Miksi vastustan siveysopetuksen pakollisuutta?

Tekijät: Virkkunen Paavo
Julkaistu: 1922
Julkaistu filosofia.fi sivustolla: 20.03.2013

Paavo Virkkunen, Miksi vastustan siveysopetuksen pakollisuutta?
Kasvatus ja koulu 2/1922. s. 39-51.


Julkaistu Filosofia.fi-portaalissa osana kokoelmaa:

Siveysoppi ja uskonnonopetus. Katsomus-, koulutus- ja kulttuuripoliittinen kiista 1900-luvun alussa. Toim. Tuukka Tomperi. Filosofia.fi, Eurooppalaisen filosofian seura ry, Tampere 2013. <http://filosofia.fi/siveysoppi>


Litterointi ja verkkoeditointi: Elina Halttunen-Riikonen, Miika Haverinen, Tuukka Tomperi.

***
Paavo Virkkunen -artikkeli wikipediassa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Paavo_Virkkunen


Paavo Virkkunen


Miksi vastustan siveysopetuksen pakollisuutta?

 


Professori M. Soinisen kirjoitelman johdosta.


Kasvatus ja Koulun viime numerossa professori Soininen pitkässä kirjoitelmassa käsittelee mm. sivistysvaliokunnan mietinnössä suunniteltua siveysopetuksen pakollisuutta ja minun valiokunnan enemmistön päätöstä vastaan tekemääni vastalausetta. Omasta puolestani olisin pitänyt sopivampana, että virallista asiakirjaa samat henkilöt, jotka sen laatimisessa ovat olleet vastakkaisella kannalla ja vielä eduskunnassa tulevat taistelemaan kumpikin käsityksensä puolesta, eivät ennen ratkaisua olisi käsitelleet suuren yleisön edessä. Kun professori Soininen näin kuitenkin on tehnyt, on hänen esiintymisestään seurauksena ainakin se, että minä leimaan hänen kirjoitelmansa suuresti yksipuoliseksi ja olen pakotettu täten tarjoamaan oman osuuteni tähän hänen aloittamaansa julkiseen ajatusvaihtoon.

 


I.


Jotta ajatusvaihto pysyisi asiallisena ja jossakin määrin kävisi hedelmälliseksi lukijalle, katson ensin tarpeelliseksi asettaa , näkyviin ne todelliset vastakohdat, joista on kysymys, kun tahdotaan lainsäädännössä tehdä kaikille kansakoulun oppilaille pakolliseksi se siveysopetus, jonka uutuutta professori Soininen ajaa innokkaammin kuin kukaan toinen. Minun silmissäni on hänen kirjoitelmansa oleellisin puute siinä, että hän ei sanallakaan mainitse sitä lainsäädännöllistä yhteyttä, johon puheenaoleva opetuksellinen uutuus nykyään kuuluu. Tämä yhteys taas on yksi määrääviä syitä minun kannanotolleni.


Eroavaisuus meidän mielipiteittemme välillä ei näet ensi sijassa ole siinä, mistä professori Soininen, kumma kyllä, sen tahtoo etsiä. Hän levittelee lukijan eteen paljon sellaisia asioita, joiden pääasioihin minä en ainoastaan voi yhtyä, vaan pidänpä niitä nykyaikana itsestänsä selvinä. Kun hän valittaa, että luonnetta muodostava kasvatuspuoli on kouluissamme yleensä heikosti edustettu; kun hän todentaa, että nykyaikainen koulu kumminkin on pyrkinyt toiminnassaan ja erityisesti muutamien, soveltuvien opetusaineitten edustamisessa antamaan opetukselle eetillistä elämää koskettelevan sävyn; kun hän ylistelee Fr. W. Foersteriä aikamme suurimpana pedagogina; vieläpä kun hän, Foersteriinkin nojautuen, alleviivaa kristinuskonopetuksen heikkouksia, - niin


39



minä pitkin matkaa voin häntä seurata. Mutta tästä lähtien tiemme erkanevat. Kun professori Soininen edelläolevasta tekee sen johtopäätöksen; että minun kannaltani on näin ollen sekä epäjohdonmukaista että väärin kieltää siveysopetukselta itsenäisen, järjestelmällisesti harjoitetun opetusaineen asemaa kansakoulussa, niin on minun vastaaminen, että ei minun kantani ole väärä,· vaan päinvastoin professori Soinisen oma johtopäätös. Tämän pyydän saada osoittaa.


Professori Soininen ummistaa silmänsä lainsäädännölliseltä yhteydeltä, josta tällä kertaa on kysymys.


Tämä yhteys on seuraava.


Kysymys oppilasten osanotosta yleisen koulun kristinuskonopetukseen täytyy tulla uudelleen järjestetyksi yleisen uskonnonvapauteen sisältyvistä vaatimuksista. Eduskunnan lepäämään hyväksymässä uskonnonvapauslaissa määrää 8 §: »Jos uskonnonopetusta valtion tai kunnan ylläpitämässä tai avustamassa kansakoulussa, oppikoulussa tai muussa oppilaitoksessa annetaan jonkun uskontokunnan opin mukaan, on oppilas, joka kuuluu toiseen uskontokuntaan tai joka ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, edusmiehen vaatimuksesta vapautettava sellaisesta uskonnonopetuksesta».


Tällä uskonnonvapauslain määräyksellä on laaja kannatus uskonnollisesti muutoin hyvin eri tavalla ajattelevien ihmisten keskuudessa. Sen on tehnyt välttämättömäksi henkisten virtausten ja elämänkatsomusten erilaisuus nykyaikana. Kristittyinä valitamme, mutta emme voi muuta kuin merkitä tosiasiana sitä ilmiötä, että monet aikamme ihmiset, myöskin kouluiässä olevien lasten vanhemmat ja edusmiehet ovat elämänkehityksessään joutuneet kielteiseen käsitykseen kristinuskon elämänarvosta. Toiset edustavat kielteisyyttään vain omassa yksityisessä elämässään, tahtomatta tuoda käsitystään vaativammalla tavalla esille julkisuudessa. Toiset taas katsovat asiakseen edustaa ja edistää kielteisyyttään myöskin niin radikaalisesti, että he haluavat pidättää lapsensa kaikesta kristinuskonopetuksesta, pitäen sitä lastensa henkiselle kehitykselle vahingollisena. Oikeus pidättää lapsiansa saamasta opetusta elämänkatsomuksessa, jota he tietoisesti vastustavat, täytyy näillä vanhemmilla olla; luonnollisesti heitä toisaalta kohtaa myöskin kaikki se vastuu, mikä oikeuden käyttämisestä seuraa. On valitettavaa, mutta emme mahda mitään sille, että nykyaikaisten ihmisten täytyy näissä elämän syvimmissä kysymyksissä, niiden käytännöllisessä ajamisessa leiriytyä erilleen.


Yleinen koulu, joka tahtoo palvella kaikkia ja varsinkin oppivelvollisuuslain astuttua voimaan koteuttaa kaikki lapset saman katon alle, on velvollinen elämänkatsomuksen kysymyksissä alttiisti järjestelemään


40




toimintansa siten, että se voisi tyydyttää kaikkia vanhempia siinä määrässä, kuin sille mahdollista on.


Uskonnonvapauslain mukana esiintyy uutena tarpeena koulun toiminnassa hankkia kristinuskonopetuksen sijasta jotakin vastiketta niille lapsille, joita heidän edusmiehensä lain antamalla luvalla pidättävät edellämainitusta opetuksesta. Saattaa ajatella vastikkeena yleistä uskonnonhistoriaa tahi uskonnotonta siveysoppia, ehkä mieluimmin molempia yhdessä. Professori Soininen ja sivistysvaliokunnan enemmistö ovat katsoneet, että vastikkeena on oleva yksinomaan siveysopetus. Tämä opetus täytyy sisällykseltään ja harjoitukseltaan järjestää sellaiseksi, että se tyydyttää nimenomaan niitä uskonnottomia vanhempia, joiden elämänkatsomus ei salli heidän lapsilleen annettavan kristinuskonopetusta. Jonkunlainen siveysopetus voitaneenkin järjestää tällaiseksi.


Kun yleinen koulu toisaalta pakottaa kaikkia vanhempia lähettämään lapsensa luokseen, niin toisaalta muodostavat ajan ja elämän olot sen toiminnan sellaiseksi; että elämänkatsomuksen ja siveellisen elämäntaidon opetuksessa lasten eräissä tapauksissa täytyy olla erillään, niinkuin heidän vanhempansakin näissä kysymyksissä elämässä ovat erillään. Muulla tavoin emme saa uskonnon- ja omantunnonvapautta toteutetuksi, niinkuin kuitenkin kaikki haluamme. Silti koulussa ei puutu yhteyttä kaikkien lasten kesken, ei siveellisenkään elämäntaidon asioissa, yhtä vähän kuin elämässä puuttuu yhteyttä lasten vanhempienkaan kesken. Elämän todellisuus asettaa, kaikista elämänkäsityksen eroavaisuuksista huolimatta, vierekkäin heidät, asettaa heidät riippuvaisiksi toisistaan ja panee heitä palvelemaan toisiansa.


Näissä oloissa muodostuu, ja uskonnonvapauden nimessä saa muodostua, asema seuraavaksi.


Se kristinuskonopetus, jota yleinen koulu antaa, ei tyydytä uskonnottomia vanhempia. Sentähden heillä on oikeus pidättää lapsiansa siitä. Yhtä vähän saattaa näitä vanhempia tyydyttää siveysopetus, joka perustuu uskontoon. Protestanttinen uskonnonkäsitys ei tiedäkään mistään oleellisesta erosta kristinuskon ja siveellisyyden välillä. Pitäähän uskon tehdä työtä rakkaudessa. Kristilliseltä kannalta katsoen pitää siveysopetuksen olla kristillistä ja kristinuskonopetuksen siveellistä; muutoin eivät kumpainenkaan ole sitä, mitä niiden tulee olla.


Yhtä vähän kuin uskonnottomat vanhemmat, jos heidän vakaumuksensa on siinä määrin todellista, että he pidättävät lapsensa kristinuskonopetuksesta, saattavat hyväksyä uskonnollista siveysopetusta, saattavat kristilliset vanhemmat luovuttaa lapsensa uskonnottomalle siveysopetukselle, kaikkein vähimmin sellaiselle, jonka (samalla) pitää


41




olla vastikkeena niille oppilaille, joita heidän vanhempansa pidättävät kristinuskonopetuksesta. Pakottaa heitäkin ottamaan osaa opetukseen, joka varsinaisesti järjestetään täyttämään uskonnonvapauslain synnyttämää, opetuksessa ilmaantuvaa aukkoa, joka avautuu uskonnottomien vanhempien lapsille, olisi uskonnonvapauden loukkaamista näihin vanhempiin nähden.


Että professori Soininen ei sanallakaan mainitse tätä uskonnonvapauslain luomaa asiantilaa, on minulle vallan käsittämätöntä. Kuitenkin on hän itse ministerinä antanut eduskunnalle yleistä uskonnonvapautta koskevan lakiehdotuksen ja näin ollen tietänee vetää siitä nekin tärkeät johtopäätökset, joihin olen viitannut. Hän tekee parhaansa tyynnyttääkseen kristittyjen vanhempien levottomia mieliä lupaamalla, että hänen ajamansa pakollinen siveysopetus tulee järjestettäväksi sille vakavasti uskonnolliselle pohjalle, jota erittäinkin Fr. W. Foerster edustaa moraalipedagogiikassaan. Itsessään on, kuten ylempänä huomautin, protestanttisen käsityksen mukaan, joka elimellisesti sitoo uskonnon ja siveellisyyden toisiinsa, ristiriitaista puhua, niinkuin professori Soininen tekee, uskontoon perustuvasta siveysopetuksesta, mutta samalla vaatia tätä erotettavaksi kristinuskonopetuksesta. Toiseksi pelkään, että hän on luvannut sellaista, jota hän kentiesi ei jaksa täyttää. Aseman luoja ei aina hallitse tilanteen kehitystä. Kristilliset vanhemmat todella, ja mielestäni syystä, pelkäävät, että siveysopetuksen tekeminen pakolliseksi tulee olemaan alkuna kristinuskonopetuksen horjuttamiselle sen nykyisestä asemasta, vaikka professori Soininen itse ei tällaista kehitystä tahtoisikaan.


Todistuksia kysytään. Enteitä on olemassa jo tuoreessa puussa. Valtioneuvostossa, jonka nykyisissä jäsenissä ei saa edellyttää erityistä vihamielisyyttä vaan päinvastoin osaksi ehkä lämmintäkin myötämielisyyttä kristinuskonopetusta kohtaan, on tapahtunut se odottamaton oireellisuus, että kansakoulun opetusaineiden luettelossa on »uskonto» siirretty, tosin ei viimeiseksi, kuten eräs ministeri on tahtonut, mutta perinnäiseltä, ensimmäiseltä sijaltaan kuitenkin pois; tarkoitus ei ole voinut olla mikään muu kuin mielenosoituksellinen. Sivistysvaliokunnan enemmistönkin mielestä tällainen mielenosoitus sentään oli arvoton. Viimemainitussa valiokunnassa vakuutettiin yleisesti, jopa vasemmistonkin taholta, joka mietintöön liitetyssä vastalauseessaan tahtoi kokonansa poistaa tunnustuksellisen kristinuskonopetuksen ja sen sijaan asettaa yleisen uskonnonhistorian, että suunniteltu siveysopetus mielellään saisi levätä Jeesuksen (Uuden Testamentin) perustuksella. Mutta kun siitä, kaiken epäselvyyden poistamiseksi, pyysin nimenomaista lausuntoa lakitekstiin, ei professori Soininenkaan sitä kannattanut. Se lausunto


42




sivistysvaliokunnan mietinnössä, johon professori Soininen viittaa, ei anna mitään varmuutta suunnitellun siveysopetuksen sisällyksestä. Asiallisesti on lausunto sitä paitsi ristiriitainen.


Valmistaessaan piakkoin pidettävää puoluekokoustaan on sosiaalidemokraattisen puolueen puoluetoimikunta, erään tehdyn ehdotuksen johdosta, jossa vaadittiin ripeää toimintaa mm. uskonnonopetuskysymyksen ratkaisemiseksi »jyrkkään suuntaan», voinut ilmoittaa, että jo ehdotettu ja asianomaisessa valiokunnassa hyväksytty »eri oppiaineeksi siveysopetus, joka tähän asti on kuulunut uskonnonopetukseen». »Esitystä edelleen käsiteltäessä on sos.dem. eduskuntaryhmällä tilaisuus ajaa vaatimustaan, että uskonnonopetus on kokonaan poistettava ja sijalle pantava uskonnonhistoria, kuin muitakin vaatimuksia.» Siitä eduskuntaenemmistöstä, jonka avulla professori Soinisen kentiesi käy mahdolliseksi ajaa siveysopetuksen pakollisuus läpi, on valtavin osa valmis ensin erottamaan siveysopetuksen, »joka tähän asti on kuulunut uskonnonopetukseen», eri oppiaineeksi, pitäen sitä omalta kannaltaan jo saavutuksena, ja sen jälkeen vaatimaan kristinuskonopetuksen poistamista kokonaan. Eivätkö näin ollen epäilykset ja levottomuus kristillisissä vanhemmissa ole aiheellisia? Kun kerran siveysopetus on saatu säädetyksi kaikille pakolliseksi, on enemmän kuin luultavaa, että professori Soininen ei enää kykenekään määräämään sen sisällystä (pitäähän sen tyydyttää uskonnottomienkin vanhempien vaatimuksia). Ja sitten jatkuvat hyökkäykset kristinuskonopetusta vastaan niiden puolelta, jotka nyt myötävaikuttavat siveysopetuksen tekemisessä pakolliseksi.


Näistä sekä periaatteellisista että nykyhetken olojen vaikuttamista syistä minä vastustan siveysopetuksen pakollisuutta.

 


II.


Siveysopetuksen ottaminen lukusuunnitelmaan kaikille pakollisena oppiaineena on sitä vähemmän oikeutettua, kuin ei yhdessäkään sivistysmaassa, jossa tätä opetusta on annettu, ole vielä olemassa sen arvosta ja tuloksista sellaista yleistä ja yhtenäistä mielipidettä, jota meillä voitaisiin käyttää apuna samansuuntaista opetusta yriteltäessä. Päinvastoin menevät käsitykset sen merkityksestä ja mahdollisuudesta hyvinkin erilleen. Meillä ei ole edes kokeiltu tällä opetusaineella muuta kuin ehkä nimeksi; meillä ei ole olemassa mitään ainakaan yleisemmin tunnettuja tosiasioita, joiden nojalla voisi muodostaa käsitystä ehdotetun siveysopetuksen sisällyksestä ja laadusta. Kuitenkin tahtoo professori Soininen edellytyksillä, jotka ovat aivan olemattomat, ryhtyä


43




erittäin laajakantoisiin toimenpiteisiin. On mielestäni perin kohtuullinen vaatimus, että kun tahdotaan yleistyttää kansakoulussa opetusaine, jonka arvosta ja mahdollisuuksista mielipiteet kaikkialla maailmassa käyvät varsin erilleen, tahdottaisiin ja voitaisiin esittää jotakin tosiasiallista tämän opetusaineen sisällyksestä ja opetusohjelmasta. Mistään tällaisesta ei ole voitu puhuakaan.


On kyllä, väittää professori Soininen vastaan, onhan meillä esikuvana ja lähteenä, josta sopii ammentaa, Fr. W. Foersterin moraalipedagogiikka. Professorin tarkoitus näyttää olevan lisäksi lausua, että ainakaan minulla, joka lienen nimittänyt Foersteriä vuosisatamme suurimmaksi pedagogiksi, ei pitäisi olla mitään muistuttamista sitä vastaan.


Tulemme Foersteriin. Mitä minulla tässä yhteydessä on sanottavaa hänestä, jota mielelläni nimitän pedagogiseksi herättäjäkseni, rajoitan pariin näkökohtaan.


Foersterin moraalipedagogiikkaa, sellaisena kuin hän sen teorioineen ja esimerkkeineen esittää »Nuorison kasvatuksessaan», ei tietääkseni ole yhdessäkään yleisessä koulussa käytetty. En tiedä yhtään sivistysmaata, en ainoatakaan yleistä koulua, johon olisi erityisenä opetusaineena järjestetty foersteriläinen siveysopetus kaikille pakollisena kristinuskonopetuksen rinnalla, missä jälkimmäistäkin opetusta annetaan. Ei »Nuorisokasvatus» ole, niinkuin jokainen helposti huomaa kirjaan tutustuessaan, tarkoitettukaan koulu-, vielä vähemmän oppikirjaksi. Aikoinani opiskellessani Foersterin luona Zürichissä olin tilaisuudessa häneltä kuulla, että hänen kirjansa oli syntynyt kokeiluista, joita hän oli tehnyt vapaassa seurustelussa eräiden laiminlyötyjen lasten kanssa. Nämä lapset tulivat kodeista ja ympäristöstä, jossa he kasvoivat ilman mitään kristillistä vaikutusta. Heitä Foerster keräsi luokseen kotiinsa, heille hän tarjosi siveysopetuksessaan kristinuskonopetuksen vastiketta määräperäisessä tarkoituksessa siten valmistaa heitä kristinuskon elämänaarteille. Varsinaista kouluopetusta Foerster ei liene itse milloinkaan harjoittanut. En tunne yhtään koulua, jossa itsenäistä moraaliopetusta olisi annettu Foersterin ohjelman mukaan. Foerster itse on kodikkaassa piirissä harjoitellut kokeilujaan, tietenkin tarkoittamatta, että niitä suoraa päätä lähdettäisiin yleisessä kouluopetuksessa jäljittelemään.


Sellainen jäljittely ei olisikaan mahdollinen. Miten koettaakaan ajatella siveysopetuksen käytännöllistä toimittamista! Selvää on, että tämä opetus on vaikeinta, mitä opettaja koulussa saa suoritettavakseen. Se asettaa aivan erinomaisia vaatimuksia opettajan tiedolliselle ja psykologiselle älykkäisyydelle, hänen henkiselle joustavuudelleen, hänen oikealle lapsimielelleen, edes vähänkään täyttääkseen tarkoitustaan. Mitä yksi armoitettu nuorisomies, Foerster, on voinut älyllisen nerokkaasti


44

 

 


ja syvälliseen lapsipsykologiseen harkintaan ja sovelluttamiseen nojautuen saada aikaan, se ei ole tavallisten opettajien saavutettavissa. Haluaisin nähdä, millaisen oppikirjan professori Soininenkaan laatii Foersterin »Nuorisokasvatuksen» perustuksella. Eivät Ranskan moraaliopettajat varmaan ole heikkoa opettajaväkeä, eikä heidän moraaliopetuksensa ole opettajien pedagogisen alamittaisuuden takia joutunut niin huonoon huutoon, kuin se nykyään on pedagogisessa maailmassa, eikä vähimmin Foersterin arvostelussa. Epäonnistuminen johtuu opetusaineen erinomaisesta vaikeudesta, siitä, että tämä opetus oman luontonsa mukaisesti joutuu riippumaan ilmassa. Minusta tuntuu, että professori Soininen, kaikesta asianharrastuksestaan huolimatta, ei ole tarpeeksi paneutunut tämän opetuksen pedagogiseen käytäntöön, kun hän optimistisesti käy vakuuttelemaan, että Foerster helposti voitaisiin suomentaa hänen järjestämässään moraaliopetuksessa. Puhumattakaan siitä, johon edellisessä olen viitannut, että professori Soininen tuskin saa Foersterille tarpeellista tunnustusta niiden taholta, joilla myöskin on sanavaltaa, kun järjestetään vastikeopetusta uskonnottomien vanhempien lapsille.


Foersterin uranuurtava merkitys on toisaalla, kuin professori Soinisen esityksestä voisi päättää. Se ei ole siinä, että me lähtisimme jäljittelemään Foersterin esityksiä Fritzistä, Paulista, Maxista, Georgista, Willistä, Hansista, Fransista ym. (professori Soininen orjailee suorastaan nimienkin lainaamisessa!). Professori Soininen erehtyy arvellessaan, että Foersterin moraaliopetusesimerkeistä voitaisiin vähällä vaivalla laatia mehukkaampi siveysopetuksen katekismus, kuin mitä huonoon maineeseen joutuneet ranskalaiset moraalikatekismukset ovat.


Foersterin moraaliopetusesimerkit ovat enimmältä osalta nuorisopuheita, joista melkoinen määrä ei ollenkaan sovi kansakoulun asteelle, vaan edellyttää vanhempaa nuorisoa, jopa lukioastetta (esim. mainio Prometeus- kappale). Ken professori Soinisen ehdottamalla tavalla ryhtyisi jäljittelemään Foersteriä, joutuisi helposti jaaritteluihin.


Foersterin päämerkitys moraalipedagogisena uudistusmiehenä on etupäässä siinä, että hän ohjaa antamaan lihaa ja verta niille siveellisille totuuksille, joita ennemminkin, kautta kaikkien kristillisten aikojen, on lapsille kodissa ja koulussa tarjottu. Tämän hän osaa tehdä asettamalla kristallinkirkkaina ja sisällisen suostumuksemme valloittavina ihailtaviksemme ja noudatettaviksemme uudempaan yleis- ja lapsisielu-tieteeseen pohjaavia menetelmiä eetillisten totuuksien juurruttamisessa nuorisoon. Foerster on teoriassaan ja käytännössään kumoamattomasti osoittanut, miten välttämätön ja miten hedelmällinen on johdonmukainen induktio erittäin niinsanotuissa mielensuuntaamuodostavissa ope-


45




tusaineissa. Yleiselle koululle on Foerster uusi elämys etupäässä siinä osassa »Nuorisokasvatusta», jossa hän esittää, miten kaikkien aineiden opetus voidaan ja pitää, paljoa suuremmassa määrässä kuin tähän asti on tapahtunut, asettaa siveysopetuksen palvelukseen, jolloin jokainen opetusaine saa myöskin omalle toimialalleen uutta syventymistä ja kirkkautta kehitetyksi. Foersterin siveysopetus on, yleisen koulun kannalta katsoen, oleva enemmän periaate, joka elähyttää kaikkea opetusta, kuin yksinäinen opetusaineuutuus monien muiden joukossa. Näin ymmärrettynä ja omistettuna on Foersterin moraalipedagogiikka loppumaton aarreaitta sille opettajalle, opetti hän mitä ainetta tahansa, joka on antanut Foersterin lämmittää itseänsä näkemään, miten paljon hänen omassa opetusaineessaan voidaan tehdä luonteenkasvatuksen hyväksi. Heikkous on vain siinä, että kaikki opettajat eivät tätä näe eivätkä sentähden Foersteriltäkään omista niitä herätteitä, joilla hän voi rikastuttaa heidän elämäntyötänsä. Foersterin pysyväinen merkitys on siinä, että hän on lietsonut uutta, syvempää, siveellistä ja kristillistä henkeä koko opetukseen. Eikä ainoastaan opetustunteihin, vaan ehkä vielä suuremmassa määrässä koulun kokonaistoimintaan, koulun kasvatukselliseen johtoon.


Siveysopetuksen keskitys ja kokoomus, josta professori Soininen puhuu, ei synny uuden opetusaineen sijoittamisella opetussuunnitelmaan, vaan se tapahtuu siten, että koko koulutoiminta ja kaikki opetustyö kiinnittää vakavan huomion siveellisten elämänarvojen edustamiseen.


Nämäkin ovat painavia syitä, joiden takia vastustan siveysopetusta erityisenä opetusaineena yleisessä koulussa. Kansakoulun kehityskannalla oleville oppilaille sellaisesta tulee mahdottomuus. Toinen on laita lukion korkeimmalla asteella filosofian alkeiden opetuksen; mutta sillä onkin toinen sisällys ja toinen tarkoitus kuin professori Soinisen ajamalla siveysopetuksella.


Professori Soininen tuo esille sellaistakin, että minun kannastani muka seuraisi, että siveysopetusta ei saisi antaa ollenkaan ulkopuolella kristinuskonopetuksen, tahi että muita kirjoja, kuin kristillisiä, ei saisi painattaa. Lukija osaa edellisen esitykseni nojalla antaa tällaisille lauselmille niille kuuluvan arvon. Jään ihmettelemään, että professori Soininen katsoo voivansa käyttää tällaisiakin todisteluperusteita.



III.


Eri opetusaineet käyttävät, sen mukaan kuin niiden oma sisällys antaa tilaisuutta, eri määrässä hyväkseen Foersterin moraalipedagogiikan


46




uusia periaatteita ja opetusmenetelmällisiä ohjeita. Mutta tässä edullisessa asemassa ei ole mikään opetusaine sillä tavoin kuin kristinuskonopetus.


Joudumme koskettamaan kysymystä kristinuskonopetuksen opetuksellisesta asemasta ja arvosta nykyaikana.


Professori Soininen koettaa ensin osoittaa nykyaikaisen kristinuskonopetuksen puutteellisuuksia ja heikkouksia voidaksensa kritiikkinsä nojalla tehdä seuraavan johtopäätöksen: kristinuskonopetus ei kykene antamaan sitä siveysopetusta, joka nykyaikaisessa koulussa monista syistä on välttämätön. Niinpä on sen täydentämiseksi tarpeellista järjestää erikoista, kokoilevaa ja keskittävää siveysopetusta.


Mitä ensinnäkin professori Soinisen kritiikkiin tulee, voin ottaa sen tavallaan täydestä. Foersterin lausunnot, joita professori Soininen laajalti lainailee, tosin pitävät silmällä toisia oloja kuin meillä vallitsevia, mutta myönnettäköön, että niillä on osittaista kantavuutta meilläkin. Kritiikistä ei ole muuta kuin etua kristinuskonopetuksen uudistamiselle. Tosin voidaan ainakin tieteelliseltä tarkastajalta, sellaiselta kuin professori Soininen on, vaatia, että hän osaa asettaa kritiikkinsä oikeita historiallisia taustoja vastaan. Kristinuskonopetuksen puutteellisuudet ovat katseltavat ja arvioitavat yleisen koulukehityksen valaistuksessa. Älyperäisyyden palvominen on yleisesti rasittanut ja tehnyt yksipuoliseksi kaikkea kouluopetusta monien sukupolvien ajat. Foerster arvostelee kristinuskonopetustakin, mutta laajemmin ja terävämmin hän arvostelee koko kouluopetusta ja koko koulutoimintaa. Vasta viimeisen miespolven koulupedagoginen elämäntyö on suuresti irroittanut intellektualistisen valtakäsityksen kahleita. Se on tuonut uusia opetus- ja elämänarvoja kouluopetuksenkin tavoiteltaviksi.


Tosiasia on, että ei yhdenkään toisen opetusaineen alalla uudistusliike ole vaikuttanut niin hedelmöittävästi kuin kristinuskonopetuksen piirissä. Ei mikään opetusaine, siinä määrin kuin kristinuskonopetus, ei kirjallisuuden lukeminenkaan, ponnistele nykyään opetuksen syventämiseksi välittömän kokemuksen, intuition, henkisen mukanaelämisen ja muiden syvempien sisällisten liikkeiden ottamisella opetuksen palvelukseen. Jokainen asiantuntija, joka esim. ryhtyisi kirjoittamaan koulutoiminnan yleisdidaktiikkaa ja -metodiikkaa, tämän tunnustaa. Voihan ankaralla kädellä sovittaa Foersterin lausuntoja kristinuskonopetuksen harjoittamisesta Suomen kansakouluun, kuten professori Soininen tekee; toisaalta pitäisi, käytännöllisen kokemuksen rinnalla, jo sellaisten kirjojen, kuin Akseli Rainion ja Siviä Heinämaan kristinuskonopetuspedagogiikkojen, tuoda arvostelijalle senkin vakuutuksen, että yleinen koulu meillä kulkee kristinuskonopetuksessaan jo uusia teitä.


47

 



Mitä uusia teitä? Juuri sellaisia, joille Foerster johtaa. Foerster on omistanut »Nuorisokasvatuksensa» nimenomaan papeillekin, ei tietenkään siinä tarkoituksessa, että kristinuskonpedagogit ryhtyisivät erityisenä opetusaineena harjoittamaan hänen siveysopetustaan, vaan ajatellen, että hänen kirjansa avaisi uusia uria nimenomaan myöskin heidän opetukselleen. Näin onkin laita. Foerster merkitsee erityisesti kristinuskonopetukselle uutta elämystä siinä, että hän johdonmukaisesti asettaa tämän opetuksen induktion pohjalle ja siitä erinomaisella tavalla tekee kaikki lapsi- ja yleispsykologiset johtopäätökset. Eihän Foerster itsekään tarkoita koko elämäntyöllään, joka liikkuu laajalti myöskin ahtaasti pedagogisten ammattikysymysten ulkopuolella, muuta kuin valaa kristinuskon uutta henkeä nykyajan onttoihin oloihin, mutta tehdä tämä niin, että uusi aika pyrkimyksen ymmärtää ja omistaa ja uudelleen löytää itsensäkin kristinuskon elämänvoimien kosketuksessa.


Olen vastalauseessani väittänyt: »Pakollinen siveysopetus ei kykene tuomaan mitään lisää siihen, mitä kristinuskonopetus tarjoaa, kun sitä harjoitetaan nykyaikaisten kasvatusopillisten ja sielutieteellisten näkökohtien mukaan». Väitteeni pysyy. Mitä itsenäiseltä siveysopetukselta puuttuu ja parhaimmassakin tapauksessa aina tulee puuttumaan, se on itsestänsä tarjona kaikessa raamattuopetuksessa: tuo verrattomasti elävä ja henkisesti tarttuva, elämästä otettu ja elämään- johtava havaintopohja. Tämän klassillisuudessaan ainoalaatuisen ainehiston korvausta ei siveysopetus milloinkaan voi tuoda. Sitä vastoin siveysopetuksen sielutieteellisiä näkökohtia ja metodisia ohjeita raamattuopetus mielellään käyttää rikastuttamisekseen.


Minäkin käytän vain yhtä esimerkkiä, joka on valaisevampi kuin professori Soinisen poikajuttelu. Foerster käsittelee myöskin kymmenten käskyjen opettamista. Kuinka nurinkurista olisikaan ryhtyä kouluissa, joissa opetetaan kristinuskoa, järjestämään erikoista siveysopetusta näistä käskyistä Foersterin ohjeitten mukaan, sen sijaan että itse kristinuskonopetuksessa käyttäisi hyväkseen hänen näkökohtiansa. Juuri sentähden, että raamattuopetuksen havaintopohja aina tulee puuttumaan itsenäisessä siveysopetuksessa, se tulee muodostumaan niin lohduttoman vaikeaksi tavalliselle opettajalle, joka siitä ei pääse yli eikä ympäri. Sitä vastoin tarjoaa kristinuskonopetus aina sen tuen, minkä opettaja opetuksensa kululle saa konkreettisesta lähtökohdasta ja yhtä selvästä päämäärästä. Foerster harjoittaa kymmenten käskyjen opetusta omaan tapaansa sellaisille lapsille, jotka eivät muutoin saa niistä osaa. Mutta kuinka voi minkään pedagogisen järjen nimessä yrittääkään puolustaa käskyjen opettamista toisessa yhteydessä vielä varsinaisen kristinuskonopetuksen lisäksi? Foersteriä saattaa määrätyissä oloissa


48




hyvin ymmärtää; professori Soinisen puuhia meikäläisissä oloissa tuskin ensinkään.


Tässä lisäksi syy, minkätakia vastustan siveysopetusta kristinuskonopetuksen rinnalla kaikille pakollisena opetusaineena.

 


IV.


Olen lausunut, että ammattiviranomaisista, opettajista ja kouluviranomaisista suuri enemmistö on asettunut jyrkästi vastustamaan siveysopin ottamista kansakoulun ohjelmaan pakollisena opetusaineena. Professori Soininen pitää tätä ilmoitustani »odottamattomana».


Kouluviranomaisilla tarkoitan kouluhallitusta ja kansakoulujentarkastajia. Omassa virastossaan on professori Soininen saanut ehdotukselleen yhden äänen enemmistön, senkin ehkä siten, että yksi neuvospöydän ääressä istuva kouluneuvos sai olla ääntään antamatta (mikä minun käsittääkseni oli lainvastainen myönnytys puheenjohtajan puolelta). Kansakoulujentarkastajien piirikokouksessa ainoastaan jokunen puolusti professori Soinisen ehdotusta. Kansakoulunopettajien piirikokousten lausuntoja olen heidän äänenkannattajastaan lukenut pitkin vuotta 1921. Ne ovat nähdäkseni kaikki olleet kielteisellä kannalla. Kuluvan vuoden tammikuussa kokoontuneen opettajaneuvoston 26 jäsenestä on 24 asettunut jyrkästi vastustavalle kannalle siveysopetuksen pakollisuuden suhteen. Kumpaisenko käsityskannalla, professori Soinisenko vai minun, opettajien mielipiteistä on lopullinen oikeus, tullee kyllä pian näkyviin.


Olen itseltäni kysynyt, mitkä syyt määräävät professori Soinista sillä tarmolla, jonka hän asialleen on omistanut, ajamaan siveysopetuksen pakollisuutta. Kokemukseen ja käytäntöön hän ei ensinkään voi nojautua. Esitöihin hän ei voi viitata, ei kotimaisiin eikä ulkolaisiin. Sekä teoriassa että käytännössä on kaikki avoinna, kaikki epävarmaa, kaikki vastaisten kokeilujen varassa. Luulisi, että ensin olisi hankittava ainakin jotakin tästä välttämättömästä. Professori Soinisen mielestä se ei ole tarpeellista. Hän on valmis ensin lainsäädännöllä velvoittamaan kaikkia opettajia opettaman siveysopetusta ja kaikkia vanhempia alistuttamaan lapsensa sitä vastaanottamaan. Sitten, kun asia on saatu pakolla läpiajetuksi, seuraavat kait helposti kaikki käytännölliset toimenpiteet. Niiden suhteen professori Soinisella ei liene mitään epäilyksiä.


Meillä on jo yksi esimerkki tämäntapaisesta lainsäädännöstä koulualalla. Pian kaksi vuotta sitten oli professori Soininen valmis säätämään kansakoulun oppikirjojen ottamisen valtion monopoliksi. Huolimatta kaikista, mielestäni asiallisiin, kumoamattomiin tosiseikkoihin


49




perustelluista vastaväitteistä, joita mm. näiden rivien kirjoittaja valiokunnassa ja eduskunnassa teki esittäen, että hankkeen toteuttaminen oli käytännössä mahdoton, ei asia professori Soinisen mielestä ensinkään ollut mahdoton, vaan päinvastoin pikaisesti toteutettavissa. Kuinka on nyt käynyt? Pian kahteen vuoteen ei kouluhallitus ole voinut tehdä eduskunnan päätöksen toteuttamisen hyväksi tikkua ristiin. Päinvastoin on se viime syksynä valtioneuvostolle tekemällään alistuksella, pyytämällä itselleen vuoden ajatusaikaa, tunnustanut toteuttamisen mahdottomuuden; mikä muutoinkin on tiedossa.


Pelkään, että siveysopetuksen pakolliseksi säätäminen toisi samanlaisen tilanteen, jos se väkipakolla ajetaan läpi. Tietenkin voidaan lähteä sitä käytännössä toteuttamaan, mutta odotettavissa on, että yrityksestä tulee fiasko.


Joka tapauksessa on ilmeistä, että professori Soinisen tapa ajaa uudistusta, jota hän pitää hyvänä, on aivan päinvastainen Foersterin menettelyille. Foersterin pedagogiikan pääsääntö on, että ihmisiä pitää sisällisesti voittaa asialle, jonka hyvyydestä saattaa itse olla vakuutettu, mutta jota muut vielä eivät pidä sellaisena. Ulkonaisilla väkikeinoilla ei pidä ihmistä pakottaa. Näin kehoittaa Foerster kohtelemaan kasvavaa nuorisoa, sitä enemmän tietysti täysikasvuisia. Sosiaalireformaattorina Foerster ankarimmin ruoskii kaikkia niitä menettelyjä, joilla ylhäältä päin, väkipakolla, ulkonaisen auktoriteetin painolla, tilapäisen enemmistön hankkimisella koetetaan saada ihmisiä noudattamaan sellaisia määräyksiä, joihin he eivät ole sisällisesti suostuneet, joiden vahingollisuudesta ehkä päinvastoin he saattavat olla vakuutettuja. Tällainen pakkomenettely, »pakkopedagogiikka», on sitä enemmän hylättävää, kuin se työntää ihmisiä tekoihin, jotka joutuvat ristiriitaan heidän vakaumuksensa ja elämänkatsomuksensa kanssa. Missä on kunnioitus uskonnon- ja omantunnonvapautta kohtaan?


Professori Soininen on unohtanut tämän johtavan periaatteen Foersterillä, jota hän muodollisesti kutsuu avukseen. Hänellähän olisi toinen tie avoinna uudistuksensa ajamiselle. Hänellä on koekoulunsa, jossa hän voi kokeilla siihen määrään ja tarpeeksi kauan, että hän voi selvällä ohjelmalla astua julkisuuteen. Hänellä on kynänsä, hänellä on taitonsa, jolla hän voi oppikirjoja laatimalla ja muulla toiminnalla suositella siveysopetustaan. Miksi hän ei tahdo käyttää näitä keinoja, joita Foerster itse on käyttänyt ja kaikille seuraajilleen suosittelee? Professori Soininen voi olla vakuutettu siitä, että jos hän tällä tavalla toimii ihmisten valistamiseksi ja hänen onnistuu heidän vakaumuksensa voittaa, niin häntä mielellään seuraavat ne asianosalliset, jotka nyt liikehtivät levottomina hänen toimintansa johdosta ja kyselevät, onko


50




mahdollista, että vanhempien ja opettajien syvää elämänvakaumusta ja heidän käsitystään heidän lastensa parhaasta tahdotaan kohdella ikäänkuin se olisi tyhjää ilmaa.


Ajaa tällainen arkaluontoinen, vastakkaisia mielipiteitä herättänyt uudistus arveluttavan enemmistön avulla lainsäädännössä päätökseen, vaikka ei ole yrittänytkään sille yleisessä tietoisuudessa ja julkisessa elämässä valmistaa maaperää, se ei voi olla kansanvaltaista menettelyä. Se on vanhempia ja opettajia kohtaan diktatuuria. Kaikkein vähimmin osoittaa asian tällainen ajaminen kunnioitusta ja uskollisuutta Foersterin moraalipedagogiikan henkeä kohtaan.


51