Teologinen Aikakauskirja uskonnonopetuksesta

Tekijät: Lampén Ernst
Julkaistu: 1907
Julkaistu filosofia.fi sivustolla: 19.03.2013


Ernst Lampén, Teologinen Aikakauskirja uskonnonopetuksesta.
Nuori Suomi 3/1907, s.17–19.

(Ks. alkuperäinen julkaisu Kansalliskirjaston digitoiduissa aikakauslehdissä.)



Julkaistu Filosofia.fi-portaalissa osana kokoelmaa:

Siveysoppi ja uskonnonopetus. Katsomus-, koulutus- ja kulttuuripoliittinen kiista 1900-luvun alussa. Toim. Tuukka Tomperi. Filosofia.fi, Eurooppalaisen filosofian seura ry, Tampere 2013. <http://filosofia.fi/siveysoppi>


Litterointi ja verkkoeditointi: Elina Halttunen-Riikonen, Miika Haverinen, Tuukka Tomperi.

 

***

Ernst Lampén -artikkeli wikipediassa:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ernst_Lamp%C3%A9n


Liitteet

Ernst Lampén_Teologinen Aikakauskirja uskonnonopetuksesta: Lampen_Teologinen Aikakauskirja uskonnonopetuksesta.pdf

Ernst Lampén


Teologinen Aikakauskirja uskonnonopetuksesta.

 


Yllämainittu aikakauskirja on omistanut suuren osan viimeistä vihkoaan uskonnonopetuksen pohtimiseen sekä kouluissa että yhteiskunnassa. Nimimerkki G. G. R. (prof. Rosenqvist) on kahden kirjotuksen alla ja kolmannen on kirjottanut lehtori Martti Ruuth.


Prof. Rosenqvist kirjottaa suurella innostuksella teemasta »Religionsundervisningen i skolorna», jossa hän lämpimästi puolustaa uskonnonopetuksen säilyttämistä lukusuunnitelmassamme valtion ylläpitämissä kaikissa kouluissa, sekä ylemmissä että alemmissa. Monet kohdat tässä kirjotuksessa antavat syytä otaksua, että prof. Rosenqvistilla on sangen vapaa käsitys uskonnonopetuksesta sellaisena, jollaisena hän sitä tahtoisi kouluissa harjotettavaksi. Hän sanoo: »ei mikään vakaumus ole lapsiin pakotettava eikä uskonnontunnustusta ole heiltä vaadittava. Luonnollisella tavalla ovat he johdettavat kristillisen maailmankatsomuksen objektiviseen sisältöön, siinä tarkotuksessa että nämä, ennemmin tahi myöhemmin, eivät tietämättöminä vaan ymmärtäväisinä, voivat rakentaa itselleen personallisen maailmankatsomuksen. Koulun täytyy varustaa nämä elämän kamppailuun eikä koetella vapauttaa heitä siitä».


Miten oikein osatut sanat! Juuri se on oleva uskonnonopetuksen tarkotus ja juuri tämä on aina ollut allekirjottaneen ainoana silmämääränä ja se päämaali, johon minä taistelullani pyrin. Ei tunnustuksellista opetusta, ei uskon tyrkyttämistä, vaan uskontojen ylimalkaan ja kristinopin erittäin objektiivinen sisältö ol-


17




koon se aines, joka uskonnonopetuksen tunneilla otetaan pohdinnan alaiseksi.


Omituista kyllä prof. Rosenqvist toisessa kirjotuksessaan samassa numerossa tästä huolimatta antaa minulle aika läksytyksen, joka sekin, niinkuin teologin kirjotukset ylimalkaan, on sangen lennokkaasti tekaistu ja loppuu hauskalla haukkumasanalla. Siksi kai se lienee tarkotettu? Hän kutsuu minua »lankkumaalariksi» erotukseksi »taidemaalarista», joka prof. Rosenqvistin silmissä varmaankin nauttii paljon suurempaa arvoa kuin edellinen taiteilija ja jommoinen hän itse mielestään lienee.


Mistä tämä luskutus on aiheutunut, kun meillä kumminkin on aivan samanlaiset käsitykset uskonnonopetuksen perus-suunnitelmasta.


Se johtuu tietysti siitä, että meillä on perin erilainen käsitys »kristillisen maailmankatsomuksen objektiivisestä sisällyksestä». Minun mielestäni kristillisyyden objektiivinen sisällys on Kristuksen opissa, prof. Rosenqvistin taas ehkä enemmän hänen elämässään ja legendoissa ja siinä dogmatiikassa, joka aikojen kuluessa on ikävänä äpäränä syntynyt Kristuksen opista. Sanoin »ehkä» sillä en tarkoin tunne prof. Rosenqvistin kantaa näissä asioissa, eikä yllämainittu kirjotus siitä anna ohjeita, sillä kirjotus on peitetty sameitten filosofisten lauseitten peittoon.


Kristinopin sisältö on lyhyesti sanottuna muutamilla Kristuksen lauseilla seuraava: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi; kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto; sinun pitää rakastaa jokaista luotua olentoa, vihamiestäsikin; sinun pitää auttaa kärsiviä, olipa ne rodultaan ja käsityksiltään sinulle kuinka vieraita tahansa; sinä et saa takertua dogmeihin, sillä silloin sinä olet fariseus — pahempaa ei Kristus tuntenut — vaan sinun täytyy tutkia kaikki ja pitää se kun hyvä on; yhteiskunta on perustettava altruismin eikä egoismin pohjalle.


Aivan lyhykäisesti myöskin mikä kristillisyyden objektiivinen sisällys ei ole. Ihmiset eivät ole langenneet; Kristus ei ole ylenluonnollisesti siinnyt eikä syntynyt; ei hän ole tullut meitä pelastamaan perisynnistä, ei hän ole kuollut meidän edestämme; ei noussut ylös kuolleista; eikä hän tule tuomitsemaan meitä ijankaikkiseen kidutukseen eikä viemään meitä persialaisten tarutaivaaseen.


Tämä puoli evankeliumin kertomuksia on kristillisyyden historiassa aina viime aikoihin saakka ollut pääasiana, opillinen puoli harmillisena syrjäseikkana. Syy Kristuksen opin sanomattoman hitaaseen valtaanpääsemiseen on juuri ollut tämän subjektiivisen tarun kohottaminen ylimmäiseksi uskonkappaleeksi, opetuksen ytimeksi sekä yhteiskunnassa että koulussa. Tämän tarumaisen Kristuksen nimessä on historian suurimmat konnantyöt tehdyt, mutta hänen oppinsa on pidetty visusti kapalossa. Mutta vieläkin on teologeja, jotka tarujen uskomisen pitävät syvällisen viisauden merkkinä, niiden hylkäämisen pintapuolisena kevytmielisyytenä.


Tahtooko prof. Rosenqvist vielä koko tämän puolen Kristuksen opista objektiivisena sisältönä uskonnonopetukseen? Siltä tuntuu kun lukee hänen muistutustaan B. Estlanderin esittämään ajatukseen, että Kristuksen ylösnouseminen taivaaseen oli ollut todistajain kiihkeän mielentilan harhanäky. Prof. Rosenqvistin mielestä tältä taivaaseen astumiselta ei ole puuttunut realiteettia. Samalla hän myöskin väittää, ettei luonnontieteitten herruus tarvitse joutua ristiriitaan tämän opin kanssa?


Mikä on taivas?

Persialainen taru, yhtä tieteellisesti pätevä kuin Tapiola suomalaisille.


Mitä merkitsee sinne astuminen?

Samaa kuin Henokin, Eliaan, nouseminen sinne, samaa kuin Danten haaveilu, samaa kuin kansantaru. Henokista sanotaan (Gen. V. 24.) hän katosi, sillä Jumala otti hänet pois.


Prof. Rosenqvist tietää tietysti, mitä ymmärretään midrasch ja haggada käsitteillä. Näillä nimityksillä kutsutaan niitä selittäviä legendoja, jotka kutoutuivat jonkun vanhan raamatun tarun yksinkertaisiin tiedonantoihin. Prof. Rosenqvist tuntee hyvin Henokin apokalypsin ja hänen kulkunsa Scheolissa, ja sen kolmessa eli neljässä osastossa. Hän tuntee varmaankin, että tämä uusi Henokin Scheol-oppi oli syntynyt juutalaisessa diasporassa (siirtomaassa). Paavali oli diasporan miehiä ja hän puhui ylösnousseesta Messiaksesta ja evankelistat kirjottivat midraschhaggadan


Mutta nyt koko tämä taru on tärkeä uskonkappale, jota oppinut professori meidän Yliopistossamme pitää syvällisen viisauden merkkinä. Sen kieltäminen on tietysti kurjaa pintapuolisuutta.


Kuuluuko tämäkin oppi »kristillisen elämänkäsityksen objektiiviseen sisältöön»? Onko tämäkin opetettava kaikissa kouluissa? Prof. Rosenqvistin mielestä tämä oppi ei joudu riistiriitaan luonnontieteitten oppien kanssa. Eikö? Mutta uskontotieteen oppien kanssa se varmaankin joutuu ristiriitaan.


Mihin määrään ammattiteologin ajatuskanta voi loitota vapaan ajattelijan käsitteistä, käy usein mitä räikeimmällä tavalla esille, kun lukee teologista kirjallisuutta. Silloin kauhukseen huomaa mikä suuri juopa on kiinnitetty heidän ja meidän välille. Samassa numerossa yllämainittua aikakausikirjaa kirjottaa eräs toinen arvossa pidetty tiedemies teologi ja kunnioitettava henkilö lähetysoloista apostolien aikana ja nyt. Hän väittää että apostolien aikana sai lähetystyö parempaa vauhtia sen tähden, että apostolit olivat saaneet Jumalalta ihmeitä tekevän voiman, jota taas nykysillä »veljillä» ei ole käytettävänä. Hän sanoo muun muassa: »Ylimaaherra Sergius Paulus niinikään uskoi Paavalin julistukseen, nähtyään kuinka Paavali oli voinut tehdä


18




Bar-Jesus noidan sokeaksi (Ap. T. 13 12)». Hämmästyneenä kysyn, uskooko teologian professori vuonna 1907 j. K. tähän juttuun? Kauhistuneena kysyn, onko tällainen toisen ihmisen, vaikkapakin muka väärän profetan sokaseminen Kristuksen opin mukaista?? Mikä hirviö tuo suuri epileptikko Paavali sentään oli! Bar-Jesus parka ehkä oli humaaninen, helleniläisen sivistyksen saanut noita Salamis saaren viehkeissä laakerilehdoissa, mutta mitä on sanottava Kristuksen opetuslapsesta?


Te »Nuoren Suomen» toimittajat ja lukijat, kiittäkäämme yhdessä Luojaamme, että tuo suuri sokaisija Paavali jo makaa maatuneena Rooman katujen alla, ja me saamme pitää näkömme. Ja vielä enemmän kiittäkäämme Luojaa siitä, ettei Hän tätä voimaa enää lahjota kaikille niille »veljille» ja »sisarille», jotka tätä nykyä säikyttävät pakanoita ijankaikisella tulella.


Jos tämän uskominen kuuluu Kristinopin objektiviseen sisältöön, niin minä pidän sitä hengen rietastuttamisena. Kristityt ovat jo kylliksi kauan puhkoneet, sanan todellisessa merkityksessä, uskomattomien silmiä. Nyt tällainen Kristinopin totuuden todistaminen joutaa pois koulusta, niinkuin se on joutunut pois käytännöstä yhteiskunnassa. Amen. —


Syy siihen miksikä arveluttaa jättää uskonnonopetus teologin käsiin erityisenä opetusaineena, on se, että meidän teologisessa tiedekunnassa ei anneta vapaata opetusta uskonnossa, vaan luterilaista opetusta tunnustuksien pohjalla. Kun nyt näemme, että yliopiston opettaja puhuu Bar-Jesuksen sokasemisesta Kristuksen antaman ylönluonnollisen voiman merkkinä ja perin hyväksyttävänä, jopa kadehdittavana tekona, niin mitä kauhistuksia sitte oppilaat neuvovat, kun he vuorostaan kouluissa saavat opetusvelvollisuuden. Senpätähden uskonnonopetus kouluissa olisi annettava opettajan käsiin, jonka mielipide ei ole taivutettu minkään tunnustuksen suuntaan, vaan puhtaaseen pelkäämättömään tieteellisyyteen.


* * *


Lopuksi koskettelen erästä kohtaa prof. Rosenqvistin anatemasta minua kohtaan. Prof. R. väittää minun sanoneen, että raamattu opettaa ihmiselle, että saa elää elävien tavoin kunhan vaan pelkää Jumalata. Olin kirjottanut »elämöidä». Hyvä professori! Elämä merkitsee ruotsiksi »lif», mutta elävä = djur. Erotus ei ole suuri, mutta »periaatteellinen», ainakin yhtä suuri kuin lankkumaalarin ja taidemaalarin välillä, josta prof. R. mainitsee, että erotus on vaan periaatteellinen. En ole Jakopista sanonut, että hän eli kuin eläin, vaan päinvastoin, että hän elämöi kuin koulutettu ihmiskonna, jokseenkin siihen suuntaan kuin »Suuri Therese» Parisissa joku vuosi sitte. Tällaisiin töihin ei elävien aistit riitä.


Vaara ei tällaisesta erehdyksestä sentään ole suuri, sillä jos prof. Rosenqvist puhuu »elävien» ijankaikkisuudesta (pro elämän ijankaikkisuudesta) niin se ei ole muuta kuin totta, sillä jos kerran ihminen on ijankaikkinen olento niin miksipä ei myöskin eläin. Monet eläimet elävät paljoa kristillisemmin kuin kristityimmät ihmiset. Muurahaisilla ei ole köyhiä eikä rikkaita, ei heillä ole onnettomia leskiparkoja eikä orpoja. Työmuurahaiset eivät todellakaan elä riettaissa sukupuolisynneissä, niinkuin munkit ja nunnat katolisissa maissa. Miksi heillä siis ei olisi autuus odotettavissa hyvästä käytöksestään täällä maan päällä. Sehän luvataan kaikille kilteille uskovaisille ihmisillekin.


19