Snellman, Johan Vilhelm

Lauri Kallio (julkaistu 1.2.2014, muokattu 23.12.2015)

Johan Vilhelm Snellman (1806–81) tunnetaan Suomessa ennen muuta kansallisena herättäjänä, journalistina ja valtiomiehenä. Peruskoulutukseltaan Snellman oli kuitenkin filosofi ja aloitteli 1830-luvulla lupaavasti akateemisen filosofin uraa. Filosofia limittyi alusta alkaen muuhun yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen toimintaan. Itse asiassa ehdottoman rajan vetäminen Snellmanin filosofian ja muun toiminnan välille on harhaanjohtavaa, sillä Snellman ei itse näin tehnyt. Snellman on perinteisesti nähty puhdaslinjaisena hegeliläisenä. Snellmanin uskollinen hegeliläisyys ei kuitenkaan tarkoita, ettei hänen filosofiallaan olisi annettavaa Hegel-tutkimukselle tai filosofialle ylipäänsä. Juuri ne yksityiskohdat, joissa Snellman tekee eroa "Berliinin mestariin", sekä asiat, jotka pienen kansakunnan edustaja näkee toisin kuin eurooppalaisen suurvallan akateeminen tähti, ovat nykykatsannossa valaisevia. Erityisesti Snellmanin tapa korostaa logiikkaa Hegelin filosofian koossa pitävänä voimana tarjoaa aineksia myös 2000-luvun Hegel-luennalle.
  1. Lapsuus
  2. Yliopistolla
  3. Lauantaiseura
  4. Tutustuminen Hegeliin
  5. Osakunnan kuraattorina
  6. Dosentuuri
  7. Ensimmäiset teokset
  8. Ulkomailla
  9. Paluu Suomeen
  10. Sanomalehtitoimintaa Kuopiossa
  11. Vuoden 1848 professorin virantäyttö
  12. Snellman professorina
  13. Senaattori, valtiopäiväedustaja
  14. Loppuelämä
  15. Snellman ja filosofia
  16. Snellmanin vaikutus
  17. Suositeltavaa jatkolukemista



Lapsuus

Snellman syntyi vuonna 1806 laivassa Tukholman satamassa. Snellman oli perheen toinen lapsi. Snellmanin isä oli varsin omalaatuinen pohjanmaalainen merikapteeni Christian Henrik Snellman (1777–1855). Hän oli opiskellut Upsalan yliopistossa ja osallistunut siellä merkittävän ruotsalaisen filosofin D. Boëthiuksen (1751–1810) opetukseen perehtyen muun muassa I. Kantin filosofiaan (1724–1804). Vaikka yliopisto-opinnot jäivät kesken, hän ei koskaan hylännyt kirjallisia harrastuksia. Erityisen mieltynyt hän oli ruotsalaisen mystikon E. Swedenborgin (1688–1772) ajatteluun. Sinänsä kirjallinen sivistyneisyys ei ollut Snellmanien parissa tavatonta, sillä porvari- ja pappistaustainen suku kuuluivat niin sanottuun pohjanmaalaiseen sivistyneistöön.

Snellman vietti ensimmäiset seitsemän vuottansa Tukholmassa aloittaen myös koulun paikallisen seurakunnan kirkkokoulussa. Perhe muutti vuonna 1813 Kokkolaan, missä koulunkäynti jatkui yksityisopetuksena. Snellmanin äiti menehtyi seuraavana vuonna viidennen lapsen synnytyksen jälkeen. Ilmeisesti Snellman osoitti lapsista eniten kirjallista lahjakkuutta, sillä hänet lähetettiin ainoana lapsista Ouluun oppikouluun vuonna 1816. Oulussa Snellman asui tätinsä luona, joka oli tiukka mutta lempeä kasvattaja. Opinnot keskeytyivät ennenaikaisesti Oulun paloon vuonna 1822.

Ilmeisesti keskustelut isän kanssa saivat Snellmanin alun perin kiinnostumaan filosofiasta. Vaikka nuoremman ja vanhemman Snellmanin filosofiset näkemykset erkanivat kauas toisistaan jo varsin varhaisessa vaiheessa, Snellman oli aina kiitollinen isälleen hänen tuestaan ja kannustuksestaan. Esimerkiksi vuonna 1837 julkaistun teoksensa Yritys logiikan esitykseksi Snellman omisti isälleen. Lämmin suhde säilyi huolimatta paikoin jyrkinkin sanakääntein käydystä ajatustenvaihdosta.

Snellmanin lapsuuden Kokkola tarjosi hyvät mahdollisuudet itseopiskeluun. 1800-luvun alkupuolella Kokkola oli Suomen suurimpia ja kehittyneimpiä kaupunkeja, jonne vilkas kauppamerenkulku toi vaikutteita Euroopasta. Kaupungin lukuseura, johon myös Snellmanin isä liittyi, oli perustettu vuosisadan alussa yhtenä ensimmäisistä suomalaisista lukuseuroista. Snellman hyödynsi runsaasti lukuseuran kirjastoa paitsi lapsena myös myöhemmin.

Pietismin voimakkaasti kasvanut kannatus vaikutti niin Snellmanin lapsuuteen kuin hänen myöhempäänkin elämäänsä. Tällä ilmiöllä oli myös henkilökohtainen ulottuvuus, sillä hänen lähipiirissään (muun muassa äitipuoli) oli pietistejä. Myös yliopistolla useat hänen pohjalaisista tuttavistaan kääntyivät pietisteiksi. Perustelua ja järjenkäyttöä peräänkuuluttaneen Snellmanin oma kanta oli pietismille vastakkainen, mutta hän suhtautui aina kunnioittavasti pietisteihin ja heidän vakaumukseensa.

Snellmanin suomen kielen taidosta on esitetty erilaisia arvioita. Hän käytti pääasiassa ruotsia. Kouluaikanaan Oulussa hän oppi puhumaan suomea sujuvasti. Ilmeisesti myöhemmin hänen suomen kielen taitonsa taso kuitenkin vaihteli. Vaikuttaa siltä, että Snellman ymmärsi suomea ja myös sen kieliopillista rakennetta hyvin, mutta hänen valmiutensa ilmaista itseään suomeksi ilman valmistautumista ei ollut kovin hyvä. Se, että hän toimitti suomenkielisiä lehtiä, ei sinänsä kerro suomenkielen taidosta, sillä tässä työssä hänellä oli suomenkielen hallinneita avustajia.


Yliopistolla

Snellman aloitti opintonsa Turun akatemiassa lokakuun alussa vuonna 1822, jossa hän opiskeli ensimmäiset viisi vuotta teologiaa. Pääaineen vaihtuminen filosofiaan tapahtui samalla kun yliopisto Turun palon jälkeen siirrettiin Helsinkiin. Toisaalta uskonnonfilosofian keskeiset kysymykset tulivat Snellmanille tutuiksi jo teologian opintojen aikana.

Siihen, miksi Snellman alun perin päätyi opiskelemaan teologiaa, vaikuttivat varmasti niin isän toiveet, suvunperintö kuin taloudellisetkin syyt. Yleisesti ottaen Snellmanin ja hänen opiskelutovereidensa opiskelua leimasi tiukka taloudellinen tilanne, jota paikattiin muun muassa toimimalla kotiopettajana. Opinnot Oulun triviaalikoulussa olivat myös olleet nimenomaan papin uraan valmistavia. Ilmeisesti Snellman ei kuitenkaan kokenut kutsumusta papin uralle. Päätös jättää seminaari ei tullutkaan hänen lähipiirilleen yllätyksenä.

Samoihin aikoihin Snellmanin kanssa yliopistolle saapuivat muun muassa J. L. Runeberg (1804–77) ja E. Lönnrot (1802–84). Ennen yliopiston siirtoa Helsinkiin Snellmanin lähimpiä ystäviä oli suomalaisen fysiikan uranuurtaja J. J. Nervander (1805–48). Helsingin kauden ensimmäisinä vuosina Snellmanin läheisin ystävä oli Runeberg. Snellman ja Runeberg liittyivät pohjanmaalaisten ylioppilaiden pitkään jatkumoon. Pohjanmaalaisten vahva vaikutus yliopistolla näkyi siinä, että Pohjalainen osakunta oli noihin aikoihin ja jatkossakin akateemisen elämän tärkeimpiä keskuksia.

Opiskelijana Snellmania olisi harhaanjohtavaa luonnehtia luonnonlahjakkuudeksi. Snellmanin opinnot etenivät varsin verkkaisesti verrattuna esimerkiksi opiskelutovereihin Runebergiin ja Lönnrotiin, jotka valmistuivat kandidaateiksi 1827. Osin verkkaista opiskelutahtia selittivät toki paitsi se, että tutkintonsa pääaineen hän valitsi myöhään, myös se, että papin virkaan 16-vuotiaana yliopisto-opinnot aloittanut Snellman olisi voinut astua vasta 22-vuotiaana. Snellman saavutti laajempaa tunnettuutta myös varsin myöhään verrattuna esimerkiksi Runebergiin, jonka maine kasvoi tasaisesti ensimmäisen runokokoelman myötä. Snellman totesi itsekin, ettei ollut mikään nero. Sen sijaan hän oli uuttera, ahkera ja valmis puolustamaan näkemyksiään, kun oli niistä vakuuttunut. Lauantaiseurassa hän saikin kovapäisen ja kiivasluonteisen keskustelijan maineen. Snellman ei kuitenkaan ollut erityisen radikaali tai provokatiivinen, vaan monissa kysymyksissä hänen kantansa oli maltillinen ja harkitseva. Vaikka Snellman julkaisikin paikoin tekstejä hämmästyttävällä tahdilla, hänen tapanaan oli punnita näkemyksiään huolellisesti ennen niiden julkituomista. Tämä varmasti osittain selitti sen, ettei hän useinkaan muuttanut mielipiteitään lähestulkoon mistään poliittisista kysymyksistä.


Lauantaiseura

Jo Turun akatemian aikana muotoutui se ystäväpiiri, joka myöhemmin muodosti niin sanotun Lauantaiseuran ydinryhmän. Lauantaiseuraa voi perustellusti kutsua yhdeksi Suomen historian merkittävimmistä kirjallisista seuroista. Seura muotoutui vähitellen keväällä 1830. Muodoltaan seura oli varsin vapaa ilman sääntöjä tai pöytäkirjoja, mistä johtuen seuran toiminnasta on vaikea saada tarkkaa kuvaa. Snellman ei kuulunut varsinaisiin perustajajäseniin, mutta liittyi seuraan kuitenkin ensimmäisten joukossa vuonna 1830 ja oli mukana suurimman osan seuran noin kahdeksanvuotisesta historiasta. Seuran jäsenet olivat pääasiassa nuoria, joiden joukossa 31-vuotias Snellman oli yksi vanhimmista.

Seurassa keskusteltiin tieteellisistä kysymyksistä laaja-alaisesti: missään nimessä kyseessä ei ollut yksinomaan kaunokirjallinen tai filosofinen seura. Lauantaiseuran merkitys Snellmanin kehityksen kannalta oli varmasti osaltaan siinä, että se vahvisti hänen identiteettiään selkeää ja tarkkaa argumentaatiota korostavana filosofina eroten täten muun muassa lyyrisestä ja romantisoivasta Runebergistä. Tosin on syytä muistaa, että myös Snellman kokeili myöhemmin siipiään kaunokirjailijana, joskaan hän ei ollut näihin kokeiluihin tyytyväinen. Joka tapauksessa Lauantaiseuran toverillinen ja vapaa ilmapiiri edisti osallistujien maailmankuvan rakentumista.


Tutustuminen Hegeliin


Eräs Lauantaiseuran jäsen, jolla on ratkaiseva vaikutus Snellmanin filosofiseen uraan, oli Johan Jakob Tengström (1787–1858). Tengström oli ilmeisesti kuullut jotain G. W. F. Hegelin (1770–1831) (ks. Hegel, Georg Wilhelm Friedrich) ajattelusta jo vuonna 1818 vieraillessaan Berliinissä. Tultuaan filosofian professoriksi 1827 hän luennoi useista Hegelin järjestelmän osista. Tengström, jonka isä, arkkipiispa Johan oli merkittävä akateeminen ja yhteiskunnallinen toimija, esitti opetuksessaan Hegelin ajatuksia ilmeisen tunnollisesti, joskaan ei useinkaan tehnyt selvää eroa omien ja "Berliinin mestarin" ajatusten välille. Tengströmin Hegel-luennasta on vaikea saada selvää kuvaa, sillä hän ei koskaan julkaissut mitään Hegelistä. Toisin kuin hänen ansiokkaat kirkkohistorialliset tutkimuksensa hänen filosofiset kirjoituksensa jäivät anniltaan vaatimattomiksi. Tengströmin vaikutus Snellmaniin ei ollut yksinomaan tiedollinen. Tengströmin ajattelulla oli taipumusta käytännöllisyyteen tavalla, joka muistuttaa Snellmanin kirjallista toimintaa: hänenkin tapauksessaan filosofia ja suomalaisuusharrastus kohtasivat.

Myöhemmän Saksassa ilmestyneen Persoonallisuuden idea -­teoksensa esipuheessa Snellman toteaa, että Suomi saa kiittää Hegelin omaksumisesta nimenomaan Tengströmiä. Snellmanin arvio on oikeansuuntainen: Tengströmin vaikutuksesta kaikille yliopisto-opiskelijoille pakolliset filosofian perusopinnot esitettiin hegeliläisessä muodossa. Snellman ja Tengström olivat myös läheisiä ystäviä, ja itse asiassa Tengström toivoi, että Snellman voisi seurata häntä professorina. Viran vapauduttua vuonna 1848 näin ei kuitenkaan käynyt.

Tengström ei kuitenkaan ollut ensimmäinen eikä ainoa, joka Suomessa teki tunnetuksi Hegelin filosofiaa. Ilmeisesti filosofian professori G. Palander (1774–1821) oli tutustunut Hegelin logiikkaan jo 1810-luvulla. Usein ensimmäisenä suomalaisena hegeliläisenä mainitaan J. M. Sundvall (1793–1843). Hegelin ajattelu saavutti Suomessa vankan aseman verrattuna vaikka Ruotsiin. Mielenkiintoinen kysymys onkin, miksi näin tapahtui. Merkitystä oli varmasti sillä, etteivät romantiikka tai Kantin filosofia olleet saaneet pysyvää jalansijaa Suomessa. Toisaalta Hegelin yhteiskuntafilosofia voitiin tulkita maltillisesti niin, että se soveltui Suomen silloiseen tilanteeseen. Toisin sanoen Hegelin filosofiaa voitiin esittää myös niin, että siihen liittyvät radikaalimmat ainekset jäivät taka-alalle.

Snellman omaksui hegeliläisyyden oman ajattelunsa perustaksi ilmeisen varhaisessa vaiheessa. Ensimmäinen säilynyt teksti, jossa hegeliläisyys selvästi tulee esiin, on vuodelta 1832. Snellman valmistui kandidaatiksi 1831 pääaineinaan teoreettinen ja praktillinen filosofia ja kreikka ja hänet promovoitiin maisteriksi kesäkuussa 1832 yliopiston uuden päärakennuksen avajaisten yhteydessä. Valmistumista oli edeltänyt tiivis työskentelyjakso Hegelin parissa. Snellman syventyi erityisesti Hegelin Hengen fenomenologia – teokseen, (ks. Hegel: Hengen fenomenologia) jota Snellmania ohjannut Tengström ei vielä tuntenut.

Hegelin valikoitumista Snellmanin filosofisen katsannon perustaksi voi sikäli pitää luonnollisena, että Snellmanin filosofian opinnot limittyivät yhteen hegeliläisyyden maihinnousun kanssa. Toisaalta Hegelin ajattelussa oli piirteitä, jotka sopivat yhteen hänen persoonansa kanssa. Näitä piirteitä olivat esimerkiksi pyrkimys laaja-alaiseen ajatteluun, johon kuuluivat niin teoreettiset kuin yhteiskunnallisetkin aiheet. Toisaalta Hegelin monimutkaisen filosofian työstäminen ja siitä ruotsiksi kirjoittaminen oli pioneerityötä. Hegelin ajattelua oli käsitelty vasta vähän saksankielisen alueen ulkopuolella. Tehtävän edellyttämää pitkäjänteisyyttä Snellmanilla riitti, ja toisaalta tehtävän tarjoama haaste herätti varmasti hänen kunnianhimonsa.


Osakunnan kuraattorina

Osakunnat näyttelivät keskeistä roolia Snellmanin ajan ylioppilaselämässä, ja erityisen merkittävä oli Pohjalainen osakunta. Helsingin kauden alussa ylioppilaat jakautuivat karkeasti ottaen kahteen ryhmään: osa keskittyi ahkerasti opintoihinsa kun taas osalla oli mainetta kurittomana ja hämmennystä aiheuttaneena väkenä. Erilaisen viranomaisiin kohdistuneen kapinoinnin juuret nähtiin usein nimenomaan osakunnissa.

Snellman nimitettiin pohjalaisen osakunnan kuraattoriksi vuonna 1834. Kuraattorina Snellman pyrki parhaansa mukaan ehkäisemään kiivasluonteisuudestaan tunnettujen pohjalaisten ylilyöntejä. Hän muun muassa yritti hillitä osakuntalaisten liiallista alkoholinkäyttöä. Toisaalta Snellman liittyi aina yhteiseen rintamaan, kun kyse oli osakunnan kunniasta ja yliopiston suunnalta kohdatusta vääryydestä.

Kuraattorin toimeen kuuluivat muun muassa osakunnan talous, nimiluetteloiden ylläpito ja kokousten koollekutsuminen. Snellmanin ja muiden lauantaiseuralaisten vaikutuksesta kuraattorin roolin osaksi muodostui kuitenkin myös eräänlainen henkinen johtajuus. Osakuntatoiminnan merkitystä Snellmanin yhteiskunnalliselle toiminnalle ei tulekaan vähätellä: se muokkasi Snellmanista osaltaan tulevan kansallisen herättäjän. Kuraattorintoimessa Snellman saavutti myös ylioppilaiden suosion, joka säilyi hänen loppuelämänsä ajan.


Dosentuuri

Valmistumisensa jälkeen Snellman jatkoi syventymistään Hegelin filosofiaan Tengströmin ohjauksessa. Snellman syventyi erityisesti Hegelin logiikan sekä suppeaan että laajaan esitykseen eli Filosofisten tieteiden ensyklopedian (1817; 1827; 1830) (ks. Hegelin ensyklopedinen järjestelmä) ensimmäiseen osaan ja Logiikan tieteeseen (1812–16; 1831). (ks. Hegel: Logiikan tiede.) Samanaikaisesti hän toimi lauantaiseuralaisten perustamassa Helsingin lyseossa latinan lehtorina.

Snellman laati vuosina 1835 ja -36 kaksi väitöskirjaa. Molemmat väitökset olivat ajan tavan mukaan latinankielisiä. Latinaksi kirjoittaminen ei ollut Snellmanille ongelma, sillä olihan hän toiminut myös latinan lehtorina. Tähän toimeen liittyen hän oli julkaissut myös latinan oppikirjan. Ensimmäinen väitöskirja – Akateeminen väitöskirja Hegelin järjestelmän absolutismin puolustamiseksi – puolusti Hegelin filosofiaa panteismisyytöksiä vastaan. Sen ansiosta Snellman nimitettiin vuoden 1835 elokuussa filosofian dosentiksi. Jälkimmäinen väitöskirja – Mietteitä Leibnizin filosofisen opin historiallisesta merkityksestä – esittelee R. Descartesin (1596–1640) ja B. Spinozan (1632–1677) metafysiikkaa toisilleen vastakkaisina, minkä jälkeen G. Leibnizin (1646–1716) oppi esitetään näiden kantojen välittäjänä. Toisin kuin Snellman väitöskirjan esipuheessa lupailee, hän ei juuri esitä vertailua Hegelin ja Leibnizin välillä.

Aihepiirien laajuuteen nähden Snellmanin väitöskirjat olivat auttamattoman lyhyitä, minkä hän itsekin myönsi. Väitöskirjoissa esiintyy kuitenkin teemoja, joita Snellman käsittelee myös myöhemmissä teoksissaan. Esimerkiksi syventyminen Spinozan substanssikäsitykseen osoittautui myöhemmin hyödylliseksi muun muassa hänen tutustuessaan D. F. Straussin (1808–74) ajatteluun. Snellman kommentoi vahvoja vaikutteita Spinozalta saaneen Straussin ajattelua muun muassa vuoden 1841 Persoonallisuuden idea – teoksessaan. Väitöskirjojen ja myöhemmän tuotannon välillä voikin sanoa olevan jonkinlainen jatkumo.

Filosofian opettajana Snellman esiintyi ensimmäistä kertaa syksyllä 1835 luennoimalla logiikasta. Näistä luennoista on jäänyt jäljelle "Particula tertia" – niminen luentokäsikirjoitus, joka on Snellmanin varhaisvaiheen teksteistä mielenkiintoisimpia. Se käsittelee lähinnä Hegelin niin sanottua subjektiivista logiikkaa. Siinä Snellman viittaa joihinkin tulenarkoihin aiheisiin, kuten Hegelin ajattelun ja kristinuskon suhteeseen, mikä saattaa hyvinkin selittää sen, ettei Snellman jalostanut käsikirjoitusta julkaisuksi asti. Nikolai I:n Suomessa johti ongelmiin jo epäily, että keisarillisessa yliopistossa opetettaisiin kristinuskon jollain tavalla haastavaa filosofiaa.

Kahden väitöskirjan ohella Snellman julkaisi näihin aikoihin myös ensimmäisen lehtikirjoituksensa. Vuoden 1836 kesällä julkaistua arvostelua P. D. A. Atterbomin (1790–1855) Tutkimuksia filosofian historiasta ja järjestelmästä - teoksesta leimaa väitöskirjoista tuttu Hegelin ajattelun johdonmukainen puolustus. Atterbom-arvostelussa Snellman korostaa erityisesti järjen merkitystä toden tiedon perustana. Myös Lauantaiseurassa tutuksi tullut perusteluja ja pätevää päättelyä korostava Snellman pääsee tekstissä ääneen. Atterbom-arvostelua voi myös tarkastella mielenkiintoisena esimerkkinä Snellmanin suhtautumisesta F. W. J. Schellingin (1775–1854) filosofiaan. Aihetta tutkineen aatehistorioitsija Juha Mannisen mukaan Schellingin vaikutus näkyy esimerkiksi Snellmanin Persoonallisuuden idea – teoksessa esittämässä käsityksessä pahuudesta (Manninen, Samlade arbeten II (kommentaari-osa), s. 680-681). Toisaalta Schellingin nimi kytkeytyi pietismiin: Schellingiä luettiin pietistien parissa, ja hänen ajattelunsa oli saanut vaikutteita niin ikään pietismiin vaikuttaneelta Jakob Böhmeltä (1575–1624). Kuten todettua, Snellman oli jo ennen yliopisto-opintojaan tutustunut pietismiin. Schellingin ajattelua on usein pidetty vaikeasti tavoitettavana siksi, että hänen filosofinen positionsa muuttui useasti hänen uransa varrella. Myös hänen suhtautumisensa entisen opiskelu- ja työtoverinsa Hegelin ajatteluun muuttui: 1820-luvulta lähtien Schelling tunnettiin Hegelin filosofian kriitikkona. Arvostellessaan Atterbomia Snellman ei ilmeisesti tuntenut Schellingiä kovinkaan hyvin (Manninen, 1987, s. 45). Toisaalta taas myöhemmässä Persoonallisuuden idea -teoksessaan hän viittasi Schellingin vuosisadan alun teoksiin eikä ilmeisesti tuntenut tarkemmin Schellingin ajattelussa tapahtunutta muutosta. Atterbom ammensi sitä vastoin vaikutteita myös Schellingin 1820- ja 30-lukujen ajattelusta, jossa mystiikka asettui entistä selvemmin hegeliläistä järki-käsitystä vastaan. Snellman erittelee arvostelussaan Schellingin ja Hegelin filosofian välistä jännitettä puolustaen Hegelin rationalistiselta vaikuttavaa kantaa.


Ensimmäiset teokset

Snellmanin ensimmäinen filosofinen teos oli vuonna 1837 julkaistu Yritys logiikan esitykseksi. Vaikka teoksen sisällöllistä antia voi pitää suhteellisen vaatimattomana, se oli omana aikanaan paitsi ensimmäinen ruotsinkielinen alkuperäisteos Hegelin filosofiasta myös ensimmäisiä Hegelin logiikan kommentaareja. Teos käsitteli lähinnä Hegelin niin sanottua objektiivista logiikkaa. Noin vuoden kirjoitusprosessin tuloksena syntyneen teoksen piti olla kaksiosaisen teoksen ensimmäinen osa, mutta toinen osa ei koskaan valmistunut.

Astetta itsenäisempi esitys oli vuosina 1837 ja 1840 Ruotsissa ilmestynyt kolmiosainen Filosofian alkeiskurssi. Sen ensimmäinen osa käsitteli psykologiaa, toinen logiikkaa ja kolmas oikeusfilosofiaa. Alkeiskurssi seurasi vahvasti Hegelin esikuvaa, mutta kyseessä ei ollut Hegelin systeemin täydellinen rekonstruktio. Esimerkiksi psykologiaa käsitellyt osa keskittyi Hegelin niin sanotun subjektiivisen hengen filosofian viimeiseen osaan referoiden kahta muuta osaa vain lyhyesti. Logiikkaa käsitellyt osa käsitteli puolestaan lähinnä niin sanottua subjektiivista logiikkaa. Se, että Snellman käsitteli sekä ensimmäisessä teoksessaan että Alkeiskurssissa logiikkaa, ei sinänsä ollut yllättävää. Hegelin systeemin osista juuri logiikka oli saanut Suomessa suurta suosiota ja myös Snellman tunsi sen systeemin osista parhaiten.

Vaikka Snellman seuraa molemmissa teoksissaan pääasiassa Hegelin esikuvaa, hän myös poikkeaa paikoin esikuvansa viitoittamalta tieltä. Voi sanoa, että Snellman tunnisti hyvin sellaisia kohtia Hegelin ajattelussa, joista ei Hegelin kuoleman jälkeisessä keskustelussa päästy yksimielisyyteen. Näistä tärkein oli logiikan suhde muihin systeemin osiin. Snellmanin yleisenä pyrkimyksenä oli Hegelin ajattelun tiivistäminen, terävöittäminen ja johdonmukaistaminen. Esimerkiksi Yritys logiikan esitykseksi – teoksessa ja Alkeiskurssin logiikkaa käsitelleessä osassa Snellman yhdisti aineksia Hegelin kahdesta logiikan esityksestä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tähän suuntaan viittasi jo teosten pituus: verrattuna Hegelin esikuviin ne olivat hyvin tiiviitä.

Paradoksaalista kyllä juuri tiiviys vaikutti Snellmanin teosten suosioon kielteisesti. Molempien teosten oli tarkoitus toimia itsenäisinä johdatuksina Hegelin ajatteluun. Tätä tehtävää ne eivät kovin hyvin täyttäneet, sillä teosten napakka tyyli koettiin hyvin vaikeaksi. Esimerkiksi J. J. Tengström luonnehti niiden olevan hämärämpiä kuin esikuvansa. Ne eivät myöskään tulleet käyttöön oppikirjoina. Teokset osoittavat kuitenkin omassa viitekehyksessään monimutkaisten asiakokonaisuuksien hyvää hallintaa.


Ulkomailla

Vuoden 1837 marraskuun loppupuolella käynnistyi tapahtumasarja, jolla oli suuri vaikutus Snellmanin tuleviin elämänvaiheisiin. Hän oli suunnitellut luennoivansa yliopistolla akateemisen vapauden todellisesta luonteesta. Yliopiston rehtori ei myöntänyt lupaa luentoihin, jotka olivat kuitenkin jo ehtineet innostaa ylioppilaita. Snellman yritti vielä uudelleen saada luvan luentojen pitämiseen ja julkaista asiaa käsittelevät konsistorin pöytäkirjat. Näihin pyyntöihin ei suostuttu. Toisaalla konsistori oli halukas nimittämään Snellmanin Pohjoispohjalaisen osakunnan kuraattoriksi. Kyseinen osakunta oli syntynyt, kun konsistori vastustuksesta huolimatta jakoi Pohjalaisen osakunnan kahtia. Moninaisten vaiheiden jälkeen Snellmanin edelleen kieltäytyessä ottamasta kuraattorintointa vastaan, konsistori päätti syyttää Snellmania virkavirheestä. Snellman ei syytöksistä hätkähtänyt, vaan laati puolustukseen konsistoria kritisoineen tekstin. Konsistori tuomitsi Snellmanin erotettavaksi puoleksi vuodeksi dosentintoimestaan, minkä lisäksi hän menetti vuonna 1837 saamansa kolmivuotisen apurahan. Sekä Snellman että yliopisto veivät asian vielä Turun hovioikeuteen. Hovioikeus hyväksyi Snellmanin hankkeen julkaista konsistorin pöytäkirjat, mutta toisaalta määräsi hänelle vielä sakkoja esimiehilleen niskoittelusta.

Snellman sai luvan matkustaa ulkomaille vasta hovioikeuden tehtyä päätöksensä. Odottaessaan hovioikeuden päätöstä, joka saapui kesäkuussa, hän lähti sukulaistensa luo Pohjanmaalle. Hän palasi Helsinkiin pysyvästi vasta vuonna 1842. Saatuaan passin saman vuoden marraskuussa Snellman lähti laivalla kohti Ruotsia. Tästä alkoi hänen kolmivuotinen oleskelunsa ulkomailla.

Ennen ulkomaille lähtöään Snellman kokeili ensimmäistä kertaa itsenäistä julkaisemista. Spanska flugan – nimisen aikakauslehden ensimmäinen numero ilmestyi lokakuussa 1839. Kaksi seuraavaa osaa ilmestyivät Tukholmassa. Lehti käsitteli lähinnä kirjallisia teemoja ja mukana oli myös filosofisten teosten arviointeja. Lyhytikäisyydestään huolimatta aikakauslehti toi ääntä Suomen muuten hyvin hiljaiselle julkisen keskustelun areenalle.

Snellman saapui Tukholmaan marraskuun lopulla vuonna 1839, jossa oli käynyt lapsuusvuosien jälkeen vain kerran vuonna 1837. Pääkaupungissa käytiin parhaillaan vilkasta yhteiskunnallista keskustelua, sillä valtiopäivät lähestyivät. Myös kirjallinen elämä oli vilkasta. Snellman, joka ei Suomessa ollut kokenut mitään vastaavaa, heittäytyi täysin rinnoin mukaan päivänpolttaviin keskusteluihin. Pian saapumisensa jälkeen hän liittyi Freja-nimiseen seuraan. Snellman kirjoitti nimimerkillä aktiivisesti seuran lehteen. Ensiksi hän laati lyhyen kolmiosaisen Hegeliä käsitelleen juttusarjan. Tämän jälkeen filosofiset teemat painuivat taka-alalle ajankohtaisten yhteiskunnallisten kysymysten noustessa keskiöön. Erityisellä innolla hän ruoti 1840 alkaneiden valtiopäivin yhteydessä esitettyjä uudistusvaatimuksia.

Ruotsin kaudella Snellman kokeili myös siipiään kaunokirjailijana. Hän julkaisi 1840 eräänlaisen ironisen jatko-osan tuon ajan tähtikirjailijan C. L. J. Almqvistin (1793–1866) teokseen Käy laatuun. Teos sai osakseen varsin paljon huomiota: osa erehtyi ostamaan teoksen luullen sitä Almqvistin omaksi teokseksi. Snellmanin teos sai melkoisesti huomiota osakseen, joskaan ei yksinomaan myönteistä.

Ruotsissa ilmestyivät myös Snellmanin suunnittelemat luennot akateemisen vapauden luonteesta. Retorisesti vetoava ja iskevästi kirjoitettu teksti on yksi Snellmanin tunnetuimmista. Snellman käsittelee siinä muun muassa tradition ja yksilön välistä suhdetta vahvoin hegeliläisin vaikuttein sekä esittää purevaa kritiikkiä kotimaansa yliopistolaitosta kohtaan. Pyrkimys konkretisoida ja terävöittää vaikeaa abstraktia asiakokonaisuutta johtaa tosin filosofiselta kannalta paikoin epäselviin ajatuskulkuihin. Tekstiin vaikuttivat varmasti lahjakkaana ja uutterana oppilaana tunnetun Snellmanin omat kokemukset. Snellmanin nuoruusvuosina yliopisto-opetuksen ongelmana olivat opiskelijoiden hyvin vaihtelevat alkutiedot.

Vuoden 1840 elokuussa Snellman matkusti Tanskaan ja sieltä edelleen Keski-Eurooppaan. Matka keskittyi saksankielisille alueille sisältäen muun muassa usean viikon oleskelun Münchenissä ja Wienissä. Snellman vieraili myös hegeliläisten tärkeimmässä keskuksessa, Berliinissä. Ruotsiin Snellman palasi vasta vuoden päästä. Myöhemmin hän kuvasi kokemuksiaan teoksessaan Saksa – Kuvauksia ja arviointeja matkalta.

Jo Ruotsissa Snellman oli hahmotellut isänmaalleen eräänlaista kansallista ohjelmaa. Kokemukset Euroopan mannermaalla vahvistivat ja selvensivät hänen näkemyksiään. Tuohon aikaan ei ollut vielä yhtenäistä Saksaa, ja Snellman tutustuikin kirjavaan joukkoon pienempiä ja suurempia valtioita, jotka erosivat paitsi tavoiltaan myös hallinnoltaan. Snellman oli hakenut jo vuonna 1836 apurahaa Saksaan suuntautuvaa matkaa varten. Tämän matkan tarkoituksena olisi ollut laatia esitys Hegelin järjestelmästä, mutta apurahaa ei myönnetty.

Snellmanin filosofisen uran kannalta Saksan matka oli rikastuttava: hän tapasi tuon ajan saksalaisen filosofian suuruuksia, kuten Schellingin ja 1830-luvun hegeliläisen keskustelun keskushahmon Straussin. Matkan aikana syntyi myös toinen Snellmanin filosofisista pääteoksista. Saksaksi laadittu Persoonallisuuden idean spekulatiivisen kehittelyn yritys valmistui noin seitsemän kuukauden aikana Tübingenin kaupungissa. Lähellä Hegelin synnyinkaupunkia Stuttgartia sijaitseva Tübingen oli varsin otollinen paikka Hegelin uskonnonfilosofiaa kommentoineen teoksen kirjoittamiseen. Kaupungin yliopisto on Saksan vanhimpia yliopistoja, ja Hegel itse oli opiskellut yliopiston seminaarissa. Myös Strauss oli kuulunut yliopiston henkilökuntaan. Tübingenissä oleskelu merkitsi Snellmanille kuitenkin ennen muuta mahdollisuutta keskittyä rauhassa kirjalliseen työhön: hän ei ainakaan virallisesti osallistunut yliopiston opetukseen ja myös sosiaaliseen elämään hän osallistui maltillisesti.

Nimensä mukaisesti Persoonallisuuden idea kehitteli persoonallisuutta filosofisena käsitteenä Hegelin tarjoamin välinein. Hegel itse oli kirjoittanut persoonallisuudesta vain vähän. Kysymys persoonallisuudesta ja erityisesti Jumalan persoonallisuudesta kuitenkin jakoi hegeliläisen koulukunnan 1830-luvulla synnyttäen jaon oikeisto-, keskusta- ja vasemmistohegeliläisiin. Oikeisto katsoi, että Hegelin filosofia ja kristinusko perustelevat ja oikeuttavat toinen toisensa. Vasemmisto kannatti sitä vastoin panteismia, joskin sen tarkemmasta merkityksestä oltiin erimielisiä. Keskustahegeliläiset taiteilivat näiden ääripäiden välimaastossa korostaen Hegelin omaa pyrkimystä tasapainoon uskon ja järjen välillä. Koulukunnan jaottelu on filosofiselta kannalta varsin ongelmallinen, sillä erityisesti vasemmistohegeliläisyys oli sisäisesti hyvin hajanainen ajattelusuuntaus. Alkuperäinen kolmijako, joka tuli mukaan keskusteluun 1830-luvun puolivälissä, kuvasi hyvin sen aikaisen keskustelun ydinkysymystä eli käsitystä kristinuskon ja Hegelin filosofian suhteesta. Ongelmalliseksi jako muuttui, kun sitä sovellettiin muun muassa yhteiskuntafilosofisiin kantoihin. Sama ajattelija saattoi sijoittua uskonnonfilosofisessa keskustelussa eri leiriin kuin yhteiskuntafilosofisessa keskustelussa. Ensimmäisenä Snellmanin sijoittumista arvioi hänen aikalaisensa ja ystävänsä, "hegeliläisten ulkoministeri" K. L. Michelet (1801–93). Hänen vuoden 1843 teoksensa arvion mukaan Snellman sijoittui koulukunnan vasempaan keskustaan. Snellmanin luonnehtimista keskustahegeliläiseksi voi pitää nykykatsannonkin valossa perusteltuna, sillä hän pyrki seuraamaan Hegeliä keskeisissä ratkaisuissaan.

Persoonallisuuden idean spekulatiivisen kehittelyn yritys ei omana aikanaan päässyt suuren yleisön tietoisuuteen. Muutamaa lehtiarvostelua lukuun ottamatta se painui varsin pian unohduksiin. Syitä teoksen vähäiselle suosiolle oli useita. Tärkein syy oli, että Snellmanin teoksessa kommentoima hegeliläinen keskustelu siirtyi teoksen ilmestymisen aikoihin uusiin – erityisesti yhteiskuntafilosofisiin – teemoihin. Snellman oli halunnut kommentoida mahdollisimman ajankohtaista keskustelua viittaamalla Straussin tuoreeseen Kristillinen uskonoppi – teokseen (1840-41). Tämä teos otettiin kuitenkin nuivasti vastaan: sen katsottiin lähinnä toistavan Straussin aiemman kohuteoksen ­­Jeesuksen elämä (1835–36) teemoja. Näin ollen myös Snellmanin teos liittyi teemoihin, jotka jäivät keskustelussa pian taka-alalle. 1840-luvun alkupuolen keskustelun keskiöön nousi L. Feuerbachin (1804–72) menestysteos Kristinuskon olemus (1841). Snellmanin teoksella ei juuri ollut lukijoita hegeliläisen koulukunnan ulkopuolella. Tämä johtui ennen muuta teoksen raskaasta hegeliläisestä kielenkäytöstä.

Palattuaan Ruotsiin Snellman laati toisen filosofisen pääteoksensa. Ruotsinkielinen Valtio-oppi ilmestyi vuoden 1842 lopulla. Teoksella ei ollut – kuten ei Persoonallisuuden ideallakaan – suoraa vastinetta Hegelin tuotannossa. Siihen kyllä sisältyy hegeliläistä käsitekehittelyä, mutta se poikkeaa sekä sisällöltään että ulkoiselta rakenteeltaan Hegelin Oikeusfilosofian pääpiirteet – teoksesta. Hegelin Oikeusfilosofian keskeisen sisällön Snellman oli toistanut jo aiemmin filosofian alkeiskurssin kolmannessa osassa. Tyyliltään Valtio-oppi on omalaatuinen: Snellman pyrki siinä lennokkaaseen ja populaariin tyyliin erotuksena aiemmasta raskaasta hegeliläisestä tyylistä. Tuloksena kuitenkin on, että teoksen varsinainen argumentaatio jää paikoin epätarkaksi. Snellman viittaa teoksessaan lähinnä ranskalaiseen yhteiskuntafilosofiaan. Ehkä Snellmanin mielessä oli teoksen ruotsalainen yleisö: heille ranskalainen keskustelu oli vanhastaan tuttua. Kommentaarina Suomen tilanteesta teosta ei voi pitää.

Valtio-oppi tuo esiin joukon eroja Hegelin ja Snellmanin käsityksissä. Snellman muun muassa korostaa moraalisen subjektin asemaa enemmän kuin Hegel (Pulkkinen, 1989, s. 25, 29). Toisaalta on mielenkiintoista, kuinka paljon teos erosi vain puolitoista vuotta aiemmin ilmestyneestä Persoonallisuuden ideasta. Teosten välinen ero liittyy kuitenkin ennen muuta aihevalintoihin ja tyyliin: mistään sisällöllisestä ristiriidasta ei ole kyse.

Kokonaisuutena Snellmanin kolmen vuoden oleskelu ulkomailla oli suuren kirjallisen luomisprosessin aikaa. Tuona aikana valmistuneiden kirjoitusten määrä, niiden tyylillinen moninaisuus sekä niissä käsiteltävien aiheiden runsaus on huomattava. Toisaalta on syytä muistaa, että esimerkiksi Persoonallisuuden idea – teoksessa Snellman käsitteli kysymyksiä, jotka olivat olleet vahvasti läsnä jo hänen aiemmissa teoksissaan. Niin ikään Valtio-oppi limittyi yhteen Snellmanin lehtimiestoiminnan kanssa.

Filosofisesti mielenkiintoista oli myös Snellmanin osallistuminen Ruotsissa käytyyn Strauss-kiistaan. Kyseessä oli pitkälti sama kiista, joka oli 1830-luvun puolivälissä vellonut saksankielisessä Euroopassa. Ruotsissa skandaalia ei itse asiassa saanut aikaan Straussin teos, vaan hänen ajatteluaan varsin yksipuolisesti ja epäselvästi kuvannut toinen teos, jonka ruotsinkielisen käännöksen julkaisu estettiin. Snellman osallistui innolla aiheesta käytyyn sanomalehtikeskusteluun, ja hän olikin filosofian asiantuntemuksensa myötä arvokas lisä liberaalien riveihin. On syytä muistaa, ettei Snellmanin kanta monessakaan kysymyksessä ollut Straussin kanssa yhtenevä. Muun muassa Persoonallisuuden ideassa Snellman kritisoi Straussia suorasanaisesti. Snellman itse halusi puolustaa erityisesti tutkimuksen ja ajattelun vapautta. Niin tai näin, Saksassa "antikristukseksi" leimatun Straussin puolustaminen vahvisti Snellmanin mainetta radikaalina. Tämän hän sai kokea Suomessa kouriintuntuvasti tulevina vuosina.


Paluu Suomeen

Snellman palasi Suomeen marraskuussa 1842. Ylioppilaat ottivat hänet innostuneesti vastaan: erityisesti Valtio-opin ja Saksa-kirjan myötä Snellmanin nimi oli pysynyt suomalaisen yleisön huulilla. Snellmanin paluuta juhlittiin ystävien järjestämillä juhlilla Kaisaniemessä. Vähemmän lämpimästi häneen suhtautuivat yliopiston johtomiehet: heidän puolestaan "kansankiihottaja" Snellman olisi voinut jäädä pysyvästi lahden toiselle puolelle.

Verrattuna edeltäneiden vuosien hämmästyttävään julkaisutahtiin, on mielenkiintoista, ettei Snellman julkaissut mitään vuoden 1843 aikana. Saman vuoden aikana hän kritisoi yksityisessä kirjeenvaihdossaan Hegeliä varsin suorasanaisesti abstraktisuudesta ja kaukaisuudesta käytännön toiminnalle. Kuitenkin vuoden 1843 alussa pitämissään luennoissa hän yhä seurasi Hegeliä jokseenkin uskollisesti.

Ystävät yrittivät parhaansa mukaan järjestää Snellmanille apurahaa, jotta hän voisi jäädä Helsinkiin. Ennen kuin nämä hankkeet johtivat mihinkään, Snellman teki ratkaisunsa ja siirtyi Kuopioon yläalkeiskoulun rehtoriksi. Snellmanin päätös tuotti suuren pettymyksen hänen ystävilleen. Kuopion kausi merkitsi kuitenkin Snellmanin kirjallisen toiminnan jatkoa, joskin se suuntautui laajalle yleisölle eikä liittynyt akateemiseen filosofiaan.

Jälkikäteen tarkastellen Snellmanin ratkaisu voi vaikuttaa oudolta: luultavasti hänen olisi onnistunut hankkia elantonsa kirjallisin toimin myös suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa. Oli kuitenkin seikkoja, jotka kannustivat 40 ikävuotta lähestyvää Snellmania varman ja säännöllisen toimeentulon pariin. Vaakakupissa painoivat Snellmanin aiempien vuosien taloudelliset vaikeudet: muun muassa Keski-Euroopan matka oli taloudellisista syistä jäänyt suunniteltua lyhyemmäksi. Myös rakkauselämässä Snellman oli joutunut kokemaan pettymyksiä toinen toisensa perään. 1820-luvun alkupuolella hän oli kihlannut äitipuolensa sisaren, mutta puolisoiden pitkä välimatka toisistaan oli johtanut siihen, että kilpakosijat onnistuivat purkamaan kihlauksen. Snellman oli lähestynyt vastakkaista sukupuolta myös Ruotsissa – olipa kirjailija E. Flygare (1807–92) joutunut kieltäytymään sinnikkään filosofin kosinnasta peräti kahdesti. Kaiken kaikkiaan Snellman varmasti toivoi Kuopion tarjoavan jonkinlaista pysyvyyttä.


Sanomalehtitoimintaa Kuopiossa

Snellmanin saapuessa Kuopioon kaupungissa ei ollut vielä edes kirjapainoa. Kuitenkin jo vuoden 1844 alussa Snellman alkoi julkaista kahta sanomalehteä - Saimaa ja Maamiehen ystävää. Edellinen oli ruotsinkieliselle sivistyneistölle suunnattu ja jälkimmäinen puolestaan ainoa tuolloin ilmestynyt suomenkielinen sanomalehti. Lönnrot toimi molempien lehtien avustajana. Pian Snellman keskittyi Saimaan. Kansallismielinen lehti jäi kuitenkin lyhytikäiseksi sensuurin lakkautettua sen 1846. Lakkautuspäätös ei ollut suuri yllätys, ja Snellmanin lähipiiri olikin sitä ennakoinut. Seuraavana vuonna Snellman perusti kuitenkin uuden lehden Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning. Se oli luonteeltaan enemmän kirjallinen ja jäi siksi huomattavasti pienemmäksi ilmiöksi kuin Saima.

Yleisesti ottaen Snellmanin sanomalehtitoiminnalla oli erittäin merkittävä vaikutus Suomen henkiseen ilmapiiriin. Filosofisesti mielenkiintoisia olivat Snellmanin julkiset väittelyt Runebergin ja J. J. Tengströmin pojan Robertin (1823–48) kanssa. Näihin väittelyihin kietoutuivat sekä Hegelin että Schellingin estetiikka ja niistä saksankielisellä alueella käyty keskustelu. Nuorena kuolleen Robertin voi katsoa edustaneen Suomessa ainoana radikaalia vasemmistohegeliläistä kantaa.

Niin ikään filosofisesti mielenkiintoinen oli Snellmanin väittely A. A. Laurellin (1801–52) kanssa. Laurell oli Hegeliin perehtynyt ja tämän ajattelusta kirjoittanut lauantaiseuralainen, joka myöhemmin kuitenkin erkaantui Hegelistä. Omien sanojensa mukaan hänellä oli mennyt kymmenen vuotta ymmärtää Hegeliä ja toiset kymmenen päästä tämän ajattelusta eroon. Snellman arvosteli happamasti Laurellin teosta Pedagogisia aforismeja. Hän ihmetteli Laurellin kriittistä asennetta nykyajan sivistystä kohtaan. Laurell vastasi Snellmanin arvosteluun omassa lehdessään.

Snellman avioitui vuonna 1845 17-vuotiaan Kuopion apteekkarin tyttären Johanna Lovisa Wennbergin (1828–57) kanssa. Pariskunta sai yhteensä seitsemän lasta, joista kaksi tosin kuoli nuorina. Aviopuolisona Snellman oli välittävä ja huolehtiva, mutta suuresta ikäerosta johtuen myös holhoava.


Vuoden 1848 professorin virantäyttö


Valtaapitävien näkökulmasta Snellman näyttäytyi 1840-luvulla radikaalina kansallismielisenä, ja häntä luonnehdittiin jopa kommunistiksi. Tosiasiassa Snellmanin kanta oli suhteellisen maltillinen ja erosi selvästi esimerkiksi sellaisista saksalaisista radikaaleista aikalaisista kuin Karl Marx (1818–83). Snellmanin maine painoi kuitenkin vaakakupissa täytettäessä yliopiston filosofian professuuria vuonna 1848. Viran jättänyt vanhempi Tengström toivoi Snellmanista seuraajaansa. Snellmanin haastajana oli lauantaiseuralainen G. Aminoff (1796–1876), joka oli tunnettu pedagogi, mutta tieteellisiltä ansioiltaan Snellmaniin verrattuna vaatimaton. Konsistorin jäsenten enemmistö asetti Snellmanin etusijalle, mutta virkaan nimitettiin Aminoff. Snellmanin sivuuttaminen aiheutti ylioppilaiden piirissä liikehdintää, mikä kertoo hänen suosiostaan opiskelijoiden parissa. Aminoffin nimitys ei kuitenkaan tarkoittanut hegeliläisyyden väistymistä, sillä myös hän lukeutui Hegelin kannattajiin.

Snellmanin viranhakua varten laatima väitöskirja on sikäli mielenkiintoinen, että siinä Snellman tuo esiin käsityksensä tarpeesta uudistaa Hegelin systeemiä empirismin ja uuden luonnontieteen tarjoamin välinein. Niin ikään se, että Snellman kiinnittää huomiota Hegelin luonnonfilosofiaan, on huomionarvoinen seikka. Juuri kukaan hegeliläisistä ei ollut kehitellyt tätä systeemin osaa eteenpäin.

Vaikkei Snellman saanutkaan professuuria, hän erosi vuonna 1849 rehtorin toimestaan ja muutti Helsinkiin. Tässä vaiheessa hänellä oli jo puolisonsa kanssa kolme lasta. Vaikka Litteraturblad siirtyi Snellmanin mukana Kuopiosta Helsinkiin, Snellman itse luopui lehden toimittamisesta. Snellmanilla oli tässä vaiheessa useitakin eri uravaihtoehtoja, jotka kuitenkin kariutuivat viranomaisten vastustukseen. Hän ehti muun muassa hankkia merivahinkolaskijan pätevyyden, muttei päässyt tähän ammattiin. Lopulta vuonna 1851 hän otti vastaan tavallisen konttoristintoimen Borgströmin tupakkatehtaalla.


Snellman professorina


1850-luvun ensimmäinen puoli merkitsi Snellmanin elämässä suhteellisen hiljaista, rauhallista ja yksityistä elämänvaihetta. Tämä vaihe päättyi vuonna 1856, kun Snellman kutsuttiin tieteiden järjestelmän ja siveysopin professoriksi yliopistoon. Professuuri, jonka omalaatuinen nimi perustui Snellmanin omaan ehdotukseen, oli käytännössä filosofian professuuri. Sanaa "filosofia" vältettiin ennen muuta siksi, että filosofian professuurit oli tuolloin lakkautettu kaikissa Venäjän yliopistoissa, ja myös Snellmanin aiemmassa professorivalinnassa ohittanut Aminoff oli siirretty tästä toimesta eläkkeelle. Ylioppilaat järjestivät saman vuoden syksyllä juhlat Snellman virkaanastumisen kunniaksi Helsingin Kaivohuoneella. Snellman osti vuonna 1856 asunnon Yrjönkadulta, missä hän asui loppuelämänsä.

Snellmanin professuuri oli yksi merkki muutoksesta Venäjän suhtautumistavassa Suomeen, joka oli alkanut jo hieman ennen Nikolai I:n kuolemaa. Osa samaa kehityskulkua oli ollut Topeliuksen nimittäminen ylimääräiseksi professoriksi yliopistoon. Snellmankin oli palannut Litteraturbladin ohjaksiin vuonna 1855. Krimin sodan jälkeinen ilmapiiri vaikutti kuitenkin Snellmanin viran taustalla: hänen professuurinsa toivottiin hillitsevän kumouksellisten ajatusten leviämistä nuorison keskuudessa. Krimin sota oli jakanut suomalaista sivistyneistöä osan toivoessa Venäjän ja osa länsivaltojen voittoa. Varsinaista liikehdintää Suomessa ei kuitenkaan esiintynyt. Aiemman "radikaalin" uskottiin siis nyt hillitsevän radikalismia. Snellmanille tämä viran poliittinen puoli ei sinänsä ollut ongelma: hänen oma poliittinen kantansa oli maltillinen.

Professorina Snellman ei julkaissut mitään filosofian alalla. Sen sijaan hänen luennoistaan ovat säilyneet luentorungot. Snellmanin opetus seurasi pääasiassa tuttuja hegeliläisiä polkuja nojaten ennen muuta Hegelin Filosofisten tieteiden ensyklopedia -teokseen. Tämä olikin luontevaa, käsittelihän Hegelin teos eri tieteenalojen suhteita toisiinsa ja oli laadittu alun perin nimenomaan luentojen oheismateriaaliksi.

Snellman alkoi 1840-luvun alkupuolella ajatella, että Hegelin filosofian jotkin perusperiaatteet vaatisivat uudelleenarviointia. Snellmanin mukaan Hegelin filosofiassa uudistamista kaipasi ennen muuta sen suhde empiiriseen todellisuuteen, mutta tämä näkemys ei kuitenkaan juurikaan tule esiin Snellmanin kirjallisessa toiminnassa. Tämä johtui varmasti osin siitä, että Snellman sai professuurinsa vasta vanhalla iällä, jolloin Hegelin uudistaminen tuntui varmasti jo liian suurelta hankkeelta. Toisaalta ennen professuuria Snellmanilla ei olisi ollut muiden tehtäviensä ohella mahdollisuutta paneutua hankkeeseen. Snellman valitti 1850-luvulla useaan otteeseen suurta työmääräänsä. Nojautuminen tuttuun ja turvalliseen hegeliläiseen kehykseen oli siis ennen muuta käytännöllinen ratkaisu.

Joiltain osin Snellman pyrki kuitenkin myös täydentämään hegeliläistä peruskatsomustaan uuden empiirisen tieteen tuloksilla. Tarvetta hegeliläisyyden ja uuden tieteen suhteen selventämiselle olikin, sillä filosofian professuurin lakkautuksen 1852–56 seurauksena oli hegeliläisyyden vaikutus nuoreen sukupolveen ollut vähäinen. Myös Snellmanin aiemmat sivupolut Hegelin viitoittamalta tieltä – kuten Filosofian alkeiskurssin oikeusfilosofiassa esiintynyt tapa painottaa moraalista subjektia enemmän kuin Hegel – toistuvat professoriluennoissa. Luennot keskittyivät subjektiivisen ja objektiivisen hengen filosofiaan. Näiden lisäksi Snellman luennoi muun muassa filosofian historiasta ja myös pedagogiikasta toimiessaan pedagogiikan professorin sijaisena.

Professorin toimessa Snellman pystyi vaikuttamaan Suomen kehitykseen myös suuriruhtinaskunnan tasolla. Esimerkiksi kenraalikuvernööri Berg (1794–1874) kuuli Snellmania paitsi yliopistollisissa myös muissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Professorina ollessaan Snellman jatkoi kirjoittamista sanomalehtiin. Hän otti muun muassa voimakkaasti kantaa kansakoululaitoksen perustamisen puolesta sekä Suomessa käytyyn keskusteluun rautateiden rakentamisesta ja niiden linjauksista. Erityisen kiivasta väittelyä Snellman kävi niiden Ruotsissa asuneiden suomalaisten kanssa, jotka kritisoivat Suomen oloja Venäjän alaisuudessa ja uskoivat, että olot voivat kohentua vain Suomen paluulla Ruotsin yhteyteen. Tämä kritiikki voimistui Krimin sodan aikana ja jatkui sen jälkeenkin. Niin ikään 1860-luvun alkupuolella Snellman ajautui sanomalehtiväittelyyn arvosteltuaan ruotsalaista lehdistöä niiden käsityksestä Suomen asemasta Venäjän alaisuudessa.

Snellmanin puoliso menehtyi vuonna 1857 jättäen Snellmanin viiden lapsen yksinhuoltajaksi. Lapset pärjäsivät elämässään yleisesti ottaen hyvin.


Senaattori, valtiopäiväedustaja

Snellman siirtyi senaattoriksi vuonna 1863 kenraalikuvernööri Rokassovskin (1800–69) tarjottua hänelle paikkaa toista kertaa. Oman leimansa Snellmanin senaattoriksi astumiseen antoi yhteiskunnallinen kuohunta Venäjään kuuluneessa Puolassa. Jo ennen nimitystään senaattoriksi Snellman oli ollut mukana valtionhallinnossa. Hän oli muun muassa ollut jäsenenä senaatin valvomassa komiteassa, joka laati säädyille lakiesityksiä.

Senaattoriksi tultuaan Snellman ei enää juuri ollut tekemisissä akateemisen filosofian kanssa. Senaattorinnimitys johti myös Litteraturbladin lakkautukseen. Snellman ei tosin täysin luopunut kirjallisesta toiminnasta, ja hänen tekstejään julkaistiin jonkin verran muissa lehdissä.

Heti ensimmäisenä senaattorivuotenaan Snellman sai aikaiseksi kieliasetuksen, joka paransi merkittävästi suomen kielen asemaa. Toinen senaattorikauden suursaavutus oli Suomen markan aseman kohentuminen. Markka oli otettu käyttöön jo Snellmanin ollessa professorina vuonna 1860, mutta hänen vaikutuksestaan se vapautettiin sidonnaisuudesta ruplaan. Snellmanilla oli niin ikään suuri vaikutus 1865 saatuun painovapauslakiin.

Vaikka Snellmanin saavutuksia nykyään muistellaan suomalaisen yhteiskunnan tärkeinä kehitysaskeleina, ne kohtasivat omana aikanaan myös paljon vastustusta paitsi venäläisten myös suomalaisten taholta. Esimerkiksi rahareformia vastustettiin monin paikoin Itä-Suomessa, ja myös osa Suomen Pankin johtokunnasta oli hanketta vastaan. Vastustus ei sinänsä ollut yllättävää: Snellmanin ajamilla uudistuksilla oli myös kielteisiä vaikutuksia. Snellmanin uudistustoimintaa vaikeutti se, että hän asettui uudistuksillaan virkamieskunnan enemmistöä vastaan. Esimerkiksi kansan pääosin ilolla vastaanottama kieliasetus ei ollut suosittu virkamieskunnassa.

Snellmanin uran huippuhetkiin lukeutuvat tapaamiset tsaari Aleksanteri II:n kanssa. Snellman pääsi ensimmäisen kerran hallitsijan puheille Parolassa kesällä 1863. Tsaarilla oli jo aiemmilta vuosilta käsitys Snellmanista valtiontalouden tuntijana ja hän tunsi myös Snellmanin lehtimiestoimintaa: hänelle oli toimitettu käännöksiä Snellmanin Litteraturbladissa julkaistuista kirjoituksista. Snellman arvosti läpi elämänsä Aleksanteri II:ta suurena Suomen hyväntekijänä huolimatta siitä, että monet tsaarin uudistushankkeet näivettyivät 1880-luvulle tultaessa.

Snellmanin senaattorivuosiin painoivat oman leimansa 1860-luvun katovuodet. Snellman toimi valtiovarainosaston johdossa, jossa katovuosien aiheuttama taloudellinen lama merkitsi monivuotista vyönkiristystä. Toisaalta Snellman joutui tekemään myös käytännön päätöksiä vastatakseen kansan hätään erityisesti 1867 ja alkuvuodesta 1868, jolloin hätä oli suurimmillaan. Snellmanin johdolla Suomi muun muassa otti ulkomailta lainaa, jolla maahan ostettiin viljaa.

Snellmania on joskus syytetty osalliseksi katovuosien suuriin kuolonlukuihin. Snellman oli kuitenkin jo aiemmin kiinnittänyt toistuvasti huomiota yhteen katastrofin tärkeään osatekijään: Suomen kehittymättömään maatalouteen. Tunnetasolla katovuosien nälänhätä järkytti Snellmania syvästi. Snellmania vaivasi hänen loppuelämänsä ajan kysymys, olisiko jotain voitu tehdä paremmin.

Ajauduttuaan napit vastakkain kenraalikuvernööri Adlerbergin (1819–92) kanssa, Snellman joutui eroamaan senaattorin toimesta vuonna 1868. Kiista koski sitä, saiko Helsinki-Pietari-radan rakennustöitä teettää hätäaputöinä. Näiden töiden tavoitteena oli helpottaa nälänhädästä kärsivän maaseutuväestön tilannetta. Snellman vastusti tätä, koska pelkäsi tautien leviämistä ihmisten kokoontuessa rakennuspaikoille. Asiakysymysten ohella kiistassa oli pitkälti kyse siitä, etteivät Snellman ja Adlerberg tulleet henkilöinä toimeen keskenään.

Eron jälkeen Snellman toimi aatelissäädyn edustajana valtiopäivillä. Hänet oli aateloitu loppuvuodesta 1866, ja hän oli osallistunut myös vuoden 1867 valtiopäiville, joilla päätettiin muun muassa uudesta valtiopäiväjärjestyksestä. Aatelisarvoa hänelle oli tarjottu jo aiemmin, mikä olisi mahdollistanut osallistumisen myös vuoden 1863–64 valtiopäiville. Tällöin Snellman oli kieltäytynyt kunniasta, ja osallistunut siten vain valtiopäiväkysymysten valmisteluun ja niiden lopullisessa käsittelyyn senaatissa. Hän oli myös raportoinut valtiopäivien kulusta sanomalehdissä.

Snellman osallistui niin ikään vuosien -72 ja -77–78 valtiopäiville. Edellisten keskeisenä aiheena oli koulukysymys. Snellman otti voimakkaasti kantaa suomenkielisen kouluopetuksen puolesta. Jälkimmäisillä valtiopäivillä keskiössä olivat kielikysymys sekä kysymys asevelvollisuudesta. Asevelvollisuusasiaa Snellman selvitti tuttuun tapaan sanomalehtien sivuilla. Hän itse suhtautui asevelvollisuusarmeijan luomiseen varovaisen myönteisesti sillä ehdolla, että suomalaisia joukkoja käytettäisiin ensisijaisesti Suomen alueella.

Johtuen suuresta työmäärästä ja päätöksenteon tahmeudesta tärkeissä kysymyksissä vahvistui Snellmanin nuoruusvuosilta tutuksi tullut ehdottomuus hänen senaattorivuosinaan. Usein tämä tulkittiin epäystävällisyydeksi ja töykeydeksi, ja Snellman olikin maineeltaan hankala ihminen. Niin ikään Snellmanin tiivis ja suora kirjoitustyyli terävöitti hänen viestiään usein liikaakin. Monet huomasivat yllätyksekseen, että kirjallisesti heidän ehdotuksiaan kovasanaisesti kommentoinut senaattori ottikin heidät lämmöllä ja ilolla vastaan. Vaikka Snellman oli esimerkiksi kansakoulukysymyksessä ottanut kiivaasti yhteen Uno Cygnæuksen (1810–88) kanssa, tämän osallistuminen Snellmanin 75-vuotispäiville oli päivänsankarille itselleen kaikista huomionosoituksista arvokkain.


Loppuelämä

Tärkeän osan Snellmanin loppuelämän toiminnasta muodosti toimiminen Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana. Tehtävä ei ollut helpoimmasta päästä johtuen ennen muuta katovuosia seuranneesta lamasta. Snellman ajautuikin usein kiistoihin yhdistyksen jäsenten kanssa. Kokonaisuutena hänen puheenjohtajakautensa oli kuitenkin onnistunut: sen päättyessä 1881 yhdistyksen toiminta oli vakaalla pohjalla.

Hypoteekkiyhdistyksen ohella Snellman toimi vuosina 1870–74 lauantaiseuralaisten perustaman Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä, jonka toiminnassa hän oli ollut jo pitkään mukana. Snellmanin aloitteesta seura muun muassa kustansi Suomen oloja kattavasti kuvanneen maantieteellisen teoksen. Snellmanin esimieskaudesta muistetaan myös jokavuotiset suomenkieliset puheet seuran vuosikokouksessa.

Snellman toimi Suomen Tiedeseuran puheenjohtajana 1870–71. Snellman piti seuran kokouksissa tieteellisiä esitelmiä eri aloilta. Vaikka seurassa ei Snellmanin mukaan harrastettu filosofiaa, hän piti yhdessä sen kokouksessa uutta materialismia käsitelleen esitelmän. Se on lyhyt ja yleisluontoinen katsaus muutamaan ajankohtaiseen ilmiöön, mutta kertoo siitä, että Snellman seurasi myös ulkomaista filosofiaa.

Erottuaan senaattorintoimesta Snellman vietti muutaman vuoden kirjallista hiljaiseloa. Morgonbladetin perustaminen loppuvuodesta 1871 innosti hänet kuitenkin jälleen lehtimiestyöhön, mikä jatkui hänen kuolemaansa asti. Morgonbladet oli ruotsinkielinen, mutta linjaltaan suomenmielinen. Monessa artikkelissa Snellman kertasi ja selvensi aiempaa toimintaansa. Toisaalta hän otti kantaa myös päivänpolttaviin kysymyksiin. Esimerkiksi vuonna 1880 hän hyökkäsi lehden sivuilla kärkkäästi perusteilla ollutta liberaalipuoluetta vastaan.

Snellman nousi merkkihenkilöksi jo elinaikanaan. Häntä arvostettiin Suomessa laajalti ja yli ryhmärajojen. Esimerkiksi Runebergin hautajaisissa 1877 muistosanat valtiopäivien puolesta lausui nimenomaan Snellman. Snellmanin 75-vuotispäivää juhlittiin ympäri Suomea, ja useat lehdet julkaisivat juhlakirjoituksia päivänsankarista. Snellman nautti niin ikään elämänsä loppuun suurta suosiota ylioppilaiden piirissä. Snellmania tervehdittiin vuosittain hänen nimipäivänään laulaen, minkä jälkeen Snellmanilla oli tapana puhua ylioppilaille. Vuonna 1872 vietettiin Helsingin ylioppilastalolla juhla Runebergin, Snellman ja Lönnrotin ylioppilaaksitulon 50-vuotisjuhlan johdosta. Toisaalta Snellman ei koskaan kerännyt ympärilleen samanmielisten ryhmää: hänet tunnettiin omapäisenä ajattelijana, joka poikkesi niin halutessaan oman viiteryhmänsä kannasta. Snellman jakoi mielipiteitä kuolemaansa asti, ja totta on, ettei häntä voi kutsua erityisen hyväksi ihmistuntijaksi.

Snellman menehtyi kesäasunnollaan Kirkkonummen Danskarsbyssä heinäkuussa 1881. Hautajaiset toimitettiin Helsingin Vanhassa kirkossa, jossa Z. Topelius (1818–98) piti muistopuheen. Snellman haudattiin Hietaniemen hautausmaalle.


Snellman ja filosofia

Kaiken kaikkiaan Snellmanin filosofinen ura jäi toissijaiseksi suhteessa hänen muihin pyrkimyksiinsä. Esimerkkinä tästä on se, että Snellmania kehotettiin useaan otteeseen hakemaan professorinvirkaa Ruotsista – Lundista ja Upsalasta. Kuten Snellmania kannustaneet ystävät, myös hän itse oli tietoinen siitä, että radikaalin leiman saaneena hänen mahdollisuutensa saada virkaa Helsingin yliopistosta olivat heikot. Sitä vastoin Ruotsin viranhauissa Snellmanilla olisi ilmeisesti ollut hyvät mahdollisuudet. Vedoten kotimaansa tilaan Snellman – monien vaiheiden jälkeen – kuitenkin luopui näistä ajatuksista. Asiassa painoi varmasti eniten se, että lähtemällä Ruotsiin Snellman olisi todennäköisesti menettänyt mahdollisuuden palata Suomeen. Joka tapauksessa jo ajatus viran hakemisesta lahden toiselta puolelta kertoo siitä, että filosofia oli Snellmanille aina läheinen ja tärkeä asia. Toisin sanoen jos yhteiskunnallinen tilanne kotimaassa olisi ollut toinen, Snellman olisi voinut hyvinkin ottaa vastaan viran lahden toiselta puolelta.

On selvää, että hegeliläisyys muodosti Snellmanin oman ajattelun perustan. Toisaalta Snellman ei missään vaiheessa epäröinyt poiketa Hegelin viitoittamalta tieltä. Snellman ehti elinaikanaan nähdä paitsi hegeliläisyyden nousun myös sen laskun. Jo hänen professorinkaudellaan (1856–63) hegeliläisyyden vaikutus oli alkanut hiipua, ja myös hänen seuraajansa T. Rein (1838–1919) alkoi 1870-luvulla etääntyä Hegelistä. Snellman katsoi, että Hegelin ajattelua tulisi – ainakin joiltain osin – uudistaa empirismin ja uuden luonnontieteen tarjoamin välinein.


Snellmanin vaikutus

Suomalainen filosofia erkani hegeliläiseltä polulta jo Snellmanin elinaikana, ja suomalaisen filosofian Snellmania seuranneet vaiheet olivat monilta osin vastakkaisia hegeliläiselle ajattelulle. Onkin selvää, että Snellmanin vaikutus muilla yhteiskunnan aloilla oli merkittävästi suurempi kuin hänen vaikutuksensa filosofiassa.

Tämä ei tarkoita, että Snellmanin yhteiskunnallinen toiminta olisi kulkenut voitosta voittoon. Snellman sai karvaasti kokea sen, miten jo saavutettuja oikeuksia peruutettiin tai niiden toteuttaminen viivästyi toivottoman kauan. Monia ajamiaan uudistuksia Snellman ei koskaan nähnyt toteutettavan.

Toiseksi toteamus ei vastaa alussa esitettyyn kysymykseen siitä, mikä merkitys filosofialle Snellmanin toiminnan kokonaisuudessa pitäisi antaa. Hegeliläinen perusvire leimasi Snellmanin toimintaa sekä yleisellä että konkreettisella tasolla. Esimerkkinä jälkimmäisestä voisi mainita vaikka valtion keskeisen merkityksen Snellmanin yhteiskunnallisessa toiminnassa. Hän suhtautui esimerkiksi kriittisesti vuosisadan puolenvälin jälkeen nousseeseen sosialismiin, joka haastoi hegeliläisen yhteiskuntafilosofian valtiolle antaman keskeisen roolin. Toimiminen valtion hyväksi oli Snellmanille aina korkein päämäärä. Onkin mielenkiintoinen kysymys, mihin suuntaan suomalainen filosofia olisi kehittynyt, jollei Hegelin filosofia olisi saanut Suomessa niin voimakasta asemaa kuin se erityisesti Snellmanin vaikutuksesta 1820-luvun lopulta lähtien sai. Kysymykseen ei ole helppoa vastausta, sillä suomalainen hegeliläisyys ei useinkaan tarkoittanut Hegelin teosten syvällistä omakohtaista tuntemusta tai Hegeliin viittaamista. Pikemminkin hegeliläisyys tarkoitti sitä, että yhteiskunnallisen keskustelun pohjavire oli hegeliläinen. Ehkä keskeisin seuraus hegeliläisyyden omaksumisesta oli, ettei romantiikka saanut koskaan 1800-luvulla kovin vahvaa asemaa Suomessa.

Yleisellä tasolla Hegelin filosofian vaikutus näkyi Snellmanin toiminnassa erityisesti siinä, miten hän nosti sivistyksen kaiken yhteiskunnallisen toimintansa ohjenuoraksi. Tämän valinnan vaikutukset tuntuvat Suomessa vielä nykyäänkin. Ehkä voisikin sanoa, että Snellmanin suurin vaikutus filosofian kannalta oli filosofialle myönteisen ilmapiirin ja olosuhteiden luomisessa.


Suositeltavaa jatkolukemista

Snellmanin teokset on julkaistu alkuperäiskielillä Samlade arbeten – sarjassa (I-XII. Päätoimittaja Kari Selén. Valtioneuvoston Kanslia, Helsinki: 1992–1998). Sarja on varustettu kattavalla ja hyödyllisellä kommentaariosalla sisältäen muun muassa Juha Mannisen, Tuija Pulkkisen, Kai von Fieandtin ja Vesa Oittisen kommentaareja.

Snellmanin tuotanto on julkaistu suomeksi Kootut teokset – sarjassa (1-24. Päätoimittaja Raimo Savolainen. Opetusministeriö, Helsinki: 2000–2005). Sarja on luettavissa kokonaisuudessaan internetissä. Suomenkielisessä sarjassa ei ole aivan kaikkea Samlade arbeten – sarjan materiaalia.

Rein, Thiodolf (1895, 1899/1981): Juhana Vilhelm Snellman I-II. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. Filosofian kannalta ehdottomasti mielenkiintoisin Snellmanin henkilöä ja hänen aikaansa käsittelevistä teoksista. Rein oli Snellmanin oppilas ja haki 1868 Snellmanin jättämää professorin virkaa, jonka hän moninaisten vaiheiden jälkeen saikin. Elämäkerta sisältää paljon ensikäden tietoa Snellmanin elämästä ja häntä lähellä olleiden ihmisten vaikutelmia. Reinin henkilöstä lisää. Myös Reinin isä Gabriel Rein (1800–67) kuului Snellmanin ystäväpiiriin.

Manninen, Juha (1987): Miten tulkita J. V. Snellmania?: kirjoituksia J. V. Snellmanin kehittymisestä ja taustoista. Snellman-instituutin julkaisuja 5, Kustannuskiila Oy, Kuopio. Kattava ja monipuolinen artikkelikokoelma, joka avaa Snellmanin ajattelun taustoja.

Oittinen, Vesa: artikkelit "Snellman ja Hegel" (2006) ja "Snellman ja persoonallisuuden idea" (2003 http://filosofia.fi/tallennearkisto/tekstit/2739). Oittisen artikkelit tarkastelevat pääasiassa Hegelin ja Snellmanin suhdetta sekä hegeliläisen koulukunnan keskustelua. Taustoittavat erityisesti Persoonallisuuden idea – teosta.

Pulkkinen, Tuija (1989): Valtio ja vapaus. Tutkijaliiton julkaisusarja 60, Tutkijaliitto, Helsinki. Hegelin ja Snellmanin yhteiskuntafilosofiaa käsittelevä artikkelikokoelma.

Savolainen, Raimo (2006): Sivistyksen voimalla: J.V. Snellmanin elämä. Opetusministeriö, Edita, Helsinki. Tuorein Snellman-elämänkerta.

Lahtinen, Mikko (2006): Snellmanin Suomi. Vastapaino, Tampere. Vetävästi kirjoitettu teos, jossa tarkastellaan Snellmanin filosofiaa akateemisen filosofian rajat ylittävänä toimintana.