Koululaitoksen uudistaminen ja uskonnon opetus koulussa

Julkaistu: 1911
Julkaistu filosofia.fi sivustolla: 24.03.2013
 
 
Sven Elof Kristiansson, Koululaitoksen uudistaminen ja uskonnon opetus kouluissa.
Vapaa Ajatus 10/1911, 75–77.


(Ks. alkuperäinen julkaisu Kansalliskirjaston digitoiduissa aikakauslehdissä.)

 
 

Julkaistu Filosofia.fi-portaalissa osana kokoelmaa:

Siveysoppi ja uskonnonopetus. Katsomus-, koulutus- ja kulttuuripoliittinen kiista 1900-luvun alussa. Toim. Tuukka Tomperi. Filosofia.fi, Eurooppalaisen filosofian seura ry, Tampere 2013. <http://filosofia.fi/siveysoppi>


Litterointi ja verkkoeditointi: Elina Halttunen-Riikonen, Miika Haverinen, Tuukka Tomperi.

 

***

Sven Elof Kristiansson -artikkeli wikipediassa:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sven_Elof_Kristiansson


Liitteet

S. E. Kristiansson_Koululaitoksen uudistaminen ja uskonnon opetus kouluissa: Kristiansson_Koululaitoksen uudistaminen ja uskonnon opetus kouluissa.pdf
S. E. Kristiansson

Koululaitoksen uudistaminen ja uskonnon opetus kouluissa.


Niitten tärkeitten kysymysten joukossa, joita on niin lukuisasti ollut esillä eduskunnan tämän vuotisella istuntokaudella, ansaitsee erityistä huomiota kysymys kansakoulun muodostamisesta pohjakouluksi, kysymys, jonka saattoi eduskunnassa esille sosialidemokratien anomusehdotus ja jonka sivistysvaliokunnan enemmistö hyväksyi mietinnössään huhtik. 4 päivältä.

Tämän nyt kysymyksessä olevan suunnitelman mukaan itse kansakoulu olisi 6 vuotinen ja siihen välittömästi liittyvän oppikoulun kurssi niinikään 6 vuotinen, josta kolme ensimäistä lukuvuotta muodostaisi „keskikoulun“ ja kolme jälkimäistä tunnettaisiin nimellä yläluokat. Keskikoulu olisi aijottu johtamaan korkeampiin ammattiopistoihin, seminaareihin y.m.s., kun taas yläluokat eli koko 6 vuotinen oppikoulun kurssi johtaisi yliopistoon ja teknilliseen korkeakouluun, joihin pääsyvaatimuksena nykyään on 8 luokkainen oppikoulu tai sitä vastaava kurssi.

Sekä anomusehdotuksessa että valiokunnan mietinnössä on pääpaino pantu sille

75



seikalle, että kansakoulun asettaminen välittömään yhteyteen oppikoulujen kanssa mihin päämäärään tässä juuri pyritään, olisi omansa kohottamaan kansakoulun arvoa, siitä kun tällä tavoin muodostuisi yleinen kansalaiskoulu, joka antaisi oppilaille välttämättömimmän yleissivistyksen pohjan, josta olisi hyötyä yhtä hyvin niille, jotka haluavat suoraan astua käytännöllisen elämän eri työaloille kuin niillekin, jotka tahtovat jatkaa opintojaan saavuttaakseen korkeamman tieteellisen tai ammattisivistyksen.

Se kansanvaltainen periaate, mikä tässä esiintyy on kaikkea tunnustusta ansaitseva, eivätkä edes vastalauseen allekirjoittajat ole katsoneet sopivaksi sitä vastustaa. — Mutta sekä anomusehdotuksen tekijät että sivistysvaliokunnan jäsenet samoinkuin vastalauseen allekirjottajatkin ovat käsittäneet, että tämä kysymyksessäoleva suunnitelma kohtaa hyvin suuria, ehkäpä voittamattomia vaikeuksia, jos sitä ryhdytään käytännössä toteuttamaan ilman että koulujemme nykyisessä opetusohjelmassa tehdään perinpohjaisia muutoksia.

Vastalauseentekijät väittävät että „yleinen sivistystaso“ alenisi, jos oppikoulun kurssi lyhennettäisiin 8:sta 6:een vuoteen, sillä kansakoulu muka ei pystyisi 6 vuotisella vaikutuksellaan kypsyttämään oppilaita nykyisen oppikoulun kahden ensimäisen luokan vaatimuksia vastaaviksi.

Tämä väite epäilemättä pitää paikkansa, jos tarkotetaan kansakoulun samoinkuin oppikoulunkin opetusohjelman nykyisellään pysyttämistä. Mutta jos myönnetään, että niitten oppiaineitten joukossa, joita nykyään opetetaan sekä kansakouluissa että oppikouluissa, löytyy sellaisia, joihin uhrattu aika ja työ ei suinkaan lisää oppilaan sivistystä, niin ei tuo väite sivistystason alenemisesta ole niinkään pelottava kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Minä tarkotan että sivistystaso voidaan pelastaa, jos opetusohjelmaa muutetaan niin että siitä poistetaan kaikki sellaiset oppiaineet, joista hyvällä syyllä voidaan sanoa, että ne eivät ole siveellisessä enempää kuin järjellisessäkään suhteessa välttämättömiä eikä edes tarpeellisia.

Jos niitten puolen tusinan vieraan kielen sijasta, joita nykyään oppikouluissamme opetetaan (ilman että kunnollista taitoa saavutetaan yhdessäkään niistä) ryhdytään opettamaan yhtä ainoata sivistyskieltä (englantia, saksaa tai ranskaa) ja sen lisäksi tietysti venäjää — jonka suhteen jumala ei ole antanut meille vapaata päätösvaltaa, niin voitetaan siitä melkoisesti aikaa käytettäväksi sivistykselle tärkeämpiin aineisiin, jollaisia ovat luonnontieteet, sivistyshistoria, yhteiskuntatiede, taloustiede ja matematiikka.

Mutta paitsi tätä kielten sekotuksen Baabelia, löytyy koulujemme, sekä oppi- että kansakoulujen opetusohjelmassa eräs toinenkin mielettömyys. Minä tarkotan raamatun, kirkkohistorian ja dogmatiikan opetusta, johon kansakouluissa uhrataan 5–6 ja oppikouluissa pari, kolme viikkotuntia.

Jos vastalauseentekijät, joitten joukossa on toinen puoli pappeja, väittävät että näitten aineitten opetus nykyisessä muodossaan ja laajuudessaan on yhä edelleen säilytettävä, niin on myöskin kohtuullista, että he selvästi osottavat, missä suhteessa nämä aineet lisäävät henkilön sivistystä. Mitä taas niitten siveellistyttävään vaikutukseen tulee, ei siitä maksane vaivaa puhua, kun otetaan huomioon, että samoille oppilaille samassa koulussa annetaan opetusta luonnontieteissä, joitten valossa katsottuna se kuvaus, mikä raamatussa annetaan jumalasta näyttää törkeältä valheelta. — Näistä asioista on muuten äskettäin ollut julaistuna lehdessämme Ernst Lampénin etevä esitys, johon kehotan tutustumaan jollette vielä ole sitä lukeneet.

Raamattu, kuten tunnetaan, on pyhä kirja, jonka väitetään sisältävän silkkaa jumalan sanaa. Ja sellaisena sitä opetetaan meidän kouluissamme, kansakouluissa 5—6 ja oppikouluissa pari tuntia! — Opettajat, joitten virkaan kuuluu sen opettaminen eivät, useimmissa tapauksissa, itsekään usko, että se on „jumalansanaa“. Mitä nimitystä meidän on tällaisesta menettelystä käytettävä, jollemme kutsu sitä valehtelemiseksi? Myönnettäköön että se tapahtuu hyvässä tarkotuksessa, että useimmat opettajat ja ehkä enimmät vanhemmatkin ovat vakuutettuja siitä, että tästä on näille oppilaille heidän nykyisessä ja myöhemmässä elämässään suurta siveellistä hyötyä. Ja kukapa tahtoisi väittää, ettei siitä tavallaan olisikin tässä suhteessa hyötyä, jos nimittäin voitaisiin nämä ihmiset pitää koko ikänsä siinä uskossa, että itse tämän uskon ja näitten siveyslakien perustus on varma

76



ja epäilemätön. Mutta kuinka se voisi olla mahdollista, semminkin kun jo samassa koulussa ja samaan aikaan, kuten jo sanoimme, opetetaan näille lapsille luonnon- tieteitä, joihin perustuva maailmankäsitys on raamatullisen maailmankäsityksen jyrkkä vastakohta! — Eivätkö nämä perustukset näinollen joudu opetettavain silmissä epäilyttävään valoon? Ja eikö ole totta että hyvin useissa, etten sanoisi useimmissa, tapauksissa tuo epäilys kehittyy täydelliseksi epäuskoksi, jollei pelastajaksi tule täydellinen välinpitämättömyys. Mitä näin ollen maksaa puhua uskonnonopetuksen siveellisestä merkityksestä! Siitähän saattaa koitua vain pelkkää haittaa ja vahinkoa sekä itse opetustyölle että oppilaille. Tässähän saatetaan oppilaat suorastaan epäilemään opettajainsa vilpittömyyttä, mikä ei suinkaan ole omansa lujittamaan ja kehittämään kasvattien luontaisia siveellisiä tunteita ja taipumuksia, pikemminkin päinvastoin.

On mahdotonta vaatia kasvavaa polvea uskomaan „jumalallisiin ilmotuksiin“ ja ihmeisiin, joitten mahdottomuuden sekä historia että luonnontieteet selvästi osottavat. Joko on meidän jätettävä koko opetustoimi ja nuorison kasvatus pappien yksinomaiseksi oikeudeksi, valtuuttaen heidät poistamaan opetusohjelmasta kaikki ne oppiaineet, jotka ovat ristiriidassa ylenluonnollisen maailmankatsomuksen kanssa, tai on meidän poistettava uskonnonopetus kouluistamme. Mitenkään muuten ei tämä nykyinen ristiriita ja siitä johtuva välinpitämättömyys ja siveellinen rappeutuminen liene poistettavissa.


S. E. K.