Tieto-oppi

Markus Lammenranta (julkaistu 24.9.2014)

Tieto-oppi on yksi filosofian ydinalueista, joka tutkii tietoa ja uskomusten oikeutusta. Sen keskeisimpiä kysymyksiä ovat seuraavat: Mitä on tieto? Mitä voimme tietää? Miten tieto on mahdollista? Mitä on tiedollinen oikeutus? Mikä tekee uskomuksista oikeutettuja? Mikä on oikeutettujen uskomusten rakenne? Mitkä ovat tiedon ja oikeutuksen lähteet?

Tässä artikkelissa käsitellään tieto-oppia systemaattisesti ja nykyfilosofian näkökulmasta. Tietoteoreettisten kysymysten historia ja tieto-opin itsensä syntyhistoria jäävät artikkelin ulkopuolelle.
  1. Mitä on tieto?
  2. Gettier-vastaesimerkit
  3. Tiedollinen oikeutus
  4. Internalismi vs. eksternalismi
  5. Mikä oikeuttaa uskomuksemme?
  6. Fundamentalismi
  7. Evidentialismi vs. reliabilismi
  8. Tiedon ja oikeutuksen lähteet
  9. Skeptisismi
  10. Muita tieto-opin ongelmia
  11. Tieto-oppi Suomessa
  12. Suositeltavaa jatkolukemista
  13. Kirjallisuus



Mitä on tieto?

On tapana erottaa kolme tiedon lajia (sanan ”tietää” merkitystä), joista tieto-opissa on keskitytty lähes yksinomaan yhteen, niin sanottuun propositionaaliseen tietoon. Propositionaalinen tieto kohdistuu nimensä mukaisesti propositioon. Propositio on jokin sellainen, joka voidaan uskoa ja väittää ja joka voi olla tosi tai epätosi. Propositionaalinen tieto ilmaistaan tyypillisesti muotoa ”S tietää, että p” olevalla lauseella, jossa S edustaa tiedon subjektia ja p propositiota, johon tieto kohdistuu. Esimerkiksi lauseessa ”Tiedän, että kuu kiertää maata” tiedon subjekti olen minä ja tietämäni propositio on <kuu kiertää maata>. (Propositiot merkitään jatkossa kulmasulkeilla.) Koska propositio koskee (esittää) sitä, miten asiat maailmassa ovat, propositionaalinen tieto koskee epäsuorasti sitä, millainen todellisuus on.

Proposition lisäksi tieto voi kohdistua johonkin objektiin, kuten henkilöön tai paikkaan. Tosin suomen kielessä puhutaan tällöin yleensä tiedon sijasta tuntemisesta: tunnen Esa Saarisen. Tunnen Helsingin. Bertrand Russell (1912) kutsui suoraan johonkin objektiin kohdistuvaa tietoa tuttuustiedoksi (knowledge by acquaintance). Tosin hänen mukaansa meillä on tällaista tietoa vain oman mielemme sisällöistä (sense-datumeista) ja universaaleista eikä siis ihmisistä ja paikoista. Vaikka molemmissa siis on kysymys objektiin kohdistuvasta tiedosta, Russellin tuttuustiedon käsite poikkeaa arkikielen tuntemisen käsitteestä. Se koskee ennemminkin sitä, miten jokin objekti on välittömästi läsnä tietoisuudessa.

Kolmas tiedon laji ilmaistaan englannin kielessä sanoilla ”know how”. Suomenkielessä puhutaan tyypillisesti taidosta, kyvystä tai osaamisesta. Osaan esimerkiksi ajaa pyörällä. Taitoa voidaan kuitenkin pitää yhtenä tiedon lajina, toimintaa koskevana tietona. Joskus siitä kuulee käytettävän sellaisia harhaanjohtavia ilmauksia kuin ”taitotieto” ja ”tietotaito”.

Miten nämä tiedon lajit liittyvät toisiinsa? Ovatko ne täysin itsenäisiä, vai onko jokin niistä määriteltävissä jonkin toisen avulla? Gilbert Rylen (1949) kuuluisan argumentin mukaan know how eli taito on itsenäinen tiedon laji, jota ei voi palauttaa propositionaaliseen tietoon. Jason Stanley ja Timothy Williamson (2001) ovat puolustaneet päinvastaista kantaa, jonka mukaan taito on eräänlaista propositionaalista tietoa. Harvinaisempaa on ajatella, että propositionaalinen tieto olisi taitoa. John Hyman (1999) puolustaa kuitenkin kiinnostavalla tavalla näkemystä, että propositionaalinen tieto on kykyä tai taitoa toimia tosiasioiden perusteella. Tunteminen näyttää vaativan välittömän yhteyden kohteeseen, minkä takia se ei vaikuttaisi palautuvan propositionaaliseen tietoon eikä taitoon. Lausetta ”Tiedän Esa Saarisen” voidaan kuitenkin käyttää heikommassa mielessä: Esa Saarisen tietämiseen saattaa riittää, että minulla on hänen tunnistamiseensa riittävää propositionaalista tietoa.

Vaikka kuhunkin tiedon muotoon voi liittyä kiintoisia filosofisia kysymyksiä, tässä artikkelissa keskitytään jatkossa yksinomaan propositionaaliseen tietoon, joka on ollut keskeinen tieto-opin kiinnostuksen kohde.

Jo Platonilta (427–347 eaa.) juontuvan perinteisen käsityksen mukaan propositionaalisessa tiedossa on kysymys todesta ja oikeutetusta uskomuksesta. (Ks. Platon: Teokset.)Epätosia propositioita ei voida tietää. En voi tietää, että kuu on juustoa, koska se ei ole sitä. En voi myöskään tietää jotakin sellaista, mitä en edes usko. Pelkkä tosi uskomus ei kuitenkaan aina ole tietoa, koska uskomus voi olla tosi hyvän onnen tai pelkän sattuman takia: jos uskon voittavani lotossa päävoiton pelkästään siksi, että haluan kovasti voittaa, ja näin sattuu käymään, minun ei voida sanoa tienneen asiaa, koska uskomukseni on tosi silkan onnen takia. Tällaisessa tapauksessa perinteisen näkemyksen mukaan uskomukseni ei ole oikeutettu, koska oikeutus sulkee pois onnekkaan sattuman.

Perinteinen tiedon määritelmä tai analyysi voidaan siis esittää seuraavasti:

S tietää että p, jos ja vain jos (1) p on tosi, (2) S uskoo että p ja (3) S on oikeutettu uskomaan että p.

Määritelmän mukaan kaikki kolme ehtoa ovat välttämättömiä tiedolle, ja yhdessä ne ovat myös riittävät.


Gettier-vastaesimerkit

Vuonna 1963 ennestään tuntematon filosofi Edmund Gettier (1927–) julkaisi lyhyen kirjoituksen ”Is Justified True Belief Knowledge?”, jossa hän esitti, ettei perinteinen tiedon määritelmä voi pitää paikkaansa. Sen muotoilemat ehdot eivät ole riittävät, koska on olemassa toden ja oikeutetun uskomuksen tapauksia, jotka eivät ole tietoa. Gettier esitti kaksi tällaista vastaesimerkkiä. Seuraavan esimerkkitapauksen esitti Keith Lehrer (1965, 169–170):

Ford-tapaus: Uskon, että toimistossani työskentelevä hra Nogot omistaa Fordin, koska hän ajaa sillä päivittäin töihin ja on usein antanut minullekin kyydin. Päättelen edelleen, että joku toimistossani omistaa Fordin, mikä seuraa loogisesti edellisestä uskomuksestani. Nogot ei kuitenkaan omista Fordia (ehkä hän on ajanut jonkun toisella autolla), mutta toimistossani on joku toinen, hra Havit, joka omistaa Fordin mutta jonka Fordista minulla ei ole ollut mitään aavistusta.

Tässä tapauksessa minulla on tosi ja oikeutettu uskomus, että joku toimistossani omistaa Fordin, mutta tämä uskomus ei kuitenkaan ole tietoa. Se on oikeutettu, koska päättelin siihen deduktiivisesti toisesta oikeutetusta uskomuksesta. Uskomukseni ei ole kuitenkaan tietoa, koska se on tosi pelkästään sattumalta. Tällaiset niin kutsutut Gettier-tapaukset näyttävät osoittavan, että jopa tosi ja oikeutettu uskomus voi olla sattumalta tosi. Perinteinen määritelmän asettamat ehdot eivät siis näyttäisi riittävän tietoon.

Eräs suosittu ehdotus Gettier-tapausten välttämiseksi on ollut täydentää perinteistä analyysia neljännellä välttämättömällä ehdolla. Yhden tällaisen ehdon mukaan oikeutus uskomukselle ei saa perustua päättelyyn epätodesta premissistä (Harman 1973, 120–121). Tämä selittää, miksi en tiedä Ford-tapauksessa, että joku toimistossani omistaa Fordin: ehto ei täyty, koska uskomukseni, että joku toimistossani omistaa Fordin perustuu päättelyyn epätodesta premissistä, että Nogot omistaa Fordin. Ehdotuksessa on kuitenkin se ongelma, että on Gettier-tapauksia, joissa oikeutus ei perustu lainkaan päättelyyn eikä siksi myöskään päättelyyn epätodesta premissistä. Yhden esimerkin tällaisesta tapauksesta esitti Alvin Goldman (1978, 121–122):

Lato-tapaus: Henry ajaa autolla maaseudulla, näkee pellon laidassa ladon ja muodostaa uskomuksen, että esine on lato. Hänellä on erinomainen näkö, valaistus on normaali, hänellä ei ole mitään syytä epäillä sitä, että kohde on lato, ja lato se todella on. Henry on kuitenkin tietämättään saapunut seudulle, joka on täynnä pahvista tehtyjä kulisseja, joita tieltä katsoen on mahdoton erottaa oikeista ladoista. Vaikka Henryn näkemä objekti todella on lato, hän ei kykene erottamaan sitä seudulla olevista kulisseista. Näissä olosuhteissa emme sanoisi, että Henry tietää, että objekti on lato.

Tässä tapauksessa Henrin uskomus, että esine on lato, ei perustu päättelyyn, koska kyseessä on välitön havaintouskomus. Esimerkissä siis oletetaan, että suora realismi on oikea näkemys havaintotiedosta (ks. Tiedon ja oikeutuksen lähteet).

Toisen suositun ehdotuksen mukaan oikeutukselle ei saa olla kumoajia (Klein 1971). Kumoajilla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaisia tosia propositioita (tosiasioita), jotka kumoaisivat oikeutuksen, jos henkilö olisi niistä tietoinen. Ford-tapauksessa tällainen kumoaja on tosi propositio, että hra Nogot ei omista Fordia. Jos olisin tästä tietoinen, en olisi oikeutettu uskomaan, että joku toimistossani omistaa Fordin. Lato-tapauksessa kumoaja on propositio, että seutu on täynnä pahvista tehtyjä kulisseja. Koska on olemassa myös kumoajia, jotka eivät vaikuta estävän tietoa, ehdotuksen ongelma on aitojen kumoajien erottaminen harhaanjohtavista kumoajista.

Naturalistiset tiedon analyysit joko korvaavat oikeutusehdon jollakin luonnollisella ehdolla tai antavat naturalistisen analyysin myös oikeutusehdolle. Niissä oletetaan, että tieto on osa luontoa, minkä takia myös tiedon ehtojen täytyy koskea joitain luonnossa vallitsevia yhteyksiä ja säännönmukaisuuksia. Tyypillisesti tällaiset analyysit yrittävät sulkea onnekkuuden pois vaatimalla, että henkilön uskomuksen ja sen totuuden välillä on joko luotettava kausaalinen eli syy–seuraus-yhteys tai modaalinen eli mahdollisuuksiin ja välttämättömyyksiin perustuva yhteys.

Kausaalisen analyysin mukaan tieto vaatii, että henkilön uskomuksen ja uskomuksen todeksi tekevän tosiasian välillä on asianmukainen kausaalinen suhde (Goldman 1967). Gettier-tapauksissa tällaista kausaalista suhdetta ei näytä olevan. Uskomukseni, että joku toimistossani omistaa Fordin, tekee todeksi se tosiasia, että hra Havit omistaa Fordin, mutta tämä tosiasia ei ole mitenkään vaikuttanut uskomukseeni.

Koska kausaalisen analyysin on vaikea selittää kaikkia tiedon tapauksia, kuten lakeja ja yleistyksiä koskevaa tietoa, modaaliset analyysit ovat olleet suositumpia. Niissä ajatellaan, että uskomuksen ja sen totuuden välillä täytyy olla tietynlainen modaalinen suhde. Tällainen modaalinen suhde koskee sitä, mitä voisi tai olisi voinut tapahtua, ei pelkästään sitä, mitä todella tapahtuu. Ne siis koskevat aktuaalisen maailman lisäksi läheisiä mahdollisia maailmoja. Seuraavassa ovat kaksi suosituinta modaalista ehtoa:

Herkkyysehto: Jos p olisi epätosi, S ei uskoisi, että p. (Nozick 1981, 172–178.)

Turvallisuusehto: Jos S uskoisi, että p , p olisi tosi. (Vaihtoehtoinen muotoilu: S uskoisi, että p, vain jos p olisi tosi.) (Sosa 1999, 141–142.)

Ehdot eivät täyty Ford- tai Lato-tapauksissa. Esimerkiksi jos kukaan toimistossani (hra Havit) ei omistaisi Fordia, uskoisin silti, että joku toimistossani omistaa Fordin. Uskomukseni ei ole ”herkkä” totuudelle. Se ei ole myöskään ”turvallinen”, koska olisin uskonut, että joku toimistossani omistaa Fordin, vaikka kukaan (hra Havit) ei olisi omistanut Fordia. Toisin sanoen olisin voinut helposti erehtyä uskomuksessani. Ehdot voidaan muotoilla niin kutsuttujen kontrafaktuaalisten konditionaalien (”jos p olisi tosi, niin q olisi tosi”) sijasta puhumalla mahdollisista maailmoista.

Lopuksi on hyvä huomata, että Gettier-tapauksissa oletetaan, että oikeutettu uskomus voi olla epätosi eli että oikeutus ei takaa totuutta. Tällainen niin kutsuttu fallibilismi (engl. fallible = erehtyvä) on ollut suosittua, koska vaatimus, että oikeutus olisi erehtymätöntä eli takaisi totuuden, näyttää johtavan radikaaliin skeptisismiin – näkemykseen, että meillä on hyvin vähän tai ei lainkaan oikeutettuja uskomuksia. Fallibilismin hylkääminen ratkaisisi kuitenkin Gettier-ongelmat ja voisi jopa pelastaa perinteisen tiedonanalyysin. Tämä vaihtoehto on viime aikoina lisännyt suosiotaan, erityisesti John McDowellin (1994) ja Timothy Williamsonin (2000) omaperäisten ja laajasti luettujen kirjojen ansiosta.


Tiedollinen oikeutus

Vaikka tieto vaatii toden uskomuksen, kysymykset totuuden ja uskomusten luonteesta jäävät varsinaisen tieto-opin ulkopuolelle. Niitä käsitellään mielenfilosofiassa ja kielifilosofiassa. Voidaan kuitenkin todeta, että uskomus, kuten tieto, on propositionaalinen asenne. Se on mielentila, joka kohdistuu propositioon. Se on tosi, jos ja vain jos sen kohteena tai sisältönä oleva propositio on tosi. Tietoteoreetikot olettavat yleensä, että totuus on uskomuksen tai proposition objektiivinen ominaisuus: se on vastaavuutta tosiasioiden tai todellisuuden kanssa. Uskomukseni, että kuu kiertää maata, on tosi, jos ja vain jos kuu todella kiertää maata.

Oikeutus sen sijaan on tärkeä tiedollinen käsite riippumatta siitä, vaatiiko tieto oikeutusta vai ei. On erotettava kaksi keskeistä oikeutusta koskevaa kysymystä: (1) Mikä on sanan ”oikeutus” merkitys? (Mitä on tiedollinen oikeutus?) (2) Mikä tekee uskomuksista oikeutettuja? Nämä kysymykset on hyvä pitää erillään, koska jälkimmäistä koskevat kiistat ovat näennäisiä, jos osapuolet tarkoittavat ”oikeutuksella” eri asioita.

Uskomisen etiikka

Tiedollinen oikeutus voi olla luontevaa ymmärtää deontologiseksi eli velvollisuusopilliseksi käsitteeksi. Tällöin sitä pidetään moraaliselle oikeutukselle analogisena. Kun sanon, että tekoni on moraalisesti oikeutettu, tarkoitan sitä, että teko ei riko moraalisia velvollisuuksiani ja on siis moraalisesti sallittu. Vastaavasti uskomukseni on tiedollisesti oikeutettu, jos ja vain jos se ei riko tiedollisia velvollisuuksiani eli on tiedollisesti sallittu. Tällaisella deontologisella statuksella on seurauksia, jotka usein liitetään oikeutukseen: jos henkilön uskomus on oikeutettu, sitä ei voida kritisoida tai moittia. Voidaan myös sanoa, että se on vastuullisesti muodostettu.

Keskeinen deontologisen oikeutuskäsityksen ongelma on se, että uskomukset, toisin kuin teot, eivät ole tahdonalaisia (Alston 1988). Velvollisuudesta seuraa kyky toimia sen mukaisesti. Minulla ei voi olla velvollisuutta tehdä jotakin sellaista, mitä en kykene tekemään – kuten juoksemaan sataa metriä alle kymmenen sekunnin. Näyttäisi siltä, että uskomukset vain syntyvät minussa ilman, että kykenisin valitsemaan sitä, mitä uskon tai olen uskomatta. Jos on näin, mitään uskomuksia koskevia velvollisuuksia ei näyttäisi voivan olla.

Tähän kritiikkiin on kaksi mahdollista vastausta: (1) Voidaan väittää, etteivät kaikki velvollisuudet edellytä kykyä ja että tiedolliset velvollisuudet ovat juuri tällaisia. (2) Voidaan väittää, että uskomukset ovat epäsuorasti tahdonalaisia. Voimme tehdä erilaisia asioita, jotka vaikuttavat uskomuksiimme, kuten hankkia uutta evidenssiä.

Dialektinen oikeutuskäsitys

Toinen luonteva tapa ymmärtää oikeutus on kytkeä se oikeuttamiseen eli oikeutusprosessiin. Oikeutettu uskomus on sellainen, jonka henkilö kykenee oikeuttamaan:

S on oikeutettu uskomaan, että p, jos ja vain jos S pystyy puolustamaan p:tä asianmukaisia haasteita (tai epäilyksiä) vastaan.

Proposition puolustaminen on perusteiden esittämistä sen totuuden puolesta. Dialektisen näkemyksen mukaan oikeutus vaatii siis perusteita (ainakin silloin, kun asianmukaisia haasteita on). Vakiovastaväitteen mukaan näkemys johtaa skeptisismiin (ks. Skeptisismi), koska ihmisillä ei usein ole vaadittavia perusteita. Tavallisesti vedotaan siihen, että ainakaan lapset ja eläimet eivät kykene esittämään perusteita uskomuksilleen. Voidaan kuitenkin kiistää, että lapsilla ja eläimillä olisi oikeutettuja uskomuksia. On myös väitetty, etteivät edes aikuiset ihmiset pysty perustelemaan havainto- ja muistiuskomuksiaan, mutta tämä ei ole kiistatonta vaan riippuu siitä, miten havainto- ja muistiuskomuksia koskevat perusteet ymmärretään.

Oikeutus ja totuus

Vaikka edelliset oikeutuskäsitykset näyttävät enemmän tai vähemmän perustuvan arkikieleen, monet tietoteoreetikot ovat pitäneet niitä epätyydyttävinä. He ovat joko hylänneet oikeutuksen tiedon välttämättömänä ehtona tai pyrkineet antamaan ”oikeutukselle” teknisen merkityksen, joka sopii paremmin tieto-opin tarpeisiin.

Pidämme oikeutettuja uskomuksia arvokkaina, koska oikeutus edistää jollain tapaa mahdollisuuttamme saavuttaa totuus (ks. Muita tieto-opin ongelmia). Siksi voisi olla luontevaa määritellä oikeutus totuuden käsitteen avulla. Oikeutus olisi tämän näkemyksen mukaan jotakin sellaista, joka tekee uskomuksen hyvin todennäköisesti todeksi. Tällaisen veristisen (lat. veritas = totuus) oikeuskäsityksen voisi muotoilla seuraavasti:

S:n uskomus, että p, on oikeutettu, jos ja vain jos S uskoo, että p, jonkin sellaisen seikan perusteella, joka tekee p:n hyvin todennäköisesti todeksi.

Käsitystä voidaan puolustaa myös vetoamalla intuitioihimme: ajattelemme, että tyypilliset havainto- ja muistiuskomukset sekä hyvään deduktiiviseen tai induktiiviseen päättelyyn perustuvat uskomukset ovat oikeutettuja, kun taas toiveajatteluun, arvaamiseen ja astrologiaan perustuvat uskomukset eivät ole oikeutettuja. Luonteva selitys näille intuitioille on se, että edellisillä on perusta, joka tekee niistä todennäköisesti tosia, kun jälkimmäisillä ei tällaista perustaa ole.


Internalismi vs. eksternalismi

Edellä kuvatuilla oikeutuskäsityksillä on seurauksia sen suhteen, minkälaiset tekijät voivat tehdä uskomuksista oikeutettuja. Yksi tärkeimmistä nykytieto-opin kiistoista koskee sitä, ovatko nämä oikeuttavat tekijät sisäisiä vai ulkoisia. Internalistit ajattelevat, että oikeuttavien tekijöiden täytyy olla sisäisiä. Eksternalistit kiistävät tämän ja väittävät, että ainakin osa tekijöistä on ulkoisia.

Sisäisen ja ulkoisen välinen raja voidaan vetää eri tavoin. a) Mentalistiseksi internalismiksi kutsutaan näkemystä, joka rajoittaa oikeuttajat uskojan sisäisiin mielentiloihin (kokemuksiin ja uskomuksiin) (Conee & Feldman 2001). b) Toisaalta internalismi voidaan määritellä sen perusteella, miten oikeuttavat tekijät ovat kognitiivisesti eli tiedollisesti uskojan saatavilla. Ne ovat internalismin mukaan joko sellaisia, joista uskoja on aktuaalisesti reflektiivisesti tietoinen, tai sellaisia, joista hän kykenee olemaan näin tietoinen. Reflektiivinen tietoisuus on tietoisuutta pelkästään mietiskelyn tai ajattelun voimalla. Perinteisesti sen on ajateltu kattavan introspektion ja apriorisen järjen (ks. Järki ja apriorinen oikeutus). Tätä internalismin versiota voidaan kutsua pääsyinternalismiksi, koska se vaatii, että uskojalla on välitön kognitiivinen pääsy oikeuttaviin tekijöihin. (Alston 1986.)

Internalismia on usein puolustettu deontologisen oikeutuskäsityksen perusteella: Jos oikeutuksessa on kyse tiedollisten velvollisuuksien noudattamisesta ja jos velvollisuudesta seuraa kyky uskoa sen mukaisesti, minun pitäisi kussakin tilanteessa tietää, mitä velvollisuudet minulta vaativat, eli minun pitäisi tietää mitkä seikat oikeuttavat minut uskomaan mitäkin. Jotta nämä oikeuttavat tekijät olisivat aina tiedettävissäni, niiden täytyy olla sisäisiä.

Argumenttia on kritisoitu kahdella tapaa: (1) Voidaan kiistää se, että tiedollisista velvollisuuksista seuraisi kyky. Eihän velvollisuuteni maksaa velkanikaan katoa, vaikka minulla ei olisi rahaa. (2) Voidaan myös väittää, ettei siitä, että oikeuttavien seikkojen täytyy olla tiedettävissäni, seuraa, että ne ovat aina sisäisiä. Voinhan tietää myös monia ulkoisia seikkoja.

Internalismia on puolustettu myös dialektisen oikeutuskäsityksen perusteella. Tämän mukaan oikeutus vaatii kykyä esittää perusteita. Jotta minulla olisi tällainen kyky, näiden perusteiden täytyisi olla aina välittömästi saatavillani. Ne voivat aina olla saatavillani vain, jos ne ovat sisäisiä tilojani, kokemuksiani ja uskomuksiani. Myös tätä argumenttia voidaan kritisoida kiistämällä se, että perusteiden pitäisi aina olla sisäisesti saatavilla: vetoammehan usein uskomuksiamme puolustaessamme täysin ulkoisiin tosiasioihin.

Kolmas tapa puolustaa internalismia on vedota intuitioihin: kuvitellaan René Descartesin (1596–1650) ajatusta mukaillen, että minulla on demonin huiputtama kaksoisolento, jolla on täsmälleen samat kokemukset ja uskomukset (sisäiset mielentilat) kuin minulla mutta jonka uskomukset ulkomaailmasta ovat epätosia. Meillä näyttäisi olevan vahva intuitio, että kaksoisolennollani ja minulla on samat oikeutetut uskomukset, vaikka vain minun uskomukseni ulkomaailmasta ovat tosia. Oikeutus näyttää siis riippuvan vain sisäisistä tiloista eikä lainkaan siitä, millainen ulkomaailma on.

Jopa eksternalistit myöntävät yleensä, että meillä on tällaisia internalistisia intuitioita. He yrittävät kuitenkin selittää ne jollain sellaisella tavalla, joka sopii yhteen eksternalismin kanssa. He voivat esimerkiksi myöntää, että kaksoisolentoni uskomukset ovat yhtä moitteettomia tai vastuullisia kuin minunkin, mutta väittää, että vain minun uskomukseni ovat tieto-opillisesti kiinnostavalla tavalla oikeutettuja, koska vain minun uskomukseni kytkeytyvät jollain objektiivisella tavalla totuuteen.


Mikä oikeuttaa uskomuksemme?

Mitkä ovat substantiaaliset tai faktuaaliset ehdot, jotka tekevät uskomuksistamme oikeutettuja? Ne pitäisi voida muotoilla käyttämättä sellaisia tiedollisia termejä, joiden selittämisessä joudutaan vetoamaan oikeutuksen käsitteeseen. Muuten teoriamme oikeutuksen ehdoista ei olisi informatiivinen.

Jos uskomukseni, että kuu kiertää maata, haastetaan kysymällä ”Mistä tiedät?” tai ”Mikä oikeuttaa sinut uskomaan niin?”, minun on luontevaa vastata esittämällä uskomukselleni perusteita. Voin esimerkiksi vastata, että opettaja kertoi niin koulussa ja että hän on tässä asiassa hyvin luotettava. Nämä perusteet ovat kuitenkin myös uskomuksia, jotka voidaan haastaa samalla tavalla. Näyttäisi siis siltä, että uskomukseni tekee oikeutetuksi se, että minulla on hyviä perusteita uskomukseni tueksi ja edelleen hyviä perusteitä näille hyville perusteille ja niin edelleen.

Oikeutus näyttää siis syntyvän haarautuvasta perusteiden ketjusta, mutta millainen tämän ketjun pitäisi olla? Kullakin haaralla voi olla neljä erilaista muotoa tai rakennetta:

1. Perusteiden ketju jatkuu äärettömiin.
2. Perusteiden ketju muodostaa kehän.
3. Perusteiden ketju päättyy uskomukseen, joka ei itse ole oikeutettu.
4. Perusteiden ketju päättyy uskomukseen, joka on oikeutettu.

Kutakin rakennetta vastaa tietty oikeutusteoria: (1) Infinitismi sanoo, että ainoastaan ääretön perusteiden ketju pystyy oikeuttamaan uskomuksen. (2) Kehäinen koherentismi sanoo, että ainoastaan kehäinen perusteiden ketju pystyy oikeuttamaan uskomuksen. (3) Wittgenstein (1969) näytti kannattaneen ajatusta, että uskomuksemme oikeuttavat viime kädessä perusteiden ketjut, jotka päättyvät uskomuksiin, joilta puuttuu oikeutus. Teoriaa voi siksi kutsua wittgensteinilaiseksi kontekstualismiksi. (Ks. Wittgenstein: Varmuudesta.) (4) Fundamentalismin mukaan taas oikeuttava ketju päättyy oikeutettuihin uskomuksiin, jotka eivät saa oikeutustaan muilta uskomuksilta, eli niin sanottuihin perususkomuksiin.

Kolme ensimmäistä vaihtoehtoa tuntuvat intuitiivisesti toivottomilta teorioilta: on vaikea nähdä, miten ääretön, kehäinen tai mielivaltaiseen uskomukseen päättyvä perusteiden ketju voisi tehdä uskomuksesta oikeutetun. Siksi neljäs vaihtoehto eli fundamentalismi on ollut ylivoimaisesti suosituin teoria niin perinteisessä kuin nykyisessä tieto-opissa. Ainoa vaihtoehto fundamentalismille tuntuu siis olevan radikaali skeptisismi, jonka mukaan mitään oikeuttavia perusteiden ketjuja eikä näin ollen myöskään oikeutettuja uskomuksia ole lainkaan olemassa (ks. Pyrrhonistinen skeptisismi).

Johtopäätös voi kuitenkin olla ennenaikainen. Siitä, miten perusteiden ketju synnyttää oikeutuksen, on nimittäin kaksi näkemystä: (1) Transmissionäkemyksen mukaan oikeutus siirtyy perusteiden ketjussa uskomukselta toiselle. (2) Emergenssinäkemyksen mukaan oikeutus syntyy (emergoituu) koko ketjussa. Transmissionäkemys johtaa fundamentalismiin: jos oikeutus on jotakin, joka siirtyy perusteiden ketjussa, näyttää selvältä, että täytyy olla uskomuksia, joissa se alun perin syntyy, eli niin sanottuja perususkomuksia. Päättely ei synnytä oikeutusta; se vain siirtää oikeutuksen premisseiltä johtopäätökselle. Ilman ensimmäisiä premissejä, jotka jo ovat oikeutettuja, ei olisi mitään, mikä siirtyisi päättelyssä uskomukselta toiselle.

Muutamat filosofit ovat kuitenkin kannattaneet emergenssinäkemystä. Heidän mukaansa oikeutus syntyy päättelysuhteista. Holistiset koherentistit ajattelevat, että monensuuntaiset uskomusten väliset päättelysuhteet synnyttävät oikeutuksen. Kaikkien uskomusten oikeutus riippuu niiden suhteista muihin uskomuksiin eli uskomusjärjestelmän sisäisestä koherenssista eli yhtenäisyydestä. (BonJour 1985.)

Jopa infinitismi tuntuu mahdolliselta emergenssinäkemyksen pohjalta. Peter Kleinin (2007) ja Jeremy Fantlin (2003) mukaan oikeutus syntyy päättelyketjussa. Mitä pitempi ketju, sitä enemmän se synnyttää oikeutusta. Täysin oikeutettu uskomus vaatii äärettömän ketjun.

Sekä koherentismissa että infinitismissä on kuitenkin se ongelma, että niiden mukaan oikeutus riippuu pelkästään uskomusten välisistä suhteista eikä kytkeydy mitenkään havaintokokemuksiin ja todellisuuteen. Siksi valtaosa nykytietoteoreetikoista kannattaa fundamentalismia.


Fundamentalismi

Sana ”fundamentalismi” voidaan johtaa latinan kielen sanasta fundamentum, joka tarkoittaa perustaa. Fundamentalismin mukaan oikeutettujen uskomusten järjestelmällä täytyy olla perusta, jossa oikeutus syntyy ja josta se siirtyy ylemmän tason uskomuksille. Fundamentalismin mukaan on siis olemassa perususkomuksia, joissa oikeutus syntyy ja jotka eivät saa oikeutustaan muilta uskomuksilta. Muut, päätellyt uskomukset puolestaan saavat ainakin osan oikeutuksestaan perususkomuksilta.

Kaksi keskeistä oppiin liittyvää kysymystä koskevat sitä, miten oikeutus syntyy perustassa ja miten se siirtyy ylärakenteelle. Molempiin on annettu lukuisia erilaisia vastauksia.

Perinteisesti perususkomuksille on annettu hyvin vahva tiedollinen status. On ajateltu, että niiden pitää olla varmoja. Kaikkien muiden oikeutettujen uskomusten tulee olla pääteltävissä deduktiivisesti tai induktiivisesti varmoista perususkomuksista. Deduktiivinen päättely takaa, että myös nämä muut uskomukset ovat varmoja, kun induktiivinen päättely takaa niille vain korkean todennäköisyyden. Siksi jotkut perinteiset fundamentalistit hyväksyivät vain deduktiivisen päättelyn. Koska nämä vaatimukset ovat joka tapauksessa hyvin tiukat, tällaista perinteistä fundamentalismia voidaan kutsua radikaaliksi fundamentalismiksi.

Varmuudella on yleensä tarkoitettu epäilyksettömyyttä ja erehtymättömyyttä. Esimerkiksi Descartes ajatteli, että on olemassa propositioita, joita on mahdoton epäillä ja joiden totuudesta on mahdoton erehtyä. Nämä ovat propositioita, jotka voidaan nähdä intuitiivisesti tosiksi. Hän käytti tällaisesta intuitiosta nimeä ”selvä ja tarkka havainto”.

Descartesin kuuluisa esimerkki on ”Ajattelen, siis olen olemassa.” Propositiot <Ajattelen> ja <Olen olemassa> ovat molemmat erehtymättömiä siinä mielessä, että jos uskon niihin, en voi olla väärässä. Kun ymmärrän tämän, en voi niitä myöskään rationaalisesti epäillä. Esimerkki selittää hyvin sen, miten voi olla olemassa perususkomuksia: nämä propositiot eivät tarvitse muiden uskomusten tukea, koska ne voidaan suoraan nähdä tosiksi.

Jotta muut oikeutetut uskomukset voitaisiin johtaa perususkomuksista, tarvitaan kuitenkin myös monia muita varmoja perususkomuksia. Tällaisina on perinteisesti pidetty myös uskomuksia, jotka kohdistuvat omia nykyisiä mielentilojani koskeviin propositioihin – kuten aistikokemuksia koskevat <Tunnen kipua> ja <Edessäni näyttää olevan pöytä> ja uskomuksia koskeva <Uskon, että sataa> – ja ilmeisiin välttämättömiin totuuksiin – kuten matemaattinen <2+2=4> ja sanojen merkityksiin perustuva <Kolmiossa on kolme kulmaa>. Jälkimmäisiin kuuluvat myös propositioiden loogisia suhteita koskevat totuudet, kuten <Jos kaikki ihmiset ovat kuolevaisia ja Sokrates on ihminen, Sokrates on kuolevainen>. Näitä tarvitaan ylärakenteen uskomusten johtamiseen varmasta perustasta.

Tämä laajempi joukko perususkomuksia herättää kuitenkin kysymyksiä: Ei ole enää selvää, että ne olisivat kaikki sekä erehtymättömiä että epäilyksettömiä. Näyttäisi täysin mahdolliselta erehtyä omien kokemusten luonteesta, ja Descarteskin pohdiskeli, että ilkeä demoni on voinut tehdä meidät sellaisiksi, että erehdymme jopa yksinkertaisista matemaattisista totuuksista.

Vaikka tämä laajempi joukko perususkomuksia sallittaisiin, on silti vaikea nähdä, miten kaikki muut oikeutetut uskomukset voitaisiin johtaa niistä. Ehkä koko uuden ajan filosofian keskeisin ongelma on ollut se, miten uskomuksemme ulkomaailmasta voitaisiin johtaa uskomuksista, jotka koskevat omia mielentilojamme. Tuntuu selvältä, ettemme voi päätellä mielestä ulkomaailmaan deduktiivisesti. On loogisesti mahdollista, että mielentilamme ovat ilkeän demonin synnyttämiä ja ulkomaailma täysin jotakin muuta kuin uskomme. Näyttää siltä, ettei myöskään induktiivisesta päättelystä ole apua, koska tällainen päättely vaatisi oikeutettuja premissejä, jotka kytkevät mielentilamme ulkomaailmaan. Mikä oikeuttaa nämä premissit?

Näkemys on myös psykologisesti epärealistinen. Sen mukaan oikeutetut uskomukset (ja tieto) ulkomaailmasta perustuvat päättelyyn introspektiivisista premisseistä. Näyttää kuitenkin siltä, että ihmiset eivät normaalisti muodosta ensin uskomuksia omista aistikokemuksistaan ja päättele sitten näistä uskomuksista ulkomaailmaa koskeviin uskomuksiin. Ihmiset näyttävät muodostavan suoraan havaintouskomuksia ulkomaailmasta. Radikaalista fundamentalismista seuraa, etteivät nämä uskomukset ole oikeutettuja. Tällaisten ongelmien takia nykyiset fundamentalistit valitsevat maltillisemman kannan.

Nykyiset fundamentalistit eivät vaadi perususkomuksilta varmuutta, vaan edustavat fallibilistista fundamentalismia. He ovat fallibilisteja kahdessa merkityksessä: Ensinnäkin perususkomusten ei tarvitse kohdistua erehtymättömiin ja epäilyksettömiin propositioihin. Toiseksi perususkomukset voivat olla epätosia. Heidän mukaansa oikeutus ei näet takaa totuutta. Lisäksi fallibilismi sallii oikeutuksen kumoutumisen: uskomuksen oikeutus kumoutuu, jos uskojalla on perusteita epäillä uskomustaan. Uskomusten muodostaminen ei siten aina ole uusien uskomusten lisäämistä. Se voi olla myös aikaisempien hylkäämistä. Uusi evidenssi voi pakottaa vanhojen uskomusten hylkäämiseen.

Kun oikeutuksen vaatimukset ovat löysemmät, ne on luonnollisesti helpompi täyttää. Siksi fallibilistisella fundamentalismilla ei ole radikaalin fundamentalismin skeptisiä ongelmia: se sallii suuremman määrän perususkomuksia. Esimerkiksi sen mukaan ulkomaailmaa koskevat havaintouskomukset voivat olla perususkomuksia. Ne eivät siis tarvitse perusteikseen mielentiloja koskevia uskomuksia. Ulkomaailmaa koskeva skeptisismi on helpompi välttää. Tosin ulkomaailmaa koskeva skeptinen argumentti on viime aikoina muotoiltu tavalla, joka kohdistuu myös fallibilistisesti ymmärrettyyn oikeutukseen ja tietoon (ks. Karteesinen skeptisismi).

Monet fallibilistiset fundamentalistit laajentavat edelleen perususkomusten alaa menneisyyttä koskeviin muistiuskomuksiin, muiden mielentiloja koskeviin uskomuksiin, moraalisia tosiasioita koskeviin uskomuksiin ja jopa Jumalaa koskeviin uskomuksiin. Sikäli kuin nämä kaikki ovat perususkomuksia, niiden oikeutus ei vaadi muiden uskomusten tukea. Ne eivät vaadi perusteita eikä niitä siis tarvitse todistaa tai oikeuttaa millään tapaa. Toki niiden oikeutus voi kumoutua, jos henkilöllä on perusteita epäillä niiden totuutta tai oikeutusta.

Fallibilistista fundamentalismia voi pitää liiankin liberaalina siinä mielessä, että se sallii niin helposti oikeutettuja uskomuksia. Toisaalta sitä voidaan puolustaa sillä, että se sopii yhteen terveen järjen kanssa: se tekee oikeutetuiksi ne uskomukset, joita intuitiivisesti pidämme oikeutettuina. Joka tapauksessa fallibilistisen fundamentalistin pitää pystyä selittämään, mikä tekee perususkomuksista oikeutettuja.


Evidentialismi vs. reliabilismi

Nykyisessä analyyttisessä tieto-opissa on kaksi vallitsevaa maltillisen fundamentalismin muotoa, joista toinen edustaa internalismia ja toinen eksternalismia: evidentialismi ja reliabilismi. Edellisen mukaan oikeutus riippuu uskomusta tukevasta evidenssistä, jälkimmäisen mukaan taas uskomuksen kausaalisesta alkuperästä. Molemmat antavat erilaisen selityksen perususkomusten oikeutukselle.

Evidentialismin mukaan henkilö on oikeutettu uskomaan, että p, jos ja vain jos hänen evidenssinsä tukee p:tä. Yleensä evidenssi rajataan johonkin sellaiseen, josta henkilö kykenee olemaan suoraan introspektiivisesti tietoinen: kokemuksiin, uskomuksiin ja intuitioihin. Evidenssi rajoittuu siis henkilön senhetkisiin sisäisiin mielentiloihin. Tyypillinen evidentialismi on näin internalismia. (Conee & Feldman 1985.)

Tyypillinen reliabilistinen oikeutusteoria on Goldmanin (1979) prosessireliabilismi. Sen mukaan uskomus on oikeutettu, jos ja vain jos se on luotettavien psykologisten prosessinen synnyttämä tai ylläpitämä. Tämä on eksternalistinen teoria, koska sekä psykologisten prosessien luonne että niiden luotettavuus ovat tyypillisesti ulkoisia asioita. Emme yleensä ole tietoisia niistä kausaalisista prosesseista, jotka synnyttävät uskomuksemme. Koska luotettavuudessa on kysymys siitä, miten paljon tosia uskomuksia prosessi synnyttää, emme myöskään ole introspektiivisesti tietoisia luotettavuudesta, joka riippuu – ainakin ulkomaailmaa koskevien uskomusten tapauksessa – siitä, millainen ulkomaailma on.

Evidentialismin mukaan myös perususkomusten oikeutus riippuu evidenssistä, mutta tämä evidenssi muodostuu kokemuksista eikä uskomuksista. Perusteiden regressio päättyy siis kokemusperäiseen evidenssiin. Reliabilismin mukaan taas perususkomukset tekee oikeutetuksi sellainen luotettava kausaalinen alkuperä, joka ei sisällä päättelyä muista uskomuksista. Kumpikin myös sallii perususkomusten epätotuuden.

On olemassa myös eksternalistisia ja jopa infallibilistisia evidentialismin muotoja: McDowell (1994) on puolustanut kantaa, jonka mukaan havaintouskomukset oikeuttaa evidenssi, joka muodostuu faktiivisista mielentiloista. Esimerkiksi evidenssi uskomukselleni, että minulla on kädet, muodostuu siitä, että näen minulla olevan kädet. Koska en voi nähdä, että minulla on kädet, jollei minulla ole käsiä, näkemisestäni, että minulla on kädet, seuraa loogisesti, että minulla on kädet. Evidenssini muodostuu siis osin ulkoisesta tosiasiasta (faktasta), että minulla on kädet. Tämä tosiasia takaa havaintouskomukseni totuuden. (Näkemys nojaa osittain siihen, miten käytämme lausetta muotoa ”Näen että p”. Näyttää siltä, että sitä käytetään oikein vain tapauksissa, joissa p on tosi. Käytämme myös lausetta muotoa ”Näen o:n”, jossa o tarkoittaa jotakin objektia, kuten lausetta ”Näen käteni”. Tämän lauseen totuudesta ei seuraa mitään käsiä koskevaa tosiasiaa. Näkemyksessä siis oletetaan, että evidenssiä kuvaavat juuri edellisen muotoiset lauseet. (Ks. Havainto.)

Myös Williamson (2000) on puolustanut kantaa, jonka mukaan evidenssi muodostuu tosiasioista ennemmin kuin mielentiloista: Evidenssini muodostuu kaikista niistä tosiasioista, jotka tiedän. Koska tiedän, että minulla on kädet, evidenssi uskomukselleni, että minulla on kädet muodostuu siitä tosiasiasta, että minulla on kädet. Williamsonin kuuluisan teesin mukaan evidenssini on yhtä kuin tietoni. (Ks. alla.)


Tiedon ja oikeutuksen lähteet

Tieto-opissa pohditaan myös ongelmia, jotka liittyvät erityisiin tiedon ja oikeutuksen lähteisiin, kuten havainto, järki, muisti ja testimonia eli muiden sana. Yleisillä tieto- ja oikeutusteorioilla on seurauksia, jotka auttavat ratkaisemaan näitä erityisongelmia.

Havainto

Historiallisesti eniten tutkittu tiedon ja oikeutuksen lähde on havainto. Valtaosa uskomuksistamme perustuu havaintoon. Ei ole kuitenkaan selvää, miten havainto voi tuottaa tietoa ja oikeutettuja uskomuksia maailmasta. Havainnot muodostuvat ainakin osittain aistikokemuksista, ja näyttäisi siltä, että havaintotiedon ja -oikeutuksen lähteenä ovat juuri aistikokemukset. Ei ole kuitenkaan selvää, miten aistikokemukset voivat oikeuttaa uskomuksia maailmasta. (Ks. Havainto.)

Naiivi realismi selittää havaintouskomusten oikeutuksen olettamalla, että ulkoinen todellisuus on mielestämme riippumaton ja että olemme siitä suoraan tietoisia aistikokemusten välityksellä. Näyttäisi todella siltä, että aistikokemuksissamme olemme suoraan tietoisia ulkomaailman objekteista ja niiden ominaisuuksista. On luonnollista ajatella, että tällainen tietoisuus myös oikeuttaa näitä objekteja koskevat uskomuksemme.

Näkemystä on kuitenkin uuden ajan filosofiassa pidetty naiivina, koska suoraa tietoisuutta ulkomaailman objekteista on erityisesti aistivirheiden ja hallusinaatioiden nojalla pidetty mahdottomana. Esimerkiksi kun katson puoliksi veteen työnnettyä suoraa keppiä, se näyttää taipuneelta. Olen tietoinen jostakin objektista, joka on taipunut. Se ei voi olla aineellinen keppi, koska aineellinen keppi on suora. Hallusinaatiotapauksissa mitään aineellista esinettä ei edes ole olemassa, joten en voi olla siitä tietoinen.

Koska aidot havainnot eivät eroa kokemuksellisesti havaintovirheistä ja hallusinaatioista, on päätelty, ettei aidossa havainnossakaan olla tietoisia aineellisista kappaleista. Naiivi realismi on tämän takia hylätty. (Ks. Idealismi ja realismi.)

Vallitseva näkemys perinteisessä uuden ajan filosofiassa on ollut epäsuora realismi, jonka mukaan aistikokemustemme välitön kohde eivät ole aineelliset esineet vaan niiden mentaaliset vastineet omassa mielessämme. Näitä mentaalisia kohteita on kutsuttu vaihtelevasti muun muassa vaikutelmiksi, ideoiksi ja – viime vuosisadalla – sense-datumeiksi (tai sense-dataksi) eli aistinsisällöiksi. Näillä objekteilla ajateltiin todella olevan ne ominaisuudet, joita aineellisilla esineillä näyttää havainnossa olevan.

Epäsuoran realismin mukaan tieto ulkomaailman objekteista perustuu päättelyyn suorasta tiedosta, joka koskee omia ideoitamme tai sense-datumeitamme. Nämä edustavat ulkoisia objekteja mielessämme.

Epäsuora realismi synnyttää uuden ajan filosofiaa piinanneen ulkomaailmaa koskevan skeptisismin ongelman. Näyttäisi siltä, ettei ole olemassa mitään hyvää päättelyä mielestä ulkomaailmaan. Jotkut varhaisen uuden ajan filosofit, kuten David Hume (1711–1776), olivat valmiit jopa hyväksymään skeptisismin (ks. Hume, David). George Berkeley (1685–1753) puolestaan yritti välttää skeptisismin hyväksymällä idealismin, jonka mukaan aineelliset esineet muodostuvat ideoista.

Nykyään korostetaan usein myös sitä, ettei epäsuora realismi ole psykologisesti uskottavaa: Emme näytä muodostavan havainnossa lainkaan uskomuksia omista kokemuksistamme, minkä takia tarvittavalta päättelyltä puuttuvat premissit. Muodostamme uskomuksia suoraan ulkomaailman esineistä.

Viime vuosina niin tietoteoreetikoiden kuin mielenfilosofien keskuudessa on tullut suosituksi ajatella, että aistikokemuksilla on propositionaalinen ja siten intentionaalinen sisältö. Ne siis esittävät ympäröivää maailmaa (kohdistuvat ympäröivään maailmaan) ja voivat myös esittää sen väärin. Esimerkiksi veteen työnnettyä keppiä koskevan kokemukseni sisältö on se, että keppi on taipunut. Sillä voi olla tämä sisältö, vaikka keppi ei oikeasti olekaan taipunut. Tässä tapauksessa kokemukseni sisältö vain on epätosi. Tällainen intentionalismi siis selittää luontevasti aistivirheiden ja hallusinaatioiden mahdollisuuden ilman, että tarvitsisi olettaa kokemuksella olevan jokin muu kuin aineellinen kohde. Se siis edustaa suoraa realismia, joka ei näyttäisi olevan naiivia.

Intentionalismi selittää myös, miten aistikokemukset voivat oikeuttaa uskomuksia, vaikkeivät ne itse ole uskomuksia: jos aistikokemuksen sisältö on, että p, niin se oikeuttaa uskomuksen, että p. Toisin sanoen aistikokemuksilla voi ainakin joissakin tapauksissa olla sama sisältö kuin havaintouskomuksilla, jotka ne tekevät oikeutetuiksi. Tämä ei toki takaa, että havaintouskomus olisi tosi, koska kokemuksen sisältö voi olla epätosi. Intentionalismi edustaakin fallibilistista fundamentalismia, jonka mukaan oikeutus ei takaa totuutta. Aistivirheet ja hallusinaatiot voivat siis oikeuttaa epätosia havaintouskomuksia, jos henkilöllä ei ole mitään perusteita epäillä niiden olemassaoloa. Jos tällaisia perusteita on, oikeutus luonnollisesti kumoutuu.

Ei ole kuitenkaan selvää, että aistikokemuksillamme on propositionaalinen sisältö ja että tämän sisältö olisi sama kuin havaintouskomuksilla. Siksi viime aikoina on tullut suosituksi erottaa näyttäminen sekä aistikokemuksista että uskomuksista. Juuri näyttäminen toimii evidenssinä havaintouskomuksille: jos minusta näyttää siltä, että p, olen oikeutettu uskomaan, että p. (Tucker 2013.)

Viime aikoina intentionalismi on saanut kilpailijakseen disjunkitivismin, joka kiistää sen, että meillä olisi aidossa (eli todenmukaisessa) havainnossa sama kokemus tai evidenssi kuin vastaavissa havaintovirheissä ja hallusinaatioissa.

Metafyysinen disjunktivismi on teoria aistikokemusten luonteesta. Sen mukaan olemme aidossa havainnossa suoraan tietoisia havainnon kohteesta ja sen ominaisuuksista. Aitoon havaintoon pätee siis naiivi realismi. Havaintovirheet ja hallusinaatiot ovat erilaisia kokemuksia, vaikkei aitoa havaintoa voi introspektiivisesti erottaa niistä. Emme niissä ole tietoisia kohteesta itsestään tai sen ominaisuuksista. Aistikokemus on siis disjunktiivinen mentaalinen tapahtuma, joka voi olla aito havainto, havaintovirhe tai hallusinaatio.

Tieto-opillinen disjunktivismi on teoria havaintoevidenssistä. Sen mukaan evidenssini hyvässä tilanteessa, jossa näen käteni, eroaa evidenssistäni pahassa (skeptisessä) tilanteessa, jossa olen esimerkiksi tunnetun ajatuskokeen mukaisesti altaassa elävät kädettömät aivot, jolle tietokone syöttää samat kokemukset, jotka minulla on hyvässä tilanteessa (ks. Karteesinen skeptisismi). Edellisessä tilanteessa evidenssini havaintouskomukselleni, että minulla on kädet, muodostuu siitä, että näen minulla olevan kädet (McDowell), tai yksinkertaisesti tosiasiasta, että minulla on kädet (Williamson). Pahassa tilanteessa evidenssini on se, että minusta pelkästään näyttää siltä, että minulla on kädet. Tieto-opillinen disjunktivismi on siten eksternalistinen teoria: en ole aina tilanteessa, jossa voisin tietää (introspektiivisesti tai millään muulla tavalla), mistä evidenssini muodostuu.

Järki ja apriorinen oikeutus

Joidenkin uskomusten oikeutus näyttää perustuvan järkeen. Immanuel Kantia (1724–1804) seuraten tällaista oikeutusta kutsutaan aprioriseksi: se edeltää kokemusta siinä mielessä, että se ei ole kokemuksesta riippuvaista (ks. Kant: Analyyttinen–synteettinen-erottelu).

S:n oikeutus uskoa, että p, on apriorista, jos ja vain jos se ei riipu kokemuksesta.

Kun tällä tavalla oikeutettu uskomus on tietoa, on kyseessä apriorinen tieto. Oikeutus ja tieto, joka ei ole apriorista, on aposteriorista eli empiiristä, kokemukseen nojautuvaa.

Määritelmän sisältö riippuu siitä, mitä ”kokemuksella” tarkoitetaan. Jos kokemuksiksi lasketaan vain aistikokemukset, tulee introspektiivisestä tiedosta (ja mahdollisesti muistitiedosta) apriorista. Vaikka sanaa ”a priori” käytetään joskus näin väljästi, yleisempää on seurata Kantia, joka ajatteli, että apriorinen tieto rajoittuu propositioihin, jotka ovat välttämättä tosia. Tällaisina voidaan pitää käsitteellisiä, loogisia ja matemaattisia totuuksia. Apriorinen oikeutus on tämän tiukemman kannan mukaan riippumatonta niin aistikokemuksista kuin introspektiivisista kokemuksista ja muistikokemuksista.

Perinteinen kiista koskee sitä, onko apriorista tietoa olemassa. Empiristien mukaan kaikki todellisuutta koskeva tieto on kokemusperäistä: joko apriorista tietoa ei ole lainkaan olemassa tai se kohdistuu analyyttisiin totuuksiin, jotka koskevat merkityksiä ja käsitteitä ennemmin kuin todellisuutta (ks. Analyysi). Rationalistien mukaan on olemassa apriorista tietoa, joka koskee todellisuutta eikä merkityksiä. Tällaista tietoa kutsutaan Kantia seuraten synteettiseksi a priori. (Ks. Kant: Analyyttinen–synteettinen-erottelu.)

Radikaali empirismi, joka kiistää kaiken apriorisen tiedon olemassaolon, ei ole nykyisin kovin suosittua, vaikka sillä vielä 1900-luvun loppupuolella oli vaikutusvaltaisia tukijoita, erityisesti W. V. Quine (1908–2000). Tämä johtuu siitä, että on olemassa hyviä esimerkkejä totuuksista, jotka vaikuttavat apriorisilta: <2 + 3 = 5>, <Jos kaikki ihmiset ovat kuolevaisia ja Sokrates on ihminen, Sokrates on kuolevainen>, <Kaikki poikamiehet ovat naimattomia>, <Kaikki punaiset esineet ovat värillisiä>, <Kukaan ei ole itseään pitempi>, jne. Näyttää siltä, että voin tietää kaikki nämä propositiot ilman, että tekisin mitään todellisuutta koskevaa empiiristä tutkimusta. Voin tietää ne tosiksi puhtaasti ajattelun voimalla: kun ymmärrän ne, järkeni ”sanoo”, että ne ovat tosia. Quinen (1953) argumentti, jonka mukaan jopa näiden lauseiden totuus voi joutua kokemuksen valossa epäilyn kohteeksi, ei pure fallibilistiseen rationalistiin, joka myöntää, että kokemusperäinen evidenssi voi kumota apriorisen oikeutuksen (ks. Quine, Willard Van Orman.)

Maltillisten empiristien mukaan edellä mainitut totuudet ovat analyyttisiä, kun taas rationalistit ajattelevat, että ainakin jotkut niistä ovat synteettisiä. Empiristien tulisi antaa analyyttisyysteoria, joka selittää kaikkia nämä totuudet. Rationalistien tulisi puolestaan selittää, miten meillä voi olla apriorista tietoa ei-analyyttisistä eli synteettisistä totuuksista. Evidentialistit vetoavat yleensä jonkinlaiseen järjen intuitioon, joka toimii evidenssinä apriorisille totuuksille. Reliabilistien mukaan taas on olemassa luotettavia psykologisia prosesseja, joiden syötteinä ei esiinny kokemuksia ja jotka synnyttävät uskomuksia tällaisista totuuksista.

Muisti

Voitaisiin ajatella, että muisti säilyttää aiemmin hankitun tiedon mielessämme. Tämän näkemyksen mukaan voin tietää nyt muistin perusteella jotakin, koska joskus aikaisemmin tiesin saman asian esimerkiksi havaintojeni perusteella. Saman voisi ajatella sopivan oikeutukseen. Näin ajattelevat tyypillisesti reliabilistit, koska heidän mukaansa uskomuksen oikeutus riippuu sen kausaalisesta historiasta. Tämän päiväinen uskomukseni, että eilen satoi, on oikeutettu, koska eilen muodostin luotettavien havaintomekanismieni avulla uskomuksen, että sataa, ja luotettava muistini säilytti sitten tämän uskomuksen mielessäni.

Internalistit ovat kuitenkin eri mieltä. Uskomuksen kausaalinen historia on ulkoinen asia, josta en voi olla välittömästi tietoinen. Heidän mukaansa evidenssini muistiuskomuksilleni muodostuu nykyisistä kokemuksistani ja uskomuksistani. Uskomukseni, että eilen satoi, oikeuttaa se, että näytän muistavan asian. Sen oikeuttavat nykyiset muistikokemukseni. Muisti ei siis varsinaisesti säilytä aikaisemman uskomuksen oikeutusta vaan pikemminkin synnyttää oikeutuksen tässä ja nyt nykyisille muistiuskomuksille.

Perinteinen radikaaliin fundamentalismiin liittyvä ongelma oli se, miten voimme päätellä nykyisistä muistikuvista ja -kokemuksista menneisiin tapahtumiin. Nykyiset reliabilistit ja evidentialistit välttävät tämän ongelman, koska heidän mukaansa muistiuskomusten oikeutus ei perustu päättelyyn.

Testimonia

Perinteisesti vähäiselle huomiolle jäänyt tiedon ja oikeutuksen lähde ovat muut ihmiset. Hyvin suuri osa uskomuksistamme perustuu siihen, mitä muut meille kertovat – ei pelkästään suorasanaisesti vaan myös lehtien, kirjojen, television, blogien ynnä muiden viestintäkanavien kautta. Muiden sana eli testimonia näyttäisi olevan tärkeä tiedon ja oikeutuksen lähde.

Testimoniaalisen tiedon mahdollisuuteen on kuitenkin perinteisesti suhtauduttu epäilevästi. Muiden muassa John Locke (1632–1704) piti toisia ihmisiä epäluotettavina informaationlähteinä eikä siksi uskonut testimoniaalisen tiedon olemassaoloon. Jokaisen on luotettava vain omiin älyllisiin kykyihinsä. Riippuvuutemme muiden ihmisten antamasta informaatiosta on kuitenkin niin suurta, että tällainen näkemys näyttää johtavan skeptisismiin. En näytä sen mukaan edes tietävän omaa nimeäni, koska olen kuullut sen muilta.

Hume edusti maltillisempaa kantaa. Hänen mukaansa muut ihmiset voivat olla tiedon lähde, jos meillä on hyviä perusteita pitää heitä luotettavina. Tämän näkemyksen mukaan muiden sana ei ole perustava tiedon lähde, vaan se palautuu (redusoituu) muihin lähteisiin, kuten havaintoon, muistiin ja induktiiviseen päättelyyn. Siksi Humen kantaa kutsutaan reduktionismiksi.

Reduktionismillakin näyttää kuitenkin olevan skeptisiä seurauksia, koska meillä ei vaikuttaisi olevan muiden ihmisten luotettavuutta tukevaa induktiivista evidenssiä, joka olisi riippumatonta testimoniaalisesta evidenssistä. Jopa evidenssimme muiden luotettavuudesta perustuu osittain muiden sanaan. Nykyisin on siksi ollut suosittua kannattaa Humen aikalaisen Thomas Reidin (1710–1796) anti-reduktionismia, jonka mukaan testimonia on perustava tiedon ja oikeutuksen lähde. Muiden sanaan perustuvat uskomuksemme ovat perususkomuksia. Ne eivät tarvitse induktiivisia perusteita tuekseen. Näiden uskomusten oikeutus voi kuitenkin kumoutua, jos meillä on perusteita epäillä niiden totuutta. Joidenkin mielestä tällainen fallibilistinen fundamentalismi on kuitenkin epäintuitiivista, koska se tekee herkkäuskoisuudesta hyveen.


Skeptisismi

Skeptisismi on kanta, jonka mukaan tietoa tai oikeutettuja uskomuksia ei ole olemassa. Sen voisi sivuuttaa pelkällä olankohautuksella, jollei skeptisismin puolesta olisi hyviä argumentteja. Yksi keskeinen tieto-opin tehtävä on vastata näihin argumentteihin ja selittää, miten tieto ja uskomusten oikeutus ovat mahdollisia – sikäli kuin ne ovat.

Skeptisismiä on olemassa eri muotoja: Se voi kieltää tiedon tai jopa oikeutettujen uskomusten olemassaolon. Se voi olla globaalia ja kieltää kaiken tiedon tai oikeutuksen. Se voi olla lokaalia eli paikallista ja kieltää tiedon tai oikeutuksen vain joistakin asioista, kuten ulkomaailmasta, menneisyydestä, muiden ihmisten mielentiloista, arvoista tai tieteen teorioiden olettamista olioista kuten alkeishiukkasista ja molekyyleistä.

Perinteisesti on ajateltu, että meidän pitäisi pystyä osoittamaan skeptikolle, että hän on väärässä ja että meillä on tietoa ja oikeutettuja uskomuksia. Tämä on kuitenkin ongelmallinen kanta, koska skeptikko ei anna meille tähän tarkoitukseen riittävästi premissejä eli totena pidettyjä lähtökohtia. Nykyisin ajatellaankin, että todistamisen taakka on skeptikolla: hänen pitäisi pystyä osoittamaan meille, ettei meillä ole tietoa tai oikeutettuja uskomuksia. Meidän on puolestaan selitettävä, missä jos missään skeptikon argumentti menee vikaan, ja tähän tarvitsemme tiedon analyysia tai oikeutusteoriaa. Analyysimme tai teoriamme uskottavuus riippuu osittain siitä, kuinka uskottava tämä selitys on.

On kaksi keskeistä skeptisten argumenttien tyyppiä. Toinen niistä esiintyy antiikin pyrrhonistisessa skeptisismissä. Toinen perustuu Descartesin Mietiskelyihin.

Pyrrhonistinen skeptisismi

Tietomme antiikin pyrrhonistisesta skeptisisimistä perustuu Sekstos Empeirikoksen (n. 160–210 jaa.) teoksiin. Niissä esiintyy argumentti tai skeptinen strategia, jota kutsutaan Agrippan troopeiksi, ja se liittyy läheisesti regressio-ongelmaan, jota käsittelimme oikeutuksen rakennetta käsittelevässä osassa (ks. Mikä oikeuttaa uskomuksemme?). Pyrrhonistinen skeptikko esittää, ettei mikään perusteiden ketju pysty oikeuttamaan uskomuksia tai ettei meillä ainakaan ole oikeuttavia perusteiden ketjuja. Tästä hän vetää sen johtopäätöksen, ettei meillä ei ole lainkaan oikeutettuja uskomuksia ja että meidän pitäisi siksi luopua kaikista uskomuksistamme. (Agrippan ongelman monitulkintaisuudesta, ks. Lammenranta 2008.)

Pyrrhonismia on perinteisesti kritisoitu siitä, ettei elämä ilman uskomuksia ole mahdollista. Tieto-opillisesti tärkeämpää on keskittyä itse argumenttiin ja yrittää selittää, missä se menee vikaan. Eri oikeutusteoriat pyrkivät selittämään, miksi joku perusteiden ketjuista pystyy oikeuttamaan uskomuksia. Kuten edellä kävi ilmi, fundamentalismi on ylivoimaisesti suosituin ratkaisu tähän skeptiseen argumenttiin.

Karteesinen skeptisismi

Sana ”karteesinen” tulee Descartesin latinankielisestä nimestä Renatus Cartesius. Karteesinen skeptisismi perustuu Descartesin teoksen Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (1641) Ensimmäiseen mietiskelyyn, jossa hän esittää erilaisia perusteita epäillä omia uskomuksiaan. Descartesin tarkoitus ei ollut puolustaa skeptisismiä, vaan hän käytti skeptisismiä menetelmänä, jonka avulla hän pyrki löytämään jotakin varmaa tietoa, joka toimisi kaiken muun tiedon perustana.

Descartesin radikaalia fundamentalismia ei nykyisin pidetä uskottavana. Sen sijaan hänen esittämänsä epäilyt ovat perustana skeptiselle argumentille, johon on erittäin vaikea vastata. Descartes esitti muiden muassa hypoteesin, että olen ilkeän demonin huiputtama ruumiiton sielu, jolle demoni synnyttää kaikki kokemukseni ja uskomukseni. Uskomukseni vain ovat systemaattisesti epätosia. Nykyisessä versiossa puhutaan usein demonin sijasta ilkeästä tiedemiehestä, joka on irrottanut aivot pääkopastani ja pitää niitä elossa nestettä täynnä olevassa altaassa. Aivoihini hän sitten syöttää tehokkaalla tietokoneella kokemukseni, joihin uskomukseni maailmasta perustuvat. (Vrt. Matrix-elokuva.)

Karteesinen skeptinen argumentti lähtee liikkeelle siitä olettamuksesta, että minun pitäisi tietää, että edellä kuvattu hypoteesi on epätosi, jotta voisin tietää mitään ulkomaailmasta, kuten sen, että minulla on kädet. Argumentti voidaan muotoilla seuraavasti:

(P1) Jos tiedän, että minulla on kädet, tiedän myös, etten ole kädettömät aivot altaassa.
(P2) En tiedä, etten ole kädettömät aivot altaassa.
(J) Siis en tiedä, että minulla on kädet.

Argumentin premissit ovat intuitiivisesti uskottavia, ja argumentti on loogisesti pätevä (muotoa modus tollens). Ensimmäinen premissi P1 perustuu niin sanottuun sulkuperiaatteeseen, jota pidetään hyvin uskottavana. Hiukan yksinkertaistettuna se voidaan ilmaista näin:

Sulkuperiaate: Jos S tietää, että p ja että p:stä seuraa loogisesti q, S tietää myös, että q.

Oletetaan, että tiedän sen ilmeisen seikan, että jos minulla on kädet, en voi olla kädettömät aivot. Yhdessä tämän olettamuksen kanssa sulkuperiaatteesta seuraa, että P1 on tosi.

Toinen premissi P2 on uskottava, koska minulla olisi täsmälleen samat aistikokemukset kuin nyt, vaikka olisin ilkeän tiedemiehen huijaama kädettömät aivot. Aistikokemukseni eivät sulje tätä vaihtoehtoa pois. Miten siis voisin tietää kokemuksen perusteella, etten ole kädettömät aivot? Koska se, etten ole kädettömät aivot, ei ole välttämätön totuus, en voi tietää sitä myöskään a priori. Koska en siis voi tietää asiaa sen enempää a priori kuin a posteriori, en voi tietää sitä ollenkaan.

Koska skeptinen johtopäätös seuraa loogisesti näistä premisseistä, ainoa vaihtoehto skeptisismin välttämiseksi on hylätä jompikumpi premissi siitäkin huolimatta, että ne ovat intuitiivisesti uskottavia.

Herkkyysehtoon (ks. Gettier-vastaesimerkit) nojaten P1:n voidaan väittää olevan epätosi. Ehdon mukaan tiedän, että minulla on kädet, koska jos minulla ei olisi käsiä (ne olisi esimerkiksi amputoitu), en uskoisi, että minulla on kädet. En kuitenkaan tiedä, etten ole kädettömät aivot, koska jos olisin kädettömät aivot, uskoisin silti, etten ole. P1 on siis epätosi. Tästä kuitenkin seuraa myös, että sulkuperiaate on epätosi. Tämä kuitenkin on niin uskottava periaate, että useimmat tietoteoreetikot hylkäävät mieluummin herkkyysehdon kuin sen.

Jäljelle jää toisen premissin hylkääminen, mitä kutsutan uusmoorelaiseksi vastaukseksi skeptisismiin. Nimi johtuu siitä, että tällaista ratkaisua esitti ensimmäinen kerran englantilainen filosofi G. E. Moore (1873–1958), joka piti tiukasti kiinni siitä terveen järjen olettamuksesta, että hän tietää aivan varmasti, että hänellä on kädet. Tästä olettamuksesta taas seuraa yhdessä sulkuperiaatteen kanssa, että hän tietää myös, ettei hän ole kädettömät aivot. Moore ei kuitenkin pystynyt selittämään, miten hän tietää, että hänellä on kädet. Seuraavia tietoteorioita, jotka yrittävät selittää tämän, kutsutaan siksi uusmoorelaisiksi.

Turvallisuusehto selittää, miten voin tietää sekä sen, että minulla on kädet, että sen, etten ole kädettömät aivot: molempia propositioita koskevat uskomukseni ovat turvallisia. En helposti erehtyisi kummassakaan. Mahdollisuus, että olisin kädettömät aivot, on niin etäinen, ettei sitä tarvitse ottaa huomioon.

Myös reliabilismi näyttää helposti selittävän, miksi P2 on epätosi. Koska voimme olettaa, että havaintoprosessini ovat yleisesti luotettavia, näiden prosessien synnyttämä uskomukseni, että minulla on kädet, on oikeutettu. Koska voidaan olettaa, että myös muut tiedon ehdot täyttyvät, voin myös tietää, että minulla on kädet. Koska looginen päättely on luotettava prosessi, voin sitten luotettavasti päätellä, etten ole kädettömät aivot ja tietää myös tämän.

Internalistiselle evidentialismille asian selittäminen on vaikeampaa. Jos evidenssini muodostuu siitä, että minusta näyttää, että minulla on kädet, evidenssini tukee yhtä hyvin hypoteesia, että olen kädettömät aivot, jolla on kokemuksia käsistä, kuin hypoteesia, että minulla todella on kädet. Molemmista hypoteeseista seuraa, että minusta näyttää juuri siltä. Miten evidenssini siis voisi oikeuttaa minut uskomaan, etten ole kädettömät aivot?

Jos evidenssini sen sijaan muodostuu joko siitä, että näen minulla olevan kädet, tai tosiasiasta, että minulla on kädet, evidenssistäni seuraa loogisesti, että minulla on kädet ja etten ole kädettömät aivot. Infallibilistinen ja eksternalistinen evidentialismi näyttää siis välttävän skeptisismin helpommin kuin internalistinen.

Yleisesti ottaen eksternalististen teorioiden on internalistisia teorioita helpompi selittää, miksi Moore oli oikeassa. Eksternalistiset selitykset voivat kuitenkin olla vähän liiankin helppoja. Ne eivät selitä sitä, miksi meillä kuitenkin on se intuitio, etten voi tietää, etten ole kädettömät aivot. Niin kutsutut semanttiset kontektualistit ovat yrittäneet selittää tätä sillä, että konteksteissa, joissa keskustellaan skeptisismistä, tiedon vaatimukset ovat niin tiukat, että puhun totta sanoessani, etten tiedä, etten ole kädettömät aivot. Arkikonteksteissa vaatimukset ovat sen sijaan löysemmät. Niissä voin hyvin puhua totta sanoessani tietäväni asian.


Muita tieto-opin ongelmia

Ei siis riitä, että hyväksyttävä tiedon analyysi ratkaisee Gettier-ongelman. Sen pitää myös pystyä vastaamaan uskottavasti skeptisiin argumentteihin ja selittämään, miten tieto on mahdollista. Ratkaistavia ongelmia voi olla enemmänkin. Seuraavassa on kaksi esimerkkiä tällaisista ongelmista.

On esitetty, että hyväksyttävän tiedon analyysin pitäisi ratkaista Platonin Menon-dialogissa esittämä ongelma eli selittää se, miksi tieto on arvokkaampaa kuin tosi uskomus (ks. Platon: Teokset).

Tämä ei ole helppoa, sillä vallitsevan näkemyksen mukaan juuri totuus on perustava tiedollinen arvo. Oikeutetut uskomukset ovat arvokkaita, koska ne edistävät tämän arvon toteutumista. Oikeutetuilla uskomuksilla on siis välinearvoa tai johdettua arvoa suhteessa totuuteen. Ongelma on se, että jos oikeutuksen arvo riippuu täysin totuuden arvosta, oikeutuksen lisääminen toteen uskomukseen ei tuo mitään lisäarvoa. Siten tosi ja oikeutettu uskomus ei ole sen arvokkaampi kuin pelkkä tosi uskomus. Perinteinen tiedonkäsitys ei siis vastaa Platonin kysymykseen.

Myöskään uudemmat tietoteoriat, jotka korvaavat oikeutuksen luotettavuudella, eivät näytä vastaavan Platonin kysymykseen. Esimerkiksi reliabilismin mukaan tieto lisää toteen uskomukseen luotettavuuden eli sen, että uskomus on syntynyt luotettavalla tavalla. Koska luotettava syntytapa on sellainen, joka tuottaa suuren määrän tosia uskomuksia, myös luotettavuuden arvo riippuu totuuden arvosta. Sekään ei siis tuo mitään lisäarvoa, koska meillä jo on tosi uskomus. Luotettavasti tuotettu tosi uskomus ei ole sen arvokkaampi kuin epäluotettavasti tuotettu tosi uskomus. Samalla tavalla kupillinen hyvää espressoa ei ole yhtään sen parempaa, vaikka se olisi tuotettu erityisen luotettavalla espressokoneella.

Viime aikoina on syntynyt vilkasta keskustelua myös kiistanalaisemmista tiedon alueista, kuten moraalinen ja uskonnollinen tieto. Jos oletetaan, että meillä on moraalisia ja uskonnollisia uskomuksia, näitä uskomuksia on mahdollista arvioida tiedollisesti. Fallibilistinen fundamentalismi näyttäisi antavan houkuttelevan selityksen näiden uskomusten oikeutukselle ja näitä alueita koskevalle tiedolle. Sen mukaan meillä voi olla moraalisia tosiasioita tai Jumalaa koskevia perususkomuksia. Niiden oikeutus perustuu moraalisiin intuitioihin tai uskonnollisiin kokemuksiin eikä siis vaadi perusteita tai argumentteja tuekseen. Oikeutus voi toki kumoutua, jos meillä on hyviä perusteita epäillä moraalisten tosiasioiden tai Jumalan olemassaoloa. Moraaliset intuitionistit ja teistit ajattelevat luonnollisesti, ettei tällaisia perusteita ole. Vaikka he olisivat oikeassa, arvonihilistit ja ateistit voivat silti olla oikeassa tiedon suhteen: koska tieto vaatii tiedetyn asian totuutta, moraalista ja uskonnollista tietoa ei voi olla, jollei moraalisia tosiasioita ja Jumalaa todella ole olemassa.


Tieto-oppi Suomessa

Yleistä tieto-oppia ei ole Suomessa kovin paljon tutkittu. Vaikutusvaltaisinta tieto-oppiin liittyvää tutkimusta on tehty episteemisessä logiikassa. Georg Henrik von Wright loi perustan episteemiselle logiikalle uraa uurtavassa teoksessaan An Essay on Modal Logic (1951). Jaakko Hintikka jatkoi von Wrightin työtä ja julkaisi vuonna 1962 episteemisen logiikan perusteoksen Knowledge and Belief: An Introduction to the Logic of the Two Notions.

Kolmas kansainvälisesti menestynyt, tieto-opin alalta julkaissut suomalaisfilosofi on ensin Turun yliopiston teoreettisen filosofian professorina toiminut ja myöhemmin Yhdysvaltoihin siirtynyt Risto Hilpinen. Hilpisen intressit ovat kuitenkin laajat, ja vain pieni osa hänen tutkimuksistaan käsittelee tieto-oppia. Ehkä Hilpisen vaikutuksesta Turun yliopistossa on toiminut kaksi tieto-oppiin erikoistunutta filosofia: Timo Kajamies ja Krister Talvinen. Molemmat ovat käsitelleet erityisesti skeptisismiin liittyviä kysymyksiä.

Ehkä laajimmin systemaattisesta tieto-opista on Suomessa kirjoittanut Helsingin yliopistossa toimiva Markus Lammenranta. Oltuaan 1980-luvun lopulla jonkin aikaa Alvin Goldmanin oppilaana hän on julkaissut artikkeleita, jotka käsittelevät naturalistista tieto-oppia ja reliabilismia, sosiaalista tieto-oppia, oikeutusta ja erilaisia skeptisismiin liittyviä kysymyksiä.

Maria Lasonen-Aarnio väitteli tieto-opista vuonna 2010 Oxfordin yliopistossa Timothy Williamsonin ohjaamana ja on julkaissut aiheesta monia tärkeitä artikkeleita. Lasonen-Aarnio on toiminut Lammenrannan sosiaalisen tieto-opin tutkimushankkeessa. Toinen hankkeessa toiminut filosofi on Raul Hakli, jonka tutkimukset käsittelevät kollektiivisen tiedon ongelmia.

Suomeksi on ilmestynyt kaksi tieto-opin oppikirjaa, Lammenrannan Tietoteoria (1993), joka on systemaattinen johdatus tieto-oppiin, ja Riku Jutin Tiedon filosofia antiikista nykyaikaan (2013), joka on johdatus tieto-opin historiaan.


Suositeltavaa jatkolukemista

Audi, Robert (2011). Epistemology: A Contemporary Introduction to the Theory of Knowledge, 3rd edition, Routledge, New York.
– Yksityiskohtainen ja vaativa johdatus tietoa, oikeutusta ja näiden lähteitä koskeviin kysymyksiin.

Bernecker, Sven & Dretske, Fred (eds.) (2000). Knowledge: Readings in Contemporary Epistemology.
– Vaikutusvaltainen artikkelikokoelma.

Bernecker, Sven & Pritchard (eds.) (2010), The Routledge Companion to Epistemology, Routledge, London.
– Laaja ja ajanmukainen artikkelikokoelma tieto-opin avainalueista.

Dancy, Jonathan, Sosa, Ernest & Steup, Matthias (eds.) (2010). A Companion to Epistemology, 2nd edition, Blackwell, Oxford.
– Erinomainen käsikirja, jossa kattava lista hakusanoja sekä johtavien tietoteoreetikkojen esittelyt itsestään.

Pritchard, Duncan (2014). What is this thing called Knowledge? 3rd Edition, Routledge, London.
– Ajantasainen ja helppolukuinen johdatus nykyisiin tieto-opin kysymyksiin.

Kornblith, Hilary (ed.) (2001), Epistemology: Internalism and Externalism, Blackwell, Oxfrod.
– Keskeinen internalismin ja eksternalismin välistä kiistaa käsittelevä kokoelma.

Lammenranta, Markus (1993). Tietoteoria, Gaudeamus, Helsinki.
– Suomenkielinen johdatus tieto-oppiin.

Sosa, Ernest, Kim Jaegwon, Fantl, Jeremy & McGrath, Matthew (eds.) (2008). Epistemology – An Anthology, 2nd edition, Blackwell, Oxford.
– Erittäin kattava ja vaikutusvaltainen artikkelikokoelma.

Steup, Matthias, Turri, John & Sosa, Ernest (eds.) (2014). Contemporary Debates in Epistemology, 2nd edition, Blackwell, Oxford.
– Johtavat ja nousevat kyvyt kiistelemässä ajankohtaisista tieto-opin kysymyksistä.


Kirjallisuus

Alston, William (1986). Internalism and Externalism in Epistemology, Philosophical Topics 14, 179–222.
Alston, William (1988). The Deontological Conception of Justification, Philosophical Perspectives 2, 115–152.
BonJour, Laurence (1985). The Structure of Empirical Knowledge, Harvard University Press, Cambridge.
Conee, Earl & Feldman, Richard (1985). Evidentialism, Philosophical Studies 48, 15–34.
Conee, Earl & Feldman, Richard (2001). Internalism Defended, teoksessa Kornblith (2001).
Descartes, René (1984). The Philosophical Writings of Descartes, Vol. II. Trans-
lated by J. Cottingham, R. Stoothoff, & D. Murdoch. Cambridge: Cambridge Uni-
versity Press.
Fantl, Jeremy (2003), Modest Infinitism, Canadian Journal of Philosophy 33, 537–562.
Gettier, Edmund (1963). Is Justified True Belief Knowledge? Analysis 23, 121–123.
Goldman, Alvin (1967). A Causal Theory of Knowing, The Journal of Philosophy 64, 355–372.
Goldman, Alvin (1979). What Is Justified Belief? Teoksessa George Pappas (ed.), Justification and Knowledge, D. Reidel, Dordrecht.
Harman, Gilbert (1973). Thought, Princeton University Press, Princeton.
Hilpinen, Risto (1988). Knowledge and Conditionals, Philosophical Perspectives 2, 157–182.
Hintikka, Jaakko (1962). Knowledge and Belief: An Introduction to the Logic of the Two Notions, Cornell University Press, Cornell.
Hume, David (1901). Enquiries Concerning Human Understanding, ed. by L. A Selby-Bigge, 2nd edition, Oxford University Press, Oxford.
Hyman, John (1999). How Knowledge Works, The Philosophical Quartely 49, 433–451.
Klein, Peter (1971). A Proposed Definition of Propositional Knowledge, Journal of Philosophy 68, 471–482.
Klein, Peter (2007). Human Knowledge and the Infinite Progress of Reasoning, Philosophical Studies 134, 1–17.
Lammenranta, Markus (2008). The Pyrrhonian Problematic, teoksessa The Oxford Handbook of Skepticism, ed. by J. Greco, Oxford University Press, Oxford.
Lehrer, Keith (1965). Knowledge, Truth, and Evidence, Analysis 25, 168–175.
Locke, John (1975). Essays Concerning Human Understanding, ed. by P. Niddich, Oxford University Press, Oxford.
McDowell, John (1994). Mind and World, Harvard University Press, Cambridge.
Moore, G. E. (1959). Philosophical Papers, George Allen & Unwin Ltd, London.
Nozick, Robert (1981). Philosophical Explanations, Harvard University Press, Cambridge.
Platon (1978). Menon, teoksessa Platon – Teokset 2, suom. M. Tyni, Otava, Helsinki.
Platon (1979). Theaitetos, teoksessa Platon – Teokset 3, suom. M. Itkonen-Kaila, Otava, Helsinki.
Quine, W. V. (1953). Two Dogmas of Empirisism, teoksessa From a Logical Point of View, Harvard University Press, Cambridge.
Reid, Thomas (1983). Inquiry and Essays, ed. by R. Beanblosson & K. Lehrer, Hackett Publishing Company, Indianapolis.
Russell, Bertrand (1912). The Problems of Philosophy, Williams and Norgate, London.
Ryle, Gilbert (1949). The Concept of Mind, Hutchinson, London.
Sosa, Ernest (1999). Defeating Opposition to Moore, Philosophical Perspectives 13, 141–154.
Sextus Empiricus (2000). Outlines of Scepticism, ed. J. Annas and J. Barnes, Cambridge University Press, Cambridge.
Stanley, Jason & Williamson, Timothy (2001). Knowing How, Journal of Philosophy 98, 411–444.
Tucker, Chris (2013). Seemings and Justification: Essays on Dogmatism and Phenomenal Conservatism, Oxford University Press, Oxford.
Von Wright, G., H. (1951). An Essay on Modal Logic, North-Holland Publishing Company, Amsterdam.
Williamson, Timothy (2000). Knowledge and its Limits, Oxford University Press, Oxford.
Wittgenstein, Ludwig (1969). Varmuudesta, suom. H. Nyman, WSOY, Helsinki.