissimo aevo arenam Martis aptissimum habuerunt theatrum, in quo suam perspicaciam et industriam in seculi sui admirationem explicare possent. Praesumi omnino deberet, neminem in ancipitem hanc aleam, nisi gravissima provocatum injuria, descensurum; sed proh! dolor, propter amplissimam gloriae segetem in hoc campo metendam, sagatis Heroibus, teste Historia, saepe fuit satis, speciosas rationes in vindicias justitiae suae causae adduxisse. Demus autem, exitum belli fuisse voto Principis belligerantis convenientem, victoriamque fuisse fidam signorum suorum adseclam, num ita felix habendus? Oculis perlustremus medium illud, quod inter belli <c>ujusvis initium ac finem interjacet; quam horrenda ne se nobis offerunt spectacula, quot stratorum hominum cumuli, florentissimarum urbium exustiones, cultissimorum agro-

-9-

rum eversiones, verbo omnes desolationes, quae a furore et ejurato humanitatis sensu provenire solent; licet magnum ducis ingenium in acie rite ordinanda nec, non in moliminibus hostis cum praeveniendis, tum opportune in <e>um retorquendis satis eluxerit. Nec tamen de mera felicitate sibi interea gratulatur Victor, cujus animum ancipites curae die nocteque occupant, et gravissimis vitae periculis, militum alacritatem ac fortitudinem suo excita<t>urus exemplo, se saepe ingerere cogitur. Florentissima civium suorum pars a dulcibus abducitur penatibus, seipsam privans tranquillitate, quam hosti eripit. Et quum sum<<p>>tibus bellicis faciendis reditus consueti vix unquam sufficiant, majora civibus imperantur tributa; unde demum evenit, ut facultates populi exhauriantur, et civitas gravissimo exponatur discrimini. Concedimus equidem, post belli finem, quem exhaustae belligerantium vires faciunt necessarium, Principes acceptis cicatricibus et calamitatibus medendis operam sum<<p>>tusque impendere; quod certe laudandum; multo tamen est laudabilius, nulla alicui inferre damna, quam illata utcunque reparare. Specialia non adferemus exempla, quae adfatim docent, quantum ingeniorum portenta, in bellum intenta, suae nocuerint civitati, utpote et notiora, quam ut ignorari, et tristiora, quam ut sine commotae humanitatis sensu enarrari queant.

§. VII.

Quum denique magna ingenia suis nimium indulgeant speculationibus, ad imitationem Phaëtontis illius, de quo Poëtae canunt, plus ultra tendunt, nec tam rebus gerendis se accomodant, quam negotia suis systematibus, invita plerumque rerum natura, attemperare satagunt. In Senatu gentium, quoties eidem assident, publicam qui-

-10-

dem salutem, magis tamen adhuc suae auctoritatis incrementum quaerunt, unde graves de rebus minoris momenti saepe existunt controversiae; quibus fit, ut excelsa ingenia multas sibi ipsis cre<a>nt molestias, et in causa sint, quare negotia publica vel procrastinentur, vel perverse administrentur. In sententiae nostrae illustrationem citare liceat Cornelium TACITUM, Scriptorem, si quis fuit alius, et acutissimum et prudentissimum, sed, ut apparet, in rebus gerendis minus versatum; de quo commemoratur, quod qui tanta et tam eximia regnandi praecepta dederat, ei, gubernationi Africae admoto, nihil tot profuerint aurea dicta, quae Romae in otio scripserat, nihilque aliud, quam turbas et seditiones, quas componere non posset, excitaverit (a){.} Cui adjungere liceat HUGONEM GROTIUM, propter suum ingenium, quod obtinuerat vere seculare, extorrem, in luce tamen Europae viventem: de quo scribit Illustris AMELOT: Le fameux Hugues de Grot, durant la sienne Ambassade en France, se montra aussi mal habile homme d{’} état, que l’habile en tout le reste (b). Alia insuper ingenia, quae magna habentur, in honorum culmine posita, nimium plerumque adfectant splendorem; quo tamen ipso suas cito exhauriunt facultates, miseriae juxta et aliorum contem<<p>>tui ingravescente aetate expositi, imo si occasio ferat, reditus publicos vel dissipantes, vel rebus ludicris, omissa necessariarum cura, impendentes. Quam multi ne aemulantur PERICLEM, ingenii et magnorum in suam patriam meritorum laude haud defraudandum, sed nec domi felicem, nec civibus suis semper probatum; de quo praeeunte PLUTARCHO, haec inter alia refert Dn. ROLLIN: Periclès, par la force de son éloquence, et par l’ adscendant qu’ il avoit prit sur les ésprits, deconcerta plusieurs fois les projêts du peuple; qui ne nespiroit que la guerre. Il rendit par là un grand service

-11-

à sa patrie, et il lui auroit épargné bien de malheurs, s’ il avoit jusqu’ à la fin tenu la même conduite. Il avoit de bonnes vûes en dominant; mais il vouloit dominer seul, et c’ est ce qui le porta à faire exiler les meilleurs Sujêts, et les plus capables de servir la republique, par ce qu’ ils balançoient son autorité. Enfin craignant pour lui même un pareil sort, et sentant que son credit diminuoit tous les jours, pour se mettre en sûreté il alluma une guerre, dont les suite furent trés-funestes à sa patrie (c). Sed plura in argumenti hujus illustrationem adferre, habitus rerum mearum non permittit, quare manum de tabula.

(a) F. REINHARDI Theatrum prudentiae Elegantioris, p. 780. (b) Dans son Tibére Chap. 298 fol. 718. (b) [(c)] Methode pour étudier, Tom. III. p. m. 322, 323.

S. D. G.

-12-


Bilmark / Grönstrand 1798 – Dissertatio academica de magnis ingeniis, raro felicibus

Akateeminen väitös suurista neroista, harvoin onnellisista

Avainsanat: nero (suurmies), onnellisuus, onni, nerous (henkinen suuruus), älykkyys, sotasankari

Väitös tutkii suurten nerojen ja merkittävien miesten onnellisuutta argumentoiden, että nerous ei tuo onnea vaan päinvastoin usein lisää kyseisen neron ja hänen lähimmäistensä onnettomuutta. Tämä pyritään todistamaan lukuisin historiallisin esimerkein. Esimerkiksi sota juhlittuine sankareineen ei lisää onnea vaan köyhdyttää valtion ja aiheuttaa onnettomuutta monille.


An academic dissertation about great geniuses, who are rarely happy

Keywords: genius, happiness, joy, ingenuity, intelligence, war hero

The dissertation examines the happiness of great geniuses and other remarkable men. It argues that ingenuity doesn’t bring happiness with it. On the contrary, it often increases the unhappiness of the genius him- or herself, and of his or her neighbours. To prove the argument, many historical examples are introduced. According to the thesis, for example, war and the celebrated heroes which it brings, doesn’t increase happiness, but impoverishes the state and causes misery to many.


En akademisk dissertation om de stora genierna, som sällan är lyckliga

Nyckelord: geni, glädje, lycka, skarpsinne, intelligens, krigshjälte

Dissertationen granskar stora geniers och framstående mäns glädje. I texten argumenteras för att skarpsinne inte för lycka med sig utan tvärtom ofta ökar olyckan för geniet och hans närmaste. Argumentet underbyggs av en mängd historiska exempel. Krig med dess firade hjältar, exempelvis, ökar inte lyckan utan utarmar staten och ger upphov till olycka för många.