Smith, Adam

Juhana Lemetti (julkaistu 2. 12. 2014)

Adam Smith (1723–1790) on skotlantilainen taloustieteilijä ja moraalifilosofi, joka työskenteli myös julkishallinnossa ja kotiopettajana. Smith loi modernin kansantaloustieteen perustan ja oli ns. skotlantilaisen valistuksen keskeisiä hahmoja. Hänen pääteoksensa ovat Theory of Moral Sentiments (TMS), Moraalituntojen teoria ja Wealth of Nations (WN), Kansojen varallisuus.
  1. Elämä
  2. Kirjallinen tuotanto ja tutkimuskohteet
  3. Moraali- ja yhteiskuntafilosofia
  4. Moraalifilosofia
  5. Laki ja valta
  6. Talous
  7. Smithin henkilö ja vaikutus
  8. Smith Suomessa
  9. Suositeltavaa jatkolukemista
  10. Tutkimuskirjallisuus
  11. Kirjallisuus



Elämä

Smithin isä Adam Smith vanhempi kuoli 1723; viisi kuukautta tätä ennen hänen toisesta avioliitostaan syntyi poika. Smith kasvoi äitinsä Margaret Douglasin (1694–1784) hoivassa. Margaretin suvulla oli hyvä asema silloisessa Skotlannissa, hänen isoisänsä Sir William Douglas oli huomattava maanomistaja ja parlamentin jäsen kuolemaansa 1706 saakka. Isänsä ensimmäisestä avioliitosta Smithillä oli velipuoli, Hugh. Vaikka he eivät olleet kovin läheisiä, Adam peri Hughin, kun tämä kuoli 1750.

Smithin äiti kasvatti poikaansa taitavasti, apunaan vaikutusvaltaisia sukulaisia ja ystäviä, kuten James Oswald ja Adamin serkku, Argyllin toinen herttua, William Smith. Aikakaudelle tyypillisesti Smith laitettiin kymnaasiin, jossa hän sai klassisen sivistyksen. Myöhemmin Kansojen varallisuudessa Smith harmitteli järjestelmää. Hänen mielestään perustietojen antaminen geometriassa ja mekaniikassa palvelisi paremmin yhteiskuntaa kuin pintasilaus latinaa. On kuitenkin selvää, että klassisten kielten taito oli Smithille suureksi eduksi hänen yliopistourallaan, joka alkoi Glasgow Collegessa hänen ollessaan neljäntoista. Opetus koostui paitsi perinteisistä aineista kuten kreikka, latina ja moraalifilosofia, myös matematiikasta ja luonnonfilosofiasta, joita kaikkia opetti alaan erikoistunut professori. Smithin lempiaineita olivat matematiikka ja luonnonfilosofia. Opettajista moraalifilosofian professori Francis Hutchesonilla (1694–1746) oli suurin vaikutus Smithiin. Hutcheson oli uudenaikainen, edistyksellinen opettaja, joka käytti opetuskielenä englantia ja ravisteli aikansa luutuneita uskonnollisia opinkappaleita.

Kolmen vuoden opiskelujen jälkeen, 1740, Smith sai Snell-stipendin Oxfordin Balliol Collegeen. Hän vietti Oxfordissa kuusi vuotta. Opinnoissaan hän keskittyi antiikin filosofiaan sekä englannin, ranskan ja italian kirjallisuuteen, jotka säilyivät hänen mielenkiinnon kohteinaan läpi elämän. Opinahjona Oxford oli ajatusmaailmaltaan poliittisesti konservatiivinen, ja se kannatti Stuartien valtaistuimelle palauttamista sekä pappien ja piispojen asemaa painottavaa korkeakirkollisuutta, mitkä tekivät siitä täydellisen vastakohdan Glasgow’lle. Smithin kotikasvatukselle ja koulutukselle, jonka kulmakiviä olivat poliittinen edistyksellisyys, maallikkoseurakuntaa puolustava presbyterianismi sekä valtaistuinta hallitsevan Hannoverin suvun puolustaminen. Oxfordissa kukoisti myös Skotlantia väheksyvä ja vastustava ajatusmaailma.

Vuonna 1746 Smith palasi synnyinkaupunkiinsa Kirkcaldyyn, jossa vietti kaksi vuotta, kunnes Henry Home (1696–1782) kutsui Smithin luennoimaan Edinburghiin. Home eli lordi Kames oli skotlantilainen tuomari ja ajattelija. Vaikka hän kirjoitti laajasti oikeustieteestä ja moraalifilosofiasta, hänet muistetaan ehkä parhaiten estetiikkaa koskevasta teoksestaan Elements of Criticism (1762). Seuraavat kolme vuotta Smith luennoi, ensin retoriikasta ja kaunokirjallisuudesta, mutta välittömän suosion rohkaisemana laajensi aiheitaan oikeustieteeseen ja filosofian historiaan. Näinä vuosina, 1748–1751, Smith muodosti myös merkitykselliset ystävyyssuhteet kaupungin sivistyneistön kanssa, joista tärkein oli 12 vuotta vanhemman filosofin David Humen (1711–1776) kanssa.

Vuosien 1748–1751 luennot toimivat käyntikorttina Smithin ensimmäiseen vakinaiseen virkaan, joka oli logiikan professuuri Glasgow’ssa. Smithin eduksi laskettiin se, että hän oli valmis hoitamaan myös moraalifilosofian professorin velvollisuuksia, ja hän siirtyikin jälkimmäisen oppituolin haltijaksi kun se vakinaistettiin. Smith toimi professorina aina vuoteen 1764. Kun hänet vuonna 1787 valittiin Glasgow’n yliopiston rehtoriksi, hän muisteli aikaa elämänsä onnellisimpana ja kunniakkaimpana.

Vuonna 1764 Smith luopui oppituolistaan ja hyväksyi tarjouksen toimia Henry Scottin (1746–1812), Buccleuchin kolmannen herttuan kotiopettajana. Smith suhtautui myöhemmin varauksella aristokraattiperheiden käytäntöön pitää kotiopettajaa, mutta edut olivat kiistattomat, esimerkiksi 300 punnan elinikäinen vuosittainen eläke. Henkilökohtainen motiivi oli vielä vahvempi: matkustelu Euroopassa, joka mahdollistaisi Smithille mm. hänen ihailemiensa ranskalaisten kirjailijoiden tapaamisen. Matka Manner-Eurooppaan tarjosi Smithille myös mahdollisuuden kerätä tietoa Ranskan taloudesta. Myöhemmin hän hyödynsi tätä aineistoa Kansojen varallisuudessa, jonka kirjoittamisen hän aloitti samana vuonna Ranskassa.

Matka kesti kokonaisuudessaan hieman alle kolme vuotta, joista puolitoista vuotta kului Toulousessa. Siihen sisältyi kuitenkin pienempiä vierailuja, joista kiinnostavin oli matka Geneveen. Siellä Smith mitä luultavimmin tapasi mm. Voltairen (1694–1778). Viimeiset kymmenen kuukautta Smith ja herttua viettivät Pariisissa, jossa Smith, huolimatta välttävästä ranskan suullisesta taidostaan, tapasi suuren joukon ajattelijoita kuten matemaatikko ja fyysikko d’Alembertin (1717–1783), joka oli myös yksi monumentaalisen Encyclopédien toimittajista, paroni d’Holbachin (1723–1789) sekä utilitarismia kehittäneen ateisti Helvétiuksen (1715–1771). Smith liikkui pitkälti samoissa piireissä ja osallistui samojen kirjallisten salonkien toimintaan kuin Hume, joka oli aikaisemmin oleskellut kaupungissa Britannian suurlähetystön työntekijänä.

Smithin tuotannon kannalta oleellisia olivat kontaktit paikallisten taloustieteilijöiden, erityisesti François Quesnay’n (1694–1774), kanssa. Kun Smith julkaisi Wealth of Nations -teoksen 1776, alkoi keskustelu siitä, kuinka paljon hänen ajatuksistaan on verraten suoraan lainaa économistes -ryhmän ajattelijoilta, erityisesti varhaiselta taloudellista liberalismia kannattavalta Anne Robert Jacques Turgot’lta (1727–1781) ja tämän teoksesta Réflexions de la formation et distribution des richesses (1766). Smith itse korostaa ja kiittää monia ryhmän ajattelijoita, hän jopa harkitsi teoksen omistamista Quesnay’lle. Yhtymäkohtia on lukuisia: maatalouden merkitys, colbertismin, Ludwig XIV:sta talousneuvonantajan edustaman merkantilismin muodon vastustaminen sekä kansallisen ja kansainvälisen kaupan vapauden korostaminen. Kun Smithin luennot oikeustieteestä löytyivät 1800-luvun lopussa, plagiarismi-syytteet voitiin kuitenkin unohtaa. On silti selvää, että Smith omaksui ranskalaisesta taloustieteestä ja juuri Turgot’lta monia seikkoja, esimerkiksi taloudellisen kierron ajatuksen sekä erottelun tuottavaan ja tuottamattomaan työhön.

Palatessaan 1766 Manner-Euroopasta, Smith vietti muutaman kuukauden Lontoossa, korjaillen Moraalituntojen teorian kolmatta laitosta ja auttaen työnantajaansa Townshendia Seitsenvuotisen sodan aiheuttamien julkisen talouden ongelmien selvittämisessä.

Matkustelu oli muuttanut Smithin minäkuvaa. Hän koki olevansa maailmankansalainen ja ajattelija, ei niinkään opettaja ja neuvonantaja. Eläkkeensä turvin hän vetäytyikin toimestaan Kirkcaldyyn, jossa vietti seuraavat kuusi vuotta. Hän jopa kieltäytyi Humen kutsuista tulla Edinburghiin. Smith keskittyi täysin viimeisen kahden vuosikymmenen aikana kypsyneiden ajatuksiensa kirjaamiseen. Tosin Smith oli erittäin hidas kirjoittaja ja koki itse kirjoittamisen niin tuskalliseksi että käytti amanuenssia.

Kun Smith vuonna 1773 muutti Lontooseen, tuleva suurteos, Kansojen varallisuus, jota Smith oli kirjoittanut vuodesta 1764, ei ollut vieläkään valmis. Lontoossa Smith tapasi muita kaupungissa majailevia skotteja ja hänet valittiin The Clubin jäseneksi, jonka oli perustanut taiteilija Joshua Reynolds (1723–1792) ja jonka muita jäseniä olivat mm. Samuel Johnson (1709–1755), Edmund Burke (1729–1797), historioitsija Edward Gibbon (1737–1794) ja James Boswell (1740–1795). Tärkein syy poistua Kirkcaldyn rauhasta oli kuitenkin Kansojen varallisuuden viimeistely, jota varten Smith tarvitsi tuoretta tietoa Yhdysvaltojen politiikasta ja taloudesta. Smith ei osannut ennakoida itsenäisyysjulistusta 4.7.1776, vaan viittasi viimeaikaisiin levottomuuksiin vain neljä kuukautta aiemmin (WN, 585).

Smithin ajattelu noteerattiin myös valtiovallan toimesta, ja vuonna 1778 hänestä tuli tullihallituksen johtaja Edinburghiin, josta hän hankki talon. Taloon muuttivat Smithin äiti ja serkku sekä veljenpoika, David Douglas, josta tuli Smithin ainoa perillinen. Smith oli uuttera, vaikka viittasikin työhön aina helppona ja kunniallisena. Hänen päätöksensä eivät myöskään osoittaneet aina taloudellisen vapauden mahdollistamista, mutta tämä oli linjassa hänen reaalipoliittisen näkemyksensä kanssa, jonka mukaan edes Britannian taloutta ei voida vapauttaa kertarysäyksellä, vaan sen tulee tapahtua asteittain. Virka myös nosti hänen tulojaan, aiemman 300 punnan vuotuisen eläkkeen lisäksi hän alkoi saada 600 punnan vuosipalkkaa. Edelleen hän sai omia tutkimuksiaan tukevaa tarkempaa tietoa tullihallitukselta, joka näkyy Kansojen varallisuuden kolmannessa laitoksessa vuodelta 1785. Tullihallituksen johtajan toimi osoittaa, että Smith antoi merkittävän panoksen paitsi poliittisen taloustieteen kehitykselle, myös siirsi tieteenalan lähemmäksi reaalipolitiikkaa.

Smithin loppuelämää varjostivat terveydelliset ongelmat ja heinäkuussa 1790, muutama viikko Moraalituntojen teorian viimeisimmän korjatun laitoksen ilmestymisen jälkeen, hän kuoli Edinburghin kodissaan. Smithin hauta on Canongaten hautausmaalla Edinburghissa.


Kirjallinen tuotanto ja tutkimuskohteet

Smithin kirjallisen tuotannon hahmottamiseksi on hyvä tarkastella lyhyesti hänen opetustoimintaansa. Aloittaessaan Glasgow’ssa Smith seurasi edeltäjänsä ja opettajansa Hutchesonin luomaa opetussuunnitelmaa, jossa painopisteinä olivat etiikka sekä ihmisen velvollisuudet ja oikeudet luonnon- ja kansojen oikeuden valossa, joita hän täydensi politiikkaan ja talouteen liittyvillä aiheilla. Tästä jaottelusta on helppo nähdä, miten Smithin tieteellisen mielikuvituksen ja kiinnostuksen kohteet – moraali, talous ja näiden yhteydet yhteiskuntateoriaan – alkavat muotoutua. Smithiä voidaan pitää poikkeuksellisen määrätietoisena sen suhteen, että hän kiinnostuu tietyistä asioista ja jatkaa niiden tutkimusta läpi elämänsä. Hieman tarkemman kuvan antaa Smithin oppilas John Millar, jonka mukaan Smith opetti neljää aihealuetta:

1) luonnollinen teologia
2) etiikka
3) se moraalin haara, joka tarkastelee oikeudenmukaisuutta
4) ne poliittiset säädökset, joiden perusta on oikeudenmukaisuuden sijaan hyödyssä (expediency) ja jota voidaan mitata valtion varallisuuden, vallan ja menestyksen kasvun kautta.

Ensimmäistä aihepiiriä lukuun ottamatta Smith julkaisi teoksen tai häneltä jäi jälkeen kirjoituksia näistä alkuperäisistä aiheistaan. Etiikasta hän julkaisi Moraalituntojen teorian, joka käsittelee myös oikeudenmukaisuutta. Jälkimmäinen tarkastelu laajenee Kansojen varallisuudessa, joka kattaa politiikan ja talouden kysymykset.

Smithin teoksista Moraalituntojen teoria on kaikkein hiotuin ja hän itse piti sitä pääteoksenaan. Smithin elinaikana ilmestyi seitsemän laitosta, joista toiseen ja kuudenteen hän teki merkittäviä muutoksia. Teos perustuu hänen luentoihinsa etiikasta ja on luontevaa ajatella, että lopun osio, jossa tarkastellaan erilaisia moraalifilosofian järjestelmiä on kirjoitettu ensin.

Varsinaista teosta oikeudenmukaisuudesta ja politiikasta Smith ei kuitenkaan koskaan julkaissut. Smith määräsi tuhottavaksi kuusitoista käsikirjoitustaan kuolemansa jälkeen. Näiden joukossa ovat mahdollisesti hänen pitkään valmistelemansa filosofis-historialliset teokset retoriikasta ja kaunokirjallisuudesta sekä laista ja hallinnosta. Myöhemmin, 1896 ja 1958, on löydetty opiskelijoiden alkuperäisiltä luennoilta tekemiä muistiinpanoja, jotka ovat osa nykyistä koottujen teosten laitosta eli ns. Glasgow-editiota. Syy omien kirjoitusten tuhoamiseen oli ilmeisesti se, että Smith halusi jättää jälkeensä vain kaksi kaikkein hiotuinta ja kokonaista teosta. Lisäksi Smithin tähän asti julkaistu kirjallinen tuotanto käsittää alun perin 1795 julkaistun kokoelman Essays on Philosophical Subjects (1795) sekä kirjeenvaihdon.

Smithin luennot retoriikasta ja kaunokirjallisuudesta olivat lähtölaukaus modernille englannin kielen ja kirjallisuuden tutkimukselle. Yleisesti hän näytti suosivan yksinkertaista proosatyyliä, jota edustivat Jonathan Swift (1667–1745) ja Joseph Addison (1672–1719). Smith vieroksui ylitsepursuavaa ja mahtailevaa ilmaisua, jota hänen mukaansa edusti esimerkiksi filosofi Shaftesbury (1671–1713). Smith näyttäisi kannattavan käsitystä, jonka mukaan taiteelliset arvostelmat voidaan asettaa yhteismitallisiksi ja että on olemassa jokin maun standardi – tässäkin yhtymäkohdat Humeen ovat ilmeisiä.

Smithin käsitystä kirjallisuudesta ja kirjallisesta tyylistä ei voi kuitenkaan tyhjentää konventionalismiin ja empirismiin, vaan tutkimusala ulottuu myös filosofiaan ja historiaan. Yleisenä periaatteena on sisällön ja muodon jonkinlainen sopusointu. Kirjoittamisen on palveltava myös vakuuttamisen ja viihdyttämisen funktioita. Smith suhtautui penseästi kuivaan, spekulatiiviseen ja arkikokemuksesta irrallaan olevaan ilmaisuun. Hänen omat pääteoksensa ilmentävät hänen käsitystään kirjallisesta tyylistä täydellisesti. Niitä voi hyvällä syyllä kutsua anti-teoreettisiksi.

Aiheeseen liittyvä oleellinen filosofinen kysymys on kielen itsensä alkuperä. Retoriikan luentoihin liitetystä esseestä käy ilmi, että Smith oli hyvin perillä aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta, esim. Condillacin (1713–1780) ja Rousseaun (1712–1780) teksteistä, ja essee on kiinnostava luku spekulatiivisen lingvistiikan synnyssä. Smith kannattaa nykyfilosofiassa liki aksiomaattista käsitystä mielen ja kielen yhteydestä. Erilaiset kielelliset ilmaisutavat ja rakenteet kuvastavat suoraan mielen toimintoja. Hän hahmotteli rationaalista kielioppia, joka voisi toimia logiikan perustana. Smithin keskeinen oivallus oli ehkä kuitenkin se, että hän korosti ajattelun ja kommunikaation sosiaalisuutta. Kommunikaation päämuotoja on neljä: poeettinen, puhetaidollinen, historiallinen ja didaktinen, joista Smithin omat tekstit painottavat kahta jälkimmäistä. Esikuvina hän piti antiikista Thukydidesta ja Liviusta, uuden ajan ajattelijoista Niccolo Machiavellia (1469–1527) ja tietenkin ystäväänsä Humea. Hume oli kehittänyt tieteellisen ajattelun ja ilmaisutavan huippuunsa, ja häneltä Smith omaksuu tavan ymmärtää ns. Newtonin tieteellinen metodi ihmistieteissä, joka ”lähtee liikkeelle tietyistä periaatteista, jotka ovat tunnettuja tai todistettuja. Näiden avulla tarkastellaan erilaisia ilmiöitä ja yhdistetään kaikki ilmiöt samaan ketjuun.” (Lectures on rhetoric and belles lettres, 146. Suom. JL.) Myös Kansojen varallisuus rakentuu tälle ihmistieteelliselle metodologiselle newtonismille.

Tieteellisen ajattelun kannalta Smithin tunnetuin kirjoitus on The Principles which lead and direct philosophical enquiries; illustrated by the history of astronomy, jonka kirjoittamisen Smith aloitti luultavasi jo opiskellessaan Oxfordissa, mutta joka julkaistiin ensimmäisen kerran postuumisti 1795. Siinä käsitellään newtonilaista metodia, mutta painopiste on kahdessa oivalluksessa, jotka molemmat juontuvat Humelta. Ensimmäinen on käsitys, että tieteen perusta, uteliaisuus, on empiirisen psykologian keinoin selitettävissä ja tieteellisiin teorioihin pätevät tietyt esteettiset kriteerit eli menestyksekäs tieteellinen teoria paitsi selittää ilmiöt oikein, myös tyydyttää kauneuden tajuamme. Toinen koskee mielikuvituksen rakentavaa roolia. Smithin mukaan tieteellisessä ajattelussa mielikuvitus (kuvittelukyky) luo järjestelmiä, joita hän kutsuu ’kuvitteellisiksi koneiksi’ (Essays on Philosophical Subjects, 66) ja joiden tarkoitus on ikään kuin rauhoittaa ihmisen mieltä ja tiedon janoa luomalla yksittäisistä, sekavista havainnoista jonkinlainen kokonaisuus. Näin tieteellisten teorioiden ja ajattelun tarkoitus on luoda oikea käsitys havaintomateriaalin perusteella, mutta koska tämä käsitys on aina osin mielikuvituksen tuottama – mielikuvitus ikään kuin täydentää, arvailee havaintojen ja asioiden välillä olevia yhteyksiä – on aina mahdollista, että ne eivät ole lopullisia. Tähtitiedettä käsittelevän esseen lopussa Smith viittaakin tähän Newtonin mekaniikan kohdalla.

Esseissään Smith siis soveltaa luonnontieteiden metodia ihmisen ja ihmisyhteisöjen tutkimukseen. Vaikka eroja on, johtuen tutkimuskohteen luonteesta, hänen molempien pääteostensa metodologinen perusta on aikansa tieteessä, johon Smith lisää näille tieteille ilmeiset komponentit. Koska kyseessä on tietoisten olioiden ja heidän muodostamiensa yhteisöjen tutkiminen, on huomioitava kaksi seikkaa: sosiaalisuus ja kieli. Jälkimmäisen rooli on ehkä instrumentaalisempi, mutta kuitenkin merkitsevä. Jo ilmaisua ja kommunikaatiota koskevissa luennoissaan Smith korostaa, että meidän on kiinnitettävä huomiota siihen, kuinka lukija tai kuulija ottaa viestimme vastaan ja hyödynnettävä teoreettista ymmärtämystämme kielen keinoista. Myöhemmissä teoksissaan, erityisesti Moraalituntojen teoriassa, Smith muuntaa tämän kielen reseption koskemaan toisten kokemusmaailmaan eläytymistä, joka on mahdollista ainoastaan kielen välityksellä ja toisen asemaan asettumalla, joka taas on luonnollinen osa ihmisen sosiaalista olemista.


Moraali- ja yhteiskuntafilosofia

Vaikka Smith ei julkaissut varsinaista teosta yhteiskuntafilosofiasta, hänellä oli kokonaisvaltainen ja tarkka näkemys yhteiskunnasta, joka rakentuu naturalistiselle käsitykselle ihmisluonnosta ja perinpohjaiselle empiiriselle tutkimukselle. Smith on merkittävä paitsi moraalifilosofian ja taloustieteen, myös laajemmin yhteiskuntatieteiden ja niiden filosofian peruskysymysten ymmärtämisen kannalta.


Moraalifilosofia

Lähtökohdiltaan Smithin moraalifilosofia on empiristinen, sentimentalistinen ja terveeseen järkeen perustuva. Ensimmäinen viittaa siihen, että moraalinen toimintamme ja ajattelumme perustuu järjen sijasta kokemukseen. Toinen määre taas viittaa siihen, että moraaliarvostelmat ovat pohjimmiltaan tuntemuksia, tunteita (feelings, sentiments), eivät järjen totuuksia. Nämä kaksi piirrettä yhdistävät Smithiä ja Humea, jotka molemmat myös torjuvat Hutchesonin sekä muutamien muiden aiempien brittiajattelijoiden käsityksen, että ihmisessä olisi erityinen moraaliaisti (moral sense), jolla he suoraan käsittävät tai havaitsevat moraaliin liittyviä seikkoja. Samoin he hylkäävät käsityksen, jonka mukaan moraalinen arvo perustuisi pyyteettömään hyväntahtoisuuteen (disinterested benevolence). Kolmas piirre on se, jolla Smith selittää sisäänrakennetulta vaikuttavan kykymme toimia moraalisesti ja muodostaa toimintaamme ohjaavia arvostelmia. Sen sijaan että järkeilisimme tai että meissä olisi jokin sisäsyntyinen kyky moraaliin, kysymys on kokemuksen kautta muodostuvasta taidosta. Kun lapsi kehittyy, hän oppii kokemuksen kautta läheisiltä ihmisiltä, erityisesti perheeltään, miten kohdella toisia. Tämä oppimisprosessi perustuu tunnereaktioihin, joita paitsi toisten toiminta meissä herättää, myös niihin tunnereaktioihin, joita havaitsemme toisissa ihmisissä, ja siihen kuinka lapsia ohjataan tunnistamaan näitä tunteita ja toimimaan erilaisissa tilanteissa. Edelleen reaktiot vakiintuvat käyttäytymistaipumuksiksi, joista osaa Hume ja Smith kutsuvat luonnollisiksi hyveiksi.

Luonnolliset hyveet perustuvat tiettyihin inhimillisiin perustuntemuksiin. Ne muodostuvat sosiaaliseen elämään kasvamisen kautta ja ovat suurimmassa osassa ihmisiä tunnistettavassa muodossa, ollen ominaisia läheisille ihmissuhteille ja pienille yhteisöille. Suurempien ja muodollisempien yhteenliittymien toiminta on toisenlaista ja sitä säätelevät keinotekoiset hyveet, joista keskeisin on oikeudenmukaisuus. Vaikka Humen ja Smithin lähtökohta on samanlainen, heidän käsityksissään on eroja. Hume katsoi, että oikeudenmukaisuus perustuu hyötyyn, mutta Smith ei omaksu Humen tiukan utilitaristista tulkintaa oikeudenmukaisuudesta, vaan pitää sitä filosofisena jälkiviisautena (Smithin käsityksestä ks. myöhemmin).

Jos Smithin moraalifilosofia voidaan nähdä toisaalta reaktiona eettiseen rationalismiin ja toisaalta pyrkimyksenä antaa tervejärkinen selitys moraalille, se on myös reaktio kolmanteen uuden ajan alun etiikan suuntaukseen, egoismiin. Smith ei sinällään kiellä sitä, että ihmiselle on tärkeää hänen oman etunsa toteutuminen. Jos ihminen ei katsoisi omaa etua, hänellä ei voitaisi katsoa olevan valtaa omaan toimintaansa ja valintoihinsa. Egoistien, joina tuolloin pidettiin erityisesti Thomas Hobbesia (1588–1679) ja Bernard Mandevilleä (1670–1733), virhe on kuitenkin kahdessa seikassa: he ymmärtävät oman edun verraten kapeasti ja antavat sille liian suuren roolin moraalisen toiminnan selittämisessä. Smith korostaa kykyä hallita itseään (self-command). Ajatus tulee luultavasti stoalaisesta traditiosta, mutta toisin kuin rationalistinen stoalainen traditio, Smith (TMS, 216) toteaa, että oman edun tavoittelussa on kysymyksessä ”kylmä arviointi”. Oma etu tai omanarvontunto (self-esteem, self-love) ja siihen liittyvä järkevyyden (prudence) hyve ovat yleisiä inhimillisiä piirteitä, joita ei kuitenkaan tule ymmärtää kuten turmeltuneet Hobbes ja Mandeville, joiden mukaan moraalissa on viime kädessä kysymys vain oman edun turvaamisesta ja itsensä säilyttämisestä. Egoistit sivuuttavat Smithin mukaan sen ilmeisen tosiseikan, että sosiaalisuus on ihmisen perustarve. Jokainen haluaa toisten hyväksyntää, eikä sitä ilman jäävän ihmisen elämä voi olla onnellista. Näin Smith siis tuo moraalifilosofiaan tavallisille ihmisille, vaan ei moraalifilosofeille, täysin ilmeisen huomion: kykymme luoda yleisiä ja sitovia moraalisääntöjä inhimillisen, yhteisöllisen vuorovaikutuksen kautta. Juuri tämä on Smithin moraalisen ajattelun kulmakivi.

Smithin varsinainen teoria lähtee soveliaisuuden (propriety; myös tarkoituksenmukainen tai aiheellinen) ja epäsoveliaisuuden (impropriety) arvostelmista. Vaikka Smith on empiristi, hänen mukaansa emme tee näitä arvostelmia ainoastaan sen perusteella miten havaitsemme toisten toimivan, vaan myös asettumalla mielikuvituksemme avulla toisen asemaan, tilanteeseen, joka on aiheuttanut toiminnan. Kysymys on samaistumisesta ja siitä, että meissä katsojina herää jokin kanssatunne (sympathy). Tässä asetelmassa on oikeastaan kolme toimijaa: teon tekijä, sen kohde ja tarkkailija tai katselija, jota Smith luonnehtii puolueettomaksi (impartial spectator). Smithin tarkoitus ei ole niinkään tarjota jonkinlaista sosiologista analyysiä moraalisen arvostelman teosta kuin selittää miten arvostelma muodostuu ja mitä moraalisesta arvostelmassa tulisi ottaa huomioon.

Soveliaisuus ja epäsoveliaisuus toimivat perustana varsinaiselle moraaliselle arvostelmalle, johon Smith viittaa ansion (merit) ja ansiottomuuden (demerit) käsitteillä. Ainakin kaksi seikkaa ovat oleellisia. Ensinnäkin: mihin keskeinen kanssatunteen tai sympatian käsite viittaa? Olisi luontevaa ajatella, että kysymys on jonkinlaisesta myötäelämisestä, mutta kuten jo Hume huomauttaa, sympatia ei ole niinkään tunne, kuten vaikkapa viha, vaan jonkinlainen ihmisten välistä kanssakäymistä säätelevä periaate. Myös Smithin kohdalla on hyvä muistaa tämä. Toiseksi, Smith kuitenkin ajattelee sympatiaa tunteena tai tuntemuksena, joka nousee meissä tietyssä tilanteessa, eli kun kohtaamme jotain soveliasta tai epäsoveliasta ja kun arvioimme sen joko ansiokkaaksi tai ansiottomaksi. Tämä prosessi perustuu tuntemukseen, mikä siis selittää nimityksen moraalisentimentalismi.

Sympatia voi viitata siis johonkin tunnereaktioon, johon yhdistyy moraalinen arvostelma tai sitten se voi viitata johonkin, johon viitataan yleensä termillä myötätunto. Ainakin jälkimmäinen on Smithin kohdalla harhaanjohtava, koska hän ei sisällytä sympatiaan siihen arkikielessä liittyvää verraten voimakasta normatiivista komponenttia. Ehkä eroa voisi kuvata puhumalla vaikka vihan ja oikeutetun vihan erosta. Voin suhtautua johonkin toimintaan puhtaasti vihastumalla, jolloin tuntemukseeni ei liity tuota oleellista sympatian komponenttia eli en arvioi tilannetta ansiokkuuden tai ansiottomuuden näkökulmasta, vaan esimerkiksi samastun johonkin tunnetilaan. Voin esimerkiksi vihastua kun näen autoilijan ajavan lapsen yli suojatiellä.

Smithin käsitys puolueettomasta tarkkailijasta ei siis viittaa yksinkertaisesti, tai, joidenkin tulkintojen mukaan, lainkaan, johonkin yksilöllisestä, subjektiivisista tekijöistä riippumattomaan tarkkailuun. Sen sijaan puolueeton tarkkailija on sellainen, joka asettuu tarkkailun kohteena olevan asemaan juuri sellaisena kuin se on. Tarkkailu epäonnistuu jos tunnereaktioni on merkittävästi isompi tai pienempi kuin varsinaisen tapahtuman osallisten. Jotta Smithin mallia voisi täysin ymmärtää, tulee huomioida siinä oleva vastavuoroisuuden kaksoisside, jota hän selventää aluksi viittaamalla kristinuskon rakkauden kaksoiskäskyyn, jonka mukaan meidän tulisi rakastaa lähimmäistämme kuten rakastamme itseämme. Tämän lisäksi tulisi huomioida Smithin luonnon suureksi periaatteeksi nimittämä sääntö, jonka mukaan ”meidän tulisi rakastaa itseämme vain kuten rakastamme lähimmäistämme, tai mikä on sama asia, kuten lähimmäisemme ovat kykeneviä rakastamaan meitä” (TMS, 25). Näin kun arvioin törttöilevää autoilijaa, minun ei tulisi siis ajatella, miten itse toimisin tässä tilanteessa, vaan miten itse toimisin tilanteessa, jos olisin hän.

Tämän lisäksi meidän on arvioitava miten teon kohde ajattelisi tässä tilanteessa. Esimerkissä läsnä ovat molemminpuolinen kauhu. Autoilijan kauhu siitä, että ei ehdi jarruttaa ja lapsen kauhu siitä, että ei ehdi väistää. Miten autoilijan toimintaa tulisi arvioida sitten moraalisesti? Perusreaktio, kauhu, on puhdas tunne. Moraalisesta näkökulmasta voidaan ajatella seuraavasti: Jos ei käy ilmi jotain aivan mullistavaa – esimerkiksi että autoilija on saanut sairauskohtauksen – niin autoilijan olisi pitänyt hidastaa, jotta ei olisi saattanut lasta vaaraan. Näin hänen toimintansa ei ole soveliasta, koska hän ei täytä niitä ehtoja, joita asetamme tässä tilanteessa moraalisesti oikealle toiminnalle. Siksi, kun hän ajaa lapsen päälle ja murskaa esimerkiksi tämän pään, tämä on ansiotonta ja moraalisesti tuomittavaa. Tästä arviosta tekee objektiivisen se, että autoilijan itse ja jokaisen, joka ajattelee itsensä autoilijan asemaan, pitäisi tulla samaan johtopäätökseen. Mikäli näin ei tapahdu, heissä ei ole herännyt aitoa sympatiaa Smithin tarkoittamassa mielessä.

Arvostelman teko ja sympatian herääminen sekä näitä vastaava toiminta voivat epäonnistua kahdella tavalla. Ensimmäinen on tunteen liian suuri tai pieni määrä, esimerkiksi autoilijan tappaminen. Molemmat ovat osoitus siitä, että arvostelman teossa on jokin mennyt vikaan. Toinen on se, että tilanne ei herätä mitään reaktiota. Smithin teorian eräs oleellinen komponentti kuitenkin paitsi selittää nämä kaksi tapausta, myös sen miksi hänellä tuntuu olevan verraten hyvä luottamus siihen, että moraaliset tuntemuksemme ovat pääsääntöisesti oikeanlaisia. Tämä komponentti on sosiaalisuus.

Jos meissä ei herää mitään reaktiota, olemme vajavaisia. Toisin sanoen olemme kykenemättömiä muodostamaan mitään ideaa siitä, millaisena meidän tulisi nähdä itsemme ja muut moraalisina toimijoina. Jokin on mennyt vikaan luonnollisessa kehityksessämme eli siinä, että arvioimme itseämme koko ajan suhteessa siihen, miten toiset meidät näkevät. Toisten reaktioiden hakeminen on ihmiselle luontaista. Lapsi hakee vanhempiensa, nuori ikätovereidensa ja aikuiset rakkaidensa ja esimerkiksi työtovereidensa reaktioita ja usein juuri hyväksyntää. Jos tätä mekanismia ei meissä olisi, emme voisi puhua moraalisuudesta saati moraalisesta kehityksestä. Smith ei kuitenkaan anna tälle seikalle kohtuutonta arvoa, koska se johtaisi vain loputtomaan konformismiin. Ihmisen halu saada tunnustusta kaltaisiltaan on usein sosiaalisesti hyödyllistä ja välttämätöntä, ja se ilmenee esimerkiksi kunnianhimona. Kunnon moralistin tavoin Smith tekee eron imartelun ja aidon arvostuksen välillä. Imartelu on teeskentelyä, eikä se ole aito moraalisen luonteen kehitystekijä.

Näin puolueettoman tarkkailijan tai tuon ”ihmisen meidän rinnassamme” käsitteessä yhdistyy kaksi moraalisuudelle oleellista rakennustekijää: omatunto ja sosiaaliset normit. Tietenkin käsitys herättää lisäkysymyksiä. Esimerkiksi kumpi tekijä on viime kädessä oleellisempi vai onko esimerkiksi omatunto vain sosiaalisten normien sisäistetty muoto. Eräs tapa ymmärtää tämä on puhua toisiaan korjaavasta suhteesta, jossa ihmisen harkintakyky ja muilta tuleva palaute kehittyvät vuorovaikutuksessa, johon yksilö tuo oman harkintakykynsä mukaisia näkökulmia. Smithin käsitystä moraalista ei tule ymmärtää staattiseksi, vaan pikemminkin jonkinlaiseksi proto-evolutionaariseksi malliksi. Sitä voidaan pitää myös lähtökohdiltaan väljän naturalistisena eli siinä pyritään selittämään moraalia lähtien ihmisen luonnollisista ominaisuuksista, mutta sillä lisäyksellä, että hänen sosiaalinen ympäristönsä muovaa oleellisesti sitä millaisia nämä toimintavalmiudelliset eli dispositionaaliset kyvyt viime kädessä ja konkreettisessa elämässä ovat.

Smithin teoriassa on myös teologinen ulottuvuutensa. Se näyttää olettavan jonkinlaisen harmonian, joka ohjaa yksiöiden ja yhteisöjen toimintaa, ja jonka takana täytyy olla jonkinlainen yli-inhimillinen luoja ja suunnitelma. Ajatus tulee esiin hänen kuuluisimmassa vertauskuvassaan näkymättömästä kädestä, joka esiintyy ensimmäisen kerran siis teoksessa Theory of Moral Sentiments, ei usein viitatussa Kansojen varallisuudessa. Moraalifilosofiassaan Smith käyttää tätä metaforaa kuvaamaan tilannetta, jossa itsekkäät pyrkimykset kuitenkin tuottavat karkeasti katsoen tasapuolisen onnellisuuden (TMS, 184). Tämä providentiaalisuus tai teologinen teleologisuus oli myös seikka, josta jo Hume huomautti Smithille. Smithin käsitys Jumalasta on ehkä lähempänä stoalaista käsitystä, jossa Jumala samastuu luonnon järjestykseen, kuin kristillisiä tulkintoja.


Laki ja valta

Smithin tarkoituksena oli laajentaa moraalifilosofiasta vastaaviin tutkielmiin laista ja hallinnosta. Moraalituntojen teorian ensimmäiset laitokset päättyvät lupaukseen kirjoittaa teos näistä. Tutkielma olisi käsittänyt paitsi lain ja hallitsemisen yleiset periaatteet, myös vallankumouksia käsittelevää aineistoa sekä talousjärjestelmän tutkimuksen sekä näiden aihepiirien historialliset katsaukset. Urakka oli tietenkin valtava, ja varsinainen teos syntyi ainoastaan taloudesta. Moraalin ja talouden väliin jäävistä kysymyksistä toistaiseksi ainoa säilynyt materiaali ovat opiskelijoiden muistiinpanot.

Lakia koskevien tarkastelujen lähtökohtana on oikeudenmukaisuus, jonka moraalisia perusteita Smith oli sivunnut jo Moraalituntojen teoriassa. Tässä teoksessa hän erotteli ehdottomat, negatiiviset velvoitteet positiivisista, tahdonvaraisista velvoitteista. Ensimmäiset nousevat oikeudenmukaisuuden säännöistä, jälkimmäiset hyvän tekemisen tai hyödyn periaatteista. Smith piti mahdollisena muotoilla tarkat säännöt sille, milloin yksilöiden oikeuksia on aidosti rikottu, ja nämä määräävät sen, miten valtiovalta käyttää retributiivista, rankaisevaa oikeudenmukaisuutta. Samalla voidaan välttää vallan väärinkäytökset. Oikeudenmukaisuus on yhteiskunnan perusta, jota ilman se hajoaa, kun taas hyötyyn tai hyvän tekemiseen perustuvat velvoitteet tekevät yhteiselämästä toimivampaa. Smith puhuu, kuten Hume, täydellisistä oikeuksista, jotka tulee turvata aina. Tämä oikeudenmukaisuuden muoto on kommutatiivinen oikeudenmukaisuus, joka on negatiivinen, koska se koostuu ainoastaan ”toisen omaan kajoamisen kieltämisestä sekä siitä, että meidät voidaan pakottaa tahdonvaraisesti tekemään ainoastaan se, mikä on soveliasta” (TMS, 269). Distributiivisen oikeudenmukaisuuden periaatteita ei voida määritellä samalla tarkkuudella kuin kommutatiivisen, koska käsitykset tästä ovat usein niin eriäviä.

Luennoissaan laista Smith kehittää jonkinlaista evolutionaarista oikeuden historiaa, joka lainaa paitsi hänen ystävältään Henry Homelta, myös Montesquieulta (1689–1755). Eräs eniten kiinnostusta herättänyt piirre luennoissa on ns. vaiheteoria, jossa yhteiskuntien kehitys jaotellaan neljään vaiheeseen: keräilijä-metsästäjät, paimentolaiset sekä maatalous- ja kaupalliset yhteiskunnat. Vaikka vaiheteoria ei ole äänenlausuttuna Kansojen varallisuudessa, se on selkeästi taustaoletuksena esimerkiksi silloin kun Smith vertailee feodaalista ja kaupallista yhteiskuntaa.

Kansojen varallisuudessa Smith hahmottelee yleisempää kuvausta sosiaalisesta muutoksesta, mutta siinä ei ole myöhemmille materialistisille teorioille ominaista vääjäämätöntä käsitystä historian suunnasta ja yhteiskunnan toiminnasta. Tärkeä teema on myös kansalaisvapauksien kehityshistoria. Smith katsoi, että oikeusvaltio on näiden tae, mutta painottaa poliittisten tekijöiden sijaan siis myös taloudellisten tekijöiden merkitystä.

Poliittisessa ajattelussaan Smith jakaa lähtökohdan Humen kanssa. Hän hylkää ajatuksen, että velvollisuus noudattaa esivallan tahtoa perustuisi jonkinlaiseen sopimukselliseen suhteeseen tai olisi ainakin oikeutettavissa näin. Tosin Smithin luottamus Englannin perustuslailliseen järjestelmään on vahvempi kuin Humen. Smith ei painota oikeutta vastarintaan kuten John Locke (1632–1704), Hutcheson tai oman aikansa radikaalit Richard Price (1723–1791) ja Thomas Paine (1737–1809), ja hän myös katsoi tuottaneensa pettymyksen tasavaltalaisille kollegoilleen, koska ei nähnyt tarvetta laajentaa edustuksellisen demokratian rajoja.


Talous

Smithin toisen pääteoksen synty ja vastaanotto eivät olleet vailla ongelmia. Smith ei vastannut esitettyihin kriittisiin kommentteihin ja toisen laitoksen julkaisun jälkeen hän toteaa kirjeessään Andreas Holtille lokakuussa 1780, että ”minua ... on kaiken kaikkiaan kohdeltu vähemmän huonosti kuin saatoin perustellusti odottaa” (Correspondence, 251).

Mitä tulee laajuuteen ja syvyyteen, Kansojen varallisuudella ei ole vertailukohtaa aiemmassa perinteessä. Se on myös kestänyt aikaa ja lukuisia kritiikkejä poikkeuksellisen hyvin. Ei ole liioiteltua ajatella, että se on tärkein uudella ajalla kirjoitettu yksittäinen politiikkaa tarkasteleva teos. Teoksessa Smith luo oman metodologiansa mukaisesti ”kuvitteelliseen koneen”, joka kuvaa jokapäiväistä kokemustamme sekä sen yleisiä piirteitä ja lainalaisuuksia. Vastakohtana silloisille malleille, agraariselle ja merkantilistiselle talousteorialle, Smith kehittelee kuvauksen luonnollisen vapauden talousjärjestelmästä, jonka tutkimuksen hän siis määrittelee oikeus- ja valtiotieteen haaraksi. Tämän tieteen tarkoituksena on antaa lainasäätäjille käytännön taidot, jotka ohjaavat heidän toimintaansa suhteessa hallittaviin yksilöihin, mutta siinä on myös joukko poliittisia ja institutionaalisia parannusehdotuksia. Teoksen keskeinen tarkoitus on myös muuttaa yleistä tapaa, jolla politiikan ja erityisesti talouden ilmiöistä keskustellaan ja näitä hahmotetaan.

Huolimatta rönsyistä ja suuresta määrästä historiallista ja yksityiskohtaista aineistoa, Kansojen varallisuudella on selkeä johtoajatus, joka ilmenee sen koko nimessä: An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations. Kysymyksessä on siis tutkimus varallisuuden luonteesta ja niistä syistä, jotka lisäävät ja vähentävät erilaisten kansakuntien kokonaisvarallisuutta.

Smith ajattelee (WN, 96), että mikään yhteiskunta ei voi kukoistaa ja olla onnellinen, jos suurin osa sen jäsenistä on köyhiä ja kaikin tavoin kurjistuneita. Siksi tasavertaisuus, ihmisten oikeus työnsä hedelmiin, on kansojen varallisuuden ja menestyksen lähtökohta ja mittatikku. Tätä ei tule ymmärtää voimakkaan libertarismin outona versiona, jossa jokainen on oman onnensa seppä, mutta ei myöskään radikaalin egalitaristiseksi. Kysymys ei ole siitä, että valtion on jatkuvasti suoritettava merkittäviä tulonsiirtoja rikkailta köyhille, vaan siitä, että luodaan puitteet, joissa jokainen ihminen voi tehdä työtä ja näin siis kustantaa oman elämänsä. Mitä enemmän ihmisillä on varaa kuluttaa, sitä enemmän tarvitaan tuottavaa työtä, joka taas lisää niiden ihmisten määrää, jotka tuovat tuottavaa työtä kansantalouteen, ja näin kokonaisvauraus kasvaa. Smith analysoi tämän seikan poliittisia seurauksia teoksen viidennessä kirjassa, joka käsittelee paitsi verotusta, myös etupäässä hallitsijan keskeisiä velvollisuuksia, kuten sisäinen ja ulkoinen turvallisuus, oikeuslaitos, tiettyjen julkisten hyödykkeiden tuottaminen sekä koulutusta, joista viimeinen on kiistatta kiinnostavin. Smith epäilee valtiovallan kykyä taloudellisuuteen ja hän ehdottaakin teoksessa erilaisia varmistavia mekanismeja tämän torjumiseksi.

Yksilöllisen omavaraisuuden, joka ei tarkoita riippumattomuutta muista ihmisistä tai yhteiskunnan rakenteista, avain on kahdessa periaatteessa. Ensimmäinen koskee itse vaurauden luonnetta: vauraus ei koostu ainoastaan tai ensisijaisesti omaisuudesta vaan työstä. Toinen – ja samalla koko Smithin taloudellisen järjestelmän varsinainen newtonilainen lähtökohta tai aksiooma – on työnjako (division of labour). Työtehtävien eriytyminen ja uusien työtä nopeuttavien toimintatapojen ja välineiden kehittäminen ovat vaurauden avain. Smithin kuuluisa esimerkki neulantekijöistä (WN, 14), joka on lainattu Encyclopedien vastaavaa toimintaa käsittelevästä artikkelista, kuvaa mikrotasolla talouden toiminnan. Siinä tulevat esille paitsi työnjako, myös oleellinen ajatus keskinäisestä riippuvuudesta ja siihen liittyvästä vaihdosta. Koska vaurautemme lisääntyy, mutta omat taitomme ja aikamme tuottaa elämiseen tarvittavia välttämättömiä (necessities) asioita – puhumattakaan ylellisyyksistä (luxuries) – kapenee, alamme hankkia näitä muilta vaihtokaupalla (barter). Smithin mukaan ihminen on siis oikeastaan vaihtokauppaa käyvä tietoinen ja sosiaalinen eläin.

Yhteiskunnan tasolla tämä vaihdon ja vastavuoroisuuden järjestelmä vastaa Smithin käsitystä luonnollisen vapauden (natural liberty) mukaisesta elämästä, jota erilaisten institutionaalisten rakenteiden ja lakien tulisi tukea. Smithin yhteiskunnallisessa ajattelussa on siis selkeä taloudellinen painotus, ja politiikka nähdään siinä vaurautta, kasvua ja onnellisuutta usein hidastavana. Tietenkin taustalla oleva ajatus siitä, että ihmiset haluavat jatkuvaa kasvua voidaan kyseenalaistaa, mutta realistisesti ajateltuna: ihmiskunta ei ole vielä lähelläkään sellaista tilaa, jota Smith – tai kukaan oikeudenmukainen ja järkevä aikuinen – pitäisi edes välttävänä. Toisaalta Smith asettaa valtiovallan tehtäväksi myös sellaisten taloudellisten tekijöiden tai rakenteiden purkamisen, jotka perustuvat liialliseen ahneuteen ja haittaavat talouden toimintaa, esimerkiksi kauppamonopolit, suojatullit tai keinottelu kuten vuoden 1720 ns. Mississipin kupla, jossa Ranskan siirtomaiden kauppaa hallitseva yhtiö kaatui lopulta omaan ahneuteensa ja näppäryyteensä.

Smithin talousteoria on pitkälti kansantaloutta. Vaikka hän korostaa myös kansainvälisen kaupan vapautta, painopiste on investoinneissa sisämarkkinoille sekä kaupunkien ja maaseudun välisen kaupan merkityksessä vaurauden kasvulle. Tämä on linjassa hänen yleisemmän käsityksensä kanssa siitä, miten vaurautta oikeastaan tulisi mitata. Oleellista on tuotannon ja kulutuksen tasapaino. Kansakuntien taloudellinen menestys perustuu tähän. Sellaiset yhteiskunnat joissa työtätekevän, usein köyhän, osan palkat nousevat, myös menestyvät pitkällä aikavälillä, koska tämä tuo lisää taloudellista toimeliaisuutta ja investointeja. Työtätekevien aseman parantuminen ei ole Smithille ainoastaan taloudellinen kysymys, vaan siihen sisältyy myös terveyden, koulutuksen ja yleisen elämänlaadun parantuminen. Hänen ehdotuksensa siitä, kuinka tämä voidaan toteuttaa asteittain massayhteiskunnassa, on kenties merkittävin poliittinen visio uudella ajalla.

Työstä saatava palkka on tärkeä, mutta ei ainoa vaurauden lähde. Lisäksi vaurautta lisäävät maaomaisuus ja siitä saatava vuokra sekä pääoma ja siitä saatava voitto, jotka ovat oleellisia hintojen eli vaihtoarvon määräytymisessä. Smithillä on enemmän ymmärrystä maaomaisuuden kuin muun omaisuuden omistajia kohtaan, olkoonkin että hän moittii maanomistajia investointilaiskuudesta. Silti työpanos on se, joka luonnehtii asian (tavaran tai palvelun) todellista hintaa (real price), ja siksi se on paras tapa mitata hyvinvointia pitkällä aikavälillä. Talouden tasapainon kannalta on tärkeää, että voitot eivät kasva holtittomasti ja Smith pitikin pääomavoittojen laskua merkkinä oikeansuuntaisesta talouspolitiikasta. Epätasapaino taloudessa on usein seurausta siitä, että hintajärjestelmässä tavaran tai palvelun vaihtoarvo ei ole enää missään yhteydessä sen todelliseen arvoon tai on jopa korvannut sen. Mutta tasapuolisuuden nimissä hän myös nostaa esiin, että keinottelijoiden lisäksi ainakin yhtä suuri uhka taloudelle ovat hallitukset, jotka rahoittavat kunnianhimonsa piekseminä suurisuuntaisia projekteja, etupäässä sotia, lainarahalla.

Samalla tavalla kuin moraalifilosofiassa Smithin talousteoriassa on nähty teologisia vivahteita ja tuttua vertauskuvaa näkymättömästä kädestä (WN, 456). Talouden kontekstissa tuo vertauskuva ei viittaa tarkkaan ottaen siihen, miten asia usein ilmaistaan, eli kun yksilöt toimivat oman etunsa mukaisesti, tämä koituu myös kokonaisuuden parhaaksi. Tämä on pikemminkin Smithin kritisoiman Mandevillen esiin nostama raadollinen huomio. Smithillä ajatus viittaa koko teoksen läpi kulkevaan ajatukseen luonnollisen vapauden ja oikeudenmukaisuuden järjestelmästä, joka toimii jonkinlaisena yhteisöllistä elämää ohjaavana tekijänä. Teologinen ulottuvuus tulee jälleen tuosta, ilmeisesti stoalaisuudesta virikkeensä saaneesta, ajatuksesta, että maailmaa hallitsee jonkinlainen elämän ylittävä tarkoituksenmukaisuus, jonka takuumies on Jumala, joka siis ymmärretään luonnon kokonaisuudeksi.

Ajatus luonnollisen vapauden ja oikeudenmukaisuuden järjestelmästä on myös astetta konkreettisempi, koska se juontaa suoraan luonnonoikeusajattelusta, aiheesta, joka Smithiä kiinnosti siis jo hänen aloittaessaan luennot Glasgow’ssa. Olkoonkin että Smithin ajattelun teoreettiset ja ideologiset perusteet voidaan esittää kovin korkealentoisesti, niille tuo tiettyä uskottavuutta hänen yksityiskohtainen, perusteellinen, piikittelevä ja usein avoimen vihainen kuvaus siitä, miten huonosti julkisia asioita hoidetaan. Tämä huomio pätee erityisesti teoksen neljännessä kirjassa olevaan laajaan osioon, joka käsittelee Euroopan eri valtioiden konkreettista toimintaa. Toki tiettyä kotiinpäinvetoa on havaittavissa ja eräässä kirjeessään Smith ilmaisee asian verraten suoraan puhuessaan siitä kuinka eurooppalainen talousjärjestelmä on ”erittäin väkivaltainen hyökkäys ... koko Iso-Britannian kaupallista järjestelmää ja yhteiskuntaa vastaan” (Correspondence, 251).


Smithin henkilö ja vaikutus

Smithin hahmo on jokseenkin paradoksaalinen: toisaalta hän oli hyvin sosiaalinen, mutta toisaalta hajamielinen omissa oloissaan viihtyvä mietiskelijä. Hän oli poikkeuksellisen tunnontarkka – hän esimerkiksi palautti oppilaille näiden rahat, jos ei voinut viedä opetusta loppuun -, mutta ei epäröinyt esittää plagiarismi-syytteitä verraten läheisiä ihmisiä ja työtovereita kohtaan. Kun esimerkiksi Adam Ferguson (1723–1816) julkaisi teoksensa Essay on the History of Civil Society vuonna 1767, Smith väitti, että tekijä on lainannut hänen ajatuksiaan. Ehkä ongelmallisin ja myös kuvaavin on hänen toimintansa Humen henkisen perinnön suhteen. Smith kirjoitti Humen muistokirjoituksen, jota monet kristilliset tahot pitivät skandaalimaisena, mutta hän ei noudattanut Humen tahtoa saattaa julki tämän kirjoituksia luonnollisesta uskonnosta. Voidaan arvailla oliko syy siinä, että Smith halusi välttää julkista keskustelua vai siinä, että Humen käsitykset olisivat iskeneet särön hänen omiin teologisiin käsityksiinsä.

Vaikka Smith selkeästi piti moraalifilosofisia tutkimuksiaan ja saavutuksiaan tärkeinä, jopa tärkeimpinä, hänen jälkivaikutuksensa perustuu pitkälti talouden ja yhteiskunnan analyysiin, olkoonkin, että hänen taloudellista vapautta koskevat käsityksensä ja ehdotuksensa konkretisoituvat kovin hitaasti. Esimerkiksi Britannia muutti viljaa koskevia säännöksiään vasta 1846.

Smithin alkuperäiset ajatukset ja hänen kokonaisnäkemyksensä myös muuntuivat ajan kuluessa ja hänestä tehtiin jonkinlainen vapaan kaupan apostoli, joka korostaa pidäkkeetöntä taloudellista toimintaa ja ajatusta, että yksilöt ovat oman onnensa seppiä. Rinnalla on kulkenut kuitenkin koko ajan hänen ajatteluaan tuntevien ja sitä kehittävien joukko, kuten David Ricardo (1772–1823) ja Robert Malthus (1766–1834), mutta nämäkin ottivat Smithin pikemminkin omien ajatustensa ja kulloistenkin talouspoliittisten tavoitteiden lähtökohdaksi. Myös vähättely oli yksi tapa suhtautua Smithiin.

Smithin vastaanotto Euroopassa oli joko hajanaista, kuten Ranskassa, tai nivoutui kansallisvaltion rakennusprojektiin, kuten Saksassa. Saksassa Smithin ajatuksista nousi kaksi seikkaa, joista on syytä mainita. Ensimmäinen on tietenkin Karl Marxin (1818–1883) inspiroima sosialistinen yhteiskuntateoria, joka ponnistaa osin Smithin ajatuksista tai on ainakin reaktio niihin. Toinen on saksalaisen akateemisen Smith-tutkimuksen lahja maailmalle eli ns. Das Adam Smith Problem, jossa on kysymys siitä ristiriidasta, jonka jotkut näkevät Smithin idealistisen ja moraalifilosofisen Moraalituntojen teorian, ja materialistisen ja omaan etuun perustuvan Kansojen varallisuuden välillä. Eli miten Smith kykeni pitämään yllä kahta näin vastakkaista näkemystä inhimillisestä toiminnasta?

Marxin mielenkiinto poliittisessa taloustieteessä kiertyy työn arvoteorian ja siihen sisältyvän taloudellisen riiston ajatuksen ympärille. Tämä ei ole keskeinen piirre Smithin ajattelua, mutta, kuten edellä mainittiin, eräs Kansojen varallisuuden teema on työväestön aseman parantaminen. Tämä käy ilmi esimerkiksi Smithin huomautuksissa työntekijöiden ja työnantajien epätasa-arvoisesta kohtelusta suhteessa järjestäytymiseen ja monissa vastaavanlaisissa empiirisissä huomioissa. Toistaiseksi tutkimus ei kuitenkaan ole kiinnittynyt kovin voimakkaasti tähän siteeseen Smithin ja Marxin välillä, vaan on käsitellyt mm. heidän historiallista kehitystä koskevien käsitystensä mahdollisia yhtäläisyyksiä ja sitä, kuinka Marxin vieraantumisen käsite voidaan nähdä jo Smithin työnjaon tylsistäviä vaikutuksia koskevissa huomioissa. Kuitenkin on huomioitava, että Smith ja Marx ovat kiinnostuneita yhteiskunnan ja historian eri kehitysvaiheista, Smith maatalousyhteiskunnan, Marx teollisen yhteiskunnan kehitysvaiheista ja luonteesta. Smith tuntuu olevan verraten välinpitämätön esimerkiksi teknologian merkityksen suhteen.

Adam Smith -ongelma on pitkälti akateeminen keskustelu, jonka synty ja kehitysvaiheet voitaisiin ehkä kuitata Smithin ajattelun riittämättömällä tuntemuksella. Ongelman perusasetelma – hyväntahtoisuuteen perustuvan sympatian ja pyyteettömän oman edun asettaminen vastakohdiksi – on anakronistinen. Pikemminkin kysymys on siitä, että Kansojen varallisuus tarkastelee suppeammin inhimillisen toiminnan motiivien kenttää kuin Moraalituntojen teoria. Myös ajatus rationaalisesta taloudellisesta toimijasta on pitkälti myöhempää keksintöä, erityisesti 1900-luvun puolessavälissä kehittyneen rationaalisen valinnan teorian tuotos. Näin ongelma on näennäinen, koska se ei huomioi, että oma etu on Smithin mukaan vain yksi monista inhimilliseen vuorovaikutukseen ja päätöksentekoon vaikuttavista motiiveista; muita ovat ystävyys, perhesuhteet ja esimerkiksi erilaisissa julkisissa rooleissa toimimisen tuomat velvollisuudet. Edelleen on tärkeä huomata, että kaikkia näitä, myös omaa etua, yhdistää Smithin mukaan yksi asia: valmius yhteistyöhön ja keskinäisen riippuvuuden myöntäminen.

Smith-tutkimus oli pitkään ja erityisesti 1900-luvulla taloustieteen hallitsemaa, mutta hänen asemansa heikkeni, koska häntä pidettiin lähinnä markkinoiden tasapainotilanteen varhaisena ja kömpelönä muotoilijana, jonka ajatukset moderni taloustiede oli jo jalostanut tieteellisempään muotoon. Toisen maailmansodan jälkeinen kiinnostus hyvinvointiin (ns. welfare economics) ja vaurauden yleisempien yhteiskunnallisten tekijöiden syihin kuitenkin palautti Smithin jälleen keskusteluun.

Nykyinen Smith-tutkimus on paitsi taloustieteellistä, myös aatehistoriallista ja moraalifilosofista. Erityisesti 1990-luvun aikana syntyi jonkinlainen Smith-renessanssi. Osin tähän liittyy kiinnostus moraalin ja inhimillisen vuorovaikutuksen ja sen biologisen perustan tutkimukseen, jonka jonkinlaisena pioneerina Smith on nähty. Toisaalta Smithin tapa tuoda yhteisöllisyys ja vuorovaikutus elimelliseksi osaksi moraalista päätöksentekoa on merkittävä ja – niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaakin – akateemisessa moraalifilosofiassa laiminlyöty aihe. Oma lukunsa ovat puhtaan tekniset luennat Smithistä, joita on alkanut ilmestyä yhä enemmän. Tässä tutkimusotteessa Smith liitetään erityisesti nykysentimentalismiin, ja hänestä haetaan kvasihistoriallisesti jonkinlaista tukea omille ajatuksille. Nämä tutkimukset sisältävät silti sekä Smithin ajattelun että moraalifilosofian kannalta mielenkiintoisia huomioita.

Ehkä kaikkein ajankohtaisin on kuitenkin hänen yhteiskuntafilosofinen peruskysymyksensä, joka koskee sitä, miksi yhteiskunnat menestyvät ja miten meidän tulisi ymmärtää vauraus. Ensimmäinen on kaikkien valtioiden ja niiden johdon keskeinen kysymys nykyisessä kansainvälisessä toimintaympäristössä, jälkimmäinen taas paitsi puhtaasti yhteiskuntatieteellinen kysymys, esimerkiksi kumpi, BKT vai YK:n inhimillisen kehityksen indeksi, on parempi indikaattori vauraudelle? Tänä on myös yksilöiden elämänkaariin liittyvä kysymys. Esimerkiksi kumpaa yksilön tulisi tavoitella elämässä: varallisuutta vai aikaa tehdä asioita, jotka aidosti kiinnostavat häntä?


Smith Suomessa

Smith ja Suomi liittyvät yhteen ehkä katkerankin suloisella tavalla. Vuonna 1765 ilmestyneessä teoksessaan Den Nationalle Vinsten, Kansallinen voitto sotkamolaissyntyinen pappi ja sittemmin myssyjen valtiopäiväedustaja Anders Chydenius (1729–1809) esitti hyvin samansuuntaisia ajatuksia talouden vapauttamisesta kuin Smith. Molemmat olivat kovia merkantilismin ja protektionismin vastustajia sekä inhimillisen vapauden ja koulutuksen puolestapuhujia. Chydeniuksen ja Smithin välinen suhde lienee toistaiseksi ratkaisematon kysymys varhaisen valistuksen aatehistoriassa, kummallakin on puolustajansa ja, tasapuolisuuden nimissä, kumpikin on varmasti lainannut aikansa yleisestä keskustelusta.

Toinen Smithin verraten suora aikalaiskontakti Suomeen (tai siis Ruotsi-Suomeen) on Korsnäsin kappalaisen poika Pehr Kalm (1716–1779). Kalm oli tunnetun ruotsalaisen luonnontutkijan Carl von Linnén (1707–1778) oppilas ja hänen Pohjois-Amerikkaan tekemästä tutkimusmatkastaan julkaisema teos oli tunnettu aikansa Euroopassa. Smith (WN, 240) viittaa Kalmiin Kansojen varallisuudessa.

Varsinaista Smith-tutkimusta Suomessa on tehty suhteellisen vähän. Toki hänestä löytyy monenlaistakin mainintaa yleisteoksissa sekä jonkin verran opinnäytetöitä ja on syytä muistaa Smithin vaikutus yhteen tunnetuimmista moraalifilosofeistamme eli Edward Westermarckiin. Myös Jussi Tenkun 1957 ilmestynyt Moraali ja rikkaus onnen perusteina sekä Matti Norrin suomennokset ovat huomionarvoisia. Kansojen varallisuus on osittain suomennettu jo 1933 ja kokonainen, täysin uusi suomennos ilmestyy 2015. Myös aatehistorioitsijat ovat sivunneet Smithiä töissään, mutta esimerkiksi taloushistoria ja -tiede eivät ole kovin paljoa tieteenalansa pioneeria tutkineet.


Suositeltavaa jatkolukemista

Elämänkerrat:

Smithistä on ilmestynyt useita elämänkertoja, joista tärkeimmät ovat:

Stewart, Dugald, An Account of the Life and Writings of Adam Smith, LL.D. Edinburgh, 1794. Ensimmäinen laitos ilmestyi julkaisussa Transactions of the Royal Society of Edinburgh. Toinen laitos postuumisti julkaistun Essays on Philosophical Subjects kanssa vuonna 1795.
Rae, John, Life of Adam Smith. Lontoo, 1896. Useita painoksia
Ross, Ian, Life of Adam Smith. Oxford, 1995. Toinen painos 2010.


Tutkimuskirjallisuus

Smithistä on ilmestynyt verraten paljon tutkimuskirjallisuutta. Tässä mainitaan filosofisesti ja aatehistoriallisesti keskeisimpiä.

Kokoelmia ja yleisteoksia:

Adam Smith: Critical Assessments, toim. J. Cunningham Wood. Lontoo, 1984.
- Tutkimuksessa asemansa vakiinnuttaneita artikkeleita, jotka koottu kätevään muotoon.
The Cambridge Companion to Adam Smith, toim. K. Haakonssen. Cambridge, 2006.
- Hieman epätasainen osa kustantamon tasalaatuisessa sarjassa. Tarjoaa kuitenkin perustan tutkimustyön aloittamiselle.
Essays on Adam Smith, toim. A. S. Skinner ja T. Wilson. Oxford, 1976.
O’Rourke, P., Adam Smithin Kansojen varallisuus. Suom. M. Metsämäki. Helsinki, 2008.
- Smithiä sympaattisesti ja huumorin keinoilla tarkasteleva kevyt esitys.
The Philosophy of Adam Smith: Essays Commemorating the 250th Anniversary of The Theory of Moral Sentiments, toim. V. Brown and S. Fleischacker. Lontoo, 2010.
Wealth and Virtue, I. Hont ja M Ignatieff. Cambridge,1985
- Aatehistorian tutkijoiden artikkeleita Smithin ja hänen aikalaistensa näkemyksistä.
New Essays on Adam Smith’s Moral Philosophy, toim. W. Robinson ja D. B. Suits. Rochester, 2012.
Weinstein, Jack Russell, On Adam Smith. Belmont: Cal., 2001.
- Lyhyt ja ymmärrettävä yleisesitys Smithin elämästä, ajattelusta ja tuotannosta.

Tutkimuksia

Brown, Vivienne, Adam Smith's Discourse, Lontoo, 1994.
Cambell, T. D., Adam Smith’s science of morals. Lontoo, 1971.
- Klassinen tutkielma Smithin etiikasta.
Darwall, Stephen, The Second-Person Standpoint: Morality, Respect, and Accountability. Cambridge: Mass., 2006.
- Uudempaa systemaattisen etiikan tutkimusta, jossa Smithiä käsitteleviä osioita.
Fleischacker, Samuel, A Third Concept of Liberty: Judgment and Freedom in Kant and Adam Smith, Princeton, 1999.
–––, On Adam Smith's Wealth of Nations: A Philosophical Companion, Princeton, 2004.
- Pitkän linjan Smith –tutkijan käsityksiä.
Force, Pierre, Self-Interest before Adam Smith. A Genealogy of Economic Science, Cambridge, 2003.
- Columbian yliopisto kirjallisuuden ja historian tutkijan tutkimus, jota voi suositella myös taloustieteen ja peliteorian parissa viihtyville.
Forman-Barzilai, Fonna, Adam Smith and the Circles of Sympathy. Cambridge, 2010.
Griswold, Charles, Adam Smith and the Virtues of Enlightenment. Cambridge, 1999.
- Paikoin runollinenkin tutkimus Smithin ja hänen aikakautensa moraalikäsityksistä.
Haakonssen, Knud, The science of a legislator: the natural jurisprudence of David Hume and Adam Smith. Cambridge, 1981.
–––, Natural Law and Moral Philosophy. Cambridge, 1996.
- Kaksi filosofian ja historian rajapinnassa kulkevaa teosta Smithin poliittisesta ajattelusta ja sen historiallisesta asemasta. Ohittamattomia kaikille Smithistä vakavasti kiinnostuneille.
Hont, Istvan, Jealous of Trade. Cambridge: Mass., 200?.
Montes, Leonidas, Adam Smith in Context. London, 2004.
Otteson, James R., Adam Smith's Marketplace of Life. Cambridge, 2002.
Raphael, D. D., The Impartial Spectator: Adam Smith's Moral Philosophy. Oxford, 2007.
- Elämäntyönsä Smithin kanssa tehneen tutkijan kysymyksiä herättävä näkemys Smithin etiikasta ja sen keskeisestä käsitteestä.
Rothschild, Emma, Economic Sentiments, Cambridge, 2001.
- Historiallisesti virittynyt esitys moraalista kaupallistuvassa yhteiskunnassa.
Ryan Patrick Hanley, Adam Smith and the Character of Virtue. Cambridge, 2009.
Sen, Amartya, The Idea of Justice. Cambridge: Cambridge: MA, 2009.
- Nobelistin pitkäaikaisen Smith-harrastuksen hedelmä.
Smith, Craig, Adam Smith's Political Philosophy. London, 2006.
Jack Russell Weinstein, Adam Smith's Pluralism: Rationality, Education, and the Moral Sentiments. Yale, 2013.
- Kunnianhimoinen holistinen tulkinta mistä Smithin ajattelussa on kysymys, mikä on sen unohdettu asema suhteessa nykyliberalismiin ja miksi Smith on tärkeää meille.
Winch, Donald, Adam Smith's Politics, Cambridge, 1978.
Vivenza, Gloria, Adam Smith and the Classics. Oxford, 2001.

Internet-lähteet

Anders Chydenius –säätiö:
http://www.chydenius.net/index.asp
International Adam Smith Society:
http://www.adamsmithsociety.net/
Seura on julkaissut vuodesta 2004 lehteä The Adam Smith Review
http://www.adamsmithreview.org/
Stanford Encyclopedia of Philosophy:
http://plato.stanford.edu/entries/smith-moral-political/


Kirjallisuus

Smithin teokset

Smithin teosten tämän hetkinen moderni laitos on kuusiosainen Glasgow Edition of the Works and Correspondence of Adam Smith (Oxford, 1980), johon sisältyvät seuraava teokset
I: Theory of Moral Sentiments, toim. D. D. Raphael ja A. L. Macfie.
II: An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations, toim. R. H. Cambell ja A. S. Skinner, tekstieditori W. B. Todd.
III: Essays on Philosophical Subjects, toim. P. D. Wightman, sisältää Dugald Stewartin 1794 alunperin julkaiseman Smithin elämänkerran.
IV: Lectures on Rhetoric and Belles Lettres, toim. J. C. Bryce, sisältää esseen Consideration concerning the First Formation of Languages
V: Lectures on Jurisprudence, toim. R. L. Meek, D. D. Raphael ja P. G. Stein, sisältää kaksi kuvausta Smithin kurssisa ja varhaisen luonnoksen teoksesta Wealth of Nations
VI: Correspondence, toim. E. C. Mossner ja I. S. Ross
Index to the Works of Adam Smith, toim K. Haakonssen ja A. S. Skinner.

Nämä ovat saatavilla Liberty Fundin edullisina pehmeäkantisina laitoksina ja osa teksteistä myös on-line:
http://oll.libertyfund.org/people/adam-smith

Laitokseen liittyvät myös seuraavat teokset:
Essays on Adam Smith, toim. A. S. Skinner ja T. Wilson. Oxford, 1975.
Ian Ross, Life of Adam Smith. Oxford, 1976.
H. Mizuta, Adam Smith Library: A Catalogue. Cambridge, 1967.

Smithin tuotannosta on suomennettu seuraavat teokset:

Kansojen varallisuus: tutkimus sen olemuksesta ja tekijöistä, suom. sekä Adam Smithin elämäkerralla ynnä E. Cannanin mukaan selityksillä varustanut T. T. Kaila. Porvoo, 1933.
Moraalituntojen teoria, suom. M. Norri. Helsinki, 2003.
Ihmisen niistä luonteenpiirteistä, jotka voivat vaikuttaa muiden onneen ja menestykseen, suom. M. Norri. Helsinki, 1999.

Vuonna 2015 ilmestyy kokonaan uusi Kansojen varallisuus -teoksen suomennos, joka käsittää myös aiemmasta puuttuneet osat.