Dialogin taitajia. Raportti Dialogi ja intersubjektiivisuus -työpajasta

Syyskuun 16. päivänä Dialogi ja intersubjektiivisuus -tutkimusryhmä järjesti Helsingin Tieteiden talolla työpajan. Tutkimusryhmä kuuluu Subjectivity, Historicity, Communality -tutkimusverkoston piiriin. Tilaisuus oli avoin ja aiheen tarjoama laaja näkökulma vuorovaikutukseen oli tuonut paikalle sosiaali- ja opetusalan ammattilaisia sekä opiskelijoita, jatko-opiskelijoita ja tutkijoita mitä erilaisimmilta oppialoilta. Puhujat tulivat Osakan, Helsingin ja Jyväskylän yliopistoista. Dialogisuuden tavoitteen mukaisesti jokainen läsnäolija esittäytyi lyhyesti tapahtuman avaamisen yhteydessä.

 

Tutkimusverkoston johtaja professori Sara Heinämaa esitteli avaussanoissaan Dialogi ja intersubjektiivisuus -tutkimusryhmää. Monitieteistä tutkimusryhmää yhdistävät Heinämaan mukaan kolme lähtökohtaa, jotka näkyivät selvästi myös työpajan puheenvuoroissa. Niiden mukaan dialogi ja intersubjektiivisuus ovat kokemuksellisia seikkoja, joista ei voida poistaa ruumiillisuutta, ajallisuutta eikä moniäänisyyttä. Dialogin osapuolet ovat välttämättä ruumiinsa kautta mukana dialogissa ja heillä on nykyhetkessä olemisen lisäksi kokemus menneestä sekä tulevaisuuden mahdollisuudesta. Subjektiviteetti kehittyy ja tapahtuu moniäänisessä, historiallisesti värittyvissä vuorovaikutussuhteissa. Päivän esitelmät ilmensivät näitä kolmea yhdyssidettä käsitteellistämisensä tavoissaan ja empiirisessä kysymyksenasettelussaan.

 

Taidetta ja terapiaa

Tapahtuman pääpuhuja oli psykoterapeutti ja psykologian tutkija Jaakko Seikkula. Hän ohjasi keskustelua terapiasuhteissa tapahtuvan dialogin ja intersubjektiivisuuden ulottuvuuksien ja edellytysten selvittämiseen. Seikkulan tutkimuksen keskeisin erityispiirre on kaikkien terapiaistuntoihin osallistuvien fysiologisen virittyneisyyden mittaaminen kuvaamisen ja äänittämisen lisäksi. Hänen työnsä teoreettiseen taustaan kuuluu Mihail Bahtinin ajattelu, jossa ymmärtämisen raskain ongelma syntyy kokemuksen yksilöllisen luonteen sijaan tunteiden ja kokemusten ilmaisujen tulkinnasta.

 

Osakan yliopiston avustava professori Minae Inahara puolestaan puhui ruumiin tuskasta. Inahara tulkitsi meksikolaistaiteilija Frida Kahlon omakuvia ilmaisuna taiteilijan tuskasta. Inahara luki Kahlon omakuvia keskusteluina tai ilmaisuina abortista, avioerosta ja ruumiin kykenemättömyydestä. Kahlon elämää leimasi ruumiillinen tuska: lapsena sairastetun polion lisäksi hän joutui 15-vuotiaana liikenneonnettomuuteen, jonka seurauksista hän koki ruumiillista kipua koko loppuelämänsä.

 

Inaharan tulkinnassa Kahlon maalaukset eivät olleet vain kuvia tuskasta abstraktiona eivätkä vain kertomuksia avioerosta tai abortista, vaan maalauksissa paljastettiin tuska sellaisena kuin se ilmenee ruumiilliselle kokijalle. Inahara itse kärsii jatkuvaa tuskaa aiheuttavasta keskushermostosairaudesta, minkä vuoksi esimerkiksi pidempikestoinen puhuminen ei ollut hänelle mahdollista. Esityksen luki tietokoneohjelma, jonka ääntä Inahara kutsui omaksi uudeksi tietokoneäänekseen. Puhuessaan Kahlon tuskasta Inahara mainitsi usein, kuinka se näyttää kertovan myös hänen omasta tuskastaan ja muistuttaa häntä omista kokemuksistaan. Taideteokset ikään kuin kerivät teemaa auki kahdella kiepillä: taideteos näytti taiteilijan tuskan, mutta myös sen katselijan tuskan. Inaharan tulkinta näytti siis puhuvan myös minäkohtaisuuden objektiivisesta voimasta. Ei ole tuskaa yleensä, ei ole kokemusta yleensä, vaan jokaisen oma kokemus kiinnittyy muihin ruumiinilmaisussa. Näin taideteos voidaan nähdä totuudelliseksi osaksi kokijan ruumista, ei vain toistoksi tai kuvaksi siitä.

 

Seikkulan puheenvuoro tarjosi ruumiinfenomenologiasta eroavan näkökulman kokemuksen ruumiillisuuteen. Päivän keskusteluissa Seikkula ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Tom Arnkil esittivät, että toisen kokemukset voi kokea, mutta alkuperäinen yhteinen kokeminen hämärtyy puheen ja dialogin ymmärtämisessä. Näin puhe voidaan ymmärtää ilmaisuna intersubjektiivisuudessa, mutta sanotun tulkitseminen muodostuu ongelmaksi. Psykoterapiaistunnossa puheen hienovarainen tulkinta on tärkeää, sillä toisen kokemusta elämästä pyritään keventämään ja laajentamaan keskustelun turvin.

 

Ruumiin virittyneisyyden ja vasteen mittaaminen sekä sen huomioiminen auttaa osaltaan dialogin ymmärtämisen problematiikan ratkaisemisessa. Vaikka tuloksista pääteltävien asioiden luonne on rajallinen, voidaan niistä lukea reaktiivisuutta, joka voidaan sitten ottaa puheeksi. Yksi Seikkulan tutkimuksen empiirinen tulos on, että terapiaistuntojen osallisten stressitaso nousi silloinkin, kun itse ei oltu äänessä. Mittaamisella pystyttiin muutoin vähemmän ilmeikkäästä asiakkaasta näkemään, milloin esimerkiksi parisuhdekumppanin puhe tai itku herätti tunteita. Toisaalta reaktio oli vahva myös silloin, kun terapiaistunnon muut jäsenet käsittelivät mitattavana olevaa puheessaan. Työpajassa keskusteltiin tämän myötä siitä, miten ihminen jännittää ja varautuu tietäessään, että itseltä odotetaan jotakin.

 

Yksin ja yhdessä

Sekä seminaariesitelmissä että työpajan keskustelutuokioissa etsittiin perustavanlaatuista metodia, jonka avulla yksittäisen subjektin ruumiillisesta ja kokemuksellisesta tarkastelukannasta päästäisiin käsittelemään ihmisiä monikossa, yhdessä toimivina, toisiinsa suuntautuvina ja yhteisöllisinä olevina.

 

Osakan yliopiston professori Shinji Hamazu toi puheenvuoronsa alussa esille, kuinka husserlilaista fenomenologiaa on monesti syytetty solipsismista ja liiallisesta yksilön havaintomaailman korostamisesta. Kahden subjektin, minän ja toisen, välisen kuilun olemassaolo onkin nähty sekä fenomenologisessa että joissakin psykologisissa keskusteluissa keskeiseksi ongelmakohdaksi. Intersubjektiivisuuden käsitteen määrittelyn avulla ollaan pyritty hahmottamaan toiseuden ongelmaa, ja esimerkiksi kysymystä siitä, voimmeko lopulta ymmärtää toista tai tuntea aitoa empatiaa toista kohtaan. Hamazun mukaan fenomenologia on kaukana pelkästään subjektin havainnon ympärillä pyörivästä solipsismista, ja hän painottikin myöhäistä Husserlia mukaillen intersubjektiivisuuden merkitystä. Ajatuksena on, että yksilöiden ruumiilliset havainnot saavat tukensa toisten ihmisten olemassaolosta. Yksittäisen subjektin kokemuksia ei ole mielekästä repäistä irti toisista maailmaa asuttavista subjekteista.

 

Työpajan puheenvuoroissa tuli selvästi ilmi, kuinka kysymykset intersubjektiivisuudesta ja dialogista kietoutuvat toisiinsa. Dialogi edellyttää, että pystymme paitsi suuntautumaan toiseen myös havaitsemaan ja käsittämään kielen, jota toinen käyttää. Jaakko Seikkula kannatti esitelmässään näkemystä kielen ruumiillisuudesta. Sanojen, eleiden ja liikkeiden muodostama kieli on erityisen tärkeässä asemassa psykoterapiassa, koska terapian käyttää metodinaan avointa dialogia. Seikkula alleviivasi, että psykoterapiassa tulisi pyrkiä ottamaan huomioon paitsi jokaisen terapia-tilassa olevan yksilön oma ääni myös hänen kielessään esiin tulevat sisäiset äänet. Sisäiset äänet astuvat mukaan keskusteluun esimerkiksi silloin, kun yksilö nostaa esille, mitä hänen ystävänsä tai isovanhempansa sanoisivat terapiassa käsillä olevaan aiheeseen.

 

Osakan yliopiston jatko-opiskelija Tadashi Kawasaki käsitteli esitelmässään dialogin ja intersubjektiivisuuden mahdollisuutta käyttäen apuna Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiaa. Hamazun esitelmän tavoin Kawasakin puheenvuoro muotoili historiallisesti mielekästä tapaa lähestyä intersubjektiivisuutta jatkumona, joka lähtee liikkeelle Husserlista ja jatkuu Merleau-Pontyn ajattelussa. Kawasaki lähestyi intersubjektiivisuutta pimeän uhkan (menace) käsitteen kautta. Pimeä uhka kulminoituu toisen hiljaisessa läsnäolossa, joka ymmärretään olevan läsnä maailmassa jo ennen kieltä tai puhetta. Kawasaki esitti intersubjektiivisuuden olevan fundamentaalisella tavalla ensisijainen dialogiin nähden. Intersubjektiivisuus ei niinkään ole luonteeltaan dialogia tärkeämpi, vaan pikemminkin toiset ovat aina jo mukana subjektissa itsessään, ennen kuin subjekti on antautunut keskusteluun toisten kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita minän ja toisen sulautumista toisiinsa. Toinen on pikemminkin olemassa subjektille (uhkaavana) mahdollisuutena. Kuitenkin vasta dialogin ja puheen kautta ihmiset voivat rakentaa yhteistä kulttuurista maailmaa. Dialogissa puhujan ja kuuntelija välinen ero voi positiivisella tavalla pienentyä tai jopa kadota, jolloin myös itse ilmiöstä keskusteleminen mahdollistuu.

 

Kahden ihmisen välinen jännite nousee ongelmaksi myös eettisessä mielessä. Kuinka toiseen voi suuntautua eettisesti? Irina Poleshchuk tarkasteli esitelmässään sitä, kuinka voimme fenomenologista metodia apuna käyttäen päästä käsiksi siihen tapahtumaan, jossa subjektista tulee eettinen. Poleshchuk lähti liikkeelle erittelemällä Emmanuel Levinasin nautinnon ilmiön kolmeen tekijään: nälkään, näköön ja valoon. Nautinto ei yleisen ennakkoluulon mukaisesti palaudu pelkästään yksilön omaan ruumiilliseen kokemukseen, vaan saa näön ja valon kautta intersubjektiivisen muodon. Kaikessa monimuotoisuudessaan nautinto nousee kaikkein perustavimmaksi kokemukseksi.

 

Nälkä, ainoa puhtaasti subjektiin itseensä liittyvä nautinnon kokemus, ilmenee haavoittuvaisuutena, joka ei vielä tunnista toista. Haavoittuvaisuus juontaa juurensa juuri nälän itseensä viittaavasta luonteesta: nälässä omat tarpeet ja heikkoudet paljastuvat. Nälkä on aina läsnä subjektissa, mutta sen tuomat välttämättömyydet voidaan ajoittain jättää taka-alalle, jolloin ympäristön näkeminen tulee mahdolliseksi. Näön avulla voidaan tarkastella välimatkan päästä maailmaa ja tehdä valintoja siitä, mihin keskittää tarkkaavaisuutensa. Ihmisen ei siis ole välttämätöntä keskittyä omaan nälkäänsä eli itseensä.

 

Työpajan päättävässä puheenvuorossa tutkija Kai Alhanen alleviivasi osuvasti kokemuksen, toiminnan ja merkityksen tehtäviä dialogissa. Ajatuksena on, ettei hyvä keskustelu ole itsestään selvästi dialogia. Dialogi syntyy vasta tilanteessa, jossa omaa kokemuksellista menneisyyttä mukana kantavat yksilöt pyrkivät selvittämään jonkin ilmiön merkitystä. Toiminnallisuus näkyy intohimoisessa ja polttavassa tarpeessa ratkaista juuri tietyn asian merkitys. Dialogin etsimän merkityksen ei tarvitse olla absoluuttinen eikä muuttumaton. Alhasen käyttämä esimerkki skitsofrenian merkityksen löytämisestä psykoterapiassa pyrkikin osoittamaan, kuinka keskustelu muuttaa ja kehittää asioiden merkitystä. Juuri tähän perustuu yksi onnistuneen psykoterapeuttisen avoimen keskustelun suurimmista vahvuuksista: sen avulla on mahdollista muovata esimerkiksi vaikeiden kokemusten merkitystä yhdessä toisten ihmisten kanssa. Haastava kysymys on, mitä dialogissa tapahtuva merkityksien muuttuminen tarkoittaa aitojen ilmiöiden kannalta. Tulisiko meidän pyrkiä sulkeistavaan totuuteen vai psyykkiseen hyvinvointiin? Vai onko mahdollista saavuttaa nämä molemmat? 


Tiia-Mari Hovila & Ella Kemppi