Popper, Karl

Ilkka Niiniluoto (julkaistu  25.1.2015)
 
Itävaltalais-englantilainen Karl Popper (1902–1994) loi yhden 1900-luvun jälkipuolen vaikutusvaltaisimmista koulukunnista tieteenfilosofian ja yhteiskuntafilosofian aloilla. Hän kutsui filosofiaansa ”kriittiseksi rationalismiksi” korostaakseen rohkean järjen käytön merkitystä, mutta nimellä on myös jännitteinen yhteys Wienin piirin edustamaan loogiseen empirismiin. Popper vaikutti merkittävästi tieteenfilosofiseen keskusteluun tieteen kehityksestä ja tiedon kasvusta. Itävallasta maanpakoon 1937 lähtenyt, Uuden-Seelannin kautta Lontooseen siirtynyt Popper tunnetaan avoimen yhteiskunnan puolustajana, fasismin ja kommunismin kriitikkona, jonka ajatukset innoittivat kylmän sodan konservatiiveja ja 1980-luvun brittiläisiä uusliberaaleja. Nykyään korostetaan myös Popperin yhteiskunnallisen ajattelun sosialistisia ja reformistisia juuria.
  1. Nuoruus Wienissä
  2. Uusi-Seelanti: Avoin yhteiskunta
  3. Lontoo: tiedon kasvu ja totuudenkaltaisuus
  4. Kolme maailmaa
  5. Popperin perintö
  6. Popper Suomessa
  7. Suositeltavaa lisälukemista
  8. Kirjallisuus
  9. Internet-lähteitä

 
 
Nuoruus Wienissä
 
Sir Karl Raimund Popper syntyi Wienissä 28.7.1902 kolmilapsiseen perheeseen, jonka vanhemmat olivat luterilaisuuteen kääntyneitä juutalaisia. Isä Simon oli oikeustieteen tohtori ja tunnettu liberaali asianajaja, äiti Jenny oli pianisti. 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Wien oli eurooppalaisen kulttuurin tärkeimpiä keskuksia taiteen, kirjallisuuden, tieteen ja filosofian aloilla. Intellektuaalisessa omaelämäkerrassaan Unended Quest (1976) Popper korostaa kodin laajan kirjaston, eri alojen opintojen sekä musiikin vaikutusta omaan kehitykseensä.
 
Kun Itävalta-Unkarin keisarikunta kaatui vuonna 1918, 16-vuotias Karl Popper lopetti kesken lukion, liittyi koululaisten sosialistiseen yhdistykseen ja avusti Alfred Adlerin työkeskuksessa. Seuraavana vuonna kommuuniin asumaan muuttaneesta nuoresta Karlista tuli kommunisti, mutta oman kertomuksensa mukaan hän luopui tästä aatteesta sen dogmaattisuuden vuoksi jo kolmen kuukauden kuluttua, kun näki poliisin ampuvan ja surmaavan kiihkeitä mielenosoittajia Wienin kadulla. Hän liittyi Arnold Schönbergin musiikkiyhdistykseen vuonna 1920 ja kirjoittautui kaksi vuotta myöhemmin Wienin konservatorioon kirkkomusiikin linjalle. Säveltämistäkin yrittänyt Popper oli myös puusepän opissa, mutta suoritettuaan yksityisesti ylioppilastutkinnon hän pääsi kirjoittautumaan Wienin yliopistoon ja opiskelemaan professori Karl Bühlerin johtamaan Pedagogiseen instituuttiin vuonna 1925. Kansakouluopettajan tutkinnon suorittamisen ohella Popper työskenteli syrjäytyneiden lasten hoitokeskuksessa ja osallistui innokkaasti koulureformiin kirkollis-konservatiivista politiikkaa vastaan.

Vaikka Popper itse myöhemmin korosti varhaista antimarxilaisuuttaan, Malachi Haim Hacohen osoittaa vuonna 2000 ilmestyneessä teoksessaan Karl Popper – The Formative Years 1902-1945, että Popper säilytti pitkään yhteytensä sosialidemokraattiseen ja kommunistiseen liikkeeseen.  Ensimmäiset filosofiset kontaktinsa Popper solmi 1920-luvun puolivälissä, kun uuskantilaisen Leonard Nelsonin oppilas Julius Kraft houkutteli häntä nelsonilaisten perustamaan sosialistiseen liittoon. Popper ei kuitenkaan voinut hyväksyä heidän demokratian vastaisuuttaan. Popper kannatti sosialistien tavoitteita, mutta piti heidän väkivaltaa lietsovaa politiikkaansa turmiollisena.

Tohtorin arvon Popper sai vuonna 1928 psykologian metodikysymyksiä käsittelevällä väitöskirjalla Zur Methodenfragen der Denkpsychologie. Bühleriltä vaikutteita saanut väitöskirja on julkaisematon – Popper itse sanoo sen olevan kiireessä kyhätty tekele, jota hän ei ole vilkaisutkaan sen valmistumisen jälkeen.

Vuosina 1930–37 Popper toimi matematiikan ja fysiikan opettajana oppikoulun ala-asteella, mutta kävi keskusteluja myös monien filosofien kanssa. Erityisesti Heinrich Gomperz välitti hänelle yhteyksiä professori Moritz Schlickin (1882–1936) johdolla toimineeseen filosofien ryhmään, johon kuuluivat muun muassa Hans Hahn (1879–1934), Rudolf Carnap (1891–1921), Otto Neurath (1873–1956), Herbert Feigl (1902–1988), Philipp Frank (1884–1966), Viktor Kraft (1880–1975), ja Friedrich Waismann (1896–1959). Tämä ryhmä, jonka useat jäsenet olivat taustaltaan juutalaisia sosialisteja, oli vuonna 1929 julistautunut tieteellistä maailmankäsitystä kannattavaksi ”Wienin piiriksi” (der Wiener Kreis). Wienin piirin ”looginen positivismi” sai vaikutteita modernista logiikasta (Gottlob Frege 1848–1925, Bertrand Russell 1872–1970), positivistisesta fysiikan filosofiasta (Ernst Mach 1838–1916) ja Ludwig Wittgensteinin (1889–1951) teoksesta Tractatus Logico-Philosophicus (1921). Se toimi läheisessä yhteistyössä Hans Reichenbachin (1891–1953) johtaman Berliinin ”empiirisen filosofian” ryhmän kanssa. Suomalainen Eino Kaila (1890–1958), joka kutsui omaa filosofiaansa ”loogiseksi empirismiksi”, vieraili Wienissä useita kertoja vuosina 1929–34. (Ks. ”Looginen positivismi ja Wienin piiri” sekä ”Kaila, Eino”.)

Schlick ei kuitenkaan halunnut kutsua nuorta Popperia mukaan piirinsä suljettuihin istuntoihin torstai-iltaisin, koska piti tätä keskustelussa häiritsevän hankalana ja itsekeskeisenä. Kun Popper sai vuonna 1932 valmiiksi laajan käsikirjoituksen Die beiden Grundprobleme der Erkenntnistheorie, joka käsitteli induktion ongelmaa ja tieteen rajausongelmaa, Schlickin assistentti Feigl kehotti Popperia kirjoittamaan siitä lyhennetyn version, joka ilmestyi vuonna 1934 nimellä Logik der Forschung Schlickin ja Frankin toimittamassa kirjasarjassa Schriften zur wissenschaftlichen Weltauffassung. Lyhentämätön teos julkaistiin saksaksi vasta vuonna 1979 ja englanniksi vuonna 2007.

Popper itse kertoo elämäkerrassaan, että häneen teki jo koulupoikana suuren vaikutuksen toukokuussa 1919 auringonpimennyksen yhteydessä järjestetty testi, jossa Albert Einsteinin esittämän yleisen suhteellisuusteorian ennustus valonsäteen taipumisesta gravitaatiokentässä julkisesti tarkistettiin. Näin Einstein uskalsi avoimesti panna oman teoriansa alttiiksi koetukselle: jos mittaustulos olisi ollut toinen, ts. Merkuriuksesta lähtenyt valonsäde ei olisikaan taipunut auringon massan vaikutuksesta, suhteellisuusteoria olisi tullut hylätä. Tämä ajatus oli Popperille malliesimerkki tieteellisestä kriittisyydestä. Sen sijaan Marxin ja Freudin opit hän koki epätieteellisiksi, koska ne liian helposti kykenivät tai pyrkivät kiertämään ja tukahduttamaan niitä vastaan esitetyn kokemusaineiston tai arvostelun.

Näin Popper kertoo päätyneensä kantaan, jonka mukaan tieteen ja epätieteen rajankäynnin ”demarkaatiokriteeriksi” on asetettava periaatteellinen falsifioitavuus eli vääräksi osoittamisen mahdollisuus empiirisen havaintokokemuksen avulla: tieteellisestä teoriasta täytyy seurata kokemukseen nähden jotain sellaista, jonka toteutumatta jääminen osoittaisi teorian vääräksi.Popperin falsifikaatio-oppi korostaa testauksen yksinomaisesti negatiivista puolta: hypoteeseina esitetyt teoriat ja tieteelliset lait ovat muodoltaan universaalisia yleisiä lauseita (esim. Kaikki A:t ovat B), joten ne voidaan falsifioida jo yhden ainoan vastaesimerkin avulla (havaitaan A, joka ei ole B), mutta niitä ei voida koskaan verifioida eli osoittaa oikeiksi edes suurella määrällä positiivisia suotuisia tapauksia.

Popperin falsifikationismi hyväksyy näin ollen empiristien tapaan, että tieteellisillä teorioilla on havaintokokemukseen liittyvä empiirinen perusta. Hän kuitenkin kielsi positivistien ajatuksen siitä, että tähän perustaan kuuluvat ”peruslauseet” olisivat varmoja totuuksia. Vaikka niiden lähtökohtana ovat havainnot ja mittaukset, ne ovat eräänlaisia ”sopimuksia”, jotka tiedeyhteisö katsoo sopivaksi hyväksyä. Lisäksi Popper hylkää ajatuksen induktiivisesta päättelystä, jossa havaittujen yksityistapauksien avulla pyritään osoittamaan yleisiä teorioita oikeiksi tai ainakin todennäköisiksi. Tieteellisiä hypoteeseja ja teorioita ei keksitä tai johdeta induktiolla havainnoista, eikä niitä voi myöskään induktiivisesti perustella. Siten David Humen 1700-luvulla esittämä kuuluisa kritiikki induktiota vastaan on oikeassa. (Ks. ”Hume, David”.) Näin Popperin falsifikationismi on ”deduktivismia”, jonka mukaan induktiota ei ole olemassakaan.

Popperin tieteenfilosofian varhaisvaiheista on esitetty erilaisia tulkintoja. Michel ter Hark on kaivanut esiin Popperin opinnäytetutkielmat ja väitöskirjan vuosilta 1927–28. Hän osoittaa, että niiden kirjoittaja vielä tuolloin kannatti induktiivista menetelmää psykologiassa. Näin Popperin oma kertomus siitä, miten hän omaksui radikaalin falsifikationisminsa jo seuratessaan Einsteinin suhteellisuusteorian testausta vuonna 1919, joutuu uuteen valoon. Ter Hark todistelee myös, että Popper omaksui yritykseen ja erehdykseen perustuvan oppimisteoriansa psykologi Otto Selziltä.

Popper, joka ei koskaan kuulunut Schlickin seminaarin sisärenkaaseen, tunsi olevansa oppositiossa Wienin piirin pääteesejä vastaan. Onkin totta, että Popperin falsifikationismi sisältää kantilaisuudesta ja vuosisadan alun konventionalismista (tieto perustuu pohjimmiltaan sopimuksiin) peräisin olevia aineksia, jotka ovat ristiriidassa empirismiin usein liittyvän fenomenalismin (todellisuus muodostuu havainnoista) ja positivismin (tieteen tehtävä on havaintomaailman taloudellinen kuvailu) kanssa. Erityisesti Popperille olivat vieraita ajatus välittömästä puhtaasta havainnosta tiedon varmana perustana, vaatimus verifioitavuudesta lauseiden mielekkyyden ehtona sekä pyrkimys todennettuihin ja todennäköisiin teorioihin tieteessä. (Ks. ”Looginen positivismi ja Wienin piiri”.) Todennäköisyyttä ja induktiota koskevissa kysymyksissä hän kävi kiistaa Reichenbachin kanssa, ja hän koki itselleen vieraana ”skolastiikkana” Carnapin viljelemän eksplikoinnin menetelmän käsitteiden merkitysten loogisessa analysoimisessa.

Omaelämäkerrassaan Popper ottaa itselleen kunnian siitä, että juuri hän ”surmasi loogisen positivismin”. Carnap puolestaan totesi sovittelevaan tapaansa, että Popperilla oli luonteenomainen taipumus korostaa erimielisyyttään toisten kanssa. Tosiasiassa Wienin piiri oli sisäisesti varsin heterogeeninen ja tehokas itsekritiikissään. Vaikka Popperin vastakohta verifikationismia ja fenomenalismia korostaneen positivistisen siiven kanssa oli selvä (Schlick, nuori Carnap, Waismann), Wienin piirissä ja sen liittolaisten joukossa oli myös tämän ajattelutavan kriitikkoja (Neurath, myöhempi Carnap, Reichenbach, Kaila). Myönteisen huomion ohella Logik der Forschung -teosta myös arvosteltiin siitä, että sen tarjoama demarkaatiokriteeri eli falsifioitavuuden vaatimus tekee kaikista rajoittamattomista olemassaololauseista (kuten ”on olemassa elektroneja” ja ”on olemassa puita”) epätieteellistä metafysiikkaa.
    
Wienin piirin kohtalona oli hajota poliittisten myrskyjen myötä. Feigl aavisti lähestyvän juutalaisten vainon ja muutti Yhdysvaltoihin jo vuonna 1931. Hitlerin noustua valtaan Saksassa vuonna 1933 Manner-Euroopan tieteelliset keskukset alkoivat tyhjentyä. Schlickin murhan jälkeen kesäkuussa 1936 Wienin tarina filosofian keskuksena oli ohi, kun monet muuttivat Britanniaan tai Yhdysvaltoihin jatkaakseen siellä uutta anglosaksista analyyttista kieli- ja tieteenfilosofiaa. Popper ehti muuttaa vaimonsa Josephinen kanssa Uuteen-Seelantiin vuonna 1937, vuotta ennen kuin Itävallan tieteellisesti autioittanut Itävallan liittäminen Natsi-Saksaan toteutui.
 
 
Uusi-Seelanti: Avoin yhteiskunta

 
Liberalistinen taloustieteilijä Friedrich von Hayek (1899–1992) muutti Wienistä London School Economicsin (LSE) professoriksi jo vuonna 1931. Popper ystävystyi hänen kanssaan Lontoon matkallaan vuonna 1935. Von Hayek auttoi vuonna 1937 Popperia saamaan viran Uudesta-Seelannissa Christchurchissa sijaitsevan Canterburyn yliopiston filosofian opettajana. Hän myös taivutti Routledge-kustantamon julkaisemaan 1945 melko tuntemattoman 43-vuotiaan maanpakolaisen kirjoittaman pitkän ja rönsyilevän käsikirjoituksen, jolla oli tylsä nimi A Social Philosophy for Everyman eli “Yhteiskuntafilosofiaa jokamiehelle”.  Muut kustantajat olivat pitäneet mahdottomana julkaista näin räikeätä arvostelua Platonista. Myös kirjoittajan tulkinnat Hegelistä ja Marxista asetettiin historiallisesti kyseenalaisiksi.

Kiistellystä teoksesta Open Society and Its Enemies tuli kuitenkin suuri menestys. Platonin Valtion esitys yhteiskunnan hierarkkisesta vallanjaosta, Hegelin dialektiikka ja Marxin oppi työväenluokan vallankumouksesta saavat tuomionsa liberaalin demokratian nimissä. Hacohenin tulkinnan mukaan Popperin kritiikin päämaalina oli Euroopassa riehunut fasismi, jonka juuria hän etsi Platonin ja Hegelin totalitarismiin taipuvasta ajattelusta. Sen sijaan Marx oli sosiaalisesti edistyksellinen ajattelija, mutta hänen kannattajiensa usko historian välttämättömiin lakeihin ja ennustuksiin vähensi heidän kykyään ehkäistä fasismin nousua. Vielä omaelämäkerrassaan vuonna 1974 Popper sanoi, että hän olisi edelleen sosialisti, jos tämä aate voitaisiin yhdistää yksilölliseen vapauteen.

Kirjan muodossa vasta vuonna 1957 ilmestynyt, mutta jo vuonna 1944 valmistunut tutkielma The Poverty of Historicism asettuu vastustamaan kaikkia historian filosofioita, jotka pyrkivät kehityslakeihin vetoamalla ennustamaan ihmiskunnan tulevaisuutta ja sen mahdollista päätepistettä. Uskonnollisten eskatologioitten lisäksi tällaista ”historisismin kurjuutta” edustavat mm. Hegel, Marx ja Spengler. Popperin argumentin mukaan ihmiskunnan tulevaisuuden ennustaminen on mahdotonta siitä syystä, että se tulee olennaisella tavalla riippumaan uusista tieteellisistä ja teknisistä keksinnöistä, joita emme vielä tunne: jos me tuntisimme ne, ne olisivatkin jo keksittyjä. Historialliset profetiat dialektiikan lakien nojalla ja tulevaisuuden ennustaminen eivät kuulu yhteiskuntatieteiden tehtäviin.
  
Popper teki myös jyrkän eron tieteellisten ja yhteiskunnallisten kumousten välillä. Kriittisen rationalismin mukaan tieteessä edetään rohkeitten arvausten ja niiden ankaran testaamisen avulla: kun ”teoriat kuolevat puolestamme”, tieteessä kannattaa olla jatkuvan vallankumouksen tilassa. Sen sijaan poliittiset vallankumoukset eivät ole rationaalisia. Niiden tilalle Popper asettaa ”vähittäisen sosiaalisen insinöörityön” ohjelman, joka puolustaa varovaista reformistista yhteiskuntapolitiikkaa. Vaikka meillä ei ole – eikä pidäkään olla – täydellistä utopiaa parhaasta mahdollisesta sosiaalisesta järjestelmästä, yhteiskuntaa voidaan demokraattisesti edistää ainakin vähittäisillä askelilla kurjuuden vähentämisessä.

Kylmän sodan aikana Popperin aatteet valjastettiin osaksi antikommunistista rintamaa. Popperilaisuus leimautui oikeistolaisuudeksi, jonka piirissä kauhisteltiin lännessäkin esiin nousevaa akateemista marxismia ja uusvasemmiston sosiologiaa. Suomennoksen Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1974) esipuheessa Juha Manninen huomauttaa osuvasti, että Popperin kritiikki sosialismia vastaan ei kuitenkaan perustunut Neuvostoliiton tuntemukseen, vaan pikemminkin vuosisadan alkuvuosien “austromarxismin” arviointiin. Toisenlaista Popperin hyödyntämisyritystä edusti samaan aikaan suomalaisten “kerettiläisten” kokoomusnuorten “porvarismi”, joka nopeasti savustettiin puolueesta, jolloin johtohahmo Kari Palonen (myöhempi Jyväskylän yliopiston professori) siirtyi suoraan SKDL:n riveihin.

Popper omisti teoksensa Conjectures and Refutations (1963) von Hayekille, joka sai taloustieteen Nobel-palkinnon vuonna 1974 vapaan markkinatalouden puolustajana. Rationaalisen optimismin ja demokratian puolustuksessaan Popper totesi valtion olevan “välttämätön paha”, jota ei pidä laajentaa yli tarpeen. Tämä kanta kuulostaa hayekilaiselta uusliberalismilta, joka nousi valtaan Britanniassa Margaret Thatcherin aikana 1980-luvulla ja sai lisäpontta sosialistisen järjestelmän romahduksesta. Hayek kuitenkin vierasti Popperin termiä ”vähittäinen sosiaalinen insinöörityö" (piecemeal social engineering), koska se toi hänelle mieleen orjuuttavan suunnitelmatalouden. Uusliberalistiset popperilaiset katsovatkin, että Popper yksinkertaisesti erehtyi pitäessään valtiota tarpeellisena työttömyyden ja huono-osaisuuden estämisessä, joten heidän mielestään tämä osa hänen ajattelussaan voidaan pyyhkiä pois. Toisaalta sosialidemokraattista hyvinvointivaltion vähittäistä rakentamista voidaan pitää esimerkkinä popperilaisen sosiaalisen insinöörityön ohjelmasta. Myös Hacohen peräänkuuluttaa paluuta Popperin vasemmistolaiseen tulkintaan sosialistina, jonka ohjelmaan kuuluvat talousjärjestelmän säätely ja sosiaaliset reformit.
Popperin historisismin kritiikki osuu myös hegeliläisiin premisseihin, joiden pohjalta Francis Fukuyama esitti 1990-luvun alussa, että historia on päättynyt liberaalin länsimaisen demokratian riemuvoittoon.
 
 
Lontoo: tiedon kasvu ja totuudenkaltaisuus

 
Van Hayek järjesti Popperille paikan London School of Economicsin filosofian opettajana sodan jälkeen tammikuussa 1946. Vuonna 1949 hänet nimitettiin LSE:n logiikan ja tieteen menetelmän professoriksi, josta hän siirtyi täysinpalvelleena eläkkeelle vuonna 1969. Näin LSE tuli toiminaan keskuksena kriittisen rationalismin koulukunnalle. Aatelisarvon Sir Karl sai kuningatar Elisabethilta vuonna 1965.

Englannissa Popperin edustama tieteenfilosofian linja, joka painotti tieteellistä menetelmää ja tieteen tulosten tulkintaan liittyviä sisällöllisiä tutkimusongelmia, erottui selvästi Oxfordissa (Gilbert Ryle, John Austin) ja Cambridgessa (Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofia) harjoitetusta luonnollisen kielen filosofiasta. Kuuluisa kymmenen minuutin mittaiseksi jäänyt yhteenotto tapahtui Cambridgen yliopistolla vuonna 1946. Popperin (yhä kiistellyn) oman kertomuksen mukaan hän piti esitelmää aiheesta ”Onko olemassa filosofisia ongelmia?”, ja hiilihankoa heiluttaneen Wittgensteinin vaatiessa esimerkkiä moraalisesta säännöstä Popper vastasi: ”Älä uhkaa vierailevaa luennoitsijaa hiilihangolla”, minkä jälkeen Wittgenstein ryntäsi kiukuissaan ulos huoneesta.

Avoimen yhteiskunnan puolustajana tunnettu filosofi osoittautui oman koulukunnan johtajana autoritaariseksi, vastakkaisia mielipiteitä ja arvostelua huonosti sietäväksi. Popper oli elämäntavoissaan ahkera ja puritaaninen perfektionisti, joka loputtomasti korjaili käsikirjoituksiaan ja julkaistuja teoksiaan. Lukuisat tarinat kertovat, miten Popper saattoi hyvinä hetkinään olla rakastettavan ystävällinen, mutta hänen oli vaikea sietää kritiikkiä ilman raivokohtauksia. Tämän saivat kokea niin torjutut oppilaat (Joseph Agassi) kuin kapinalliset (Imre Lakatos, Paul Feyerabend). Uskollisimpiin oppilaisiin kuuluivat Popperin seuraaja John Watkins (LSE), David Miller (Warwick), Alan Musgrave (Uusi-Seelanti), W. W. Bartley III (Kalifornia) ja Hans Albert (Tübingen). Tiedemiesystäviin kuuluivat taloustieteilijä F. A. van Hayekin lisäksi taidehistorioitsija Ernst Gombrich, neurofysiologi John Eccles ja biologi Peter Medawar.

1950-luvulla Popperin keskeisiin kysymyksiin kuului edelleen induktion ongelma. Yhdysvaltoihin siirtynyt Carnap oli alkanut 1940-luvulla kehittää formaalista induktiologiikkaa, jossa määritellään tieteellisten hypoteesien h todennäköisyyksiä P(h/e) eli ”rationaalisia uskomuksen asteita” käytettävissä olevan havaintoaineiston eli evidenssin e suhteen. Popper katsoi kumonneensa induktion mahdollisuuden jo vuoden 1934 teoksessaan: tiede pyrkii rohkeisiin ja informatiivisiin arvauksiin, joihin liittyvä uskomuksen aste on nollan suuruinen. Hypoteeseille ei etsitä induktiivista tukea tai ”konfirmaatiota”, kuten Carnap ajatteli, vaan ne ”korroboroituvat” eli vahvistuvat läpäistessään ankaria testejä. Popper keksi Carnapin ohjelmaa vastaan lukuisia argumentteja, jotka julkaistiin vuonna 1959 liitteinä Logik der Forschung -teoksen englanninkieliseen laitokseen The Logic of Scientific Discovery. Hän myös yritti itsekin määritellä todennäköisyyden käsitteen avulla falsifikationismiin sopivan mitan ”korroboraation asteille”, joka korvaisi induktivistien ”konfirmaation asteet”. Runsaasti kiistaa onkin käyty siitä, salakuljettaako Popper korroboraation mitan kautta induktiivisia näkökohtia omaan järjestelmäänsä.

Kiista induktiosta sai uuden käänteen 1960-luvun puolivälissä, kun Jaakko Hintikka rakensi induktiologiikan järjestelmän, jossa – Carnapin systeemistä ja Popperin käsityksistä poiketen - universaaliset yleistykset saavat nollaa suurempia todennäköisyyksiä. Carnap ja Yehoshua Bar-Hillel muotoilivat semanttisen informaation teorian, jossa lauseen informaatiosisältö cont(h) on yksi miinus sen todennäköisyys P(h). Hintikka ja Isaac Levi osoittivat tältä pohjalta, että tiede voidaan ymmärtää pyrkimykseksi, jossa keskenään kilpailevina tavoitteina ovat totuus ja informaatio. Popperin intuitiolle voidaan siten tehdä ainakin osittain oikeutta olettamalla, että tieteessä pyritään maksimoimaan suuretta P(h/e) – P(h), jossa yhdistyy korkea aposterioritodennäköisyys P(h/e) ja alhainen aprioritodennäköisyys P(h) – näistä edellinen ilmaisee pyrkimystä totuuteen, jälkimmäinen informaatioon. Naiivi induktivistinen näkemys tieteellisestä päättelystä ansaitsee tulla korjatuksi, sillä yksipuolinen pyrkimys korkeaan todennäköisyyteen suosisi epäinformatiivisia hypoteeseja. Induktion teoria voidaan kuitenkin rakentaa niin, että siinä suositaan hypoteeseja, joilla on alhainen aprioritodennäköisyys eli korkea informaatiosisältö. Siten Popperin täydellinen hylkäys induktiolle on liioittelevan jyrkkä.

1950-luvulla Popper valmisti myös laajan teoksen Postscript: After Twenty Years, johon hän kokosi uusia ideoitaan totuudesta ja tieteen päämäärästä, kvanttimekaniikan realistisesta tulkinnasta, todennäköisyyden tulkinnasta propensiteettien eli taipumusten avulla, indeterminismistä, universumin avoimuudesta, ihmisen itseohjautuvuudesta ja rationaalisuudesta. Tämä teos ladottiin jo vuonna 1956, mutta – ainakin virallisen selityksen mukaan – se jäi ilmestymättä kirjoittajan silmäleikkausten vuoksi. Teos julkaistiin kolmessa osassa W. W. Bartley III:n toimittamana vuosina 1982–83.

The Logic of Scientific Discovery ilmestyi otolliseen aikaan: loogisen empirismin perintönä syntynyt analyyttinen tieteenfilosofia oli joutumassa monelta taholta kritiikin kohteeksi, sillä sen nähtiin tarkastelevan yksipuolisesti jo valmiita tieteellisiä rakenteita. Popperin mukaan varsinaista keksimisen logiikkaa hypoteesien luovalle muodostamiselle ei ole olemassa, joten englanninnoksen nimi on tältä osin harhaanjohtava, mutta falsifikationismin pyrkimys teorioiden jatkuvaan testaamiseen ja hylkäämiseen sisälsi dynaamisen muutosta korostavan näkökulman. Popper, Lakatos, Feyerabend ja Thomas Kuhn vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että tieteen kehitys ja tiedon kasvu tulivat 1960-luvulla uuden tieteenfilosofian tärkeimmiksi aiheiksi. Heitä kaikkia yhdisti tiedon kasvun kasautumismallin hylkäys ja teesi havaintojen teoriapitoisuudesta. Sen sijaan Popper ei koskaan hyväksynyt Kuhnin paradigmojen ohjaamaa ”normaalitiedettä”, jota hän piti liian dogmaattisena, eikä Feyerabendin ”yhteismitattomuusteesiä”, jota hän piti osoituksena ”järjestelmän myytistä”.

Teos Logik der Forschung ei vielä olennaisesti käytä totuuden käsitettä. Mutta saatuaan vuonna 1935 tietoa Alfred Tarskin semanttisesta totuusmääritelmästä, Popper vakuuttui siitä, että totuus voidaan ymmärtää perinteisen korrespondenssiteorian mukaisesti vastaavuutena lauseiden ja objektiivisen todellisuuden välillä. Näin Popperista tuli selkeästi tieteellinen realisti, joka vastustaa instrumentalismia eli oppia, jonka mukaan tieteelliset teoriat ovat vailla sisällöllistä tulkintaa olevia käsitevälineitä havaittavien ilmiöiden ennustamiseksi.

Realismin pohjalta Popper esitti ensimmäistä kertaa vuonna 1960 ehdotuksen siitä, miten kahden kilpailevan teorian totuudenkaltaisuutta (truthlikeness, verisimilitude) voidaan vertailla. Tämä määritelmä ja sen kvantitatiiviset versiot, jotka tärkeällä tavalla poikkeavat induktiivisesta todennäköisyydestä, tulevat esiin teoksissa Conjectures and Refutations (1963) ja Objective Knowledge (1972). Edellisessä teoksessa korostuu ihmisen ja tieteen erehtyväisyyttä korostava dynaaminen näkökulma, jota Popper kutsuu pragmatisti Charles Peircen (1939–1914) käyttöön ottamalla, latinan erehtyä-verbistä johdetulla termillä ”fallibilismi”. Jälkimmäisessä teoksessa hän muotoilee darwinistisen evoluutiomallin tiedon kasvulle. Popperilaisen ”evolutionaarisen epistemologian” mukaan tieteellisiä teorioita koetellaan ja hylätään luonnonvalintaa muistuttavan yrityksen ja erehdyksen menetelmän välillä. Tämän kriittisen menetelmän kautta tiede edistyy ”virheistä oppimalla”, ts. epätodesta teoriasta toiseen niin, että uusien teorioiden totuudenkaltaisuuden aste on suurempi kuin niiden edeltäjien. Korroboraatio on Popperin mukaan totuudenkaltaisuuden indikaattori: on rationaalista arvata, että kilpailevista teorioista parhaiten testattu on lähimpänä totuutta.

Popperin realistinen käsitys teorioista ja tieteen edistymisestä johti hänet kiistaan Kuhnin kanssa. Kuhnin mukaan paitsi havainnot myös totuus ja jopa todellisuus ovat suhteellisia teoreettisiin viitekehyksiin eli paradigmoihin nähden, joten ajatus teorianeutraalista totuudesta ja totuuden lähestymisestä eivät hänen mukaansa ole mielekkäitä. Kuhnin mukaan tiede tulee ymmärtää totuuden etsinnän sijasta ongelmien ratkaisemisena. Suuri yhteenotto – mukana myös monia muita tieteen dynamiikan tutkijoita – käytiin Lontoossa vuonna 1965. Sen tuloksena syntyi Lakatosin ja Musgraven toimittama kokoelma Criticism and the Growth of Knowledge (1970). Unkarilaisyntyinen Lakatos, joka väitöskirjassaan esitti myös matematiikan etenevän popperilaisen yrityksen ja erehdyksen kaavan mukaisesti, etsi välittävää kantaa omassa ”tieteellisten tutkimusohjelmien metodologiassaan”. Hän katsoi ajatuksen edistyvien teoriajonojen muodostamista tutkimusohjelmista edustavan ”sofistikoitua falsifikationismia”, jossa – kuten Kuhn huomautti Popperia vastaan – yksittäiset vastaesimerkit eivät riitä kumoamaan teoriaa ja teoria hylätään vain vaihtamalla se parempaan.
 
Tämän kiistan uutta käännettä edusti David Millerin ja Pavel Tichýn vuonna 1974 todistama tulos, jonka mukaan Popperin määrittelemä totuudenkaltaisuuden käsite ei sovellukaan epätosien teorioiden vertaamiseen. Osa Popperin seuraajista päätteli, että tästä käsitteestä on luovuttava tai sitä ei pidä määritellä eksaktisti. Sen sijaan useat muut tutkijat (Miller, Tichý, Risto Hilpinen, Ilkka Niiniluoto, Graham Oddie, Theo Kuipers) aloittivat tieteellisen realismin hengessä ohjelman, jossa totuudenkaltaisuuden asteet rakennetaan totuuden ja samankaltaisuuden (similarity) käsitteiden varaan. Tähän tutkimukseen on myös – vastoin monien ortodoksisten popperilaisten näkemyksiä – yhdistetty aineksia bayesiläisestä induktion teoriasta.
 
 
Kolme maailmaa
 
Popper ihaili suuresti Charles Darwinin evoluutioteoriaa, mutta historisismin kritiikkinsä pohjalta hän päätteli, että ei ole olemassa evoluution lakeja, joten darwinismi tulisi ymmärtää metafyysiseksi tutkimusohjelmaksi. Tätä näkemystä hän kuitenkin myöhemmin korjasi. Yhtenä teorian sovellutuksena on näkemys tiedon evoluutiosta, jota Popper kehitteli teoksessaan Objective Knowledge yhdistämällä darwinismia Fregen oppiin lauseiden ilmaisemista objektiivisista propositioista. Popper päätyi erottamaan kolme todellisuuden piiriä: fysikaalinen ”maailma 1”, mentaalinen ”maailma 2” sekä ihmisen kielellisen ja sosiaalisen toiminnan kautta syntyvä kulttuurinen ”maailma 3”.

Maailmojen 1 ja 2 välistä mieli-ruumis-ongelmaa Popper tarkasteli yhdessä John Ecclesin kanssa teoksessa The Self and its Brain (1977). Popper hylkää materialismin reduktiiviset versiot, mutta on pidättyväisen agnostinen Ecclesin julistaessa dualistista oppia sielun eli ”itsen” riippumattomasta olemassaolosta. Popperin mukaan maailmaan 2 kuuluva ihmismieli on todellinen, sillä se voi olla kausaalisessa vuorovaikutuksessa maailmaan 1 kuuluvan ruumiin kanssa, mutta silti maailma 2 on syntynyt evoluution kautta maailmasta 1. Vastaavasti evoluution kautta syntynyt maailma 3 on todellinen, koska se voi vaikuttaa maailmaan 1 maailman 2 kautta. Näin Popperin ontologiaa, joka antaa hänelle ratkaisun mielen filosofian, matematiikan filosofian ja kulttuurifilosofian peruskysymyksiin, voi pitää emergentin materialismin muotona.

Ajatus maailmasta 3 on jännitteisessä suhteessa Popperin yhteiskuntafilosofiaan tavallisesti liitetyn metodologisen individualismin kanssa, sillä se näyttää sallivan – individualismin vastakohdaksi yleensä tulkitun holismin mukaisesti – sosiaalisille instituutioille kausaalista vaikutuskykyä yksilöihin nähden.
 
 
Popperin perintö
 
Eläkkeelle jäätyään Popper vetäytyi kotiinsa Pennin kylään Lontoon ulkopuolelle, mutta kiersi vielä kongresseissa ja solmi uusia suhteita vanhaan syntymämaahansa Itävaltaan, jonka kansalaisuuden hän hankki takaisin 1980-luvulla (Britannian kansalaisuuden Popper sai 1949). Vuonna 1974 hän sai kunnian olla neljästoista filosofi, jolle omistettiin oma nide sarjassa The Library of Living Philosophers, mutta siihen sisältyvässä omaelämäkerrassa on osoittautunut olevan valikoivaa muistamista ja väritystä, joka yllä esitetyllä tavalla peittelee hänen varhaista sosialismiansa ja induktivismiansa. Särmää Popperilla oli jatkuvasti: 1990-luvun alussa hän kielsi nimensä käytön LSE:n nimikkoprofessuurissa, kun virkaan valittu henkilö oli hänen mielestään liian lähellä instrumentalismia. Viimeisissä töissään hän edelleen kehitteli ystävänsä David Millerin kanssa argumentteja probabilistista induktiota vastaan.  Popper kuoli Lontoossa 92-vuotiaana 17.9.1994, ja hänet haudattiin toivomuksensa mukaisesti Wieniin.

Popper jätti jälkeensä runsaan mutta ristiriitaisen perinnön. 100-vuotismuistoa vietettiin juhlallisesti heinäkuussa 2002 Wienissä kongressissa, jossa oli mukana 350 osanottajaa 50 maasta. Popperin rintakuva paljastettiin suurten tutkijoiden joukossa yliopiston päärakennuksen sisäpihalla, jossa ei ole yhtään Wienin piirin edustajaa – tämä oli huomattava kunnianosoitus ottaen huomioon, ettei Popper koskaan ollut Wienin yliopiston professori. Kongressin esitelmistä toimitettu nide, joka julkaistiin vuonna 2006 kolmessa osassa, osoittaa Popperin monitieteistä laajuutta ja kiinnostavuutta.

Toisaalta oppilaiden esitelmissä tuli selvästi esiin Popperin monimutkainen persoonallisuus. Hänen näkemyksensä olivat usein tahallisen kärkevästi muotoiltuja ja kiistanalaisia, eikä häneltä riittänyt halua ja kärsivällisyyttä niiden täsmälliseen muotoilemiseen. Mutta Popper onnistui ilmaisemaan ajatuksiaan tavalla, joka oli ymmärrettävä erityistieteiden edustajille. Parhaimmillaan hän osasi tuoda esiin uusia näkökulmia ja kysymyksiä, joita filosofit voivat yhä tutkia sitoutumatta mihinkään ”popperilaisuuteen”. Esimerkkejä näistä hedelmällisistä ajatuksista ovat informaatio tieteen päämääränä, totuudenkaltaisuus tieteen edistymisen määrittelijänä, todennäköisyyden propensiteettitulkinta ja indeterminismi, maailma 3 sosiaalisen ja kulttuurisen todellisuuden ontologiana sekä historisismin kritiikki.   
 
 
Popper Suomessa
 
Popperin Logik der Forschung -teoksen tieteenfilosofiset ajatukset tulivat tuoreeltaan tunnetuiksi Suomessa Georg Henrik von Wrightin pro gradu -tutkielmassa vuonna 1937 ja hänen opettajansa Eino Kailan teoksessa Inhimillinen tieto (1939). 1960-luvulla Jaakko Hintikan induktiologiikka antoi aineksia arvioida uudelleen Popperin näkemyksiä. Ilkka Niiniluoto on monissa kirjoituksissaan käsitellyt Popperin esiintuomia teemoja, kuten totuudenkaltaisuutta ja maailmaa 3. Tuorein Popperiin keskittyvä akateeminen tutkimus on Harri Sahavirran Popperin ontologiaa ja tieteenfilosofiaa käsittelevä väitöskirja Karl Popper’s Philosophy of Science – and the Evolution of the Popperian Worlds (2006).

Popperin teoksia on myös suomennettu. Avoin yhteiskunta ja sen viholliset suomennettiin jo vuonna 1974 (Otava). Teos Conjectures and Revolutions ilmestyi Gaudeamus-kustantamolta nimellä Arvauksia ja kumoamisia vuonna 1997.
 
 
Suositeltavaa lisälukemista
 
Agassi, J. (1993). A Philosopher’s Apprentice: In Karl Popper’s Workshop, Rodopi, Amsterdam.
– Popperin oppipojan muistelmia

Currie, G. and Musgrave, A. (toim.), (1985). Popper and the Human Science, Nijhoff, Dordrecht.  
– tutkielmia Popperin ihmistieteiden filosofiasta

Edmonds, D. ja Eidinow, J. (2001). Wittgenstein’s Poker: The Story of a Ten-Minute Argument Between Two Great Philosophers, HarperCollins Publishers, New York.
– arvio Wittgensteinin ja Popperin yhteenotosta Cambridgessä

Hacohen, M. H. , Karl Popper – The Formative Years 1902-1945: Politics and Philosophy in Interwar Vienna. (2000). Cambridge University Press, Cambridge.
– perusteellinen uudelleenarvio Popperin nuoruusvuosista

Michel ter Hark, M. (2004). Popper, Selz and the Rise of Evolutionary Epistemology, Cambridge University Press, Cambridge.
– uusi tulkinta Popperin tieto-opin vaikutteista

Jarvie, I., Milford, K. ja Miller, D. (toim.) (2006). Karl Popper: A Centenary Assessment, I-III, Ashgate, Aldershot.
– 100-vuotiskongressin esitelmät

Keuth, H. (2000). Die Philosophie Karl Poppers, Mohr Siebeck, Tübingen.
– hyvä yleiskatsaus

Lakatos, I. (toim.) (1968). The Problem of Inductive Logic, North-Holland, Amsterdam.
– induktiologiikan kiistat, mukana Carnap ja Hintikka

Lakatos, I. ja Musgrave, A. (toim.) (1970). Criticism and the Growth of Knowledge, Cambridge University Press, Cambridge.
– kiistat Kuhnin ja Popperin välillä tiedon kasvusta

Levi, I. (1967). Gambling With Truth, Alfred A. Knopf, New York.
– totuus ja informaatio tieteen tavoitteina 

Magee, B. (1973). Popper, Fontana, London.
– suppea katsaus

Miller, D. (1994). Critical Rationalism: A Restatement and Defence, Open Court, La Salle.
– uskollisen oppilaan terävä puolustus

Musgrave, A. (1993). Common Sense, Science and Scepticism, Cambridge University Press, Cambridge.
– popperilaisen tieteenfilosofian pohdintaa

Niiniluoto, I. (1983). Tieteellinen päättely ja selittäminen, Otava, Helsinki.
– katsaus myös Popperin asemaan tieteenfilosofiassa

Niiniluoto, I. (1984). Is Science Progressive? D. Reidel, Dordrecht.
– sisältää esseen Popperista Whewellin ja Peircen seuraajana

Niiniluoto, I. (1987). Truthlikeness, D. Reidel, Dordrecht.
– yhä laajin yritys pelastaa totuudenkaltaisuuden käsite

Niiniluoto, I. (1990). Maailma, minä ja kulttuuri: Emergentin materialismin näkökulma, Otava, Helsinki.
–tulkinta Popperin maailma 3:sta emergentin materialismin edustajana

Niiniluoto, I., “The Open Society and Its New Enemies: Critical Reflections on Democracy and Market Economy”, teoksessa G, Brennan (toim,.), Preconditions of Democracy, The Tampere Club Series 2, 2006, Tampere, s. 171-186.
– arvio avoimen yhteiskunnan ja markkinatalouden suhteista

Niiniluoto, I. ja Koskinen, H. J. (toim.) (2002). Wienin piiri, Gaudeamus, Helsinki.
– katsauksia Wienin piirin loogiseen empirismiin

O’Hear, A. (1980). Karl Popper, Routledge and Kegan Paul, London.
– hyvä yleisesitys

Radnitzky, G. ja Bartley, W. W. III (toim.) (1987). Evolutionary Epistemology, Rationality, and the Sociology of Knowledge, Open Court, La Salle.
– sisältää myös Popperin kirjoituksia evolutionaarisesta tieto-opista

Schilpp, P. A. (toim.) (1974). The Philosophy of Karl Popper, 1-2, Open Court, La Salle.
– tärkeitä arvioita Popperin filosofiasta

Shearmur, J. (1996). The Political Thought of Karl Popper, Polity Press, Cambridge.
– monipuolinen kuva Popperin poliittisesta filosofiasta

Watkins, J. (1985). Science and Scepticism, Hutchinson, London.
– popperilaisen tieteenfilosofian pohdintaa
 
 
  Popperin teoksia

(1935). Logik der Forschung, Julius Springer, Wien. (Ilmestyi 1934.)

(1945). The Open Society and Its Enemies, I-II, Routledge, London.

(1957). The Poverty of Historicism, Routledge and Kegan Paul, London.  

(1959). The Logic of Scientific Discovery, Hutchinson, London.

(1963). Conjectures and Refutations: The Growth of Scientific Knowledge, Routledge, London. (3rd editon 1968.)

(1972). Objective Knowledge: An Evolutionary Approach, Oxford University Press, Oxford, 1972. (Revised ed. 1979.)

(1974). Avoin yhteiskunta ja sen viholliset, suom. Paavo Löppönen, Otava, Helsinki.  

(1976). Unended Quest: An Intellectual Autobiography, Fontana, London.

(1977). (John Ecclesin kanssa) The Self and Its Brain, Springer Verlag, New York.

(1979). Die beiden Grundprobleme der Erkenntnistheorie, Mohr, Tübingen.

(1982). The Open Universe: An Argument for Indeterminism, Rowman and Littlefield, Totowa, NJ.

(1982). Quantum Theory and the Schisms in Physics, Rowman and Littlefield, Totowa, NJ.

(1983). Realism and the Aims of Science, Rowman and Littlefield, Totowa, NJ.   

(1992). In Search for a Better World: Lectures and Essays from Thirty Years, Routledge, London.

(1995). Arvauksia ja kumoamisia: Tieteellisen tiedon kasvu, suom. Eero Eerola, Gaudeamus, Helsinki.

(2008). After The Open Society: Selected Social and Political Writings, Routledge, London.
 
 
Internet-lähteitä
 
Karl Popper, Stanford Encyclopedia of Philosophy.
Karl Popper and Critical Rationalism. Internet Encyclopedia of Philosophy.
The Karl Popper Web