Rasismi

Jani Sinokki, julkaistu 4.5.2020

Rasismin käsite on nykyisin laajassa käytössä yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja sen täsmällisestä merkityksestä keskustellaan paljon. Itse käsite syntyi 1900-luvun alkupuolella  Ranskassa (racisme) ja Englannissa (racialism, racism) kuvaamaan ihmisrotuja arvohierarkioihin asettavia teorioita. Rasismin filosofian voidaan katsoa alkaneen, kun rodun käsitteen, rotuajattelun ja rodullisten (tai rodullistettujen) suhteiden filosofinen problematisointi alkoi. Ranskan martiniquelaisen Franz Fanonin (1925–1961) analyysejä rodun yhteiskunnallisista, poliittisista ja psykologisista merkityksistä pidetään yleisesti ensimmäisinä rasismin filosofisina tarkasteluina. Tämän kirjoituksen tarkastelun kohteena on analyyttinen rasismin filosofia, jonka voidaan katsoa alkaneen sellaisten filosofien kuin Tzvetan Todorov (1939–2017) ja Anthony Kwame Appiah (s.1954) esittämistä käsitteellisistä analyyseistä.
  1. Rasismin käsitteelliset ongelmat analyyttisen filosofian valossa
  2. Rasismin moraalisten ongelmien moninaisuus
  3. Rasismin analyysit
  4. Rasismin paikantamisen ongelma
  5. Suositeltavaa jatkolukemista
  6. Kirjallisuusluettelo


Rasismin käsitteelliset ongelmat analyyttisen filosofian valossa

Filosofian näkökulmasta rasismiin liittyy kaksi keskeistä kysymystä. Yhtäältä meidän pitäisi pystyä kertomaan mitä rasismi on, ja mitä se ei ole, toisaalta meidän pitäisi pystyä kertomaan miksi rasismi on väärin (tai onko se poikkeuksetta väärin tai kaikissa tapauksissa yhtä väärin). Ensimmäinen kysymys koskee ilmauksen ”rasismi” merkityksen selventämistä. Mitkä ovat ne seikat, jotka oikeuttavat ilmauksen soveltamisen yhteen, muttei toiseen tapaukseen? Toinen kysymys on eettinen ja koskee seikkoja, joiden vuoksi rasismi voidaan tai pitää tuomita. Kysymykset ovat kuitenkin riippuvaisia toisistaan, sillä se, miten rasismi käsitetään, vaikuttaa suuresti siihen, mistä rasismin vääryyden voidaan nähdä johtuvan. Toisaalta näkemys rasismin vääryydestä vaikuttaa vääjäämättä rasismin käsitteen määrittelyyn. Merkittävä osa analyyttisen filosofian rasismi-keskustelusta palautuukin tavalla tai toisella juuri tähän määrittelyn ja moraalisen arvion symbioosiin sekä siitä seuraaviin ongelmiin.

1900-luvun alussa esimerkiksi Bertrand Russellin ja George Edward Mooren filosofioiden pohjalta syntynyt analyyttinen filosofia pyrkii selventämään käsityksiämme ja käyttämiemme ilmausten merkityksiä. Monilla asioilla kielellisten ilmausten lisäksi on merkitys tässä laveassa mielessä. Käsityksemme asioiden luonteesta vaikuttavat meihin erilaisilla tavoilla, mistä syystä on tärkeää ymmärtää mitä täsmällisesti tarkoitamme esittäessämme väitteitä sellaisista asioista kuin ”tasa-arvo”, ”tieto” tai ”oikeudenmukaisuus”. Käsityksillämme asioista on erityisen suuri merkitys silloin, kun esitämme toimintaa koskevia suosituksia tai yritämme laajentaa tietoamme päättelemällä: piilevät erot käsityksissä saattavat mahdollistaa tai johtaa hyvin erilaisiin päättelyihin ja toimintasuosituksiin. Se, mitä ymmärrämme esimerkiksi ”tasa-arvon” tarkoittavan, vaikuttaa suuresti siihen, mikälaisia näkemyksiä olemme valmiit hyväksymään reiluina tai oikeudenmukaisina.

Huomautus käytetystä terminologiasta on paikallaan. On tärkeää erottaa käsitykset ja käsitteet. Helmi saattaa uskoa, että tiikerit ovat raidallisia, ja Urho uskoa, että tiikerit eivät ole raidallisia. Helmi ja Urho jakavat tällöin tiikerin käsitteen, mutta heillä on eri käsitykset tiikereistä. Käsitteet ovat välttämättä jaettuja eli intersubjektiivisia, käsitykset puolestaan ovat enemmän alttiita vaihteluille, jotka riippuvat subjektiivisista eli henkilökohtaisista seikoista. Käsitteillä on myös selvä normatiivinen ulottuvuus: käsitteen omaava henkilö voi käyttää tai soveltaa käsitettä väärin. Käyttäessään käsitettä väärin henkilöllä on väärä käsitys ilmiöstä, johon käsite viittaa. Koska Urhon uskomus, että tiikerit eivät ole raidallisia, on epätosi, hänen käsityksensä tiikereistä on näin ollen väärä, vaikka hänellä onkin sama tiikerin käsite kuin Helmillä.

Myös sillä, onko käsitys tietoinen (esim. uskomus) vai tiedostamaton (esim. oletus, ennakkoluulo), on merkitystä: monet käsitykset, jotka ohjaavat toimintaamme, ovat enemmän tai vähemmän tiedostamattomia. Tietoisia käsityksiä, eli käsityksiä joiden merkityssisällöstä olemme tietoisia, voidaan nimittää näkemyksiksi. Näin ollen henkilöllä saattaa olla käsitys tiikereistä, vaikka hänellä ei olisikaan näkemystä esimerkiksi siitä, ovatko tiikerit raidallisia vai eivät. Riippuen siis käsityksestä, henkilö käyttää tiikerin käsitettä (enemmän tai vähemmän) oikein tai väärin, oli hänellä näkemystä tiikereistä tai ei.
Edelliset huomiot ovat tärkeitä myös rasismin hahmottamiselle ilmiönä. Henkilön ei tarvitse tiedostaa, että hänellä on tietty käsitys, toimiakseen sen mukaisesti. Jos tuo käsitys on itsessään rasistinen, henkilön toiminta on todennäköisesti rasistista, vaikka hänellä ei ehkä olekaan tietoisia rasistisia uskomuksia tai näkemyksiä. Rasismin filosofisen tarkastelun kannalta on tärkeää, ettemme rajaa huomiotamme esimerkiksi vain tietoisiin rasistisiin uskomuksiin näin ohittaen mahdollisesti merkittäviä rasismin esiintymistapoja.

Kun käsityksemme jostain asiasta eroavat, pyrimme usein selkiyttämään asiaa esittämällä määritelmiä siitä, mitä tarkoitamme. Tällöin määrittelyn kohteena on juuri käsite, ja määrittelyn voidaan ajatella olevan neuvottelua siitä, mitä asioita käsitteen alaan tulisi lukea, mitä ei. On syytä huomata, että maailmaa ja sen olioita ei voi kirjaimellisesti ottaen määritellä; asiat ja oliot ovat mitä ne ovat riippumatta siitä, miten niihin suhtaudumme. Se, mitä määrittelemme, ovat yhteisölliset tapamme tehdä rajauksia maailmaan ja sen olioiden välille, siis se kuuluvatko tietyt oliot, asiat tai tapahtumat ”tiikerin” tai ”rasismin” viittauksen kohteisiin kieliyhteisössämme vai eivät.

Käsitteenmäärittely on myös vallankäyttöä. Kun yleinen käsityksemme tuomitsee rasismin vahvasti, niin sillä, luetaanko jokin (esimekiksi tietty poliittinen ehdotus, teko tai vitsi) rasismin käsitteen alaan kuuluvaksi vai ei vaikuttaa suuresti asian yhteiskunnalliseen hyväksyttävyyteen sekä myös tapoihin, joilla sitä on soveliasta kritisoida. Sivistyneessä yhteiskunnassa rasistinen näkemys ei ansaitse tulla vakavasti otetuksi yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jos näkemystä ei kuitenkaan pidä lukea rasistiseksi, on sen kritisoiminen rasismin vuoksi vain sekaantunutta moralismia ja liiallista herkkänahkaisuutta. Se, kuka määritelee rasismin käsitteen, käyttää täten merkittävää valtaa tehden joistain näkemyksistä hyväksyttäviä, toisista epäkelpoja. Analyyttisen filosofian potentiaalia toimia puolueettomana tahona yhteiskunnallisesti latautuneiden käsitteiden määrittelyssä ei ehkä ole vielä täysin ymmärretty.


Rasismin moraalisten ongelmien moninaisuus

Monet ilmeiset ja latteat rasismin muodot eivät ole filosofian näkökulmasta erityisen kiinnostavia. On tyypillistä, että muutoin merkittävästikin toisistaan eroavat näkemykset ovat yksimielisiä esimerkiksi siitä, että mikä tahansa etnisyydelle tai ihonvärille perustuva syrjintä on rasismia (kun syrjintä ymmärretään yksilön tai ihmisryhmän eriarvoiseen asemaan saattamiseksi ilman hyväksyttäviä perusteita).

Erimielisyyttä on sen sijaan siitä, pitäisikö kaikkia rotuun tai etnisyyteen liittyviä paheksuttavia ilmiöitä ja tekoja nimittää rasismiksi. Esimerkiksi lainsäädäntö voi tuottaa täysin tahattomasti ja kenenkään sitä tavoittelematta syrjivän tilanteen, jossa tietty tunnistettava etninen ryhmä joutuu muita ryhmiä heikompaan asemaan. Useat filosofit ajattelevat, ettei tällainen laki vielä ansaitse tulla kutsutuksi rasismiksi selvästä syrjivyydestään huolimatta. Tämä ei tietystikään tarkoita, etteikö syrjivä tilanne olisi moraalisesti tuomittava, ja etteikö se vaatisi pikaista puuttumista yhteiskunnalta. Mutta kysymys siitä, ansaitseeko kyseinen tilanne tulla kutsutuksi rasismiksi vai ei on jo filosofisesti kiinnostavampi kuin sellaiset tapaukset, joissa väärien tekojen taustalla on selvästi rasistinen motivaatio.

On tärkeää huomata se, että vaikka jotakin tilannetta ei voida tai pidä luonnehtia rasismiksi (tietyn rasismi-käsityksen valossa), tämä ei koskaan vielä tarkoita moraalista synninpäästöä. Vastaus kysymykseen tietyn ilmiön rasistisuudesta ei vastaa suoraviivaisesti kysymykseen tuon ilmiön tuomittavuudesta. Ilmiö voi olla tuomittava ja välitöntä puuttumista edellyttävä myös muista syistä, vaikka siinä ei olisikaan kyse rasismista tai sen rasistisuuden arvioiminen olisi vaikeaa.

Analyyttisen filosofian keskusteluissa on suhteellisen vahva yksimielisyys siitä, että rasismi edellyttää nimenomaan sitä, että rasistinen toiminta, uskomus, asenne tai syrjintä kohdistuu tiettyyn rodullisen tai etnisen ryhmän jäseniin siksi, että he ovat kyseisen rodullisen tai etnisen ryhmän jäseniä. Vaikka toiminta tai suhtautuminen ryhmään olisi moraalisesti tuomittavaa syrjintää tai muutoin epätasa-arvoista, se ei voisi olla rasismia, ellei se nimenomaisesti kohdistuisi kyseiseen ryhmään tuota ryhmää koskevien käsitysten, oletusten tai ennakkoluulojen vuoksi. Esimerkiksi etniseen vähemmistöön kuuluvan henkilön loukkaava kohtelu ei olisi rasismia, ellei loukkaaminen ole oikealla tavalla riippuvaista siitä, että kyseinen henkilö on tuon etnisen vähemmistön jäsen, tai että loukkaaja toimii tietyllä tavalla siksi, että käsittää henkilön tietyn ryhmän jäseneksi. Näin sellaisia tapauksia, joissa moraalisesti tuomittava teko ei ole seurausta siitä, että kohde kuuluu tiettyyn etniseen ryhmään, ei pitäisi nimittää rasismiksi lainkaan.

Filosofien keskuudessa vallitsee hieman erimielisyyttä siitä, onko rasismi aina väärin. On kuitenkin erotettava kaksi eri tapaa asennoitua kysymykseen rasismin moraalisesta vääryydestä. Yhtäältä voitaisiin esittää, että on olemassa rasismia, joka ei ole itsessään väärin. Tälle näkemykselle ei kuitenkaan näytä löytyvän puolustajia nykyisen analyyttisen filosofian kentältä.

Toinen tapa lähestyä kysymystä on esittää, että rasismin vääryys ei voi olla riippuvaista ainakaan pelkästään siitä, että määrittelemme rasismin olevan aina väärin (ks. Launis 2017; Mills 2003; Shelby 2002). Rasismin vääryyden täytyisi tämän näkemyksen mukaan olla perusteltu tai osoitettu rasismin käsitteen määritelmästä riippumattomasti. Näkemys siis jättää auki sen mahdollisuuden, että voisi – periaatteessa – olla olemassa rasismia, joka ilmiselvästi täyttää rasismin käsitteen soveltamisen ehdot (so. kuuluu rasismin käsitteen alaan), mutta ei tästä huolimatta täytä moraalisen tuomittavuuden ehtoja. Tämän näkemyksen keskeinen motiivi on siis se, että rasismin tuomittavuudesta ei saa tehdä määritelmällistä totuutta. Mikäli määrittelemme rasismin olevan aina väärin, emme voi enää mielekkäästi kysyä miksi rasismi on väärin – olisimme tehneet rasismin vääryydestä käsitteellisen totuuden mielivaltaisella määritelmällä, mikä vaikuttaa olevan perusteetonta. Meidän selvästikin pitäisi pystyä kysymään myös miksi rasismi on väärin (vaikka se olisikin aina ja poikkeuksetta väärin).

Vastoin edellistä näkemystä on kuitenkin esitetty, että rasismin moraalinen tuomittavuus saa olla tai sen pitää olla riippuvaista tavasta, jolla määrittelemme rasismin käsitteen (ks. Glasgow 2009; Philips 1984; Blum 2002; Garcia 1996, 1999). Tätä näkemystä on perusteltu kiistämättömällä tosiasialla, että rasismi-ilmaus on yhteiskunnallisessa keskustelussa moraalisen tuomion langettamisen väline: jos jokin on rasismia, se on lähtökohtaisesti väärin. Rasismin määritelmä ei tämän näkemyksen mukaan voisi olla lainkaan onnistunut, jos se hävittää arkikäsityksiin vahvasti liittyvän moraalisen tuomitsemisen ulottuvuuden.

Erot näkemysten välillä eivät kuitenkaan ole niin suuret kuin saattaisi ensisilmäyksellä olettaa. Siinä missä edellinen näkemys jättää auki sen periaatteellisen mahdollisuuden, että voisi olla rasismia, joka ei olisi väärin (tai ei ole täysin tuomittavaa), jälkimmäinenkin näkemys olettaa, että vaikka rasismi olisi väärin jo määritelmän perusteella, sen vääryys on potentiaalisesti kumoutuvaa. Molempien näkemysten mukaan joissakin rasismin tapauksissa ainakin periaatteellisella tasolla voisi siis olla löydettävissä seikkoja, jotka kumoavat tai ainakin vähentävät sen ansaitsemaa moitetta. 

Hyväntahtoisen rasistin ongelma

Esimerkki hyväntahtoisesta rasistista havainnollistaa edellä kuvattua kiistaa siitä, onko rasismi aina väärin. Kuvitellaan Liisa, joka uskoo etnisestä ryhmästä R, että sen jäsenet ovat ryhmää yhdistävien perinnöllisten syiden vuoksi kyvyttömiä elämään länsimaisen yhteiskunnan täysipainoisina jäseninä – etninen ryhmä R on sellainen, etteivät siihen kuuluvat yksilöt esimerkiksi voi sisäistää länsimaista aikakäsitystä, ja tämän johdosta he eivät voi pärjätä samalla tavalla aikataulujen täsmälliseen noudattamiseen sitoutuneessa yhteiskunnassa kuin muut, tai niin Liisa ainakin uskoo. Liisa olettaa, että ryhmään R kuuluminen on riittävä osoitus siitä, että siihen kuuluva yksilö on ainakin jossain määrin ”yhteensopimaton” länsimaisen yhteiskunnan normien kanssa, eikä Liisa pidä lainkaan todennäköisenä, että yksikään ryhmään R kuuluva täysin sopeutuisi esimerkiksi suomalaiseen yhteiskuntaan.

Kuvitellaan lisäksi, että Liisa kokee vahvaa tarvetta auttaa Suomeen tulevia ryhmään R kuuluvia ihmisiä, koska hänen näkemyksensä mukaan nämä ovat niin heikossa asemassa länsimaiseen yhteiskuntaan sopeutumattomuutensa vuoksi. Hän päätyykin edellisen uskomuksensa johdosta tekemään töitä Suomeen tulleiden ryhmän R edustajien hyväksi. Hänen motiivinsa ovat siis hyväntahtoisia ja sinänsä mitä ilmeisimmin moraalisesti kiitettäviä. Voimme vielä lisätä oletuksen, että Liisa onnistuu tehtävässään – hän siis onnistuu myös parantamaan autettaviensa elämää.

Nyt näyttää siltä, että hyväntahtoisista tarkoitusperistä ja hyvistä seurauksista huolimatta Liisan uskomus voi olla hyvin ongelmallinen. Riippumatta siitä, onko Liisan käsitys etnisen ryhmän R edustajien aikakäsitystä koskien tosi tai epätosi, näyttäisi epäreilulta yleistää tietty täsmällinen piirre koko ryhmää leimaavaksi ja määritteleväksi ominaisuudeksi.

Filosofiassa yleisesti ajatellaan, että moraalinen arvio edellyttää sitä, että jokainen yksilö arvioidaan omien todellisten ominaisuuksiensa perusteella eikä sen perusteella, millaiseen viiteryhmään tämä sattuu kuulumaan (tämä periaate tunnetaan eettisen individualismin nimellä). Koska ryhmän R jäsenten ansaitsema kohtelu on Liisan mielestä riippuvainen heidän ajankäsityskyvystään, hän näyttää sortuneen pitämään (kyseenalaista) ryhmäominaisuutta moraalisesti olennaisena, ja näin kohdistavan moraalisen arvionsa yksilöihin pikemmin ryhmän ominaisuuksien (so. geneeristen ominaisuuksien, lajiominaisuuksien) kuin näiden omien ominaisuuksien perusteella. Tämä olisi monien näkemysten mukaan riittävää tekemään Liisan etnistä ryhmää R koskevasta uskomuksesta rasistisen. On syytä huomata, että ei ole selvää tarvitseeko Liisan näkemyksen itsessään olla loukkaava tai muuten arvelluttava, jotta siinä olisi kyse rasismista. Päädymme hyvin erilaisiin käsityksiin rasismista, riippuen siitä täytyykö rasistiseksi katsotun uskomuksen olla loukkaava vai onko rasismille riittävää se, että ryhmää koskeva yleistys on ainoastaan epätosi. Jos pelkkä yleistyksen epätotuus on riittävää rasismille, niin myös monet positiivisia oletuksia etnisistä ryhmistä tekevät näkemykset tulisi tällöin laskea rasistisiksi.

Vaikka olettaisimme, että Liisan uskomus etnisen ryhmän R jäsenistä on rasistinen, ei vielä olisi selvää, että se on myös väärin. Monet filosofit, jotka uskovat rasismin vääryyden olevan kumoutuvaa, olisivat valmiita sanomaan, että jos Liisan uskomus onkin rasistinen, sen hyvät tarkoitukset ja seuraukset vähentävät Liisan rasismin moitittavuutta sinänsä. Tämä on epäilemättä totta, mutta liittynee enemmän siihen, että tyypillisesti moraalisen arvion mahdollisiksi kohteiksi käsitetään juuri tarkoitukselliset teot. Koska Liisa ei tarkoita pahaa kenellekään eikä hänen toimintansa aiheuta tuomittavia seurauksia (koska hän onnistuu auttamaan ryhmän R jäseniä), ei hänen tekonsa näytä kokonaisuutena erityisen moitittavalta.

On kuitenkin huomattava, että sama uskomus voisi toisen henkilön uskomusjärjestelmässä olla syy tuomittaviin tekoihin, kuten syrjintään tai vihamieliseen käytökseen. Tällöin olisimme mitä ilmeisimmin taipuvaisia ajattelemaan, että uskomuksen ongelmallisuus toimii moraalista tuomiota vahventavasti, eli esimerkiksi rikoksen rangaistuksen koventamisperusteena. Yleisesti ottaen rasistiset uskomukset näyttävät ongelmallisilta sinänsä, riippumatta tarkoitusperistä tai seurauksista joihin ne sattuvat milloinkin yhdistymään: näyttää siltä, että pidättyvä rasisti, joka ei päädy koskaan tekemään ainuttakaan tuomittavaa tekoa rasisminsa vuoksi, tekisi jotakin väärin uskoessaan muista ihmisistä tietyllä tavalla rasisminsa vuoksi. Näin ollen meillä on hyvä syy epäillä, ettei Liisan uskomuskaan voi saada täyttä synninpäästöä – se on ongelmallinen jo siksi, että se on rasistinen.

Rasistiset, mutta rationaaliset uskomukset

Toinen esimerkki, joka havainnollistaa rasististen uskomusten moraalista ongelmallisuutta koskee uskomusta, joka on tosi, mutta tästä huolimatta näyttää rasistiselta. Rima Basu (2018) käyttää esimerkkinä Spenceriä, joka työskentelee yhdysvaltalaisessa ravintolassa tarjoilijana. Spencerillä on vahva kokemus siitä, että tummaihoiset asiakkaat jättävät merkittävästi vähemmän juomarahaa kuin valkoihoiset. Hän on kuitenkin episteemisesti eli tiedollisesti vastuullinen ajattelija ja myös etsii tietoa varmistaakseen, ettei kyse ole pelkästään hänen ennakkoluulostaan. Hän löytääkin runsaasti tutkimuksia, jotka osoittavat, että tummaihoiset jättävät tilastollisesti tarkasteltuna selvästi vähemmän juomarahaa kuin valkoihoiset.

Nyt Spencerin uskomus näyttää filosofisesti katsottuna erikoiselta: se on hyvin perusteltu ja tiedollisesti vastuullinen uskomus, ja siihen uskominen vaikuttaisi olevan rationaalista. Samanaikaisesti se näyttää kuitenkin rasistiselta uskomukselta – se on rodullista ryhmää kielteisellä tavalla arvottava yleistys, joka näyttää ohittavan yllä esillenostetun eettisen individualismin vaatimuksen.

Näyttää ainakin selvältä, että jos Spencer palvelisi asiakkaitaan näiden ihonvärin perusteella eri tavalla tämän uskomuksen vuoksi, hän syyllistyisi rasistiseen syrjintään. Kysymys kuluukin, voiko Spencerin uskomus olla rasistinen, jos hän ei päädy toimimaan syrjivällä tavalla sen motivoimana, vaan ainoastaan uskoo itsekseen (kelvollisten perusteiden vuoksi), että tummaihoiset ovat huonompia juomarahanjättäjiä kuin valkoihoiset?

Hyväntahtoisen rasistin ja rationaalisen rasistin tapaukset ovat merkittäviä testitapauksia filosofisille näkemyksille rasismista. Sillä oletuksella, että molemmissa tapauksissa kyseessä todella on rasistinen uskomus (tämäkään ei ole itsestään selvää), ne osoittavat, että uskomusten rasistisuus ei edellytä sitoutumista rasistiseen ideologiaan, kuten monet ovat ehdottaneet (esim. Miles 1989; Shelby 2002).

Esimerkit osoittavat myös sen, että rasismin ilmeneminen tekojen tasolla ei näytä välttämättömältä. Sellaiset näkemykset rasismista, jotka paikantavat rasismin vain tekoihin (esim. Philips 1984) tai vähintään edellyttävät rasismin ilmenemistä myös teoissa ja toiminnassa (esim. Dummett 2004; Corlett 2005) eivät kykene kertomaan mikä Liisan ja Spencerin uskomuksissa on vikana, eivätkä siis ole tyydyttäviä näkemyksiä rasismista.

Samat esimerkit näyttävät yhdessä osoittavan myös sen, että rasismi ei edellytä rotuun tai etniseen ryhmään kohdistuvia negatiivisia tunteita tai ennakkoluuloja. Liisan uskomus saattaa olla ennakkoluuloinen, mutta Spencerin rationaalisesti perusteltu uskomus ei näytä tätä olevan. Vaikka Spencerin uskomuksen voisi periaatteessa väittää olevan osin seurausta negatiivisista tunteista (joita hän ei itse tiedosta), on samaa paljon vaikeampi väittää Liisan hyväntahtoisista uskomuksista. Näiden esimerkkien perusteella näkemykset, jotka pitävät rodullista tai etnistä ennakkoluuloa tai negatiivisia tunteita välttämättöminä rasismille (esim. Garcia 1996, 1999; Blum 2002), näyttävät myös puutteellisilta.

Rasismin moraalinen ongelma ja kontrolliperiaate

Yllä esitelty ongelma osoittaa moraalifilosofisen ongelman, joka on paljon rasismin moraalista ongelmallisuutta laajempi. Kuten edellä todettiin, näyttää siltä, että Liisan ja Spencerin uskomukset voivat olla rasistisia. Edellä todettiin myös, että filosofit ovat sitoutuneita siihen, että rasismi on prima facie eli lähtökohtaisesti väärin. Perinteinen moraalikäsityksemme kuitenkin edellyttää, että moraalisen tuomion tai kiitoksen kohteena voi olla vain toiminta, eli jokin, joka on omassa vaikutuspiirissämme. Tätä kutsutaan moraalisen vastuun kontrolliperiaatteeksi (ks. Kutz 2000).

Vapaat teot ovat tyyppiesimerkki asioista, joista voimme olla vastuussa, koska ne ovat seurausta omasta valinnastamme. Jos emme olisi voineet toimia toisin, olisi vastuumme vähäisempi tai olematon (ainakin tavallisissa tilanteissa). Rasismi asettaa haasteen tälle syvään juurtuneelle näkemykselle vastuusta. Monet rasismin ilmiöt näyttävät olevan itsessään tuomittavia niiden rasistisuuden perusteella, mutta ovat kuitenkin hallintamme ulkopuolella.

Tyypillisesti ajatellaan, että ihmiset eivät ole vapaita valitsemaan uskomuksiaan: se, mikä näyttää meistä todelta, ikään kuin pakottaa meidät uskomaan itsensä todeksi. Ainakin osa rasistisista uskomuksista lienee tulosta sosiaalisen ympäristön vaikutuksesta. Yksilön mahdollisuudet kriittisesti arvioida tällaisten yhteisössä vallitsevien uskomusten uskottavuutta tai perusteita vaihtelevat. Näyttääkin siltä, että vain sellaisissa tapauksissa, joissa rasisti jääräpäisesti pitäytyy uskomuksessaan vastaevidenssistä huolimatta, voisi uskominen itsessään olla tuomittavaa. Jääräpäinen rasisti olisi tiedollisesti vastuuton, koska ei syystä tai toisesta suostu tarkistamaan uskomuksensa perusteita ja säätämään niitä vastaamaan käytettävissä olevaa todistusaineistoa.

Ennakkoluulot ja tunnereaktiot ovat vielä selvemmin hallintamme ulkopuolella. Viha tai antipatia, negatiiviset oletukset ja tiedostamattomat käsitykset ovat usein paitsi ympäristön meissä tuottamia myös piilossa tarkastelultamme. Episteemisesti vastuullisetkin toimijat, joilla on vain tasa-arvoisia tietoisia uskomuksia, voivat kärsiä piilevistä asennevinoumista, jotka rodulliseen tai etniseen ryhmään kohdistuessaan voivat olla ilmeisen rasistisia. (Levy 2016.) Nämä ennakkoluulot näyttävät ansaitsevan moitteemme, mikä sotii kontrolliperiaatetta vastaan.

Yhteiskunnalliset syrjivät käytännöt ja instituutiot eivät näytä olevan minkään yksittäisen toimijan hallinnassa, mutta mitä ilmeisemmin voivat olla rasistisia. Rasistiset vitsit näyttävät olevan tuomittavia riippumatta niiden kertomisen aktista – anti-rasistisen luennoitsijan käyttäessä rasistista vitsiä esimerkkinä rasistisesta diskurssista näyttää siltä, ettei tilanteessa ole välttämättä mitään muuta rasistista kuin vitsin itsensä väitesisältö. Mutta väitesisällöt sinänsä eivät selvästikään ole moraalisen hallinnan piirissä, vain niihin uskominen voisi sitä olla, ja silloinkin vain yllä mainituin rajoittein.

Myös symbolit ja esimerkiksi asut voivat mitä ilmeisimmin olla rasistisia. Hakaristin käyttö tietyissä yhteyksissä on kielletty nimenomaan siksi, että se on rasistinen symboli tai symboloi rasistista ideologiaa. Ku Klux Klanin kaavun päälleen naamiaisiin pukeva henkilö ansaitsee moitteen vähintään hienotunteisuuden puutteesta siksi, että asu edustaa rasistista ideologiaa.

Jos siis oletamme, että rasistisuus itsessään on peruste tuomita jokin asia moraalisesti vääränä (niin kuin jo intuitiivisesti katsoen näyttää olevan), niin joudumme ehkä pohtimaan uudella tavalla myös moraalisen tuomion tai kiitoksen mahdollisia kohteita. Tätä kysymystä ei kuitenkaan ole mahdollista pohtia enempää tässä kirjoituksessa. Kysymystä vaikutusmahdollisuuksien ja vastuun suhteesta on kuitenkin käsitelty epistemologiassa eli tieto-opissa. On esitetty, ettei vaikuttamisen mahdollisuus itse asiassa ole välttämätöntä vastuuta implikoivien ja sisältävien käsitteiden käytölle ainakaan uskomusten suhteen (esim. Hieronymi 2006; 2008; McHugh 2012); vastuumme saattaa ulottua myös hallintamme ulottumattomissa oleviin uskomuksiimme Ehkä samanlainen argumentti olisi mahdollista laajentaa myös rasismi-keskustelussa ongelmia aiheuttaviin, oman kontrollin ulottumattomissa oleviin ilmiöihin, kuten ennakkoluuloa ilmentäviin tuntemuksiin, propositioihin tai symboleihin.


Rasismin analyysit

Keskeinen ongelma rasismin määrittelyssä on edellä mainittu mahdollisesti rasistisiksi katsottavien ilmiöiden monimuotoisuus. Tärkein erottelu, jonka avulla rasismin käsitteen merkityssisältöä voidaan selventää, on toimijaperustaisen rasismin erottaminen muista mahdollisista rasismin muodoista, kuten institutionaalisesta tai rakenteellisesta rasismista sekä rasististen symbolien rasistisuudesta.

Toimijaperustaiset näkemykset rasismista tarkastelevat nimensä mukaisesti yksilöiden ominaisuuksia. Toimijaperustaiset näkemykset voidaan erotella toisistaan niiden keskeisinä pitämien seikkojen perusteella 1) non-kognitiivisiin (vihaan, halveksuntaan tai ennakkoluuloon keskittyviin) 2) tiedollisiin (uskomuksiin keskittyviin) ja 3) toimintaperustaisiin näkemyksiin (esim. Glasgow 2009; Levy 2017).

Koska tarkoituksellisuus, tai sen puute, on keskeisessä asemassa erityisesti keskustelussa institutionaalisesta rasismista, tarkastelen sitä ennen toimijaperustaisia rasisminäkemyksiä

Institutionaalinen rasismi

Institutionaalisen tai rakenteellisen rasismin analyysit keskittyvät yhteiskunnan instituutionaalisiin ja rakenteellisiin ominaisuuksiin, jotka voivat olla syrjiviä tai rasistisia (Haslanger 2004). Siinä missä rasistiselle teolle, josta yksilö on vastuussa, näyttää olevan riittävää rasistinen motivaatio, eivät institutionaalisen ja rakenteellisen syrjinnän muodot välttämättä ole riippuvaisia rasistisesta motivaatiosta.

Havainnollistetaan asiaa kuvittelemalla laki, joka rajoittaisi mielenosoituksiin osallistumista kasvot peitettyinä. Oletetaan, että laki tulisi samalla rajoittaneeksi kasvot peittäviin burkiin uskonnollisista syistä pukeutuvien naisten mahdollisuutta osoittaa mieltään. Burkaan vakaumuksensa vuoksi pukeutuvat henkilöt eivät siis voisi osoittaa laillisesti mieltään luopumatta omasta vakaumuksestaan. Koska laki (yhteiskunnallinen instituutio) aiheuttaa epätasapuolisen haitan vain yhdelle ihmisryhmälle, sitä voidaan pitää syrjivänä.

Syrjivän lopputuloksen tuomittavuuteen vaikuttaa kuitenkin lisäksi se, onko syrjivä lopputulos ollut tietoisesti tavoiteltu vai ei. Riippuen siitä, onko syrjivä lopputulos lainsäätäjien tietoisesti tavoittelema vai tahaton, kyse joko on tai ei ole toimijaperustaisesta syrjinnästä. Jos kyseisen ryhmän syrjintään johtava laki olisi vilpittömästi säädetty esimerkiksi ajatellen vain mielenosoitusten turvallisuuskysymyksiä, ja syrjintä olisi seurausta huolimattomuudesta tai vahingosta, ei kyseessä näyttäisi voivan olla toimijaperustainen syrjintä.

Rakenteellista rasismia koskeva keskustelu liittyykin kiinteästi kysymykseen siitä, voidaanko syrjivää instituutiota tai rakennetta kutsua rasistiseksi, ellei se ole seurausta toimijaperusteisesta rasismista. Esimerkiksi Lawrence Blumin mukaan monet yhteiskunnan rakenteet ovat rodullisesti syrjiviä ja jopa räikeän eriarvoistavia, mutta näitä ei pitäisi kutsua rakenteelliseksi rasismiksi, elleivät ne ole seurausta toimijaperustaisesta rasismista (Blum 2002). Esimerkiksi Yhdysvaltojen etelän Jim Crow -lainsäädäntö oli seurausta lainsäätäjien valkoisen ylivallan säilyttämiseen tähtäävästä motivaatiosta, joten sitä voidaan Blumin katsannossa nimittää institutionaaliseksi tai rakenteelliseksi rasismiksi.

Filosofeja jakaa kysymys siitä, minkälaisen riippuvuussuhteen toimijoiden ja instituutioiden välillä tulisi vallita, jotta kyseessä on institutionaalinen rasismi. Yhdessä ääripäässä on näkemys, jonka mukaan mikään instituutio tai rakenne ei ole rasistinen, ellei sen ylläpitämiseen osallistuvien toimijoiden motiiveissa ole kyseisellä hetkellä löydettävissä rasismia (Garcia 1996). Näin ollen edes rodullista tai etnistä ryhmää selvästi syrjivä laki, jonka säätämisen alkuperäinen motivaatio oli rasistinen, ei olisi rasismia, mikäli kukaan tämän hetkisistä toimijoista ei ylläpidä lakia rasistisen motivaation vuoksi. Tämä seuraus on monien mielestä äärimmäisen epäintuitiivinen (esim. Glasgow 2009; Haslanger 2004).

Syrjivien instituutioiden rasistisuudelle näyttäisikin olevan pikemmin riittävää, että niitä ylläpidetään rasististen motiivien vuoksi tai että niiden alkuperäinen motivaatio oli rasistinen (tai molempia). Tämä keskivälin näkemys siitä, minkälainen suhde toimijoiden rasistisuuden ja rasistisen instituution välillä pitää vallita, näyttää olevan yleisimmin kannatettu näkemys kirjoittajien keskuudessa.

Toisessa ääripäässä on skeptinen näkemys, jonka mukaan ilmaus ”institutionaalinen rasismi” on itsessään järjetön ja haittaa sekä rasismin että yhteiskunnallisten syrjivien rakenteiden ymmärtämistä (D’Souza 1995, 336; kriittinen huomautus D’Souzan näkemykseen, ks. Garcia 1999). Näiden näkemyserojen taustalla vaikuttavat vahvasti erilaiset vastaukset kysymykseen siitä, mitä toimijoiden rasistiset motiivit ovat tai voivat olla luonteeltaan.

Non-kognitiiviset näkemykset

Merkittävä osa filosofeista ajattelee, että rasismi edellyttää tiettyä ei-tiedollista asennetta, kuten vihaa, antipatiaa tai ennakkoluuloa tiettyä rodullista tai etnistä ryhmää kohtaan. Tunnetuin, mutta samalla hyvin kiistelty non-kognitiivinen näkemys rasismista lienee Jorge Garcian (1996; 1999) näkemys, jonka mukaan rasismi on aina ”sydämessä”. Garcia esittää, että rasismi palautuu kaikissa muodoissaan rodulliseen välinpitämättömyyteen, halveksuntaan tai pahansuopeuteen. Koska tämän näkemyksen mukaan rasismissa on pohjimmiltaan kyse yksilön haluista, toiveista tai tahtomisista, Garcia nimittää näkemystään volitionaaliseksi näkemykseksi rasismista.

John Arthur (2007) on puolestaan esittänyt, että rasismi on aina rodullista halveksuntaa joko vihamielisyyden tai välinpitämättömyyden muodossa. Nämä ja vastaavat non-kognitiiviset näkemykset selittävät mahdollisesti rasismin selkeimmän muodon, rodulliseen tai etniseen vihaan tai halveksuntaan perustuvan rasismin, joka on puolestaan mahdollisesti merkittävässä roolissa nationalistisessa ääriajattelussa ja etnisiin puhdistuksiin johtaneissa ideologisissa rasismin muodoissa.

Non-kognitiiviset näkemykset myös osin selittävät (tai ainakin huomioivat) sen moraalisen epäsuhdan, että usein rasismissa tietyn rodullisen tai etnisen ryhmän oletetaan olevan ominaisuuksiltaan heikompi kuin jotkin muut vastaavat ryhmät (tyypillisesti heikompi kuin rasistin oma viiteryhmä). Tätä oletusta puolestaan käytetään oikeuttamaan kyseisen ryhmän muita huonompi kohtelu. Tämä seikka vaatii selitystä: useimmat ovat sitä mieltä, että vastaavan epäsuhdan edessä olisi moraalisesti oikein, ehkä jopa velvoitettua tukea heikompia. Näin tyypillisesti toimimme sairaiden, lapsien ja muiden vajaavaltaisten tapauksessa. Rasistinen toimija kuitenkin päätyy moraalin näkökulmasta täysin vastakkaiseen näkökulmaan, heikompien sorron oikeuttamiseen näiden heikkoudella. Mikäli rasismin pohjimmiltaan selittää rodullisia tai etnisiä ryhmiä kohtaan tunnettu antipatia tai viha, tämä muutoin käsittämätön moraalinen täyskäännös tulee ehkä psykologisesti katsoen hieman ymmärrettävämmäksi.

Non-kognitiiviset näkemykset eivät kuitenkaan kykene ottamaan huomioon yllä esitettyjä esimerkkejä hyväntahtoisesta rasistista ja rationaalisesta rasistista, jotka näyttävät osoittavan, että kysymys rasismista saattaa nousta myös tapauksissa, joissa pahansuopuutta tai halveksuntaa ei näytä olevan löydettävissä. Garcia on vastannut tämän kaltaiseen vastaväitteeseen hyväksymällä muiden mielestä epäintuitiivisen seurauksen: jos tapauksiin ei liity halveksuntaa tai piittaamattomuutta, niitä ei pitäisi hänen mukaansa kutsua rasismiksi lainkaan (Garcia 2004, 38). Lienee kuitenkin uskottavampaa ajatella, että halveksunta tai muut vastaavat non-kognitiiviset tilat eivät ole välttämättömiä uskomusten tai tekojen rasistisuudelle, ja että non-kognitiiviset näkemykset eivät onnistu kertomaan koko totuutta rasismin luonteesta.

Kognitiiviset näkemykset

Kognitiiviset, eli tiedolliset näkemykset rasismista pitävät rasismia uskomusten ja tietoisesti ylläpidettyjen uskomusjärjestelmien ominaisuutena (esim. D’Souza 1995). Motivaatio näille näkemyksille on usein, muttei aina, (vrt. esim. Basu 2018) rasististen ideologioiden ja rasististen sosiaalisten rakenteiden olemassaolon selittäminen. Rasistinen ideologia pohjautuu näiden näkemysten mukaan ihmisten jakamille uskomuksille tietyn rodullisen tai etnisen ryhmän alemmuudesta suhteessa muihin vastaaviin ryhmiin, tai uskomuksista, joiden mukaan tuo ryhmä ansaitsee tulla suljetuksi poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle. Toisinaan kognitiiviset näkemykset asettavatkin rasismin olemassaolon ehdoksi tiettyjen yhteiskunnallisesti vaikuttavien ideologisten valtarakenteiden olemassaolon. Esimerkiksi Tommie Shelbyn (2002) mukaan on periaatteessa mahdollista, että rasismia voisi esiintyä ilman tietoisia ”hyvin muodostettuja” uskomuksia, mutta esittää rasismia olevan pohjimmiltaan mahdotonta ymmärtää ilman laajalle levinnyttä rasistista sosiaalista ideologiaa.

Uskomusperustaiset näkemykset pystyvät huomattavasti vaivattomammin vastaamaan hyväntahtoisen rasistin ja rationaalisen rasistin esiin nostamiin ongelmiin kuin non-kognitiiviset näkemykset. Koska ne pitävät uskomuksia rasismin varsinaisena elintilana, uskomukset voivat ongelmattomasti olla rasistisia ilman, että ne johtuisivat ennakkoluuloista tai vihasta, eikä niiden tarvitse myöskään johtaa rasistiseen toimintaan ollakseen rasistisia.

Uskomusperustaisia kognitiivisia teorioita vaivaa kuitenkin joukko vastaavia mutta erilaisia ongelmia: rasistinen ennakkoluulo on tyypillisesti artikuloimatonta, eikä sen esiintyminen edellytä, että ennakkoluuloisilla ihmisillä olisi varsinaisia rasistisia uskomuksia. Artikuloimaton etninen viha tai ennakkoluuloisuus – myös tiedostamaton viha tai ennakkoluuloisuus – näyttää aivan yhtä rasistiselta itsessään ilman ideologiaa tai täsmällisiä uskomuksia etnisistä ryhmistä kuin niiden kanssa.

Myös institutionaalisen rasismin selittäminen saattaa lopulta olla hyvin vaikeaa uskomusperustaisille näkemyksille. Esimerkiksi Yhdysvalloissa rasististen uskomusten avoimen hyväksynnän on havaittu vähentyneen merkittävästi, kun samanaikaisesti yhteiskunnallinen rodullinen syrjintä ja eriarvoisuus ei näytä vähentyneen vastaavasti (Barry-Jester 2015; Levy 2016). Yksi mahdollinen selitys on se, että institutionaalinen rasismi voi johtua yhtä lailla ihmisten tiedostamattomista non-kognitiivisista vinoumista kuin sosiaalisista ideologioistakin (Levy 2016). Joka tapauksessa havainto asettaa kyseenalaiseksi väitteen, että rasismi edellyttää aina rasistisia uskomuksia.

Toimintaperustaiset näkemykset

Toimintaperustaiset näkemykset rasismista pitävät rasismin käsitteen ensisijaisena sovellusalana inhimillistä toimintaa. Päämotivaatio näkemyksille on rasismin tuomitsemisessa: emme tuomitse tekoja tai huonoa kohtelua vain siksi, että niiden motiivit ovat epäkelpoja, vaan ennen kaikkea siksi, että ne aiheuttavat haittaa kohteilleen. Toimintaperustainen näkemys rasismista siis asettaa etusijalle rasismin uhrin näkökulman. Se tarjoaa työkaluja loukkaavien ja halventavien tekojen tuomitsemiseen kaikissa tapauksissa, joissa loukkaamista on tapahtunut riippumatta siitä, onko noiden tekojen motivaatiossa (non-kognitiivisissa asenteissa tai toimijan uskomuksissa) sinänsä moitittavaa (Philips 1984).

Agenttiperustainen näkemys on intuitiivinen joidenkin tapausten valossa. Jos henkilöä ei kutsuta ystävänsä häihin hänen etnisen taustansa takia, joihin hän ansaitsisi tulla kutsutuksi, näyttäisi kutsumatta jättäminen rasistiselta riippumatta niistä motiiveista, joiden vuoksi kutsua ei esitetty. Se, onko kutsumisesta luovuttu hyvien vai huonojen motiivien vuoksi, ei näytä vaikuttavan asiaan: vaikka ystävää haluttaisiin näin suojella rasististen sukulaisten vääjäämättömiltä loukkauksilta häissä, näyttäisi kutsun epääminen itsessään yhä rasistiselta teolta.

Michael Philips argumentoi, että toimintaperustainen käsitys pitäisi omaksua, koska juuri teot ja niiden mahdollinen loukkaavuus riippumatta tekijöidensä tarkoitusperistä on olennaista muiden kohtelemisen moitittavuuden arvioinnissa. Teot voivat olla rasistisesti loukkaavia niiden motivaatiosta riippumatta, ja näin tekojen rasistisuutta pitäisi arvioida myös sen perusteella, millaisia seurauksia ne aiheuttavat tai ovat omiaan aiheuttamaan.

Näkemys on vaikutusvaltainen myös filosofian ulkopuolella. Esimerkiksi sosiologi Vesa Puuronen toteaa rasististen tekojen tunnistamisen vaikeuteen liittyen: ”Nimittelyn, katseiden, eleiden ja ilmeiden rasistisuuden voi arvioida parhaiden (sic) niiden kohde. Jos henkilö, johon teko kohdistuu, määrittelee teon rasismiksi, kysymyksessä on rasismi riippumatta tekijän aikeista” (Puuronen 2011, 61).

Näkemys tekojen ensisijaisuudesta rasismin määrittelyssä on kuitenkin ongelmallinen. Hyväntahtoisen rasistin teot eivät näytä itsessään rasistisilta tai loukkaavilta, vaikka niiden motivaation keskiössä on uskomus, joka oletetusti on rasistinen. Eivätkö edes rasistiset rotuideologiat ja uskomukset ole itsessään rasistisia, elleivät ne johda (loukkaaviin, vääriin) tekoihin? Tämä seuraus vaikuttaa epäintuitiiviselta.

Toisaalta non-kognitivistien esittämät vastaväitteet kognitivismille näyttävät purevan myös toimintaperustaiseen näkemykseen rasismista: rasistisia ennakkoluuloja ja vihaa saattaa esiintyä yhtä hyvin ilman varsinaisia uskomuksia tai ideologioita kuin tekoja tai toimintaakin. Rasististen tekojen esiintyminen ei siis näytä olevan välttämätöntä rasismin esiintymiselle.

Rasisti ei myöskään näytä olevan yhtään sen vähemmän rasistinen, vaikka ei kykenisi tekemään ainuttakaan rasistista tekoa – esimerkiksi jos hän autiolle saarelle joutuessaan ei voisi kohdistaa tekojaan kehenkään tai kommunikoida rasistisia uskomuksiaan muille. Moitittavien tekojen puuttuminen ei näytä tekevän henkilöstä tai hänen uskomuksistaan vähemmän rasistisia, vaikka moitittavien tekojen puute sinänsä saattaakin vähentää rasistin toimijana ansaitseman moitteen määrää suuresti.

Toimintaperustaisten näkemysten ongelma saattaakin piillä siinä, että ne virheellisesti samaistavat moraalisen tuomittavuuden ja rasistisuuden: teot ovat (yllä käsitellyn kontrolliperiaatteen mukaisesti) se, mitä voimme ensisijaisesti kiittää tai moittia, mutta tästä ei seuraa, että myös rasismi ensisijaisesti olisi vain tekojen ominaisuus.


Rasismin paikantamisen ongelma

Edellä esitellyt näkemykset rasismista, tai rasismin käsitteen analyysit, ovat kaikki ongelmallisia, koska ne jättävät rasismin käsitteen alan ulkopuolelle tapauksia, jotka vaikuttaisivat olevan olennaisia rasismille. Joshua Glasgow on nimittänyt tätä rasismin paikantamisen ongelmaksi (Glasgow 2009). Rasismi näyttää sijaitsevan monissa eri paikoissa – asenteissa, uskomuksissa ja teoissa. Edellisten näkemysten ongelma olisi siis se, että ne painottavat liiaksi yhtä mahdollista lokaatiota ja ohittavat muut yhtä olennaiset sijainnit.

Rasismi synnyttääkin kaksi erilaista, mutta samankaltaista filosofista ongelmaa. Yhtäältä rasismin moitittavuus näyttää edellyttävän, että käsitystä moitteen tai kiitoksen mahdollisista ”ansaitsijoista” laajennetaan koskemaan asioita, jotka eivät kitkattomasti sovi yhteen perinteisen vastuukäsityksen kanssa, joka on sitoutunut kontrolliperiaatteeseen. Kontrolliperiaatteen mukaanhan moite tai kiitos kohdistuu tekoihin, joiden tekemiseen toimijalla on ollut vaikutusmahdollisuus. On kuitenkin selvää, että toimijan vaikutusmahdollisuudet moniin muihin asioihin, kuten kasvuympäristöstä perittäviin ennakkoluuloihin, primitiivisiin pelko- tai inhoreaktioihin, ja jopa omiin uskomuksiinsa ovat parhaimmillankin rajalliset. Uskomuksetkaan eivät täysin aukottomasti ole jotain, josta uskoja voi olla vastuussa kontrolliperiaatteen mukaan, koska harvoin voimme valita vapaasti mitä uskomme – se, mikä näyttää meistä todelta, ikään kuin pakottaa meidät uskomaan asian todeksi. Jos rasismi siis sijaitsee myös muissa lokaatioissa kuin kontrollimme alaisissa teoissa ja rasismi on moitittavaa, niin olemme pakotettuja arvoimaan uudelleen perinteisiä moitittavuuden ehtoja.

Toisaalta rasismi näyttää rikkovan filosofiassa vakiintuneita kategoria-rajoja, koska rasismi näyttää voivan sijaita itsenäisesti toisistaan olennaisella tavalla eroavissa asioissa – asenteissa ja tunteissa, tiedollisissa uskomuksissa sekä toiminnassa. Merkittävät erot näiden eri lokaatioiden luonteiden välillä ovat kiinteässä yhteydessä rasismin kontrolliperiaatteelle aiheuttamaan haasteeseen.

Paikantamisongelmaan on kaksi erilaista vastauslinjaa: voidaan joko ”risteyttää” kaksi tai useampi näkemys paremman (laajemman tai täsmällisemmän) käsitteellisen kattavuuden saavuttamiseksi tai sitten etsiä monistista analyysiä, joka onnistuneesti kattaisi kaikki tai keskeisimmät rasismin muodot ohittaen niiden väliset erot. On syytä huomata, että käytännöllisesti katsoen kaikki yllä käsiteltyjen näkemysten kannattajat huomioivat eri tavoin myös muita lokaatioita kuin rasismille keskeiseksi katsomansa sijainnin, joten tarkalleen ottaen heidän näkemyksiään tulisi ehkä pitää risteyttävinä.

Risteytysnäkemykset

Edward Blum on puolustanut (lokaatio-ongelmasta riippumattomista syistä) disjunktiivista näkemystä (disjunktio tarkoittaa ”tai”-sanalla ilmaistavaa loogista konnektiivia; disjunktiiviset näkemykset ikään kuin ketjuttavat ”tai” sanojen avulla vaihtoehtoisia ominaisuuksia – esim. ennakkoluulo tai ideologia tai sorto – joista minkä tahansa esiintyminen on riittävää rasismille). Hänen mukaansa rasismi on rodulliseen tai etniseen ryhmään R kohdistuvaa alentamista tai antipatiaa (Blum 2002). Antipatia on selvästikin non-kognitiivinen asenne, jonka voidaan ajatella sisältävän vihan, epäsuopeat stereotypiat ja ennakkoluulot sekä kielteiset tuntemukset. Alentaminen puolestaan liittyy luontevasti toimintaan, mutta myös uskomusten tai uskomusjärjestelmien voidaan katsoa olevan rodullisesti tai etnisesti alentavia.

Blumin näkemyksen varsinaisena motivaationa on tarve erottaa rasismi muista rodullisista ja etnisistä moraalisesti moitittavista ongelmista. Hänen näkemyksensä ei kuitenkaan suoriudu tästä täysin tyydyttävästi. On muun muassa huomautettu, että hänen omat esimerkkinsä ei-rasismista ovat kiistanalaisia: esimerkiksi opettaja, joka pyytää luokan ainoaa tummaihoista opiskelijaa tuomaan käsillä olevaan yhteiskunnalliseen keskustelun ”mustan näkökulman” ei Blumin mukaan ole rasistinen, vaikkakin se voi olla monin tavoin rodullisesti loukkaava (oppilasta kohtaan, tummaihoisia kohtaan). Kriitikoiden mielestä opettajan loukkaavuus on nimenomaan rasistista: Opettaja tuntuisi olettavan, että on olemassa jokin ”musta näkökulma”, mikä näyttää ohittavan kokonaan sen, että tummaihoisuus tuskin on yhden homogeenisen kulttuurin tai näkökulman perusta.

Tämänkaltainen rodullinen yli-yleistäminen on malliesimerkki rasismista, kun se on luonteeltaan negatiivista tai arvelluttavaa. Ei ole selvää, että vähemmän arvelluttava yli-yleistäminen, jota opettaja näyttää tässä tekevän, olisi ongelmatonta vain siksi, että yleistys ei ole negatiivinen. Samaan tapaan kuin hyväntahtoisen rasistin tapauksessa yllä, voi olla perusteltua ajatella pikemmin, että rodullinen yleistäminen on jo pelkän epätotuuden vuoksi rasistista ja yleistyksen negatiivisuus vain korostaa tuon rasismin tuomittavuutta. Ehkä hyväntahtoiset ja harmittomat rasistiset yleistykset eivät vain herätä meissä niin suuria reaktioita kuin negatiiviset yleistykset, koska niistä harvoin koituu yhtä suurta haittaa yleistyksen kohteille.

Blumin näkemys ei myöskään onnistu selittämään monia yllä käsiteltyjä ongelmatapauksia. Hyväntahtoinen rasisti ei aivan ilmeisellä tavalla ole rasisti Blumin näkemyksen mukaan: tällä ei ole antipatiaa etnistä ryhmää kohtaan, eikä ole selvää millä tavoin tämä alentaisi ryhmää, jota pyrkii auttamaan. Hyväntahtoinen rasisti näyttää pikemmin olevan vain perustavalla tavalla väärässä uskomuksissaan ja arvostelmissaan. Myöskään rationaalinen rasisti ei (oletettavasti) koe antipatiaa tummaihoisia kohtaan, ja jos hän ei päädy käyttäytymään eriarvoistavasti uskomuksensa vuoksi, ei hän näytä syyllistyvän minkäänlaiseen alentamiseen.

Michael Dummett (2004) on ehdottanut risteytysnäkemystä, joka on konjunktiivinen (”konjuktio” tarkoittaa loogista konnektiivia, joka ilmaistaan sanalla ”ja”; konjunktiivinen näkemys edellyttää monien ehtojen – esim. ennakkoluulo ja ideologia ja sorto – samanaikaista täyttymistä, jotta rasismia voisi esiintyä). Dummettin mukaan rasismi täsmällisesti ottaen on aina ennakkoluuloa yhtä tai useampaa rodullista ryhmää kohtaan, joka ilmenee vihamielisenä käytöksenä (lähes) kaikkia noiden ryhmän jäseniä kohtaan (Dummett 2004, 27–34). Ennakkoluulon Dummett ajattelee kattavan käytännössä kaikki negatiiviset non-kognitiiviset asenteet, kuten epäluuloisuuden, pelon ja vihan.

Hybridinäkemysten yleinen looginen piirre on se, että siinä missä disjunktiivinen vaihtoehtojen ketjuttaminen laajentaa käsitteen alaa, niin konjunktiivinen edellytettyjen ominaisuuksien ketjuttaminen puolestaan kaventaa sitä. Tämän ilmiön johdosta Dummettin näkemyksen mukaan rasismia esiintyy ainoastaan silloin kun sekä tietyt non-kognitiiviset tilat että tietty käytös esiintyvät yhdessä. Tämä ongelma aiheuttaa merkittävän rasismin alan kaventumisen ja estää Dummettin näkemyksen puitteissa nimittämästä rasismiksi yksinään esiintyviä ennakkoluuloja, uskomuksia tai tekoja (sekä myös ennakkoluulojen ja uskomusten yhdistelmiä ja niin edelleen) mikä on hyvin epäintuitiivista.

Myös rasismin filosofian klassikoksi muodostunut Anthony Kwame Appiahin (1990) näkemys on periaatteessa risteyttävä, vaikka tämä ei ole aivan itsestään selvää. Appiahin mukaan rasismi edellyttää uskomuskomponenttia, uskoa erillisten rotujen olemassaoloon ja rotujen moraaliseen eriarvoisuuteen. Tämän lisäksi henkilöllä täytyy olla käyttäytymistaipumus (so. dispositio) toimia noiden rotuja koskevien arvoarvostelmien perusteella tietyllä tavalla. Appiahin näkemys on näin ollen konjunktiivinen kuten Dummettinkin ja siksi rajoittaa käsitteen alaa tavalla, joka tekee monien ilmeisen rasististen ilmiöiden pitämistä rasistisina vaikeaa (Levy 2016).

Appiahin näkemystä voidaan kuitenkin puolustaa tarkastelemalla käyttäytymistaipumuksen käsitettä tarkemmin. Siinä mielessä kuin ilmaus sopii Appiahin näkemykseen, on ilmeistä, että uskomukset tosiasioista, erilaiset arvoarvostelmat kuin myös non-kognitiiviset asenteet, tunteet ja ennakkoluulot muodostavat käyttäytymistaipumukset, eli toimivat perusteina tai syinä tietynlaiselle toiminnalle (ennemmin kuin muunlaiselle). Näin ollen näyttää siltä, että uskoa rotujen erillisyyteen ja eriarvoisuuteen ei voida suoraviivaisesti erottaa käyttäytymistaipumuksista Appiahin näkemyksessä: toimintamme on uskomustemme määräämää (toimimme sen mukaan, mitä pidämme totena), ja näin ollen uskomukset ja käyttäytymistaipumukset ovat mahdollisesti yksi ja sama asia.

Ei siis ole selvää, että Appiahin näkemys rajoittaa rasismin käsitteen alaa konjunktiivisuutensa vuoksi, tai että sitä pitäisi edes pitää konjunktiivisena (Levy 2016); äsken esitetyn valossa sitä voisi pitää pikemmin kognitiivisena näkemyksenä. Appiah esittää myös hyödyllisen analyysin irrationaalisuuden roolista rasistisissa uskomuksissa pitäytymisessä, mutta tätä osaa hänen näkemyksestään ei ole mahdollista tarkastella tässä kirjoituksessa.

Monistiset näkemykset ­– Glasgow’n epäkunnioittavuus-analyysi

Useimmat filosofit selvästikin pitävät monistisia, eli yhtenäistäviä rasismikäsityksiä, tavoiteltavina. Monistinen analyysi F:stä artikuloi ominaisuuden G (tai ominaisuusjoukon), joka yhdistää täsmällisesti ja erityisesti kaikkia F-ilmiöitä, tässä tapauksessa rasismia. Mikäli huomio analyysissä kuitenkin kiinnittyy rasismia yhdistävien tekijöiden sijasta sen sijaintiin, yhdistävien piirteiden havaitseminen vaikeutuu selvästi.

Joshua Glasgown (2009) epäkunnioittavuus-analyysi rasismista tähtää kaikkea rasismia ennakkoluuloista vitseihin yhdistävän piirteen vangitsemiseen. Sen mukaan mikä tahansa X on rasismia jos ja vain jos X on epäkunnioittavaa rodullistetun ryhmän R jäseniä kohtaan ryhmän R jäseninä.

Määritelmä käyttää sosiologiassa laajalti käytettyä rodullistamisen käsitettä. Käsite on hyödyllinen erityisesti yhteiskunnallisia valta- ja syyseuraussuhteita arvioitaessa. Sillä, onko ihmisryhmä todella rodullinen ryhmä vai ei, ei varsinaisesti ole suurta merkitystä, jos sosiaalisissa suhteissa ryhmän jäseniin joka tapauksessa suhtaudutaan kuin se olisi oikea ”rotu”. Useimpien filosofien mielestä rodun käsite itsesessään on vain jäänne (rasistista) rotuteorioista, ja sosiaaliset luokat, joissa etnisyys näyttelee eittämättä merkittävää roolia, eivät todellisuudessa heijastele mitään sellaista biologista yhtenäisyyttä, joita ”oikeilla” roduilla oletettavasti pitäisi olla (ks. Hardimon 2003).

Glasgow’n analyysi edellyttääkin rasismin mahdollisilta kohteilta vain, että tietyn ryhmän jäseniin suhtaudutaan tietyllä tavalla siksi että nämä käsitetään kyseisen ryhmän jäseniksi. On selvää, että monissa yhteyksissä esimerkiksi kulttuuri (esim. islamilainen, juutalainen, romanikulttuuri) korvaa biologiseksi käsitetyn rodun, ja toimii tai käyttäytyy kuin kyseessä olisi ”rotu” (Balibar 1991).

Glasgow’n määritelmä osoittaa keskeisen tekijän, epäkunnioittavuuden (engl. disrespect), jonka täytyy olla läsnä, jotta jokin voisi olla rasismia. Epäkunnioittavuus on kuitenkin laaja käsite, mikä on tarkoitettu määritelmän vahvuudeksi. Henkilö voi olla epäkunnioittava, jos tahallisesti loukkaa muita tai on välinpitämätön, mutta on mahdollista käyttäytyä loukkaavasti myös vahingossa ja tietämättään. Epäkunnioittaminen voi ansaita myös moraalisesti paljon vakavamman moitteen, jos sen ajatellaan merkitsevän ihmisarvon kunnioittamisen ohittamista, eli ihmisarvon alentamista. On syytä huomauttaa, että Glasgow ei itse kytke epäkunnioittavuutta suoraan yhtäläisen ihmisarvon loukkaamiseen, mutta monien moraalinäkemysten puitteissa tämä olisi hyvin luontevaa. Tällöin epäkunnioittavuus ei ole niinkään kenenkään kokemuksista riippuvaista loukkaamista, vaan pikemmin epäonnistumista ihmisten yhtäläisen ihmisarvon kunnioittamisessa, joka on ilmiönä yksilöiden kokemuksista riippumaton. On joka tapauksessa selvää, että Glasgow ajattelee epäkunnioittamisen voivan olla myös arkisempaa kunnioituksen puutetta.

Ennakkoluulot ja negatiiviset ennakkoasenteet ovat tyypillisesti loukkaavia, koska ne eivät perustu kohteidensa omille ominaisuuksille, vaan ovat, kuten nimityskin paljastaa, ilman riittäviä tietoja ”ennakkoon” muodostettuja. Epäsuopeat tai virheelliset uskomukset voivat olla itsessään loukkaavia, vaikka eivät tulisi edes ilmi tai johtaisi tekoihin. Epäsuopeuden mahdollinen laajuus auttaa Glasgow’n analyysiä vastaamaan rasismin lokaatio-ongelmaan, mistä syystä se on kattavampi kuin tiettyihin sijainteihin rajoittuneet näkemykset.

Määritelmä osoittaa myös olennaisen mekanismin rasismissa. Mikä tahansa rodullinen tai etninen syrjintä tai epätasa-arvo ei ole rasismia, vaan vain sellainen, joka kohdistuu tiettyyn rodullistettuun (rodunkaltaiseksi käsitettyyn) ryhmään R ryhmänä R. Etnisen vähemmistön edustajaan kohdistuva käytös voi olla hyvinkin epäkunnioittavaa monista syistä, mutta se on rasismia vasta kun se on epäkunnioittavaa häntä kohtaan tietyn etnisen ryhmän jäsenenä. Loukkaukseksi tarkoitettu keskisormen näyttäminen arabille ei siis ole rasismia vain siksi, että se loukkaa henkilöä, joka sattuu kuulumaan tiettyyn etniseen ryhmään. Motiivi näyttää keskisormea henkilölle loukkaamistarkoituksessa siksi, että tämä on arabi, olisi määritelmän mukaisesti rasistinen.

Hyväntahtoisen rasistin ja rationaalisen rasistin tapaukset eivät myöskään ole ongelma: voi olla hyvin epäkunnioittavaa uskoa jotakin negatiivista ja yleistävää tietystä ihmisryhmästä, vaikka tuo uskomus ei johtaisi moitittaviin tekoihin tai se johtaisi vain hyviin tekoihin. Hyväntahtoisen rasistin tapauksessa rasistisesta uskomuksesta johtuva toiminta pitänee käsittää holhoamisena. Rationaalinen rasisti puolestaan suhtautuu yksilöihin vain viiteryhmänsä edustajina ja ohittaa täten sen yksilöllisen arvion, jonka jokainen ansaitsee (eettisen individualismin mukaan), ja siksi hänen uskomuksensa on epäkunnioittava jopa silloin, kun se ei johda tekoihin.

Yleisesti ottaen Glasgow’n analyysi on tärkeä edistysaskel tiettyihin ”sijainteihin” keskittyviin rasismin analyyseihin. Yksi ja sama analyysi pätee niin rasistista henkilöistä, yhteiskunnista, instituutioista, vitseistä (tai propositioista) ja symboleista (tai niiden käytöstä tietyssä kontekstissa). Yksi ja sama selitys kertoo miksi rasismi on (prima facie) moraalisesti ongelmallista, mahdollisesti myös sen, miksi rasismi on kategorisesti väärin.

Glasgow’n analyysi on kuitenkin myös ongelmallinen. Kuten Glasgow itsekin huomioi, epäkunnioittavuuden käsite on hyvin monimuotoinen – hyvin monet asiat voivat olla epäkunnioittavia, mutta ei ole selvää, että ne ovat samalla tavalla epäkunnioittavia tai epäkunnioittavia samasta syystä tai samojen tekijöiden vuoksi. Ennakkoluulot tai inho, uskomukset, teot, instituutiot ja monet muut asiat voivat olla kaikki epäkunnioittavia, mutta ovatko ne epäkunnioittavia samalla tavalla, samoista syistä? Onko yhtäläiseen ihmisarvoon kohdistuva epäkunnioittavuus samanlaista epäkunnioittamista kuin arkisemmat loukkaavat asenteet? Mikäli vastaus näihin kysymyksiin on kieltävä, näyttää siltä, että Glasgow’n määritelmä onnistuu vain siirtämään rasismin moninaisuuden ongelman toisen vastaavan moraalista tuomiota viestivän käsitteen määrittelyn taakaksi.

Glasgow ei pidä edellistä huomiota varsinaisena ongelmana, koska rasismin käsite olisi tästä huolimatta yhtenäinen, ja moraaliset käsitteet, mukaan lukien epäkunnioittavuus, ovat usein huomattavasti monimuotoisempia kuin esimerkiksi "tiikerin" tai "kullan" kaltaiset luonnonlajikäsitteet (jotka nekin ovat monella tapaa ongelmallisia). Yksi tapa edetä asiassa voisi olla vedota Richard Boydin näkemykseen moraalisista käsitteistä ”ryväskäsitteinä” (engl. cluster concept), jotka eivät määrittele käsitettä yhden yhtenäisen ominaisuusjoukon avulla, vaan antavat pikemmin vaihtoehtoisten ominaisuuksien listan (so. disjunktion), josta tietyt ominaisuusyhdistelmät tyydyttävät käsitteen (Boyd 1988). Esimerkiksi sairauden käsite on ryväskäsite: ei ole yhtä sairautta tai ominaisuusjoukkoa, joka löytyy kaikilta sairailta. Sairauden käsite pätee monista hyvin erilaisista fysiologisista ja toiminnallisista tiloista, joita yhdistää oikeastaan vain se, että ne aiheuttavat erilaista haittaa kantajalleen ja ovat epänormaaleja ja ei-toivottavia tiloja. Epäkunnioittaminen voisi olla samanlainen käsite: se sopii lukuisiin erilaisiin tapauksiin erilaisten ominaisuuksien vuoksi, joita yhdistävä piirre voisi olla se, että moraaliset käsitteemme ryhmittelevät ne samanlaisen moraalisen tuomion ansaitsevien tapausten tai samalla tavalla väärien tekojen ja asenteiden joukkoon.

Jos epäkunnioittavuus voidaan käsittää ryväskäsitteenä rasismin analyysin tarpeisiin, niin herää kysymys, miksi itse rasismin käsitettä ei määritellä suoraan tällä tavalla, eli ryväskäsitteenä. Jani Sinokki (2017a; ks. myös 2017b) on ehdottanut tällaista lähestymistapaa käyttäen sopimusteoreettista perustaa ja tarkastellut Yhdistyneiden kansakuntien Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen sisältämää rasismin määritelmää (Yhdistyneet kansakunnat 1965). Yleissopimus sisältää listan, joka määrittelee kielletyt toiminnat ja perusteet toiminnalle, ja siinä esitetyt seikat voidaan yhdistää yhdeksi määritelmäksi, joka antaa ehdot rasismin esiintymiselle samaan tapaan kuin sairauksia kuvaava (kattava) lista voisi antaa ehdot sille, milloin sairauden käsitettä on soveliasta käyttää. Tämän lähestymistavan etuihin kuuluu se, että rasismin käsitteen normatiivinen voima voidaan helposti selittää (so. se johtuu normatiivisista sopimuksista kansainvälisellä ja kansallisella tasolla) sekä se, että erillisten moraalisten käsitteiden analysointia ei tarvita.

Johtuen Sinokin ottamasta lähtökohdasta, joka etenee edellä mainittuun yleissopimukseen sisältyvästä määritelmästä tai listauksesta, tämä analyysi ei kuitenkaan ole niin kattava rasististen ilmiöiden suhteen kuin Glasgow’n analyysi ja pysyy pikemmin yhteiskuntafilosofisella tasolla. Myös ryväskäsitteiden tunnettu ongelma vaikeuttaa analyysin käytettävyyttä: ryväskäsitteen määritelmät sisältämät ehtolistaukset ovat monimutkaisia, ja vaatii toisinaan suurta vaivannäköä ja tulkintaa selvittää täyttääkö tietty tapaus määritelmän ehdot vai ei.

Kuitenkin rasismin monististen laajojen analyysien olemassaolo ja niiden verrattain hyvä selitysvoima suhteessa näkemyksiin, jotka rajoittavat rasismin vain tiettyihin ilmiöihin tai ”sijainteihin”, osoittaa ainakin sen, että rasismin käsitteen pitäminen epäyhtenäisenä on perusteetonta. Rasismi näyttää näiden analyysien puitteissa olevan käsite, joka on mahdollista määritellä kattavalla tavalla, joka ohittaa ilmeisimmät vastaesimerkit. Filosofinen keskustelu rasismin määritelmästä tulee kuitenkin jatkumaan, koska tähän mennessä esitetyt määritelmät jättävät monia teoreettisia kysymyksiä auki.


Suositeltavaa jatkolukemista

Sinokki, Jani (toim.). (2017). Rasismi ja filosofia. Eetos ry., Turku.

- Suomenkielinen filosofinen kokoomateos rasismin filosofiasta. Tarkastelee rasismia kirjoittajien ammatillisen erityisosaamisen näkökulmasta etnisestä ruuasta rasistiseen huumoriin, huonosta uskosta syrjinnän käsitteeseen.

Goldberg, David Theo (toim.) (1990). Anatomy of Racism. University of Minnesota Press, Minnesota.

- Rasismin filosofian klassikoksi muodostunut kokoomateos. Sisältää kirjoituksia erilaisista filosofisista tutkimusperinteistä.

Levine, Michael & Tamas Pataki (toim.). (2004). Racism in Mind. Cornell University Press, Ithaca & London.

- Analyyttiseen filosofiaan painottunut kokoomateos, joka sisältää monia nykyisessä rasismin filosofisessa tutkimuksessa keskeisiksi nousseita kirjoituksia.

Puuronen, Vesa. (2011). Rasistinen Suomi. Gaudeamus, Helsinki.

- Sosiologinen tarkastelu rasismista ja sen esiintymisestä Suomessa. Sisältää valaisevia tapaustutkimuksia.

Rastas, Anna; Huttunen, Laura; Löytty, Olli (toim.). (2018). Suomalainen vieraskirja — kuinka käsitellä monikulttuurisuutta. (3. painos) Vastapaino, Tampere.

- Rasismin ja eriarvoisuuden esiintymisen taustaa Suomessa monipuolisesti tarkasteleva kirjoituskokoelma.


Kirjallisuusluettelo

Appiloginah, Kwane Anthony. (1990). ”Racisms.” Teoksessa Anatomy of Racism. David Theo Goldberg (toim.). University of Minnesota Press, Minnesota, 3–17.

Arthur, John. (2007). Race, Equality, and the Burdens of History. Cambridge University Press, Cambridge.

Balibar, Étienne. (1991). “Is There a ‘Neo-Racism’?” Teoksessa Race, Nation, Class – Ambiguous Identities, 17–28.

Barry-Jester, Anna Maria. (2015). “Attitudes Toward Racism and Inequality Are Shifting.” FiveThirtyEight (2015).

Basu, Rima. (2018). “The Wrongs of Racist Beliefs.” Philosophical Studies 176 (9): 2497–2515.

Blum, Lawrence. (2002). “Racism: What It Is and What It Isn’t.” Studies in the Philosophy of Education 21 (2): 203–218.

Boyd, Richard (1988). “How to Be a Moral Realist.” Teoksessa Essays in Moral Realism. G. Saire McCord (toim.). Cornell University Press, Ithaca & London.

Corlett, J. Angelo. (2005). “Race, Racism, and Reparations.” Journal of Social Philosophy 36 (4): 568–585.

D’Souza, Dinesh. (1995). The End of Racism. Free Press Paperbacks, New York.

Dummett, Michael. (2004). “The Nature of Racism.” Teoksessa Racism in Mind. Michael Levine & Tamas Pataki (toim.) Cornell University Press, Ithaca & London.

Fanon, Frantz. (1970). Sorron Yöstä. Suomentanut Hilkka Mäki. Taskutieto, Porvoo.

Garcia, J. L. A. (1996). "The Heart of Racism.” Journal of Social Philosophy 27 (1): 5–46.

Garcia, J. L.A. (1999). “Philosophical Analysis and the Moral Concept of Racism.” Philosophy and Social Criticism 25 (5): 1–32.

Garcia, J. L.A. (2004). “Three Sites for Racism: Social Structures, Valuings, and Vice.” Teoksessa Racism in Mind. Michael Levine ja Tamas Pataki (toim.). Cornell University Press, Ithaca & London, 35–55.

Glasgow, Joshua. (2009). “Racism as Disrespect.” Ethics, 120 (1): 64–93.
Hardimon, Michael O. (2003). “The Ordinary Concept of Race.” The Journal of Philosophy 100 (9): 437–455.

Haslanger, Sally. (2004). “Oppressions: Racial and Otherwise.” Teoksessa Racism in Mind. Michael Levine ja Tamas Pataki (toim.). Ithaca: Cornell University Press, 97–123.

Hieronymi, Pamela. (2006). “Controlling Attitudes.” Pacific Philosophical Quarterly 87 (1): 45–74.

Hieronymi, Pamela. (2008). “Responsibility For Believing.” Synthese 161 (3): 357–373.

Kutz, Christopher. (2000). Complicity: Ethics and Law for a Collective Age. Cambridge University Press, Cambridge.

Launis, Veikko. (2017). “Rasismi syrjintänä.” Teoksessa Rasismi ja filosofia, Jani Sinokki (toim.). Eetos ry, Turku, 257–270.

Levy, Neil. (2016). “Am I a Racist? Implicit Bias and the Ascription of Racism.” The Philosophical Quarterly 67 (268): 534–551.

McHugh, Conor. (2012). “Epistemic Deontology and Voluntariness.” Erkenntnis 77 (1): 65–94.

Miles, Robert. (1989). Racism. Routledge, London & New York.

Mills, Charles W. (2003). “'Heart' Attack: A Critique of Jorge Garcia’s Volitional Conception of Racism.” The Journal of Ethics 7 (1): 29–62.

Philips, Michael. (1984). “Racist Acts and Racist Humor.” Canadian Journal of Philosophy 14 (1): 75–96.

Shelby, Tommie. (2002). “Is Racism in the ‘Heart’?” Journal of Social Philosophy 33 (3): 411–20.

Sinokki, Jani. (2017a). “Rasismi ja käsitenihilismi.” Ajatus 74: 173–203.

Sinokki, Jani. (2017b). “Rasismin määritelmä.” Teoksessa Rasismi ja filosofia, Jani Sinokki (toim.). Eetos ry., Turku, 271–289.

Yhdistyneet kansakunnat. 1965. Kaikkinaisen Rotusyrjinnän Poistamista Koskeva Kansainvälinen Yleissopimus.