Ympäristöestetiikka

Petteri Kummala (julkaistu 30.3.2012)

Ympäristöestetiikka tutkii luonnon ja kulttuuriympäristöjen esteettistä arvottamista, kokemista ja määrittelyä sekä arkipäivän esteettisiä kysymyksiä. Akateemisen estetiikan yhtenä sivuhaarana se alkoi kehittyä 1960-luvun lopulla yleisen ympäristöherätyksen aallossa. Myöhemmin siitä on muodostunut yksi estetiikan pääsuuntaus, ja sen kautta esteettisen tarkastelun piiriin on noussut tutkimuskohteita ja kysymyksenasetteluja, jotka ovat merkittävästi rikastuttaneet estetiikan kenttää ja tutkimusta.
  1. Johdanto
  2. Antiikin ja keskiajan luontokäsitys
  3. Valistuksen luonnonestetiikka
  4. 1900-luku
  5. Ympäristöestetiikan synty
  6. Nykysuuntia
  7. Suomalainen ympäristöestetiikka
  8. Suositeltavaa jatkolukemista
  9. Kirjallisuus



Johdanto

Useassa yhteydessä on mainittu, että keskeisin yksittäinen tapahtuma, joka johti ympäristöestetiikan kehittymiseen yhdeksi akateemisen estetiikan keskeisistä osa-alueista, on Ronald W. Hepburnin artikkelin ”Nykyajan estetiikka ja luonnonkauneuden laiminlyönti” ilmestyminen vuonna 1966. Olisi kuitenkin liioiteltua väittää, että Hepburn keksi tai loi ympäristöestetiikan. Kuten Kari Väyrynen (2006, 13) huomauttaa ympäristöliikkeen syntymisestä, se ei ollut pelkästään 1960-luvun ilmiö, vaan ympäristötietoisuuden kehittymisellä on pitkä historia. Samoin ympäristöestetiikan juuret ovat syvällä länsimaisen ajattelun perinteessä. Pikemminkin voi siis sanoa, että Hepburn onnistui yhtäältä elvyttämään jo unohdetun – tai vähintään hiipuvaksi sivupoluksi näivettyneen – estetiikan tradition ja toisaalta suuntaamaan sen uudella ja hedelmällisellä tavalla.

Hepburnin artikkelin julkaisun ajoittuminen yhteen ympäristötietoisuuden yleisen nousun kanssa vaikutti jossain määrin ympäristöestetiikan myöhempään kehitykseen. Ympäristöliikkeen keskeisin huoli oli luonnonympäristöjen saastuminen. Tästä johtuen myös ympäristöjen filosofisempi tutkimus kohdistui alkuvaiheissaan lähes yksinomaan luonnonympäristöihin, ja esimerkiksi kaupunkiympäristöt nähtiin yksinomaan negatiivisessa valossa, vallitsevien ongelmien yhtenä pääasiallisena aiheuttajana. Andrew Light on ympäristöetiikan yhteydessä myöhemmin nimittänyt tätä ympäristö-käsitteen yksipuolista samastamista luonnonympäristöihin ja toisaalta kaupunkiympäristöjen sulkemista tutkimuksen ulkopuolelle tieteenalan ”sokeaksi pisteeksi” ja ”ennakkoluuloiseksi kaupunkivastaisuudeksi” (Light 2001, passim.).

Lightin luonnehdinta on suuntaa antava myös ympäristöestetiikan suhteen sikäli, että luonnonympäristöjen tutkimus on kiistatta korostunut sen piirissä. Ympäristöestetiikan tutkimukselle on alusta alkaen ollut tunnusomaista kuitenkin myös tietty ennakkoluulottomuus, sillä sen puitteissa on jo 1970-luvun alusta lähtien tutkittu luonnonympäristöjen lisäksi kulttuuriympäristöjä (esim. agraarimaisemia) ja kaupunkiympäristöjä. Viimeksi mainitut ovat kuitenkin olleet ympäristöestetiikan marginaalissa, ja vasta 1990-luvulta lähtien ympäristöestetiikan kenttä on tässä suhteessa vapautunut ja monipuolistunut. Ympäristöliikkeen vaikutuksen lisäksi luonnonestetiikan painottumiseen on keskeisesti vaikuttanut estetiikan oma traditio ja erityisesti luonnonestetiikan nousu esteettisen tarkastelun keskiöön 1700-luvun lopulla. Tämä kehitys huipentui Immanuel Kantin (1724–1804) estetiikassa. Luonnonesteettinen tarkastelu painottuu myös tässä artikkelissa, etenkin sen alkupuolella, joka keskittyy antiikin ja keskiajan luontokäsitykseen sekä ympäristöestetiikan varhaisvaiheen kehityskaaren esittelyyn valistuksen ja romantiikan aikana.


Antiikin ja keskiajan luontokäsitys

On selvää, että niin kauan kuin ihminen on ollut olemassa, on sen myös täytynyt muodostaa suhde luontoon. Kulttuuri on jo määritelmällisesti ihmisen suhdetta luontoon: kulttuuri-käsitteen kantasana – latinan verbi colere ja siitä johdettu substantiivi cultura – tarkoittaa viljelyä ja viljelystä, eli luonnon kesyttämistä ja hoitamista. Kyse on siis yhtäältä eron tekemisestä villiin luontoon, toisaalta välttämättömästä vuoropuhelusta sen kanssa. Historian saatossa suhde on kuitenkin ollut voittopuolisesti varauksellinen ja etäinen, sillä etenkin villi luonto on koettu pääasiallisesti luotaantyöntäväksi ja uhkaavaksi.

Antiikin luontosuhteen yksi klassinen kuvaus löytyy Platonin Faidros-dialogista. (ks. Platon: Teokset.) Siinä Faidros kummastelee sitä, ettei Sokrates näytä juuri koskaan poistuvan kaupungista. Sokrates vastaa: ”[y]ritä ymmärtää rakas ystävä. Minä olen tiedonhaluinen, ja maaseutu ja puut eivät opeta minulle mitään, ihmiset kaupungissa sen sijaan opettavat” (Platon 1999: Faidros, 230d). Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä johtopäätöstä, että antiikissa suhde luonnonympäristöihin olisi ollut täysin toissijainen. Myös Sokrateen toteamusta edeltää hänen erittäin nyanssitajuinen analyysinsä Faidroksen valitsemasta ”viehättävästä” levähdyspaikasta Ilissos-joen rannalla plantaanin varjossa (mt., 230b-230c).

Kuten Faidros-esimerkistä voi tulkita, antiikin ihminen toki arvosti luonnon kauneutta, mutta tiettyjen reunaehtojen puitteissa: sen tuli olla nimenomaan ”viehättävää”, eli Välimeren alueen rantaseutujen tapaista miellyttävää maisemaa, tai vastaavasti kultivoitua maalaismaisemaa. Koskematon luonto näyttäytyi antiikin ihmiselle viljellyn luonnon kauhistuttavana vastakohtana, joka herätti pääasiassa pelkoa. Jo esisokraatikkojen ajoista lähtien villiin luontoon kiinnitettiin huomiota vain silloin, kun se oli riittävän erikoista tai salaperäistä (kuumat lähteet, syvät järvet, luolat, ikivanhat puut jne.), sillä jumalten läsnäolo koettiin tällaisissa paikoissa erityisen vahvana. Tästä todistaa myös historian ensimmäinen matkaopas, Pausiniaan kuvaus Kreikan merkittävimmistä paikoista ja luonnonnähtävyyksistä toisella vuosisadalla. Pausinias kiinnittää luonnonkuvauksessaan huomionsa nimenomaan poikkeavuuksiin. Kauniin luonnon ihanne oli sekä antiikin Kreikassa että Roomassa viljelty luonto, ja villiä erämaata pidettiin ennen muuta petojen, taruolentojen ja hirviöiden asuinpaikkana. Siten erämaakuvaukset ovat antiikissa poikkeuksetta negatiivisia. Antiikin ihmistä houkutteli villiin luontoon korkeintaan metsästyksen tarjoama huvi ja hyöty, ei luonnonkauneus sinänsä. (Suolahti 1976, passim.)

Keskiajalla ihmisten perusasenteessa luontoa kohtaan ei tapahtunut sanottavaa muutosta. Maailmankuva oli kirkon ja uskonnon pihdeissä, joissa villi luonto puristui vain lähinnä ihmisen rankaisemiseen soveltuvaksi alueeksi. Kauniin luonnon ihanne oli edelleen viljelty luonto. Vasta renessanssin myötä syntyneet uusi luonnontiede ja taidekäsitys alkoivat hiljalleen murtaa negatiivisesti värittynyttä suhdetta villiin luontoon. Uusi tiede ja taide ovatkin olleet kaksi keskeistä tekijää, jotka ovat merkittävästi laajentaneet maailmankuvaamme ja siten myös luonnon esteettistä tarkastelua. Omalta osaltaan muutokseen vaikutti myös matkailun kehittyminen ja sen mahdollistama kiinnostus erämaita – ja jopa lohikäärmeiden pesiä kuhisevia kauheita Alppeja – kohtaan. Tämä vapautumiskehitys kulminoitui valistuksen myötä ja erityisesti Immanuel Kantin ajattelussa.


Valistuksen luonnonestetiikka

Valistus ja 1700-luku ovat monessakin mielessä keskeinen ajanjakso yleisesti estetiikan ja erityisesti ympäristöestetiikan kannalta. Saksalainen Alexander Gottlieb Baumgarten (1714–1762) puhui ensimmäistä kertaa oppialasta nimeltä estetiikka väitöskirjassaan vuonna 1735 ja systemaattisemmin teoksessaan Aesthetica viisitoista vuotta myöhemmin. Lisäksi esteettisen tarkastelun piiri laajeni ja pirstoutui 1700-luvun myötä käsittämään uusia kauneuden lajeja, kuten sulokas, arvokas, elegantti, ja jopa sellaisia kauneudesta poikkeavia kategorioita kuin ruma, pittoreski ja ylevä. Näiden tarkastelujen myötä myös ajatus, että kauneus olisi kohteen ominaisuus, muuttui ongelmalliseksi. Tämä perustui siihen havaintoon, että kauneuden määritelmät voivat olla tapauskohtaisesti hyvin erilaisia: raivoavan ukkosen kauneus perustuu täysin eri tekijöihin kuin sulokkaan veistoksen. Kauneuden katsottiinkin liittyvän kokijassa syntyvään mielihyväreaktioon, joka perustui kokijan sisäiseen kykyyn – makuun.

Kantin estetiikka perustuu olennaisesti tähän kehityskulkuun. Kantin Arvostelukyvyn kritiikki -teos (Kritik der Urteilskraft, 1790) (ks. Kant, Immanuel) on yksi modernin estetiikan keskeisiä kulmakiviä, ja hänen vaikutuksensa on edelleen huomattava ympäristöestetiikan nykykeskusteluissa. Esimerkiksi mielikuvituksen ja pyyteettömyyden merkitys ympäristön esteettisessä kokemisessa ovat edelleen keskeisiä kantilaisia teemoja ympäristöesteettisessä keskustelussa. Tässä yhteydessä sivuutetaan Kantin esteettisen teorian yleisempi esittely (tästä ks. esim. Saarinen 2011, 20–45). Aiheen kannalta keskeisempi on 1700-luvulla kehittynyt luonnonestetiikan typologia: Kantin Arvostelukyvyn kritiikin kautta avautuvat kauniin ja ylevän esteettiset käsitteet sekä erityisesti 1800-luvun aikana keskeiseksi noussut pittoreskin käsite, jonka voisi alustavasti sanoa tarkoittavan ”kuvankaltaista”.

Kauneus

Tarkastellessaan kauneutta Kant suuntaa huomionsa ennen kaikkea makuarvostelman analyysiin. Maku on Kantin mukaan mielen kyky, joka arvioi kauneutta. Tässä Kant haluaa tehdä eron puhtaisiin aistiarvostelmiin, jotka koskevat miellyttävän esteettistä kategoriaa. Esimerkiksi hyvän ruoan tarjoama nautinto ja tyydytys perustuvat aistiarvostelmille ja tuottavat mielihyvää, joka luonnehtii miellyttävän kategoriaa. Aistiarvostelmien tuottama mielihyvä perustuu henkilökohtaisten mielihalujen tyydyttämiseen ja on täysin riippumatonta siitä, miten muut ihmiset asian kokevat. Tällainen relativismi ei Kantin mukaan päde kauneuteen.

Kantille kauneus on kuitenkin subjektiivinen arvostelma siinä mielessä, ettei se perustu objektin ominaisuuksien reflektointiin, vaan kokijassa heräävään välittömään mielihyvän tai mielipahan tunteeseen. Kuten hän sanoo heti Arvostelukyvyn kritiikin alussa: ”[e]rottaaksemme, onko jokin kaunista vai ei, emme yhdistä sen miellettä ymmärryksen avulla objektiin muodostaaksemme tietoa, vaan yhdistämme mielteen kuvittelukyvyn avulla (joka ehkä liittoutuu ymmärryksen kanssa) subjektiin ja sen mielihyvän tai -pahan tunteeseen” (Kant 2009, 333). Toisin sanoen tarkasteltavaa kohdetta ei koeta kauniiksi siksi, että sen havaitaan täyttävän jotain kauneudelle asetettuja kriteereitä tai sääntöjä (kultainen leikkaus, sopusuhtaisuus, harmonia), mistä johtuen sen päätellään olevan kaunis. Ennalta määritettyä kauneuden käsitettä ei ole olemassa. Kohde on kaunis yksinkertaisesti siitä syystä, että sen tarkastelu tuottaa välittömän mielihyvän kokemuksen tarkastelijan mielessä. Tässä hahmottuu myös keskeinen ero makuarvostelman ja tiedollisen arvostelman välillä: ensin mainitussa tietoisuudessa ilmenevät mielteet yhdistyvät kokijan sisäiseen kokemukseen mielihyvästä tai -pahasta, kun taas jälkimmäisessä mielteet yhdistetään käsitteisiin.

Olennaista kuitenkin on, että Kantille makuarvostelma ei subjektiivisuudestaan huolimatta ole täysin yksilökeskeinen. Väite ”kauneus on katsojan silmässä” on Kantin katsannossa täysin harhaanjohtava, sillä relativismi pätee vain yllä kuvattujen aistiarvostelmien suhteen. Maun alue on universaali, ja siten kauneuden tuottama mielihyvä on yhteisesti jaettu. Tämän takaa Kantin mukaan ensinnäkin makuarvostelman pyyteettömyys. Aistiarvostelmista poiketen, makuarvostelmat eivät saa olla henkilökohtaisten mielihalujen tai käytännöllisten päämäärien määrittämiä, vaan niiden tulee olla vapaita ennakko-oletuksista eli vailla intressiä (unintressiert) (Kant 2009, 334). Esteettisen arvostelman kohdetta tulee tarkastella sen itsensä ehdoilla. Kant yhtyy aikansa brittiläiseen keskusteluun ja etenkin lordi Shaftesburyn ajatukseen pyyteettömyydestä (disinterestedness), joka puolestaan oli vastareaktio Thomas Hobbesin väitteeseen, että ihminen on perimmäisiltä motiiveiltaan aina itsekäs.

Toinen makuarvostelman universaalia jaettavuutta puolustava seikka perustuu Kantin näkemykseen ihmismielen a priori -rakenteista. Kantille inhimillinen olemassaolo on määrittynyt tiettyjen kokemusta edeltävien ennakkoehtojen mukaisesti. Nämä a priori -rakenteet takaavat sen, että kokemukset maailmasta ovat kaikille samoilla mielen rakenteilla varustetuille samanlaisia ja siten väistämättä jaettuja. Näin myös pyyteetön kokemus kauneudesta – makuarvostelma – tulisi olla yleisesti jaettu. Kauneuden kokemus siis ikään kuin vaatii, että myös muut yhtyvät tähän arvostelmaan oman välittömän tunnereaktionsa nojalla. Kantin radikaali muotoilu on siis se, ettei makuarvostelma ole puhtaasti subjektiivinen (vaikka se perustuukin kohteen herättämään välittömään tunnereaktioon), eikä puhtaasti objektiivinenkaan (vaikka se onkin universaalisti pätevä), vaan jotain näiden kahden ääripään väliltä. Kauneus on Kantin näkemyksen mukaan ”subjektiivisesti yleispätevä” esteettinen kategoria (Kuisma 2010).

Kant pitää luonnonkohteita kauneuden paradigmaattisina esimerkkeinä. Tämä johtuu siitä, että luonnon kokemisessa mielen kyvyillä – kuvittelulla ja ymmärryksellä – on suurin vapaus leikkiä. Esimerkiksi taide on aina tiettyjen reunaehtojen määrittämää, sillä tekijän intentiot, taidemaailman rakenteet, tietyille taidemuodoille omainen materiaalisuus (kuvataide on ennen kaikkea visuaalista, musiikki auditiivista jne.) määrittävät kokemusta, eikä se siksi ole yhtä vapaa kuin kokemus luonnosta. Kauneus ei kuitenkaan sovellu kaikkea luontokokemustamme määrittäväksi esteettiseksi käsitteeksi.

Kauneus kuvaa ennen kaikkea pienipiirteisten kohteiden herättämää tunnereaktiota. Esimerkiksi raivoava ukkonen tai meren mittaamaton suuruus herättävät täysin toisentyyppisen tunnereaktion, ja tätä kuvaamaan kehittyi ylevän käsite.

Ylevä

Ylevän, eli subliimin, käsitteen nousu esteettisen keskustelun piiriin on konkreettinen osoitus luonnonestetiikan merkityksen kasvusta 1700-luvulla: luonnon esteettinen kokeminen on yksi keskeisin alue, jonka kuvaamiseen ylevä kehittyi. Kehitys heijastelee myös muutosta suhteessa villiin luontoon ja erämaihin sekä pelottaviin luonnonilmiöihin, kuten rajuilmoihin. Ylevän käsitteen avulla oli mielekästä analysoida myös niitä lähtökohtaisesti negatiivissävytteisiä kokemuksia, joita nämä luonnonmuodot ja -ilmiöt herättivät.

Ensimmäiset perusteelliset ylevän tematisoinnit löytyvät brittiläisiltä teoreetikoilta, erityisesti Edmund Burkelta (1729–1797). Burkelle ylevä liittyy vaarallisten tai uhkaavien asioiden synnyttämään tuskaan ja kauhuun, joka kuitenkin purkautuu mielihyväksi, kun uhka poistuu tai ymmärrämme olevamme turvassa. Esimerkiksi rajuilma on pelottava, koska se on konkreettinen uhka olemassaolollemme, mutta kun ymmärrämme olevamme siltä suojassa sisätiloissa, voimme nauttia sen suunnattomasta voimasta.

Kant kehittää Burken teoriaa edelleen korostaen, että ylevän kokemuksessa olennaista on sen ristiriitaisuus. Kant ajattelee, että mieli pyrkii aina tajuamaan kohteensa yhtenä kokonaisuutena. Ylevän kokemuksessa olemme kuitenkin tekemisissä jonkin niin suunnattoman tai liiallisen kanssa (esimerkiksi valtameren silkka fyysinen massiivisuus tai rajuilman hallitsematon voima), että mielen on mahdotonta saada siitä otetta. Ylevän kokemus kuitenkin pakottaa mielen kykymme äärirajoilleen, sillä järki vaatii kuvittelukykyä ponnistelemaan näiden lähtökohtaisesti äärettömien – ja siten väistämättä kuvittelukyvyn ylittävien – ilmiöiden hahmottamiseksi kokonaisuuksina.

Ylevä on siis kokemus suuruudesta sinänsä, absoluuttisesta suunnattomuudesta, joka jää tästä syystä muodottomaksi. Tämä ristiriita, kuvittelukyvyn törmääminen rajoihinsa, tuottaa väistämättä tuskaa. Tässä kuitenkin järki, kykynä ajatella absoluuttia koskevia ideoita, ottaa ohjat käsiinsä. Suunnattoman kohteen aiheuttama tuska on järjelle kutsu ajatella yliaistista. Ylevän kokemuksessa muodostuu siten yhteys transsendenttiin. Samalla kuvittelukyvyn äärilleen ajamisen aiheuttaman tuskan rinnalle nousee järjen harjoittamisen synnyttämä mielihyvä. Ylevään liittyy siis yhtäältä kunnioitus luonnon suunnattomuutta kohtaan, mutta myös järisyttävä kokemus siitä, että järkemme kautta olemme osa jotain aistimellisen maailman ylittävää. Keskeistä Kantin mukaan ylevän kokemuksessa onkin se, että se muuttaa suhdetta itseemme: se paljastaa oman yliluonnollisen luonteemme, järjen voiman, joka on jotain luontoakin suurempaa.

Pittoreski

Kauniin ja ylevän kategoriat kattavat luonnon esteettisen kokemisen ääripäät: pienipiirteisen ja suunnattoman. Väliin jää kuitenkin laajahko alue, jonka tarkasteluun kumpikaan näistä ei sovellu. Luonnon esteettisen kokemisen typologiaa täydentämään kehittyikin 1700-luvun lopulla erityisesti englantilaisten teoreetikoiden toimesta pittoreskin kategoria. Pittoreski tarkoittaa kirjaimellisesti ”kuvankaltaista” tai ”kuvaksi sopivaa” ja se syntyi ylevää pienimittakaavaisempien luonnonmuotojen ja esimerkiksi maaseutu- ja rauniomaisemien esteettisen tarkastelun kategoriaksi. Näille tyypillistä on karkeus, yllättävät vaihtelut, epäsäännönmukaisuus – mutta kuitenkin hallitussa muodossa.

Pittoreski kehittyi käsi kädessä aikansa yhden keskeisen kuvataiteen suuntauksen, maisemamaalauksen, kanssa ja siitä muodostuikin 1800-luvun ja romantiikan myötä keskeinen luonnon esteettisen kokemisen ja arvottamisen kategoria. Romantiikan myötä luonto alkoi kuitenkin hiljalleen vajota esteettisessä keskustelussa taka-alalle. Friedrich Schillerin (1759–1805) esteettisissä käsityksissä luonnolla oli vielä verraten merkittävä rooli, mutta viimeistään Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (1770–1831) myötä luonnosta tuli esteettisen keskustelun hiljalleen hiipuva sivuraide. Hegelin mukaan perimmäinen oleva eli henki ilmeni luonnossa vain hämärästi. Sen sijaan taide ilmensi uskonnon ja filosofian ohella absoluuttista henkeä, vaikka olikin alempiarvoisempi kuin uskonto ja filosofia. Estetiikan luennoissaan Hegel lisäksi muotoilee, että luonnonkauneuden tutkiminen ei tarjoa mitään mitä taide ei tarjoaisi; taiteen kauneudessa sen sijaan on piirteitä, joita luonnosta ei löydy. Siksi estetiikan perimmäinen tutkimusalue on taide. (Hegel 2009, 396–397.) Hegelin filosofia merkitsee myös vähittäistä irrottautumista ajatuksesta, että taide jäljittelee luontoa: taide on Hegelille ennen muuta ihmisen mielikuvituksen ja hengen ilmentämistä. (ks. Hegel: Hengen fenomenologia.)

Pittoreski liittyy tähän kehitykseen sikäli, että se tavallaan trivialisoi luonnon kokemisen ja tekee siitä alisteista taiteelle. Kuten sanottua, pittoreskin merkitys on ”kuvaksi sopiva”. Näin luonnon esteettiselle kokemiselle ja arvottamiselle asetettiin tietty ideaali, joka johdettiin ennen kaikkea romantiikan runouden ja maisemamaalauksen piiristä. Luonnonkauneuden mittapuuksi muodostui siten romantisoitu maisema, ja esteettisen kokemuksen ideaaliksi typistyi korostuneen visuaalinen, etääntynyt suhde luontoon. Esteettistä vaikutelmaa jopa tehostettiin niin kutsutun Clauden lasin avulla, joka pehmensi maiseman väriskaalan pittoreskin maisemamaalauksen kaltaiseksi. Pittoreskista muodostui pian myös populaarin esteettisen luontokäsityksen paradigma, minkä seuraukset ovat edelleen nähtävissä erilaisina luontoturismin muotoina.


1900-luku

Filosofisen estetiikan piiristä luonnonkohteiden tarkastelu hävisi 1800-luvun myötä käytännössä kokonaan. Luonnon esteettisen arvostamisen näkökulmasta keskustelu siirtyi Yhdysvaltoihin. Siellä Ralph Waldo Emersonin (1803–1882) ja Henry David Thoreaun (1817–1862) luontokirjoitukset antoivat esimakua pittoreski-näkemystä kritisoivasta suuntauksesta, joka pohjasi luonnon esteettisen arvostamisen ennen kaikkea luonnontieteelliselle perustalle. Keskeinen suunnannäyttäjä oli luonnonhistorioitsija ja Yhdysvaltojen erämaiden suojelun esitaistelija John Muir (1838–1914), joka oli ensimmäisiä niin sanotun positiivisen estetiikan määrittelijöitä. Hänen mukaansa luonto on kaikissa muodoissaan ja lähtökohtaisesti kaunis, ja vain ihmisen aikaansaamat muutokset tekevät siitä vähemmän kauniin. Muirin aloittama kehityskulku huipentui Aldo Leopoldin vaikutusvaltaisissa teoksissa.

Tästä huolimatta akateemisen estetiikan piirissä luonto oli lähes koskematon aihe 1900-luvun ensimmäiset kaksi kolmannesta. Harvinaisia poikkeuksia tässä suhteessa ovat Arthur O. Lovejoyn artikkeli ”’Nature’ as an Aesthetic Norm” (1927) ja John Deweyn klassikkoteos Taide kokemuksena (1934), jossa Dewey käsittelee lyhyesti myös luonnon esteettistä kokemista. Pääsääntöisesti luontoa käsiteltiin vain yhteydessä taiteeseen ja siinäkin tapauksessa lähinnä sotkuisena, epämääräisenä alueena, jonka merkitys estetiikalle oli olematon. Filosofinen estetiikka nähtiin Hegelin hengessä pelkkänä taidefilosofiana. Asenne kiteytyy kouriintuntuvasti analyyttisen estetiikan keskeisen hahmon Monroe C. Beardsleyn (1915–1985) lausumassa: "[j]os kukaan ei koskaan puhuisi taideteoksista, mitään estetiikan ongelmia siinä mielessä, jossa haluan tämän tutkimusalueen määritellä, ei olisi olemassakaan" (Beardsley 1958, 1). Äärimmillään jotkut argumentoivat jopa sen puolesta, että esteettinen oli täysin taidemaailman sisäinen kategoria, eikä luonto tästä syystä yksinkertaisesti voinut olla esteettinen.


Ympäristöestetiikan synty

Jo aiemmin mainittu Ronald W. Hepburnin artikkeli ”Nykyajan estetiikka ja luonnonkauneuden laiminlyönti” oli reaktio tähän akateemisen estetiikan lähes totaaliseen yksipuolistumiseen ja toisaalta siihen kuiluun, joka sen ja yhteiskunnallisen kehityksen välille oli kasvanut. Hepburn ei tosin ollut ensimmäinen, joka kritisoi vallitsevaa akateemisen estetiikan paradigmaa ja peräänkuulutti estetiikan kentän laajentamista; esimerkiksi Paul Ziff, Frank Sibley ja J. O. Urmson olivat jo aiemmin tuoneet esiin taidekokemuksesta poikkeavien esteettisten tilanteiden merkitystä. Harold Osborne oli vastaavasti peräänkuuluttanut luonnonkauneuden ymmärrystä ja kritiikkiä taidekritiikin ja -kasvatuksen oheen. Vasta Hepburnin teksti kuitenkin aiheutti parantumattoman halkeaman estetiikan kentälle ja tästä halkeamasta alkoi hiljalleen versoa ympäristöestetiikan kirjallisuus.

Vaikka Hepburnin merkitys on ympäristöestetiikan myöhemmälle kehitykselle kiistaton, on silti syytä huomauttaa, että hän keskittyy tarkastelussaan yksinomaan luonnonestetiikkaan. Hän ei myös tekstissään kertaakaan käytä termiä ”ympäristöestetiikka”. Hepburn kuitenkin onnistui tekstissään tematisoimaan useita keskeisiä kysymyksenasetteluita, jotka osoittautuivat hedelmällisiksi ympäristöestetiikan myöhemmän kehityksen kannalta ja myös luonnonestetiikan ulkopuolella.

Keskeisimmät Hepburnin oivallukset liittyvät hänen analyysiinsä luonnon esteettisen kokemisen erityispiirteistä. Hän jäljittää niitä vertaamalla luontokokemusta taidekokemukseen. Hepburn nostaa esiin kaksi merkittävää eroa luonnon kokemisessa verrattuna taiteeseen. Ensinnäkin luontokokemuksessa kokija on usein itse osa esteettistä tilannetta: luonto toisin sanoen ympäröi kokijan. Tästä johtuen kokijan ja koetun välinen vuorovaikutus on läpeensä dynaaminen, sillä kokija itse liikkuu ja eikä luonto ole koskaan täysin staattinen. Luonnonesteettinen tilanne ja side koetun ja kokijan välillä on siten hyvin kiinteä, mutta Hepburnin mukaan se mahdollistaa kuitenkin myös jatkuvan esteettisen reflektoinnin.

Toinen keskeinen luontokokemuksen erityispiirre on, että sen kohteelta puuttuu taideobjekteille luonteenomainen määriteltävyys. Taideobjekteille on taiteen lajista riippumatta (suurimpana poikkeuksena arkkitehtuuri) tyypillistä, että niistä voidaan verraten selkeästi erottaa mikä on osa teosta ja mikä ei kuulu siihen. Luonnon suhteen näin ei ole ja Hepburnin mukaan tämä lisää kokemukseen ”seikkailumaisen avoimuuden tunteen” (Hepburn 1994, 24). Hän jatkaa, että keskeistä luonnon kokemisessa kauniiksi on sen moninaisuuden tarjoamat ärsykkeet mielikuvituksellemme. ”Taide ei pysty tarjoamaan näitä kokemuslajeja samassa määrin kuin luonto” (ma., 25). Kantin vaikutus kuultaa selvästi Hepburnin ajattelun läpi hänen korottaessaan luonnon kauneuden taiteen yläpuolelle ja painottaessaan mielikuvituksen roolia luonnon esteettisessä kokemisessa.

Hepburn painottaa myös, että esteettinen arvostuksemme voi olla pinnallista tai syvää. Tässä yhteydessä hän nostaa esiin myös tiedon merkityksen luonnon esteettisessä kokemisessa. Yhtäältä Hepburn siis osoittaa tiedon keskeisyyden luonnon esteettisessä arvostamisessa ja toisaalta korostaa mielikuvituksen ruokkiman kiinteän vuorovaikutuksen merkitystä luonnon syvällisessä esteettisessä kokemisessa. Näin Hepburn viitoittaa tien ympäristöestetiikan tulevaisuudelle osoittamalla sen kaksi päälinjaa: tietoon ja erityisesti luonnontieteisiin tukeutuvan näkemyksen, jonka keskiössä on muun muassa oikeanlaisen ympäristön arvottamisen ja ympäristön kohteen problematiikka sekä tietokeskeisyyteen kriittisesti suhtautuvan linjan, joka keskittyy painottuneemmin ympäristön eletyn kokemuksen ominaislaatuun ja korostaa muun muassa mielikuvituksen, ruumiillisuuden ja tunteiden merkitystä ympäristön kokemisessa ja arvottamisessa.

Kuvailtuja peruslähtökohtia noudatellen näitä suuntauksia on perusteltua nimittää tietoperustaiseksi ja ei-tietoperustaiseksi (cognitive non-cognitive) ympäristöestetiikan tutkimuslinjaksi. Keskeinen ero suuntausten välillä palautuu nimenomaan tiedon ja erityisesti tieteellisen tiedon merkitykseen ympäristön esteettisessä tarkastelussa. Lisäksi erottelu tuo esiin, vaikkakin kömpelösti, ”ei-tietoperustaisen” suuntauksen edustajien lähtökohtaisen kriittisyyden ylikorostunutta tiedollisuutta kohtaan. On kuitenkin syytä lisätä, että vaikka ympäristöestetiikan piirissä vallitsee melko kiistaton konsensus kahden suuntauksen olemassaolosta, ei niiden nimeämisestä ole täyttä yksimielisyyttä. Kirjoittajan painotuksista riippuen muita muotoiluja ovat esimerkiksi tietoperustainen – imaginatiivinen (cognitiveimaginative), käsitteellinen – ei-käsitteellinen (conceptualnon-conceptual) ja kerrottu – eletty (narrative – ambient) (Eaton 2003; Carlson 2009, 11; Foster 2007).

Tietoperustainen ympäristöestetiikka

Hepburnin avaus ei saanut välitöntä vastakaikua estetiikan piirissä, ja taidefilosofia hallitsi vielä selvästi 1970-luvun esteettistä keskustelua. Hiljalleen 1970-luvun aikana alkoi kuitenkin erityisesti analyyttisen estetiikan piirissä kehittyä myös luonnonestetiikkaan paneutunut keskustelu, joka suhtautui erittäin kriittisesti pittoreski-traditioon ja vastusti luonnonestetiikan trivialisoimista näköalaestetiikaksi. Kriittisyys kasvoi myös luonnonestetiikan formaaleja tulkintoja kohtaan, jotka keskittyivät pääsääntöisesti yksittäisiin luonnonobjekteihin ja niiden muoto-ominaisuuksiin. Formalististen lähestymistapojen ilmeinen ongelma oli se, että ne olivat pohjimmiltaan taidelähtöisiä, eivätkä siten lähestyneet luontoa sen itsensä ehdoilla.

Keskustelusta vahvimmaksi uudeksi luonnonestetiikan lähestymistavaksi nousi ekologiseksi estetiikaksikin nimitetty suuntaus, jota myöhemmin on kuitenkin yleisimmin kutsuttu tietoperustaiseksi ympäristöestetiikaksi. Nimitykset viittaavat näkemykseen, jonka mukaan luonnontieteellisellä tiedolla on keskeinen merkitys luonnon esteettisessä tarkastelussa.

Tietoperustaisen suuntauksen perusteesi on, että koska luonto on niin moninainen ja koska olemme itse osa esteettistä tilannetta ja välittömässä moniaistisessa suhteessa tarkasteltavaan kohteeseen, on varmistettava mikä luonnon tarkastelussa on olennaista. Toisin sanoen, on tärkeä tietää, mihin kohdistaa huomionsa luonnon esteettisessä tarkastelussa, eli mikä luonto kohteena pohjimmiltaan on. Taiteen suhteen arviomme ja arvostuksemme pätevyyden takaa taidehistorian ja taiteen instituutioiden tuntemus. Tästä johtuen ymmärrämme esimerkiksi Marcel Duchampin Fountain-teoksen merkityksen ja arvon taideteoksena, emmekä erehdy pitämään sitä pisoaarina. Tietoperustaisuuden puolustajien mielestä taiteentuntijan asiantuntemusta vastaavaa ymmärrystä kaivataan myös luonnon esteettisessä tarkastelussa. Tieto luonnonhistoriasta ja luonnon prosesseista takaa tämän ymmärryksen ja on välttämätön edellytys sille, että esteettinen tarkastelu tekee oikeutta luonnolle. Tietoperustaisuuden puolustajien mielestä esimerkiksi ekosysteemien toiminnan tuntemus myös olennaisesti rikastuttaa luonnon esteettistä kokemista.

Tietoperustaisen suuntauksen edustajien mukaan tieteellisen tiedon avulla on myös varmistettu, että tarkastelemme luontoa sen itsensä ehdoilla, emmekä projisoi siihen vain omia tarpeitamme tai ennakkoluulojamme ja kohtele sitä miten tahansa. Tässä toteutuu siis myös eettinen vaatimus, sillä näin tarkastelemme ympäristöä aidosti jonain, joka ei palaudu kokijan subjektiivisuuden piiriin. Kuten sanottua, Kant ja muut valistusteoreetikot lanseerasivat pyyteettömyyden käsitteen juuri tätä silmällä pitäen. Tietoperustainen näkemys pyrkii ratkaisemaan saman dilemman tieteellisen tiedon yleispätevyydellä ja ajatuksella siitä, että tieteellinen tieto on viime kädessä totta yksilöistä riippumatta.

Tietoperustainen suuntaus profiloitui aluksi ennen kaikkea kanadalaiseen Allen Carlsoniin. Carlson on Hepburnin jälkeen noussut keskeiseksi ympäristöestetiikan edelleen kehittäjäksi. Hän on 1970-luvun lopulta lähtien julkaissut lukuisia tekstejä, joissa hän aluksi pääsääntöisesti keskittyi luonnonympäristöihin ja tarkasteli niiden asianmukaista tai oikeanlaista (appropriate) arvottamisen ja tarkastelun tapaa. Myöhemmin hän on laajentanut tarkasteluaan myös muunlaisiin ympäristöihin, kuitenkin systemaattisesti puolustaen tieteellisen tiedon ensisijaisuutta esteettisen arvostelman perustana.

Carlsonin, sekä esimerkiksi Holmes Rolstonin, edustamaa melko jyrkkää luonnontieteeseen nojaavaa lähestymistapaa ympäristöestetiikkaan on myöhemmin kritisoitu yliälyllisyydestä. Tietoperustaisesta suuntauksesta on siksi kehittynyt myös miedompia muotoja, kuten Yuriko Saiton (2007/1998) puolustama lähestymistapa, joka korostaa kulttuurisidonnaisen tiedon, tradition ja myyttien merkitystä luonnon ja muiden ympäristöjen esteettisessä kokemisessa ja arvottamisessa. Perinteen sisältämä tieto yhdistettynä tieteelliseen tietoon takaa Saiton mielestä sen, että tarkastelemme luontoa sen omin ehdoin. Marcia Muelder Eaton (2003) vastaavasti argumentoi sen puolesta, että myös mielikuvitukselle annetaan tärkeä rooli esteettisessä kokemuksessa – kuitenkin sillä edellytyksellä, että luonnontieteellinen tieto suuntaa luonnon esteettistä arvottamista.

Ei-tietoperustainen ympäristöestetiikka

Hepburn huomauttaa klassikkotekstinsä loppupuolella, että esteettisessä kokemuksessa "tulisi koko ajan pyrkiä tuntemaan sen narun veto, joka sitoo esteettisen kokemuksemme tietyn erityisen kohteen havaitsemiseen havaitussa erityisyydessään" (Hepburn 1994, 37). Ei-tietoperustaista ympäristöestetiikkaa edustaa laajahko kirjo erilaisia näkemyksiä, joita kuitenkin yhdistää se, että niiden mielestä Hepburnin peräänkuuluttama veto katoaa tietoperustaisissa näkemyksissä.

Tietoperustaisuuden kriitikot eivät välttämättä kiellä tiedollisen aineksen merkitystä ympäristön esteettisessä tarkastelussa. Tieto voi rikastuttaa tarkastelua, mutta esteettinen kokeminen ja ympäristön arvottaminen eivät ole siitä riippuvaisia. Pikemminkin olisi syytä tapauskohtaisesti harkita, mikä tiedon merkitys kulloisenkin esteettisen tilanteen suhteen on. Tästä johtuen kriitikoiden katsannossa erityisesti vahvasti luonnontieteisiin nojaavat näkemykset ovat taipuvaisia ylikorostuneeseen objektiivisuuteen. Toisin sanoen tiedollinen aines tulee liiaksi ympäristön ja sen kokijan väliin. Ympäristö ikään kuin typistyy merkkien kokoelmaksi, josta luetaan havaittavan pinnan alla olevia syvempiä merkityksiä ja näin kohteen ja kokijan välinen suhde jää väistämättä etäiseksi. Lisäksi itse esteettisen kokemuksen ymmärrys on tietoperustaisissa näkemyksissä kriitikoiden mielestä puutteellinen. Tiedollisuuden vaatimuksesta johtuen älyllinen ja yksipuolisesti visuaalinen suhde ympäristöön ylikorostuu, jolloin esteettisessä ympäristökokemuksessa välttämätön moniaistinen ja synesteettinen (eri aistialueiden yhteistoiminta) sekä ruumiillinen vuorovaikutus unohtuu.

Ei-tietoperustaisen ympäristöestetiikan ehkä tunnetuin edustaja on Arnold Berleant. Laajasti eri estetiikan osa-alueita käsitellyt Berleant esittelee teoksessaan The Aesthetics of Environment (1992) aiemmin taiteen kokemiseen soveltamansa esteettiseen sitoutuneisuuteen tai osallisuuteen (aesthetic engagement) perustuvan lähestymistavan ympäristöestetiikkaan. Hän haluaa kumota muun muassa jyrkän subjekti–objekti-dikotomian ja korostaa, ettei ympäristö ainoastaan ympäröi meitä, vaan me kokijoina sulaudumme ympäristön kanssa, olemme aistimellisesti täysin uppoutuneita ympäristöön ja siten itse asiassa samaa jatkumoa sen kanssa. Ympäristön kokemisessa korostuu näin moniaistinen, ruumiillinen läsnäolo. Berleantin ajattelun taustalla kaikuu vahva Maurice Merleau-Pontyn (1908–1961) ja John Deweyn (1859–1952) ajattelun vaikutus. Berleantin mukaan hänen esittämänsä lähestymistapa on paradigmaattinen esteettisen kokemisen malli ja kuvaa siksi sekä kaikkien ympäristöjen että taiteen kokemista. Berleantilaisittain virittynyttä ja elettyä ympäristökokemusta korostavaa näkemystä edustavat myös muun muassa Cheryl Foster ja Pauline von Bonsdorff, jotka molemmat osoittavat myös seikkaperäisesti sekä eri aistialueiden että ruumiillisuuden keskeisyyden ympäristön kokemisessa.

Stan Godlovitch vastaavasti kritisoi tiedollista lähestymistapaa – erityisesti suhteessa luonnon esteettiseen tarkasteluun – siitä, että se riisuu luonnon kokemisesta sille olennaisen mysteerin. Godlovitchin mielestä on tärkeää, että luonnon kohtaamisessa säilyy tunne vieraudesta, erillisyydestä kohteen ja kokijan välillä. Luonto on hänelle olennaisesti etäinen ja tuntematon ja tämän mysteerin tunteen säilyttäminen on luonnon asianmukaiselle arvostamiselle välttämätöntä.

Mielikuvituksen roolin korostaminen ympäristön esteettisessä tarkastelussa on toinen keskeinen tietoperustaisuudesta eroava näkemys. Yllä on jo tuotu esiin Ronald Hepburnin Kantiin nojautuva kanta mielikuvituksen keskeisyydestä luonnon esteettisessä tarkastelussa. Hepburnin ohella mielikuvituksen roolia on perusteellisimmin tutkinut ja puolustanut Emily Brady. Brady puhuu rikkaan aistikokemuksen puolesta välttämättömänä ympäristön esteettisen tarkastelun osatekijänä. Hän suhtautuu myös tiedon merkitykseen ympäristön esteettisen tarkastelun laajentajana positiivisesti, muttei pidä sitä silti välttämättömänä ehtona ympäristön esteettiselle tarkastelulle. Mielikuvitus vastaavasti johdattaa Bradyn mukaan aistikokemuksen pohjalta ulottuvuuteen, joka ei ole välittömästi aisteille läsnä ja näin tiedollinen ja välittömästi havaittu aines yhdistyvät ja rikastuvat mielikuvituksen kautta. Tällaisessa synteesissä tai integroidussa näkemyksessä on Bradyn mukaan ympäristön esteettisen kokemisen ja arvottamisen perusta. Hän tunnustautuu myös tietyin varauksin kantilaiseksi ja argumentoi sen puolesta, että esteettisten arvostelmien tulisi olla pyyteettömiä. Pyyteettömyys takaa sen, ettei mielikuvitus muutu mielivaltaiseksi fantasiaksi ja että side tarkasteltavaan kohteeseen säilyy. Lisäksi Brady peräänkuuluttaa mielikuvituksen harjoittamista, että oppisimme, Bradyn termein, käyttämään mielikuvitustamme hyvin (imagining well).

Noël Carrollin näkemys on selkeämmin eräänlainen tiedollisen ja ei-tiedollisen näkemyksen välimuoto. Hän korostaa esteettisen luontokokemuksen tunnekomponenttia ja painottaa, että on täysin perusteltua arvostaa luontoa pelkästään sen herättämän tunnereaktion perustalta ilman tieteellistä tietoa. Toisaalta Carroll kuitenkin tukeutuu tunnereaktioiden analyysissään kognitiiviseen tunneteoriaan, jonka mukaan tunnereaktiot voidaan luokitella sopiviin ja epäsopiviin (appropriate/inappropriate). Tunteiden merkitystä korostaa myös Mark Sagoff.


Nykysuuntia

Arkkitehtuurin ja rakennetun ympäristön estetiikka alkoi 1980-luvun kuluessa murtautua vähitellen näkyvämmin esiin luonnonestetiikan lisäksi. Roger Scrutonin monografia The Aesthetics of Architecture julkaistiin jo 1979, mutta se oli lähtökohdiltaan pikemminkin taidefilosofian kuin ympäristöestetiikan perillinen, sikäli että se keskittyy melko formaaleihin arkkitehtuurin ja sen kokemisen määrittelyn kysymyksiin, eikä viittaa lainkaan olemassa olevaan ympäristöesteettiseen tutkimukseen. Rakennettu ympäristö ja kulttuuriympäristöt laajemmin ovat nousseet ympäristöesteettisen keskustelun keskiöön kuitenkin vasta 1990-luvulta lähtien. Ympäristöestetiikan merkittävä monipuolistuminen ja vapautuminen onkin itse asiassa tapahtunut varsin hiljattain. Siksi voi sanoa, että vasta viimeisen 10–15 vuoden aikana myös ympäristöestetiikan ”sokeita pisteitä” on merkittävämmin kartoitettu. Tämä on tarkoittanut muun muassa sitä, että kulttuuriympäristöjen (maatalousmaisemat, puutarhat, kaupunkiympäristöt) sekä erilaisten keinotekoisten ympäristöjen (huvipuistot, ostoskeskukset) lisäksi aiemmin esteettisesti vähäarvoisina pidetyt luonnonkohteet, kuten suot, ovat nousseet esteettisen tarkastelun piiriin. Kaikkien edellä esiteltyjen pääsuuntausten edustajat tietoperustaisesta berleantilaiseen lähestymistapaan ja mielikuvituslähtöisyyteen ovat puolustaneet kantojaan myös tässä viimeaikaisemmassa keskustelussa.

Kenties merkittävin monipuolistumisprosessin seuraus on arkipäivän estetiikaksi kutsuttu ympäristöestetiikan haara, josta on kehittymässä jopa oma itsenäinen estetiikan alueensa. Jokapäiväisten ympäristöjemme (kodit, pihapiirit) lisäksi muun muassa erilaiset arkiset toimet ja tapahtumat (ruuanlaitto, kävely, pukeutuminen, urheilu) ovat nousseet esteettisen tarkastelun keskiöön. Yleisesti voi sanoa, että arkipäivän esteettinen tutkimus pitää sisällään kaiken sen esteettisesti kiinnostavan tai merkittävän tarkastelun, joka on jäänyt taide-estetiikan ja myös ympäristöestetiikan aiemman tutkimuksen ulkopuolelle. Tässä mielessä ympäristöestetiikka on jatkanut sitä laiminlyötyjen alueiden kartoittamispyrkimystä, jonka Hepburn laittoi alulle lähes puoli vuosisataa sitten. Tämä on laajentanut esteettisen tutkimuksen horisonttia radikaalisti, ja samalla taide-estetiikasta periytyvä lievästi elitistinen aura on ainakin osittain haihtunut estetiikan oppiaineen ympäriltä.

Allen Carlson (2009, 16) huomauttaa, että viimeaikainen kehitys on ollut kiinnostavaa estetiikan oppialan sisäisesti sikäli, että ympäristöestetiikka lähestyy arkipäivän estetiikan välityksellä traditionaalista taide-estetiikkaa ja sen tutkimia kohteita – esimerkiksi arjen mikroympäristöjen, objektien ja toimien tarkastelun kautta. Design on tyyppiesimerkki tällaisesta taiteen ja arjen rajapinnasta, joka liudentaa myös estetiikan sisäisiä peruserotteluja. Olennainen perusero on kuitenkin edelleen se, että arkipäivän estetiikassa huomio kiinnitetään tavanomaiseen, tuttuun ja jopa rutiininomaiseen, kun taas taide-estetiikka on perinteisesti käsitellyt vierasta, arjen ulkopuolista aluetta. Lisäksi, kuten Yuriko Saito (2007, 4–5; 9–11) muistuttaa, arkinen elämämme on pääosin kaikkea muuta kuin taiteen tarkastelun edellyttämää keskittynyttä kontemplaatiota. Tämä ei silti tarkoita, etteivätkö esteettinen arvottaminen ja esteettiset kokemukset olisi olennainen osa arkielämäämme.

Arkipäivän estetiikan esiin nostaman keskustelun rinnalla myös ympäristö- ja maataiteen kaltaiset uudet taidemuodot ovat väistämättä muuttaneet estetiikan sisäisiä rajoja huokoisemmiksi. Lisäksi uudelleenarviointia on vauhdittanut viimeaikaisen ympäristöfilosofisen ja luonnontieteellisen keskustelun myötä noussut käsitys luonnon ja rakennetun ympäristön vastakkaisuuden murenemisesta. Luonto tunkeutuu kaupunkeihin ja on osa niitä, ja vastaavasti happosateiden sekä ilmaston lämpenemisen kaltaisten ilmiöiden vaikutus tuntuu koko maapallolla. Siten myös aiemmin estetiikan kenttää määrittänyt peruserottelu ihmisen luoman ja luonnollisen välillä on kyseenalaistettu.

Samalla kun ympäristöestetiikan piirissä on tehty merkittäviä uusia aluevaltauksia, ovat myös perinteisemmät kysymykset aktualisoituneet uudelleen. Erityisesti ympäristöestetiikan panos ympäristösuojelun yhteydessä on noussut uudelleen yhdeksi tärkeäksi tutkimuslinjaksi. Tämä keskustelu on nostanut esiin myös kiinnostavia yhtymäkohtia muiden tieteenalojen, kuten ympäristöetiikan ja ekologian kanssa. Yleisesti voikin todeta, että ympäristöestetiikka on lievän koulukuntastagnaation jälkeen erittäin dynaamisessa vaiheessa. Yhtäältä vanhat teemat ovat jälleen ajankohtaistuneet, ja toisaalta kokonaan uusia alueita on noussut ympäristöesteettisen tarkastelun piiriin kulttuuriympäristöjen ja arkipäivän estetiikan tutkimuksen myötä.


Suomalainen ympäristöestetiikka

Suomen panos ympäristöestetiikan alalla on ollut kansainvälisesti merkittävä. Erityisen huomionarvoista on, että ympäristöesteettisen tutkimuksen perinne on täällä poikkeuksellisen pitkä, sillä ympäristöestetiikka on saanut jalansijan suomalaisen akateemisen estetiikan piirissä jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Keskeiseksi tässä suhteessa nousee Yrjö Sepänmaan pioneerityö. Sepänmaa on paneutunut ympäristöestetiikkaan jo 1970-luvulta lähtien alkaen pro gradu -tutkielmastaan (1975) ja lisensiaatintyöstään (1978). Vuonna 1986 julkaistiin Sepänmaan väitöskirja The Beauty of Environment: A General Model for Environmental Aesthetics, joka oli ensimmäinen kattava monografia maailmassa ympäristöestetiikan alalta. Merkittävä on ollut myös Sepänmaan koordinoima – yhteensä seitsemän kertaa eri paikoissa Suomessa vuosina 1994–2009 järjestetty – kansainvälinen ympäristöestetiikan konferenssisarja. Vuonna 2000 Sepänmaa aloitti viisivuotiskauden Suomen ensimmäisenä ympäristöestetiikan akatemiaprofessorina, minkä jälkeen hänet nimitettiin ympäristöestetiikan professoriksi Joensuun yliopistoon.

Erityismaininnan suomalaisen ympäristöestetiikan kehityksessä ansaitsee myös keväällä 1975 Helsingin yliopistossa järjestetty ”Ympäristöestetiikan esitelmäsarja”, jonka pohjalta Sepänmaa ja Aarne Kinnunen toimittivat kuusi vuotta myöhemmin ilmestyneen antologian Ympäristöestetiikka. Kokoelma ennakoi kiinnostavasti suomalaisen ympäristöestetiikan myöhempää kehitystä: vaikka kokoelman painopiste on luonnonestetiikassa, käsiteltävien teemojen skaala venyy ajankohtaan nähden hämmästyttävän laajalle kulttuurimaisemasta ja kaupunkiympäristön estetiikasta jopa alustaviin pohdintoihin liittyen arkipäivän estetiikkaan.

Sepänmaan pioneerityön jälkeen Suomesta on noussut useampiakin kansainvälisesti merkittäviä tutkijoita ympäristöestetiikan alalta. Pauline von Bonsdorff on kirjoittanut laajasti ympäristöestetiikkaan linkittyvistä teemoista. Kansainvälisesti hän on profiloitunut erityisesti rakennetun ympäristön estetiikkaan liittyvien tutkimustensa kautta, joita on 1990-luvulta lähtien ilmestynyt useissa kansainvälisesti merkittävissä julkaisuissa. Myös Arto Haapala on kansainvälisesti tunnustettu tutkija ympäristöestetiikan ja erityisesti arkipäivän estetiikan alalla. Huomionarvoista on ollut myös Ossi Naukkarisen pitkäjänteinen ja monimuotoinen työ arkipäivän estetiikan kysymysten parissa.

Yksittäisten tutkijoiden lisäksi on mainittava 1993 Lahteen perustetun Kansainvälisen soveltavan estetiikan instituutin (KSEI) toiminta muun muassa tutkijapaikkojen, julkaisujen, seminaarien sekä kansainvälisen kesäkoulun muodossa. Vaikka ympäristöestetiikka on vain yksi soveltavan estetiikan (applied aesthetics) sovellusalue, on KSEI:n toiminta painottunut merkittävästi ympäristöestetiikan alalle. Lopuksi on syytä vielä mainita, että myös ympäristöestetiikan tulevaisuus näyttää Suomessa valoisalta. Kiinnostus ympäristöesteettistä tutkimusta kohtaan on ollut yhä vireää, ja valmisteilla on esimerkiksi useampikin alaan liittyvä väitöstutkimus.


Suositeltavaa jatkolukemista

Carlson, Allen (2009). Nature and Landscape: An Introduction to Environmental Aesthetics. Columbia University Press, New York.
Tiivis johdatus aihepiiriin. Carlsonin oma näkökulma luonnollisesti painottuu, mutta muitakin suuntauksia esitellään kiitettävästi. Sisältää perusteellisen yleisjohdannon sekä kattavan esittelyn keskeisistä lähteistä loppuviitteissä. Johdannon hieman suppeampi online-versio: http://plato.stanford.edu/entries/environmental-aesthetics/

Berleant, Arnold & Carlson, Allen (toim.) (2007). The Aesthetics of Human Environments. Broadview Press.
Laajasti viimeaikaista kulttuuriympäristöihin liittyvää tutkimusta esittelevä antologia. Sisältää myös toimittajien kirjoittaman yleisjohdannon sekä kattavan esittelyn keskeisistä lähteistä loppuviitteissä.

Light, Andrew ja Smith, Johathan, M. (toim.) (2005). The Aesthetics of Everyday Life. Columbia University Press, New York.
Hyvä johdatus arkipäivän estetiikan teemoihin. Kirjoittajat ovat alan eturivin tutkijoita ja käsiteltävien teemojen skaala on kiitettävän laaja.

Carlson, Allen & Lintott, Sheila (toim.) (2008). Nature, Aesthetics and Environmentalism. From Beauty to Duty. Columbia University Press, New York.
Erinomainen yleiskatsaus ympäristöestetiikan roolista ympäristönsuojelussa sekä ympäristöestetiikan suhteesta muihin ympäristötieteisiin, kuten ympäristöetiikkaan ja ekologiaan.

Kirjallisuus

Beardsley, Monroe C. (1958). Aesthetics: Problems in the Philosophy of Criticism, Hartcourt, Brace & World, New York.

Berleant, Arnold & Carlson, Allen (2007). Introduction: The Aesthetics of Human Environments. Teoksessa Berleant, Arnold ja Carlson, Allen (toim.), The Aesthetics of Human Environments. Broadview Press, s. 13–46.

Bonsdorff, Pauline von (2002). Ympäristöestetiikka. Teoksessa Kuisma, Oiva (toim.), Suomalainen estetiikka 1900-luvulla. SKS: Tietolipas 184, Helsinki, s. 262–336.

Bonsdorff, Pauline von (2000). Ruumiin paikka estetiikassa. Teoksessa Haapala, Arto ja Nummi, Jyrki (toim.), Aisthesis ja poiesis. Kirjoituksia estetiikasta ja kirjallisuudesta. Helsingin yliopisto, Taiteiden tutkimuksen laitos, Helsinki, s. 159–172.

Brady, Emily (1998). Imagination and the Aesthetic Appreciation of Nature. The Journal of Aesthetics and Art Criticism 56:2, s. 139–147.

Brady, Emily (2003). Aesthetics of the Natural Environment. Edinburgh University Press, Edinburgh.

Burke, Edmund (1757). Philosophical Enquiry into the Origin of our ideas of the Sublime and Beautiful. Oxford University Press, Oxford and New York. (http://www.bartleby.com/24/2/)

Carlson, Allen (2009). Nature and Landscape: An Introduction to Environmental Aesthetics. Columbia University Press, New York.

Carlson, Allen & Berleant, Arnold (2004). Introduction: The Aesthetics of Nature. Teoksessa Carlson, Allen ja Berleant, Arnold (toim.), The Aesthetics of Natural Environments. Broadview Press, s. 11–42.

Carlson, Allen & Lintott, Sheila (2008). Introduction. Natural Aesthetics Value and Environmentalism. Teoksessa Carlson, Allen ja Lintott, Sheila (toim.), Nature, Aesthetics and Environmentalism. From Beauty to Duty. Columbia University Press, New York, s. 1–21.

Carroll, Nöel (1993). On Being Moved by Nature: Between Religion and Natural History. Teoksessa Kemal, Salim ja Gaskell, Ivan (toim.), Landscape, Natural Beauty and the Arts. Cambridge University Press, Cambridge, s. 244–266.

Dewey, John (2010/1934). Taide kokemuksena, (Art as Experience). Suom. A. Immonen ja J. S. Tuusvuori. Niin & Näin – kirjat, Tampere.

Eaton, Marcia Muelder (2003/1998). Fakta ja fiktio luonnon esteettisessä ymmärtämisessä. (Fact and Fiction in the Aesthetic Appreciation of Nature). Suom. T. Nuopponen ja M. Ahonen. Teoksessa Sepänmaa, Yrjö, Heikkilä-Palo, Liisa ja Kaukio, Virpi (toim.), Metsään mieleni. Maahenki, Helsinki, s. 91–103.

Foster, Cheryl (2007/1998). Kerrottu ja eletty ulottuvuus ympäristöestetiikassa (The Narrative and the Ambient in Environmental Aesthetics). Suom. K. Nieminen ja T. Nuopponen. Teoksessa Sepänmaa, Yrjö, Heikkilä-Palo, Liisa ja Kaukio, Virpi (toim.), Maiseman kanssa kasvokkain. Maahenki, Helsinki, s. 151–165.

Godlovitch, Stan (1994). Icebreakers: Environmentalism and Natural Aesthetics. Journal of Applied Philosophy 11, s. 15–30.

Haapala, Arto (2005). On the Aesthetics of Everyday: Familiarity, Strangeness and the Meaning of Place. Teoksessa Smith, Jonathan M. ja Light, Andrew (toim), The Aesthetics of Everyday Life. Columbia University Press, New York, s. 39–55.

Hegel, G.W.F. (2009/1835–1838). Luennot estetiikasta, Johdannon alku, (Vorlesungen über die Ästhetik). Suom. O. Kuisma. Teoksessa Reiners, Ilona, Seppä, Anita ja Vuorinen, Jyri (toim.), Estetiikan klassikot Platonista Tolstoihin. Gaudeamus, Helsinki, s. 396–405.

Hepburn, Ronald W. (1994/1966). Nykyajan estetiikka ja luonnonkauneuden laiminlyönti, (Contemporary Aesthetics and the Neglect of Natural Beauty). Suom. Leevi Lehto. Teoksessa Sepänmaa, Yrjö (toim.), Alligaattorin hymy. Ympäristöestetiikan uusi aalto. Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, Lahti, s. 19–40.

Kant, Immanuel (2009/1790). Arvostelukyvyn kritiikki, 1. osan alku, (Kritik der Urtelskraft). Suom. M. Lehtinen. Teoksessa Reiners, Ilona, Seppä, Anita ja Vuorinen, Jyri (toim.), Estetiikan klassikot Platonista Tolstoihin. Gaudeamus, Helsinki, s. 333–348.

Kinnunen, Aarne ja Sepänmaa Yrjö (toim.) (1981). Ympäristöestetiikka. Gaudeamus, Helsinki.

Knuuttila, Seppo, Sevänen, Erkki, Turunen, Risto (toim.) (2005). Aesthetic Culture. Maahenki, Helsinki.

Kuisma, Oiva (2010). Kauneus, Logos-ensyklopedia. Eurooppalaisen filosofian seura ry. http://filosofia.fi/node/5354.

Light, Andrew (2001). The Urban Blind Spot in Environmental Ethics. Environmental Politics 10:1, s. 7–35.

Lovejoy, Arthur O. (1927). ”Nature” as an Aesthetic Norm. Modern Language Notes, Vol. 42, N:o 7, s. 444–450.

Naukkarinen, Ossi (2011). Arjen estetiikka. Aalto-yliopiston julkaisusarja, taide+muotoilu+arkkitehtuuri 1/2011, Helsinki.

Osborne, Harold (1962). The Use of Nature in Art. The British Journal of Aesthetics, vol. 2(4), s. 318–327.

Platon (1999). Faidros. Suom. P. Saarikoski. Teoksessa Platon, Teokset III. Otava, Helsinki, s. 145–206.

Saarinen, Veli-Matti (2011). Taiteen elämä ja kuolema. Kirjoituksia kahdesta modernista taidekäsityksestä. Kuvataideakatemia, Helsinki.

Saito, Yuriko (2007). Everyday Aesthetics. Oxford University Press, New York.

Saito, Yuriko (2007/1998). Luonnon arvostaminen sen omin ehdoin, (Appreciating Nature on its Own Terms). Suom. K. Nieminen ja T. Nuopponen. Teoksessa Sepänmaa, Yrjö, Heikkilä-Palo, Liisa ja Kaukio, Virpi (toim.), Maiseman kanssa kasvokkain. Maahenki, Helsinki, s. 109–123.

Santanen, Sami (1996). Esteettinen differenssi. Kantin Arvostelukyvyn kritiikistä. Synteesi 3/1996, s. 25–32.

Scruton, Roger (1979). The Aesthetics of Architecture. Princeton University Press, Princeton, N.J.

Sepänmaa, Yrjö (1978). Ympäristön esteettinen kuvaus, tulkinta ja arvotus. Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen ja teatterintutkimuksen laitoksen monistesarja N:O 5.

Sepänmaa, Yrjö (1994). Ympäristöestetiikan uusi aalto. Teoksessa Sepänmaa, Yrjö (toim.), Alligaattorin hymy. Ympäristöestetiikan uusi aalto. Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus ja koulutuskeskus, Lahti, s. 7–12.

Suolahti, Jaakko (1976). Antiikin ihmisen ympäristöestetiikka. Teoksessa Kinnunen, Aarne ja Oksala, Teivas (toim.), Antiikin estetiikka. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva, s. 184–204.
Vuorinen, Jyri (1996). Estetiikan klassikoita. SKS: Tietolipas 126, Helsinki.

Väyrynen, Kari (2006). Ympäristöfilosofian historia maaäitimyytistä Marxiin. Niin & Näin -lehden kirjasarja, Eurooppalaisen filosofian seura ry, Tampere.

Williams, Raymond (2003). Luontokäsitykset, (Ideas of Nature). Suom. M. Lehtonen. Teoksessa Haila, Yrjö ja Lähde, Ville (toim.), Luonnon politiikka. Vastapaino, Tampere, s. 40–66.