Locke, John

Jani Sinokki (julkaistu 12.3.2013, muokattu 23.9.2014)

John Locke (1632–1704) oli englantilainen filosofi ja valtiomies. Hänet tunnetaan sekä empirismin eli kokemusajattelun kannattajana että yksilönvapauksia ja tasa-arvoa korostavan liberalismin puolustajana – toisinaan häntä kutsutaan jopa näiden filosofisten traditioiden isäksi. Filosofiassaan hän nosti inhimillisen ymmärryksen kyvyt ja rajat tarkastelun keskiöön perinteisten metafyysisten ongelmien sijaan. Lockelle omaleimaista onkin tietoteoreettinen lähestymistapa lähes kaikkiin perinteisiin filosofisiin kysymyksiin.

Tietoteoriassa Locke muistetaan erityisesti ideoiden teoriastaan, jonka mukaan mielen välittömän tiedostamisen kohteena ovat mielelliset objektit, ideat, jotka ovat peräisin vain ja ainoastaan kokemuksesta. Yhteiskunnallisissa kirjoituksissaan Locke puolusti laajoja yksilönvapauksia, tasa-arvoa sekä uskonnollista suvaitsevaisuutta. Hän asettui vastustamaan autoritaarisuutta ja harvainvaltaa sekä vaati kirkon ja valtion erottamista. Locken vaikutus onkin osin nähtävissä näiden näkemysten nauttimassa laajassa hyväksynnässä nykypäivän länsimaisissa yhteiskunnissa. Locken tietoteorian vaikutus näkyy puolestaan empiristisen filosofian perinteessä, jota hänen jälkeensä kehittivät tahoillaan erityisesti George Berkeley (1685–1753) ja David Hume (1711–1776), ja joka eri muodoissaan ulottuu nykypäivään saakka.
  1. Nuoruus 1632–1665
  2. Lordi Ashleyn seurueessa 1666–1682
  3. Maanpako ja vanhuus 1683–1704
  4. Teokset ja filosofia
  5. Tutkielma inhimillisestä ymmärryksestä
  6. Ideoiden teoria
  7. Locken havainnon teoria ja aistimusten verhon ongelma
  8. Kaksi tutkielmaa hallitusvallasta
  9. Yhteiskuntasopimus
  10. Vaikutus
  11. Locke Suomessa
  12. Suositeltavaa jatkolukemista
  13. Kirjallisuus
  14. Internet-lähteet



Nuoruus 1632–1665

Locke syntyi melko vaatimattomiin oloihin 29. elokuuta 1632 Wringtonissa, Somersetin kreivikunnassa Lounais-Englannissa. Hänen isänsä, myös John Locke nimeltään, oli menestyneestä kauppiassuvusta syntyisin oleva maalaislakimies. Hänen äitinsä Agnes Keene oli paikallisen nahkurin tytär. Locken vanhemmat olivat uskonnolliselta taustaltaan todennäköisesti kalvinisteja.

Säilyneiden muistikirjojen perusteella tiedämme, että Locken isä oli kiinnostunut yhteiskunnallisista ja kirkollisista asioista, lääketieteestä, historiasta, etiikasta ja runoudesta. Tämä tiedonhaluisuus vaikutti merkittävästi myös Locken kasvatukseen, ja hänen isänsä näyttää kaavailleen tälle yliopistouraa. Locken välit isäänsä pysyivät lämpiminä jälkimmäisen kuolemaan saakka.

Locken suhteesta äitiinsä sen sijaan ei tiedetä paljoa. Locke kuvailee häntä hurskaaksi naiseksi ja helläksi äidiksi, mutta Locken kirjeenvaihdon perusteella näyttää siltä, että ainakin aikuisena hänen suhde äitiinsä oli huomattavasti etäisempi kuin isäänsä. Locke itse ei koskaan avioitunut, eikä hänellä ollut lapsia.

Locken isä palveli paikallista parlamentin jäsentä, Aleksander Pophamia, toimiessaan rauhantuomareiden notaarina ennen asianajajan uraansa. Myöhemmin, Englannin sisällissodan puhjettua 1642, hän taisteli Pophamin johtamassa rykmentissä parlamentin armeijassa. Locken isän tuttavallinen suhde Pophamiin mahdollisti Lockelle huomattavasti paremman koulutuksen kuin hänen perheensä varallisuus ja asema olisi sallinut. Parlamentin jäsenenä Popham sai nimittäin ehdottaa oppilaita aikansa huippukouluun Lontoon Westminster Schooliin, johon Locke tämän ehdotuksen perusteella myös hyväksyttiin. Myöhemmin Pophamin myötävaikutus auttoi Lockea pääsemään myös yliopistoon, Oxfordin Christ Churchin collegeen.

Westminsterissä Locke opiskeli muun muassa latinaa, kreikkaa, hepreaa ja arabiaa sekä maantiedettä, geometriaa ja aritmetiikkaa. Yliopistossa hänen opetuksensa sisälsi kielioppia ja retoriikkaa sekä antiikin kirjallisuutta; myöhemmin myös logiikkaa ja moraalifilosofiaa. Eritoten Aristoteleen teokset olivat opetuksen keskiössä, kuten yhä tuolloin vallalla olevaan keskiaikaiseen yliopistokoulutukseen kuului.

Locke valmistui kandidaatiksi vuonna 1656 23-vuotiaana. Maisterin tutkinnon hän suoritti kaksi vuotta myöhemmin. Jälkeenpäin Locke suhtautui kriittisesti saamansa koulutuksen hyödyllisyyteen. Erityisen vihamielisesti hän suhtautui aristoteeliseen luonnontieteeseen, jonka hän näki perustuvan pelkälle spekulaatiolle ja olevan tämän vuoksi lähes vastakohta todelliselle tiedolle. Turhautuminen aristoteeliseen dogmatismiin motivoi hänen tietoteoriaansa ja tieteellistä työskentelyään.

Locke toimi Oxfordissa vuodesta 1660 alkaen kreikan kielen lehtorina ja myöhemmin 1663 retoriikan lehtorina. Oxfordissa Locke tutustui Robert Boyleen, jota on myöhemmin nimitetty myös modernin kemian isäksi. Locke työskenteli Boylen kanssa avustaen tätä erilaisissa tieteellisissä kokeissa muun muassa ilmapuntareiden ja tyhjiöpumppujen kanssa. Locke oli laajemminkin kiinnostunut uudesta kokeellisesta luonnontieteestä, erityisesti lääketieteestä, jota hän opiskeli useiden ajan johtavien lääkärien johdolla.

Boylen rohkaisemana Locke myös luki ranskalaisen rationalistin René Descartesin (1596–1650) teoksia, joiden hän kertoi auttaneen häntä ymmärtämään, mikä aristoteelisessa tieteessä todella oli vialla. Siihen saakka Locke oli lähinnä epäillyt omaa ymmärrystään, koska ei kyennyt näkemään juuri mitään järkeä tuossa perinteisessä tavassa tehdä tiedettä. Vaikka Locke piti Descartesia suurena ajattelijana, ei hän kuitenkaan ollut tämän kanssa samaa mieltä juuri mistään.

Perehtyessään tieteisiin Oxfordissa Locke päätti tavoitella lääkärin tutkintoa helpommin saavutettavan pappisuran sijaan. Opinnot saivat kuitenkin odottaa, kun Locke tapasi hänen elämänsä kulkuun kaikkein voimakkaimmin vaikuttaneen henkilön, Lordi Ashleyn (1621–1683, vuodesta 1672 ensimmäinen Shaftesburyn Jaarli).


Lordi Ashleyn seurueessa 1666–1682

Locke tapasi Anthony Ashley Cooperin vuonna 1666 Oxfordissa. He ystävystyivät, ja Ashley pyysi Lockea asumaan kotiinsa Lontooseen täydellä ylläpidolla. Vuonna 1668 asuttuaan vuoden Ashleyn taloudessa, Locke pelasti tämän hengen tuon ajan mittapuulla hyvin vaarallisella kirurgisella toimenpiteellä (punkteeraamalla ilmeisesti maksakystan). Ashley ilmaisi kiitollisuutensa tukemalla Lockea entistä voimakkaammin.

Locke toimi paitsi Lordi Ashleyn henkilääkärinä myös tämän henkilökohtaisena sihteerinä ja avustajana. Hän sai merkittävää poliittista vaikutusvaltaa omaavan Ashleyn myötävaikutuksella myös monia hallinnollisia virkoja ja muun muassa vieraili Alankomaissa diplomaattiseurueessa. Locke toimi myös kaupankäyntiä ja plantaaseja valvovan komitean (Board of Trade and Plantations) sihteerinä, myöhemmin sihteerinä myös ns. Carolinan käskynhaltijoille (Lords Proprietors of Carolina), jotka valvoivat uuden mantereen siirtokuntia Carolinan alueella. Tehtävät tarjosivat ensikäden tietoa politiikan sisäpiiristä mutta eivät olleet kovin vaikutusvaltaisia. (Toisin kuin eräissä lähteissä virheellisesti mainitaan, Locken tehtävä (Secretary) oli todella sihteerin eikä ministerin toimi: Locken tehtäviin kuului muun muassa kokousmuistioiden ja kirjeiden kirjoittaminen.)

Vuonna 1668 Lockelle tarjoutui tilaisuus myös jatkaa tieteellistä harrastustaan hyvässä seurassa Lontoossa, kun hänet hyväksyttiin jäseneksi Lontoon Royal Societyyn (so. Royal Society of London for the Improvement of Natural Knowledge), johon muiden muassa myös Boyle kuului. Tästä tuolloin vasta kahdeksan vuotta vanhasta tieteellisestä seurasta muodostui sittemmin eräs vanhimmista ja arvovaltaisimmista tieteellisistä järjestöistä.

Kun Lordi Ashley, nyt arvonimeltään Shaftesburyn Jaarli, joutui poliittisten myllerrysten vuoksi jättämään hallinnolliset virkansa 1674, myös Locken hallinnolliset toimet loppuivat. Tällöin hän sai vihdoin tilaisuuden suorittaa Oxfordissa kauan havittelemansa lääketieteen tutkinnon, joka oikeutti hänet harjoittamaan lääkärin tointa myös virallisesti. 1675 Lockelle myönnettiin elinikäinen stipendi Oxfordin yliopistoon, johon sisältyi paitsi opiskelu-oikeus, myös vuosiraha ja asunto kampusalueelta. Tämä stipendi oli ollut Locken tavoitteena pitkään; hän ei koskaan suunnitellut itselleen poliittista uraa vaan päätyi sille sattumalta, ja Oxford tieteenharjoittajineen vaikuttaa olleen vähintään hänen varasuunnitelmansa valtiollisten toimeksiantojen loppumisen varalle. Hän oli kuitenkin yhä Shaftesburyn seurueen jäsen ja vietti vain osan ajastaan Oxfordissa.

Locke kärsi koko ikänsä kroonisesta astmasta, ja tauti kävi pahemmaksi iän myötä. Lontoon ainainen hiilisavu pahensi vaivaa merkittävästi, ja Locken lääkäriystävät olivat pitkään kehottaneet häntä viipymättä hakeutumaan leudompaan ilmanalaan parantumaan. Oxford-stipendin myöntämisen aikoihin Locke auttoi Shaftesburyä kirjoittamaan suurta huomiota osakseen saaneen kiistakirjoituksen, joka paljasti hallinnollisia vehkeilyjä (A Letter from a Person of Quality, to his Friend in the Country, 1675). Teos määrättiin poltettavaksi, ja kun hallitus asetti komitean selvittämään kirjoituksen tekijän henkilöllisyyttä, Locke ymmärsi olevansa vaarassa. Matka Ranskaan, jota hän oli suunnitellut jo aiemmin helpottaakseen keuhkotautiaan, tarjosi oivan syyn paeta Lontoon monella tavalla tukalaksi käyneestä ilmapiiristä. Locke vietti vuodet 1675–1679 kierrellen Ranskaa, opetellen kieltä ja tapoja sekä luoden uusia tuttavuuksia.

Shaftesbury vangittiin Lontoon Toweriin vehkeilyistä kuningasta vastaan 1676, mutta hänet vapautettiin, kun toinen – myöhemmin sepitetyksi havaittu – salajuoni kuninkaan murhaamiseksi paljastui. Shaftesburyn vapautumisen ja maineen palauttamisen jälkeen Locke koki voivansa palata Englantiin turvallisesti. Hän liittyi jälleen Shaftesburyn ruokakuntaan syksyllä 1679. Myllerrys politiikassa ei kuitenkaan laantunut missään vaiheessa, ja vallankumousta aktiivisesti suunnitellut Shaftesbury joutui pakenemaan Hollantiin loppuvuonna 1682, jossa hän pian kuoli. Vallankumoussuunnitelman paljastumisen jälkeen 1683 myös Locke oli vaarassa. Hänen osuudestaan varsinaisiin vehkeilyihin ei tiedetä tarkasti. Tiedetään kuitenkin, että hän oli majoittanut luokseen joitakin vallankumouksen suunnittelusta vangittuja henkilöitä, ja tätä olisi voitu käyttää todisteena häntä vastaan.

Vallankumoussuunnitelman paljastumisen aikoihin Locke oli ollut viimeistelemässä myös nimellä Kaksi tutkielmaa hallitusvallasta tunnetuksi tullutta teosta (Two Treatises of Government, 1689). Käsikirjoituksen löytyminen hänen hallustaan olisi saattanut hänet äärimmäiseen vaaraan: teoksessa Locke paitsi vastustaa yksinvaltaa, myös pyrkii oikeuttamaan vallankumouksen ja epäoikeudenmukaisen kuninkaan murhaamisen. Henkensä puolesta peläten Locke pakeni suojelijansa lailla Hollantiin.


Maanpako ja vanhuus 1683–1704

Locken vuodet maanpaossa (1683–1688) ovat hänen kirjallisten tuotostensa kannalta merkittävimmät. Alankomaissa ollessaan hän muutti usein, koska pelkäsi englantilaisia vakoilijoita, ja muun tekemisen puutteessa hänellä oli poikkeuksellisen paljon aikaa omistautua kirjoittamiselle. Maanpakonsa aikana hän saattoi valmiiksi tutkielmien hallitusvallasta lisäksi Tutkielman inhimillisestä ymmärryksestä (An Essay Concerning Human Understanding, 1690, tästä eteenpäin Tutkielma), jonka hän oli aloittanut jo yli kymmenen vuotta aiemmin.

Maanpaon aikana myös Locken stipendi Oxfordissa lakkautettiin kuninkaan käskystä, mikä häiritsi Lockea suuresti. Hän oli ollut aikeissa palata Englantiin vastatakseen häntä vastaan esitettyihin syytöksiin, vaikka tämä olisi todennäköisesti tarkoittanut myös maanpetossyytteeseen joutumista. Kuultuaan stipendinsä riistosta hän kuitenkin perui matkansa. Kirjeissään Locke vakuuttelee syyttömyyttään kuninkaan vastustamiseen, mutta on syytä epäillä vakuuttelun olleen harkittua teatteria. Locke oli ilmeisen huolellinen salaillessaan omia poliittisia kytköksiään ja vallankumoukselle sympaattisia ajatuksiaan; tästä on osoituksena myös se, että hän tunnusti yhteiskunnalliset kirjoituksensa omikseen vasta hieman ennen kuolemaansa. Myöskään Locken aktiivista osallistumista vallankumouksen suunnitteluun ei siis voida pitää mahdottomana edes varsinaisten todisteiden puuttuessa.

Locken tarve pakoilulle päättyi ns. Mainion vallankumouksen (1688–1689) ja sen tuoman uuden hallitsijan myötä, ja hän pääsi palamaan Englantiin. Pian paluunsa jälkeen hän julkaisi Tutkielman sekä Kaksi tutkielmaa hallitusvallasta ja Kirjeen suvaitsevaisuudesta (A Letter Concerning Toleration, 1689), joista jälkimmäiset anonyymisti. Kirjeessä hän puolusti uskonvapautta sekä valtion ja kirkon erottamista. Tutkielman myötä Locke tuli kuuluisaksi teoreetikkona, ja hän osallistui useisiin kirjallisiin kiistoihin, jotka koskivat Tutkielmassa esitettyjä väitteitä. Myös Locken yhteiskuntaa koskevat anonyymit kirjoitukset saivat aikaan polemiikkia, johon hän kirjoitti vastineita jatkaen salanimien käyttöä.

Vuonna 1696 Locke oli myös mukana perustamassa uudelleen kauppaneuvostoa, jonka tehtävinä oli muun muassa johtaa ulkomaan kauppaa sekä Amerikan siirtokuntia. Hän jatkoi neuvoston johtavana jäsenenä vuoteen 1700 asti. Tässä virassa hän pääsi käyttämään poliittisen uransa suurinta valtaa. Astma oli maanpaon jälkeen sallinut Lockelle vain lyhyehköjä viipymisiä Lontoon savusumussa, ja tällöinkin vain kesäaikaan. Hänen terveydentilansa kävi lopulta niin huonoksi, että hän katsoi parhaaksi vetäytyä tehtävästä.

Viimeiset vuotensa Locke vietti maaseudulla ystäviensä taloudessa Oatesissa, Essexissä. Hän käytti aikansa kirjoittamiseen, seurusteluun ja säähavaintojen tekemiseen. Ennen kuolemaansa hän ehti valmistella muun muassa täydennetyn, viidennen laitoksen Tutkielmasta, joka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1706. Locken terveys heikkeni niin, ettei hän pystynyt syömään, juomaan tai nukkumaan, mutta hänen ystäviensä mukaan hänen mielensä pysyi kirkkaana hänen kuolemaansa asti 28.10.1704. Locke määräsi testamentissaan hautajaisensa vaatimattomiksi ja että täten säästyneillä varoilla piti lahjoittaa kunnolliset vaatekerrat neljälle köyhälle mutta ahkeralle työmiehelle.


Teokset ja filosofia

Locken filosofinen tuotanto voidaan jakaa pääpiirteissään kahteen osa-alueeseen: tietoteoreettiseen filosofiaan ja yhteiskuntafilosofiaan. Tutkielma inhimillisestä ymmärryksestä sisältää näistä ensimmäisen lähes kokonaisuudessaan; yhteiskuntafilosofiaa käsitteleviä teoksia Locke puolestaan kirjoitti useampia (ks. alla). Locken tietoteoreettinen filosofia sisältää paitsi tietoteorian myös perinteisesti metafysiikan alaan luettavia aiheita, sillä hän lähestyy myös näitä kysymyksiä ensisijaisesti tiedollisesta näkökulmasta. Hänen filosofiansa on kaiken kaikkiaan perinteistä metafysiikkaa karsastava: hän käsittelee kyllä perinteisiä metafysiikan ongelmia – kuten persoonan identiteettiä, tahdonvapauden mahdollisuutta ja immateriaalisen sielun luonnetta – mutta esittää näiden ongelmien johtuvan ensisijaisesti ymmärryksemme luonteesta tai puutteista johtuvaksi. Epäluuloisesta asenteestaan metafysiikkaa kohtaan huolimatta Locke ei onnistu välttämään kaikkia metafyysisiä ongelmia: hän ei täysin huomaa, että myös hänen sitoutumisensa oman aikansa fysiikan teorioihin ja luonto-käsitykseen tuo mukanaan omat metafyysiset sitoumuksensa omine ongelmineen.

Locken tietoteoreettinen filosofia tunnetaan erityisesti sen empirismistä. Locken mukaan kaikki ajattelun ja tiedon materiaalit ovat peräisin kokemuksesta, ja hänelle mieli on syntyessään kuin ”valkoinen paperi, vailla kirjoitusta”, jonka vasta kokemus ”kalustaa” (Tutkielma, II.i2). Latinankielinen ilmaus tabula rasa (suom. tyhjä taulu), jota usein käytetään kuvaamaan Locken näkemystä, ei itse asiassa ole lainkaan Locken käyttämä ilmaus, vaan peräisin häntä varhaisemmilta aristoteelisilta empiristifilosofeilta, jotka myös ajattelivat kaiken mielen sisällön olevan peräisin aisteista.

Toisin kuin myöhemmät brittiempiristit Berkeley ja Hume, Locke oli ontologinen realisti, eli hän ajatteli mielen ulkoisen todellisuuden olevan olemassa ja että voimme saada aistiemme avulla saada siitä tietoa. Berkeley oli idealisti, joka uskoi vain mielien sekä mielestä riippuvaisten olioiden eli ideoiden olevan olemassa kieltäen näin materian olemassaolon; Hume taas oli skeptikko, joka ajatteli, ettemme voi tietää varmuudella onko mielestä riippumatonta todellisuutta olemassa (ks. Hume, David).

Locken yhteiskuntafilosofia koostuu yhteiskuntateoriasta, jonka hän esittää teoksessa Kaksi tutkielmaa hallitusvallasta, sekä uskonnon vapautta koskevista kirjoituksista A Letter Concerning Toleration, A Second Letter Concerning Toleration (1690) ja A Third Letter for Toleration (1692) (tästä eteenpäin yhdessä Kirjeet). Hallitusvaltaa koskevista tutkielmista merkittävin on niistä jälkimmäinen. Siinä Locke puolustaa näkemystä, jonka mukaan hallitsijoiden poliittinen valta on viime kädessä peräisin kansalta. Hänen mukaansa ihmiset ovat syntyjään tasa-arvoisia, mutta ovat yhteiskuntasopimuksen myötä luovuttaneet valtiolle osan oikeuksistaan yhteiskunnan järjestyksen turvaamiseksi. Hallinnon oikeudenmukaisuus riippuu Locken mukaan siitä, kuinka hyvin se kykenee turvaamaan kansalaisten oikeudet.

Kirjeissä Locke puolustaa kirkon ja valtion erottamista. Hänen mukaansa uskossa on pohjimmiltaan kyse pelastuksen tavoittelusta. Locken mukaan on syytä olettaa, että on vain yksi totuus eli tosi oppi, jota seuraamalla pelastuksen voi saavuttaa. Jos valtio suosii yhtä kirkkoa muiden kustannuksella, on mahdollista, että kyseisen kirkon oppi ei olekaan se, jonka avulla sielut pelastuvat. Valtion tehtävä on turvata kansalaistensa hyvinvointi, ja tämän se turvaa parhaiten sallimalla jokaisen tavoitella pelastusta parhaaksi katsomallaan tavalla, omantuntonsa mukaan. Niinpä valtiovallan ei pidä pakottaa kansalaisiaan tietyn opin seuraamiseen eikä siis suosia mitään kirkkoa tai seurakuntaa yli muiden. Toisin sanoen kirkko ja poliittinen vallankäyttö tulee erottaa toisistaan.

Jotkut Locken vastustajista väittivät, että hänen filosofiansa johtaa ateismiin tai harhaoppisuuteen. Piispa Edward Stillingfleet (1635–1699) puolestaan esitti hieman erikoisen väitteen, jonka mukaan Locken Tutkielmassa esitetty ideoiden teoria kannustaa skeptisismiin ja harhaoppisuuteen sekä kumoamaan kristinuskon perustavat mysteerit (kuten pyhän kolminaisuuden). Stillingfleetin argumentti näyttää olevan, että pahansuovat tahot voivat käyttää Locken ideoiden teoriaa näihin pahoihin tarkoituksiinsa; hän ei kuitenkaan suoranaisesti syyttänyt Lockea itseään näistä väärinkäytöksistä. Locke vastasi Stillingfleetille: ”Jos voimme hyljätä jonkin pahana siitä syystä, että sitä käytetään, tai voidaan käyttää, huonoihin tarkoituksiin, en tiedä mikä olisi tarpeeksi viatonta säilytettäväksi” (Locke 1697, 141).

Uskonnollissävytteisiä syytöksiä ei liennyttänyt se, että Locken mukaan monet uskonasiat jäivät välttämättä ihmisymmärryksen ulottumattomiin, eikä niistä näin ollen voinut saada tietoa. Useimmat uskonkiistat, kuten kysymys oikeasta tavasta palvoa Jumalaa tai viettää lepopäivää, olivat siis hänen mukaansa ratkeamattomia ja siten omantunnon kysymyksiä. Toisaalta Locken mukaan usko ja pelastuksen etsintä on aina alisteista järjen vaatimuksille, sillä järki on ainut totuuden mitta, jonka Jumala on ihmiselle antanut. Tämän vuoksi Locke tuomitsi myös uskonnollisen kiihkoilun ja moitti esimerkiksi aikansa kveekareita siitä, että nämä asettivat henkilökohtaisen uskonnollisen kokemuksen järjen vaatimusten edelle. Myös tämä järjen asettaminen uskonnollisen ilmoituksen edelle herätti närkästystä joissakin tahoissa.

Locke kirjoitti elämänsä aikana laajasti monista muistakin aiheista, kuten kasvatuksesta, raamatun tulkinnasta, rahan arvon ja korkojen sääntelystä sekä luonnontieteistä ja lääketieteestä. Läpi elämänsä Locke teki laajoja muistiinpanoja lähes kaikesta, eikä hänen hyvin mittavaa kirjallista jäämistöään ole vielä kokonaan tutkittu.


Tutkielma inhimillisestä ymmärryksestä

Tutkielma inhimillisestä ymmärryksestä on Locken tietoteoreettinen pääteos. Sen lisäksi hän julkaisi vain harvoja kirjoituksia koskien ns. teoreettista filosofiaa, ja nekin ovat pääosin vastineita Tutkielmaa kohtaan esitettyyn kritiikkiin. Yhteiskunnallisista kirjoituksistaan poiketen Locke julkaisi Tutkielman omalla nimellään ja sai täten mainetta pystyvänä ajattelijana jo omana aikanaan.

Tutkielmassa Locke jatkaa brittiläisen empirismin eli kokemusajattelun perinnettä, jonka katsotaan alkaneen Francis Baconin (1561–1626) esittelemästä kokemusperäisestä ”luonnonhistoriallisesta” metodista. Baconin ajatuksena oli koota listoja (”historioita”) tietyn ilmiön esiintymisistä. Listan kasvettua tarpeeksi laajaksi olisi sen perusteella voinut havaita ilmiöön liittyviä säännönmukaisuuksia, olipa kyseessä sitten sairaus, kemiallinen reaktio tai vaikkapa sään vaihtelu, ja suorittaa päättelyitä koskien tulevia ilmiöitä.

Tutkielma on kuitenkin ensimmäinen kattava ja johdonmukainen empiristisen filosofian esitys. Sen pyrkimys on selvittää inhimillisen tiedon alkuperä, laajuus ja rajat analysoimalla ymmärryksen rakenteita ja kykyjä. Saman filosofisen perinteen myöhemmiksi edustajiksi luetaan mm. mainitut Berkeley ja Hume sekä John Stuart Mill (1806–1873). Baconin ohella – tosin tietyin varauksin – myös Locken toista edeltäjää Thomas Hobbesia (1588–1679) (ks. Hobbes, Thomas) voidaan pitää empiristisen perinteen edustajana.

Locken Tutkielma on ennen kaikkea kokemukseen ja luonnonhistorialliseen menetelmään perustuvan uuden luonnontieteen perusteiden esitys ja puolustuspuhe. Tutkielma asettuu vastustamaan sekä Locken ajan aristoteelista tiedettä, kartesiolaista filosofiaa ja fysiikkaa sekä erityisesti Cambridgessä vallalla ollutta platonismia. Yhteistä näille kaikille ajattelusuuntauksille on, että ne perustuivat ns. spekulatiiviselle metodille. Siinä missä kokeellinen metodi, jota Locke puolusti, perustui ilmiöiden havainnoimiselle ja niiden perusteella tehtäville induktiivisille päätelmille, spekulatiivinen metodi eteni joistakin perusprinsiipeistä, joista pyrittiin johtamaan logiikan avulla kokonainen tieteellinen tai filosofinen systeemi. Tämä spekulatiivisen metodin vastustus näkyy vähintään implisiittisesti Tutkielman monissa teemoissa. (Locken suhteesta spekulatiiviseen ja kokeelliseen filosofiaan, ks. Anstey 2011.)

Ongelma ymmärryksemme rajoista ja kyvyistä oli puolestaan askarruttanut jo monia Lockea edeltäneitä tieteilijöitä ja filosofeja. Usein tämä ymmärryksen kartoittamiseen tähtäävä tehtävä nähtiin ensisijaisesti tieteellisenä, kokeellisen filosofian alaan kuuluvana, eikä niinkään spekulatiiviseen filosofiaan kuuluvana hankkeena. Tämä seikka selittää osaltaan sitä, että Locke on toisinaan haluton ottamaan kovinkaan vahvasti kantaa monia muita filosofeja askarruttaneisiin perinteisiin filosofisiin kysymyksiin. Myös Tutkielman johdannossa (I.i.2–3) esitetty kuvaus teoksen tarkoituksesta ja metodista on paremmin ymmärrettävissä, kun kokeellinen–spekulatiivinen-erottelu otetaan huomioon.

Tutkielma koostuu neljästä kirjasta. Niistä kaksi ensimmäistä käsittelee tiedon materiaalien alkuperää. Esimerkiksi Descartes oli esittänyt ymmärryksessä olevan synnynnäisiä ideoita, jotka olivat välttämättömiä ajattelulle; myös Stillingfleet, Cambridgen platonistit, kuten Ralph Cudworth (1617–1688) ja Henry More (1614–1687) ja erityisesti Descartesin aikalainen, brittimetafyysikko Edward Herbert (1583–1648), olivat kehittäneet ja puolustaneet innatismia, eli synnynnäisten ideoiden tai periaatteiden oppia. Tutkielman ensimmäinen kirja hyökkää näitä näkemyksiä vastaan. Locke käy yksityiskohtaisesti läpi innatismin puolesta esitetyt argumentit ja kumoaa ne. Erityisen leimallista Locken empirismille ja kokeelliselle filosofialle on se, että Locke esittää innatismin olevan spekulatiivinen näkemys, johon voidaan turvautua vain, jos mitään muuta selitystä inhimillisen tiedon alkuperälle ei ole tarjolla. Oman vaihtoehtoisen näkemyksensä tiedon alkuperästä Locke esittääkin Tutkielman toisessa kirjassa, ja teoksen kaksi viimeistä kirjaa rakentuvat tämän näkemyksen varaan.

Locke esittää, että kokemuksemme perusteella saamme informaatiota sekä maailmasta että oman mielemme toiminnasta. Kaikki ajattelumme muodostuu hänen mukaansa ideoista, jotka ovat mielen objekteja, joita ymmärrys ajattelussa ajattelee. Myös kielemme sanat toimivat merkkeinä mielessämme oleville ideoille: sanat siis viestittävät kuulijoille, että puhujan mielessä on tiettyjä ideoita. Tutkielman kolmas kirja käsittelee tätä ideoiden ja kielen välistä suhdetta. Neljännessä eli viimeisessä kirjassa Locke kertoo, miten tieto muodostuu ideoista ja millaisia eri tiedon lajeja on olemassa sekä miten tietoa voidaan parantaa ja erhettä välttää. Hän kartoittaa myös uskon, luulon, arvostelman ja tiedon eroja sekä esittää, miten kunnollisen tieteen tulee edetä hänen oppinsa perusteella.


Ideoiden teoria

Idea on Locken tietoteorian keskeisin käsite, ja hän seuraa osittain Descartesia termin käytössä. Locke määrittelee idean tarkoittavan ”mitä tahansa, mikä on ymmärryksen kohteena, kun ihminen ajattelee” (Tutkielma, I.ii.1). Idea onkin äärimmäisen laaja käsite, eikä sen täsmällisestä merkityssisällöstä ole yksimielisyyttä tutkijoiden keskuudessa – muuten kuin että ideat ovat Lockelle kaiken tietoisen ajattelun kohteita.

Uuden ajan alun filosofien (mukaan lukien Descartes ja Locke) näkemys ideoista eroaa merkittävästi Platonin esittämästä. Platonille ideat olivat yliaistillisia, mielistä ja materiasta riippumattomia muotoja tai oliolajien arkkityyppejä, joihin osallistuminen selittää olion lajin ja joita ihmisen mieli käsitteillään tavoittelee. (Platon: Teokset.) Tämä transsendentti ominaisuus on täysin poissaoleva uuden ajan alun idean käsitteestä; ideat ovat vain ja ainoastaan mentaalisia, yksilön mielen tai ajattelun sisäisiä olioita.

Voidaan sanoa, että Lockelle ideat ovat ajattelumme materiaaleja tai sisältöjä: kun ajattelen vaikkapa taskussani olevaa avainnippua, on minulla mielessäni tuon avainnipun idea. Ideaa tarvitaan, koska avainnippu itsessään fyysisenä esineenä ei ole pääni sisällä, jossa ajatteluni vaikuttaa tapahtuvan. Sama pätee kaikesta, mitä voimme ajatella: henkilöistä, fyysisistä esineistä, matemaattisista luvuista sekä fiktiivisistä (ei-olemassaolevista) olioista. Jotta voimme ylipäätään ajatella jotakin, täytyy mielessämme olla jotakin, joka mahdollistaa ajattelumme sen mielenulkoisen kohteen todellisesta olomuodosta riippumatta. Tätä mielensisältöä, josta olemme tietoisia ajattelussa, Locke nimittää ideaksi.

Locken ideoiden teoria on keskeinen osa Tutkielmaa. Teoria sisältää kuvauksen ideoiden alkuperästä, niiden luokittelun, sekä kuvauksen siitä millaisia operaatioita mieli suorittaa ideoita käsitellessään. Sen päämääränä on selittää miten ideoiden avulla saadaan yhtäältä tietoa ja vältetään toisaalta virheellisiä käsityksiä. Locken näkemykset esimerkiksi kielestä ja merkityksestä sekä tiedon ja uskomusten erosta on esitetty ideoiden teorian puitteissa.

Locke käsittelee ideoiden teorian avulla myös monia perinteisiä filosofian ongelmia, kuten persoonan identiteettiä, mieltä, tahdonvapautta sekä tiedon ja uskomuksen eroa. Perinteisiin metafyysisiin kysymyksiin olemuksista eli essentioista, immateriaalisen substanssin olemassaolosta sekä sielun ja ruumiin suhteesta hän suhtautuu hyvin agnostisesti. Locke toteaa näiden kysymysten jäävän välttämättä ymmärryksemme ulottumattomiin: koska kokemus ei tarjoa täsmällisiä ideoita sielusta tai immateriaalisesta substanssista, emme voi olettaa saavamme todellista tietoa niitä koskien. Esimerkiksi Descartes ajatteli meillä olevan kaikkein varminta tietoa omasta ajattelustamme ja esitti, että mieli eli sielu on olemukseltaan ajatteleva substanssi. Locke vastustaa Descartesia toteamalla, että vaikka meillä on varmaa tietoa omasta ajattelustamme koska koemme sen välittömästi, pelkästään tämä kokemus ei kerro meille mitään sielun tai edes ajattelumme metafyysisestä luonteesta. Pelkän välittömän kokemuksemme perusteella emme esimerkiksi pysty päättelemään tapahtuuko ajattelu materiassa (kuten aivoissa) vai kenties immateriaalisessa substanssissa (kuten sielussa).

Locke esitti omana näkemyksenään, että sielun idea ja mielen idea eivät ole identtisiä, ja että ajattelu ei ole mielen olemus vaan pikemminkin sen toiminto. Locken argumentti jälkimmäiselle on seuraava: jos ajattelu on mielen olemus, niin mielen pitää ajatella jatkuvasti; muuten se lakkaisi olemasta aina, kun se ei ajattele, ja tulisi olevaksi aina, kun se alkaa uudestaan ajatella, mikä on absurdia. Kokemus taas kertoo, että ihminen ei ajattele koko ajan – esimerkiksi kun nukumme näkemättä unia. Siispä ajattelu ei ole mielen olemus (argumentti on pätevä ja muotoa modus tollens).

Argumentti voidaan haastaa ainakin kahdella tavalla: 1) Väittämällä, ettei siitä että ajattelu on mielen olemus seuraa, että mieli ajattelisi koko ajan. Descartesin alkuperäinen argumentti kuitenkin edellyttää ajattelulta tietoisuutta omassa argumentissaan, joten tämä vastaus tekisi sen epäpäteväksi. 2) Kieltämällä Locken ei-tietoiseen nukkumiseen liittyvä premissi väittämällä, ettei siitä että emme muista nähneemme unia (ajatelleemme) seuraa, ettemme nähneet unia (ajatelleet). Ehkä jokin meille tuntematon seikka (vaikkapa herääminen) estää toisinaan muistojen mieleen painumisen tai mieleen palauttamisen. Vaikkei tämä kumoakaan Locken argumenttia, se asettaa sen ainakin kyseenalaiseksi.


Locken havainnon teoria ja aistimusten verhon ongelma

Locken laveasti määrittelemään idean käsitteeseen sisältyy eräs filosofian historian suurimpia tietoteoreettisia ongelmia. Hän näyttää nimittäin käsittävän ideat paitsi ajattelun, myös havainnon kohteena: havaitessani näköaistini avulla esimerkiksi avainnippuni, avaimet tuottavat aistinelimieni välityksellä mieleeni idean. Avainnippu on materiaalinen objekti, mutta mielessäni oleva idea on jotakin ei-materiaalista (so. ideat eivät ole minkään pituisia, levyisiä tai painoisia). Niinpä havainnossa mieleni ei havaitse avainnippua itseään vaan ainoastaan tätä materiaalista objektia esittävän tai edustavan idean. Todellinen maailma puolestaan koostuu materiaalisista objekteista. Jos en siis havaitse materiaalisia objekteja vaan vain niiden aiheuttamia ideoita, en myöskään havaitse maailmaa itsessään; havaintoni maailmasta on parhaimmillaankin välillistä, ideoiden välittämää.

Tämä näkemys tunnetaan nimellä aistimusten (tai havainnon) verho: ideat tai aistimukset verhoavat maailman kuten se on itsessään mielemme ulottumattomiin. Tämä Jonathan Bennettiltä (1971) juontuva nimitys on tarkoitettu kuvaamaan epäsuorana realismina tunnettujen havainnonfilosofisten näkemysten ongelmallisuutta (realismi: mielen ulkoinen todellisuus on olemassa; epäsuoruus: todellisuutta ei havaita välittömästi vaan jonkin välityksellä).

Aistimusten verhosta voidaan johtaa radikaali skeptinen ongelma kyseenalaistamalla tietomme aistimusten ja niiden meistä riippumattomien syiden (so. materiaalisten objektien) yhteydestä. Esimerkiksi Hume (2007, XII:12) huomioi, että kysymys aistimusten ja niiden syiden välisestä suhteesta on luonteeltaan empiirinen, joten vain kokemusperäinen tieto voi auttaa sen ratkaisussa. Hän totesi kuitenkin myös, etteivät aistimuksemme sisällä mitään informaatiota niiden itsensä aiheuttajasta. Niinpä kysymystä ei voi ratkaista, emmekä voi tietää edes sitä ovatko aistimuksemme todella jonkin meistä riippumattoman, kuten materiaalisten objektien, aiheuttamia. Näin aistimusten verhon ongelma johtaa ulkomaailman olemassaolon kyseenalaistavaan skeptisismiin.

Tämä ongelma on merkittävässä määrin vastuussa empirismin myöhemmästä kehityksestä aina Immanuel Kantiin (1724–1804) asti. Sekä Berkeleyn että Humen filosofiat ovat muovautuneet erityisen voimakkaasti sen vaikutuksesta. Berkeleyn idealismi, jonka mukaan esse est percipi (suom. olemassaolo on havaituksi tulemista), on suoraa seurausta aistimusten verhosta: mikäli emme voi tietää materian olemassaoloa, on sen olettaminen tarpeetonta. (Tosin siitä, että jonkin asian olemassaoloa ei tiedetä, ei voida suoraan päätellä, ettei se ole olemassa.) Hume puolestaan hyväksyi sekä aistimusten verhon ongelman että siitä johtamansa skeptisen ongelman todeten, että uskomme meistä riippumattoman todellisuuden olemassaoloon pelkästä tottumuksesta ja ilman rationaalisia perusteita. Vaikka järkemme voi havaita tämän uskomuksen perusteettomuuden, luontomme pakottaa meidät siitä huolimatta uskomaan mielestä riippumattoman todellisuuden olemassaoloon. (Ks. Hume, David.)

Kant otti tämän skeptisen ongelman vakavasti. Hän luonnehti ”filosofian ja universaalin ihmisjärjen skandaaliksi” (Kant 1998, B xxxix), ettei epäilyyn mielen ulkoisen todellisuuden olemassaolosta kyetä vastaamaan tyydyttävällä todistuksella. Aistimusten verho ja siitä seuraava skeptisismi oli Kantille yksi vakavimmista esimerkeistä häntä edeltäneen filosofian epäonnistumisesta, ja se vaikutti merkittävästi hänen transsendentaalisen filosofiansa syntyyn. (Ks. Kant, Immanuel sekä Kant: Transsendentaalinen idealismi.)

Locke sen sijaan ei havainnut aistimusten verhon ongelmaa tai siitä seuraavaa skeptisismin mahdollisuutta. Hän tosin suhtautuu skeptisismiin jo lähtökohtaisesti kevyesti. Kuten yllä todettiin, hän käsittää hankkeensa ns. kokeellista metodia noudattavaksi. Skeptiset ongelmat puolestaan ovat luonteeltaan spekulatiivisia, ja tämä spekulaatioiden vastaisuus selittää osin Locken asenteen. Hänen mukaansa aistitieto on vähemmän kuin varmaa, mutta silti niin luotettavaa, että voimme kutsua sitä tiedoksi, erotettuna uskomuksista ja mielipiteistä (Tutkielma IV.ii.14). Locke myös käsittelee mahdollista vastaväitettä omalle tieto-käsitykselleen, ja tämä mahdollinen vastaväite (Tutkielma IV.iv) muistuttaa aistimusten verhon ongelmaa niin suuresti, että toisinaan tutkijat ovat ajatelleet sen olevan hänen yrityksensä vastata aistimusten verhon ongelmaan (esim. Newman 2004). Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että Locken käsittelemä ongelma ei ole aistimusten verhon ongelma, vaan huomattavasti laajempi ongelma. Kysymys on siitä, miten ideoista muodostuva ajattelu ja tieto (ei siis pelkkä aistihavainto tai -tieto) ylipäänsä voi tavoittaa todellisuuden, sekä siitä, miten me voimme tämän tietää.

Kaiken kaikkiaan, Locken asema on tietyllä tapaa paradoksaalinen. Hän 1) huomioi aistitietoon liittyvän erehtymisen mahdollisuuden, 2) tunnistaa ongelman joka liittyy yleisesti ideoiden ja todellisuuden vastaavuuteen sekä 3) tuntee skeptisten haasteiden mahdollisuuden. Tästä kaikesta huolimatta hän ei näe tarvetta vastata kysymykseen siitä, miten tiedämme aistitietomme olevan luotettavaa. Locken kaltaiselle empiristille, jonka mukaan mielemme ulkoista todellisuutta koskevat ideat ovat peräisin aisteista, ongelma on perustavanlaatuinen: hänen empirisminsä uskottavuus riippuu hänen mahdollisuudestaan vastata tähän ongelmaan tyydyttävästi.

Locken Tutkielmaa on mahdollista tulkita siten, että aistimuksen verho joko osittain hälvenee (ks. esim. Mackie 1976) tai sen esiinnousu Locken teoriassa kielletään kokonaan (Yolton 1970). Näiden ratkaisujen onnistuneisuudesta ei vallitse yksimielisyyttä. Selkeä enemmistö Locke-tutkijoista ajattelee kuitenkin hänen havainnon teoriansa lähtökohtaisesti sitoutuvan epäsuoraan realismiin ja siten myös aistimusten verhoon. Erimielisyyttä sen sijaan on siitä, seuraako skeptinen ongelma todella aistimusten verhosta Locken teorian puitteissa, sekä siitä, että mikäli se seuraa, kuinka vakava ongelma tämä hänelle on.


Kaksi tutkielmaa hallitusvallasta

Locke kirjoitti tutkielmansa hallitusvallasta ennen maanpakoaan, ja niiden tarkoitus oli ilmeisesti oikeuttaa hänen ennakoimansa kansannousu. Hänen maanpakonsa kuitenkin viivästytti niiden julkaisemista, ja hän julkaisi ne vasta kotiinpaluunsa jälkeen 1689. Vaikka tutkielmat julkaistiinkin vasta vallankumouksen jälkeen, englantilaiset omaksuivat ne nopeasti mainion vallankumouksen symboliksi ja oikeutukseksi.

Ensimmäisessä tutkielmassa Locke hyökkää Sir Robert Filmerin näkemyksiä vastaan. Filmer oli puolustanut kuninkaan oikeutta yksinvaltaan jumalallisen oikeuden perusteella: Filmerin mukaan kuninkaan valta periytyy kuninkaalle alenevassa polvessa suoraan Aatamilta, jolle Jumala oli luomistyön yhteydessä antanut vallan hallita kaikkea luomakuntaa. Locke argumentoi näkemystä vastaan vedoten yksityiskohtaisesti raamatun teksteihin todeten, ettei Raamattu tue Filmerin väitteitä tämän esittämällä tavalla. Tämän lisäksi Locke pyrkii osoittamaan, ettei luonnollinen järkemme myöskään kykene tarjoamaan tukea Filmerin näkemyksille.

Ensimmäinen tutkielma on sisällöltään aikaansa sidottu, ja se on pitkälti jäänyt historialliseksi kuriositeetiksi tutkijoiden keskuudessa. Toinen tutkielma (suomennettu nimellä Tutkielma hallitusvallasta) sen sijaan sisältää Locken oman positiivisen yhteiskuntateorian ja on juuri se osa, jolle hänen maineensa ja vaikutuksensa yhteiskuntateoreetikkona perustuu.

Toinen tutkielma koostuu 29 luvusta. Ensin Locke käsittelee poliittisen vallan luonnetta ja sen perustaa, esittelee keskeiset luonnon- ja sotatilan sekä orjuuden käsitteet ja määrittelee omistusoikeuden luonteen ja perustan. Tämän jälkeen hän esittää erilaisten yhteiskunnallisten rakenteiden ja voimasuhteiden perustan ja oikeutuksen erottaen toisistaan isällisen, poliittisen ja despoottisen vallan. Tutkielman loppuosassa, 16. luvusta eteenpäin, Locke käsittelee erilaisia laittomia tai oikeuttamattomia poliittisen vallan muotoja. Viimeisessä luvussa hän kuvailee, millaisissa olosuhteissa vallankumous on oikeutettu, sekä esittää, että jopa kuninkaanmurha – tuolloin eräs halveksituimmista rikoksista – on tietyissä olosuhteissa sallittu.


Yhteiskuntasopimus

Locken yhteiskuntateoria lähtee liikkeelle siitä, että Jumala on luonut kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi. Siitä huolimatta, että ihmiset ovat ominaisuuksiltaan erilaisia, he ovat tasa-arvoisia, koska jokainen ihminen on yhtälailla Jumalan luomus. Tämän luomistyötä seuraavan järjestyksen valossa ei kukaan ihminen voi asettaa itseään muiden yläpuolelle, sillä silloin hän yrittäisi asettua paikalle, joka kuuluu yksin Jumalalle.

Locke mukaan ihmiset ovat aikojen alussa eläneet luonnontilassa. Luonnontila on kuvaus ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ennen kuin he järjestäytyivät säännöin säädellyiksi yhteisöiksi ja yhteiskunniksi. Luonnontilanäkemys on selitys yhteiskuntien historiallisesta kehityksestä, mutta ennen kaikkea teoreettinen viitekehys, josta käsin voidaan selittää ja perustella niiden yhteiskunnallisten ilmiöiden ja rakenteiden olemassaoloa ja kehitystä, joita ympäröivässä yhteiskunnassa voitiin havaita.

Toisin kuin hänen edeltäjälleen Hobbesille, Lockelle luonnontila ei ole sotaa tai anarkiaa, vaan ihmiset pyrkivät elämään sopusoinnussa keskenään. Locken mukaan ihmiset ovat luonnostaan rationaalisia, ja luonnontilassa ihmiset noudattavat luonnollista lakia (natural law). Luonnollisen lain käsite oli Locken aikana vakiintunut kuvaamaan ajatusta siitä, että tietyt moraaliperiaatteet sitoivat kaikkia ihmisiä yleispätevästi kaikkialla ja kaikkina aikoina. Locke kehitti tätä ajatusta edelleen yhdistäen sen ajatukseensa, jonka mukaan järki on Jumalan ihmisille antama väline, jonka avulla voimme saavuttaa tietoa. Myös yleiset moraaliperiaatteet, kuten ”tee toisille kuten haluat itsellesi tehtävän”, ovat Locken mukaan löydettävissä järjen avulla ja kuuluvat Jumalan määräämiin luonnollisiin lakeihin. Lockelle luonnon tila on siis suhteellisen vakaa tila, jossa ihmiset pyrkivät elämään sovussa. Vaikka luonnon tilassa ei ole järjestäytynyttä hallintoa, ihmiset pyrkivät elämään keskenään sovussa noudattaen yleisiä moraaliperiaatteita, jotka jokainen voi löytää ja ymmärtää päteviksi oman järkensä avulla.

Locken mukaan ristiriitatilanteilta ei kuitenkaan voida välttyä: luonnontila ei siis luonnollisesta tasa-arvoisuudestaan huolimatta ole harmoninen, raamatullinen paratiisi, vaan ihmiset joutuvat aika ajoin selvittelemään erimielisyyksiään. Luonnontilassa ei kuitenkaan ole oikeusjärjestelmää ja jokainen on näin ollen pakotettu hakemaan oikeutta itselleen, toimimaan omana tuomarinaan riitatilanteissa. Tämä puolestaan aiheuttaa epätasa-arvoa usealla tavalla: toiset ovat muita vahvempia ja pystyvät näin ollen pitämään puoliaan paremmin. Myöskään oikeuden jakaminen ei ole tasapuolista: ihminen, jota vastaan on rikottu, on taipuvainen näkemään rikkomuksen suurempana kuin se todellisuudessa on ja sortuu siksi ylilyönteihin jakaessaan rangaistuksia. Toisaalta heikompien ei ole mahdollista hakea oikeutta itselleen yhtä tehokkaasti kuin vahvempien. Tämä kiistojen ja epäsuhtaisten rangaistusten myötä lisääntyvä eriarvoisuus osaltaan selittää, miksi ihmisten on parempi perustaa yhteiskuntia kuin pysytellä luonnontilassa.

Eniten eriarvoisuutta kuitenkin lisää omistusoikeus. Locken mukaan Jumala loi maan kaikille yhteiseksi. Jokainen voi kuitenkin käyttää luontoa hyväkseen ja kerätä sen antimia omiksi tarpeikseen. Omien kätten työ luo ihmisille omistusoikeuden työllä saavutettuun hyödykkeeseen. Locke kuitenkin suhtautuu kielteisesti ahneuteen ja haaskaukseen ja esittää, ettei kenelläkään voi luonnontilassa olla oikeutta kerätä itselleen enempää kuin pystyy hyödyntämään. Myös maanomistusoikeus syntyy oman työn kautta: maata saa käyttää niin paljon kuin pystyy itse hyödyntämään, mutta yli oman tarpeen ei maata saa haalia.

Ihmiset voivat vaihtaa saavuttamiaan hyödykkeitä – kuten ruokaa – muihin hyödykkeisiin, mutta mikään ei myöskään estä käyttämästä jotakin ei-pilaantuvaa – kuten metalleja tai jalokiviä – vaihdon välineenä. Näin Locken mukaan keksittiin raha, ja se mahdollistaa myös omaisuuden kerryttämisen, sillä kulta tai hopea ei pilaannu. Locken mukaan mahdollisuus kartuttaa omaisuutta lisää luonnontilaisen yhteiskunnan voimasuhteiden vääristymistä ja toimii suurimpana pontimena solmia yhteiskuntasopimus.

Ihmiset siis solmivat yhteiskuntasopimuksen turvatakseen omat oikeutensa eriarvoistuvassa ympäristössä. Näin he luopuvat joistakin oikeuksistaan – ennen kaikkea oikeudestaan toimia omana tuomarinaan riitatilanteissa – mutta saavat tilalle yhteiskunnan tuoman järjestyksen ja puolueettoman tuomioistuimen. Näin ollen yhteiskunnan muodostumisessa on Locken mukaan kyse omien oikeuksien turvaamisesta, joka on yksinomaan rationaalista. Tässä hän osin vastustaa Hobbesin näkemystä, jonka mukaan ihmiset päätyvät pääasiassa itsekkäistä syistä solmimaan sopimuksia turvatakseen omat oikeutensa. Jean-Jacques Rousseau (1712–1778), myöhempi ranskalainen yhteiskuntasopimusteoreetikko, puolestaan katsoi yhteiskuntasopimuksen solmimisen olevan toisaalta myös merkki ihmislajin rappiosta, ja että luonnontila ennen sopimuksen solmimista oli ihmiselle parempi tila kuin järjestäytynyt yhteiskunta. (Ks. Rousseau, Jean-Jacques.) Locken näkemys sopimukseen johtavasta kehityksestä on optimistisempi kuin Rousseaun, vaikkei hän esitäkään tämän kehityskulun olevan itsessään hyvä tai paha. Vasta yhteiskuntasopimuksen solmimisen jälkeen muodostettavien hallitusten vallankäyttö voi olla Locken mukaan oikeudenmukaista tai epäoikeudenmukaista.

Locken yhteiskuntasopimusteorian mukaan kaikki poliittinen valta on lähtöisin kansan suostumuksesta, ja näin on mahdollista erottaa oikeutettu vallankäyttö oikeuttamattomasta. Locken mukaan oikeudenmukainen hallitsija tai hallitus pyrkii turvaamaan kansalaistensa perusoikeudet, joita turvaamaan yhteiskuntasopimus on solmittu. Nämä perusoikeudet ovat oikeus elämään, vapauteen, terveyteen ja omaisuuteen. Hallinto, joka ei halua tai kykene turvaamaan kansalaisilleen näitä oikeuksia tai itse loukkaa niitä, on oikeutukseton, ja kansalla on oikeus kapinoida sitä vastaan, kaataa se ja valita sen tilalle uudet, oikeudenmukaiset vallanpitäjät.

Locken näkemystä on toisinaan kritisoitu epäuskottavaksi, sillä sen esittämä historiallinen malli ei ole uskottava. Kritiikki on kuitenkin sikäli epäolennaista, että yhteiskuntasopimusteoreetikkona hänelle tärkeää ei ole niinkään yhteiskuntien synnyn historia vaan yhteiskunnan luonteen selittäminen. Lockelle yhteiskunta on perimmiltään tasa-arvoiseksi luotujen ihmisten yhteisö, jonka päämääränä on turvata kansalaisten luonnolliset oikeudet.

Aiheellisempi kritiikin kohde onkin juuri tähän näkemykseen liittyvät taustaoletukset: Locken oletus ihmisestä luonnostaan hyvänä ja rationaalisena olentona näyttää kumpuavan kristillisestä ihmiskäsityksestä, eikä hän perustele tätä oletusta mitenkään. Kyseessä on kuitenkin perusteluja kaipaava perustavanlaatuinen ja metafyysinen ihmisen luonnetta koskeva väite. Tässä suhteessa Locke ei tosin pärjää kilpailevia näkemyksiä esittäneitä Hobbesia tai Rousseauta huonommin, sillä hekään eivät varsinaisesti onnistu perustelemaan omia ihmiskäsityksiään. Toisaalta myös Locken järkeisusko, jonka mukaan esimerkiksi moraaliperiaatteet ovat yleisiä ja järjen avulla löydettävissä, näyttää liittyvän kristilliseen ihmiskäsitykseen, eikä hän tarjoa tällekään oletukselle perusteluja vaan näyttää olettavan sen annettuna.


Vaikutus

Lockea voidaan hyvällä syyllä pitää eräänä vaikutusvaltaisimmista uuden ajan filosofeista. Hänen Tutkielmansa riittää nostamaan hänet merkittävimpien filosofien kaanoniin, mutta hänen vaikeammin havaittavat vaikutuksensa ovat ehkä vielä suurempia. Locken yhteiskuntafilosofia vaikutti suoraan hänen aikansa englantilaisen parlamentarismin muodostumiseen sekä Yhdysvaltojen perustuslakiin. Välillisesti Locken filosofia vaikutti moniin valistusajattelijoihin, kuten Rousseauhon, Voltaireen (1694–1778) ja Kantiin. Hänen vaikutuksensa kokeellisen tieteen vastaanottoon oli aikanaan merkittävä. Yhdessä Descartesin teosten kanssa Locken Tutkielma vaikutti merkittävällä tavalla uuden luonnontieteen vastaanottoon suuren yleisön keskuudessa. Siinä missä Descartesin tieteelliset kirjoitukset vaikuttivat positiivisesti matemaattisen luonnontieteen vastaanottoon, vaikuttivat Locken näkemykset puolestaan negatiivisesti suuren yleisön suhtautumiseen spekulatiiviseen tieteeseen, jota myös kartesiolainen fysiikka edusti.

Locken tietoteoria synnytti varsinaisena brittiläisenä empirisminä tunnetun filosofisen perinteen. Berkeleyn idealismi syntyi osin kriittisenä reaktiona Locken Tutkielman ajatuksiin mutta säilyttää yhä kokemusajattelun perusteesit ytimessään. Humen skeptisismin sanotaan puolestaan toisinaan olevan Locken aloittaman empiristisen hankkeen luonnollinen joskin sietämätön päätepiste (ks. ”Aistimusten verho” yllä).

Myös rationalisti G. W. Leibniz (1646–1716) osoitti kiinnostusta Locken ajatuksia kohtaan. Leibniz pyrki innokkaasti kirjeenvaihtoon Locken kanssa, mutta Locke ilmeisesti koki Leibnizin väärinymmärtäneen Tutkielman sisällön eikä ollut halukas ryhtymään keskusteluun. Näyttää siltä, että Locken asenteen taustalla on sekä hänen oma kykenemättömyytensä ymmärtää Leibnizin rationalistista filosofiaa että Leibnizin todelliset väärinymmärrykset. Leibnizin huono englanninkielen taito nimittäin vaikeutti Tutkielman ymmärtämistä huomattavasti, ja hän pystyi perehtymään sen sisältöön kunnolla vasta ranskankielisen käännöksen (julk. 1700) myötä. Tämän jälkeen Leibniz kirjoitti teoksensa Nouveaux essais sur l'entendement humain (suom. uusia tutkielmia inhimillisestä ymmärryksestä, valmistunut 1704, julkaistu postuumisti 1765) suoraksi vastineeksi Locken Tutkielmaan. Hän päätti kuitenkin jättää teoksen julkaisematta kuultuaan Locken kuolemasta. (Ks. Leibniz, Gottfried Wilhelm.)

Kant puolestaan sanoi havahtuneensa ”dogmaattisesta horroksestaan” (ks. Kant 1997, 44) luettuaan Humen skeptistä filosofiaa, mutta reagoi teoksissaan myös suoraan Locken mielenteoriaan. Kant piti Locken hanketta inhimillisen tietokyvyn rajojen ja laajuuden sekä tiedon alkuperän selvittämiseksi selkeänä edistysaskeleena filosofian todellisen kohteen määrittelemisessä (ks. 1998, A86/B118–119). Hän tosin oli sitä mieltä, että empiristinen metodi oli riittämätön Locken aloittaman hankkeen toteuttamiseen, sillä sen lähtökohdista käsin kokemuksen välttämättömiä ehtoja ei ollut mahdollista selvittää.

Empiristisen havainnonteorian vaikutus myöhempään havainnonfilosofiaan näkyy erityisesti niin kutsutun fenomenalismin perinteessä, jonka Mill aloitti. Fenomenalismi on idealismin muoto, jonka mukaan kaikki mielen ulkoista todellisuutta koskevat väitelauseet on analysoitava vain aisti-havaintoon viittaavin termein, sillä tämän näkemyksen mukaan meidän ei ole mahdollista esittää tosia väitelauseita, jotka ylittävät välittömän havaintokokemuksen. Se muistuttaa lähtökohdissaan sekä Berkeleyn idealismia että Humen skeptisismiä. Fenomenalistinen havainnonteoria vaikutti puolestaan Bertrand Russellin (1872–1970) ja G. E. Mooren (1873–1958) niin kutsutuiksi aistinsisältö-teorioihin (sense-datum theory). Russell kehitti näkemystään kohti täysiveristä fenomenalismia esittämällä (varhaisen positivistin, Ernst Machin, 1838–1916, ajatuksia mukaillen), että todellisuus on vain aistinsisältöjen perusteella rakennettu looginen konstruktio.

Kulminaationsa empirismin ja fenomenalismin perinne saavutti 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla nk. loogisessa empirismissä (t. looginen positivismi), jonka mukaan kaikkien todellisuutta koskevien väitelauseiden tulee olla todennettavissa havaintokokemuksen avulla. Loogisten positivistien kannattaman verifikationismin mukaan mikään lause, mikä ei ole verifioitavissa eli todennettavissa kokemuksen avulla, ei voi olla merkityksellinen. Näin esimerkiksi kaikki metafysiikkaa ja uskontoa koskevat väitteet hylättiin merkityssisällöttöminä. Tunnettu verifikaatioperiaatteen paradoksi on, että periaate tuomitsee itse itsensä merkityksettömäksi, koska sitä on mahdoton verifioida kokemuksen avulla.

Locken yhteiskuntafilosofiset näkemykset vaikuttivat suoraan paitsi Englannin poliittisen järjestelmän kehittymiseen – hänestä tuli liberaalin niin kutsutun whig-liikkeen esikuva – myös Yhdysvaltojen muodostumiseen. Jälkimmäisessä hänen roolinsa on kahtalainen. Toisaalta monet Yhdysvaltojen perustajista tunsivat ja kannattivat Locken yhteiskuntafilosofiaa, ja sen vaikutus on nähtävissä yhdysvaltojen valtiojärjestyksessä ja jopa itsenäisyysjulistuksessa. Lisäksi toimiessaan Carolinan käskynhaltioiden sihteerinä Locke osallistui Carolinan perustuslain (Fundamental Constitutions of Carolina) laadintaan. Vaikka tätä perustuslakia ei koskaan ratifioitukaan Carolinassa sellaisenaan, sen myöntämä uskonnonvapaus – joka on peräisin Locken kynästä – astui kuitenkin voimaan alueen siirtokunnissa. Tämän suvaitsevaisen ilmapiirin seurauksena Carolinaan hakeutui erityisesti uskonsa vuoksi vainottuja ihmisiä eri puolilta Eurooppaa, mikä edelleen vaikutti paikallisen aatteellisen ilmapiirin muodostumiseen ja sitä kautta Yhdysvaltain itsenäistymiseen.


Locke Suomessa

Locken teoksista on suomennettu vain jälkimmäinen tutkielma hallitusvallasta (suom. Mikko Yrjönsuuri, 1995) nimellä Tutkielma hallitusvallasta sekä kasvatusta käsittelevä Some Thoughts Concerning Education (1693, suom. J. V. Lehtonen, 1914) nimellä Muutamia mietteitä kasvatuksesta. Erityisen huomioitavaa on Tutkielman suomennoksen puuttuminen.

Locke on hyvin tunnettu niin filosofian, aate- ja oikeushistorian kuin politiikan tutkimuksenkin aloilla Suomessa. Vili Lähteenmäki tutkii uuden ajan alun tietoisuuskäsityksiä ja on julkaissut kansainvälisesti artikkeleita myös Lockesta. Markku Oksanen on tarkastellut Locken käsitystä omistusoikeudesta väitöskirjassaan ja muualla. Ilkka Patoluoto on kirjoittanut Lockesta paitsi Ajatus-vuosikirjoissa, myös postuumisti julkaistuissa kirjoituskokoelmissaan Oikeudet ja elämän arvot ja Aatehistoriallisia esseitä. Suomenkielisiä filosofisia kirjoituksia Lockesta on julkaistu Suomen Filosofisen Yhdistyksen julkaisemassa Ajatus-vuosikirjoissa vuosien varrella satunnaisesti. Jani Sinokki valmistelee väitöskirjaa Locken havainnonteoriasta.

Sami-Juhani Savonius-Wroth on yksi Continuum Companion to Locke -kirjan (2010) toimittajista. Lisäksi Petter Korkman on kirjoittanut samaiseen teokseen artikkelin Locken myöhemmästä vaikutuksesta ja Kari Saastamoinen Locken luonnollisen lain sekä luonnon tilan käsityksistä. Saastamoinen on käsitellyt Lockea myös suomenkielisissä kirjoituksissaan. Politiikan tutkimuksen alalla erityisesti Tapani Turkka on käsitellyt Lockea kirjoituksissaan.


Suositeltavaa jatkolukemista

Locken teokset

Locke, John (1690). An Essay Concerning Human Understanding.
Tutkielmasta on saatavilla lukuisia englanninkielisiä editioita, joista kaksi on syytä mainita: Peter H. Nidditchin toimittama Oxford University Pressin Clarendon-editio (1975) sekä Roger Woolhousen (1997/2004) toimittama Penguin Booksin editio. Näistä ensimmäinen perustuu Tutkielman neljänteen laitokseen sisältäen kattavat tekstikriittiset viittaukset eroihin muiden alkuperäisten laitosten välillä ja on vakiintunut tutkijoiden käyttämäksi editioksi. Jälkimmäinen perustuu Tutkielman viidenteen laitokseen, joka oli viimeinen laitos, johon Locke itse teki muutoksia. Woolhousen editio on erityisen suositeltava: sen modernisoitu ja siistitty kirjoitusasu sekä selkeä taitto helpottavat lukemista huomattavasti. Lisäksi sen väliotsikointi mukailee Locken toivomaa esitystapaa, jota ei vielä hänen aikansa painotekniikalla ollut mahdollista toteuttaa. Se sisältää myös hyödyllisen johdannon Tutkielmaan ja Locken elämään.

Locke, John (1689). Two Treatises of Government.
– Peter Laslettin (Cambridge University Press, 1988) toimittama laitos on vakiintunut nyky-editio, joka sisältää myös laajan historiallisen esityksen teoksen taustoista ja synnystä. Uusi tekstikriittinen Oxford–Clarendon-editio on valmisteilla. Jälkimmäinen tutkielmista on suomennettu nimellä Tutkielma hallitusvallasta. Tutkimus poliittisen vallan oikeasta alkuperästä, laajuudesta ja tarkoituksesta. (Mikko Yrjönsuuri, Helsinki: Gaudeamus 1995).

Locke, John (1689). A Letter Concering Toleration. Toim. James H. Tully. Indianapolis: Hackett Publishing Company 1983.
– Locken merkittävin uskonnollista suvaitsevaisuutta koskeva kirjoitus.

Locke, John (1693). Some Thoughts Concerning Education and Of the Conduct of Understanding.
– Locken kasvatusta koskeva kirjoitus, joka on suomennettu nimellä Muutamia mietteitä kasvatuksesta (suom. J. V. Salomaa, Helsinki: SKS, 1914). ”Conduct” on Locken kirjoittama järjenkäytön tai hyvän ajattelun opas, joka on tarkoitettu luettavaksi yhdessä Tutkielman kanssa.

Locke, John (1697). Mr. Locke’s Reply to the Bishop of Worcester’s Answer. Teoksessa Locke, John (1794). The Works of John Locke in Nine Volumes. Lontoo: T. Longman et al. Volume III.
– Locken jälkimmäinen vastine Stillingfleetin hyökkäykseen Tutkielmaa vastaan.

Locke, John (2006). An Essay Concerning Toleration. And Other Writings on Law and Politics, 1667–1683. Toim. J. R. Milton ja Philip Milton. Oxford: Clarendon Press.
– Sisältää pääosan Locken vuosina 1667–1683 kirjoittamista poliittisista kirjoituksista, lukuun ottamatta Carolinan perustuslakia ja Tutkielmia hallitusvallasta, sekä Edward Stillingfleetiä koskevia kriittisiä huomautuksia. Sisältää hyvin laajan ja äärimmäisen hyödyllisen yleisen sekä tekstuaalisen johdatuksen.

Muut

Anstey, Peter R. (2011). John Locke & Natural Philosophy. Oxford: Oxford University Press.
– Laajaan alkuperäisaineistoon perustuva esitys Locken luonnontieteellisestä ajattelusta.

Ayers, Michael (1991). Locke (2 osaa). Lontoo: Routledge.
– Yksityiskohtainen ja mittava, klassikoksi muodostunut tulkinta Locken Tutkielmasta ja sen taustasta.

Bennett, Jonathan (1971). Locke, Berkeley, Hume. Central Themes. Oxford: Oxford University Press.
– Osittain suuren kriittisyytensä vuoksi lähes klassikoksi muodostunut Locke-tulkinta, jossa myös termi ”aistimusten verho” esiintyy ensimmäisen kerran.

Chappell, Vere (toim.) (1994). The Cambridge Companion to Locke. Cambridge: Cambridge University Press.
– Vaihtelevan tasoinen mutta monipuolinen kokoomateos Locken filosofiasta.

Chappell, Vere (toim.) (1998). Locke. Oxford: Oxford University Press.
– Kokoelma aiemmin julkaistuja kirjoituksia Tutkielman eri aihealueista.

Jolley, Nicholas (1999). Locke. His Philosophical Thought. Oxford: Oxford University Press.
– Johdantoteos Tutkielmaan.

Lowe, E. J. (1995). Locke on Human Understanding. Lontoo: Routledge.
– Helposti lähestyttävä johdantoteos Tutkielmaan.

— (2005). Locke. Abingdon: Routledge.
– Helposti lähestyttävä johdantoteos Locken ajatteluun. Laajempi mutta yleisempi kuin edellinen; käsittelee myös Locken yhteiskuntafilosofiaa.

Mackie, J. L. (1976). Problems From Locke. Oxford: Oxford University Press.
– Filosofisiin ongelmiin keskittyvä erinomainen esitys joistakin Tutkielman teemoista.

Newman, Lex (2007). The Cambridge Companion to Locke’s “Essay Concerning Human Understanding”. Cambridge: Cambridge University Press.
– Vaihtelevan tasoinen kokoomateos Locken Tutkielmasta.

Ott, Walter (2004). Locke’s Philosophy of Language. Cambridge: Cambridge University Press.
– Yksityiskohtainen esitys Locken kielifilosofiasta, joka valottaa myös historiallista kontekstia Locken kielifilosofiaa koskevan tutkimuksen lisäksi.

Woolhouse, Roger (2007). Locke. A Biography. New York: Cambridge University Press.
– Tähän asti kattavin elämäkerta Lockesta; tärkein lähde tämän artikkelin elämäkertaosiossa. Valaisee yksityiskohtaisesti Locken elämää erityisesti hänen kirjeenvaihtonsa ja muistikirjojensa valossa jättäen filosofian hieman vähemmälle huomiolle.

Yolton, John (toim.) (1969). John Locke: Problems and Perspectives. Cambridge: Cambridge University Press.
– Monipuolinen kokoelma hieman vanhempia kirjoituksia Locke-tutkimuksen eri osa-alueilta.

Yolton, John (1970). Locke and the Compass of Human Understanding. Cambridge: Cambridge University Press.
– Runsaudensarvi filosofianhistoriallista tietoa Tutkielman teemoista, sisältää myös kiistellyn ja kiitetyn tulkinnan Locken havainnonteoriasta, jonka mukaan Locke on nk. suoran realismin kannattaja.

Yolton, John (1991). Locke and French Materialism. Oxford: Oxford University Press.
– Yksityiskohtainen tutkielma Locken ajatusten vastaanotosta ranskalaisten filosofien keskuudessa erityisesti koskien hänen ehdotustaan siitä, että ajattelu saattaa olla materian ominaisuus.

Suomenkielisiä julkaisuja

Kaitaro, Timo (1997). ”Olivatko valistusfilosofit Descartesin vai Locken perillisiä?” Ajatus 54. Suomen Filosofinen Yhdistys.

Kivinen, S. Albert (1986). ”Ihmisen kahdenlainen vapaus John Locken mukaan”. Ajatus 43. Suomen Filosofinen Yhdistys.

Patoluoto, Ilkka (1986). ”Positiivinen vapaus ja Jumala: John Locke”. Ajatus 43. Suomen Filosofinen Yhdistys.

Patoluoto, Ilkka (1990). Oikeudet ja elämän arvot. Toim. Timo Airaksinen, Lilli Alanen ja Heta Häyry. Tutkijaliitto.

Patoluoto, Ilkka (2002). Aatehistoriallisia esseitä. Toim. Martti Kuokkanen, Susanna Snell ja Petri Ylikoski. Helsinki: Helsingin yliopisto, filosofian laitos, käytännöllisen filosofian laitos.

Roinila, Markku (1998). ”John Locke ja G.W. Leibniz heikkotahtoisuudesta”. Ajatus 55. Suomen Filosofinen Yhdistys.

Saastamoinen, Kari (1997). ”Locke, kapitalismi ja liberalismi”. Tiede & edistys. 1997/22, 1: 60–72.

Saastamoinen, Kari (1997). ”Locken intressit”. Tiede & edistys. 1997/22, 3: 279280.

Saastamoinen, Kari (2012). “John Locke ja Kaksi tutkielmaa”. Teoksessa Klassiset poliittiset ajattelijat. Koikkalainen, P. & Korvela, P-E. (toim.). Tampere: Osuuskunta Vastapaino. 242–267.

Turkka, Tapani (2005). Suomen perustuslaki ja Locken oppi. Politiikka, Vol. XLVII, No. 2: 155–164.

Yrjönsuuri, Mikko (1997). ”Locken oma etu”. 1997/22, 3: 277–279.

Kirjallisuus

Hume, David (2007). An Enquiry concerning Human Understanding. Oxford: Oxford University Press. Julkaistu alun perin 1748.

Kant, Immanuel (1992). Lectures on Logic. Toimittanut ja englanniksi kääntänyt J. Michael Young. Cambridge University Press.

Kant, Immanuel (1997). Prolegomena. Suom. Vesa Oittinen. Helsinki: Gaudeamus. Julkaistu alun perin 1783.

Kant, Immanuel (1998). Critique of Pure Reason. Toimittaneet ja kääntäneet englanniksi Paul Guyer ja Allen W. Wood. Cambridge University Press. Ensimmäinen painos (A) julkaistu 1781, toinen (B) 1787.

Newman, Lex (2004). ”Locke on Sensitive Knowledge and the Veil of Perception – Four Misconceptions”. Pacific Philosophical Quarterly 85: 273–300.

Savonius-Wroth, S. -J., Paul Schuurman, Jonathan Walmsley (toim.) (2010). Continuum Companion to Locke. New York: Continuum.

Internet-lähteet

Stanford Encyclopedia of Philosophy:
http://plato.stanford.edu/entries/locke/
http://plato.stanford.edu/entries/locke-political/
http://plato.stanford.edu/entries/locke-moral/
http://plato.stanford.edu/entries/locke-philosophy-science/
– Korkeatasoisia tietosanakirja-artikkeleita Locken ajattelun eri osa-alueista.

Locke Resources:
http://www.libraries.psu.edu/tas/locke/
– Portaali Locke-tutkimuksen sähköisiin aineistoihin.