Siveysopetuksesta

Tekijät: Mantere Oskari
Julkaistu: 1914
Julkaistu filosofia.fi sivustolla: 16.05.2013

Oskari Mantere, Siveysopetuksesta.
Kasvatus ja koulu 7/1914-1915. s. 324-331.


Julkaistu Filosofia.fi-portaalissa osana kokoelmaa:

Siveysoppi ja uskonnonopetus. Katsomus-, koulutus- ja kulttuuripoliittinen kiista 1900-luvun alussa. Toim. Tuukka Tomperi. Filosofia.fi, Eurooppalaisen filosofian seura ry, Tampere 2013. <http://filosofia.fi/siveysoppi>


Litterointi ja verkkoeditointi: Elina Halttunen-Riikonen, Miika Haverinen, Tuukka Tomperi.

***

Oskari Mantere -artikkeli wikipediassa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Oskari_Mantere

 


 

Oskari Mantere


Siveysopetuksesta.

 


Niihin kysymyksiin, joita n. s. siveyskasvatusopissa vuosien kuluessa on vilkkaimmin pohdittu, kuuluu ennen kaikkea kysymys siveysopetuksen eli moraaliopetuksen asemasta ja tehtävästä kouluissamme.


Siveysopetus on tavallaan yhtä vanha kuin nuorison kasvatuksellinen ohjaus yleensä. Aina on vanhempi polvi, kulloinkin vallinneen katsomustavan pohjalta, antanut nuoremmalle kehotuksia, neuvoja ja ohjeita siveellisesti arvokasta elämää varten, aina se on saavutettuun elämänkokemukseen perustuvalla opilla pyrkinyt valaisemaan lasten ja nuorison vastaista elämän polkua. Kukapa isä ja äiti ei olisi yrittänyt oikaista lasta, kun tämä on hairahtunut, varottanut häntä huonoista tavoista ja taipumuksista, koettanut kumota siveellisesti paheksuttavia mielipiteitä; kukapa opettaja ei olisi selittänyt oppilaalleen, tilaisuuden sattuessa, mikä määrätyssä tapauksessa on katsottava siveellisesti oikeaksi, mikä vääräksi.


Ja kuta syvemmin koulu on käsittänyt tehtävänsä, sitä tietoisemmin se on pyrkinyt opetukseen liittämään sellaisia aineksia, joilla olisi erikoinen arvo oppilaan siveellisen ajatustavan luomiselle. Täytyykin myöntää, että nykyajan kouluopetuksessa on paljon sellaista ainesta, jonka käsittely ikäänkuin itsestään tarjoo tilaisuuden siveellisten kysymysten selvittelylle. Ajateltakoon vaan kirjallisuuden, historian ja ennen kaikkea kristinopin opetusta.


Mutta kun nykyään puhutaan siveysopetuksesta eli moraaliopetuksesta, tarkotetaan sillä jotakin muuta kuin tällaista enemmän tai vähemmän satunnaista neuvojen ja ohjeiden antoa, tarkotetaan enempää kuin vain opetusta, joka epäitsenäisenä seuralaisena kulkee toisen aineen, esim. uskonnon, liepeissä. Siveysopetuksella nykyaikaisessa merkityksessä ymmärretään yleisesti sellaista erikoista, täysin itsenäistä nuorisonopetusta, jonka tarkoituksena on inhimillisen siveel-


324

 

 


lisyyskäsityksen pohjalla yhtenäisesti selvittää siveellisiä suhteita, vaikuttaa herättävästi ja lujittavasti nuorison siveellisiin harrastuksiin ja siten tehokkaalla tavalla edistää siveellisen luonteen kasvatusta.


Siveysopetuksesta puhuttaessa herää ensiksi kysymys tällaisen opetuksen tarpeellisuudesta. Voihan ajatella, että kouluopetus, joka tarkoin ottaa vaarin niistä tilaisuuksista, joita eri aineet tarjoavat siveellisen tajunnan selvittämiseksi, omantunnon herättämiseksi ja tahdon suuntaamiseksi, on riittävä ja tekee erikoisen siveysopetuksen tarpeettomaksi. Eikä olekaan harvinaista nähdä väitettävän, että puheenalainen opetus sanotusta syystä on tarpeeton.


Tämän johdosta saattaa kumminkin huomauttaa, että samoilla perusteilla voitaisiin moni tärkeä opetusaine poistaa koulujen ohjelmista. Esimerkiksi historia. Historiaahan opetetaan äidinkielen ja maantiedon, uskonnon ja oppikouluissa lisäksi vieraiden kielten kirjallisuuden yhteydessä. Mutta kukapa meidän aikanamme pitäisi tällaista historianopetusta missään suhteessa tyydyttävänä. Syvemmin katsoen on siveysopetuksen laita sama. Tosin monet asiat, jotka luonnostaan kuuluvat siveysopetuksen alaan, saattavat tulla käsittelyn alaisiksi toisilla opetustunneilla, useiden muiden aineiden yhteydessä. Mutta jos näiden asiain käsittelyyn tahdotaan saada kiinteämpää yhteyttä, sisäistä eheyttä ja koko opetukselle suurempaa kantavuutta ja tehoa, näyttää tarpeelliselta ottaa ne opetuksessa esille toistensa yhteydessä, jolloin niitä voidaan käsitellä samalta pohjalta ja määrättyä, tarkotuksen mukaista suunnitelmaa noudattaen.


Muuatta seikkaa ei liioin pidä unhottaa. Tuolla pyrkimyksellä sovittaa siveellinen arviointa mikäli mahdollista jokaiseen opetuksen kohtaan on myös heikkoutensa ja vaaransa. „Moinen alinomainen moralisoiminen saisi vain aikaan, että oppilaista sekä moraali että kaikki muut opetusaineet tuntuisivat ikäviltä. Tosin siveellinen näkökanta on korkein, jolta maailmaa ja ihmisiä voi tarkata. Mutta se ei ole ainoa, ja meidän on varottava sitä sekottamasta kaikkeen. Tilaisuuden tarjoutuessa joku huomautus, milloin se lankee asiain luonnosta, asiain, jotka ovat omansa herättämään oppilaiden siveellistä arvostelua; mutta varovasti ja määrän tietäen.“ 1


Siveysopetuksen puoltajat ovat moneen kertaan esittäneet varteen otettavia näkökohtia puheenalaisen opetuksen tarpeellisuudesta, huomauttaen kuinka arveluttavaa on, että opetusala, jonka tulisi huoltaa inhimillisten pyrintöjen korkeampaa yhteyttä; jätetään pelkkien

_____

1 Prof. Fr. Jodl, Das Problem des Moralunterrichts in der Schule. 1912.


325

 

 


enemmän tai vähemmän hajanaisten tiedonantojen varaan. Niinpä amerikkalainen professori John Dewey lausuu tämän johdosta: „Siveysopin tutkiminen, siveellisten suhteiden tutkiminen on sen monisäikeisen todellisuuden tutkimista, jonka jäseniä me olemme. Jos on yksi syy nuoren ihmisen tutustua mittausoppiin, fysiikkaan, latinaan ja kreikkaan, niin on olemassa kaksikymmentä, jotka tekevät välttämättömäksi syventymisen niiden todellisten suhteiden olemukseen ja mieleen, joiden ymmärtämisestä hänen onnensa tai onnettomuutensa syvimmin riippuu. Tämä opetuksenaine on niin tärkeä, harkinta, mitä siinä vaaditaan, niin suuriarvoinen ja vaikuttava, että opetusohjelmassa muiden aineiden pitäisi mukautua siveysopin mukaan eikä päinvastoin. Ellei oppilas tällä alalla ole saanut valistusta ei hän liioin pysty ajatuksellisesti täysin ymmärtämään historiaa ja kirjallisuutta. Aika on tuleva, jolloin kouluopintojen keskuksena on itse ihmiselämä, ja jolloin kaikki opetusaineet saavat valonsa ja merkityksensä tästä tutkimuksesta.“


Erittäin on erikoista siveysopetusta pidetty tarpeettomana siellä, missä uskonto on opetusaineena kouluissa – kuten on laita meidän maassamme ja useimmissa muissakin Euroopan maissa – koska tämä aine monen mielestä yhtä hyvin ja paremminkin täyttää ne vaatimukset, joita puheena olevallekin opetukselle on tahdottu asettaa. Uskonnon pyhittämillä siveysnormeilla vasta on korkeampi velvottava voima, ja uskonnollinen mieli yksin antaa sen sisäisen innostuksen ja lämmön, jota tällainen opetus kaipaa. Tähän nähden siveysopetus ei ainoastaan olisi tarpeeton, vaan se saattaa suorastaan tulla vaaralliseksikin – sitä enemmän, jos sitä on ohjaamassa, mikä hyvinkin voi tapahtua, uskonnon vastainen eli uskonnolle vihamielinen henki. Ja ne viimein, jotka edustavat jyrkintä kantaa tässä ajatussuunnassa, selittävät suoraan, että siveellisyyttä ei ole uskonnon ulkopuolella, ja niin muodoin täytyy kaiken todellisen siveysopetuksenkin olla yhtyneenä uskonnonopetukseen: uskonnonopetus ja siveysopetus yhtyvät täydellisesti.


Tätä katsantokantaa uskonnonopetuksen asemasta ja sen suhteesta siveysopetukseen on kumminkin vastustettu niillä tahoilla, joilla on omaksuttu se periaatteellinen käsitys, että siveellisyys on saanut alkunsa uskonnosta riippumatta ja että sen vaatimukset ovat pätevät kaikista uskonkappaleista huolimatta. Uskonto on tahdottu poistaa koulujen opetusohjelmasta ja sen sijaan saada siveysopetusta, joka kaikista uskonkappaleista vapaana elimellisemmin liittyisi koulujen


326

 

 


muuhun opetukseen. Radikaalilla, uskonnonopetusta vastustavalla taholla puhaltaa ilmeisesti voimakas uskonnonvastainen henki.


Näin on tämä kysymys kietoutunut vanhaan riitaan uskonnon ja siveellisyyden keskinäisestä suhteesta. Niin ei kumminkaan olisi välttämättä tarvinnut tapahtua, eikä se suinkaan ole ollut eduksi esillä olevan opetuskysymyksen ratkaisulle – voidaanpa sanoa, että se on ollut omansa hämmentämäänkin itse pääasiaa. On tosin myönnettävä, että maissa, joissa kansa jakautuu useaan eri tunnustukseen ja joissa uskonnonopetus uskonnonvapauden periaatteen vaatimuksesta on poistettu valtion kouluista, siveysopetus on tullut sen sijaan; mutta tämä ei vielä sisällä sitä, että siveysopetuksessa olisi ehdottomasti asetuttava uskonnonvastaiselle kannalle enempää kuin sitäkään, että siveysopetuksen ohjelmaan ottaminen tietäisi ehdottomasti uskonnonopetuksen hävittämistä kouluista. Saattaahan ajatella asiaa niinkin, että siveysopetus, tärkeissä kohdissa täydentäen uskonnonopetusta, saa sijansa viimeksi mainitun rinnalla itsenäisenä opetusaineena. Tälle ajatukselle Fr. W. Foerster, joka uskonnonopetukselle antaa suuren merkityksen – vaikka onkin sitä mieltä, ettei sitä uskonnonvapauden takia voida ajan pitkään pysyttää pakollisena aineena valtion kouluissa – antaa „Nuorison Kasvatus“ (Jugendlehre) kirjassaan ilmaisun seuraavin sanoin: „Eikö uskonnonopetus ole riittävä? Kun vastaan tähän kysymykseen kieltämällä, en tee sitä siitä syystä, että katsoisin uudenaikaisen siveysopin muka sivuuttaneen uskonnon ja kristinopin, jotka pitäisi niin pian kuin mahdollista poistaa kasvatuksesta. Kaiken väärinymmärryksen varalta huomautan erityisen painokkaasti kunnioittavani mitä syvimmin kristinuskon ehtymätöntä siveellisesti sivistävää voimaa. Mutta siveyskasvatusopin kannalta katsoen olisi kumminkin erehdyttävää luulla, että uskonnonopetus luonteensa mukaisesti saisi riittävää tilaa siveellisten elämänkysymysten perusteelliselle ja yhtenäiselle käsittelylle.“


Foerster osuu epäilemättä asian ytimeen. Uskonnonopetuksella on oma erikoinen tarkotusperänsä. Sitä tavotellessaan se tulee pakostakin syrjäyttäneeksi paljon siveysopetukselle tärkeätä ja olennaista – niin likelle kuin se toisin kohdin saattaakin lähetä siveysopetuksen alaa. Opetuksen dogmaattinen aines, sen tunnustuksellisuus tekee myös vaikeaksi täysin vapaan suhtautumisen esille tuleviin kysymyksiin. Siveysopetus sitävastoin luonteensa mukaisesti ottaa selvittääkseen puhtaasti eetillisten näkökohtain valossa elämän erilaiset pulmat, suhteet ja vaikeudet, sille ei minkään inhimillisen tarvitse jäädä vieraaksi. Siten se saattaa herättää syvää vastakaikua sielläkin, mistä uskonnonopetus kimpoaa takaisin kuin nuoli teräs-


327

 

 


panssarista, se voi hedelmöittää maan, vieläpä muokata sitä uskonnollistenkin aatteiden kylvölle. Sillä tunnettuahan on, että monilla tahoilla uskonnonopetusta kohdellaan ilmeisellä kylmyydellä. Näissä piireissä erittäinkin puheena olevalla eetillisellä opetuksella olisi mitä tärkein tehtävä korkeamman henkisen maailmankatsomuksen synnyttäjänä. Siveysopetus liittyy myös likeltä ja luonnollisesti muuhun opetukseen, jota se kumminkin mitä tärkeimmässä kohden täydentää ja jolle se pyrkii antamaan ikäänkuin korkeamman yhteyden – aivan niin kuin Ranskan siveysopetuksesta „julkisessa ohjelmassa“ v:lta 1882 sanotaan: „Siveysopetuksen tarkotuksena on täydentää ja yhdistää, kohottaa ja jalostaa koulun muita opetusaineita. Toisten aineiden kehittäessä erikoiskykyjä ja hyödyllisiä taitoja tämä opetus pyrkii kasvattamaan ihmistä ihmisessä, s. o. hänen sydäntänsä, älyänsä, omaatuntoansa. Oppilaan varustaminen selvillä käsitteillä ja viisauslauselmilla ei riitä; hänen sydämessään täytyy herätä rehellisiä voimakkaita tunteita, jotta hän myöhemmin elämässä pystyisi hallitsemaan halujaan ja intohimojaan. Opettajan ei ole koristeltava oppilaan muistia, hänen tulee koskettaa hänen sieluaan.“


Siveysopetusta on usein myös vastustettu huomauttamalla, että se niissä maissa – eritoten Ranskassa –, joissa se jonkun aikaa on kuulunut koulujen ohjelmiin, ei ole johtanut suotuisiin tuloksiin. Rikollisuus yhteiskunnassa, vieläpä kasvavan nuorisonkin keskuudessa, on vuosi vuodelta vain lisääntynyt, mistään siveellisen elämän kohoamisesta ei voida puhuakaan. Ne toiveet, joita siveysopetukseen on pantu, eivät ole toteutuneet, ja sopii kysyä, onko toivoakaan niiden toteutumisesta.


Tämän johdosta on syytä ennen kaikkea huomauttaa, että, mikäli koulu ja sen huoltama nuorison kasvatus tehdään vastuulliseksi sattuvista rikoksista ja siveellistä turmeltuneisuutta osottavista elämänilmiöistä, sama tuomio lankee niin toisen kuin toisenkin maan nuorisonopetukselle. Kaikkiallahan valitetaan yhtä äänekkäästi kansanelämän moraalista alenemista: yhtä hyvin niissä maissa, joissa uskonto on vakinaisena opetusaineena kouluissa kuin niissä, joissa sitä ei opeteta, vaan siveysopetus on astunut sen tilalle. Korkeintaan voisi siis väittää, ettei siveysopetuskaan ole kyennyt asiaa auttamaan, kansan siveellistä tasoa kohottamaan, estämään rikollisuuden lisääntymistä. Mutta onko tämäkään moite täysin oikeutettu? Tulee muistaa, että puheenalainen opetus on perin nuori, joten sen vaikutuksia on toistaiseksi vaikea arvioida. Ranskassa se pantiin alulle v. 1882. Muissa maissa, kuten Hollannissa ja Italiassa, jossa


328

 

 


siveysopetus valtion kouluissa niinikään on tullut uskonnonopetuksen tilalle, se on vieläkin myöhäsyntyisempi. Toisissa taas, kuten Englannissa, Yhdysvalloissa ja Sveitsissä, tämä opetus on oikeastaan vasta kokeilujen asteella. Kun näin on asian laita ja kun ottaa huomioon, että tällaisen opetuksen onnistuminen edellyttää aivan erikoisen perusteellista opettajain valmistusta, on mielestäni ennenaikaista langettaa siveysopetuksesta kokemuksen perustuksella varmaa arvostelua suuntaan enempää kuin toiseenkaan.


Yhdestä asiasta vain ei mielestäni saata olla olemassa muuta kuin yksi mieli: aikamme elämä, joka varhain, usein jo lapsuusiällä, panee ihmisen pahimmillekin; siveellisille vaaroille alttiiksi, ja joka mutkikkaine oloineen vaatii itsekultakin entistä terävämpää siveellistäkin huomio- ja arvostelukykyä, moraalisesta ryhdistä puhumattakaan, kehottaa kehottamalla harkitsemaan, voisiko kasvatus tehokkaammin kuin mitä tähän asti on tapahtunut varustaa nuorisoa kestämään vaarat ja houkutukset. Ja mitä sanottaneenkin, mitä huomautuksia tehtäneenkin tähänastista siveysopetusta vastaan – erittäin siinä muodossa kuin sitä on opetettu Ranskan kouluissa –, niin näyttää siltä, ettei olisi syytä ilman muuta hyljätä sitäkään apua, jonka se kasvattajalle tarjoo.


Tosin vallan äskettäin, vieläpä sellaisessa tilaisuudessa kuin Haagin kansainvälisessä siveyskasvatusopillisessa kongressissa, muuan esitelmänpitäjä lausui varottavat sanansa: Nur keinen Moralunterricht! (Ei mitenkään siveysopetusta!). Ja myönnettävä on, ettei aikamme nuorison siveellistä kasvatusta ole rakennettava etupäässä eikä yksinomaan tämänkään uuden opetuksen varaan. Sellaista ajatusta ei kukaan tietääkseni ole lausunutkaan. Mutta sen siveysopetuksen puoltajat ovat useaan kertaan sanoneet, että metodiltaan oikealla siveysopetuksella sittenkin täytyy olla merkityksensä nuoren polven kasvatuksessa.


Sanotaan: moraalia ei voida opettaa. Yhtä vähän kuin ihminen oppii uimaan tai ratsastamaan tutustumalla näiden taitojen teoriaan, yhtä vähän hän tulee siveelliseksi oppimalla siveyssääntöjä. Toiseen niinkuin toiseenkin vaaditaan harjotusta.


Niin paljon kuin tämä katsantokanta ansaitseekin huomiota – ja aikamme käytännöllisen kasvatuksen pitäisi entistä uutterammin etsiä ja hyväkseen käyttää kaikki mahdolliset tilaisuudet siveellisten voimain harjotukseen –, niin se kumminkin helposti saa unohtamaan, että teorialla, perusteellisella tiedollakin on osuutensa taidon saavuttamisessa. Tuntuu kuin Börner olisi oikeassa kirjottaessaan: „Kaikilla elämänaloilla tapahtuu edistys siten, että rakennetaan var-


329

 

 


haisempien sukupolvien kokemusten ja saavutusten pohjalle, että nuorempi sukupolvi käyttää hyväkseen ja kartuttaa näitä kokemuksia. Jos näin kaikkialla on asian laita, niin miksi siveellinen elämä tekisi siitä poikkeuksen, miksi siinä jokaisen pitäisi alkaa alusta päätyäkseen lakeihin ja normeihin, jotka vuosituhansien kuluessa ovat osottautuneet oikeiksi, käyttökelpoisiksi? Sitähän ei toki kukaan tahtone tosissaan väittää! Näin ollen tunnustanee jokainen asian ymmärtävä suoranaisen siveellisen opetuksen hyödyttävän luonteenkasvatusta.“ 1


Kuta mutkikkaammiksi yksilön elämänsuhteet muodostuvat, kuta väkevämmiksi häntä kiehtovat houkutukset, sitä vaikeammaksi hänelle käy siveellisesti pätevän näkökannan löytäminen toiminnalleen ja sitä tärkeämpää on, että opetus monipuolisesti ja perusteellisesti, oman aikamme olojen pohjalla, antaa opastusta noiden näkökohtien löytämiseen. Silloin estyy ainakin ihminen, jolla on hyvä tarkotus ja hyvä tahto, eksymästä siveellisesti arvottomiin tai paheksuttaviin tekoihin. Ja eikö vasta sellainen teko ansaitsekin korkeammassa mielessä siveellisen teon nimeä, joka tapahtuu itsenäisestä päätöksestä, harkinnan jälkeen?


Oikean siveellisen käsitystavan luominen ei näin muodoin ole vähäksyttävä tehtävä. Mutta siinä tarkotuksenmukainen siveysopetus varmaan paljonkin saisi aikaan.

Mutta voinemme astua askeleen edemmäksi ja väittää, että siveysopetus, jos siinä noudatetaan oikeata menetelmää, saattaa vaikuttaa herättävästi oppilaan omaantuntoon, antaa aihetta tekoihin ja tottumuksiin, jotka sitten lujittavat hänessä siveellisen tahdon ja luonteen.


Tällaista vaikutusta tuskin voi odottaa abstraktisesta siveysopin tutkimuksesta tai sellaisesta moraaliopetuksesta, jommoista näihin asti esim. Ranskan kouluissa on annettu. Veretön abstraktinen siveyssääntöjen päähän pänttääminen on moraaliselle sivistykselle jotenkin hyödytöntä. Se ei ole muuta kuin moraalista katkismusopetusta, jonka nimen muuten Kant sille aikanaan antoikin.


Mutta viime aikoina, samalla kuin ranskalaista siveysopetusta on ankarasti moitittu mainitusta abstraktisuudesta, on kehitetty uutta konkreettisempaa, verekkäämpää menetelmää tässä opetuksessa noudatettavaksi. Amerikkalaiset ja englantilaiset kirjailijat ovat asiaa pohtineet, mutta varsinkin Fr. W. Foerster on perusteellisissa tutkimuksissaan osottanut uuden menetelmän sekä tarpeelliseksi että

_____

1 Wilhelm Börner, Charakterbildung der Kinder. 1914.


330 


 


mahdolliseksi. Hänen pääteoksensa „Nuorison kasvatus“, joka paraikaa ilmestyy kieleemme käännettynä, esittää tämän uuden menetelmän perusteet ja käytännön.


Pääerotus „vanhan“ ja „uuden“ metodin välillä on epäilemättä itse opetuksen lähtökohdassa. Kun edellisessä on lähdetty yleisistä abstraktisista siveyssäännöistä, käskyistä ja kielloista, niin uuden menetelmän kannattajat esittävät lähtökohdaksi sitä, mikä on lasta likinnä, hänen omia ulkoisia ja sisäisiä kokemuksiaan, hänen suhteitaan häntä ympäröiviin ihmisiin, niitä vaikeuksia ja vaaroja, jotka häntä jo elämässä kohtaavat kuin myös hänen tunne- ja vaistoeloaan sekä luontaista pyrkimystään sisäiseen vapauteen ja onneen. Deduktiivisen metodin sijasta on noudatettava induktiivistä. Sitä rikasta ainevarastoa käyttämällä, jonka lasta ympäröivä elämä tarjoo, on vähä vähällä, hitaasti, mutta varmasti, kohouduttava yleviin siveyssääntöihin, noihin elämää hallitseviin, elämää kannattaviin. Silloin ne painuvat syvälle oppilaan mieleen, hän ymmärtää, etteivät ne olekaan vieraita, ulkoa tulevia, ulkonaisen auktoriteetin esittämiä vaatimuksia, ne johtuvat elämän omasta sisäisestä välttämättömyydestä.


Foerster vertaa1 sattuvasti tätä muutosta siihen kehitykseen, joka äskettäin on tapahtunut luonnonhistorian opetuksessa. Siinä oli aijemmin vallalla menetelmä, jonka mukaan luonto esitettiin eräänlaiseksi jättiläismuseoksi, jossa luonnonesineet ovat sijotetut järjestettyihin riveihin, kullakin oma siisti nimilippunsa. Luonnontuntemuksen tarkotuksena oli sen mukaan erottaa nuo yksityiset esineet toisistaan ja antaa niille nimi. Opetuksen tärkein tehtävä oli kasvien jaottelu ja tuntomerkkien luetteleminen. Tätä menetelmää on joskus nimitetty „morfologiseksi“. Se on nyt syrjäytetty ottamalla käytäntöön „biologinen“ opetusmenetelmä, joka tuo luonnonopetukseen kehityksen ja elävän vuorovaikutuksen ajatuksen, kuvaillen kutakin esinettä sen yhteydessä kokonaiselämän kanssa. Elintoiminnat tulevat jäykän olemisen sijasta keskustaksi.


Siveysopetus on tähän asti ollut „morfologisella“ kannalla, mutta se on saatava „biologiseksi“. Juuri „Nuorison kasvatus“ on oivallisena opastuksena siihen.


Kun tämä opetusmenetelmän uudistus on tapahtunut, silloin varmaan siveysopetus on osaltansa tukeva kasvatuksen pyrintöä vaikuttaa kohottavasti nuoren polven siveelliseen muodostukseen. Se on voittava sen vaikeuden, josta Schopenhauer huomauttaa lausuessaan, että moraalin saarnaaminen on helppoa, moraalin perustelu vaikeata.

_____

1 „Nuorison kasvatus“ s. 237.


331