Onnellisuus

Frank Martela (julkaistu 11.8.2013, muokattu 23.9.2014)

Onnellisuus on yksi ihmiselämän ikuisuuskysymyksistä. Se esitetään yleisesti auvoisena tilana ja jonakin tavoittelemisen arvoisena, usein jopa ainoana asiana mihin ihminen pohjimmiltaan pyrkii. Kaikkihan me haluamme olla onnellisia, toteaa mies kadulla, ja monet akateemiset filosofit ovat samaa mieltä. Ajattelijat Aristoteleesta (384 eaa. – 322 eaa.) Freudiin (18561939) ovat määrittäneet yksilön elämän päämääräksi onnellisuuden. Mutta mitä onni oikein on?
  1. Johdanto
  2. Antiikin kolme onnellisuutta
  3. Onnellisuus uudella ajalla
  4. Onnellisuus modernissa filosofisessa keskustelussa
  5. Onko onni psykologinen tila vai itseisarvo?
  6. Onnellisuus psykologisena tilana
  7. Onko onnellisuus ihmiselämän päämäärä?
  8. Yhteenveto: Yksi vai useampia onnellisuuksia?
  9. Suositeltavaa jatkolukemista
  10. Kirjallisuus



Johdanto

Onnellisuuden ydintä etsittäessä on luonnollista kääntyä filosofian puoleen, mutta jos odotamme löytävämme sieltä yksiselitteisen vastauksen, joudumme pettymään. Onnellisuus toki näyttäytyy keskeisenä teemana filosofian historiassa. Sille on annettu merkittävä rooli erilaisissa moraalifilosofisissa järjestelmissä stoalaisuudesta utilitarismiin. Jos pyrkimyksenä on laajakantaisen teorian rakentaminen ihmisenä olemisesta, päädytään usein ottamaan kantaa onnellisuuden luonteeseen. Nekin teoreetikot, jotka vähättelevät onnellisuuden merkitystä, kokevat usein velvollisuudekseen selittää, miksi he sitä vähättelevät.

Tästä huolimatta onnellisuuteen keskittyvää filosofista kirjallisuutta on olemassa yllättävän vähän. Antiikin klassisten ajattelijoiden jälkeen onnellisuus on harvoin nostettu itsenäisen analyysin kohteeksi. Tältä osin tilanne on kuitenkin muuttumassa. Viime vuosikymmeninä filosofinen kiinnostus onnellisuuden tutkimista kohtaan on kasvanut ja keskustelu käsitteen ympärillä on jälleen aktiivista.

Tämä lyhyt artikkeli pyrkii käymään lävitse sitä rikasta näkemysten kirjoa onnellisuuden luonteesta, joka filosofian piiristä on löydettävissä. Ensisilmäyksellä yksinkertaisen käsitteen taakse kätkeytyy monenlaisia uskomuksia, jotka saattavat olla jopa keskenään ristiriitaisia. Ihmisten tuntemuksia ja mielentiloja kuvaavat käsitteet ovat usein luonteeltaan häilyviä eikä niiden määritelmistä tavallisesti ole yksimielisyyttä niin filosofian kuin psykologiankaan puolella. Voi siis hyvin olla, että käsitteen onnellisuus alta paljastuu useampia erilaisia perheyhtäläisiä käsityksiä, jotka eivät välttämättä sisällä edes mitään kaikkia yhdistävää tekijää. Tämä onnellisuuden monimerkityksellisyys ei ole mikään uusi ilmiö, vaan jo Aristoteles totesi, että ”jotkut samastavat onnen hyveeseen, jotkut järkevyyteen, toiset viisauteen, toiset kaikkiin näihin tai johonkin näistä siten, että onnellisuuteen kuuluu nautintoa tai se, ettei nautintoa puutu. Jotkut ottavat mukaan vielä ulkoisen menestyksen.” (Aristoteles, 2008: 17).

Onnellisuus-käsitteen moninaisuus korostuu edelleen, kun otetaan huomioon, että eri kielten sanat, jotka tavallisimmin käännetään ’onnellisuudeksi’, eivät mitä todennäköisimmin vastaa alaltaan täysin suomenkielistä käsitettämme. On esimerkiksi käyty paljon keskustelua siitä, miten kreikan kielen sana eudaimonia tulisi kääntää. Jotkut kääntävät sen yksinkertaisesti onnellisuudeksi, toiset kääntäisivät sen mieluummin kukoistukseksi tai hyvin eletyksi elämäksi. Mutta on myös mahdollista, että englannin kielen sana happiness sisältää ainakin jossakin määrin toisenlaisia mielleyhtymiä kuin suomen kielen sana onnellisuus. Tästä huolimatta tässä artikkelissa happiness on käännetty johdonmukaisesti onnellisuudeksi käännöstä sen enempää problematisoimatta.

Ennen kuin sukellamme tarkemmin erilaisiin onnellisuuskäsityksiin, sanokaamme kuitenkin edes jotakin yleistä onnellisuuden luonteesta. Vähin mitä voimme väittää on, että jonkinlainen positiivinen tuntemus yhdistää kaikkia onnellisuuskäsityksiä, onnellisuus tuntuu hyvältä tai on hyvää. Ylipäänsä onnellisuus näyttäytyy tavoittelemisen arvoisena asiana. Erilaisia teorioita onnellisuudesta arvioidaankin usein sen perusteella, että ihmisten on koettava kuvattu tila haluamisen arvoiseksi tilaksi, jossa he haluavat olla. Voimme siis lähteä liikkeelle ajatuksesta, että onnellisuus on yksilön lyhyempi tai pidempiaikaisempi tila, joka näyttäytyy positiivisena ja yleisesti tavoittelemisen arvoisena.

Ensin käydään lävitse antiikin keskeiset onnellisuuskäsitykset: hedonia, eudaimonia sekä niitä edeltänyt vaihe, jolloin onnellisuus hahmotettiin onnistuneena elämänä. Tämän jälkeen katsotaan lyhyesti, mitä uuden ajan keskeiset onnellisuutta filosofoineet hahmot kuten Hobbes, Kant, Bentham, Mill ja Sidgwick ovat aiheesta sanoneet. Lopuksi katse suunnataan nykykeskusteluun ja esitellään siellä esillä olevat kolme tapaa ymmärtää onnellisuus sekä näistä erilliset kolme tapaa määrittää, mikä ihmiselämässä on arvokasta.


Antiikin kolme onnellisuutta

Kun puhutaan onnellisuudesta antiikin Kreikassa, on tapana korostaa erottelua hedonian ja eudaimonian välillä. Karkeasti nämä kaksi onnellisuuskäsitystä voisi erotella toteamalla, että hedonismi koskee alempia, eläimellisiä elämänkokemuksiamme, kun taas eudaimoniassa tarkasteluun otetaan ne kokemisen tavat, jotka erityisesti tekevät meistä ihmisen. Jaottelu on kuitenkin yksinkertaistava ja molempia termejä voi tulkita monin eri tavoin. Ennen kuin tutustumme tarkemmin näihin kahteen paljon analysoituun onnellisuuden muotoon, on kuitenkin katsottava onnellisuuden varhaishistoriaan, jossa onnellisuus ja onnekkuus liittyivät varsin kiinteästi yhteen.

Onnellisuus ja onnekkuus

Aristoteles toteaa, että olisi outoa, ”jos jälkeläisten kohtalo ei ainakaan jonkin aikaa vaikuttaisi vanhempien onnellisuuteen” – myös kyseisten vanhempien kuoleman jälkeen (Aristoteles, 2008: 1100a). Aristoteles ei itse lopulta kannata tätä näkemystä, mutta esittelee sen yhtenä hänen omana aikanaan vallinneena onnellisuuskäsityksenä. Nykylukijan korviin tämä näkemys voi kuulostaa yllättävältä: monen mielestä olisi päinvastoin outoa, jos yhtään mikään vaikuttaisi ihmisen onnellisuuteen vielä hänen kuolemansa jälkeen. Ymmärtääksemme mistä on kysymys, on meidän palattava onnellisuuskäsitysten alkujuurille ja historiankirjoituksen isään, Herodotokseen.

Herodotos (n. 484 eaa. – 425 eaa.) kertoo tarinan Lyydian kuningas Kroisoksesta, joka rikkauksiensa keskellä uskoi olevansa onnellisin mies maan päällä. Solon – jota vuorostaan pidettiin aikansa viisaimpana miehenä – ilmoittaa hänelle kuitenkin, että onnellisin mies maan päällä on Tellus, joka on ollut kuolleena jo jonkin aikaa. Myös Solonin kaksi seuraavaa kandidaattia onnellisimmiksi miehiksi - veljekset Kleobis ja Biton - ovat kuolleita. Ymmärtääksemme Solonin ajatuksenjuoksua on meidän hylättävä omalle ajallemme tyypillinen tapa assosioida onnellisuus johonkin yksilön sisäiseen tilaan. Herodotos käyttää tässä onnellisuudesta kreikankielistä termiä eudaimonia, jonka kantasanoina ovat eu (hyvä) sekä daimon (jumala, henki, demoni). Hänen aikanaan termi ei kuvannut niinkään yksilön käsitystä omasta elämästään kuin hänen elämänpolkuansa kokonaisuutena, sitä kuinka onni häntä elämässä on kohdannut. Eudaimonia tarkoitti siis sitä kuinka hyvin yksilön elämä on eletty tai kuinka onnistunut se ylipäänsä on. Onnellisuus rakentui suotuisista olosuhteista, siitä, että suuret onnettomuudet eivät kohdanneet yksilöä.

Darren McMahon (2006) liittää tämän ulkokohtaisen näkemyksen onnellisuudesta ajan traagisiin olosuhteisiin. Lapsikuolleisuus oli suurta, tauteihin ja tulehduksiin ei ollut lääkkeitä, sodat ja muut konfliktit uhkasivat kansalaisten henkeä. Nykyaikaan verrattuna muinaisten kreikkalaisten elämässä kohtalolla oli paljon suurempi rooli yksilön mahdollisuuteen elää siedettävä elämä. Kreikkalaisen tragedian yksi perusviesteistä olikin muistuttaa kuolevaisia omasta paikastaan ja siitä, että kohtaloaan vastaan ei kannattanut rimpuilla.

Siksi yksilön onnellisuutta kannattaa arvioida vasta vähän hänen kuolemansa jälkeen, kun nähdään, että mikään onnettomuus ei hänen elämäänsä enää voi varjostaa. Tästä näkökulmasta onnellisin henkilö on osapuilleen sellainen, joka saa elää elämänsä ilman suuria menetyksiä, jonka lapset selviävät hengissä ja lisääntyvät, joka onnistuu tekemään merkittäviä tekoja, joka on yleisesti arvossapidetty ja joka kuolee kunniakkaan kuoleman. Onnellisuus on siis onnekkuutta eli sitä, että ulkoiset olosuhteet sattuvat olemaan suotuisia hyvän elämän elämiselle.

Tämänkaltainen ulkoiseen kohtaloon kytkeytynyt näkemys onnellisuudesta vaikuttaa olleen yleinen muuallakin kuin antiikin Kreikassa. Huomattavaa nimittäin on, että varsin monissa kielissä onnellisuus ja onnekkuus pohjautuvat samaan kantasanaan. Englannin kielen sana happy pohjautuu samaan kantasanaan kuin happen, tapahtua, ja tarkoitti vielä keskiajalla ensisijaisesti kohtalon suosimaa. Sama kantasanan kaksoismerkitys löytyy myös latinan, saksan, ranskan, italian ja espanjan kielistä. Suomen kielessä onnellisuus, onnekkuus ja onnistuminen pohjautuvat kaikki samaan kantasanaan ja onni voi viitata sekä onnellisuuteen että onnekkuuteen. Käsitys onnellisuuden yhteydestä yksilöä ulkoapäin heiluttelevaan kohtaloon on siis syvällä länsimaisessa kulttuuriperimässä. Itse asiassa jotkut ovat väittäneet (esim. McMahon, 2006), että ajatus onnesta yksilön sisäisenä tilana, johon yksilö voi oikeanlaista ajattelua harjoittamalla vaikuttaa, syntyi klassisen kreikan filosofien myötä. Moderni näkemys, jossa yksilöllä on mahdollisuus vaikuttaa myös oman onnensa ulkoisiin ehtoihin, puolestaan vahvistui vasta valistuksen myötä.

Hedonismi

Aristippos (n. 435 eaa. -356 eaa.), kyreneläisen koulukunnan perustaja, on antiikin ajattelijoista ehkä puhdasoppisin hedonismin korostaja. Hän hylkäsi muiden aikansa filosofien vaaliman ajatuksen elämän tarkastelusta kokonaisuutena ja pyrkimyksen ihmisen pitkän tähtäimen hyvinvoinnin vahvistamiseen. Sen sijaan hän opetti, että parasta on keskittyä niihin nautintoihin, jotka ovat tällä hetkellä käsillä: ”hän nautti siitä mikä oli läsnä, eikä uurastanut tavoitellakseen nautintoja, jotka eivät olleet läsnä.” (Diogenes II. ks. Annas, 1995: 228). Itsekuri ja pitkän tähtäimen suunnittelu eivät sopineet hänen nykyhetken iloja korostavaan elämäntapaansa. Diogenes Laertios (2002) esittää hänet riippumattomana miehenä, joka sopeutui tilanteeseen kuin tilanteeseen pukeutuen vaikka naisten vaatteisiin kuninkaan hovissa, jos se sattui siinä hetkessä olevan houkutteleva ajatus.

Yleisesti ottaen hedonismi tarkoittaa näkemystä, jossa ihmiselämän pyrkimysten nähdään viime kädessä kohdistuvan vain nautintojen lisäämiseen ja tuskien vähentämiseen. Voimme tällöin modernin analyyttisesti tehdä erottelun kahden hedonismin välillä: deskriptiivisen ja normatiivisen. Deskriptiivinen eli motivaatiohedonismi on tällöin näkemys ihmisen psykologiasta, jonka mukaan ihmisten pyrkimyksissä on pohjimmiltaan aina kyse nautintojen tavoittelusta ja tuskien välttämisestä.

Normatiivinen hedonismi taas tarkoittaa näkemystä ihmiselämästä, jossa esitetään, että elämän perimmäinen päämäärä kytkeytyy nautintojen tavoitteluun ja tuskan välttelyyn. Ihmiset eivät siis vain vaikuta tavoittelevan nautintoja ja välttävän tuskia, vaan heidän pitäisi myös tähän pyrkiä. Antiikin hedonistiset koulukunnat edustivat ajatusmaailmaa, jossa nämä molemmat hedonismin puolet yhdistyi.

Toisena hedonistisena koulukuntana mainitaan usein epikurolaiset, vaikkakin heidän hedonisminsa olikin sofistikoituneempaa ja monessa mielessä lähempänä eudaimoniaa. Epikuroksellekin (n. 341 eaa. – 269 eaa.) elämän päämäärä määrittyi nautintojen lisäämisen ja tuskien välttämisen kautta. Teoksessaan Päämäärästä hän kirjoitti: ”En ymmärrä, mitä hyvällä voidaan tarkoittaa, jos jätetään huomiotta makujen, rakastelun, kuuloaistimusten ja muodon tuottamat nautinnot” (Diogenes Laertios, 2002: 369). Mutta toisin kuin Aristippos, hän pyrki hetkellisten nautintojen sijasta katsomaan elämää kokonaisvaltaisesti ja etsi elämäntapaa, joka pitkällä tähtäimellä johtaisi hyvinvointiin. Epikurolaisten suosimassa elämäntavassa keskeiseen asemaan nousikin mielenrauha, ataraksia. Harjoittamalla itseään oikealla tavalla yksilö voi oppia erottamaan luonnolliset halut tyhjistä haluista, oppia hyväksymään kohtalonsa ja kasvaa elämään hyveellisesti ja järkensä ohjaamana. Tällaisen tasapainon saavuttanut henkilö voi elää kohtuullisen askeettista elämäntapaa, mutta olla silti onnellinen. Epikuroksen ajatus elämän hienovaraisista nautinnoista, joihin itseään harjoittamalla pääsee käsiksi, tiivistyy hänen kirjeessään Menoikeukselle seuraavasti: ”Kun sanomme, että nautinto on päämäärä, emme tarkoita mässäilijöiden nautintoja ja kuluttamalla saavutettavia nautintoja, kuten jotkut tietämättömät, eri mieltä olevat tai ymmärtämättömät luulevat, vaan ruumiin tuskattomuutta ja sielun rauhallisuutta” (Diogenes Laertios, 2002: 406).

Eudaimonia

Klassiset antiikin filosofiset koulukunnat ja ajattelijat Platonista ja Aristoteleesta stoalaisiin (ks. Platon), (ks. Aristoteles), (ks. Stoalaisuus) olivat onnellisuuteen liittyen kaikki ensisijaisesti kiinnostuneita eudaimoniasta. Useimmiten termi suomennetaan onnellisuudeksi, vaikkakin välillä on esitetty että kukoistus voisi olla parempi käännös. Julia Annasin (1995) mukaan eudaimonia tarkoitti elämän kokonaisvaltaista onnistumista. Antiikin ajattelijat lähtivät siis liikkeelle antiikin arkipäiväisestä ajattelusta, jossa eudaimonia tarkoittaa ulkoisesti onnistunutta elämää. Esimerkiksi Aristoteleen mukaan sekä ihmisten yleensä että sivistyneistön mielestä ’olla onnellinen’ tarkoittaa samaa kuin ’elää hyvin’ tai ’onnistua elämässä’ (Aristoteles, 2008: 1095a).

Eudaimoniaa käsitelleet filosofit eivät kuitenkaan tyytyneet tähän ajatukseen, vaan heidän päämääränään oli osoittaa aikalaisilleen, että kun tarkastelemme onnistunutta elämää järkemme kautta, päädymme lopulta korostamaan tietynlaista, hyveellistä [arete] elämäntapaa. Jokaisella koulukunnalla ja ajattelijalla oli oma näkemyksensä tämän elämäntavan tarkemmasta sisällöstä, mutta sama yleinen pyrkimys jalostaa ihmisiä ja heidän näkemystään onnellisuudesta yhdistää heidän toimintaansa. Moraalifilosofia ei antiikissa tarkoittanut systemaattisen teorian rakentamista moraalin luonteesta, vaan enemmänkin pyrkimystä pohtia minkälainen on oikeanlainen elämäntapa ja soveltaa tätä opetusta käytäntöön (Annas, 1995; Hadot, 2010).

Antiikin eettisistä teorioista tai elämänopeista tunnetuin ja tutkituin lienee Aristoteleen näkemys, jota hän muotoilee erityisesti teoksessaan Nikomakhoksen etiikka (2008). Hän aloittaa kirjansa toteamalla, että kaikki toimintamme näyttää tähtäävän jonkin hyvän saavuttamiseen ja päätyy nopeasti siihen, että onnellisuus on lopulta se perimmäinen päämäärä, johon kaikki toimintamme tähtää. Mistä onnen sitten löytää? Aristoteleen mukaan onnellisuudessa on ensisijassa kyse toimimisesta täydellisen hyveen mukaisesti. Kunhan vain käytämme järkeämme ja katsomme elämäämme kokonaisuutena, tulemme ymmärtämään että hyveellinen elämä on lopulta se elämä johon haluamme pyrkiä. Hyveen mukainen toiminta on nimittäin lopulta sellaista toimintaa, jossa yksilö toteuttaa esimerkillisellä tavalla omaa potentiaansa ihmisenä, elää oman ihmisyytensä täyteen mittaansa. Onnellisuus saavutetaan siis itsensä täydellistämisen kautta, sitä kautta, että onnistumme täysimittaisesti toteuttamaan omaa ihmisluontoamme, jossa järki on keskeisellä sijalla. Aristoteleella hyveellinen ja onnellinen elämä siis osuvat yksiin, vaikkakin hän keskitien kulkijana myöntää, että ulkoisilla olosuhteillakin on oma roolinsa ihmiselämän onnellisuudessa.

Stoalaisten elämänopissa käsitys eudaimoniasta on vielä Aristotelestakin ankarampi ja ulkoisista seikoista riippumattomampi. Tähtäimenä on kestävä onnellisuuden tila, mutta ulkoiset onnellisuuden lähteet ovat aina epävarmoja. Siksi stoalaiset suhtautuvat hyvin epäluuloisesti tunteisiin pitäen niitä todellisuudessa yhdentekeviin asioihin takertumisena ja suurimpana uhkana vakaan onnelliselle elämälle. Mielenrauhan voi saavuttaa ainoastaan tulemalla täysin riippumattomaksi elämän ulkoisten tapahtumien heittelystä. Todella hyvää on vain sielun sisäiseksi tilaksi ymmärretty hyve. ”Hyve itsessään riittää onnellisuuteen”, kuten Diogenes Laertios (2002: 271) kiteyttää stoalaisten opetuksen. Onnellisuus on siis stoalaisilla kiinni ainoastaan ihmisen omasta tavasta suhtautua asioihin, hyve on taitoa kohdata elämä oikealla tavalla. Onnellisen hyveellinen ihminen pitää kohtaloaan yhdentekevänä, hallitsee itsensä täydellisesti ja pyrkii toiminnallaan aina edistämään hyveellisiä asioita. Hyveellinen ihminen voi tuntea todellista onnellisuutta, vaikka köyhyys, taudit tai jopa kidutus häntä kohtaisivat. Stoalaisille kestävä elämänonni rakentuu siis vahvasti itsensä harjoittamisen kautta löytyvälle hyveellisyydelle, vakaudelle ja mielenrauhalle.

Eudaimoninen onnellisuus tuntuu siis venyvän moneen. Toisaalta se on itseisarvo, johon me kaikki pyrimme ja joka näin ollen tuntuisi olevan palkitsevaa yksilölle itselleen. Toisaalta se on hyveiden mukaista toimintaa, jossa toteutamme omaa ihmisluontoamme. Sekä Aristoteleella että stoalaisilla onnellisuuteen johtava elämäntapa ja moraalinen elämäntapa tuntuvat kietoutuvan vahvasti yhteen. Niin kauan kuin pidämme kiinni modernista ajatuksesta, että onnellisuus on ihmisen psykologinen tila, meidän voi olla vaikeata ymmärtää, mistä tässä on kyse. Jos kuitenkin hyväksymme ajatuksen eudaimoniasta onnistuneen elämän synonyyminä, näemme, että Aristoteles ja stoalaiset pyrkivät antamaan uudenlaisen näkemyksen siitä, minkälainen onnistunut ihmiselämä on. Tavalliset ihmiset usein erehtyvät onnellisuuden luonteesta ja etsivät sitä vääristä, kestämättömistä suunnista. Filosofit ottivat tehtäväkseen johdattaa heidät ymmärtämään onni uudella tavalla. Onnellisuus ei olekaan kiinni omaisuuden, orjien ja mässäilyn määrästä, vaan on enemmänkin mielen tyyneyttä, johon itseään harjoittamalla ja oikein toimimalla voi parhaimmillaan päästä. Aristoteles ja stoalaiset eivät siis väitä, että heidän käsityksensä onnellisuudesta olisi sama kuin heidän aikansa arkikäsitys onnellisuudesta, vaan että ymmärtämällä onnellisuus heidän esittämällään tavalla, on yksilön mahdollista saavuttaa kestävämpi elämänonni.


Onnellisuus uudella ajalla

Onnellisuuden filosofista historiaa käsittelevät teokset hyppäävät usein varsin nopeasti antiikin Kreikasta valistuksen aikakauteen. Tähän lienee syynä se, että keskiajalla uskonto vastasi pitkälti elämäntapaan ja elämän päämääriin liittyvistä kysymyksistä filosofian keskittyessä enimmäkseen teoreettisempiin kysymyksiin kuin antiikin oikeata elämäntapaa korostaneet filosofiset koulukunnat. On toki mainittava, että esimerkiksi Augustinus (354430) pohtii onnellisuuden luonnetta päätyen ajatukseen siitä, että onnellisuus vaatii elämistä Jumalan tahdon mukaisesti ja tämä vuorostaan vaatii viisautta. Samoin Tuomas Akvinolainen (12251274) pyrkii osoittamaan, että onnellisuus ei koostu lihallisista nautinnoista, kunniasta, rikkauksista tai muista maallisista houkutuksista, eikä myöskään sielullisista hyveistä, vaan lopulta vain Jumalaa koskevasta mietiskelemisestä. Valistuksen myötä onnellisuuden filosofiselle tarkastelulle alkoi kuitenkin löytyä uutta tilaa ja tilausta. Uuden ajan filosofien onnellisuuskäsitysten tarkastelu on tärkeätä myös siitä syystä, että heidän käsitteellistämisissään ja erotteluissaan laskettiin se perusta, jonka pohjalta onnellisuuteen liittyvää filosofista keskustelua nykyäänkin usein käydään.

Thomas Hobbes (15881679) (ks. Hobbes, Thomas) julisti, että ihmisellä ei ole mitään lopullista päämäärää [Finus ultimus] eikä suurinta hyvää [Summum bonum], jonka täyttymys johtaisi tyytyväiseen onnellisuuden tilaan (Hobbes, 1651). Ihmisen halut vaihtelevat ja yhden täyttymys johtaa aina uuteen haluun. Siksi ihmiset eivät pyri vain nykyisten halujensa saavuttamiseen, vaan laajemmin ottaen pyrkivät lisäämään vaikutusvaltaansa, koska näin he paremmin varmistavat halujensa täyttymyksen myös tulevaisuudessa. John Locke (16321704) (ks. Locke, John) jatkaa samaa ajatusta vertaamalla entisajan filosofien kiistaa siitä, koostuuko ylin hyvä rikkaudesta, ruumiillisesta nautinnosta, hyveestä vai kontemplaatiosta, kiistelyyn siitä ”löytyykö paras maku omenista, luumuista vai pähkinöistä” (Locke, 1690: II.21 § 56). Näin antiikkinen (ja keskiaikainen) pyrkimys etsiä yksi ihmisiä yhdistävä hyvyyden ja onnellisuuden lähde korvautuu näkemyksellä, jossa jokainen ihminen on itse ylin auktoriteetti sen suhteen, mikä tekee juuri hänet onnelliseksi.

Immanuel Kantin (17241804) (ks. Immanuel Kant) tärkein perintö ymmärrykseemme onnellisuudesta on selväpiirteinen erottelu moraalin ja onnellisuuteen liittyvien pyrintöjen välillä. Kun antiikissa nämä kaksi teemaa kietoutuivat tiukasti yhteen, tekee Kant selväksi, että moraalin kannalta onnellisuus on epäolennaista. Onnellisuus on hänelle tyytyväisyyden ja nautinnon tila, jossa yksilö saa kaiken haluamansa, mutta samalla Kant muistuttaa, että moraalisen velvollisuuden kannalta tämä on yhdentekevää. Onni on aivan liian häilyvä seikka, jotta moraalijärjestelmä voitaisiin laskea sen varaan ja toisaalta järkemme ei hyväksy ansaitsematonta onnellisuutta. Vain puhtaan järkeilyn kautta ymmärrettävä kategorinen imperatiivi voi muodostaa riippumattoman ja universaalin perustan moraalille. Onnellisuus on toki tärkeä inhimillinen tavoite, mutta se ei ole eettinen tavoite. Kant kuitenkin palaa onnellisuuteen myöhemmin pohtiessaan, että jokaisen velvollisuuden mukaisesti elävän olisi voitava toivoa, että hän saisi ansaitsemansa osan onnesta. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, ellei ole jotakin korkeampaa voimaa, joka mahdollistaa tämän ansaitun onnen – jos ei tässä maallisessa elämässä niin viimeistään sen jälkeen. Ilman tätä toivoa velvollisuuden mukainen elämä voi osoittautua liian raskaaksi heikolle ihmisluonnolle.

Kun Kant erotti moraalin ja onnellisuuden toisistaan, nostivat utilitaristit onnellisuuden moraalifilosofian keskiöön. Jeremy Bentham (17481832) naulasi utilitarismin perusteesit vuonna 1789 seuraavilla sanoilla:
“Luonto on asettanut ihmiskunnan kahden ylivertaisen hallitsijan määräysvaltaan, tuskan ja nautinnon. Vain ne voivat osoittaa, mitä olemme velvoitettuja tekemään ja mitä tulemme tekemään. Sekä oikea ja väärä että myös syiden ja seurauksien ketju ovat molemmat kiinnittyneitä niiden valtaistuimeen.” (Bentham, 1789).
Bentham edusti hedonismia sekä sen deskriptiivisessä että normatiivisessa muodossa. Ensinnäkin ihmiset ovat siten rakentuneita, että he aina tavoittelevat nautintoa ja välttävät tuskaa. Toiseksi, sekä yksilöiden että yhteiskuntien pyrkimyksenä tulee olla näiden nautintojen maksimointi ja tuskien minimointi. Benthamin käsittelyssä onnellisuus ei ole mitään muuta kuin nautintojen läsnäoloa ja tuskien poissaoloa. Nautintoja ja tuskia arvotettaessa ratkaisevaa on vain kolme seikkaa: nautinnon voimakkuus, sen kesto ja sen läheisyys.

John Stuart Mill (18061873) jatkoi kummisetänsä Benthamin viitoittamalla tiellä. Ihmistoiminta pyrkii aina onnellisuuteen ja ”onnellisuudella tarkoitetaan nautintoa ja tuskan puuttumista, onnettomuudella tuskaa ja nautinnon puuttumista.” (Mill, 1863: 17). Hän kuitenkin pyrki vastaamaan teorian kohtaamaan kritiikkiin esittämällä, että nautintoja on laadullisesti erilaisia. Kun yksilö on päässyt maistamaan korkeampia henkisiä nautintoja, jäävät alhaiset eläimellisemmät nautinnot niiden varjoon. On huomattavaa, että utilitaristit rakensivat järjestelmäänsä ensisijaisesti yhteiskuntaa ja yksilöä ohjaavaksi moraalinormistoksi. Kun antiikin filosofisilla koulukunnilla oikeanlainen elämäntapa oli tarkastelun keskiössä, Bentham ja Mill pyrkivät osallistumaan lainsäädäntöä ja yksilön velvollisuuksia koskevaan keskusteluun. Se konteksti, jossa he onnellisuuden luonnetta käsittelivät, oli siis monella tapaa erilainen, mikä näkyy myös heidän reduktiivisessa, universaaleihin periaatteisiin pyrkivässä esitystavassaan.

Henry Sidgwick (18381900) tunnustautuu utilitarismin kannattajaksi, mutta tuo samalla esiin näkemyksen heikkouksia ja systematisoi sen käsittelytapaa. Hän esimerkiksi muistuttaa siitä, että liiallinen nautinnon tavoitteluun keskittyminen voi kostautua, koska jatkuva pohdinta voi itse asiassa estää hetkestä nauttimisen. Samalla Sidgwick vei päätökseensä Kantin jaottelun moraalin ja onnellisuuden välillä. Hän sulki yliluonnollisen lähtökohtaisesti pois tarkastelusta selvittääkseen, osuvatko velvollisuus ja onnellisuus yhteen tämänpuolisessa maailmassa. Hänen päätelmänsä oli, että eivät osu: vaikka lait ja toisten ihmisten palkinnot ja paheksunta useimmiten pitävät huolta, että velvollisuuden mukainen käytös palkitaan, on tilanteita, joissa rationaalinen egoisti edistää parhaiten omaa onnellisuuttaan, kun hän sivuuttaa moraalisen velvollisuutensa. Keskeinen kysymys, johon Sidgwick etsii vastausta, on miten motivoida moraalinen käytös, silloin kun se ei johda yksilön omaan hyvinvointiin. Tämä rationaalisen egoismin ja moraalisuuden välinen jännite on ollut keskeinen kysymys läpi 1900-luvun angloamerikkalaisen moraalifilosofian.


Onnellisuus modernissa filosofisessa keskustelussa

1900-luvulla onnellisuuden filosofinen pohdinta jatkui sekä Kantin viitoittaman velvollisuusetiikan että erityisesti utilitarismin piirissä. Se nousi myös yhteiskuntafilosofiassa usein esille. Esimerkiksi John Rawlsin (19212002) vaikutusvaltaisessa oikeudenmukaisuusteoriassa onnellisuus kytketään yksilön kykyyn elää elämäänsä järkevimmän pitkäaikaisen suunnitelman mukaan, mikä hänelle on mahdollista. Martha Nussbaum (1947) sekä Amartya Sen (1933) pyrkivät vuorostaan suuntaamaan yhteiskunnallisen keskustelun elämänlaadun ja hyvinvoinnin kaltaisiin laajempiin käsitteisiin, koska heidän mielestään onnellisuus – erityisesti hedonistisesti käsitettynä – on liian kapea perusta hyvälle elämälle.

Charles Taylorin (1931) ja Alasdair MacIntyren (1929) kaltaiset moraalifilosofit pyrkivät vuorostaan osoittamaan onnellisuusymmärryksemme historiallisen luonteen. Taylor esimerkiksi argumentoi, että omaa aikaamme leimaa psykologinen käänne, jonka seurauksena otamme sisäiset tilamme vakavammin kuin aiemmin ja koemme olevamme velvoitettuja palvelemaan itseämme ja omia autenttisia pyyteitämme (Taylor, 1995). Onnellisuuden kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että nykyihminen kokee suorastaan velvollisuudekseen olla onnellinen, koemme helposti onnellisuuden puutteen jonkinlaisena elämässä epäonnistumisena. Taylorin mukaan elämme siis aikaa, jona onnellisuuden tavoittelu nähdään keskeisenä inhimillisenä pyrkimyksenä. Filosofian ulkopuolella tämä kehitys näkyy erityisesti viimeisen kahden vuosikymmenen aikana vahvistuneessa positiivisen psykologian perinteessä, jonka myötä onnellisuuden tieteellisestä tutkimuksesta on tullut merkittävä yhteiskunnalliseen keskusteluun vaikuttava tekijä. Mutta onko meillä yhtään antiikin aikaa selkeämpää kuvaa siitä, mitä oikein tavoittelemme, kun tavoittelemme onnellisuutta?


Onko onni psykologinen tila vai itseisarvo?

Usein onnellisuudesta väittely muuttuu ristiin puhumiseksi: ”Onnellisuus on yliarvostettua, itse pyrin muihin asioihin”, sanoo yksi. ”On itsestään selvää, että kaikki ihmiset tavoittelevat onnellisuutta”, sanoo toinen. Tärkein syy tähän ristiriitaisuuteen on se, että arkikäsityksessämme onnellisuudesta tuntuu yhdistyvän useampi asia, jotka tarkemmassa katsannossa osoittautuvat erillisiksi.

Ensinnäkin voimme ajatella onnellisuutta tietynlaisena yksilön sisäisenä psykologisena tilana. Toisaalta voimme nähdä onnellisuuden jonkinlaisena ihmiselämän päämääränä tai täyttymyksenä. Ensimmäinen tapa ymmärtää onnellisuus on deskriptiivinen, kuvaileva. Se ei ota kantaa onnellisuuden tavoiteltavuuteen, vaan pyrkii vain kuvailemaan minkälainen tila, onnellisuus ylipäänsä on. Toinen on puolestaan normatiivinen, se esittää väitteen onnellisuuden perustavasta arvokkuudesta. Onnellisuus esitetään jonkinlaisena tavoittelemisen arvoisena asiana, joskus jopa ainoana pohjimmiltaan arvokkaana asiana, johon kaikki muu arvokas redusoituu.

Usein arkiajattelussa nämä kaksi onnellisuuskäsitystä sekoittuvat keskenään ja seurauksena on turhaa väittelyä ja keskustelukumppanien kykenemättömyyttä ymmärtää toinen toistaan. Nykyfilosofiassa on kuitenkin koettu tärkeäksi käsitellä näitä kahta kysymystä erillään toisistaan. Siksi esittelen tässä ensin kolme nykyään vallalla olevaa teoriaa, jotka pyrkivät vastaamaan kysymykseen, minkälainen sisäinen tila onnellisuus on. Sen jälkeen esittelen kolme erilaista vastausta kysymykseen, minkälainen onnellisuus on tavoittelemisen arvoista.


Onnellisuus psykologisena tilana

Katsokaamme siis ensin, minkälainen psykologinen tila onnellisuuden on esitetty olevan. Kolme modernia keskustelua hallitsevaa teoriaa ovat hedonismi, elämäntyytyväisyysteoria sekä tunnetilateoria.

Hedonismi

Hedonismi lienee onnellisuusteorioista yksinkertaisin. Antiikin hedonian tapaan onnellisuus tarkoittaa siinä yksilön miellyttävien ja epämiellyttävien kokemusten välistä tasapainoa: mitä enemmän miellyttäviä kokemuksia ja mitä vähemmän epämiellyttäviä kokemuksia yksilöllä on, sitä onnellisempi hän on. Yhteiskuntafilosofiassa tämä näkemys on ollut vahvimmin läsnä utilitaristisessa traditiossa, joka on edelleen yksi elinvoimaisimmista moraaliteorioista filosofisessa nykykeskustelussa.

Tämän onnellisuusteorian vetovoima perustuu sen yksinkertaisuuteen. Jos asiat olisivat näin yksinkertaisia, voitaisiin sekä yksilöä että yhteiskuntaa koskevia päätöksiä tehdä pelkästään laskemalla päätöksen vaikutukset ihmisten kokemiin myönteisiin tai kielteisiin kokemuksiin. Valitettavasti tämänkaltainen näennäinen yksinkertaisuus törmää monenlaisiin karikoihin, joista esimerkiksi utilitarismin kehityskulku Benthamin yksinkertaisesta utilitarismista monin varauksin varusteltuihin nykyteorioihin kertoo.

Hedonismia on kritisoitu esimerkiksi siitä, että se yksinkertaistaa liikaa. Onko henkilö joka on juuri menettänyt rakkaan äitinsä, mutta joka silti uskoo vahvasti elämän voittavan lopulta, samalla lailla onnellinen tai onneton kuin henkilö, joka on innoissaan ajaessaan ensimmäistä kertaa mikroautoja, mutta harmissaan kun isoveli voittaa hänet? Onko mielekästä laskea heidän miellyttävät ja epämiellyttävät kokemuksensa yhteen ja julistaa kumpi lopulta on onnellisempi? Tuntuu siltä, että määrällisten erojen lisäksi eri miellyttävien ja epämiellyttävien kokemusten välillä on laadullisia eroja.

Erityisesti voidaan kysyä, ovatko kaikki tuntemukset yksilölle yhtä arvokkaita. Jotkut miellyttävät tuntemuksemme tuntuvat olevan pinnallisempia kuin toiset. Keskittyessäni esimerkiksi kirjoittamiseen voi kasvava näläntunne tuntua triviaalilta siihen sisäisen täyttymyksen tunteeseen nähden, jota filosofisten ajatusten paperille saattaminen tuottaa. Toisaalta ihminen voi saada orgasmin – tietyssä mielessä nautinnon huipentuman –, mutta itkeä salaa jälkeenpäin, jos suhde on seksiä lukuun ottamatta pirstaleina. Jo Epiktetos (55135) tuntui näkevän, että eri nautinnot ja tuskat koskettavat meitä eri syvyydellä: ”’Päätäni särkee’. Älä sano: ’Voi, minun korvaani särkee. Älä voihki. Enkä sano, että olisi kiellettyä valittaa. Sanon vain, että älä valita sisimmässä osassa itseäsi.” (Epiktetos 108.)

Tyytyväisyys elämään

Vaihtoehtona hedonismille on esitetty onnellisuuden kytkemistä yksilön tyytyväisyyteen omaa elämäänsä kohtaan. Tässä onnellisuus näyttäytyy siis jonkinlaisena yksilön kokonaisvaltaisena arviona omasta elämästään.
Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa psykologisten onnellisuustutkimusten klassikkokysymystä: ” Kun ajattelet tämän hetkistä elämääsi kokonaisuutena, niin kuinka tyytyväinen tai tyytymätön olet siihen asteikolla 0 (Tyytymätön)-10 (Tyytyväinen)?”

Tämä näkemys näyttäisi kykenevän vastaamaan edellä esitettyihin hedonismin haasteisiin: kun yksilö arvioi elämäänsä kokonaisuutena, hän kykenee päättämään mitkä nautinnot ottaa huomioon ja mitkä jättää huomioimatta. Yleisesti elämäntyytyväisyyden etuna nähdään sen holistisuus: se antaa mahdollisuuden ottaa huomioon elämä kokonaisuutena onnellisuutta arvioitaessa. Sen vetovoimaa (länsimaissa) lisännee myös sen yksilöllisyys: ulkoisten standardien sijasta yksilö saa itsenäisesti päättää, millä kriteereillä hän elämänsä hyvyyttä arvioi.

Myös elämäntyytyväisyys onnellisuuden mittarina on kuitenkin kohdannut paljon vastustusta. Yksinkertaisimmillaan on kysytty, onko tyytyväisyys elämään lopulta sama asia kuin onnellisuus. Daniel Haybron esimerkiksi on sitä mieltä, että elämäntyytyväisyydellä ei tunnu olevan samaa vahvaa kytköstä ihmisen psykologiseen kokonaistilaan, jota onnellisuudelta tavallisesti odotamme. Hän viittaa esimerkiksi tutkimukseen, jossa noin 45 % ihmisistä, jotka ilmoittivat olevansa täysin tyytyväisiä elämäänsä, raportoivat myös kokevansa huomattavia määriä ahdistusta. 6 % ihmisistä, jotka ilmoittivat olevansa täysin tyytyväisiä elämäänsä, ilmoittivat jopa olevansa ”tavallisesti onnettomia tai masentuneita.” (ks. Haybron, 2008: 84–85). Jos Haybronin tapaan haluaa nähdä onnellisuuden jonkinlaisena kokonaisvaltaisena myönteisenä psykologisena tilana, tulokset tuntuvat viittaavan siihen, että ihmiset olivat tyytyväisiä elämäänsä onnellisuuden puutteesta huolimatta, eivätkä siksi, että kokisivat olevansa onnellisia.

Elämäntyytyväisyysteoreetikko voi toki vastata kritiikkiin toteamalla, että yksilön kokonaisvaltainen myönteinen psykologinen tila ei lähtökohtaisesti ole mikään välttämätön osa onnellisuutta.

Toinen usein esitetty kritiikki kyseenalaistaa ihmisten kyvyn tehdä mielekkäitä arvioita omasta elämästään kokonaisuutena. Psykologisissa tutkimuksissa on havaittu esimerkiksi, että näennäisen triviaalit seikat, kuten päivän sää tai se onko yksilö sattunut löytämään kolikon maasta ennen kyselyyn vastaamista, voivat vaikuttaa heidän arvioonsa elämästään yllättävän paljon. Hetkelliseen hyväntuulisuuteen vaikuttavat triviaalit seikat siis värittävät heidän kokonaisarviotaan omasta elämästään, mikä tuntuisi vähentävän luottamusta heidän kykyynsä arvioida omaa elämäänsä kokonaisuutena.

Toisaalta vaikuttaa siltä, että arvioidessaan elämäänsä yksilöt arvioivat sitä aina jotakin standardia vasten. Sotilasdiktatuurissa elävä voi olla tyytyväinen surkeaan elämäänsä, koska hän on toistaiseksi välttänyt keskitysleirin ja kuoleman. Samaan aikaan hyvinvointivaltiossa elävä urallaan menestyvä ja mainiota perhe-elämää viettävä ihminen voi olla tyytymätön elämäänsä, koska ei ole onnistunut saavuttamaan jotakin itselleen asettamaansa kunnianhimoista tavoitetta. Ulkoapäin katsottaessa voi näyttää siltä, että ensin mainitun elämään liittyy huomattavasti enemmän kärsimystä ja jälkimmäisen elämään iloa, mutta elämäntyytyväisyyskyselyssä voidaan saada päinvastainen tulos. Kyse on siitä, mitä standardia vasten yksilö omaa elämäänsä arvioi, ja jopa sama henkilö voi eri päivinä arvioida elämäänsä eri standardien pohjalta.

Ihmiset voivat myös tuntea vahvaa painetta olla tyytyväisiä elämäänsä. Tyytymättömyyden myöntäminen voi tuntua raskaalta henkilökohtaiselta epäonnistumiselta tai vanhempien, yhteisön tai jumalan pettämiseltä. Siksi ihmisillä voi olla iso kynnys myöntää edes itselleen, että eivät ole tyytyväisiä elämäänsä. Ehkä tämän vuoksi valtaosa ihmisistä maasta ja elämäntilanteesta riippumatta ilmoittaa olevansa tyytyväisiä elämäänsä niin Yhdysvalloissa kuin Kalkutan slummeissakin.

Lisäksi onnellisuuden ja elämäntyytyväisyyden samaistamiseen liittyy vielä yksi filosofisesti kiintoisa kritiikki. Jos elämäntyytyväisyys on arvio omasta elämästämme kokonaisuutena, valtaosan ajasta emme ole tyytyväisiä tai tyytymättömiä elämäämme, koska arvioimme omaa elämäämme varsin harvoin: enimmäkseen vain elämme sitä. Tuntuu kuitenkin melko kummalliselta väittää, että olemme onnellisia tai onnettomia vain silloin, kun muistamme arvioida elämäämme kokonaisuutena. Jos elämäntyytyväisyys halutaan siis samaistaa onnellisuuteen, on se samaistettava enemmänkin siihen taipumukseemme vastata tietyllä tavalla, jos päättäisimme arvioida elämäämme kokonaisuutena, kuin itse arvioon. Onnellisuus olisi siis taipumusta arvioida elämäämme myönteisesti kysyttäessä.

Tähän liittyy kuitenkin se ongelma, että meillä ei välttämättä ole tällaista erityistä taipumusta vastata tietyllä tavalla. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kun samalta henkilöltä kysyy elämäntyytyväisyyttä tunnin haastattelun alussa ja lopussa, vastausten korrelaatio on heikko (ks. Haybron, 2008: 88). Schwartz ja Strack (1999) esittävätkin, että empiirisen aineiston pohjalta vaikuttaa siltä, että vastaukset elämäntyytyväisyyskysymyksiin eivät ole niinkään valmiina olevan asenteen raportointia, vaan enemmänkin kysymyshetkellä tehtyjä päätelmiä, joihin erilaiset kontekstuaaliset seikat vaikuttavat ratkaisevan paljon. Elämäntyytyväisyyskyselyt tuntuvat siis yliarvioivan ihmisten kyvyn tehdä elämäänsä koskevia mielekkäitä kokonaisarvioita. Lisäksi Fred Feldmanin (2010) mukaan tämä arviointitapahtuma itsessään voisi muuttaa ihmisen omaa suhtautumista elämäänsä. On esimerkiksi ajateltavissa henkilö, joka elää iloista ja huoletonta elämää, mutta ei koskaan pysähdy arvioimaan elämäänsä. Jos hän pysähtyisi sitä arvioimaan, hän tajuaisi sen olevan tyhjää ja masentuisi. Elämäntyytyväisyysteorian pohjalta tällainen henkilö ei voi olla onnellinen, mutta tämä tarkoittaa sitä, että sivuutamme kokonaan hänen tämänhetkisen elämänilonsa ja perustamme arviomme tuohon hänen elämänasennettaan perustavalla tavalla muuttavaan arvioon.

Tyytyväisyys omaan elämäämme näyttäisi siis olevan jossain määrin irrallaan sekä ulkoisista elämänolosuhteista että siitä, minkälaisia tunteita elämässämme koemme. Voidaan kysyä, trivialisoiko elämäntyytyväisyys onnellisuuden. Onko se lainkaan sellainen asia, mitä tavoittelemme tai minkä pohjalta voisimme esittää mielekkäitä arvioita yksilön elämänlaadusta tai hyvinvoinnista?

Eräs kiintoisa viimeaikainen yritys ratkaista näitä elämäntyytyväisyyteen liittyviä ongelmia on Sumnerin (1996) näkemys hyvinvoinnista autenttisena onnellisuutena. Sumnerin mukaan onnellisuus tarkoittaa myönteistä asennetta omaa elämää kohtaan. Ollakseen autenttista onnellisuutemme on kuitenkin täytettävä kaksi ehtoa. Arviomme elämästämme pitää ensinnäkin perustua oikeaan informaatioon asioiden tilasta eli sen ei pitäisi muuttua, vaikka saisimme lisätietoa asioista. Voimme esimerkiksi olla erittäin tyytyväisiä parisuhteeseemme, kunnes käy ilmi, että puolisomme on pettänyt meitä systemaattisesti jo vuosia. Toiseksi arvion pitää olla autonominen, eli sen ei tule perustua manipulaatioon, indoktrinaatioon tai vastaavaan näkemyksemme vääristymään. Samansuuntaisen teorian esittää myös Jussi Suikkanen (2011), joka ehdottaa että onnellisuutemme tulisi samaistaa siihen arvioon elämäntyytyväisyydestä, jonka ideaalinen täydellisen rationaalinen versio meistä tekisi tarkastellessaan elämämme kulkua täydellisen informaation pohjalta. Tämänkaltaiset autenttiset näkemykset ovat herättäneet paljon keskustelua, ja niitä on sekä puolustettu että kritisoitu. On esimerkiksi kysytty, etääntyykö tämänlainen idealisointi liian kauaksi ihmisten todellisesta kyvystä arvioida onnellisuuttaan.

Tunnetilateoria ja erehtyminen omasta onnellisuudesta

Georg Henrik von Wright (ks. Wright von, Georg Henrik) esittää teoksessaan Varieties of Goodness (1963) näkemyksen onnellisuudesta, joka ei tunnu edustavan puhdasta hedonismia, mutta ei myöskään elämäntyytyväisyysnäkemystä onnellisuudesta. Ensinnäkin hän erottaa onnellisuuden ja hyvinvoinnin toisistaan. Hyvinvointi viittaa laajemmin siihen, mikä on hyvää ihmiselle, kun taas onnellisuus on ensi sijassa yksilön sisäinen tila. Hän ei kuitenkaan kannata hedonistista onnellisuusteoriaa, vaan hylkää sen sekä sen normatiivisessa että sen deskriptiivisessä muodossa: Ihminen ei pyri kaikessa toiminnassaan onnellisuuteen eikä onnellisuudessa ole kyse pelkistä nautinnoista ja tuskista. Hän erottaa toisistaan nautinnot, ilot ja onnellisuuden perustuen siihen, kuinka pitkäaikainen ja vakaa tila on kyseessä. Nautinnot ja tuskat ovat hetkellisiä ja nopeasti muuttuvia, ilot ja surut hivenen pidempikestoisia, kun taas onnellisuus tarkoittaa yksilön melko vakaata tuntumaa siitä, miltä hänen elämänsä tuntuu. Mutta elämäntyytyväisyysteoreetikoista poiketen tämä tuntuma ei von Wrightilla vaikuta olevan pelkkä tietoinen arvio omasta onnellisuudesta. Hän nimittäin esittää, että ihminen voi tietyssä mielessä erehtyä omasta onnellisuudestaan. Ihminen voi väittää itselleen ja muille olevansa onnellinen, vaikka “sisimmässään” tietää, että tämä ei ole totta; ihminen ei aina kuule “sydämensä ääntä” (von Wright 1963, s. 100). Hänen todellinen asenteensa elämää kohtaan – jonka von Wright siis samaistaa onnellisuuteen – ei siis aina vastaa hänen tietoista arviota onnellisuudestaan.

Von Wright tulee näin ollen ennakoineeksi erityisesti Dan Haybronin (2008) kehittämää tunnetilateoriaa onnellisuudesta, jota on tarjottu tuoreeksi vaihtoehdoksi sekä hedonistisille että elämäntyytyväisyysnäkemyksille onnellisuudesta. Vaikka Haybron ei suoranaisesti viittaakaan von Wrightiin, on näkemyksillä hämmästyttävän paljon yhtäläisyyksiä. Tunnetilateoriassa onnellisuus tarkoittaa henkilön kokonaisvaltaista mielialaa tai tunnekuntoa. Painopiste on yksittäisten mielihyvän kokemusten sijasta pidempikestoisissa mielialoissa, joiden aikakaari mitataan viikoissa, kuukausissa tai jopa vuosissa. Henkilön tunnekunto kertoo paitsi siitä, minkälaisia tunteita hän enimmäkseen kokee, myös siitä, miten hän asioihin suhtautuu eli minkälaisia ovat hänen tunnetaipumuksensa. Tunnetaipumuksella tarkoitetaan yksilön tyypillistä tapaa reagoida erilaisiin ympäristön tarjoamiin ärsykkeisiin. Henkilö, joka masentuu pienenkin vastoinkäymisen edessä, on siis tunnetaipumukseltaan onnettomampi kuin henkilö, joka potentiaalisesti riemastuu pienistäkin asioista. Yleisemmin onnellisuus tarkoittaa tässä näkemyksessä sitä, että henkilö kokee pitkällä aikavälillä enimmäkseen myönteisiä tunteita ja mielialoja.

Lisäksi Haybron korostaa sitä, että kaikille kokemuksillemme ei tule antaa samaa arvoa, vaan jotkut tunteet ovat lähempänä yksilön minuutta, toiset taas kauempana. Samalla niiden vaikutus onnellisuuteemme on erilainen. Esimerkiksi Hemingwayn romaanisankarit ovat useimmiten onnellisimmillaan ollessaan kuolemanvaarassa ja kokiessaan fyysistä kipua. He kokevat siis tuskaa, mutta ovat samalla jalostavalla tavalla omien tuskiensa yläpuolella. Hedonistisista teorioista poiketen Haybron siis esittää, että meidän on katsottava kokemuksen intensiteetin lisäksi sitä, kuinka keskeinen se on identiteettimme kannalta. Jotkut vahvatkin tunteet ovat periferisia – nyrkkeilijän tuntema kipu murtuneessa nenässään – ja niiden vaikutus onnellisuuteemme on triviaalia, kun taas toiset ovat meille läheisiä – nyrkkeilijän voitonriemu tai tappiontuska – ja värittävät vahvemmin kokonaiskokemusta elämästämme.

Erityisen mielenkiintoinen on Haybronin väite, jonka mukaan yksilö voi erehtyä omaa onnellisuuttaan arvioidessaan. Valtaosa onnellisuuden filosofiasta ja tutkimuksesta on pitänyt itsestään selvänä, että yksilö voi tietää kuinka onnellinen hän on. Haybron kuitenkin esittää viimeaikaisiin psykologisiin tutkimuksiin nojautuen, että voimme olla varsin erehtyväisiä, mitä tulee omiin tunnetiloihimme. Hän kertoo esimerkiksi tutkimuksesta, jossa toimistotyöntekijät arvioivat omaa stressitilaansa kahdessa ympäristössä, jossa toisessa oli enemmän taustahälyä. Yksilöiden itse raportoimassa stressissä ei ollut eroja, mutta meluisammassa ympäristössä henkilöiden stressihormonitaso oli korkeampi ja he pärjäsivät huonommin keskittymistä vaativissa tehtävissä (ks. Haybron, 2008: 205). Haybron ehdottaa, että tuloksia voi tulkita niin, että heidän todellinen stressitasonsa oli kohonnut, mutta he eivät vain itse havainneet tätä. Hänen mukaansa tunteet voivat vaikuttaa käytökseemme ja tapaamme katsoa maailmaa, vaikka emme aina itse tiedosta niitä. Suutumme esimerkiksi jostakin mitättömästä asiasta ja vasta myöhemmin tiedostamme, että ärtyneisyytemme oli kohollaan johtuen nälästämme. Jos siis onnellisuus liittyy pääasiassa tunne-elämäämme, ei se välttämättä ole aina läpinäkyvää meille itsellemme.

Tunnetilateoria eroaa siis hedoniasta keskittymällä yksittäisten kokemusten sijasta pitkäjänteisempiin mielialoihimme. Elämäntyytyväisyysteoriasta se taasen eroaa keskittymällä tietoisen arvion sijasta tunnetason mielialoihimme, joiden suhteen tietoinen mielemme voi erehtyä. Näkemällä onnellisuuden jonkinlaisena kokonaiskuvana siitä, millä tunneilmastolla henkilö omaan elämäänsä suhtautuu, se pyrkii luomaan kolmannen vaihtoehdon näiden kahden etabloituneen teorian rinnalle. Tunnetilateoria on kuitenkin sen verran tuore teoria, että on liian aikaista sanoa, miten se tässä pyrkimyksessään tulee onnistumaan.


Onko onnellisuus ihmiselämän päämäärä?

Puhuttaessa onnellisuudesta emme useinkaan kiistele vain siitä, minkälainen psykologinen tila se lopulta on. Usein kysymys on itse asiassa siitä, minkälainen elämä on ylipäänsä tavoittelemisen arvoista. Emme siis vain kuvaile, vaan pyrimme myös arvottamaan eri elämäntapoja. Huomasimme tämän jännitteen tarkastellessamme antiikin Kreikan elämänfilosofisten koulukuntien teorioita. Ne tuntuivat samanaikaisesti olevan kertomuksia siitä, mitä onnellisuus on, ja kannanottoja siihen, minkälainen elämäntapa on inhimillisesti arvokkainta. Samaten moderni keskustelu onnellisuudesta saa usein normatiivisen sävyn: keskustelussa otetaan kantaa siihen, minkälainen elämä on elämisen arvoista.

Kysymys onnellisuudesta ihmiselämän päämääränä voidaan jakaa kolmeen osaan:
1)Onko joitakin yksilön henkilökohtaiseen kokemusmaailmaan liittymättömiä standardeja, joiden pohjalta hänen elämänsä arvokkuutta voidaan tarkastella?
2)Minkälainen yksilön henkilökohtainen kokemusmaailma on arvostettava ja tavoittelemisen arvoinen?
3)Onko kokemusmaailman arvostettavuus samaa kuin sen onnellisuus?

Ensimmäinen kysymys voitaisiin muotoilla myös Nozickin (1974) tapaan seuraavasti: ”Voiko jollakin muulla olla merkitystä, kuin miltä elämämme tuntuu sisältäpäin?” Vaikuttaisi siltä, että arvottaessamme elämää voimme arvottaa sitä monien erilaisten standardien pohjalta, joista yksilön omat kokemukset ovat vain yksi. Voimme arvioida yksittäistä elämää esimerkiksi moraalisesta näkökulmasta ja sen perusteella esittää arvioita sen arvokkuudesta tai arvottomuudesta. Tuntuu mahdolliselta sanoa, että marttyyrikuoleman kärsineen yhteiskunnallisen uudistajan elämä oli onnetonta, mutta moraalisesta näkökulmasta erittäin arvokas, melkeinpä ihanteellinen. Myös jonkinlainen esteettinen näkökulma on mahdollinen. Yleisesti ottaen elämän hyvyyttä, tavoiteltavuutta tai arvokkuutta arvioidessamme ajaudutaan väkisinkin laajoihin maailmankuvallisiin kysymyksiin. Joillekin oikea elämäntapa löytyy Jumalan asettamien käskyjen noudattamisesta, antiikissa monille ajattelijoille se vuorostaan oli kosmoksen luonnollisen järjestyksen seuraamista ja ihmisluonnon perimmäisen luonteen toteuttamista täysimittaisena. Nämä kriteerit – moraaliset, esteettiset, jumalalliset tai luonnon järjestykseen kytkeytyvät – eivät suoraan kytkeydy yksilön hyvinvointiin tai onnellisuuteen. Elämää voidaan siis pitää normatiivisesti arvokkaana sellaisista näkökulmista, jotka eivät ota kantaa yksilön omaan hyvinvointiin tai onnellisuuteen. Jos valittavana on esimerkiksi itselle kestävää hyvinvointia tuottava, mutta moraalisesti arveluttava elämäntapa, on mielekästä valita vähemmän hyvinvointia tuottava, mutta moraalisesti arvokkaampi tapa elää.

Mutta miten tahansa elämää arvotetaan, on yksilön omaa hyvinvointia ja myönteistä/kielteistä kokemusta omasta elämästään vaikeata kokonaan sivuuttaa. Eri teoriat saattavat antaa sille erilaisen painoarvon, ja jos sen arvo pyritään kokonaan kieltämään, vaatii tämä useimmiten pitkät perustelut. Yksilön hyvinvointi on siis yksi lähestulkoon ohittamaton näkökulma elämän hyvyyteen tai arvokkuuteen, mutta ei mitenkään välttämättä ainoa näkökulma.

Tästä pääsemme toiseen kysymykseen: minkälaisia ovat tavoittelemisen arvoiset sisäiset kokemukset, jotka osaltaan tekevät ihmiselämästä arvokkaan ja tavoiteltavan kokonaisuuden? Modernissa keskustelussa on ollut tapana erottaa kolme eri tapaa jäsentää normatiivista hyvinvointiamme eli sitä, minkälaiset kokemukset ja sisäiset tilat ovat yksilölle tavoittelemisen arvoisia ja toisaalta yhteisön kannalta moraalisesti arvokkaita: hedonistiset teoriat, halujen tyydytys -teoriat ja objektiivisten listojen teoriat.

Hedonistinen hyvinvointiteoria on oikeastaan edellä esitellyn hedonistisen onnellisuusteorian jatke. Ihmisen psykologinen todellisuus typistetään miellyttäviin ja epämiellyttäviin kokemuksiin ja elämää pidetään sitä parempana, mitä enemmän näitä miellyttäviä kokemuksia on verrattuna epämiellyttäviin. Ongelmana on, että ihmiset eivät useinkaan koe, että elämän arvokkuus olisi kiinni pelkästään miellyttävien tai epämiellyttävien kokemusten määrästä. John Stuart Mill (1863) esitti mieleenpainuvasti, että on parempi olla onneton Sokrates kuin onnellinen sika. Mutta vaikka erottaisimme Millin tapaan eriasteiset nautinnot toisistaan antaen toisille enemmän arvoa kuin toisille, jäljelle jää Robert Nozickin (1974) esittämä ja Matrix-elokuvan popularisoima haaste: jos meidän tulisi valita jalostettujen nautintojen täyttämän, täydellisen todentuntuisen virtuaali-elämän ja tuskien täyttämän mutta autenttisen elämän välillä, valtaosa päätyisi jälkimmäiseen. Siltä osin kuin ihmiset näin valitsisivat, he tuntuisivat arvioivan kahden vaihtoehdon arvokkuutta tai haluttavuutta laajemmin kuin pelkkänä miellyttävien ja epämiellyttävien tilojen välisenä tasapainona.

Halujen tyydytys – teoriat pyrkivät vastaamaan haasteeseen nostamalla keskiöön ihmisen omat päämäärät ja halut elämänsä suhteen: jokainen pyrkiköön elämässään haluamiinsa asioihin ja mitä paremmin ihminen pyrkimyksiään saavuttaa, sitä haluttavampi ja arvokkaampi hänen elämänsä voidaan katsoa olevan. Teoriasta on erilaisia versioita, joissa esimerkiksi tämänhetkisten halujen sijasta katsotaan elämää kokonaisuutena ja tutkitaan, kuinka paljon halujaan yksilö onnistuu koko elämänsä aikana saavuttamaan.

Haluihin keskittyvää teoriaa on kritisoitu esimerkiksi vetoamalla onnellisen orjan tai patriarkaatin musertaman naisen tapaukseen: henkilön oma tahto on murrettu ja hän on samaistunut kahleisiinsa siinä määrin, että ei enää halua mitään muuta kuin olla alistetussa asemassaan. Empiirisempi haaste tulee viimeaikaisista psykologisista tutkimuksista, joiden pohjalta vaikuttaa siltä, että ihmisten halut ja tavoitteet eivät läheskään aina tunnu tuottavan heille hyvinvointia. Onnellisuuden psykologiaan perehtyneet tutkijat ovat varsin yksimielisiä siitä, että ihmiset ovat yleisesti ottaen huonoja arvioimaan valintojensa vaikutuksia hyvinvointiinsa ja usein tavoittelevat asioita, jotka ovat heidän hyvinvoinnilleen vahingollisia – joskus jopa täysin tietoisina siitä, että tekevät hyvinvointinsa kannalta huonoja valintoja (ks. esim. Haidt, 2006; Haybron, 2008; Lyubomirsky, 2008). Haluissamme ja niiden saavuttamisessa tuntuu siis olevan kyse jostakin muusta kuin oman hyvinvointimme maksimoimisesta. Yhtenä vastauksena tämänkaltaisiin haasteisiin on esitetty, että aktuaalisten halujen sijasta tulisi katsoa niitä haluja, joita yksilöllä olisi, jos hänellä olisi täydellinen ymmärrys halujensa ja toimintansa seurauksista.

Lopulta objektiivisten listojen teoriat näkevät, että yhden yleisen hyvinvoinnin muodon sijasta elämässä on useampia, osittain itsenäisiä tavoiteltavia asioita, joiden muodostama kokonaisuus tekee elämästä arvokkaan. Meidän ei siis tulisi redusoida näitä tavoiteltavia asioita yhdeksi asiaksi, vaan tarkastella niitä itsenäisinä hyvän elämän elementteinä. Esimerkiksi Martin Seligmanin (2011) hyvinvointiteoria esittää, että on viisi seikkaa, joita tavoittelemme niiden itsensä vuoksi: myönteiset tunteet, aikaansaaminen ja saavuttaminen, tekemiseen uppoutuminen, merkityksellisyys ja lämpimät suhteet toisiin ihmisiin. Psykologinen hyvinvointi on vuorostaan psykologiassa paljon käytetty hyvinvointiteoria, jossa on kuusi elementtiä: itsensä hyväksyminen, laadukkaat ihmissuhteet, autonomisuus, ympäristön hallinta, merkityksellisyyden kokeminen sekä henkilökohtainen kasvu (ks. Ryff, 1989).

Tämänkaltaisten listauksien kohdalla herää kysymys, kuka päättää, mitä asioita listalle tulee. Voimmeko filosofeina tai psykologeina kertoa tyytyväiselle misantroopille, että hän ei voi olla onnellinen, koska hänellä ei ole läheisiä ihmissuhteita? Hyvinvointilistauksen rakentaminen näyttäisi edellyttävän jonkinlaista kiinteää näkemystä ihmisluonteesta, jossa lyödään lukkoon, mitkä ovat yleisesti hyvät asiat ihmiselle, yksilön omasta kokemuksesta riippumatta. Tässä mielessä listan oikeellisuus on lopulta empiirinen kysymys. Tällöinkin nousee kysymys siitä, millä mittarilla listan oikeellisuutta mitataan. Vaikuttaisi siltä, että useimmiten listan onnistuneisuutta arvioidaan sen perusteella, kuinka vahvasti listalla olevat asiat vaikuttavat henkilön hyvinvointiin, jota tällöin mitataan myönteisinä tunnekokemuksina tai tyytyväisyytenä elämään. Listojen oikeutus vaikuttaa siis jossakin määrin palautuvan muihin onnellisuus- ja hyvinvointiteorioihin.

Kaiken kaikkiaan meillä ei vaikuta olevan mitään yksiselitteistä kaikkien hyväksymää vastausta siihen, minkälainen ihmiselämä on tavoittelemisen arvoista. Keskustelu jatkuu ja voimme olla optimistisempia tai pessimistisempiä sen suhteen, onko koskaan mahdollista löytää jonkinlaista kaikkien hyväksymää ratkaisua. Monet ovat sitä mieltä, että parasta on vain hyväksyä se, että eri ihmiset arvioivat elämän hyvyyttä eri tavoin. Toisaalta yhteiskunnallisen päätöksenteon tasolla tarvitsemme välttämättä jonkinlaista yhteisymmärrystä siitä, minkälaiset asiat ja elämäntavat ovat edistämisen arvoisia. Keskustelu ihmiselämän jaetuista päämääristä (kuten onnellisuudesta) on arvokasta, koska se vaikuttaa pitkällä tähtäimellä niihin arvoihin ja ideaaleihin, joiden pohjalta yhteiskuntaamme tulevaisuudessa rakennetaan.


Yhteenveto: Yksi vai useampia onnellisuuksia?

Tässä artikkelissa on käyty lävitse muutamia filosofian historian ja nykykeskustelun keskeisiä näkemyksiä onnellisuudesta. Kaiken kaikkeaan tarkastelu osoittaa, että onnellisuus ei ole niin yksiselitteinen asia kuin miten se arkiajattelussa usein esitetään. Tunnumme kytkevän monia erilaisia asioita yhteen, kun puhumme onnellisuudesta. Tämän vuoksi jotkut alan tutkijat ovat päätyneet ehdottamaan, että koko sanasta onnellisuus tulisi luopua. Esimerkiksi positiivisen psykologian uranuurtaja Martin Seligman totesi hiljattain: ”Itse asiassa inhoan sanaa onnellisuus. Se on niin liikakäytetty, että se on menettänyt kaiken merkityksensä. Se ei toimi tieteellisenä terminä eikä siitä ole myöskään käytännön päämääräksi kasvatuksessa, terapiassa, politiikassa tai edes henkilökohtaisessa elämässä.” (Seligman, 2011: 9)

Vaarana siis on, että kun eri ihmiset tulkitsevat onnellisuutta eri tavoin, aiheuttaa sen käyttö vain turhia sekaannuksia. Vaihtoehtoisesti voisi esittää, että tarvitsemme rikkaamman myönteisiä tunnetiloja kuvaavan sanaston. Olisi hyödyllistä, jos käytössämme olisi sanasto, jossa nautinnot, myönteiset tunnetilat, tunnetaipumukset, elämäntyytyväisyys ja onnistunut elämä nähdään selkeästi eri asioina – toki asioina, jotka usein vaikuttavat toinen toisiinsa, mutta siltikin erillisinä. Erityisesti keskustelua selkeyttäisi, kun muistettaisiin, että onnellisuus yksilön tilaa kuvaavana terminä on eri asia kuin yksilön kannalta tavoittelemisen arvoinen tila. Tämänkaltainen käsitteellinen selkeys auttaisi sekä omasta onnellisuudestaan kiinnostuneita kansalaisia että filosofista yhteisöä käymään aiheesta keskustelua mahdollisimman hedelmällisellä tavalla.


Suositeltavaa jatkolukemista

Annas, Julia (1995). The morality of happiness. Oxford University Press, New York.
Annas käy teoksessa seikkaperäisesti lävitse antiikin keskeisten ajattelijoiden ja koulukuntien näkemykset onnellisuudesta, hyveistä ja laajemmin ottaen etiikasta.

Aristoteles (2008). Nikomakhoksen etiikka. Suom. Simo Knuutila. Gaudeamus, Tampere.
Aristoteleen klassikkoteos, jossa hän esittelee oman näkemyksensä onnellisesta ja hyveellisestä elämästä.

Bentham, Jeremy (1789). An Introduction to the Principles of Morals and Legislation. T. Payne & Son, Lontoo.
Bentham valaa perustan hedonistiselle onnellisuuskäsitykselle tässä utilitarismin perusteoksessa.

Cahn, Steven & Vitrano, Christine (toim.) (2008). Happiness: Classic and contemporary readings in philosophy. Oxford University Press, New York.
Tiettävästi ainoa onnellisuuden filosofiaa käsittelevä artikkelikokoelma kerää yhteen keskeisiä onnellisuutta koskevia kirjoituksia läpi länsimaisen filosofian historian.

Haybron, Daniel (2008). The pursuit of unhappiness: the elusive psychology of well-being. Oxford University Press, New York.
Haybronin teos antaa kattavan kuvan eri onnellisuusnäkemyksistä niin nykyfilosofian kuin psykologiankin puolella samalla kun se puolustaa hänen omaa tunnetilateoriaansa onnellisuudesta.

McMahon, Darrin (2006). The pursuit of happiness: a history from the Greeks to the present. Allen Lane, London.
McMahon pyrkii teoksessaan johdattamaan lukijansa läpi erilaisten historiallisten onnellisuuskäsitysten alkaen antiikin Kreikasta ja päätyen nykyisen elämäntapamme kritiikkiin.

Mill, John S. (2000). Utilitarismi. (Utilitarianism, 1863). Suom. K. Saastamoinen, S. Sajama, & M. Järvenpää. Gaudeamus, Helsinki.
Mill puolustaa teoksessaan utilitaristista moraaliteoriaa ja esittelee oman näkemyksensä onnellisuuden luonteesta.

Sumner, Leonard W. (1996). Welfare, happiness, and ethics. Clarendon Press, Oxford.
Sumner käy laajasti lävitse hyvinvoinnista ja onnellisuudesta käytyä filosofista keskustelua ja puolustaa omaa versiotaan elämäntyytyväisyysteoriasta.

White, Nicholas (2006). A brief history of happiness. Blackwell Publishing, Oxford.
White pyrkii kronologisen historian sijasta erottelemaan mitä erilaisia keskeisiä kysymyksiä ja jakolinjoja onnellisuuden filosofiaan liittyy, ja miten eri aikojen ajattelijat ovat niihin vastanneet.

Von Wright, Georg Henrik. 1963. The varieties of goodness. Routledge, Lontoo.
von Wright erottelee teoksessaan onnellisuuden eri ulottuvuuksia tarkkanäköiseen tyyliinsä ja esittää oman näkemyksensä onnellisuudesta yksilön pitkäkestoisena myönteisenä tilana.

Kirjallisuus

Bok, Sissela (2010). Exploring happiness: From Aristotle to brain science. Yale University Press, New Haven, CT.

Davis, Wayne (1981). Pleasure and happiness. Philosophical Studies, 39(3): 305–317.

Diogenes Laertios (2002). Merkittävien filosofien elämät ja opit. (Suomennos M. Ahonen). Summa.

Epictetus. (108 AD) [1925]. The Discourses as reported by Arrian, the Manual, and Fragments. Harvard University Press, Cambridge, Mass.

Feldman, Fred (2010). What is this thing called happiness? Oxford University Press, Oxford.

Hadot, Pierre (2010). Mitä on antiikin filosofia? Suom. T. Kilpeläinen. Niin & Näin kirjat, Tampere.

Haidt, Jonathan (2006). The happiness hypothesis. Basic Books, New York.

Haybron, Daniel (2007). Do we know how happy we are? On some limits of affective introspection and recall. Nous, 41(3): 394–428.

Haybron, Daniel (2001). Happiness and pleasure. Philosophy and Phenomenological Research, 62(3): 501–528.

Hobbes, Thomas (1651) [1985]. Leviathan. Penguin Books, London.
Kant, Immanuel (1785). Grounding for the metaphysics of morals. Teoksessa W. A. Wick (Toim.), J. W. Ellington (Käänt.), Immanuel Kant - Ethical Philosophy. Hackett Publishing Company, Indianapolis, In.

Locke, John (1690) [1976]. An Essay Concerning Human Understanding. Dent, London.

Lyubomirsky, Sonja (2008). The how of happiness: A scientific approach to getting the life you want. Penguin Press, New York.

Nozick, Robert (1974). Anarchy, state, and utopia. Basic Books, New York.

Nussbaum, Martha & Sen, Amartya (toim.) (1993). The quality of life. Oxford University Press, New York.

Ryff, Carol (1989). Happiness is everything, or is it? Explorations on the meaning of psychological well-being. Journal of personality and social psychology, 57(6): 1069–1081.

Schwartz, Norbert & Strack, Fritz (1999). Reports of Subjective Well-Being: Judgmental processes and their methodological implications. Teoksessa D. Kahneman, E. Diener, & N. Schwartz (toim.), Well-Being: The Foundations of Hedonic Psychology: 61–84. Russell Sage Foundation Press, New York.

Seligman, Martin (2011). Flourish: A Visionary New Understanding of Happiness and Well-being. Free Press, New York.

Sidgwick, Henry (1874) [1907]. The methods of ethics. MacMillan and Co, London.

Suikkanen, Jussi (2011). An improved whole life satisfaction theory of happiness. International Journal of wellbeing, 1(1): 149–166.

Taylor, Charles (1995). Autenttisuuden etiikka. Suom. T. Soukola. Gaudeamus, Helsinki.

Tiberius, Valerie (2008). The reflective life: living wisely with our limits. Oxford University Press, New York.

Internet-lähteet

Daniel Haybron: Happiness. Stanford Encyclopedia of Philosophy: http://plato.stanford.edu/entries/happiness