Aikamme kulttuuri ja sosiaalis-eetillinen kasvatus

Julkaistu: 1921
Julkaistu filosofia.fi sivustolla: 16.05.2013

A.R. Rosenqvist, Aikamme kulttuuri ja sosiaalis-eetillinen kasvatus.
Kasvatus ja koulu 5-6/1921. s. 202-230.


Julkaistu Filosofia.fi-portaalissa osana kokoelmaa:

Siveysoppi ja uskonnonopetus. Katsomus-, koulutus- ja kulttuuripoliittinen kiista 1900-luvun alussa. Toim. Tuukka Tomperi. Filosofia.fi, Eurooppalaisen filosofian seura ry, Tampere 2013. <http://filosofia.fi/siveysoppi>


Litterointi ja verkkoeditointi: Elina Halttunen-Riikonen, Miika Haverinen, Tuukka Tomperi.

A.R. Rosenqvist


Aikamme kulttuuri ja sosiaalis-eetillinen kasvatus.



Me elämme nykyään valtavien yhteiskunnallisten ja valtiollisten uudistusten aikakaudella, jolloin on kuumeisella innostuksella ja kiireellisyydellä ryhdytty luomaan uusia elämänmuotoja ja -ehtoja. Mutta näitten maailmaa mullistavien uudistusten pyörteessä on koululaitos vielä toistaiseksi säilynyt pääasiallisesti entisissä, hiljaisen tasaisen kehityksen luomissa muodoissa. Tämä koululaitoksen erikoinen asema onkin uudistusintoilijoille antanut aihetta leimata se yhdeksi kaikkein vanhoillisimmista yhteiskunnallisista laitoksista. Mielestämme on kuitenkin selvä asia, että jos millään niin juuri kouluja koskevien uudistusten alalla on liikuttava hellävaroen ja samalla suurella kunnioituksen tunteella entisiä, manan majoille siirtyneitä sukupolvia kohtaan. Sillä kasvatuksen alalla ei ole kysymys yksinomaan aineellisista arvoista, ei teknillisten työainesten, kuten kuolleen kiven ja metallin muokkaamisesta ja jalostamisesta, vaan päinvastoin siinä on kysymys ikuisesti elävistä, kuolemattomista ihmissieluista, joita, jos ne epäonnistuneen kasvatusmenetelmän takia turmellaan ja pilataan, ei koskaan voida millään rahalla ja aineellisilla pääomilla korvata.


Mutta tarkastellessamme nyt lähemmin, mitä nykyaika erikoisesti vaa-


202



tii nuorison kasvatukselta ja opetukselta, on meidän ensinnäkin otettava huomioon, että me olemme sivuuttaneet jo sen aikakauden, jolloin kulttuuri oli luja, muotoihinsa kangistunut, ja jolloin kasvatus voi kääntää katseensa yksinomaan taaksepäin pyhänäpidettyihin perinnäistietoihin (traditioihin), rakentaen sen arvovaltaiselle pohjalle, ja jolloin vaihtuvat sukupolvet ottivat passiivisesti vastaan ja omaksuivat kernaasti tämän kulttuurisisällön. Nykyaikamme suuret mullistukset eritoten taloudellisella ja yhteiskunnallisella alalla eivät ole voineet olla vaikuttamatta hämmennystä ja sekasortoa myöskin henkisen elämän alalla, jota on vielä lisännyt voimakas rynnistys traditioiden auktoriteettia vastaan sen lopulliseksi kukistamiseksi. Siten kulttuurimme nykyään elää nopean ja jyrkän muutoksen merkeissä, pyrkien vastustamaan kaikkia sellaisia kulttuurimuotoja, jotka muotoihinsa kangistuneina pysyvät lujan ja itsepintaisen tradition merkeissä. Jo valistuksen aikakautena, XVIII:n vuosisadan loppupuoliskolla, annettiin tälle muutokselle voimakas alkusysäys kunnes nyt vihdoin olemme pitkäaikaisen valmistelun jälkeen joutuneet ratkaisevan mullistuksen alkuvaiheisiin. Joskin vasta myöhemmät sukupolvet voivat nykyään eläviä oikeammin arvioida tämän muutoksen syvyyttä ja laajuutta, niin kaikissa tapauksissa voimme jo nykyäänkin ilmenneiden enteiden nojalla päätellä, että kulttuurimaailma ei ole vielä milloinkaan aikaisemmin saanut kokea niin syvältikoskevia ja kauaskantoisia muutoksia, lukuunottamatta ehkä niitä etäisiä aikoja, jolloin muinaisajan sortuva pakanuus ja nouseva elinvoimainen kristinusko taistelivat keskenään. Ne elämänmuodot, joissa me elämme ja liikumme, ovat suuren vuokratalon kaltaisia, jota jatkuvasti käytetään asuntona, mutta jota samalla osa osalta korjataan, niin että se lopulta tulee täydellisesti uusituksi. Ja kasvattaja on tässä koroillaan elävän rahamiehen asemassa, joka tuntee pääomansa hupenevan käsissänsä ja jonka senvuoksi täytyy ahkeroida uuden varallisuuden hankkimiseksi. Sillä kasvatuksella on tässä kaksinainen tehtävä: sen täytyy samalla kertaa tehdä oikeutta sekä vanhalle että uudelle kulttuurille ja jakaa auktoriteetin arvo oikein niiden kesken. Sen täytyy voida kunnioittaa ja pitää arvossa perinnäistietoa ja siihen nojautuvaa nykyajan kulttuuria, mutta samalla olla herkkä vastaanottamaan myöskin uuden kulttuurin vaikutuksia. Ja koska ihmisellä syntymästään asti on luontainen taipumus vanhojen vallitsevien olojen arvossapitämiseen sekä vaistomainen vastenmielisyys kaiken uuden vastaanottamiseen, niin tulisi uutta sukupolvea totuttaa kulttuuriolojen kehittyväisyyteen ja muuttuvaisuuteen, kasvattaa käsittämään elämänolotilojen uudistumista ja siten helpottaa niihin mukautumista. Kasvavaa sukupolvea tulisi totuttaa tahdikkuudella ja hellävaroen siihen, että kaikkia auktoriteetteja ei tule pitää


203




ikuisesti pysyvinä ja ehdottoman pätevinä,1 kuten tätä ennen on asian laita ollut, vaan että tässäkin suhteessa tulee kysymykseen suhteellisuus (relatiivisuus)2. Tällöin on tärkeätä opettaa nuorisoa erottamaan keskeisimmät, ikuiset hyveet ja aatteet muitten vähempiarvoisten joukosta ja tällöinkin vielä tarkoin siivilöimään ytimen ja kuoren erillensä, jotta nuoret kykenisivät alati kehittyvissä kulttuurioloissa ja yhäti muuttuvissa elämän ilmenemismuodoissa näkemään elämän ikuisesti pysyvät suuret arvot toteutettuina.


Mutta meidän täytyy samalla kasvattaa nuorisoamme suhtautumaan myöskin aktiivisesti tähän kulttuurimuutokseen. Sillä se ei tapahdu, kuten useimmat kulttuurimuutokset yksinkertaisissa olosuhteissa ja ikäänkuin automaattisesti, vaan se vaatii syvällisyytensä ja vaikeutensa takia mitä selvintä tietoisuutta ja mitä voimakkainta tahdonjännitystä ja taistelua. Tämä kulttuurimuutos vaatii paljon työtä, jotta meidän moderninen kulttuurimme ei sortuisi niiden erikoisten elämänvaarojen vaikutuksesta, jotka sitä sen omituisuuden takia uhkaavat.3 Se asettaa meille runsaasti tehtäviä, joita varten ihmiskunta ei alusta alkaen ole varustettu eikä tähänastisen historiallisen kehityksen kuluessa kasvatettu.


Meidän kulttuurimme toisena huomattavana omituisuutena on se, että sen vaikutuksesta on poliittinen, yhteiskunnallinen ja taloudellinen ja vähemmässä määrässä myös henkinen painopiste yhä enemmän ja perinpohjaisemmin siirtynyt harvalukuisemman ylemmän luokan harteilta kaikkien kansanluokkien yhteistoiminnalliselle pohjalle. Se on sellainen

____

1. Äskettäin ilmestyneessä kirjassani »Kurinpito ja kasvatus» olen lähemmin osoittanut, mitenkä tämä koulujemme alemmilla ja ylemmillä asteilla on toteutettavissa.

2. Huomautettakoon tässä sivumennen, että saksalaisen prof. Einstein'in käänteen tekevä keksintö korkeamman matematiikan ja fysiikan alalla »Ajan suhteellisuusperiaate» (»Das Relativitätsprinzip der Zeit») löytää mielestämme verrattavia yhtämukaisuuksia myös aatteellisessa maailmassa, kuten historian, kansojen psykologian, politiikan j.n.e. alalla, joskaan emme voi sitä näillä aloilla saattaa matemaattisten kaavojen muotoon. Lessing'in esitys »Ihmissuvun kasvatuksesta:», keksintöjen ja nerojen historia samoinkuin kaikkien kansojen valtioviisaus tarjoavat verrattavia yhtämukaisuuksia siitä, että ajan suhteellisuus täytyy ottaa yhtenä päätekijänä lukuun jokaiseen tapahtumiseen ja jokaiseen toivottuun tulokseen nähden.

3. Tähän asti on liian vähän arvioitu ja korostettu sitä, kuinka vakavasti meidän moderninen länsieurooppalainen kulttuurimme on omalaatuisten varjopuoliensa takia uhattuna olemassaolon mahdollisuuksiensa puolesta; erittäinkin on kulttuurimme syvintä olemusta liian vähän tutkittu ja eritelty. Viittaamme lähemmin useitten saksalaisten tutkijain näitä seikkoja pohtiviin teoksiin, kuten Alfred Vierkandt'in teokseen : »Luonnon- ja kulttuurikansat», Emil Hammacher'in teokseen: »Modernisen kulttuurin pääprobleemeja» sekä Oswald Spengler'in maailmansodan loppuaikoina ilmestyneeseen ja suurta huomiota herättäneeseen teokseen : »Länsimaiden perikato».


204




olotilanne, joka meidän kaikkien täytyy omaksua ja ottaa laskuissamme lukuun, huolimatta siitä, tervehdimmekö sitä sitten ilolla vaiko surulla. Ja aivan lohduttomalta ei tulevaisuus tässäkään suhteessa näyttäne, sillä ihmiskunnan historia osoittaa, että ihmiset ovat voineet monesti aikaisemminkin mukautua ja tottua sellaisiin olosuhteisiin, jossa eläminen ensinäkemältä on tuntunut perin vaikealta, jopa aivan mahdottomaltakin. Kaikissa tapauksissa ovat ne ajat olleet ja menneet, jolloin verraten vähälukuinen yläluokka määräsi kulttuurin kehityskulun ja olosuhteiden muutokset. Meidän täytyy koettaa voittaa näistä muuttuneista olosuhteista se, mikä niissä on parasta ja kehityskelpoisinta. Kaikissa tapauksissa ei koulu saa jäädä siinä suhteessa elämästä jälkeen, sillä onhan sen tarkoituksena kasvattaa tulevaisuutta eikä menneisyyttä varten. Selityksiä aikamme kulttuurin ja julkisen elämän useimmista kysymyksistä tunkeutuu kuitenkin eri tahoilta nuorisomme kuuluville. Emmehän voi estää nuorisoamme saamasta sanomalehtien palstoilta, kirjallisuudesta ja vanhempien keskusteluista tietoja, jotka koskevat poliittisia puolueitamme, eri ammattikuntia ja -järjestöjä sekä aikamme lukuisia taloudellisia, yhteiskunnallisia ja valtiollisia uudistusrientoja. Epäilemättä askarruttavat herkän ja vastaanottavaisen nuorisomme mieliä kaikki tällaiset ajankysymykset, jotka kuitenkin joutuvat heidän pohdittavikseen - ikävä kyllä - subjektiivisissa, puoluekiihkon ja - itsekkyyden vääristelemissä muodoissa. Aikamme koulu ei voi kieltäytyä noudattamasta sitä vaatimusta, että se yhteiskunnallisten olojen hillittömän ja puolueellisen selittelyn asemesta tai ainakin sen rinnalla antaisi järjestettyä järkiperäistä ja tasapuolista opetusta näistä seikoista. Siihen velvoittaa sitä vielä eräs toinenkin asianhaara. Nykyaikana ovat miltei kaikki ihmiset enemmän tai vähemmän saatetut tai suorastaan pakotetut ottamaan osaa julkiseen elämään. Onhan poliittinen vaalioikeus vihdoin noin vuosikymmenen sitten myönnetty myös naisille. Puolet tai ehkä enemmänkin naisista toimii nykyään eri ammattialoilla . Ja tuskinpa tavataan enää ainoatakaan ammattialaa, jonka harjoittajat eivät olisi järjestäytyneet ja samalla johtuneet taloudellisten kysymysten ohessa käsittelemään myös julkisia yhteiskunnallisia ja poliittisia kysymyksiä. Mutta vahinko vain, että nykyään käsitellään yleisiä kysymyksiä poliittisessa puolue-elämässä sekä ammattijärjestöissä ja taloudellisissa yhdistyksissä enimmäkseen egoistisessa ja materialistisessa hengessä. Tämä yhteiskunnallisten olojemme tervettä kehitystä uhkaava vaara vaatii kouluamme siveellisesti jalostamaan ja eetillisesti syventämään kasvattiensa käsityskantoja yleisistä kysymyksistä sekä heidän suhtautumistaan eri puolueihin kuuluviin yksilöihin. Mutta sitä varten on tarpeen nuorison suunnitelmanmukainen kasvatus, järjestelmällinen


205




opettaminen yleisten kysymysten käsittämiseen sekä järkiperäiseen ja puolueettomaan suhtautumiseen niihin sekä eri puolueitten kannattajiin.


Koulun tulee siis osaltaan vaikuttaa siihen, että kansa saavuttaa yhtenäisen kokonaiskäsityksen suurista elämänkysymyksistä, että se käsittää modernista kulttuuria ja ottaa tietoisesti osaa sen rakennustyöhön; lyhyesti sanottuna siis: meidän kasvatuksemme tulee luoda elävää kulttuuritietoisuutta ja voimakasta kulttuuritahtoa. Koulun tehtävänä on luoda - tietenkin olosuhteiden mukaisesti - tietoisuutta valtiosta ja yhteiskunnasta, historiallisesta kehityskulusta- ja aikamme koko kulttuuritilanteesta, taloudellisella alalla vaikuttavien yksityisten tekijäin toisistaan riippuvaisuudesta sekä yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän perustavista tekijöistä ja niiden. merkityksestä. Koulukasvatuksen tulee kehittää yhteiskunnallisten ja yksilöisten velvollisuuksien ja eetillisten hyveitten käsittämisen kykyä, sen tulee luoda elävää siveellistä tietoisuutta yleensä kaikilla elämänaloilla, herättää elävää siveellistä vastuunalaisuudentunnetta, lujaa eetillistä tahtoa mukautumaan ja ottamaan osaa modernisen kulttuurin luomaan elämään. Koulun tulee kasvattaa yhteisöllistä mielenlaatua ja taistella äärimmäistä yksilöisyyttä vastaan, eritoten egoistista individualismia vastaan. Ja lopuksi täytyy sen päämääriin kuulua myöskin idealistisluontoisen tietoisen elämänkäsityksen ja ehjän kokonaisen maailmankatsomuksen luominen.


Ylläesittämiämme tarkoitusperiä varten tulee kas vatuksemme muodostua enemmän sosiaaliseksi ja eetilliseksi. Yksilöitten kasvattamiseksi kelvollisiksi yhteiskunnan jäseniksi kaivataan meillä ennen kaikkea todellista kansalaiskasvatusta ja syvällistä moraaliopetusta. Edellinen vaatimus tuntunee meistä kaikista varmaankin itsestään selvältä, vähemmin luonnolliselta sensijaan näyttänee monesta erityisen moraaliopetuksen vaatimus. Viimeksimainittu epäilemättä kuitenkin vain sentakia, ettei ole tultu täysin tietoisiksi siitä suuresta puutteesta joka tässä suhteessa vallitsee. Onhan näkynyt julkisuudessa esitettävän runsaasti mielipiteitä koulujen uskonnonopetuksen riittäväisyydestä ja tehokkaisuudesta moraalin luomiseksi nykyajan elämässä. Tosin ihmiskunnan historia vahvistaa läheisen siteen jo kauan olleen olemassa uskonnon ja eetillisyyden välillä, niin että Jumala-aate ja humaniteetti-aate, uskonto ja moraali ovat yleensä aina olleet elävässä vuorovaikutuksessa toisiinsa. Syvällisesti uskonnollis-siveellinen mielenlaatu - niissä harvoissa tapauksissa, jolloin se nuorisossa todellisesti on olemassa - antaakin varmimman takeen pysyväisestä ja horjumattomasta, iloisin kuuliaisuuden mielialoin toteutetusta siveellisestä elämästä ja toiminnasta. Mutta toiselta puolen on epäilemätöntä, että siveellisyys on saanut alkunsa uskonnosta riippumatta ja että sen vaatimukset ovat siis pätevät kaikista


206




uskonkappaleista huolimatta. Tämän totuuden suuren merkityksen siveelliselle elämälle käsitämme hyvin, kun otamme huomioon, että uskonnonopetus voi nykyään eetillisen elämän alalla täyttää ajan asettamat vaatimukset vain niissä persoonallisissa poikkeustapauksissa, jolloin yksilöiden luja persoonallinen uskonnollinen vakaumus ja innoitus on elinvoimaisen ja lujan moraalin luojana. Mutta nykyaikamme uskonnollisten epäilyksien ja materialististen näkökantojen vallitessa on epäilemättä usein siten asianlaita, että miltei jokainen nuori mies aikaisemmin tai myöhemmin joutuu näiden aikamme epäilyksien ja epäuskon vaikutuksen alaiseksi. Kuitenkin hän tällaisissakin olosuhteissa voi säilyttää uskon hyveeseen ja moraalikäskyjen ehdottomaan pätevyyteen, kun nämä eivät esiinny vain uskonnon yhteydessä ja Jumalan tahtona, joka ehkä on tullut hänelle epäilyksenalaiseksi tai jonka hän kenties kieltää, vaan puhtaasti luonnollisina vaatimuksina. Kun hän on tullut selvästi tietoiseksi ja lujasti vakuutetuksi siitä, että totuudellisuus ja rehellisyys sekä lähimäisenrakkaus edistävät kaikkien yhteistä parasta todellista vapautta, tasa-arvoisuutta ja veljeyttä, samaten kuin ne pitävät koossa koko inhimillisen yhteiselämän ja tekevät mahdolliseksi meidän monipuoliseksi kehittyneen sivistyselämämme (sosiaalis-eetillinen puoli), samalla kun myöskin jokainen yksilö rehellisenä ollen ja lähimmäistänsä rakastaen tuntee ihmisarvonsa ja itsensäkunnioittamisen suuresti nousseen (individuaalis-eetillinen puoli), niin on se vahvistanut hänen luontaista pyrkimystään eetilliseen hyvään. Ja epäilemättä oppilaan harrastus siveellisten voimiensa kehittämiseen ja siveelliseen itsensäjalostamiseen herää ja voimistuu, kun hän saa tuntea ja kokea, että totuudellisuus ja rehellisyys sekä yleensä kaikki eetillisyys vaatii häneltä vain sitä, mikä vastaa hänen sydämensä syvimpiä, sisäisimpiä toivomuksia ja mikä tyydyttää hänen luonnonomaisimmat pyrkimyksensä ja vaatimuksensa, nim. saada kasvaa ja tulla voimakkaaksi, sankarilliseksi, onnelliseksi ja vapaaksi, ja että siis hyve on hänelle keino ja ainoa tie, jota kulkien hän saavuttaa myös sisäisen mielentyydytyksen ja kiihkeästi halajamansa ajallisen elämänonnen. Sitäpaitsi on konkreettisten eetillisten kysymysten selvittely ja yleisten moraalisten totuuksien käytännöllinen sovelluttaminen konkreettiseen kokemuselämään käynyt nykyaikana sitä välttämättömämmäksi, mitä rikkaammiksi ja monimutkaisemmiksi aikamme sivistysolot ovat kehittyneet ja mitä vaikeammiksi ja lukuisammiksi samalla kiusaukset ovat muodostuneet nuorisollemme. Mutta jos me tällaisissa olosuhteissa tahdomme jättää aikamme nuorison ilman kaikkea opetusta oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta, niin saamme hävetä yksinpä Amerikan indiaanien ja Austraalian neekerien edessä. Kun kerran kirkko on tällä alalla jättänyt


207




jälkeensä arvokkaan perinnön, niin ei valtion eikä yhteiskunnan pidä antaa joutua sen rappiolle, vaan kaikella vakavuudella vaalia sitä. Jos kasvatuksen tehtävänä jo yleensäkin on herättää ja hoivata sielunelämän ja yhteisöllisen elämän suuria voimia, niin silloin sen ei myöskään pidä syrjäyttää moraalin perustavia tehtäviä.


Nykyään me saammekin jo nähdä laiminlyöntimme seurauksia siinä siveellisessä villiytymisessä, joka naturalismin pitkäaikaisen herruuden aikana on levinnyt ennen kaikkea taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, samaan aikaan kuin eetilliset arvot ovat menettäneet vaikutusvoimansa. Moraaliopetuksen erikoisten tehtävien joukossa on tärkeimpiä oikeitten mielikuvien herättäminen rakkaudenkäskyn pätevyydestä ja laajakantoisuudesta, jota populäärinen kristillinen etiikka suoranaisesti käsittää moraalina ja jonka varsinaisesti pitäisi vallitseman koko meidän elämäämme ja toimintaamme. Mutta kun jokapäiväisen elämän todellinen moraali on useinkin sen kanssa räikeässä ristiriidassa, niin johtuu tästä kaksinaisuus, jota esim. englantil. filosofi Herbert Spencer on sattuvasti ruoskinut huomauttaessaan, että »viikon yhtenä päivänä otetaan uskovaisena vastaan se oppi, että antaa on autuaampi kuin ottaa, ja viikon muina päivinä toimitaan samallaisella vakaumuksella aivan päinvastaisen opin ehdottamasta oikeaperäisyydestä». Tästä kaksinaisuudesta johtuu ensiksikin, että kirkollinen moraalioppi menettää arvovaltansa ja alenee pelkäksi ulkonaiseksi huulten opiksi, ja toiseksi, että ne suuret elämänalat, jotka eivät sovellu siihen, joutuvat moraalisessa suhteessa naturalismin valtaan. Ja juuri nykyaikana kaivataan kipeästi näiden elämänalojen, kuten taloudellisen, poliittisen ja puolueelämän syventämistä ja jalostamista eetillisessä suhteessa, mahti- ja voimasuhteiden siveellistämistä. On eittämätön vaatimus perehdyttää jo kasvavaa sukupolvea suurten inhimillisten perusolosuhteiden, yhteisöelämän, oikeus-, taistelu- ja voimasuhteen perustaviin erilaisuuksiin ja niissä vallitseviin erilaisiin moraaleihin, nim. rakkaus-, oikeus- sekä taistelu- ja valtamoraaleihin. Yhtä tärkeä opetusaihe on käsityksen luominen moraalin olemuksesta ja tällöin sekä naturalismin että supranaturalismin hylkääminen, viimeksimainitulla tarkoitettuna sitä yhäti vielä laajalle levinnyttä käsityskantaa, että moraalilla olisi juurensa jossakin yliaistillisissa, muista elämänyhteisöistä täysin erillään olevissa voimissa. Läheisen täydennyksen molempiin erehdyksiin muodostaa se yhtä laajalle levinnyt käsityskanta, että tärkeimmät kiihoittavat yllykkeet yhteiskuntajärjestyksen säilymiselle ovat pelko, valta ja pakko - kaikki turmiollisia erehdyksiä ja myöskin käytännöllisessä suhteessa äärettömän vaarallisia. Tiedämmehän jo nykyään varmasti, että siveellinen elämä


208



johtuu ja esiinkasvaa sielun suoranaisista eleistä ja yhteisöelämän vuorovaikutuksista.


Edelleen kuuluu moraaliopetukseen - tietenkin sovellettuna aina koulun laadun mukaan - johdanto nykyajan kulttuuriprobleemeihin: ymmärtämyksen herättäminen aikamme suuriin yli-individualisiin voimiin, kuten natsionalismiin ja kapitalismiin, ratsionalismiin ja individualismiin ja niiden merkittäviin, persoonallisesta mielivallasta riippumattomiin kehitystendensseihin, jollaisia ovat esim. siirtyminen vähälukuisen herrasluokan organisatiomuodosta kaikkien kansanluokkien yhteistoiminnalliseen traditioriaalis-auktoriteetillisestä (perinnäistietois-arvovaltaisesta) elämänmuodosta ratsionaaliseen ja krittilliseen; käsityskyvyn herättämmen arvioimaan näiden yhteiskunnallisten voimien arvoa ja arvottomuutta, noiden kehitystendenssien uudestaan luovaa ja hävittävää luonnetta, noiden yhteiskunnallisten voimien demoonisuutta, jotka samalla kertaa voivat rakentaa ja hävittää, jotka samalla kertaa vetoavat inhimillisen hengen jaloimpiin puoliin ja hänen alhaisimpiin vaistoihinsa, joissa samalla kertaa on rakennuskiviä modernista maailmankatsomusta varten. Tähän sisältyisi siis myös opetus käsittämään ja arvioimaan oikein sekä kukistuvaa että uudestaan muodostuvaa kulttuuri- ja yhteiskuntamuotoa, eetillinen kasvatus kestämään kaikkia niitä vaikeuksia ja tappioita, joita tämä nykyinen vaihekausi tuottaa meille kaikille ja tekemään niitä uhrauksia, joita se meiltä kaikilta vaatii.


Edelleen tulee moraaliopetuksessa ainakin osittain käsitellä useita muitakin kulttuuria ja yhteiskuntaa koskevia kysymyksiä, esim. sitä merkitystä, mikä eri ammateilla on, nykyaikaisten ammattijärjestöjen valtaan nähden. Tärkeätä on myöskin ottaa pohdinnan alaiseksi esim. yksityisen yksilön sosiaalinen vastuunalaisuus hänen ollessaan ostajana, t.s. kansantalouddlisena kuluttajana. Tässä suhteessa on näihin asti puuttunut kaikki tietoisuus vastuunalaisuudesta, kuten myös miltei kaikki ymmärtämys yksinkertaisimpien syy-yhteyksien suhteen tällä alalla. Siten esim. ei oppilailla yleensä ole ollut sen syy-yhteyden käsittämistä, joka vallitsee tavaran hinnan ja sen yleisyyden tai harvinaisuuden välillä tai kyky asettautua harkinnan avulla rahan yläpuolelle ja tunkeutua kansantaloudellisten tekijäin syvällisempiin syy-yhteyksiin.


Tärkeätä on myöskin vaalia ammattietiikka, jonka suhteen näihin asti on koulun elämässä ja teoriassa ilmennyt tuskalla vielä aloitteitakaan. Siten voimme koulussa esim. tehostaa, että asettuessamme eetilliselle näkökannalle eri ammattien suhteen emme oikeastaan voi millään rahalla eikä aineellisilla arvomitoilla arvioida ihmistyötä, sillä jokaisen yksilön työn eetillisenä mittaperusteena on se sisäinen mieliala, jolla hän työnsä suorittaa. Eetilliseltä näkökannalta voimme näet pitää kaikki


209



ammatit samanarvo1sma ja sensijaan luokitella työnsuorittajat sen mukaan, missä määrin he työssään osoittavat sellaisia moraalisia ja sosiaalisia ominaisuuksia kuin harrastusta, ahkeruutta, tunnollisuutta, rehellisyyttä, uhrautuvaisuutta, vastuuntunnetta. Se, joka uskollisesti pysyy työn rintamassa täyttäen tunnollisesti velvollisuutensa ja epäitsekkäästi antautuen työhönsä, olkoonpa hän sitten palvelijatar tai vaikkapa vain kadunlakasija, ansaitsee saada osakseen yhtä suurta kunnioitusta ja arvonantoa kuin konsanaan ylhäinen ministeri tat taistelutantereella kaatuva sotapäällikkö. Ja myöskin tarkastaessamme tasapuolisesti eri ammatteja niiden siveellisen merkityksen ja niiden sosiaalis-eetillisten vaati musten suhteen, joita ne ha1joittajilleen asettavat, joudumme samanlaatuisiin tuloksiin. Sattuvasti Rousseau korostaakin kaiken työn siveellisyyttä huomauttaessaan, että jokainen yleishyödyllinen ammatti on kunniallinen, ja sanoessaan: »Jos kuka tahansa tuntisi häpeätä siitä, että julkisessa paikassa tekisi työtä kirves kädessä ja nahkainen vyöliina edessä, pitäisin häntä yleisen mielipiteen orjana, joka olisi valmis häveten punastumaan hyvästä teostaan, niin pian kuin kunnon ihmisiä ruvettaisiin ilkkumaan.» 


Velvollisuudentuntoa, altista uhrautuvaisuutta, urheutta ja kuoleman pelkäämättömyyttä vaaditaan lääkäreiltä yhtä hyvin kuin sairaanhoitajattarilta, jotka kummatkin taistelevat vaarallisia ruttotauteja vastaan. Ja aatteellisilla aloilla toimivilta, esim. tiedemiehiltä vaaditaan paljon henkistä sitkeyttä ja moraalista tarmoa ja urhoutta, esim. kun on taisteltava jonkin aatteen puolesta ihmisten itsekkäitä pyyteitä tai ennakkoluuloja vastaan, samoin myöskin kun on taisteltava valhetta ja vääryyttä vastaan, jolloin useinkin voi saada monien kansalaisten ja parhaitten ystäviensäkin vihat päälleen. Samoin vaaditaan kuolemanhalveksimista ja suurta itsekieltäymystä monenlaista, sekä hienompaa että karkeampaa ruumiillista työtä tekeviltä, kuten esim. luotseilta sekä kaivos- ja tehdastyöläisiltä siinä ankarassa ja vaaroja täynnä olevassa elämäntyössä, jota he suorittavat. Täydellä syyllä tehostaakin Simmel laajassa tutkielmassaan »Rahan filosofia», että lukemattomat työt korkeammilla virkaurilla ja oppineitten toimialoilla eivät tässä suhteessa aseta yksilölle suinkaan korkeampia vaatimuksia kuin työt n.s. alemmissa ammateissa.


Yleensä on tällainen ammatti-etiikan käsittely kouluissamme tarpeenvaatima ja tärkeä yhtä hyvin objektiiviseen suuntaan etenkin ammattijärjestöjen nykyaikana saavuttaman suuren vallan takia ja sen vaaran takia, joka piilee sen itsekkäässä väärinkäytössä, kuin myös subjektiiviseen suuntaan etenkin sen kylmäkiskoisuuden ja välinpitämättömyyden takia, jolla laajat kansanpiirit nykyään suhtautuvat työhönsä ja siihen liittyvän sisäisen elämän köyhtymisen takia.


230