Diss. politica de bello ejusque causis

Upphovsman/kvinna: Achrelius Daniel
Utgivningsår: 1682
Publicerad i Filosofia.fi: 24.09.2007

Praeses: Daniel Achrelius

Respondens: Nils Lechander

Diss. politica de bello ejusque causis

1682

 

 

Skannerointi: Åbo Akademin kirjasto

Inskanning: Åbo Akademis bibliotek

Scan: Åbo Akademi university library

 

http://bibbild.abo.fi/

 

Achrelius / Lechander 1682 – Dissertatio politica de bello ejusque causis

”Poliittinen väitös sodasta ja sen syistä”

Avainsanat: sota (oikeutus), kristityt

Väitös tarkastelee sotaa. Pohdittuja kysymyksiä ovat esimerkiksi: voiko kristitty käydä sotaa, mitkä syyt oikeuttavat sodan ja mistä syistä sota ei voi olla oikeutettu.

”A political dissertation on war and its causes”

Keywords: war (justification of), Christians

The dissertation studies war. Among other things, it poses questions about whether a Christian can wage war, what reasons there can be to justify war, and which reasons never justify war.

“Politisk dissertation om krig och dess orsaker”

Nyckelord: krig, kristen, krigsföring

Dissertationen granskar krig. Frågor som ställs är, exempelvis, huruvida en kristen kan utkämpa krig, vilka skäl som kan rättfärdiga krig och vilka som å sin sida aldrig rättfärdigar krigsföring.

 

Bilagor

PDF: Skanneroitu/Skannad/Scanned: Achrelius1682_24.pdf
PDF: Litterointi/Transkription/Transcription: TA-disput-julk-Achrelius-BELLO-litter.pdf
PDF: Suomennos/Finsk översättning/Finnish translation: TA-disput-julk-Achrelius-BELLO.pdf
Alla ensin suomennos ja sen perässä latinankielinen litteraatio.
____________________


MINKÄ HÄN HYVÄKSI KÄÄNTÄKÖÖN

VALTIO-OPILLINEN DISSERTAATIO
SODASTA
JA SEN SYISTÄ
, jonka
KUNNIAKKAAN FILOSOFISEN TIEDEKUNNAN LUVALLA
KUNINKAALLISESSA AURAN AKATEMIASSA,
korkea-arvoisen ja tunnetun herran,
KAUNOPUHEISUUDEN VAKINAISEN PROFESSORIN
DANIEL ACHRELIUKSEN
TOIMIESSA PREESEKSENÄ
esittää julkisesti tarkastettavaksi
maisterin arvon saamiseksi
Kirkkaimman Kuninkaallisen Majesteetin stipendiaatti
länsigöötanmaalainen
NICOLAUS J. LECHANDER
28. päivänä kesäkuuta VUONNA 1682
suuressa auditorioissa totuttuun aikaan.

PAINETTU TURUSSA, Painajana kuninkaallisen akatemian kirjanpainaja
Johan Larsson Wallius.


Kunnianarvoiselle ja suurenmoiselle herralle,
MAISTERI ANDREAS OMŒNIUKSELLE,
kuuluisan Skaran hiippakunnan arvovaltaiselle piispalle,
kirkkokonsistorin johtajalle sekä siellä kukoistavan kuninkaallisen kymnaasin maineikkaalle eforille, vilpittömän kunnianosoituksen ansaitsevalle tukijalle ja suojelijalle 

sekä

erittäin kunnioitettavalle ja kuuluisalle herralle,
MAISTERI PETRUS LAURENTINUKSELLE,
edellä mainitun hiippakunnan ansioituneelle päätuomiorovastille,
kirkkokonsistorin ensimmäiselle asessorille, katedraali-
kirkon valveutuneelle pastorille, arvostettavalle ja kunnioitettavalle edesauttajalle

sekä muille erittäin kunnioitettaville ja kuuluisille herroille,
ansioituneille Skaran kymnaasin lehtoreille
ja arvoisille kirkkokonsistorin asessoreille, vilpittömästi kunnioitettaville
suosijoille ja edesauttajille.


TERVEYTTÄ, MENESTYSTÄ JA ELINVUOSIA!

Siitä lähtien kun aloin harrastaa opintoja, olen ajatellut vapaita taiteita koko antaumuksellani ja pitänyt rikoksena haudata maalliseen pimentoon tätä taivaallisen valon säteilyä jäljittelevää jumalallista henkeä; olen ajatellut, että on synti, jos ei tavalla tai toisella opintojen valoa ja loistetta hyödyntäen karkota tietämättömyyden hämärää, joka sakean pilviverhon tavoin saartaa mieltämme esivanhempiemme syntiin lankeamisen takia, kun osaksemme on tullut tämä niin mahtava ja loistava taivaallinen lahja, jotta kaikkialla maailmassa opinnot kukoistaisivat ja niitä arvostettaisiin. Sen tähden omistauduin varhaisesta lapsuudesta asti muusille vanhempieni hurskaassa huolenpidossa, opin ihailemaan muissa sitä, minkä näin itseltäni puuttuvan, ja vilpittömissä rukouksissani pyysin kiihkeästi yksinomaan, että yltäisin, ellen ylevään, niin kumminkin keskinkertaiseen tiedon tasoon. Mutta aivan varhaisnuoruudessani minua kohtasi vakava onnettomuus, kun ankara kohtalo riisti hurskaita pyrkimyksiäni auliisti suosineen erinomaisen isäni eikä sallinut minun ilman tätä turvaa rohjeta mihinkään kunnianhimoisiin tavoitteisiin kirjallisissa opinnoissani. Taivaallisella tuella ja hyvien henkilöiden kiitettävällä avustuksella kykenin kuitenkin ryhdistäytymään ja pyrin alkuperäisten toiveideni mukaisesti opiskelemaan tähän muusien ehtoisaan tyyssijaan. Nyt ikäni, opintojeni vaihe ja säädösten mukainen eteneminen akateemisella uralla edellyttävät, että ennen kuin lähden tästä muusien kuuluisasta temppelistä synnyinseudulleni, esitän julkisen näytteen opinnoistani. Jonkin aikaa olin epävarma siitä, minkä aiheen mieluimmin valitsisin, mutta keskityttyäni ensin kauan erääseen toiseen antauduin nyt käsillä olevaan. Tämän aiheen tutkiskelemisen hyödyllisyys, vaikkei se järin jaloa eikä erinomaista olekaan, houkutteli minua ja sysäisi yksinkertaisen kynäni suin päin liikkeelle. Tässä vanhassa maailmassa, jossa kaikki kääntyy huonompaan, sotien hirvittävä rajuus järkyttää, murtaa ja lyö maahan kaikkea salaperäisellä pelolla. Maailmassa ei ole missään ollut niin onnellista valtakuntaa, että se ei olisi joutunut alttiiksi kohtalon vaihteluille eikä sodan levottomuuksille. Rooma, kansojen johtaja, kukoisti, voitti alueita, vietti triumfeja valtakunnista ja täytti maailman kauhulla; mutta sotien kierre horjutti sitä, ja se koki niin monia kohtalonvaiheita, että nykypäivänä se hädin tuskin pystyy esittelemään merkkejä entisestä loistostaan. Sen tähden mieli haluaa tietää, milloin sotaan ryhdytään oikeutetuin, milloin väärin perustein, ja tämän aiheen esittelyyn, taivaallisen armon suosiosta, käsillä oleva työ keskittyy. Aihevalintaani vaikutti myös se, että havaintojeni mukaan tässä esitettävää argumenttia ei ole pitkään aikaan otettu esille tässä opinahjossa. Olkoon työni minkälainen tahansa, olen halunnut omistaa sen juuri teidän nimiinne, arvostettu herra suosijani sekä kunnianarvoisat ja maineikkaat herrat edesauttajani, saattaakseni näkyviin todisteen syvästä kiintymyksestäni teihin teidän minulle osoittamanne mieluisan hyväntahtoisuuden vuoksi. En lainkaan epäröi, että riippumatta siitä, millainen se on, te pidätte sen hyvänänne ja kohtelette tapanne mukaan suopeasti klienttiänne,
teihin, kunnianarvoisa herra suosijani
ja kunnioitettavat ja maineikkaat arvon herrat
hurskaasti kiintyen sitoutunutta
N. Lechanderia.


JUMALAN JOHDOLLA!

I
Ennen kuin ryhdyn pohtimaan aihetta syvemmin, mielestäni on vanhan tavan mukaisesti ensin aiheellista tutkistella melko huolellisesti sanan syntyvaiheita, jotta sanan esittely avaisi hedelmällisemmän tien asiaan kätkeytyvään tietoon. Mielipiteet tämän sanan alkuperästä tosin hajoavat eri suuntiin. Priscianuksen1 näkemyksen mukaan sanaa bellum, ”sota”, on käytetty vastakohtana tarkoittamaan jotain päinvastaista kuin bellus, ”kaunis”, tai pulcher, ”onnellinen”, koska sota on ikään kuin kaikkien kauheuksien hirvittävä kaaos. Teoksensa Sodan ja rauhan oikeudesta ensimmäisessä kirjassa Grotius2 johtaa sanan bellum sanasta duellum, ”kaksintaistelu” – jättämällä pois u:n ja muuttamalla d:n b:ksi kuten sana duonus muuttuu muotoon bonus ja duis muotoon bis3 – sillä perusteella, että sotaa käydään juuri kahden valtionpäämiehen tai kahden armeijan kesken. Jotkut ovat sitä mieltä, että bellum johtuu sanasta belua, ”peto”, koska on pikemminkin eläimille kuin ihmisille luonteenomaista käydä raivoisaa kamppailua molempien tuhoksi. Cassiodorus puolestaan sanoo tämän sanan alkuperän tulevan nimestä Belus4; tätä käsitystä lähellä ovat ne muut, jotka johtavat sen kreikan sanasta belos, joka tarkoittaa asetta, heittokeihästä ja nuolta. En vaivaudu yksityiskohtaisesti perustelemaan eri näkemyksiä, koska mielestäni ei ole tarpeen viipyä liian pitkään sanan esittelyssä. Kuitenkin viimeksi esitetty sanan johtaminen vaikuttaa nähdäkseni kannatettavalta, koska vihollista vastaan käydään nimenomaan noilla aseilla, myös sana telum tarkoittaa yleisesti mitä tahansa asetta.

II
Käsitteiden bellum ja praelium,’taistelu’, välinen ero on se, että sodaksi kutsutaan koko sitä ajanjaksoa, jona eripura säilyy, vaikka ei olisikaan avoimia yhteenottoja vihollisen kanssa. Taistelulla sen sijaan tarkoitetaan varsinaista taistelutapahtumaa silloin, kun viholliset kamppailevat keskenään voitosta. Olen tosin huomannut, että näitä sanoja käytetään usein sekaisin. Tässäkään sodalla ei ymmärretä luonnollista antipatiaa fyysisten asioiden välillä eikä henkistä kamppailua Jumalan ja maallisen mammonan, hengen ja lihan välillä tai muuta vastaavaa, vaan sillä tarkoitetaan valtioiden välistä aseellista taistelua, jolle on oikeutetut perusteet. Se voitaisiin määritellä näin: sota on valtiovallan aloittama ja johtama vihollistoimi, jota käydään neuvotteluin, väkivalloin ja asein vihollisia vastaan vääryyden torjumiseksi tai rankaisemiseksi, jotta säilytettäisiin tai saavutettaisiin rauha, kuten edesmennyt tohtori Michael Gyldenstolpe on sen varsin ytimekkäästi määritellyt teoksessaan Disp. politica.5

III
Sanaa ”toiminta” käytetään, vaikka välillä olisi taistelutaukoja ja aselepo, sillä sotaan ryhdytään juuri toiminnan vuoksi ja siten siitä tulee denominatio a potiori, vaikuttavamman tekijän mukaan määräytyvä nimitys, kuten hienotuntoisen filosofoinnin oppikunta mielellään sen ilmaisee. Grotius määrittelee mainitun teoksensa ensimmäisessä kirjassa, että sota on ”keskenään asevoimin taistelevien tila”. Hän arvioi, että sotaa ei voi kunnolla määritellä toiminnan avulla, koska silloin ei kenties tehdä riittävää eroa sodan ja taistelun välille: sodassa on aina taukoja yhteenotoista, ja kotona neuvotellaan ja juonitellaan vihollisen turmioksi. Mutta yllä esitetyn perustelun vuoksi en näe, miksi tämä voisi olla esteenä antamalleni määritelmälle, jonka mukaan sota ymmärretään yleensä toiminnan avulla. Kaiken toiminnan ei voi myöskään sanoa missään tapauksessa taukoavan edes aselevon aikana, ellei sitten järjenvastaisesti päätettäisi, että osapuolet aselevon astuttua voimaan ikään kuin sodan onnettomuuksien uuvuttamina vain lepäävät tekemättä mitään, vaikka he punovat suunnitelmia ja juonia vihollista vastaan, kokoavat luhistuneita voimiaan, jotta hetkeksi rauhoittunut sota lähtisi pikaisesti uudelleen käyntiin entistä suuremmalla raivolla. Toimintaa sanotaan vihamieliseksi, kun aseet jännitetään vihollista vastaan valtioiden välillä. Oikeata sotaa ei käydä siviilikansalaisten tai varkaiden kanssa: nämä tapaukset ovat joko kansannousujen, salaliittojen ja kapinoiden tai pahantekemisten oikeutettua rankaisemista. On osoitettavissa myös ulkoinen syy, joka pakottaa välttämään tai oikaisemaan loukkauksia, sillä sotaan ryhdytään oikeutetusti silloin, kun ei käy päinsä elää rauhassa. Sen tähden aseisiin ei tule tarttua umpimähkään vihollista vastaan, sillä sodan tapahtumat eivät ole koskaan osoittautuneet onnekkaiksi, ellei sota ole ollut välttämätön jostain oikeutetusta syystä. Euripides6 viittaa tähän varsin osuvasti näillä sanoin: ”Kukaan ilman oikeutusta sotaan lähtevä ei tule vahingoittumattomana takaisin.” ”Jos yhden ihmisen elämä on Jumalalle niin arvokas, että hän katsoo ankarasti niihin, jotka riistävät hengen tuolta yhdeltä kurjalta, mitä meidän tulisi ajatella siitä, että yhden henkilön antaman julistuksen vuoksi niin monet ihmiset vaikeroivat väkivallan uhreina, niin monet kaupungit liekehtivät ja niin monia kansakuntia hävitetään perinpohjin? Heti kun rauhan side rikkoutuu, kaikki alkaa välittömästi järkkyä ja mennä sekasortoon, pian nähdään kaupunkien tuhoja, kansojen perikatoja ja vihollistulista liekehtiviä tantereita, pian nähdään neitojen ja naisten häpäisemistä, ylen määrin aseita, verta ja kärsimystä kaikkialla. Jos joku on tehnyt tätä väärin perustein ja mielihalustaan, sovittakoon hän tekonsa Jumalan hirvittävällä tuomiolla”.7 Omassa määritelmässäni viitataan myös siihen, että vaikuttava syy juontuu lähinnä valtionjohdosta: korkein esivalta voi ainoana julistaa sodan ja käydä sitä laillisesti, mistä johtuen majesteetin oikeuksien joukkoon on totuttu lukemaan myös valta julistaa sota. Augustinus opettaa osuvasti teoksessaan Faustusta vastaan: ”kuolevaisten luonnollinen järjestys on rauhan mukainen ja edellyttää sitä, että päätös ryhtyä sotaan on hallitsijan vallassa; sotilaat ovat puolestaan velvollisia toimeenpanemaan sotamääräykset yleisen rauhan ja hyvinvoinnin vuoksi.”8 Onkin selvää, että yksityishenkilöiden riidat, tappelut, vihamielisyydet ja kaksintaistelut eivät ansaitse sodan nimitystä. Mutta vaikka osoitamme esivallalle oikeuden sotaan ryhtymiseen, tavalliselta kansalaiselta ei ole kuitenkaan tyystin riistetty valtaa tarttua aseisiin puolustautuakseen pakkotilanteessa, kun hän joutuu väkivaltaisesti ulkopuolisen hyökkäyksen kohteeksi, eikä hänellä ole aikaa kysyä kantaa korkeimmalta käskyvallalta. Kansalaiset eivät ole velvoitettuja odottamaan esivallan käskyä silloin, kun tämä ei pysty sitä ilmaisemaan. ”Kaikilla on luonnostaan oikeus torjua heihin kohdistuvaa vääryyttä”, sanoo Grotius9. Koska yksityishenkilön on lupa tehdä vastarintaa varkaan äkillisesti hyökätessä, miksi hänellä ei olisi lupa torjua hänen henkeään uhkaavaa vihollista silloin, kun hänellä ei ajan puuttuessa ole toivoa esivallan avusta. Tässä on kuitenkin tehtävä tarkka ero hyökkäys- ja puolustussodan välillä. Kimppuun ei ole lupa käydä neuvottelematta esivallan kanssa, mutta pakottavassa tilanteessa on lain mukaan lupa puolustautua ulkopuolista uhkaa vastaan.10 Sitä vain on soveliaampaa nimittää oikeutetuksi puolustautumiseksi kuin sodaksi. Antamaani määritelmään kuului myös ilmaisu ”neuvottelu”, koska laajakantoisia asioita hoidetaan yhtä paljon sen kuin voimankäytön avulla ja ennen aseisiin ryhtymistä on aina ensin yritettävä neuvotella. Ilmaisu ”voimankäytöllä ja aseilla” viittaa siihen, että aseet ovat välttämättömiä sodassa, ilman niitä kukaan ei ole kyennyt onnistuneesti torjumaan vihollista. Ja kuten mehiläiset ovat lamaantuneita ilman pistintänsä, villikarju ilman hampaitaan tai härkä ilman sarviaan, siten aseeton sotilas tuskin uskaltaa ryhtyä mihinkään kiitettävään tai sankarilliseen yritykseen. Jatketaan vielä määritelmän loppuun: ”rauhan säilyttämisen tai sen saavuttamisen vuoksi.” ”Sotiin on ryhdyttävä siitä syystä, että rauhassa elettäisiin ilman vääryyttä”, kuten Cicero, tuo roomalaisen puhetaidon ylpeys, sanoo.11 Ilmaisu ”lainmukaisesti” sulkee pois ne väärät ja epäoikeudenmukaiset sodat, joihin ryhdytään tai joita käydään ilman oikeutettua syytä, tai kun sopimattomat syyt väärennetään peitevärillä. ”Siispä oikeudet ovat samat sodassa ja rauhassa, miekka tule paljastaa yhtä urhoollisesti kuin oikeudenmukaisesti”, kehottaa Livius12.

IV
Pohdimme määritelmää melko perusteellisesti, nyt paneudumme kiivaasti väiteltyyn kiistakysymykseen siitä, ovatko sodat sallittuja kristityille. Anabaptistit, fotinolaiset13 sekä monet muut, kuten kirkkoisistä Tertullianus ja Lactantius14, ovat sitä mieltä, että kristittyjen ei ole lupa sotia. Heidän mukaansa kristityn ihmisen tapojen on määrä mukautua lempeyteen ja inhimillisyyteen, ei julmuuteen ja kostoon. Mieli on sodissa raakalaismainen, järjetön, kyltymätön ja julma, sodassa tarjoutuu monia synninviettelyksiä, viattomuus turmeltuu, epärehellisyys lisääntyy, kaikki joutuu sekasortoon ryöstöjen, murhien ja raiskauksien vuoksi. Häveliäisyyden ja kunnollisuuden siteiden löystyttyä pyhät ja siveät tavat lyödään maanrakoon, isänmaa pakotetaan vapaudesta orjuuteen, sen kukoistus palaa tuhkaksi ja kaikki tuhoutuu, kuten Schönborner ilmaisee asian osuvasti näiden ajattelijoiden vakaumuksen mukaisesti15. He näet sanovat, ettei ole ihmisluonnon mukaista käytellä aseita; Jumala on luonut ihmismielen lempeäksi ja levolliseksi eikä varustanut sitä sarvilla kuten härkiä tai syöksyhampailla kuten villikarjuja eikä raatelukynsillä kuten leijonia. Rauhantila tarjoaa runsaasti etuja, kun taas sodasta aiheutuu vastaavasti monia hankaluuksia. ”Rauhan aikana näet huomioidaan syyt ja ansiot, sodan sytyttyä viattomat kaatuvat syyllisten rinnalla”16. ”Rauhan aikana lapset hautaavat vanhempiaan, sodassa sitä vastoin vanhemmat lapsiaan”17. Useat pyhän kirjoituksen lausumat näyttävät hillitsevän vielä enemmän kehottaessaan meitä tavoittelemaan yksinomaan rauhaa ja välttämään kaikin ponnistuksin sodan onnettomuuksia. Vaikka vastapuolen mielipiteelle näyttää olevan tässä melkoisen vankkoja perusteita, asiaa syvemmin tarkasteltaessa on kuitenkin täysin selvää, että hyvin perusteltu sota on sallittu. Sen todistaa ensinnäkin luonnonlaki, joka vihaa itseensä kohdistuvaa tuhoa ja pyrkii säilyttämään. Luonnon kirja on nimittäin painettu niin, että samoin kuin emme katso, että ketään tulee vahingoittaa, siten emme halua kenenkään vahingoittavan meitä. Cicero, aikakautensa ylpeys, ilmaisi tämän varsin hyvin ja osuvasti: ”Luonto osoitti alussa koko eläväisten heimon suojelemaan itseään, elämää ja ruumistaan, välttämään sitä, mikä näyttää vahingolliselta, ja etsimään ja hankkimaan kaikkea elämisen kannalta välttämätöntä.”18 Hän viittasi tähän myös T. Annius Milon puolustukseksi pitämässään puheessa: ”Tämä ei ole kirjoitettu vaan synnynnäinen laki, jota emme ole oppineet, hyväksyneet ja lukeneet vaan jonka olemme omaksuneet, ammentaneet ja muodostaneet itse luonnosta; emme ole oppimalla, vaan tottumalla perehtyneet siihen: jos varkaiden tai vihollisten väijytys, väkivalta tai aseet uhkaavat henkeämme, on turvauduttava kaikkiin mahdollisiin kunniallisiin keinoihin pelastautua.”19 Tästä johtuen sanoisin olevan selvää, että luonnonlain mukaisesti on lupa torjua kohdistettu väkivalta, suojella henkeä ja ruumista ulkopuoliselta vääryydeltä ja karkottaa uhkaava onnettomuus. Ja jos yksityiselle ihmiselle ja jopa heikkomielisille on luvallista pelastaa itsensä ja omaisuutensa ja karkottaa vahingon aiheuttajat, miksi ei sitten niille, jotka johtavat valtakuntia ja jotka ovat nimenomaan syntyneet pitämään huolta yhteisestä hyvästä, olisi luvallista torjua vihollisten hyökkäyksiä, pitää puoliaan ja varjella omaisuuttaan tuholta ja häätää oikeutetusti aseisiin tarttuen niitä, jotka haluavat syöstä valtion turmioon. ”Hän, joka ei puolusta vaikka voi, tekee yhtä väärin kuin jos hän hylkäisi vanhempansa ja isänmaansa”, Cicero toteaa20.
          Toiseksi voimme todistaa sotien olevan perusteltuja myös pyhien profetioiden perusteella, mikä käy ilmi Mooseksen historiasta21. Uudessa testamentissa Johannes ei käske sotilaita hylkäämään omaa asemapaikkaansa, mutta kehottaa heitä olemaan tyytyväisiä palkkioonsa22. Voimme lukea myös sotilaita komentavasta kapernaumilaisesta kenturian päälliköstä, jota Kristus ei käskenyt jättämään tehtäväänsä. Mutta jotta en näyttäisi sekoittavan pyhiä maallisiin asioihin, jätän nämä seikat pyhälle teologikunnalle.
          Kolmanneksi myös vaikutuksesta tarkasteltuna on selvää, että oikeutettuja sotia on lupa sotia, sillä jos sotien vaikutukset ovat hyviä ja hyödyllisiä, on ilmeistä, että oikeutetut sodat hyödyttävät valtiota. Nämä vaikutukset pitävät yllä valtion kuntoisuutta, suojelevat sen yhteisyyttä, tuovat arvovaltaa esivallalle ja turvallisuutta kansalaisille, niin että kaikki voivat rauhan turvassa hoitaa velvollisuuksiaan. Ne hillitsevät ulkopuolisia kuuliaisuuteen, koska kukaan ei rohkene ärsyttää tai kohdella vääryydellä sitä, jonka tiedetään olevan päättäväinen ja valmis puolustautumaan. Lyhyesti selitettynä hankitun rauhan vallitessa maanviljelys, joka ylläpitää taitoja, on voimissaan, kauppaa käydään vapaasti maalla ja merellä ja kaikki kukoistaa suotuisan menestyksen myötä. Veisi liian kauan aikaa vastata kaikkiin vasta-argumentteihin, joten jätän ne julkiseen väittelyyn. Ennen kaikkea vastustajat korostavat sitä, että sota ei ole sallittu meille, jotka perustamme kansalle Vanhassa testamentissa annettuihin evankeliumin määräyksiin. Haluaisin kuitenkin, että he todistaisivat evankeliumin kumoavan luonnonlain, silloin mielelläni myönnyn siihen, että mitään oikeutta sotaan ei ole, vaikka se onkin luonnonlain mukaista.

V
Osoitettuamme riittävän perusteellisesti, että lainmukainen sota ei ole jumalaisen eikä luonnollisen lain vastaista, järkiperäinen menetelmä vaatii tutkimaan nyt tarkoin syitä, jotka voivat aiheuttaa oikeutetun sodan. Universaalia perustetta, itse Jumalaa, jonka käskystä ja ohjaamana kaikki tapahtuu, ei tarkastella eikä seuraavaa ja läheisempää perustetta, majesteettia, josta meillä oli edellä puhetta, vaan huomio kiinnitetään niihin pakottaviin syihin, joiden vuoksi sotaan ryhdytään oikeutetuin perustein. Syyksi ei tässä ymmärretä teologista perustetta, nimittäin syntiä, jonka suututtamana taivaallinen henki lähettää sotia, vaan poliittista syytä, joka pakottaa kuninkaat ja hallitsijat tarttumaan oikeutetusti aseisiin. Vihollista vastaan ei nimittäin sovi rynnätä umpimähkään, koska sotaan ryhtyminen ja sen lopettaminen eivät ole saman henkilön vallassa. Käymme oikeutetusti vihollista vastaan vasta silloin, kun meidän ei sallita nauttia levollisina rauhasta ja kun viholliset ylimielisesti torjuvat kaikki rauhan ehdot. ”Viheliäinen rauha näet muutetaan paremmaksi vaikkapa sodalla”, kuten Tacitus, tuo kuuluisa historioitsija, neuvoo23. Sen tähden sodan perusteltu syy voi liittyä joko puolustukseen tai rankaisemiseen. Mitään oikeutettua ja välttämätöntä puolustautumista tärkeämpää tai painavampaa syytä ei voi olla, koska kaikki lait ja kaikki oikeudet sallivat väkivallan torjumisen väkivallalla. ”Järki on näet määrännyt oppineille, välttämättömyys barbaareille, tapa kansoille ja itse luonto villieläimille, että he voivat aina millä keinoin tahansa torjua heidän ruumistaan, henkeään tai elämäänsä uhkaavan väkivallan”, Cicero puhui Miloa puolustaessaan. ”On kaksi kamppailemisen lajia: yhdessä väitellään, toisessa ruvetaan väkivaltaisiksi. Väitteleväisyys on ominaista ihmisille, väkivaltaisuus eläimille: väkivaltaan täytyy turvautua, jos väitteleminen ei onnistu”, hän sanoo.24 Puolustaminen on joko muiden tai itsensä puolustamista. Muiden puolustaminen tarkoittaa sitä, että pelastamme liittolaisia tai sorrettuja vääryyksiltä. Itseämme puolustamme silloin, kun torjumme itseemme tai omaisiimme kohdistuvaa väkivaltaa ja suojelemme aseellisesti vapauttamme, isänmaatamme ja vanhempiamme. Cicero mainitsee tästä teoksensa Valtiosta kolmannessa kirjassa: ”Valtiolla ei ole mitään uskollisuutta tai omaa pelastamistaan parempaa syytä ryhtyä sotaan.”25 Taustalla on Aristoteleen  lause: ”Vääryyttä kärsivien on taisteltava itsensä, sukulaistensa ja hyväntekijöidensä puolesta sekä autettava liittolaisiaan, joille tehdään vääryyttä.”26 Myös kristitty opettaja Ambrosius suosii samaa ajatusta.27 ”Urhoollisuus, jolla sodissa suojellaan isänmaata barbaareilta tai puolustetaan heikkoja tai liittolaisia varkaita vastaan, on täysin oikeutettu.”28 Jos nimittäin liittolaisia tai sorrettuja uhataan vakavalla väkivallalla, yleinen liittolaisuuden side ja inhimillinen yhteys (itse luonto on nimittäin säätänyt ihmisten välille jonkinlaisen sukulaisuuden, kuten Grotius mielellään sanoo) näyttää pakottavan meidät auttamaan hädässä olevia. Roomalaisen kaunopuheisuuden kukkanen Cicero kertoo avoimesti roomalaisten toimineen niin ”Meidän kansamme on valloittanut koko maailman puolustaakseen liittolaisiaan.”29 Puolustamme joko uskontoa tai aluetta, ihmisiä ja omaisuutta. Vaikka uskontoa ei voi henkisenä omaisuutena puolustaa asein, sen vapaata harjoittamista vaaditaan kuitenkin hyvällä syyllä aseellisesti. Koska uskonnon vuoksi on sallittua sotia, on selvää, että meidän tulee asettaa taivaallinen maallisen edelle eikä uskonharjoittamista pidä keskeyttää millään perustein. Uskonnon puolustaminen ei ole vastoin jumalallista tahtoa, mikä käy selvästi ilmi siitä, että Jumala ei estänyt israelilaisten yritystä puolustaa uskontoaan ruubenilaisia vastaan, vaan auttoi lähettiläitä tiedustelumatkalla.30 Myös maa-alueen puolustaminen on hallitsijan varassa, kuninkaat korotetaan valtaan alamaisten turvallisuuden tähden, joten muistakootkin, että heidän velvollisuutensa on huolehtia kaikin voimin siitä, että kansalaiset eläisivät heidän suojeluksessaan valtakunnan rajojen sisäpuolella turvassa vihollisten hyökkäyksiltä. Siten Claudianus sanoi keisari Honoriukselle: ”Pidä kansa ja senaatti mielessäsi, anna neuvojasi kaikille.”31 Meidän esi-isiemme kuningas Dignerus32 ilmaisi erinomaisesti sanoessaan ottaneensa vastaan kuninkaalliset arvot, jotta hänen alamaisensa eläisivät turvallisesti ja oikeudenmukaisesti, kuten Johannes M[agnus] kertoo.33 Paitsi tuotetulta vääryydeltä, on oikeus puolustautua myös uhkaavalta väkivallalta, ”kunhan vain pelkoa ansaitsemattomia merkkejä ei aleta turhaan epäillä”, kuten Besoldus sanoo teoksessaan Sotataidosta ja sodan oikeudesta34. Koskapa on parempi kohdata onnettomuus oikeaan aikaan kuin etsiä parannuskeinoa, kuten sanotaan, loukkauksen tapahduttua. Ihmisten ja omaisuuden puolustamisen voi hallitsija myös ottaa tehtäväkseen, koska hän on velvollinen tekemään kaikkensa sen eteen, ettei Jumalan hänen haltuunsa uskomalle valtiolle eikä siellä asuville kansalaisille, heidän maineelleen, lailleen, vapaudelleen ja onnelleen, koidu mitään vahinkoa.

VI
Nyt on asetettu, että laillinen puolustautuminen antaa oikeutetun syyn sodalle; vielä on osoitettava, että sotiin ryhdytään oikeutetusti myös rankaisemisen vuoksi. Jotta voisimme tarkastella syvällisemmin asian luonnetta, oikeutettu rankaiseminen voitaisiin määritellä seuraavasti: ”Oikeutettuun hyökkäykseen ryhdytään väkivalloin ryöstetyn takaisin saamiseksi tai valtavien kärsittyjen vääryyksien rankaisemiseksi.” Tämä pätee ensinnäkin ihmisten ja esineiden takaisin saamiseen. Sen tähden Abraham ahdisteli kuninkaita35 ja Daavid sieppauksia tekeviä amalekilaisia36. On lakien ja terveen järjen mukaista, että jokainen nauttii turvassa omastaan ja että kaikki katalasti väkivalloin riistetty saatetaan oikeudenmukaisesti takaisin. Toiseksi lähettiläiden vahingoittaminen voi myös oikeutetusti käynnistää aseelliset toimet. Lähettiläät ovat nimittäin kansojen oikeuden perusteella loukkaamattomia: heidän tulee olla turvassa kaikelta kaltoinkohtelulta. ”Lähettiläät ovat aina olleet kaikkien kansojen keskuudessa loukkaamattomia ja vahingoittamattomia”, huomauttaa Caesar.37 ”Roomalaiset hävittivät korinttilaisten kaupunkia sen vuoksi, että nämä olivat kohdelleet liian raa’asti heidän lähettiläitään ja heittäneet heidän päälleen saastaa”, sanoo Cicero toisaalla38. Siten Daavid kosti ankarasti lähettiläänsä kärsimän loukkauksen.39 Kolmanneksi on mainittava sopimusten rikkominen, koska tehtyjä sopimuksia ei pidä murtaa sattumanvaraisesti. ”Sopimuksissa jos missä hyvä luottamus osoittautuu välttämättömäksi”, muistuttaa Besoldus40. Aristoteles sanoo: ”Sillä ikään kuin jumalallisella välttämättömyydellä valapattoja rangaistaan aina siitä, että he ovat aiheuttaneet jumalallisen koston ja inhimillisen häpeän”41. Neljänneksi syy sotaan on aiheellinen, jos jotakuta estetään ilman pätevää syytä nauttimasta eduistaan, kuten viljelysmaasta, merestä, kaupankäynnistä, satamista, edellyttäen, että niiden käyttöön ei ole ollut liittynyt mitään viholliselle aiheutuvaa vahinkoa. Siten Trismegistus sanoo teoksessa Jumalten luonteesta: ”Satamissa, purjehduksessa, yhteydenpidossa ja etujen nautinnassa ihmisten keskinäinen sitoumus on erittäin voimakas”.42 Senecan mukaan ”Jumala on antanut kaikille kansoille niiden kesken käytävän kaupan ja on hajottanut kansat eri paikkoihin; on valtava etu, jos ihmisten taisteluvimma ei käännä sitä heihin itseensä kohdistuvaksi oikeudenloukkaukseksi”43. Viidenneksi liittoutuminen vihollisen kanssa voi tarjota oikeutetun syyn sotaan. Vihollisen kanssa liittoutunutta on näet pidettävä aiheellisesti yhtälailla vihollisena, jota vastaan voidaan käydä aseellisesti. Kuudenneksi jos vahinkoa tuottamaton läpikulku jonkun alueen kautta kielletään44, silloinkin kun pakko kulkea sitä tietä eikä toiselle ei koidu siitä mitään haittaa. Samoin jos pahansuovasti kieltäydytään tarjoamasta läpikulkijoille ruokaa, vaikka he tarjoaisivat siitä asianmukaisen korvauksen45. Nämä ovat ne valtiotieteilijöiden teoksissa tapaamani mahdolliset syyt, joiden perusteella on laillisesti sallittua hyökätä vihollista vastaan. Valtaapitävien on kuitenkin vältettävä laittamasta sotia liikkeelle kevein perustein. ”Sillä kuten elefanttien verta himoavat käärmeet elefantit tuhotessaan tuhoavat samalla itsensä, siten sodassa kumpikin osapuoli kärsii vahinkoa, tuhoaa ja tuhoutuu.”46 Eikä liian vanhoista asioista pidä syyttää, vaan on ensin vaadittava korvausta ja yritettävä solmia sopimus riidanratkaisijoiden välityksellä. Augustusta ylistetään siitä, ”että hän ei ryhtynyt sotaan mitään kansaa vastaan ilman oikeutettua ja pakottavaa syytä”47. Luculluksen ja Scipion kiitetään sanoneen ”haluavansa mieluummin pelastaa yhden kansalaisen kuin surmata tuhat vihollista”48.
          Näitä seikkoja sodasta ja sen oikeutetuista syistä näin hyväksi kosketella lyhyesti. Vielä olisi käsiteltävä asianmukaista sodankäyntiä ja sen päättämistä samoin kuin vääriä ja peiteltyjä sodan syitä, joita ovat 1. hallitsematon vallanhimo, josta skyytit moittivat Aleksanteri Suurta: ”Jos Jumalat olisivat halunneet ruumiisi olevan yhdenvertainen ahneen mielesi kanssa, maailma ei riittäisi sinulle, toisella kädellä koskettaisit itää toisella länttä, ja tämän saavutettuasi haluaisit tietää, mihin on kätketty niin mahtavan Hengen loiste. Niin sitten himoitsisit sitäkin, mitä et saavuta.”49  2. Kunnianhimo, muinainen sotimisen syy, kuten Sallutiuksella50. 3. Vahingoittamisen halu. 4. Liiallinen menestys. 5. Julma kosto. 6. Ahneus. Ajanpuute ja kulujen taakka estävät kuitenkin tarkastelemasta näitä laajemmin. Sen tähden, hyvä lukija, pyydän sinulta ainoastaan, että pitäisit tämän tällaisenaan hyvänäsi.
JUMALALLE YKSIN IKUINEN KUNNIA!

Erinomaisen ja oppineen herran NICOLAUS LECHANDERIN, ansioituneen filosofian kandidaatin, uutteran ystävän ja toverin, sotaa käsittelevän oppineen maisteridisputaation kunniaksi tilapääpentastikhon:

Kuten sotaakäyvä Mars opettaa lannistumattomia kumppaneitaan
tavoittelemaan sodan tomuisia palkintoja,
haluavatpa he sitten nousta aseisiin, koska oikeutta on halveksittu
tai pitää isiensä kodit hallussaan vapisevan miekan avulla,
siten rajun Gorgon koristama Jumalatar51 opettaa opiskelevaa nuorisoa
ainoastaan tietämään sodankäynnistä, ei levittämään taistelurivistöjä.
Mars käskee ryhtymään sotaan, Pallas Athene puolestaan tarkastelemaan niitä,
kumpikin näet oman tehtävänsä mukaisesti.
Olet Pallaksen lemmikki, et Marsin, Pallaksen taidolla
kuvailet sotaa, Marsille tunnusomaista.

ylistykseksi ja kunnianosoitukseksi kirjoitti
Andreas Wanochius
käytännöllisen filosofian vakinainen professori ja
tämänvuotinen stipendiaattien inspehtori



Suomentanut Raija Sarasti-Wilenius
Toimittanut Jarkko S. Tuusvuori



Viitteet [sekä suomentajan & toimittajan huomautukset]     
____________________

1 [Priscianus (400–500-luku), latinalainen grammaatikko.]
2 [Hugo Grotius (1583–1645), alankomaalainen oppinut ja luonnonoikeusteoreetikko. Teos De jure belli ac pacis (1625).]
3 [duellum on sanan bellum, duis sanan bis varhaisempi muoto. Sananalkuisen du- muuttuminen b:ksi, ks. Cicero, Orator 153.]
4 [Belus, kreikkalaisen mytologian mukaan jumalsyntyinen Egyptin kuningas. Flavius Marcus Aurelius Cassiodorus Senator (490–585) oli roomalainen historioitsija ja valtiomies. Teoksessaan Variae epistolae (537) hän selitti Beluksen keksineen raudan ja aseellisen sodankäynnin.]
5 Michael Gyldenstolpe, Politica disp. 17. [Michael Wexionius (1609–1670), aateloitu 1650 nimellä Gyldenstolpe, Turun Akatemian ensimmäinen historian ja valtio-opin professori. Ks. Disputatio politica I (1646).]
6 [Euripides, Fragmenta papyracea 43,1. Käännös Tiina Purola. Euripides (480–406 eaa.), kreikkalainen tragediakirjailija.]
7 Ks. Caussinus, Diss. 39, De bello. [Nicolas Caussin (1583–1651), ranskalainen jesuiittateologi ja -filosofi.]
8 Augustinus, Contra Faustum 22, 75. [Augustinus (354–430), kirkkoisä, teologi ja filosofi.]
9 Grotius, Sodan ja rauhan oikeudesta, 1,4.
10 Ks. Althusius, Pol. de bello. [Johannes Althusius (1563–1638), saksalainen valtioteoreetikko, jonka luonnonoikeutta tarkastelleita teoksia luettiin Turun Akatemian piirissä. Pääteos Politica (1610). Viittauskohde tässä epäselvä.]
11 Cicero, Velvollisuuksista 1. [Vanhuudesta. Ystävyydestä, Velvollisuuksista (Cato maior de senectute; Laelius de amicitia; De officiis). Suom. Marja Itkonen-Kaila. WSOY, Helsinki 1967. Cicero (106–43 eaa.), roomalainen filosofi ja poliitikko.]
12 Livius 5, 27. [Ab urbe condita 5,27,6. Ks. kaksi ensimmäistä osaa kattava käännös: Rooman synty. Suom. Marja Itkonen-Kaila. WSOY, Helsinki 1994. Titus Livius (59–17 eaa.), roomalainen historioitsija.]
13 [Fotinus (k. 376), Pannoniassa sijainneen Sirmiumin 351 erotettu piispa, joka kannattajineen korosti kerettiläisellä tavalla Isän ja Sanan samuutta. Augustinuksella ja muissa myöhemmissä teksteissä sanalla ”fotinolainen” tai ”fotinuslainen” viitattiin yleisesti harhaoppiseen, joka piti Kristusta pelkkänä ihmisenä.]
14 [Tertullianus (155–230) & Lactantius (250–320).]
15 Schönborner, Pol. 6,1. [Georg Schönborner, lat. Schonbornerus (1579–1637), saksalainen lainoppinut. Teos Politicorum libri septem]
16 Cornelius Tacitus, Annaalit 1. [Tacitus (55–120), roomalainen historioitsija ja poliitikko.]
17 Herodotos 1. [Herodotos (n. 485–n. 420 eaa.), kreikkalainen historioitsija.]
18 Cicero, Velvollisuuksista 1.
19 [Titius Annius Milo Papianus (k. 48 eaa.), roomalainen poliitikko, jolle Cicero kirjoitti puolustuspuheen Pro Milone 52 eaa.]
20 Cicero, Velvollisuuksista 1.
21 2 Moos. 17:8,9 jne.; 4. Moos. 31:2. Sodankäyntineuvoja on annettu 5. Moos. 20; Tuom. 7.
22 Luuk. 3:14.
23 Tacitus, Annaalit 3.
24 Curtius 7,8.
25 [De re publica (51 eaa.).]
26 Aristoteles teoksessa Rhetorica ad Alexandrum. [Sitaatti ei ole Aristoteleen (384–322 eaa.) vaan toisen kreikkalaisen filosofin, Anaksimeneen (n. 585–525 eaa.), teoksesta Ars rhetorica (tunnettiin nimellä Rhetorica ad Alexandrum) 2,26,5–7. Käännös Tiina Purola.]
27 Ambrosius, De off. 1,27. [Ambrosius (n. 340–397), kirkkoisä, teologi ja filosofi. Teos De officiis ministrorum.]
28 Katso Lipsius, Pol. 5,4; Schönborner, Pol. 6. [Justus Lipsius (1547–1606), alankomaalainen oppinut. Teos Politicorum sive Civilis doctrinae libri sex (1589).]
29 Cicero, Valtiosta 3.
30 Joos. 22:13.
31 [Claudianus (300–400-luku jaa.), roomalainen runoilija, kirjoitti keisari Honoriuksen (384–423) ajan politiikasta teoksen Panegyricus de Quarto Consulatu Honorii Augusti, johon sisältyy lainattu säe.]
32 [Dignerus tai Dygve, muinainen germaanikuningas.]
33 Johannes M. 7,24. [Johannes Magnus (1488–1544), ruotsalainen teologi ja historioitsija, viitattu teos Historia de omnibus Gothorum Sveonumque regibus]
34 Besoldus, De jure foed. [Christopher Besoldus (1577–1638), saksalainen oikeusoppinut, kirjoitti 30-vuotisen sodan syistä. Teos De foederum jure, Dissertatio politico-iuridica (1622).]
35 1. Moos. 14.
36 1. Sam. 30.
37 Caesar, De bello Gallico 3. [Julius Caesarin (100/102–44 eaa.) teos Gallian sota. Suom. Hannes Korpi-Anttila. WSOY, Helsinki 1961. Varh. suom. Gunnar Francken 1927 (uud. p. 1949 & 1988).]
38 Cicero, Pro lege Man. [Pro lege Manilia (66 eaa.).]
39 2 Sam.10.
40 Besoldus, De jure foed.
41 Aristoteles, Rhetorica ad Alexandrum 18,4. [Ks. yllä viite 26.]
42 De natura Deorum.[Ciceron De natura deorum (45 eaa.) Hermes Trismegistus, synkretistinen jumala, jossa yhdistyivät kreikkalaisten Hermes ja egyptiläisten Thot. Myös Besoldus viittaa tähän tekstikohtaan, samoin heti perään tulevaan Seneca-katkelmaan.]
43 Seneca, Nat. quaest. 5,18. [Naturales quaestiones (62–65 jaa.).]
44 4. Moos. 20 & 21.
45 Jud. 8:5.
46 Plinius, 8,12. [Tässä seuraillaan saksalaisen humanistin Melchior Juniuksen (1545–1604) teosta Politicarum quaestionum (1606). Roomalainen oppinut, Plinius vanhempi (23–79 jaa.) kuvailee teoksensa Naturalis historiæ (77 jaa.) mainitussa kohdassa erilaisia uhkarohkeita yrityksiä, joihin käärmeet ryhtyvät himoitessaan elefanttien verta.]
47 Suetonius, Vita Augusti 20. [Roomalaisen historioitsijan Suetoniuksen (69/75–130) keisarielämäkertateokseen De vita caesarum (121) sisältyi keisari Augustuksen (63 eaa.–14 jaa.) elämää käsittelevä osa ”Divus Augustus”.]
48 Plutarkhos, Lucul. [Roomalaiset poliitikot ja sotilaat Lucullus (n. 118–56 eaa.) ja Scipio (236–183 eaa.) mainitaan kreikkalaisen filosofin ja historioitsijan Plutarkhoksen (n. 45–n.125) teoksessa Kuuluisien miesten elämäkertoja (Bioi paralleloi). Suom. Kalle Suuronen. WSOY, Helsinki 1955.]
49 Curtius 7,8. [Roomalainen historioitsija Quintus Curtius Rufus (00-luku jaa.) laati Aleksanteri Suuren elämäkerran, Historiae Alexandri Magni.]
50 [Roomalainen historioitsija Gaius Sallustius Crispus (86–34 eaa.). Ks. Catilinan salaliitto; Jugurthan sota (Catilinae coniuratio; Bellum Iugurthinum). Suom. Marja Itkonen-Kaila. WSOY, Helsinki 1963.]
51 [Gorgo tai Meduusa, käärmehiuksinen hirviö, jonka katse kivetti. Kun Perseus surmasi Meduusan, hänen verestään syntyi siivekäs Pegasos. Katkaistu pää koristi Pallas Athenen rintahaarniskaa.]

____________________


aQ. B. V.
DISSERTATIO POLITICA
DE
BELLO
EJUSQ[UE] CAUSIS:
Quam
PERMISSU AMPLISSIME FACULTATIS PHILOSOPHICÆ,
IN REGIA AD AURAM ACADEMIA,
PRÆSIDE
Viro Amplissimo Celeberrimoque

DANIELE ACHRELIO,
ELOQUENTIÆ PROFESSORE ORDINARIO.
Pro Gradu Magisterii,
Publico examini committit,
S. R. M. Alumnus,
NICOLAUS J. LECHANDER,
Westro-Gothus.
Ad diem 28. Junij ANNO M. DC. LXXXII.
In Auditorio Maximo horis solitis.

Excusa ABOÆ, a Regiæ Academiæ Typogr.
JOHANNE LAURENTII WALLIO.

-i-

Reverendissimo Amplissimoque Domino,
M. ANDREÆ OMÆNIO,
Inclytæ Dioecesios Scarensis Episcopo gravissimo,
Consistorii Ecclesiastici Præsidi, & Regii Gy-
mnasii, qvod ibidem floret, Ephoro celeberrimo,
Mecænati & Patrono pio obsequii cultu
suspiciendo:

UT ET
Pl. Reverendo Præclarissimoque Domino,
M. PETRO LAURENTINO,
Præfatæ Dioecesios Archipræposito meritissimo,
Consistorii Ecclesiastici Adsessori Primario, & tem-
pli cathedralis Pastori vigilantissimo, Promotori
reverenter colendo:

Cæterisque Pl. Reverendis & Clarissimis Dominis,
Gymnasii Scarensis LECTORIBUS meritissimis,
& Consistorii Ecclesiastici ADSESSORIBUS
dignissimis, Fautoribus & Promotoribus pie
colendis:

-ii-

SALUTEM, FELICITATEM ET ANNOS!

Ex qvo literis vacare cæpi, nihil non de vote de ingenuis artibus cogitavi, & nefas duxi divinum hunc spiritum, in quo coelestis lucis reliqviæ radiant, in corporis tenebris sepelire; inscitiæque caliginem, quæ spissæ instar nubis, mentem nostram ob lapsum primorum parentum obsidet, literarum luce splendoreq[ue] quodam modo non discutere; cum tantum tamque illustre donum nobis coelitus contigerit, ut in nulla non terrarum ora, literarum nomen ac decus vigeat. A primo idcirco ætatis limine Musis pia parentum cura consecratus, mirari in aliis didici, quod mihi deesse vidi; & piis id votis unice flagitavi, ut si non ad sublimia, saltem ad mediocria scientiarum adsurgere valerem. Prima autem adolescentiæ initia non leve excepit malum, dum præclarum parentem, piis conatibus prolixe faventem, acerbitas fati abstulit, & me hoc solatio destitutum, vix præclari qvidquam in literarum studiis audere sivit. Coelesti autem ope, & præclaro bonorum favore adjutus, eo adsurgere valui, quo a primo ad almam hanc Musarum sedem accessu tendere in votis fuerat. Flagitat autem nunc ætatis & studiorum meorum ratio, nec non constitutionum Academicarum tenor, ut antequam in natale solum decessurus, celebre hoc Musarum templum liquero, publicum aliquod studiorum meorum specimen exhibeam. Hæsit idcirco aliquandiu incertus animus, quam potissimum materiam seligerem, diu autem in diversa versatus, ad præsens sese adplicuit negotium. Impulit me considerationis hujus utilitas, quæ nescio quid non augusti & præclari habet, ac simplicem calamum in præceps dejecit. In hoc enim mundi senio, quo omnia in deterius vergunt, horrendus bellorum impetus sin-

-1-

gula qvatit, singula perrumpit, singula arcano quodam tremore percellit. Nec uspiam terrarum tam felix stecit imperium, quod non fortunæ vioces subiit, & belli motibus obnoxium non fuit. Floruit Roma gentium caput, & regiones victoriis, regna triumphis, orbem terrore implevit; bellorum autem turbine concussa, tot vices experta est, ut vix pristini splendoris simulacra hodierna dies ostentare qveat. Scire idcirco avet animus, quo jure quave injuria suscipiuntur bella, in cujus rei succincta expositione, præsens, Divina cœlitus favente gratia, versabitur labor. Movit & illud, quod hoc argumentum haud nuper in illustri hoc Lycæo ventilatum esse deprehendi. Hoc qvidquid esto peris, vestris potissimum nominibus, Reverendissime Dn. Mecœnas, ut & Pl. Reverendi & Clarissimi Dn. Pomotores, sacratum esse volui; ut aliquod in Vos prolixæ pietatis documentum ob pulcherrima mihi præstita beneficia existaret, haud dubitans, quin hoc, quidquid fuerit, boni consulatis, & solite favore complectamini clientulum.

Reverendissimo Dn. Mecænati,

ET

Vestris P. Rever. Clarissimisq. Dignitatibus


Sacra pietate addictissimum
N. Lechandrum.

-2-

AUSPICE DEO!

I.
Antequam penitius in rei considerationem provehor, non abs re me facturum esse judico, si primum secundum vetustam in his negotiis consvetudinem, in natales vocis studiosius inquisivero; ut ita expositio nominis ad secretiorem rei cognitionem viam feliciorem pandat. Priscianus bellum dictum esse vult, per Antiphrasin quasi minime bellum seu pulchrum, quod fit omnium quasi immanitatum dira congeries. Grotius in lib. I. de jure belli & pacis, bellum deducit ex voce duellum, per abjectionem τγ u, & mutationem d in b, ut duonus bonus, duis bis, quod inter duos principes potissimum, vel inter duos exercitus in bello res geratur. Sunt & qui bellum deductum esse volunt ä belluis, quod belluarum potius quam hominum fit in mutuum fævire exitium. Cassiodorus a. vocem hanc ä Belo originem duxisse ait, ä quo non longè discedunt alii, qui derivant ä græco Βελορ, quod significat telum, jaculum & sagittam. Nos in hac vel illa sententia tuenda non tam solicitè sudabimus, cum in expositione vocis prolixius hærere, minus ë re esse judicemus; ultima tamen vocis derivatio nobis non incommoda esse videtur, cum his postissimum armis obviam hosti eatur; accipitur etiam telum generatim pro quibusvis armis.

-3-

II.

Inter bellum autem & prælium id interest disc<<r>>iminis, quod bellum vocetur totum illud tempus, quo dissensio manserit hostilis, licet non sit cum hoste conflictus: prælium autem appellatur ipsa pugna, cum de victoria obtinenda inter hostes certatio fiat; licet pulchre noverim has voces sæpe promiscue usurpari. Bellum etiam hic accipitur non pro Antipathia naturali inter res physicas; nec pro bello spirituali inter Deum & mammona, spitirum & carnem &c. sed pro publicorum armorum justa contentione, cujus definitio talis esse poterit: Bellum est actio hostilis, ad injuriam propulsandam vel vindicandam a magistratu, consilio, vi armisque contra hostes, pacis retinendæ & consequendæ gratia legitime suscepta & administrata: ut id nervose satis definivit piæ memoriæ Doct. Mich. Gyllenstålpe in suæ Polit. Disp. 17.

III.

Actio dicitur, etsi armorum seriæ ac induciæ subinde intervenerint, propter actionem tamen bellum suscipitur, & sic fit denominatio a potiori, ut loqui amant in subtili philosophorum schola. Grotius in libro primo de jure belli ac pacis definit bellum, quod sit status per vim certantium qua tales sunt: & judicat bellum per actionem non recte definiri posse, quod non rite forsan hic distinguatur inter bellum & prælium, cum sæpe in bello cessetur a conflictu, & consilio ac machinationibus domi in perniciem hostis vigiletur. Sed ob allatam supra rationem non video quid hoc officere possit nostræ definitioni, cum ob actionem potissimum bellum suscipiatur; nec tuto dixerit plane omnem cessare actionem, licet induciæ intercesserint, nisi absurde illum nihil agere statueris, qui induciis factis, belli malis quasi fessus quiescit, & consilio ac machinationibus dira quævis in hostem molitur, viresque collapsas reparat, ut majori deinceps cum malo belli impetus, qui ad tempus

-4-

consedit, recrudescat. Hostilis dicitur actio, quia publica arma in hostem stringuntur. Non enim cum civibus, neque cum latronibus verum est bellum: illud enim motus civilis, conjuratio & seditio, hoc malignorum justa est persecutio. Indigitatur etiam causa externe impellens, ad injuriam nempe avertendam vel vindicandam: tum enim juste suscipiuntur bella, cum in pace vivere non licuerit. Temere idcirco arma in hostem capienda non sunt, nunquam enim lætus belli adfulsit eventus, nisi justa causa necessitatem bellandi imposuerit; quod apposite satis his verbis innuere voluit Euripides:

[kreikkasitaatti täydentyy myöh.; toim. huom.]

Nam si unius hominis vita apud Deum tanti sit, ut graviter animadvertat in eos, qui illam misero eripiunt, quid fieri putemus; cum per unius edictum tot capita sub gladio gemunt, tot urbes ardent, tot exscinduntur nationes? Ubi enim pacis vinculum ruptum fuerit, statim omnia convelli, & cuncta misceri incipiunt: confestim clades urbium cernuntur, gentium excidia, & relucentes flammis hostilibus campi: statim virginum ac matronarum opp<<r>>obria, plena omnia armorum, sanguinis, suppliciorum. Quis hæc cum injuste & libidinose fecerit, tremendo Dei judicio faciat satis, videsis Caussini Dissert: 39. de bello. Innuitur etiam in definitione nostra causa efficiens proxima principalis: nempe magistratus isq[ue] summus, cujus solius est bellum indicere, illudq[ue] legitime gerere; unde inter jura majestatis etiam potestas indicendi belli recenseri sveverit. Quod etiam pulchre docet Augustinus lib. 22. contra Faustum cap. 75. inquiens: ordo ille naturalis mortalium paci accommodatus hoc poscit, ut suscipiendi belli auctoritas penes principem sit: exequendi autem jussa bellica ministerium, milites debeant paci salutique communi. Hinc liquet, quod rixæ, pugnæ, inimicitiæ & duella privatorum, belli nomen non mereantur. Ita autem jura belli magistratui hic tribuimus, ut non omnis prorsus potestas prærepta sit subditis arripiendi arma

-5-

defensive in casu necessitatis, dum præter opinionem vis externa ingruit, & tempus non ferat illum consuli, qui supremum in imperio jus habet; tunc non tenentur subditi expressum magistratus expectare mandatum, cum sufficiat tacitum. Naturaliter enim omnes ad arcendam a se injuriam jus habent resistendi, ut loquitur Grot. l. 1. c. 4. de jure belli & pacis. Cum enim liceat homini privato, in subita oppressione latroni resistere, quidni licebit hostem ultima minitantem amovere, cum auxilium a magistratu per temporis angustiam sperari non possit. Hic tamen probe distinguendum est inter bellum offensivum & defensivum. Bello offensivo inconsulto magistratu hostem invadere non licet: justam autem in casu necessitatis suscipere defensionem, contra externum malum fas erit, vide Althus. Pol. de bello. Nec hoc tam belli, quam justæ defensionis nomen meretur. Augetur etiam definitio nostra voce consilii, quod hoc non minus quam viribus res amplæ gerantur; omnia enim prius consilio quam armis tentanda sunt. Vi armisq[ue] indigitatur armorum in bello necessitas, nemo enim sine his feliciter hostem amovere potuit. Et veluti apes amisso aculeo, aper dente, taurus cornu torpet; ita miles armis destitutus, vix præclari & generosi quidquam audebit. Additur & finis, conservandæ & reparandæ pacis gratia. Eam enim ob causam suscipienda sunt bella, ut sine injuria in pace vivatur, ut loquitur Romanæ illud facundiæ decus Cicero lib. 1. de off. Vox legitime excludit bella iniqua & injusta, quæ sine justa suscipiuntur gerunturve causa, vel iniquæ causæ falsum superinducunt colorem. Sunt quippe ut pacis ita belli jura, nec minus fortiter quam juste ferrum stringere oportet, ut graviter monet Liv[ius] lib. 5. cap. 27.

IV.

In explicatione dafinitionis solicitius paulo occupati fuimus, nunc ardua satis nos excipit controversia, sintne Cristianis licita bella? Bella christianis licita esse negant Anaba-

-6-

ptistæ, Photiniani compluresque alii, & cum iis e Patrum schola, Tertullianus & Lactantius. Ajunt illi hominis christiani mores ad lenitatem & humanitatem, non ad sævitiam & vindictam debere compositos esse: sævu[m] & inexplebilem in bellis esse animum, vindictæ cupidum & immitem, variasq[ue] in bello ad peccandum illecebras suppeditari: vexari innocentiam, ali improbitatem, omnia rapinis, cædibus, stupris commisceri; laxatis pudoris & verecundiæ vinculis, morum sanctitatem & castimoniam profligari, patriam deniq[ue] ex libertate in servitutem, ex florenti rerum statu in cineres redigi, adeoque totam consumi, ut pulchre ad placitum eorum loquitur Schonbornerus lib. 6. Pol. cap. 1. Repugnat enim humanæ naturæ, ajunt, arma tractare, quæ est mitis & placida a Deo creata, non munita cornibus, ut tauri: non instructa dentibus, ut apri: non ab ungvibus parata, ut leones. Et ut pacis commoda multa: ita incommoda plura in bello oriuntur. In pace enim causæ & meritæ spectantur: ubi bellum ingruit, innocentes & noxii juxta cadunt. Corn. Tacit. 1. Annal. In pace filii parentes suos: in bello contra parentes filios suos sepeliunt, Herod. lib. 1. Premere etiam magis videntur dicta sacri codicis complura, quæ unice monent, ut paci serviamus, & omni studio belli mala declinemus. Licet hic autem haud paru[m] roboris habere adversariorum videatur sententia, nihilominus tamen bellum justum esse licitum, haud obscure patebit, si penitius in rem introspicere velimus, idque probatur 1. Ex lege naturæ, quæ destructionem sui odit, & couservationem [conservationem] adpetit. Est enim opus naturæ impressum, ut sicut nemini nocendum esse ducamus, ita a nemine nobis noceri velimus. Quam rem pulchre & approsite [apposite] satis expressit sui seculi decus Cicero lib. 1. de off. Principio generi animantium omni est a natura tributum, ut se, Vitam corpusque tueatur, declinetq[ue] ea quæ nocitura videantur, omniaque quæ sint ad vivendum necessaria, inquirat & paret. Quod etiam innuere voluir [voluit] in oratione sua pro T. Annio Milone: Est enim hæc non

-7-

scripta sed nata lex, quam non didicimus, accepimus, legimus, veru[m] ex natura ipsa arripuimus, hausimus, expressimus, ad qua[m] non docti sed facti: non instituti sed imbuti: ut si vita nostra <i>n aliquas insidias, si in vim, in tela aut latronu[m] aut inimicorum incidisset, omnis honesta ratio esset expediendæ salutis. Hinc planum esse dixerim<<,>> ex lege naturæ licere vim illatam arcere, vitam & corpus tueri ab injuria externa, imminensque malum depellere. Et si liceat homini privato ipsiq[ue] brutis se suaq[ue] conservare, & noxia depellere, quidni licebet illis, qui sceptra gerunt, & cummuni [communi] bono, cui nati sunt, unice consulunt, hostiles impetus avertere, se suaque ab interitu vindicare, & justis illos persequi armis, qui rempublicam cupiunt eversam. Imo qui non defendit cum potest, tam est in vitio, ac si parentes atque patriam deseruissent, ut loquitur Cicero lib{.} 1. de off. 2. Etiam probamus bella justa esse licita ex Sacris oraculis, quod patet ex historia Mosis Exod. 17. v. 8-9. &c. Et Num. 31. 2. Bello gerendo informatio est data Deut<<.>> 20. Judic. 7{.} In novo testamento Johannes milites stationem suam deserere non jubet, sed monet eos ut stipendio suo sint contenti, Luc. 3. 14. Legitur etiam de Centurione Capernaitico, quod habuerit sub se milites, non tamen a Christo jussus est officium suum deserere. Sed ne sacra profanis miscere videar; hæc sacro Theologorum ordini relinquo. 3: [.] Ab effectu etiam constabit bella Justa esse licita, si enim bellorum effectus sint boni & utiles, utique planum exinde fiet, justa bella haud parum utilitatis reip. adferre. Hi (puta effectus) salutem reipublicæ conservant, ejusq[ue] societatem tuentur: authoritatem Magistratui, subditis incolumitatem acquirunt, ut singuli in tuta & tranquilla pace sua munia exequi possint. Continent exteros in officio, quia nemo audet provocare eum, aut injuria afficere, quem intelligit promptum & expeditum esse ad defendendum. Atque ut paucis rem explicem: pacem acquirunt, qua obtenta, agricultura artium nutrix viget, commercia terra marique libere exercentur, & singula prospero rerum florent

-8-

successu. Ad argumenta singula, quæ assertioni nostræ objiciunt adversarii, respondere nimis longum foret, publicæ idcirco illa disquisitioni reservo. Urgent præcipue non licere nobis sub Evangelio constitutis, quæ populo V. T. sunt concessa. Verum probent velim, Evangelium tollere legem naturæ, sic lubens concedam, omne jus belli, legi naturæ licet congruum, cessare.

V.

Bellum legitimum juri divino & naturæ non adversari, prolixe satis ostensum est; flagitat nunc methodi ratio, ut causas, quæ bellum juste movere queant, studiose investigemus. Causa hic quæritur non universalis, ipse Deus, cujus nutu & moderamine cuncta geruntur, nec secunda & propinquior, ipsa majestas, de qua supra nobis sermo fuit; sed causæ hic indigitantur impulsivæ, propter quas bellum juste suscipitur. Nec causa hic intelligitur Theologica, utpote peccatum, quo lacessitum coeleste Numen bella immittit: sed politica, quæ Reges ac Principes ad justa impellit arma. Temere enim in hostem ruere non oportet, quippe non est in potestate ejusdem bellum sumere & finire. Sed tum demum juste invadimus hostem, quando tranquilla frui pace non licet, & honestæ omnes pacis conditiones superbe respuuntur. Misera enim pax vel bello bene mutatur, ut monet illustris ille scriptor Tacitus 3. annal. Potest idcirco omnis justa belli causa vel ad defensionem vel ad vindictam revocari. Defensione justa ac necessaria nulla major ac gravior esse causa potest, cum vim vi repellere, omnes leges, omniaque jura sinant. Hoc enim & ratio doctis, & necessitas barbaris, & mos gentibus, & feris ipsa natura præscripsit, ut omnem semper vim, quacunqve ope possent, a corpore, a capite, a vita sua propulsarent, ut loquitur Cicero pro Milone. Nam cum duo sint genera decertandi, unum per disceptationem, alterum per vim: eumque illud proprium sit hominis, hoc belluarum: confugiendum est ad posterius cum uti non licet priore; inquit præs{??}tus [käsin päälle korjattu: prædictus] Cicero l. 1.

-9-

de off. Cæterum defensio est aut aliorum aut nostra. Aliena cum socios & oppressos ab injuria vindicamus. Nostra cum vim a nobis & nostris arcemus, & libertatem, patriam, parentesque armis tegimus. Utriusque meminit Cicero in lib. 3. de rep. Nullum bellum, inquit, a civitate optime suscipitur, nisi aut pro fide, aut pro salute. Huc accedit illud Aristotelis in Reth. ad Alexand. [kreikkasitaatti täydentyy myöh.; toim. huom.]. Favet & Christianus Doctor Ambrosius de off. lib 1. c. 27. Fortitudo, quæ per bella tuetur a barbaris patriam: vel defendit infirmos: vel a latronibus socios, plena justitia est, Vid: Lipsij Pol. l. 5. c. 4. Schonborn. Pol. Lib. 6. Si. enim socios vel oppressos gravior aliqua vis urgeat, videtur cogere commune societatis vinculum, & humanitatis nexus, (natura enim ipsa cognationem quandam inter homines constituit, veluti loqui amat Grotius) ut afflictis opitulemur. Quod Romanos fecisse, ingenue fatetur Romani eloquii flos Cicero lib, 3. de rep. Noster, inquit, populus, sociis defendendis terrarum omnium potitus est. Defensio autem nostra est vel religionis vel regionis, personarum & bonorum. Licet enim religio ut spirituale bonum, armis protegi nequeat, ejus tamen liberum exercitium recte armis asseritur. Licere autem pro religione pugnare, liquet exinde quod coelestia mundanis anteponere debeamus, & nulla ratione admittere, ut religionis exercitia intermittantur. Et quod religionis defensio voluntati divinæ non adversetur patet ex eo, quod institutum Jsraëlitarum adversus Rubenitas de religione defendenda non impediverit Deus, sed legatorum de re cognoscenda iter promoverit, Jos. 22. 13. Regionis defensio etiam principi incumbit, quemadmodum enim propter subditorum salutem Reges sceptris admoventur; ita suarum esse partium meminerint, omnem eo dirigere solicitutinem [solicitudinem], ut sub eorum tutela, cives intra limites regni ab incursu

-10-

hostili tuti, tranquille vivant. Hinc illud Claudiani ad Honorium Imperatorem.

Te civem patremq[ue] geras, Tu consule cunctis.

Optime proinde majorum nostrorum Rex Dignerus, ideo se regios honores accepisse dixit, ut subditi tuto & juste viverent, ut refert Johannes M. l. 7. c. 24. Et defensionis jnstitia [justitia] non modo ad illatam injuriam, sed & ingruentem pertinet; Dummodo suspicioni signa timore non indigna accedant, ut loquitur Besoldus de arte jureq[ue] belli. Satius quippe est occurrere malo in tempore, quam post vulneratam, ut loquuntur, causam remedium quærere. Personarum & bonorum defensionem etiam princeps juste suscipere potest, quippe omni studio in id incumbere tenetur, ut nihil damni sentiat resp. sibi a supremo Numine commissa, civesque in ea degentes, qua famam, qua leges, qua libertatem & fortunas.

VI{.}

Defensionem legitimam bello justam præbere causam assertum est: nunc superest, ut ostendamus etiam ob vindictam juste bella suscipi. Et ut in naturam rei penitius inquiratur, talis vindictæ legitimæ definitio esse poterit: Est offensio justa, quæ vel ad res per vim ereptus recuperandum, vel ad illatas enormes injurias vindicandum instituitur. Huc spectant 1. Personarum ac rerum repetitio. Sic Abrahamus Reges, Gen: 14. David Amalechitas deprædantes, 1. Sam. 30. persecuti sunt. Hoc enim legibus & rectæ rationi congruum est, ut quilibet rebus partis secure fruatur; & quidquid improbitas per vim abstulit, juste recuperatur. 2. Legatorum violatio etiam justa novere arma potest. Sunt enim legati jure gentium sacrosancti, & ab omni injuria tuti esse debent. Hinc legatorum nomen apud omnes gentes sanctum & inviolabile semper fuit: ut loquitur Cæs[ar] l. 3. bell. Gall. Unde Corinthiorum urbs ideo a Romanis fuit eversa, quod ab iis legati durius essent habiti, & sordibus perfusi, Cic[icero] pro leg. Man. Sic David injuriam legato illatam strenue

-11-

ultus est, 2. Sam. 10. Huc referenda 3. est pactorum violatio: foedera quippe temere frangenda non sunt, & si ullibi, hoc certe in contractu bona fides necessaria probatur, Besold. de jure foed. semper enim quasi divina necessitate in perjuros animadversum est, ut & divinam ultionem, & humanam infamiam contraxerint, ait Aristot. in Reth. ad Alex. c. 18. 4. Legitima belli censetur causa, si quis absque justa causa suis prohibeatur commodis: veluti agro, mari, commerciis, portubus, dummodo usus horum cum damno aliquo hostis conjunctus non fuerat. Ita enim Trismegistus in lib. de natura Deorum: in portubus, navigationibus, communicationibus, commoditatibus, alternæ humanitatis nexus est fortissimus. Et Sen[eca] lib{.} 5. nat. quæst. cap. 18. Deus omnibus inter se populis per ventum commercium dedit, & gentes dissipatas locis miscuit, ingens beneficium, si illud in injuriam suam hominum non vertat furor. 5. Cum hostibus conjunctio justam bello præbere causam potest; Qui enim se cum hoste conjungit, haud injuria eodem habendus est loco, quo hostis; & sic justis eum invaseris armis. 6. Si per regionem alicujus innoxius denegetur transitus, Num. 10. & 21. cum hostis nihil exinde senserit damni, & necessario hac via tendendum sit. Huc accedit, si oblato legitimo pretio alimenta transeuntibus invide subtrahantur. Jud. 8. v. 5. Hæ sunt potiores causæ, quas apud Politicos mihi videre contigit, cur justa offensione hostem aggredi licet. Viderint tamen illi, qui purpura[m] & sceptris fulgent, ne levem ob causam bella moveant. Veluti enim Dracones exugentes sangvinem elephantorum perdunt elephantos, sed & ipsi pereunt: ita in bello utraque pars damno afficitur; peremit & perit. Plin[ius] l. 8. c. 12. Nec causæ nimis antiquæ sunt arcessendæ, sed satisfactio est prius urgenda, & conciliatio per arbitros non negligenda. Laudatur hoc nomine Augustus, quod nulli genti sine justis & necessariis causis bellum intulerit, apud Svet[onium] vit. Aug. c. 20. Celebrantur Lucullus & Scipio, qui dixerunt, se malle unum civem servare, quam mille hostes oc-

-12-

cidere, apud Plut[archum] in Lucullo. Hæc breviter de bello ejusque legitimis causis perstringere placuit. Esset quidem jam de bello legitime gerendo & finiendo agendum, ut & de in justis atque occultis belli causis, quales sunt 1. Inordinata dominandi libido, quam Alexandro Magno exprobrarunt Schytæ: Si Dii habitum corporis tui animi aviditati parem esse voluissent; orbis te non caperet: altera manu orientem, altera occidentem contingeres, & hoc adseqvutus, scire velles, ubi tanti Numinis fulgor conderetur. Sic quoq[ue] concupiscis, quæ non capis. &c. Curt. l. 7. c. 8. 2. Ambitio, prisca bellandi causa, ut habet Sallust[ius] 3. Nocendi cupiditas. 4. Nimia. felicitas. 5. Ulciscendi crudelitas. 6. Avaritia. Sed temporis angustia & sumptuum moles vetant hæc fusius persequi. A Te idcirco B. L. unice flagito, ut hoc, quiquid fuerit, boni consulere digneris.

SOLI DEO HONOS PERENNIS!

-13-

In eruditam Pereximii & Literatissimi Domini
NICOLAI LECHANDRI,
Philosoph. Canditati meritissimi, amici & Commili-
tonis perindustrii, Disputationem de Bello, ut vocant,
gradualem, [kreikkasitaatti täydentyy myöh.; toim. huom.] extemporaneum:

Ut docet indomitos socios Mars armiger usque
Præmia militæ pulverulenta sequi,
Seu spreta pietate velint consurgere in arma,
Seu tremulo patrios ense tueri [päälle korjattu käsin: fuere] focos:
Sic docet Aoniam pubem Dea Gorgone sæva
Scire modo adversas, sternere non, acies.
Ille movere jubet bellum, dignoscere at hæcce,
Scilicet officio dignus uterque suo.
Pallados es non Martis amor, qui Pallados arte
Describis bellum, Marte licet proprio,

Quod applausus & honoris cau-
sa dedit

AND. WANOCHIUS
Phil. Pract. Prof. Ord.
& h. a. Stip. i<n>sp.


-14-



Achrelius / Lechander 1682 – Dissertatio politica de bello ejusque causis

”Poliittinen väitös sodasta ja sen syistä”

Avainsanat: sota (oikeutus), kristityt

Väitös tarkastelee sotaa. Pohdittuja kysymyksiä ovat esimerkiksi: voiko kristitty käydä sotaa, mitkä syyt oikeuttavat sodan ja mistä syistä sota ei voi olla oikeutettu.

”A political dissertation on war and its causes”

Keywords: war (justification of), Christians

The dissertation studies war. Among other things, it poses questions about whether a Christian can wage war, what reasons there can be to justify war, and which reasons never justify war.

“Politisk dissertation om krig och dess orsaker”

Nyckelord: krig, kristen, krigsföring

Dissertationen granskar krig. Frågor som ställs är, exempelvis, huruvida en kristen kan utkämpa krig, vilka skäl som kan rättfärdiga krig och vilka som å sin sida aldrig rättfärdigar krigsföring.