Hyve-etiikka

Olli-Pekka Vainio (julkaistu 17.5.2016)

Hyve-etiikka on normatiivisen etiikan suuntaus, joka mukaan tekojen moraalista luonnetta arvioidaan siitä näkökulmasta kuinka moraalisesti ihanteellinen, eli hyveellinen, yksilö toimisi. Hyve-etiikka esitetään usein vaihtoehtona seuraamusetiikalle eli utilitarismille ja sääntöetiikalle eli deontologiselle etiikalle, joissa tarkastelu keskittyy teon seurauksiin tai yleistettävien käskyjen ja sääntöjen noudattamiseen. (Ks. Etiikka)
  1. Modernin moraalifilosofian ongelma
  2. Hyve-etiikan suuntauksia
  3. Hyve-etiikan keskeisiä teemoja
  4. Hyve-etiikan kritiikkiä
  5. Suositeltavaa jatkolukemista
  6. Kirjallisuus



Modernin moraalifilosofian ongelma

Hyveitä koskeva teoretisointi liitetään tyypillisesti Aristoteleen (384–322 eaa.) ajatteluun. (Ks. Aristoteles) Miksi antiikin ajan filosofilla ajatellaan olevan käyttöarvoa vielä tänäkin päivänä? Taustalla on viimeisen sadan vuoden aikana hiljalleen käynnissä ollut aatehistoriallinen murros.

Toisen maailmansodan jälkeen länsimainen eettinen teoriamuodostus oli ajautunut muutostilaan. Sodan kauhut ja erilaiset totalitaristiset filosofiat olivat jättäneet jälkeensä skeptisen ilmapiirin. Uskonnon julkinen rooli eräänlaisena moraalisena takuumiehenä alkoi hiljalleen heiketä varsinkin 1960-luvun jälkeen eivätkä muutkaan instituutiot, joilla oli ollut moraalis-pedagoginen funktio, enää nähneet itseään moraalinvartijoina. Samanaikaisesti filosofian ja luonnontieteiden piirissä alkoi kuulua kriittisiä ääniä koskien ihmisen, tai olentojen ylipäätään, luontaista teleologiaa eli päämääräsuuntautuneisuutta. Erityyppisten luonnonlakiteorioiden mukaan jokaisen olion olemus viime kädessä määräsi sen, mikä kullekin olennolle oli hyväksi. Mutta jos tällaista olemusta ei ollut (tai jos sellainen oli, se oli aina jotenkin sattumanvaraisesti määräytynyt) ei tätä olemusajattelua voinut käyttää yleisen, kaikkia sitovan moraalin pohjana. Hyveteorioiden nousun taustalla voidaan nähdä myös yleinen anti-teoreettinen liikehdintä tieteenfilosofiassa (esim. Paul Feyerabend) ja toisaalta kommunitarismin nousu poliittisessa filosofiassa. Gilbert Meilaender (1988) esittää, että hyve-etiikan nousu korreloi myös postmodernin individualismin kanssa.

1900-luvulla näihin edellä mainittuihin ongelmiin oli etsitty vastausta kahden teorian, utilitarismin ja deontologismin avulla. Utilitarismin mukaan moraalisen teon keskeinen mittari on se, että se tuottaa maksimaalisen määrän hyvää mahdollisimman suurelle joukolle ihmisiä (ks. Utilitarismi). Deontologismin mukaan järki osoittaa meille yleispätevät periaatteet, joita kaikkien tulee kaikissa tilanteissa noudattaa. Tällainen periaate on esimerkiksi Kantin kategorinen imperatiivi (toimi aina siten, että toimintatapasi voitaisiin yleistää kaikkia koskevaksi säännöksi). Teon hyvyyttä eivät siis määrää sen seuraukset, vaan hyvyys on käskyn itsensä ominaisuus. On kuitenkin hyvä huomioida, että utilitarismi on vain yksi (joskin ehkä tunnetuin) konsekventialismin tai seurausetiikan muoto. Samoin kantilainen deontologismi on vain yksi deontologisen etiikan muoto. (Ks. Kant: Etiikka)

Oxfordissa vaikuttanut moraalifilosofi Elisabeth Anscombe kuitenkin tökkäsi sormensa näiden teorioiden heikkoihin pisteisiin esseessään ”Modern moral philosophy” (1958), ja tätä esseetä pidetään yleisesti modernin hyve-etiikan, tai hyveteoretisoinnin ylipäätään, lähtölaukauksena. Joskus tosin esitetään, että hyveitä ei olisi käsitelty länsimaisessa filosofiassa keskiajan jälkeen, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi Kantin teokset sisältävät hyveteoretisointia (Hill 2012). Samoin ajatus velvollisuudesta ei ole vain kristinuskon mukanaan tuoma idea, vaan se esiintyy jo esi-kristillisellä ajalla, esim. Cicerolla (106-43 eaa.).

Anscomben kritiikin taustalla olivat deontologismin ja utilitarismin jo pitkään tiedossa olleet ongelmat. Jos ei ole olemassa lain antajaa, mihin velvollisuudet oikein perustuvat? Miksi hyvinvoinnin pitäisi olla eettisen pohdinnan keskeinen tekijä? Edellä mainitut toisen maailmansodan tapahtumat olivat syöneet uskoa ihmisen järkeen (irrallaan muista sielunkyvyistä, kuten empatiasta ja tunteista) löytää oikeita toimintamalleja. Akateemisen moraalifilosofian piirissäkin energia oli keskitetty lähinnä moraalisten käsitteiden merkitysten pohtimiseen. Anscomben kollega Alasdair MacIntyre esittikin teoksessaan Hyveiden jäljillä (1981, suom. 2004) kuvauksen länsimaisesta kulttuurista tilana, jossa moraalisia käsitteitä (kuten ”oikea”, ”väärä”, ”velvollisuus”) edelleen käytettiin ahkerasti ilman, että kukaan oikeastaan tiesi mitä ne tarkoittivat tai mihin ne perustuivat.

Sittemmin hyve-eetikot ovat kritisoineet utilitaristeja ja deontologisteja useilla muillakin argumenteilla. Esimerkiksi onko todellakin niin, että oikea teko on sellainen, joka tehdään sääntöjä seuraten? Hyve-eetikot ovat huomauttaneet, että muiden eettisten teorioitten ongelma on ollut niiden epämääräisyys. Kun sääntöjä on täytynyt säätää sopimaan alati muuttuviin tilanteisiin, niistä on tullut niin epämääräisiä ja yleisluontoisia, ettei niillä ole juurikaan käyttöä. Olennainen on ollut myös se huomio, että teoriaan perehtyneillä eetikoilla ei näytä olevan mitään erityistä viisautta verrattuna käytännön päätöksiä tekevään tahoon, kuten lääkäreihin, sotilaisiin, poliiseihin ja poliitikkoihin.

Lisäksi sääntökeskeisyys vääristää olennaisella tavalla moraalista maisemaamme. Esimerkiksi on mahdollista, että henkilö ei riko mitään velvollisuutta tai sääntöä, mutta toimii silti epähumaanisti; tai vastaavasti henkilö voi toimia oikeuksiensa rajoissa ja olla julma. Samoin on ongelmallista, jos ajattelemme, että voimme tehdä mitä vain, kunhan emme riko jonkun toisen oikeuksia vastaan, tai että meillä ei ole koskaan hyvää syytä luopua tai tinkiä joistakin oikeuksistamme.

Muun muassa tämänkaltaisten huomioiden avulla hyve-eetikot pyrkivät kiinnittämään huomioita siihen, että moraalisten sääntöjen ja velvollisuuksien takana on syvempi taso: teon tekijän ominaisuudet eli luonne (character). Tiivistetysti hyve-etiikan mukaan teon oikeellisuus ei ole seurausta siitä, että se tekee mahdollisimman monet onnellisiksi tai siitä, että se ilmentää universalisoitavissa eli yleistettävissä olevaa rationaalista periaatetta (nämä ovat toki itsessään hyviä periaatteita, mutta hyveteoreetikoiden mielestä riittämättömiä). Sen sijaan oikeellisuus riippuu siitä ilmentääkö teko hyvettä; hyve puolestaan on tässä yhteydessä tekijä, joka ilmentää moraalista ideaalia. Se on teko, jonka moraalisesti ideaalinen persoona kyseisessä tilanteessa tekisi. Hyve-etiikka siirtää näin tarkastelun fokuksen pois teosta ja sitä ohjaavasta periaatteesta teon tekijään. Näin olennaisinta ei siis ole vain sinänsä oikean ja hyvän käskyn noudattaminen, vaan se kuinka käskyä noudatetaan, millaisiin motivaatiotekijöihin se perustuu ja millaiseksi se muokkaa moraalista persoonaa.

Millainen siis on vaikkapa myötätuntoinen persoona? Hän huomaa herkästi lähimmäisensä hädän ja hakeutuu tilanteisiin, joissa ihmiset ovat kärsineet vääryyttä, hän jakaa heidän tunteensa, hän tahtoo kääntää tilanteen ja auttaa heitä konkreettisesti ja näin toimiessaan hän kaikkinensa ilmentää myötäelämistä ja huolenpitoa. Toisin sanoen, moraalisuuteen vaaditaan hyvin paljon enemmän kuin vain se, että tekee jonkin säännönmukaisen teon.

Luonnollisesti Aristoteleen vaikutus hyve-etiikalle on suuri. Keskeiset käsitteet kuten hyve (aretee), onnellisuus/kukoistus (eudaimonia) ja (pysyvä) luonteenpiirre (hexis) esiintyvät Aristoteleen etiikan pääteoksessa Nikomakhoksen etiikassa ja nykyteoreetikot soveltavat niitä eri tavoin. (Ks. Onnellisuus) Aristoteelisia hyve-etiikalle tyypillisiä teemoja ovat muun muassa seuraavat käsitykset. Luonteenpiirteet käsitetään pysyvinä, vaikeasti muutettavina taipumuksina, jotka ilmentävät johdonmukaista käyttäytymistä samankaltaisissa tilanteissa. Moraalinen kasvu ymmärretään moraalisen esimerkin jäljittelynä. Oikealle teolle on olennaista oikea sisäinen asenne (tekoa ei tehdä itsekkäistä motiiveista, vaan siksi, että se on oikein). Hyvät teot eivät synny sattumalta, vaan harkinnan tuloksena. Hyveellinen henkilö arvioi oikein ja tasapainoisesti sekä tunteen että järjen toiminnassaan, käyttämällä käytännöllistä järkeä (fronesis). Käytännöllisen järjen oppiminen edellyttää ikää ja kokemusta, eikä sitä siksi Aristoteleen mukaan ole nuorilla.


Hyve-etiikan suuntauksia

Oman aikamme hyve-etiikka pitää sisällään useita erilaisia tapoja ymmärtää hyveen asema osana eettistä pohdintaa. Yksi tapa ymmärtää hyveellisen teon luonne on eudaimonistinen hyve-etiikka. Tämä aristoteelinen käsite voidaan kääntää suomenkielessä onnellisuudeksi, hyvinvoinniksi tai kukoistukseksi. Nämä käsitteet viittaavat sellaiseen itseisarvoiseen päämäärään, jota jokainen ihminen luonnostaan tavoittelee: me kaikki tavoittelemme onnellisuutta päämääränä sinänsä. Jotta onnellisuus toteutuisi tähän vaaditaan hyveitä, jotka ovat hyvän elämän mahdollistavia luonteenpiirteitä. Aristoteleen mukaan: ”[onnellisuus] on sielun toimintaa hyveen mukaan” (Nikomakhoksen etiikka [NE] 1099b25). Eudaimonistisessa hyve-etiikassa teko on hyvä, jos se edesauttaa olennaisella tavalla inhimillistä onnellisuutta. Agenttipohjaisen hyve-etiikan (agent-based virtue ethics) mukaan taas teko on hyvä, jos sen taustalla on sellainen luonteenpiirre, jonka löydämme moraalisesti esimerkillisiltä yksilöiltä.

Hoivaetiikka (ethics of care) puolestaan pyrkii laajentamaan eettistä harkintaa pelkkiä periaatteita, sääntöjä ja myös yksittäisiä hyveitä laajemmalle siihen kokonaiskontekstiin, jossa ihminen elää ja toimii. Hoivaetiikassa hyveitä on hyödynnetty esittämällä, että länsimainen etiikka on keskittynyt ”miehisiin” hyveisiin, kuten oikeudenmukaisuuteen ja velvollisuudentuntoon. Sen sijaan ”naiselliset” hyveet, kuten auttaminen ja hoiva ovat olleet syrjässä, koska naisten ääni ei ole päässyt riittävästi kuuluville. Olennaista ei ole, ovatko kyseiset piirteet erityisen miehisiä tai naisellisia, vaan se että hyveteoretisointi on pitkään ammentanut varsin elitistisestä perinteestä, joka historiallisesti on ollut miesten maailma. Hoivaetiikka alleviivaa hyveteorioiden tavoin järjen ja tunteen yhteyttä moraalisessa elämässä. Tämän lisäksi se kiinnittää huomiota moraalisen elämän laajempaan kontekstiin, kuten voima- ja riippuvaisuussuhteisiin. Esimerkiksi Carol Gilliganin (1993) mukaan oikeudenmukaisuuteen pohjautuva etiikka keskittyy universaaleihin oikeuksiin, epäpersoonallisiin proseduureihin, muodollisiin velvollisuuksiin, kun taas hoivaetiikka on kiinnostunut vastuusta, narratiiveista, empatiasta ja yksittäisen henkilöiden tarpeista. Näitä kahta tulokulmaa ei tule kuitenkaan nähdä toisiaan vastaan kilpailevina, vaan keskenään toisiaan täydentävinä.

Hyve-eettinen teoretisointi on vaikuttanut monin eri tavoin myös tietoteoriaan (Vainio 2014). Yksi esimerkki tästä on Miranda Frickerin (2007) teoria ”tiedollisesta epäoikeudenmukaisuudesta”, jolla hän tarkoittaa erilaisia tapoja rajata ei-toivottuja henkilöitä tai näkökantoja ulos julkisesta keskustelusta.


Hyve-etiikan keskeisiä teemoja

Hyve-etiikkojen kesken esiintyy vaihtelevia käsityksiä siitä, mikä loppujen lopuksi on agentin luonteen ja moraalisen säännön suhde. Heikomman teorian kannattajat (kuten Aristoteles, Tuomas Akvinolainen) ovat sitä mieltä, että jotkut teot ovat väärin riippumatta siitä kuka niiden tekijä on ja mikä on hänen intentionsa eli tarkoituksensa. Esimerkiksi Aristoteles esittää, että aviorikos on aina väärin riippumatta siitä, milloin se tehdään, kenen kanssa ja mistä motiiveista. Heikomman teorian kannattajat tyypillisesti edustavat jonkinlaista metaeettistä realismia, jonka mukaan moraaliset faktat ja velvollisuudet ovat persoonasta riippumattomia.

Vahvemman teorian kannattajat (kuten Anscombe ja MacIntyre) taas ajattelevat, että mikäli eettinen ja metafyysinen naturalismi hyväksytään, ainut koherentti tapa on käsittää moraaliset käsitteet persoonan ominaisuuksina. Tällöin päädytään metaeettiseen antirealismiin, jossa persoonasta riippumattomia moraalisten faktojen olemassaolo kielletään. Vahvemman teorian kannattajatkin kyllä voivat ajatella, että aviorikos on aina väärin, mutta perusteena tälle on se, että käytännöllisesti viisas henkilö ei ikinä tekisi aviorikosta.

Hyve-etiikka tekee eettisestä teoretisoinnista sotkuisempaa, mutta hyve-eetikot pitävät tätä lähtökohtaisesti hyvänä asiana. Sääntöteoriat usein edellyttävät, että teot ja valinnat voidaan näppärästi jakaa kahteen koriin, oikeaan ja väärään. Hyveiden näkökulmasta todellisuus on paljon monimutkaisempi. Tämän tosiasian tunnustaminen auttaa paremmin ymmärtämään niitä erilaisia arvoja, joita ihmiset pyrkivät tavoittelemaan ja tasapainottamaan omassa elämässään.

MacIntyren hyveitä käsittelevän elämäntyön yksi keskeinen päämäärä on ollut sen osoittaminen, kuinka hyveet ovat sidottuja eri kulttuureihin ja traditioihin. Palaan myöhemmin kysymykseen siitä, asettaako tämä relativismin hyveteorian ytimeen. Positiivisena piirteenä kuitenkin voidaan pitää sitä heuristista huomiota, joka auttaa ymmärtämään eettisen pohdinnan eroavaisuuksia eri kulttuurien välillä. Näin osa etiikkaa koskevista erimielisyyksistä on ymmärrettävissä (vaikkakaan eivät välttämättä ratkaistavissa), koska ne ovat erilaisten traditioiden tuotoksia. Globaalista näkökulmasta katsottuna ihmisten toimintaa ei tosiasiallisesti ohjaa jokin yleistettävissä oleva periaate, vaan heidän traditionsa.

Jos etiikassa keskeisintä eivät ole abstraktit säännöt, vaan konkreettinen elämä, tämä muuttaa myös sitä mitä pidetään keskeisenä eettisenä lähdemateriaalina. Hyve-eetikot käyttävätkin ahkerasti kirjallisuutta ja esikuvallisia henkilöitä moraalisina esimerkkeinä, jotka toiminnallaan konkretisoivat jonkin hyveen tai paheen. Hyve-eettinen teoretisointi liittyy luontevasti yhteen modernin moraalipsykologian kanssa, joka tutkii esimerkiksi sitä, kuinka tietyntyyppinen moraalinen esimerkillinen käytös innostaa ihmisiä ja miten moraalinen pohdinta ja valinnat käytännössä tapahtuvat.


Hyve-etiikan kritiikkiä

Hyve-etiikkaa on luonnollisesti saanut osakseen monenlaista kritiikkiä. Seuraavassa esitän lyhyesti keskeiset kritiikit sekä kuinka niihin on vastattu. Sekä kritiikit että vastaukset ovat pitkälti tutkimuskirjallisuudessa vakiintuneita (ks. esim. Statman 1997, 18–25; Hursthouse 2012; Athanassoulis 2014; Pietarinen & Poutanen 1998, 173–176).

Mikä oikeuttaa teot? Normatiivisen etiikan kannalta olennainen kysymys on se, millä perusteella jokin teko on hyvä. Utilitaristisilla ja deontologisilla teorioilla on tähän kysymykseen selvä vastaus. Hyve-teorioita tuntuu kuitenkin vaivaavaan joukko ongelmia. Hyve-eetikot esittävät, että teko on hyvä, jos se lisää tekijän ja teon kohteiden onnellisuutta. Mutta on aivan mahdollista, että moraaliton henkilö on onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen. Miksi hänen pitäisi ryhtyä hyveelliseksi? Kuitenkin sama ongelma vaivaa muitakin teorioita: miksi minun pitäisi noudattaa juuri tuota käskyä tai ajatella muiden parasta?

Entäpä ”Humen giljotiini”, jonka mukaan siitä miten asiat ovat, ei tulisi voida päätellä kuinka niiden tulisi olla. Toisin sanoen empiirisistä tosiasioista ei voida johtaa normatiivisia eettisiä periaatteita. On kuitenkin eri asia esittää tosiasiaan perustuva arvio, jonka mukaan tietyntyyppinen käytös K lisää myönteisiä tunteita ja onnellisuuden kokemuksia kuin esittää, että K on moraalisesti oikein. Esimerkiksi seuraavat kolme väitettä eivät välttämättä merkitse samaa asiaa:

a. Matti löi Teppoa ja Teppoa sattui. (Tepon hyvinvointia koskeva arvio)
b. Matti teki ilkeästi lyödessään Seppoa. (Matin teon oikeutusta koskeva arvio)
c. Ihmiset eivät saa lyödä toisiaan. (Normatiivinen toimintasuositus)

On periaatteessa mahdollista, että hyve-eetikot pitävät kiinni Humen giljotiinista, mutta voivat silti lausua objektiivisia arvioita joistakin käyttäytymismalleista. Tarkkailemalla ihmiselämää on perusteltua esittää arvio, jonka mukaan lyöminen ei tyypillisesti edistä kenenkään hyvinvointia. Arvio voi olla normatiivinen arviona (b) ilman, että se on normatiivinen preskriptiona eli toimintaohjeena (c).

Sovellettavuusongelma. Kriitikot ovat olleet hanakoita huomauttamaan, että hyvetietoteoria ei kykene antamaan selkeitä ja konkreettisia toimintaohjeita. Hyve-teoreetikkojen näkökulmasta tämä ei ole merkittävä ongelma. Ensinnäkin samanlainen ongelma vaivaa muitakin teorioita. Toisekseen hyveteoriat kyllä antavat toimintaohjeita, mutta nämä eivät ole luonteeltaan sellaisia kuin vaikkapa deontologisen teorian kannattajat haluaisivat (tee teko X, koska sääntö Y suosittaa sitä). Hyve-eettiset toimintaohjeet ovat sen sijaan luonteeltaan seuraavanlaisia: ”tee teko, joka ilmentää lempeyttä, oikeudenmukaisuutta ja kohtuutta” tai ”tee teko, jonka moraalisesti ihanteellinen henkilö tekisi”. Lisäksi hyve-eetikot huomauttavat, että on moraalisesti ongelmallista tarjota suoraviivaisia ohjeita ongelmiin, jotka ovat luonteeltaan äärimmäisen monimutkaisia.

Itsekeskeisyys. Jos tarkastelun keskiössä ei ole sääntö tai velvollisuus, eikö tämä tarkoita, että hyve-etiikka on pohjimmiltaan itsekeskeistä, koska se tarkastelee nimenomaan toimijan itsensä eettistä toimintaa ja kehittymistä paremmaksi ihmiseksi? On kuitenkin ilmiselvästi virheellistä ajatella, että nämä arvot olisivat toisensa poissulkevia. Hyveellisyyteen kuuluu erottamattomasti toisten parhaan etsiminen ja jopa itsensä uhraaminen toisten hyväksi. Henkilö, joka ajattelee vain itseään, ei voi olla hyveellinen. Esimerkiksi Aristoteleelle hyve on aina myös yhteisöllinen asia.

Moraalinen onni. Hyveen toteutuminen näyttää olevan radikaalisti riippuvainen tuurista. Jos synnyt hyveelliseen yhteisöön, sinusta tulee helpommin hyveellinen kuin jos synnyt paheelliseen yhteisöön. Tähän kritiikkiin on vastattu myöntämällä se. On todellakin niin, että ihmiselämä on tällä tapaa haurasta. Tämän ei kuitenkaan katsota syövän pohjaa hyveteorioilta, vaan pikemminkin vahvistavan ne. Onni ja hyvinvointi on haurasta ja siksi sen varjeleminen on niin tärkeää ja vaatii suunnattomia ponnisteluja (Nussbaum 1986).

Kulttuurirelativismi. Eri kulttuureissa samanniminen hyve voi tarkoittaa aivan eri asiaa. Hyvä esimerkki tästä on suurisieluisuus (magnanimitas). Antiikin filosofiassa suurisieluisuus oli keskeinen hyvän ihmisen ominaisuus. Augustinuksesta (354–430) alkaen siihen kuitenkin alettiin suhtautua paheena, koska se asettaa ihanteeksi riippumattomuuden, vaikka ihminen kuitenkin todellisuudessa on syvästi relationaalinen, toisista riippuvainen, olento. Todellisuudessa kulttuurien erot eivät ole kovinkaan suuret. Erot koskevat käytännössä sitä, missä mielessä jokin teko ilmentää hyvettä tai pahetta. Mikään kulttuuri ei esimerkiksi ajattele, että lojaalius olisi pahe tai pelkuruus hyve.

Hyveiden konflikti. Eikö ole periaatteessa mahdollista, että ne hyveet jotka yksilöllä tai yhteisöllä on, johtavat ristiriitatilanteeseen, jossa yksi hyve suosittaa yhtä toimintatapaa ja toinen hyve toista? Jälleen on kuitenkin todettava, että samankaltainen pattitilanne voi periaatteessa syntyä myös muissa eettisissä järjestelmissä. Erilaiset hyve-etiikan mallit sisältävät luontaisia hierarkioita ja ne esittävät jonkinlaisen arvojen ja hyveiden hierarkian. Yksi tapa vedota tähän haasteeseen on korostaa hyveiden ykseyttä, joka on osa antiikin hyveteoriaa: hyveet eri tavoin edellyttävät ja tukevat toisiaan. Sen sijaan, että mietittäisiin hyveiden keskinäistä hierarkiaa, tulisi toiminta suunnata siten, että mahdollisimman monet erilaiset hyveet voisivat toteutua toiminnan kautta.

Situationismi. Situationismi haastaa klassisen hyvekäsityksen, jonka mukaan ihmisellä on vakaita ja syväänjuurtuneita luonteenpiirteitä, joita noudatetaan johdonmukaisesti (Harman 1999). Situationismi vetoaa empiirisiin kokeisiin, jotka pyrkivät asettamaan kyseenalaiseksi näkemyksen, jonka mukaan ihmisen toimintaa ohjaa jonkinlainen vakaa ”luonne”; sen sijaan olennaisempi tekijä, joka määrittää yksilön toimintaa, on se tilanne ja konteksti, jossa hän sattuu olemaan. Tyypillisiä tällaisia kokeita ovat esimerkiksi Stanley Milgramin auktoriteettikokeet.

Situationismin kriitikot ovat kuitenkin osoittaneet ongelmalliseksi sen tavan, joilla empiirisiin kokeisiin on vedottu (Miller 2014, 85–107; Kristjánsson 2013, 131–150). Kriitikoiden mukaan kokeiden perusteella voidaan kyllä sanoa yhtä ja toista ihmisen toiminnasta, mutta hyppy luonteenpiirteiden olemattomuuteen on liian pitkä. Ensinnäkin käsitys siitä mitä ”ympäristö” ja ”konteksti” ovat, on hyvin hankala määritellä. Samoin juuri tästä syystä kontekstin vaikutusta on äärimmäisen vaikea kontrolloida saatikka mitata. Lisäksi osa kontekstin vaikutusta on yksilön tietoisuus siitä missä kontekstissa hän on, jolloin konteksti ei ole vain jotakin, joka on olemassa täysin riippumattomana yksilön ulkopuolella, vaan yksilön ulkomaailma ja hänen käsityksensä siitä sekoittuvat toisiinsa tavoilla, joita emme täysin pysty kontrolloimaan. Toinen ongelma liittyy kokeiden ajalliseen kapeuteen. Jotta voisimme esimerkiksi arvioida jonkun henkilön rehellisyyttä, meillä pitäisi olla tietoa hänen toiminnastaan pitkältä ajalta ja useista erilaisista tilanteista.

Kristjan Kristjánsson (2013, 139) esittää, että psykologian näkökulmasta konteksti vs. luonne -keskustelua ei ole mielekästä käydä kovin vahvasti paalutetuista kannoista käsin. Oikeastaan kaikki myöntävät, että molemmat vaikuttavat ihmisen toimintaan, eroavaisuuksia on vain sen suhteen kuinka paljon mikäkin tekijä vaikuttaa. Jotkut filosofit kuitenkin edelleenkin tuntuvat pitävän kiinni joko-tai-tyyppisistä näkökulmista, mutta tämä ei Kristjánssonin mukaan ota huomioon empiirisestä aineistosta käytyä keskustelua.

Tarjoaako hyve-etiikka merkittävästi jotakin uutta muihin teorioihin, deontologismiin ja utilitarismiin, verrattuna? Tutkimuskirjallisuudessa ajatellaan yleisesti, että hyve-eetikoiden muita teorioita vastaan esittämä kritiikki on periaatteessa täysin pätevää, mutta samat ongelmat vaivaavat myös hyve-etiikkaa itseään. Tietyssä mielessä kaikki teoriat ovat samassa veneessä, jos niitä arvioidaan siitä näkökulmasta antavatko ne meille keinot ratkaista eettisiä ongelmia helposti, itsestään selvästi ja kaikkia miellyttävällä tavalla. Yhtenä hyve-etiikan etuna pidetään sitä, että se lisätessään muuttujien määrää yhtälössä vaikeuttaa eettistä pohdintaa. Näin sitä voidaan ainakin potentiaalisesti lähestymistapana, joka on herkempi eettisten ongelmien monitahoisuudelle ja monimutkaisuudelle.


Suositeltavaa jatkolukemista


Adams, Robert Merrihew (2006). A Theory of Virtue. Excellence in Being for the Good. Oxford University Press, Oxford.
- Perusteellisen johdatus moderniin hyve-ajatteluun

Aristoteles (2005). Nikomakhoksen etiikka. Suom. Simo Knuuttila. Gaudeamus, Helsinki.
- Länsimaisen hyveteorian perusteksti

Harman, Gilbert (1999). Moral Philosophy Meets Social Psychology: Virtue Ethics and the Fundamental Attribution Error. Proceedings of the Aristotelian Society 99, 315¬–31.
- Keskeinen hyve-etiikan kritiikki

MacIntyre, Alasdair (2004). Hyveiden jäljillä. Suom. Niko Noponen. Gaudeamus, Helsinki.
- Hyvä johdanto hyve-ajattelun historiaan ja merkitykseen omana aikanamme

Peterson, Christopher & Seligman, Martin (2004). Character Strengths and Virtues: A Handbook and Classification. Oxford University Press, Oxford.
- Laaja ja yksityiskohtainen esitys hyveitä koskevasta empiirisestä tutkimuksesta

Russell, Daniel C. (toim) (2013). Cambridge Companion to Virtue Ethics. Cambridge University Press, Cambridge.
- Laaja ja helposti lähestyttävä johdanto hyve-etiikkaan

Timpe, Kevin & Boyd, Craig A. (2014). Virtues and Their Vices. Oxford University Press, Oxford.
- Kattava poikkitieteellinen kokoelma eri hyveistä eri tieteenalojen näkökulmista


Kirjallisuus

Anscombe, Elisabeth (1981). Modern Moral Philosophy. Teoksessa Ethics, Religion and Politics. The Collected Philosophical Papers of G. E. M. Anscombe, Volume 3. University of Minnesota Press, Minneapolis, MN. 26–42.

Baehr, Jason (2011). The Inquiring Mind. On Intellectual Virtue and Virtue Epistemology. Oxford, Oxford University Press.

Fricker, Miranda (2007). Epistemic Injustice. Power and the Ethics of Knowing. Oxford University Press, Oxford.

Gilligan, Carol (1993). In A Different Voice: Psychological Theory and Women’s Development. Harvard University Press, Cambridge, MA.

Herdt, Jennifer (2008). Putting on Virtue. The Legacy of Splendid Vices. University of Chicago Press, Chicago.

Hill, Thomas E. (2012). Virtue, Rules and Justice: Kantian Aspirations. Oxford University Press, Oxford.

Kristjánsson, Kristján (2013). Virtues and Vices in Positive Psychology. A Philosophical Critique. Cambridge University Press, Cambridge.

McInerny, Daniel J. (2006). The Difficult Good: A Thomistic Approach to Moral Conflict and Human Happiness. Fordham University Press, New York.

Meilaender, Gilbert C. (1988). Theory and Practice of Virtue. University of Notre Dame Press, South Bend, IN.

Miller, Christian B. (2013). Moral Character. An Empirical Theory. Oxford University Press, Oxford, 2013.

Miller, Christian B. (2014). Character and Moral Psychology. Oxford University Press, Oxford.

Noponen, Niko (2011). Hyveiden harjoittaminen: Edellytykset ja esteet. Filosofia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 36.

Nussbaum, Martha (1986). The Fragility of Goodness. Cambridge University Press, Cambridge.

Pietarinen, Juhani & Poutanen, Seppo (1998). Etiikan teorioita. Gaudeamus, Helsinki.

Roberts, Robert C. & Wood, William J. (2007). Intellectual Virtues. An Essay in Regulative Epistemology. Oxford University Press, Oxford.

Van Slyke, James A. (2014). Moral Psychology, Neuroscience, and Virtue: From Moral Judgment to Moral Character. Virtues and Their Vices. Oxford University Press, Oxford.

Statman Daniel, Introduction to Virtue Ethics. Virtue Ethics. A Critical Reader. Edinburgh University Press, Edinburgh 1997.

Vainio, Olli-Pekka (2014). Luonteella on väliä. Johdatus hyveisiin ja niihin pohjautuvaan tietoteoriaan. Niin&Näin 2, 29-36.

Internet-lähteet

Athanassoulis, Nafsika (2014). Virtue Ethics. Internet Encyclopedia of Philosophy.

Hursthouse, Rosalind (2012). Virtue Ethics. Stanford Encyclopedia of Philosophy.