Kuoleman filosofia

Rosa Rantanen ja Juha Räikkä (julkaistu 13.10.2011, muokattu 22.9.2014)

Kuoleman filosofian kysymykset kuuluvat perinteisiin filosofian ongelmiin, joiden juuret ovat antiikissa. Epäilemättä tunnetuimmat kuoleman filosofian kysymyksiin paneutuneet ajattelijat ovat Epikuros (341270 eaa) ja hänen seuraajansa Lucretius (9955 eaa). Epikurolaisten mukaan kuolema ei ole paha asia eikä kuolemasta pidä olla murheissaan. Kun olemme olemassa, emme ole kuolleita, ja kun olemme kuolleita, emme ole olemassa emmekä siis koe kuolemaa. Harva pitää aikaa ennen syntymäänsä omalta kannaltaan kivuliaana tai kurjana, ja kuolema merkitsee vain paluuta tuohon syntymäämme edeltäneeseen tilaan.
  1. Johdanto
  2. Kuoleman filosofian kysymyksiä
  3. Tanatologinen tutkimus Suomessa
  4. Lopuksi
  5. Suositeltavaa jatkolukemista
  6. Kirjallisuus
  7. Internet-lähteet



Johdanto

Historian kuluessa kuoleman filosofiasta on kirjoitettu paljon, mutta erityisen kiinnostuksen kohteeksi se on tullut viime vuosina. Suhteellisen uusia kuoleman filosofiaa käsitteleviä teoksia ovat esimerkiksi Christine Overallin Aging, Death, and Human Longevity (2003), Geoffrey Scarren Death (2007), Steven Luperin The Philosophy of Death (2009), James Warrenin Facing Death: Epicurus and His Critics (2004), Ben Bradleyn Well-Being and Death (2009) sekä Christopher Belshawin kirjat 10 Good Questions About Life and Death (2005) ja Annihilation: The Sense and Significance of Death (2009). Tietenkin kuoleman filosofiasta kirjoitettiin myös 1900-luvulla ja aiemmin. John Martin Fischerin toimittama antologia The Metaphysics of Death vuodelta 1993 sisältää merkittävimmät 20. vuosisadan kuoleman filosofian artikkelit, mukaan lukien Thomas Nagelin klassikon ”Death” (1970).

Katsaus kuoleman filosofian teoksiin osoittaa, että tämäkin filosofian osa-alue voidaan rajata monin eri tavoin. Epikurolainen kysymys siitä, onko kuolema paha asia, esiintyy useimmissa kirjoissa, mutta esimerkiksi eutanasiaa, aborttia ja kuolemanrangaistusta koskevat ongelmat ovat mukana vain joissakin teoksissa. On hyvä huomata, että kuoleman filosofian ongelmat eivät aina kuulu pelkästään tuohon filosofian osa-alueeseen – jos itsenäisestä filosofian osa-alueesta voidaan kuoleman filosofian kohdalla edes puhua. Esimerkiksi kysymys kuolemanjälkeisestä elämästä ja sen mahdollisuudesta on epäilemättä kuoleman filosofian ongelma, mutta se on myös perinteinen uskonnonfilosofian kysymys, jota käsitellään lähes poikkeuksetta uskonnonfilosofian johdantoteoksissa. Kuoleman filosofia on osa tanatologiaa eli kuolemantutkimusta. Usein kuoleman filosofiassa ollaan kiinnostuneita kuolemasta ”tilana”, ei niinkään kuolemisen prosessista tai kuolinhetkestä.


Kuoleman filosofian kysymyksiä

Kuoleman filosofiaan kuuluviksi voidaan laskea esimerkiksi seuraavat aihepiirit ja tutkimusongelmat. Lista ei ole täydellinen, mutta antaa kuvan kuoleman filosofian sisällöstä.

1. Onko kuolema paha asia?

Kuoleman filosofian pohdituin kysymys on, onko kuolema paha asia. Tavallisesti ihmiset pitävät kuolemaa epätoivottuna. Jotkut ihmiset pelkäävät kuolemaa itsessään, toiset taas hyväksyvät ajatuksen kuolemasta, mutta toivovat, ettei se tapahtuisi ennenaikaisesti ja ettei siihen liittyisi suurta kärsimystä. Kuolemaa pahuus ei kuitenkaan ole mitenkään itsestään selvää. Kuten Thomas Nagel kirjoittaa, jos kuolema merkitsee ”olemassaolomme yksiselitteistä ja lopullista päättymistä, voidaan kysyä onko kuoleminen paha asia”.

Epikurolaisten mukaan kuolema ei ole paha asia, koska kuolema ei ole meille mitään. Kun kuolemme, olemassaolomme lakkaa ja ruumiimme hajoaa. Emme voi kokea kuolemaa ollessamme olemassa ja kuoltuamme kokeva subjekti häviää. Henkilö voi kokea oman kuolemansa hetken, mutta ”kuolleena olemisen” kokemusta ei ole olemassa. Tästä syystä kuolemaa ei tulisi Epikuroksen ja hänen seuraajiensa mukaan myöskään pelätä.

Teoksessaan 10 Good Questions About Life and Death (2005) Christopher Belshaw pohtii, miksi pidämme kuolemaa suurena menetyksenä, vaikka hyväksyisimme epikurolaisen näkemykseen kuolemasta. Kun ihminen kuolee nuorena eläessään hyvää ja ”täyttä” elämää, kuolemaa pidetään erityisen pahana. Esimerkiksi 35-vuotiaan urallaan menestyvän kahden lapsen äidin kuolema äkillisesti auto-onnettomuudessa koetaan traagisemmaksi kuin 80-vuotiaan pahoin dementoituneen isoäidin menehtyminen sairauteensa. Epikurolaisen ajattelun mukaan kuolema ei kuitenkaan ole 35-vuotiaalle perheenäidille mitään: hän ei ole kokemassa omaa menetystään. Itse asiassa hän sai elää hyvän elämän ja kuoli kivuttomasti. Intuitiivisesti tuntuu kuitenkin siltä, että olisi ollut parempi, jos hän olisi saanut elää pidempään.

Intuitiollemme on löydettävissä useita syitä. Huolimatta siitä, että nainen oli jo saavuttanut elämässään paljon, hän menetti kuollessaan mahdollisuuden tuleviin saavutuksiin. Kuolema nuorella iällä koetaan yleensä traagiseksi juuri siksi, että ihminen menettää jotakin sellaista hyvää, jonka hän muuten olisi saanut. Toinen syy intuitiollemme on tapahtuman yllätyksellisyys. Odottamaton kuolema esimerkiksi onnettomuudessa ei jätä aikaa läheisten hyvästelemiselle tai haaveiden toteuttamiselle. Joskus nuorenkin ihmisen kuolema saattaa tietenkin olla odotettavissa. Jos 20-vuotias henkilö on esimerkiksi kärsinyt parantumattomasta, kivuliaasta sairaudesta jo 10 vuoden ajan, kuolema saattaa kaikesta huolimatta olla sekä henkilölle itselleen että hänen läheisilleen jopa helpotus. Yksi syy kuoleman pahuuteen on läheisten kärsimys. Vaikka kuollut itse ei enää pysty kokemaan mitään, läheiset kärsivät menetyksen ja joutuvat luopumaan yhteisestä tulevaisuudesta.

Näyttäisi siltä, että kuolema voi olla monella tavalla paha asia. Miten epikurolaista kantaa sitten voidaan perustella? Yksi syy voi löytyä atomismista, jonka varhainen edustaja Epikuros oli. Vaikka nykyistä luonnontieteellistä tietoa ei ollut saatavilla, myös antiikin atomistit uskoivat, että maailma koostuu tietynlaisista ”atomeista”. Atomistisen maailmankuvan myötä on helpompi ymmärtää näkemystä, jonka mukaan yksilö katoaa ruumiin hajotessa. Atomismi on varhainen muoto nykyisestä tieteellis-materialistisesta maailmankuvasta, jossa mielen ajatellaan palautuvan fysikaalisiin objekteihin. Vaikka maailman selittäminen tieteen avulla on nykyään yleistä, useat ihmiset uskovat yhä kuolemattoman sielun, jumalien tai muiden korkeampien voimien olemassaoloon. Jos uskomme, että kuolema on vain ruumiillisen olemassaolon loppu, kysymys kuolemanjälkeisestä elämästä jääkin yhä avoimeksi.

Toinen peruste epikurolaisen näkemyksen syntymiselle lienee hedonismi ja siihen liittyvä nautinnon tavoittelu. Vaikka hedonismi kytketään usein itsekkyyteen ja moraaliseen rappioon, Epikurokselle nautinto merkitsi yksinkertaisesti hyvää ja miellyttävää elämää, jossa myös muut otetaan huomioon. Koska elämän tarkoitus on nautinnon tavoittelu emmekä voi kuolleena kokea nautintoa sen paremmin kuin tuskaakaan, kuolema on meille merkityksetön tila. Tähän voidaan jälleen huomauttaa, että elämällä pidempään olisimme saaneet kokea enemmän nautintoa.

Kuolema on ehkä helppo hyväksyä osaksi elämää ja luonnon kiertokulkua, mutta omaa kuolemaa on vaikea ymmärtää: oman olemassaolon loppuminen on yksinkertaisesti ihmiselle käsittämätön ajatus. On jokseenkin hyväksyttävä väite, että kuolema itsessään ei ole meille mitään. Se on väistämätön tapahtuma, jota emme voi etukäteen tuntea ja jonka jälkeen meitä ei ole. Kuitenkin kuolema riistää meiltä monia asioita, joita meillä olisi voinut olla. Toisaalta voitaisiin myös sanoa, että kuolema aiheuttaa meille enemmän harmia silloin kun elämme kuin itse kuoleman hetkellä. Tietoisuus omasta kuolevaisuudestamme saattaa saada meidät pelkäämään kuolemaa ja tekee meidät tietoiseksi elämämme rajallisuudesta sekä kuoleman mukanaan tuomista menetyksistä.

2. Kuolemanpelon rationaalisuus

Puhuttaessa pelottomasta tai ”filosofisesta” suhtautumisesta kuolemaan viitataan tavallisesti asenteeseen, jossa kuolema nähdään normaalina ja välttämättömänä tapahtumana. Toisinaan myös sanotaan, että rohkea ihminen ei pelkää kuolemaansa. Kuoleman pitäminen välttämättömänä ei kuitenkaan suoraan tarkoita sitä, että kuolemaa ei siis olisi järkevää pelätä. Juuri kuoleman vääjäämättömyys saattaa antaa perusteen pelkoon – kun mitään toivoa ei ole. ”Rohkeus” kuoleman edessä voi taas johtua monista eri syistä. Jos henkilö on varma elämänsä jatkumisesta esimerkiksi taivaassa kuoleman jälkeen, ei peloton suhtautuminen kuolemaan ole mikään yllätys. Tällaisissa tapauksissa puhuminen rohkeudesta saattaa kuitenkin olla aiheetonta, koska henkilö ei edes usko kuolevansa. Yleisemmin voidaan kysyä, liittyykö rohkeuteen pelottomuus vai pikemminkin se, että pelostaan huolimatta ihminen pystyy tiettyihin tekoihin ja asennoitumistapoihin.

Arkipuheessa kuolemanpelko yhdistetään usein pelkoon, joka koskee kuolemaa mahdollisesti edeltäviä elämän hetkiä. Sairauksien, kivun ja kärsimyksen pelko on kuitenkin eri asia kuin kuolemanpelko, ja kipua ja kärsimystä voi olla rationaalista pelätä vaikka kuolemanpelko olisi irrationaalista. Jotta kuolemanpelko olisi edes lähtökohtaisesti perusteltua, on oletettava, että todellakin kohtaamme kuoleman ja että kuolema on paha asia. Jos henkilöllä on perusteltu uskomus, että hän tulee jonakin päivänä kuolemaan ja että hänen kuolemansa on erittäin kielteinen asia, silloin hänen kuolemanpelkonsa voi periaatteessa olla rationaalista. Mitenkään varmaa tämä ei kuitenkaan ole. Kuten esimerkiksi Jeffrie Murphy on artikkelissaan ”Rationality and the Fear of Death” (1976) huomauttanut, kuolemanpelon rationaalisuuteen liittyy muitakin tekijöitä. Pelko näyttäisi olevan rationaalista vain, jos sen olemassaolo on pelkääjälle jollakin instrumentaalisella tavalla hyödyllistä. Kuolemaa sopii kenties pelätä, jos se auttaa meitä terveiden elämäntapojen tai järkevän liikennekäyttäytymisen omaksumisessa ehkäisten näin ennenaikaisen kuoleman. Kuolemanpelon on myös oltava yhteensopivaa henkilön tärkeiden intressien kanssa, jotta se olisi rationaalista. Mikäli kuolemanpelko johtaa siihen, että henkilö ei uskalla enää tavata muita ihmisiä, koska pelkää saavansa infektion, hänen pelkonsa ei ole enää rationaalista, vaan pikemminkin neuroottista tai patologista. Suurista filosofeista erityisesti Spinoza (16321677) tunnetaan näkemyksestä, jonka mukaan kuoleman pelkääminen on irrationaalista. Kuolemanpelko viittaa pelkoon, jota ihminen tuntee omaa kuolemaansa kohtaan.

Pelkoa pidetään yhtenä ”perustunteena”, ja pohdittaessa pelon rationaalisuutta otetaan kantaa yleisempään kysymykseen tunteiden rationaalisuudesta. Yksi yleinen kriteeri (tiettyjen) tunteiden rationaalisuudelle on peruste-sensitiivisyys. Jotta esimerkiksi syyllisyyden tunne olisi rationaalinen, henkilön on uskottava olevansa syyllinen johonkin tekoon tai asiaintilaan – muuten kyse on irrationaalisesta syyllisyydestä. Kuolemanpelko on rationaalista, jos henkilö uskoo kuolemassa olevan jotakin pelättävää. Pienten lasten äiti voi pelätä kuolemaansa, koska tämä tarkoittaisi lasten jäämistä äidittömiksi. Ehkä tämä antaa perusteen kuolemanpelkoon, vaikka voidaankin sanoa, että tässä tapauksessa äiti on huolissaan pikemminkin lastensa kohtalosta kuin omasta kuolemastaan. Intuitiivisesti ajatellen kuolemanpelko vaikuttaa perustellulta tai ainakin ymmärrettävältä silloin, kun henkilöllä on syytä ajatella, että hän kuolee pian. Esimerkiksi uutinen vakavasta sairaudesta voi johtaa kuolemanpelkoon.

3. Olisiko ikuinen elämä toivottavaa?

Useimmat meistä pitävät kuolemaa epätoivottavana asiana. Tästä syystä ihmiset ovat kautta aikojen olleet kiinnostuneita ikuisen elämän mahdollisuudesta. Kuolemattomuutta on toisinaan käsitelty mystisenä asiana, joka on mahdollista saavuttaa esimerkiksi taianomaisen elämän eliksiirin avulla. Nykyään jotkut uskovat, että vanheneminen ja sitä seuraava kuolema on mahdollista estää teknologian ja lääketieteen avulla. Ehkä ihminen voisi elää ikuisesti vanhenematta, vaikka olisikin yhä altis tapaturmille ja sairauksille. Tällaista näkemystä kuolemattomuudesta voidaan kutsua biologiseksi kuolemattomuudeksi.

Bernard Williams väittää tunnetussa artikkelissaan ”The Makropulos Case: Reflection on the Tedium of Immortality” (1973), että ikuinen elämä kävisi ennen pitkää väistämättä tylsäksi. Hän käyttää esimerkkinä Karel Čapekin näytelmää, jonka päähenkilö Elina Makropulos on saavuttanut kuolemattomuuden juomalla isänsä valmistamaa elämän eliksiiriä. Elämän jatkuessa vuosisata toisensa jälkeen Elina huomaa kuitenkin kaiken muuttuvan hiljalleen merkityksettömäksi. Hänen läheisensä kuolevat ja hän joutuu jatkuvasti vaihtamaan asuinpaikkaa, jotta hänen ikääntymättömyytensä ei kiinnitettäisi huomiota. Lopulta hän ei enää suostu ottamaan enempää eliksiiriä, vaan päättää kuolla. Ikuiseen elämään liitetään usein mielikuva elinvoimasta ja uusista kokemuksista, ikään kuin elämä olisi vuosisatojen läpi jatkuva seikkailu, mutta tuo mielikuva saattaa olla virheellinen. Kuolemattoman kohtalo voisi houkuttelevuudestaan huolimatta olla melko armoton, sillä useimpien mielestä elämän tulee olla merkityksellistä. On kuitenkin huomattava, että ihmiset eroavat luonteenpiirteiltään. Toiset kyllästyvät helposti ja etsivät uusia kiinnostuksen kohteita. Jotkut ihmiset taas nauttivat elämästä, jossa on rutiineja ja asiat pysyvät ennallaan. Niinpä kuolemattomuuden haluttavuus riippuu paljon myös ihmisten henkilökohtaisista ominaisuuksista.

Christopher Belshaw kirjoittaa, että kuolematon ihminen ei niinkään tekisi asioita ”nyt tai ei koskaan” vaan pikemminkin ”ennemmin tai myöhemmin”. Kuolemattomuudessa mahdollisuudet moninkertaistuvat, mutta valintojen merkitys pienenee. Kuolemattomalla henkilöllä on mahdollisuus toteuttaa useita lapsuuden haaveitaan. Kyllästyttyään balettitanssijan uraan hän voi alkaa vaikkapa jalkapalloilijaksi, jos lahjat ja kunto siihen riittävät. Haaveiden arvo tuntuu kuitenkin laskevan, jos niiden toteutuminen on vain ajan kysymys. Tietenkään ei ole mitenkään itsestään selvää, että kaikki haaveet tai vaihtoehdot olisivat toteutettavissa vain siksi, että aikaa on loputtomasti.

Kuten Belshaw toteaa, rajaton elinaika tuottaa myös toisenlaisia ongelmia. Usein ajatellaan, että kuolema tuottaa elämälle merkityksen: valinnoillamme on väliä, koska aikaa on rajallisesti. Kuolematon ihminen voi kuitenkin surutta tehdä vääriä valintoja ja hänelle jää loputtomasti aikaa korjata ne. Tällaisesta elämästä jää puuttumaan syvällinen merkitys. Tähän voitaisiin kuitenkin huomauttaa, että jos muut ihmiset eivät ole kuolemattomia, valintojen merkitys säilyy heidän kannaltaan suurena: se mitä kuolematon ihminen tekee esimerkiksi uravalintansa, lasten hankkimisen tai avioliiton suhteen, vaikuttaa syvällisesti muiden elämään. Lisäksi on todettava, että ikuisessa elämässä tehdyt valinnat olisivat ainakin siinä mielessä ikuisia, että kantaisimme mukanamme tietoa niistä läpi vuosisatojen – jos muistimme tämän sallisi.

Monet filosofiset näkemykset kuolemattomuudesta perustuvat ajatukseen siitä, että henkilö itse ja hänen ympäristönsä säilyvät samankaltaisina ajan kuluessa. On kuitenkin epätodennäköistä, että henkilön valitessa kuolemattoman elämän jollakin tietyllä hetkellä, tuolla hetkellä vallinneet olosuhteet säilyisivät lähes muuttumattomina pitkiä ajanjaksoja. Kulttuuri ja uskonto sekä poliittiset ja moraaliset näkemykset muuttuvat jo parissa vuosikymmenessä, vuosisadoista puhumattakaan. Esimerkiksi inkahallitsijan elämä 1400-luvun lopussa on saattanut tuntua juhlalliselta ja kuolemattomuus tässä asemassa varsin houkuttelevalta. Mutta jos tuo henkilö olisi yhä hengissä, hän tuskin olisi erityisen onnellinen – nähtyään kansansa kuoleman ja kulttuurinsa kohtalon.

Tärkeä elämän mielekkyyteen vaikuttava tekijä on monien kohdalla sosiaalisten suhteiden laatu. Ilman puolisoa, perhettä tai ystäviä elämä saattaa tuntua tyhjältä, vaikka muita saavutuksia olisikin kertynyt. Kuolemattoman elämän arvoon voi oleellisesti vaikuttaa se, jakaako henkilö kuolemattomuuden läheistensä kanssa vai joutuuko hän seuraamaan näiden vanhenemista ja lopulta kuolemaa jatkaessaan itse elämää. Esimerkiksi Elina Makropuloksen tapauksessa voisi väittää, ettei hänen ahdistuksensa johdu ikuisesta elämästä vaan pikemminkin siitä, etteivät hänen läheisensä jaa sitä hänen kanssaan.

Jos ikuinen elämä olisi mahdollista kaikille ihmisille tai edes suurelle osalle meistä, törmäisimme lukuisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Kenellä olisi oikeus ikuiseen elämään? Ihmisten välinen eriarvoisuus on jo nykyisellään suurta eikä läheskään kaikilla ole mahdollisuutta hyötyä edes nykyisistä elämää pidentävistä keksinnöistä. Olisiko myös eläimillä oikeus pidennettyyn tai ikuiseen elämään? Lisäksi olisi pohdittava sitä, miten maapallo kestäisi eliniän ennusteen kasvamisen. Jos ihmiset eläisivät ikuisesti tai edes huomattavasti nykyistä pidempään, meidän olisi entistä tiukemmin säänneltävä syntyvyyttä, jotta ympäristö ei kuormittuisi nykyistäkin enemmän.

Monet filosofit ovat todenneet, että elämän pidentäminen on houkutteleva vaihtoehto. Silti ikuinen elämä houkuttelee vain harvoja, etenkin jos sillä viitataan rajattomaan elämään, joka jatkuu olosuhteista ja ihmisen omasta tahdosta riippumatta. Biologisesti kuolematon ihminen on altis onnettomuuksille ja sairastumiselle kun taas kuolemattomalla henkilöllä on ”yliluonnollinen” ominaisuus, joka estää häntä kuolemasta. Yleensä pitkää elämää arvostetaan, mutta varsinaista kuolemattomuutta ei välttämättä pidetä tavoiteltavana asiana. Monet kokevat lohdullisena ajatuksen siitä, että ihminen voi halutessaan valita elämän jatkumisen ja kuoleman väliltä.

4. Aika ennen elämää ja aika elämän jälkeen: symmetria?

Suurin osa ihmisistä suhtautuu eri tavalla elämäänsä edeltäneeseen aikaan kuin aikaan elämänsä jälkeen. Vain harva haluaa kuolla, ja kuoleman jälkeisen ajan ei toivota vielä alkavan. Aika ennen elämää ei taas meitä huolestuta, vaikka se näyttäisi olevan täsmälleen samanlaista kuin aika kuolemamme jälkeen, nimittäin täydellistä tyhjyyttä – olemassaolon puuttumista. Kuoleman filosofisessa kirjallisuudessa asymmetrian ongelmalla viitataan kysymykseen, miksi kuolema olisi pahempi asia kuin elämäämme edeltänyt olemassaolon puuttuminen. Voidaanko asymmetrinen intuitiomme perustella järkevästi, vai oliko Epikuros oikeassa sanoessaan, että tosiasiassa kuolema ei eroa millään merkittävällä tavalla syntymäämme edeltäneestä olotilasta?

Kuten esimerkiksi Frances M. Kamm on teoksessaan Morality, Mortality (1993) huomauttanut, elämään ja kuolemaan liittyy itse asiassa useita asymmetrisia käsityksiä. Monet ihmiset, jotka toiveikkaasti uskovat kuolemanjälkeiseen elämään, eivät usko siihen, että he ovat eläneet ennen syntymäänsä nykyiseen elämään. Tämä näkemys on selvästi asymmetrinen. Useimmat meistä haluavat elää pitkään – emme halua kuolla ainakaan tänä vuonna – mutta vain harva unelmoi siitä, että hänen elämänsä pidentyisi alkupäästä eli että hän olisi syntynyt aiemmin. Tämäkin ajattelutapa on oudolla tavalla asymmetrinen. Kun joku kertoo meille, että hän olisi halunnut syntyä aiemmin saadakseen elää nuoruutensa villin vapaalla 1960-luvulla, hänen haaveensa eivät tavallisesti liity mitenkään elämän pituutta koskeviin ajatuksiin, vaan ne koskevat elämän ajoitusta. Elämän alkaminen ja syntymä eivät tietenkään ole aivan samoja asioita.

Asymmetrian ongelma liittyy läheisesti kysymykseen siitä, miksi kuolema on paha asia. Näyttäisi selvältä (jos emme ole epikurolaisia), että hyvä selitys kuoleman pahuudesta selittää nimenomaan elämän jälkeisen ajan pahuuden eikä olemassaolon puuttumisen pahuutta yleisesti. Kuvitelkaamme, että filosofi kertoo kuoleman olevan paha asia siksi, ettei kuolleena voi kokea miellyttäviä kokemuksia. Tämä on heikko selitys, sillä se ei tee eroa elämää edeltäneen ajan ja elämää seuraavan ajan välillä. Emme voineet ennen hedelmöittymistämmekään kokea miellyttäviä kokemuksia, mutta tästä huolimatta juuri kukaan ei kammoksu tuota aikaa samalla tavalla kuin kuolemaa.

Asymmetrian ongelma on yritetty ratkaista usealla eri tavalla. Kenties tunnetuin vastaus on Thomas Nagelin kanta, jonka mukaan kuolema on paha asia, koska kuolleena emme voi enää saada lisää elämän tarjoamia hyviä asioita. Nagelin mukaan kuolemaa edeltänyt aika ei ole samalla tavalla paha, sillä se, että emme syntyneet aiemmin kuin tosiasiassa synnyimme, ei riistä meiltä hyviä asioita. Näin on siksi, että ihmiset, jotka olisivat syntyneet ennen kuin me synnyimme, olisivat olleet muita ihmisiä kuin me olemme. Hedelmöittyminen olisi tapahtunut muista alkulähteistä ja identiteettimme olisi toinen. Nagelin vastaus on herättänyt paljon keskustelua ja kritiikkiä. Erityistä huomiota on kiinnitetty Nagelin argumentin taustana olevaan käsitykseen identiteettimme perustasta.

Toinen tunnettu ratkaisu asymmetrian ongelmaan on sovellus Derek Parfitin havainnosta, että olemme taipuvaisia olemaan enemmän huolestuneita kärsimyksistä, jotka tulemme kokemaan, kuin kärsimyksistä, jotka olemme jo kokeneet. Sovellus on seuraavanlainen. Ennen syntymäämme emme ole voineet saada elämän tarjoamia hyviä asioita, ja sama pätee elämän jälkeiseen aikaan. Molemmat ajanjaksot ovat siis kannaltamme huonoja. Aika ennen syntymäämme on kuitenkin jo takanapäin, kun taas kuolema on vasta edessä. Aika ennen syntymäämme riisti meiltä hyviä asioita, mutta kuolema riistää meiltä tulevia hyviä asioita, ja tämä on paljon vakavampaa kuin pelkkä hyvien asioiden riisto. Näin ollen kuolemasta on perusteltua olla huolissaan aivan eri tavalla kuin ajasta ennen syntymää. Tämäkin argumentti on herättänyt paljon keskustelua. Argumentin heikkoihin kohtiin on luettu se, että siinä ei oikeastaan kerrota, miksi kuolema on pahempi asia kuin olemassaolon puuttuminen ennen syntymäämme, vaan ainoastaan, miksi olemme huolestuneempia kuolemasta kuin ajasta ennen syntymäämme.

Asymmetriaa on perusteltu myös monin muin tavoin. Ehkä kuolemasta on viisasta olla huolestunut siksi, että kuolema vie meiltä mahdollisuuden tavoitella hyviä asioita niiden hyvien asioiden lisäksi, jotka meillä jo on, kun taas varhaisempi syntyminen saattaisi tarkoittaa sitä, ettemme saisi edes nykyistä määrää hyviä asioita. Ehkä kuolema on kammottava asia siksi, että siinä riistetään hyviä asioita, jotka meillä jo on, kun taas syntymättä jääminen riistää vain sellaisia hyviä asioita, joita meillä ei ole koskaan ollutkaan. Ehkä kuolemaa on syytä murehtia sen takia, että kuolema estää elämän jatkumisen ja on mahdollista, kun taas olemassaolon puuttuminen ennen syntymää ei keskeytä mitään. Ehkä elämän jatkumista on järkevää toivoa, mutta elämän pidentymistä alkupäästä ei ole, koska jälkimmäisen toiveen toteutuminen saattaisi merkitä sitä, että ihminen on jo vanha ja raihnainen.

5. Entä jos tietäisimme milloin kuolemme?

Filosofi ja bioeetikko Margaret Pabsts Battin pohtii kirjassaan Ending Life (2005) mahdollisuuksiamme saada tietoa omasta kuolemastamme. Monet kokevat ajatuksen oman kuolinpäivänsä tietämisestä epämukavana, mutta tuollaiseen tietoon voisi liittyä myös positiivisia mahdollisuuksia. Tällaisia ovat esimerkiksi mahdollisuus hoitaa viralliset asiansa kuntoon ennen kuolemaansa, toteuttaa pitkäaikaisia haaveitaan ennen kuin on liian myöhäistä, selvittää välit sukulaisten kanssa tai sanoa hyvästit perheenjäsenille. Tieto yllättävästä tai suhteellisen nuorella iällä tapahtuvasta kuolemasta olisi useimmille ihmisille epämiellyttävä. Toisaalta ilman tietoa ihmisellä ei ole mahdollisuutta hoitaa edellä mainittuja asioita ennen kuolemaansa.

Käytännössä esimerkiksi tapaturmien ennustaminen on kuitenkin mahdotonta, joten kuolinhetken tietäminen etukäteen on usein vaikeaa. Tarkkaa kuolinpäivää ei yleensä voida tietää ennalta, ellei henkilö esimerkiksi päätä tehdä itsemurhaa jonakin tiettynä päivänä (tai ole luotettavien murhaajien armoilla). Geneettisen informaation avulla voimme kuitenkin saada selville joitakin tekijöitä, joiden avulla ihmisen tulevaisuuden terveydentilaa voidaan ennustaa. Esimerkiksi monet perinnölliset, kuolemaan johtavat sairaudet ovat havaittavissa geenitestien avulla. Tarkkaa kuolinhetkeä testien avulla ei voida ennustaa, mutta ihmiselle tarjoutuu mahdollisuus saada tietoa siitä, mitä tulevaisuudelta on odotettavissa. Jos henkilöllä on jokin vakava perinnöllinen sairaus, hänen jäljellä oleva elinikänsä voidaan usein ennustaa vuosien tai ainakin vuosikymmenien tarkkuudella.

Jos perheen toisella vanhemmalla on todettu Huntigtonin tauti, lapsella on 50 prosentin mahdollisuus sairastumiseen. Huntigtonin taudin geneettiseen testaamiseen liittyy useita eettisiä kysymyksiä. Koska kaikki, jotka kantavat taudille ominaista virheellistä geeniä, sairastuvat, testituloksella on ihmiselle varsin suuri merkitys. Huntingtonin tauti ilmenee yleensä 3050 vuoden iässä ja johtaa kuolemaan 1025 vuoden sisällä. Pitäisikö tai kannattaisiko sairastumisvaarassa olevan selvittää, onko hän geenin kantaja? Jos henkilöltä löytyy Huntingtonin tautiin viittaava geeni, hän tietää varmuudella sairastuvansa jossakin vaiheessa elämäänsä ja kuolevansa parantumattoman taudin seurauksena. Henkilölle on varmasti valtava helpotus, jos testissä selviää, että hän ei ole perinnöllisen sairauden kantaja. Ihmiselle, joka kantaa geeniä voi kuitenkin olla helpompi elää sairastumiseen asti tietämättömänä. Toisaalta sairastumisriskiä on vaikea olla ajattelematta ja myös positiivinen diagnoosi voi olla eräällä tavalla helpotus. Tällöin ihminen tietää, mitä on odotettavissa ja osaa valmistaa sekä itsensä että läheisensä tulevaan. Jos hänellä on jo ollut joitakin selittämättömiä oireita, hän voi yrittää selvittää, ovatko ne johtuneet perinnöllisestä sairaudesta.

Geneettinen tieto ei koske pelkästään testattavaa henkilöä itseään. Vaikka henkilö ei haluaisi tietää omasta mahdollisesta sairastumisestaan, voidaan kysyä, onko hänellä velvollisuus mennä testattavaksi muiden ihmisten takia. Kun esimerkiksi Huntingtonin taudin kantajan lapsilla on 50 prosentin mahdollisuus sairastua tähän parantumattoman tautiin, on perusteltua pohtia, tulisiko hänen mennä testattavaksi jo ennen lasten hankkimista. Toisaalta, kuten Battin tuo esiin, nykyisin saatavilla tieto on epävarmaa. Vaikka Huntingtonin tauti puhkeaa keskimäärin 3050 vuoden iässä, joillakin se puhkeaa jo lapsena – tai joissakin harvoissa tapauksissa vasta 80 vuoden jälkeen. On myös huomattava, että Huntingtonin tauti on yksi harvoista taudeista, joiden ennuste on nykyään edes suhteellisen tarkka. Tulevaisuudessa tarkemmat menetelmät kuitenkin mahdollistanevat yhä tarkemmat tulokset useampien periytyvien sairauksien kohdalla.

Lääketieteen kehittyessä kuolemaa koskevat ennusteet muuttuvat yhä tarkemmiksi. Myös elintapoja ja riskikäyttäytymistä koskevien tilastojen lisääntyminen ja niiden aiempaa täsmällisempi analyysi mahdollistavat ennustamisen. Asiaan liittyy kuitenkin vaikeita moraalisia kysymyksiä. Miten tieto oman kuolemamme ajankohdasta vaikuttaa testattuihin henkilöihin? On huomioitava myös se mahdollisuus, että ennuste on väärä, sillä testit eivät ole erehtymättömiä. Väärällä ennusteella voi olla varsin kauaskantoiset seuraukset. Esimerkiksi ihminen, joka uskoo kantavansa Huntingtonin taudin aiheuttavaa geeniä, joutuu varautumaan kärsimykseen ja ennenaikaiseen kuolemaan. Jos ennuste on väärä, hän joutuu viettämään suuren osan elämästään peläten turhaan sairastumista ja elää elämänsä aivan eri tavoin kuin olisi muuten tehnyt.

Tieto kuoleman ajankohdasta voi merkitä ihmiselle paljon. Pelkästään oman kuolevaisuutemme tiedostaminen aiheuttaa kuolemaan liittyvää pelkoa ja tarvetta suunnitella omaa elämää. Mahdollinen tieto kuoleman tarkasta ajankohdasta epäilemättä korostaisi näitä tunteita ja tarpeita.

6. Velvoitteemme kuolleita kohtaan

Puhuminen ”kuolleiden intresseistä” saattaa olla harhaanjohtavaa, mutta elävillä ihmisillä on epäilemättä intressejä, jotka ulottuvat ajallisesti kauemmas kuin heidän elämänsä. Monet haluavat esimerkiksi lapsilleen ja lapsenlapsilleen hyvän elämän, vaikka eivät välttämättä olekaan enää todistamassa jälkikasvunsa elämänvaiheita. Ihmisten intressit toteutuvat tai jäävät toteutumatta riippumatta siitä, ovatko he tietoisia intressiensä kohtalosta. Kiinnostustamme intressiemme toteutumiseen ei tule sekoittaa tyydytyksen tunteeseen, joka intressien toteutumisesta seuraa. Kuten esimerkiksi Joel Feinberg (19262004) on todennut, ihmisille on tärkeää se, mitä intresseille objektiivisesti ajatellen eli oikeasti tapahtuu, ei se, mitä huomaamme niille tapahtuvan. Intuitiivisesti uskottava näkemys, että ihmisten intressien toteutumiseen voidaan vaikuttaa heidän kuolemansa jälkeen, ei edellytä sitoutumista kantaan, että intressit jatkavat olemassaoloaan, vaikka niiden ”omistaja” on lakannut olemasta. Kyse on ihmisen elinaikanaan muodostaman intressin kohtalosta. Jos henkilö on eläessään ollut kaikkien aikojen pisin ihminen ja hänen kuoltuaan joku kasvaa vielä pidemmäksi, silloin hän ei enää ole kaikkien aikojen pisin ihminen ja hänen ulkoinen ominaisuutensa siis muuttuu. Mutta tämä ei edellytä sitä, että hän olisi olemassa. Vastaavalla tavalla intressin kohtalo ei edellytä intressin olemassaoloa.

Henkilön eläessään käynnistämien suunnitelmien ja hankkeiden menestys selviää usein vasta kuoleman jälkeen. Jos menestymisen katsotaan liittyvän hyveellisyyteen (kuten ”aristoteelisesti” usein ajatellaan), ihmisen hyveellisyys saattaa paljastua kokonaisuudessaan vasta kuoleman jälkeen. Metaforisesti puhuen menestys voi joissakin tapauksissa pelastaa kuolemalta – jos henkilö muistetaan teoistaan. On suhteellisen tavallista kielenkäyttöä sanoa, että Beethoven elää ikuisesti tai että Dostojevski on kuolematon. Jyrkempi kanta on, että kaikkien ihmisten tulisi jättää ainakin lähipiiriinsä pysyvä muisto elämästään, jotta elämällä olisi ylipäänsä ollut merkitystä. Tällainen kanta kuulostaa kuitenkin turhan ankaralta. Monet ihmiset elävät hyvinkin merkityksellinen elämän, auttavat ja tukevat toisia ihmisiä, eikä heitä tästä huolimatta juurikaan muisteta heidän kuolemansa jälkeen, vaikka ehkä pitäisi.

Ihmisillä on intressejä sen suhteen, miten ”heitä” kuoleman jälkeen kohdellaan. Joku voisi sanoa, että ihmiselle ei voi tiettynä ajanhetkenä tapahtua mitään moraalisesti merkityksellistä, ellei tuo kohde ole olemassa tuona ajanhetkenä. Näin ajateltuna kuolleita ei siis voisi kohdella moraalisesti kaltoin, ja velvoitteemme ”kuolleita kohtaan” olisivat itse asiassa velvoitteita, jotka kohdistuvat eläviin ihmisiin, esimerkiksi kuolleen sukulaisiin. Kuolleet kyllä useimmiten ”elävät” ihmisten muistoissa ja jossakin mielessä ihmisten identiteetti ei häviä heidän elämänsä loppuessa, koska identiteetti jatkaa olemassaoloaan ihmisten mielissä, mutta tällainen ”eläminen” ja ”olemassaolo” tuskin tarkoittaa sitä, että heitä voisi moraalisesti loukata. Vaihtoehtoinen ajattelutapa on, että ihmiset ovat päämääriä sinänsä ja heitä tulee kohdella sen mukaisesti riippumatta siitä, ovatko he eläviä vai kuolleita. Immanuel Kant (17241804) (ks. Kant: Etiikka) ajatteli näin, ja näkemyksessä on jotakin syvästi vetoavaa. Ihmisen kunnioittaminen tarkoittaa sen persoonan kunnioittamista, joka ei määrity fyysisen olemassaolon kautta.

Yleisesti ajatellaan, että ihmisillä on velvoitteita kuolleita kohtaan. Velvoitteemme kuolleita kohtaan ovat tietysti erilaisia kuin velvoitteemme eläviä ihmisiä kohtaan. Kuolleille ei voida esimerkiksi aiheuttaa fyysistä eikä psyykkistä tuskaa eikä heitä voida huijata. Toisaalta voimme pettää lupauksemme yhtä hyvin eläville kuin kuolleillekin, ja voimme levittää perättömiä juoruja sekä elävistä että kuolleista tai puhua julkisesti heidän yksityisasioistaan. Esimerkiksi historiantutkijat kirjoittavat toisinaan kuolleiden merkkihenkilöiden seksisuhteista ja muista yksityisasioista, mikä ei miellytä juoruilua inhoavia lukijoita. On myös velvoitteita, joita on pelkästään kuolleita kohtaan. Testamentin toteuttaminen ja ruumiin kunnioittaminen kuuluvat tällaisiin velvoitteisiin. Kiinnostava ja ajankohtainen eettinen kysymys on, saako kuolleen ihmisen arvokkaita sisäelimiä lähtökohtaisesti käyttää sairaanhoidossa, mikäli henkilö ei eläessään ole erikseen kieltänyt niiden hyödyntämistä, vai onko lupa elinten käyttöön olemassa vain, jos henkilö on eläessään sen erikseen antanut. Usein ajatellaan, että kuolinvuoteella esitetyillä toiveilla on erityistä velvoittavaa painoarvoa – ovathan ne ainutlaatuisia. Kuolevan antamia elämänohjeita kuunnellaan ja niiltä odotetaan viisautta. Kuoleman lähestyessä ihmiset tekevät usein katsauksen elämäänsä, ja vaikka näky ei aina ole kovin ihmeellinen, kaikki voivat todeta olleensa ainutkertaisia. Frank Sinatra on kuuluisa pikemminkin samettisesta äänestään kuin syvällisistä ajatuksistaan, mutta kuolinvuoteelle hän tarjoaa kuitenkin varsin oivaltavat ja rauhoittavat sanat: ”I did it my way”.

7. Kuolema rangaistuksena

Koska kuolemaa pidetään yleisesti kielteisenä asiana, ei ole yllättävää, että ihmisiä on kaikkina aikoina uhattu kuolemalla, jos nämä tekevät kiellettyjä asioita. Kuolemanrangaistus on ollut tällaisen uhkauksen tavanomainen versio, ja se on edelleen mukana esimerkiksi Iranin, Yhdysvaltojen ja Kiinan oikeusjärjestelmissä. Kuolemanrangaistusta ei ole käytössä Euroopassa, Australiassa eikä Venäjällä. Kuolemalla uhkaaminen on tietysti eri asia kuin ihmisten tosiasiallinen tappaminen, ja on loogisesti mahdollista puolustaa kantaa, jonka mukaan kuolemanrangaistuksia tulee voida langettaa, mutta ihmisiä ei saa tappaa. Oikeassa elämässä kuolemanrangaistusten salliminen johtaa kuitenkin myös ihmisten tosiasialliseen tappamiseen – esimerkiksi hirttämällä (Iran), kivittämällä (Saudi-Arabia), ampumalla (Utah 2010 asti) tai käyttämällä sähköä (Nebraska), kaasua (Kalifornia) tai myrkkyruiskeella (Texas). Ajatuksena on, että jos kuolemanrangaistuksia ei koskaan toteutettaisi, vaan ne muutettaisiin säännönmukaisesti elinkautistuomioiksi, niiden oletettu pelotevaikutus vähitellen heikkenisi. Uhkauksella katsotaan olevan enemmän tehoa, jos se silloin tällöin myös toteutetaan.

Kuolemanrangaistuksen pelotevaikutukseen suhtaudutaan usein kuitenkin epäillen. Rikollisuus voi vähetä, vaikka kuolemantuomioon liittyvät lait ja tuomiot pysyisivät ennallaan. Maissa, joissa kuolemanrangaistuksesta on luovuttu, rikollisuus ei ole äkillisesti lähtenyt nousuun. Kuolemanrangaistuksen arvostelijoiden mielestä rikollisuuden syyt eivät liity liian lieviin rangaistuksiin. Rikollisuus kumpuaa pikemminkin sosiaalisesta huono-osaisuudesta, joka on perua taloudellisista tasa-arvovinoumista ja yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Lähes aina kuolemanrangaistuksen kohtaavatkin köyhät tai etnisiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset. Kuolemanrangaistusta voidaan kuitenkin puolustaa muutenkin kuin viittaamalle mahdolliseen pelotevaikutukseen. Israel langetti natsiupseeri Adolf Eichmanille kuolemantuomion, ja hänet hirtettiin vuonna 1962. Eichmanin tapaus on dokumentoitu melko seikkaperäisesti esimerkiksi Hannah Arendtin (19061975) (ks. Arendt, Hannah) kuuluisassa teoksessa Eichmann in Jerusalem (1963), Eyal Sivanin dokumenttielokuvassa The Specialist (1999) ja erityisesti David Cesarinin kirjassa Eichmann: His Life and Crimes (2004). On selvää, että Eichmanin tappamisen motiivi ei ollut pelotevaikutuksen aikaansaanti, vaan ajatus, että Eichman ansaitsi tuollaisen kohtalon. Filosofian klassikoista esimerkiksi John Locke (16321704) kannatti näkemystä, että murhaajat ansaitsevat kuoleman. Vaikka ihmisillä on Locken sanoin ”luonnollinen oikeus” elämään, (ks. Locke, John) he menettävät tämän oikeuden tehdessään vakavan rikoksen.

Usein ajatellaan, että rankaisemisen keskeinen päämäärä on saada rikoksentekijä katumaan. Esimerkiksi Adam Smith (17231790) kirjoitti teoksessaan The Theory of Moral Sentiments (1759), että se, mihin rangaistuksella eli “kostolla” ensisijaisesti pyritään, “ei ole niinkään suuresti se, että vihamiehen vuorostaan on kärsittävä tuskaa, vaan pikemminkin se, että vihamies on saatava tietoiseksi siitä, että hän tuntee tuskaa oman menettelynsä johdosta, että hänet saadaan katumaan sitä ja ymmärtämään, että hänen loukkaamansa henkilö ei ansainnut tällaista kohtelua”. Smithin kanta vaikuttaa uskottavalta, mutta se sopii huonosti yhteen sen tosiasian kanssa, että monet ihmiset kannattavat rikollisten tappamista. Kuolemanrangaistuksen kannattajat eivät selvästikään halua saada rikollisia katumaan, sillä kuolleet eivät kadu. Ehkä sitten on niin, että ennen kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanoa kuolemaantuomittu ehtii katumaan riittävästi – jos on katuakseen. Aina katumusta ei tapahdu, mikä johtuu muun muassa siitä, että monet kuolemaantuomitut ovat syyttömiä rikoksiin, joista heidät on tuomittu.

Kuolemanrangaistukseen liittyvät eettiset ja filosofiset kysymykset eivät kuulu kuoleman filosofian ydinalueeseen, vaan niitä pohditaan tavallisesti oikeusfilosofisessa kirjallisuudessa. Tavallisesti kuolemanrangaistuksen vastustajat pitävät kuolemaa vääränä rangaistuskeinona esimerkiksi siksi, että kuolemaa ei voida ”peruuttaa”, kuten esimerkiksi elinkautistuomio voidaan, eikä vääräksi osoittautunutta kuolemantuomiota voida tuomitulle myöskään kompensoida. Kiinnostava teoreettinen kysymys on, olisiko kuolemantuomio moraalisesti hyväksyttävissä, jos se joissakin olosuhteissa osoittautuisi pelotevaikutukseltaan muihin rangaistuksiin verrattuna täysin ylivoimaiseksi rangaistuskeinoksi ja tosiaan estäisi rikoksia. Tietoa kuolemanrangaistuksista löytyy esimerkiksi Amnestyn ja muiden ihmisoikeusjärjestöjen sivuilta. Kuolemanrangaistuksen filosofiaan voi tutustua lukemalla esimerkiksi Hugo Adam Bedaun teoksen Death is Different (1987).

8. Kuolema ennen syntymää

Konservatiivisesti suuntautuneet kansalaiset kannattavat usein kuolemanrangaistusta, mutta vastustavat naisten oikeutta raskaudenkeskeytykseen. Heidän perusteensa abortin vastustamiseen ei siis ole se, että ihmisiä, jollaisiksi sikiötkin voidaan haluttaessa laskea, ei saa tappaa. Abortin oikeutukseen liittyy kiivas yhteiskunnallinen keskustelu, joka ei toistaiseksi ole osoittanut päättymisen merkkejä. Karkeasti ottaen vastakkain ovat sikiön ”oikeus” syntymään ja naisen oikeus päättää kehonsa hallinnasta ja siitä, synnyttääkö hän lapsen vai ei. Monissa maissa kuten Suomessa aborttikeskustelu koskee sitä, missä vaiheessa raskaudenkeskeytys on yhä hyväksyttävissä, ei niinkään sitä, millaiset perusteet ovat hyväksyttäviä tai voidaanko aborttia sallia koskaan. Myös aborttiin suopeasti suhtautuvat kansalaiset useimmiten tunnustuvat, että ainakaan raskauden loppuvaiheessa raskaudenkeskeytyksessä ei ole kyse pelkästä ”kudosmassan” poistamisesta kehosta. Tulevilla vanhemmilla voi olla jo ennen lapsen syntymää tietynlainen suhde häneen, ja esimerkiksi kohtukuolemat aiheuttavat vuosittain paljon surua. Aborttiratkaisun tehneet naiset voivat myös tuntea syyllisyyttä päätöksestään, vaikka pitäisivätkin sitä kaikki seikat huomioon ottaen oikeana. Monissa länsimaissa abortteja on viime vuosina tehty sen seurauksena, että sikiön geneettisistä poikkeamista saadaan yhä helpommin tietoa. Tässä kehityksessä voidaan nähdä useita huolestuttavia piirteitä, ja on hyvä muistaa, että monet geneettiset oireyhtymät eivät estä hyvän elämän saavuttamista. Joissakin maissa abortti toimii edelleen yhtenä keskeisenä ”ehkäisymenetelmänä”.

Filosofinen keskustelu abortista ei kuulu kuoleman filosofian ytimeen, vaan kyse on ennen muuta bioetiikasta, tarkemmin sanoen lääkintäetiikasta. Syntymää edeltävä kuolema on kuitenkin mukana joissakin kuoleman filosofian kirjoissa, esimerkiksi Steven Luperin teoksessa The Philosophy of Death (2009), Margaret Babst Battininin teoksessa Ending Life: Ethics and the Way We Die (2005) ja Tom Reganin toimittamassa kokoelmassa Matters of Life and Death (1980).

9. Kuoleman tahtominen

Itsemurhaan ja eutanasiaan liittyy pitkä ja monipuolinen filosofinen keskustelu. Vaikka kuolemaa pidetään yleisesti ottaen kielteisenä asiana, tietyissä tilanteissa ihmiset tahtovat kuolla. Tällöinkin kuolema voidaan epäilemättä nähdä pahana asiana, mutta ei niin pahana kuin elämän jatkuminen. Useimmat meistä hyväksyvät ajatuksen, että eläminen voi olla pahempaa kuin kuolema. Sairauksista johtuvat kovat kivut, uuvuttava henkinen kärsimys, joutuminen kidutetuksi – esimerkiksi nämä ovat syitä, jotka voivat saada ihmisen ”toivomaan kuolemaa”. Tietynlaisesta kuoleman tahtomisesta on kyse myös silloin, kun ihminen on valmis uhraamaan henkensä esimerkiksi toisen ihmisen tai tietyn aatteen puolesta. ”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut”, sanotaan Ateenalaisten laulussa (1933). Sankarikuoleman katsotaan usein antavan elämällekin merkityksen. Pohdittaessa kuoleman tahtomista on kiinnostavaa huomata myös se, että jotkut epäilemättä kieltäytyisivät ikuisesta elämästä, jos sitä heille tarjottaisiin. Kysymys kuoleman tahtomisesta liittyy siis yhtäältä elämän tarkoitusta ja toisaalta ikuisen elämän toivottavuutta koskeviin kysymyksiin.

Eettinen keskustelu itsemurhasta ja eutanasiasta on koskenut paljolti sitä, voiko kuoleman tahtominen olla ylipäänsä rationaalista. Itsemurhapäätöksiä pidetään usein irrationaalisina, koska päätösten tekijöiden ei katsota olevan autonomisia. Melko yleisesti sanotaan, etteivät itsemurhan tekijät ja suunnittelijat ole autonomisia, koska he eivät ole kompetentteja päätöksentekijöitä, vaan heitä häiritsee esimerkiksi tilapäinen mielenhäiriö tai pysyvämpi mielen sairaus. Tällainen näkemys perustunee kuitenkin virheelliseen yleistykseen, sillä monet itsemurhaa suunnittelevat tai eutanasiaa toivovat henkilöt vaikuttavat täysin kompetenteilta ja rationaalisilta. Arvostelijoita näyttää häiritsevän pikemmin päätösten sisältö (eli halu kuolla) kuin se, onko päätös tehty omaehtoisesti ja vakaasti harkiten. Etiikan kannalta kysymys autonomiasta on olennainen, koska lähtökohtaisesti ajatellaan, että yksilöiden autonomisia päätöksiä tulee kunnioittaa, mikäli nuo päätökset koskevat vain toimijoita itseään. Se, milloin päätökset koskevat ”vain toimijoita itseään”, on usein vaikeaa ratkaista. Näyttäisi selvältä, että esimerkiksi perheen isän itsemurhapäätös ei koske vain häntä itseään. Eutanasia-keskustelussa on puhuttu paljon myös niin sanotusta kaltevan pinnan argumentista, jonka yhden version mukaan eutanasian salliminen tietyissä tilanteissa johtaisi pitkällä aikavälillä siihen, että ihmisiä autettaisiin kuolemaan yhä kevyemmin perustein.

Itsemurhan ja eutanasian määrittely ei ole ongelmatonta. Keskustelua määrittelystä löytyy esimerkiksi Margaret Babst Battininin ja David J. Mayon toimittamasta artikkelikokoelmasta Suicide: The Philosophical Issues (1980), Steven Luperin kirjasta The Philosophy of Death (2009) sekä Baruch Brodyn teoksista Life and Death Decision Making (1988) ja Suicide and Euthanasia (1989, toimitettu teos).
 
10. Kuoleman määrittely

Kuoleman käsitteen määrittely on itsessään vaikea kysymys, jota voidaan lähestyä monelta eri kannalta. Filosofisesti voidaan pohtia sitä, mitä ihmisen kuolema oikeastaan on ja mistä tiedämme, että joku on kuollut. On tärkeää erottaa kuoleman filosofinen määritelmä kuoleman toteamisesta. Lääketieteessä kuolemalla voidaan tarkoittaa kriittisten elintoimintojen (kuten verenkierron ja hengityksen) loppumista tai aivotoiminnan lakkaamista. Vaikka aivokuollut ihminen ei ole biologisesti kuollut, pidämme aivokuolemaa usein tilana, jossa henkilön persoonallisuus ja ymmärrys ovat lakanneet olemasta.

Sosiaali- ja terveysministeriön terveydenhuollon henkilöstölle tarkoitetussa oppaassa Kuoleman toteaminen (2004) todetaan, että ”[i]hminen on kuollut, kun hänen aivotoimintansa ovat pysyvästi loppuneet. Kuoleman toteaminen edellyttää sydämen vielä sykkiessä, että aivotoimintojen loppumisen syy(t) on selvitetty ja että lääketieteellisin tutkimuksin on todettu kaikkien aivohermovasteiden puuttuminen.” Aivokuolemaan perustuva kuoleman määritelmä otettiin Suomessa käyttöön vuonna 1970. Aiemmin samaa periaatetta oli sovellettu vain Kansasin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Aivokuoleman käyttö kuoleman määritteenä perustuu pitkälti Harvardin yliopiston työryhmän vuonna 1968 julkaisemaan raporttiin ”A Definition of Irreversible Coma”.

Usein ajatellaan, että kuolema on jotakin välttämätöntä ja peruuttamatonta – uskoimmepa kuolemanjälkeiseen elämään tai emme. Kun ihminen on kerran kuollut, hänellä ei näyttäisi olevan paluuta entisen elämänsä pariin. Kuten Steven Luper teoksessaan The Philosophy of Death (2009) huomauttaa, ei kuitenkaan ole selvää, että kuolema ja olemassaolon loppuminen olisivat käsitteinä ekvivalentteja. Ihminen saattaa olla hetken kliinisesti kuollut esimerkiksi sydämenpysähdyksen takia, mutta palata takaisin ”elävien kirjoihin”. Toisin kuin yleensä katsotaan, kuolema ei siis välttämättä ole peruuttamaton, vaan saattaa ilmetä vain hetkellisesti. Periaatteessa voidaan myös ajatella, että kuolemaan liittyy tietynlainen asteittaisuus ja että esimerkiksi vanheneminen on osa pitkää kuoleman prosessia.

11. Kuolemanjälkeinen elämä

Useimmissa uskonnoissa on mukana käsitys, että kuoleman jälkeen elämä muodossa tai toisessa jatkuu. Käsitykset tuollaisesta ”jälkielämästä” eroavat toisistaan monin tavoin. Ajatus jälleensyntymisestä tai sielunvaelluksesta on uskonnoissa ja uskonnollissävytteisissä elämänkatsomuksissa yleinen, ja se esiintyy muiden muassa buddhalaisuudessa, hindulaisuudessa ja krishna-liikkeessä sekä teosofiassa. Ruumis muuttuu, mutta ruumista hallitseva sielu pysyy muuttumattomana, vaikka ihminen kuolee. Filosofeista esimerkiksi Platon uskoi reinkarnaatioon. Tälle näkemykselle vaihtoehtoinen kanta löytyy esimerkiksi kristinuskosta, juutalaisuudesta ja islamista. Niiden mukaan ihminen on ainutkertainen persoona, joka koostuu hengestä ja ruumiista. Kuoleman jälkeen elämä jatkuu yleensä ”muualla”, joskaan ei välttämättä missään fyysisessä tilassa. Filosofian piirissä muun muassa Kant on puolustanut tätä kantaa.

Lähes kaikissa uskonnoissa ajatellaan, että edesottamukset nykyisessä elämässä vaikuttavat kuolemanjälkeisen elämän laatuun. Esimerkiksi buddhalaisuudessa ihmisen teot vaikuttavat siihen, mihin ruumiiseen hän seuraavaksi päätyy, ja vaihtoehtojen joukossa ovat myös erilaiset eläimet. Näitä vaihtoehtoja pidetään huonoina. Myös hindulaisuudessa ihminen voi vaikuttaa tulevaan ruumiiseensa, ja korkein päämäärä on irtautua jälleensyntymisen ketjusta ja yhdistyä kaikkeuden sieluun. Tämä voi onnistua moraalisilla ponnisteluilla. Varhaisessa taolaisessa uskonnossa pidättyvyys ja erilaiset terveelliset ruumiinharjoitukset saattoivat tehdä ihmisen kuolemattomaksi, ja hän pääsi elämään pyhille vuorille tai kuolemattomien saarille, ravintonaan aamukaste ja taikahedelmät.

Viimeisen tuomion käsite esiintyy monissa uskonnoissa. Viimeisellä tuomiolla hyvät ihmiset palkitaan hyvyydestään ja pahat tuomitaan. Esimerkiksi kristinuskossa pahantekijät joutuvat helvettiin tai vähintään niin sanottuun kiirastuleen. Jehovan todistajien mukaan pahat ihmiset yksinkertaisesti kuolevat kokonaan eikä heistä jää mitään jäljelle. He tuhoutuvat kokonaan. Juutalaisuudessa pahojen tekojen tekijät saavat tilinteon hetkellä oikeamielisen rangaistuksen, vaikka he eivät joudukaan helvettiin. Eri uskonnoissa helvetin ja taivaan kuvaukset vaihtelevat, samoin kuin käsitykset siitä, miten niihin joudutaan tai päästään.

Aina silloin tällöin esitetään, että taivaaseen pääsevät itse asiassa kaikki ihmiset. Kaikki pääsevät taivaaseen -ajattelutapa toimii esimerkkinä niistä uskonnollisista näkemyksistä, joiden mukaan nykyisellä elämällä ei ole merkittävää vaikutusta tulevan elämän laatuun. Ajatuksen taustana on, että Jumalan tai maailmankaikkeuden perimmäinen hyvyys tulee ilmi armeliaisuutena, ei oikeudenmukaisuutena. Filosofisessa kirjallisuudessa on jonkin verran pohdittu sitä, olisiko taivaassa sittenkään niin ihanaa kuin yleensä annetaan ymmärtää. Mukavienkin asioiden tekeminen ikuisesti voi käydä pitkän päälle raskaaksi.

Vaikka usko kuoleman jälkeiseen elämään on ollut yleinen kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa, ajatus elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen saattaa olla haihattelua. Kuoleman jälkeisen elämän keskeinen idea on, että sama yksilö, joka kuolee tässä maailmassa, jatkaa olemassaoloaan ja elämäänsä. Keskeiset ongelmat liittyvät juuri tuohon samuuteen. Jos ihmisestä pelastuu tulevaan elämään pelkkä sielu, tuota sielua voi olla hankalaa tunnistaa, kun se ei enää ole yhteydessä mihinkään kehoon tai ruumiiseen. Usein ajatellaan, että sielu on kokonaan havaitsematon, mutta olettakaamme, että sielu koostuu joukosta ajatuksia ja tunteita. Tämä mahdollistaisi sielujen havaitsemisen, mutta tekisi sielujen laskemisen vaikeaksi, sillä ulkopuolisen olisi mahdotonta nähdä, onko jokin ajatus- ja tunnekimppu yksittäinen sielu vai onko siinä peräti kahden tai jopa useamman sielun ajatukset ja tunteet mukana. Jos sieluja ei voida tunnistaa, ei kai voida myöskään sanoa, että sama yksilö, joka juuri kuoli, jatkaa olemassaoloaan tiettynä sieluna. Tosin tällainen episteeminen ongelma on tavallaan vain käytännön pulma. Vaikeus tunnistaa sieluja ei tarkoita sitä, että kuolemattomia sieluja ilman kehoa ei voisi olla olemassa. Monet ovat pitäneet ihmisten elämälle ominaista kokemista mahdollisena ilman biologisten organismien kuten silmien tai aivojen apua. Brittifilosofi H. H. Price (18991984) on verrannut kehottoman sielun kokemusmaailmaa unikuviin. Pricen mukaan sielun kokemukset eivät kuitenkaan ole tavanomaisia unia, sillä unet nähdään yksin, kun taas sielut voivat jakaa ”unensa” telepaattisella yhteydellä. Kokemuksen tasolla sielujen elämä vastaa siis läheisesti meidän elämäämme tässä elämässä.

Perinteinen kristillinen ajatus ylösnousemuksesta sisältää ajatuksen, että tuonpuoleisessa ihminen saa oman kehonsa takaisin. Tämä näyttäisi tekevän kuolleen ihmisen tunnistamisesta yksinkertaista. Tuonpuoleisessa ihmiset tunnistetaan samalla tavalla kuin tässä elämässä. Ajatus kehollisesta ylösnousemuksesta ei myöskään välttämättä edellytä dualistista kantaa mielen eli sielun ja ruumiin eli kehon suhteesta, mitä voidaan pitää teorian hyvänä piirteenä – dualismin ongelmien vuoksi. (Tosin esimerkiksi Tuomas Akvinolainen (12241274), joka puolusti ylösnousemusoppia, ajatteli sielujen pystyvän elämään jonkin aikaa myös ilman kehoa.) Klassinen ongelma ylösnousemusteoriassa liittyy kehojen biologiseen tuhoutumiseen. Kannibalismi on aiheuttanut teologeille paljon päänvaivaa, samoin tulipalot ja muut onnettomuudet, joissa kehot yksinkertaisesti tuhoutuvat niin pahoin, ettei mitään ylösnostettavaa ole. Jumala voi tietysti luoda tuhoutuneen kehon tilalle täysin samanlaisen, mutta kuten esimerkiksi Peter van Inwagen on huomauttanut, tämä johtaa taas samuutta koskeviin ongelmiin. Jos yksilö tunnistetaan hänen kehonsa perusteella, miksi ajattelisimme, että Jumalan luoma kopio tietystä kehosta on sama ihminen kuin kuollut ihminen, jolla oli tuollainen keho? Mitä jos Jumala tekisi kaksi kopiota, kuten hän kaikkivoipana voisi tehdä? Saisiko ihminen sellaisen ruumiin, joka hänellä oli kuolleessaan, vai paremman version? Tällaiset kysymykset ovat ylösnousemuksen kannattajille hankalia, vaikka onkin todettava, että jos hyvä ja kaikkivoipa Jumala on olemassa, usko kuoleman jälkeiseen elämään on lähtökohtaisesti perusteltua. Varmaankin hyvä Jumala toteuttaisi enemmistön rakkaimman toiveen, ja suurin osa meistä toivoo, että välttyisimme lopulliselta kuolemalta ja että menettämämme ihmiset eivät sittenkään olisi lopullisesti tuhoutuneet. Toinen asia on, että jos Jumala on olemassa ja hän on säätänyt ihmisen lopulliseksi päämääräksi onnellisuuden, kuten Akvinolainen ajatteli, silloin elämän täytyy jatkua kuoleman jälkeen, koska tässä elämässä emme yleisesti ottaen tuota päämäärää saavuta.

Uskoa kuoleman jälkeiseen elämään on usein perusteltu empiirisellä evidenssillä. Keskeisen evidenssin tarjoavat niin sanotut kuolemanrajakokemukset. Ihmiset, jotka ovat olleet lähellä kuolemaa tai kliinisesti ajatellen kuolleita, ovat kokeneet hyvin samantapaisia kokemuksia. Näitä ovat esimerkiksi tunne ruumiista irtautumisesta, oman elämän näkeminen arvotettavana tapahtumaketjuna, kuolleiden ihmisten kohtaaminen uudelleen, syvä rauhan tunne ja kivuttomuus. Kuolemanrajakokemuksia on raportoitu erittäin paljon eikä ole kiistanalaista, onko niitä koettu vai ei. Epäselvää sen sijaan on, mitä ne todistavat. Aivot ja erityisesti hapen puute aivoissa ja tietyt kemikaalit, kuten ketamiini, voivat tuottaa kuolemanrajakokemuksia tai samankaltaisia tiloja, ja on väitetty, että niitä voidaan saada aikaan myös tahallisesti esimerkiksi tietyillä hengitystekniikoilla. Toisaalta ulkoiset seikat eivät näytä olevan mukana kaikissa kuolemanrajakokemuksissa. Asiaa on tutkittu erittäin paljon. Kuoleman jälkeisen elämän empiirinen tutkimus tuskin johtaa nopeaan yhteisymmärrykseen, koska tutkijoiden yleisemmät maailmankatsomukselliset sitoumukset vaikuttavat evidenssin tulkintaan ja siihen, mikä ylipäänsä lasketaan empiiriseksi evidenssiksi. Tällä hetkellä kuolemanrajakokemuksia ei osata tyydyttävästi selittää, mutta tämä ei tarkoita sitä, että näin ollen ne todistavat kuoleman jälkeisestä elämästä.


Tanatologinen tutkimus Suomessa

Tanatologia eli kuolemantutkimus on Suomessa voimissaan. Vuonna 2011 perustettiin poikkitieteellinen Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura, jonka tarkoituksena on edistää kuolemaan liittyvää tutkimusta ja koulutusta sekä akateemisella että käytännön tasolla. Seuran lehti Thanatos on monitieteinen akateeminen julkaisu, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2011. Suomessa toimii useita kuolemaa koskevia tutkimusprojekteja. Ihmisen kuolevaisuus -projekti (Human Mortality) on Suomen Kulttuurirahaston rahoittama Argumenta -hanke, joka toteutetaan Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin alaisuudessa. Projektin tarkoituksena on tehdä tieteidenvälistä akateemista tutkimusta ihmisen kuolevaisuuteen liittyen. Muista hankkeista mainittakoon yhtenä esimerkkinä Turun yliopistossa toimiva Ageing, Diminishing Autonomy, and Physician-Assisted Suicide -projekti (20112013).

Akateemiseen kuolemantutkimukseen liittyen on julkaistu useita teoksia, kuten Terhi Kiiskisen ja Sami Pihlströmin toimittama Kuoleman filosofia (2002) sekä Juha Pentikäisen Suomalaisen lähtö: kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista (1990). Vuonna 2005 julkaistiin kokoelmateos Sinä kuolet, jossa muun muassa terveydenhuollon ammattilaiset ja kirjailijat pohtivat ihmisen suhdettaan kuolemaan. Salme Korhosen samana vuonna julkaistu Kuolema ja kulttuurien tutkimus – bibliografia 1989–2004 sisältää tiedot Suomessa julkaistusta kuoleman filosofiaan liittyvästä kirjallisuudesta sekä kulttuurintutkimuksen piirissä tehdystä kuolemantutkimuksesta.


Lopuksi

Edellä on esitelty tavallisia kuoleman filosofisia kysymyksiä ja tarkasteltu joitakin vastausehdotuksia ja niiden ongelmia. Kuoleman filosofiaan voidaan katsoa liittyvän myös tappamiseen liittyvät eettiset ja filosofiset kysymykset, joita edellä käsiteltiin vain lyhyesti. Ihmiset tappavat eläimiä esimerkiksi ravinnon saamiseksi, vaikka lihantuotannon tiedetään olevan ympäristön kannalta tuhoisaa, eläinten kannalta tuskallista ja ihmisille haitallista, koska liiallinen lihan syöminen altistaa sairauksille. Myös ihmiselämän arvo näyttää nykykäytäntöjen valossa vähäiseltä. Miljoonia ihmisiä kuolee vuosittain köyhyyden aiheuttamista syistä, ja kynnys sotilaallisten interventioiden tekemiseen on ennätyksellisen matala. Nykyajan sotilasoperaatioissa ei tapeta pelkästään sotilaita, vaan kohteeksi voi joutua kuka tahansa. Kymmeniä tai satoja tuhansia siviilejä on tapettu Irakin ja Afganistanin sotilasoperaatioissa. Toukokuun toisena päivänä 2011 tapettiin terrorismista epäillyn Osama Bin Ladenin vaimo, joka tiedettiin muiden uhrien tavoin aseettomaksi. Päivää aiemmin oli tapettu Libyan tuolloisen johtajan Muammar Gaddafin kolme lapsenlasta. Tällaiset teot antavat epäilemättä paljon pohdittavaa tuleville kuoleman filosofeille.


Suositeltavaa jatkolukemista

Bradley, Ben & Feldman, Fred & Johansson, Jens (toim.) (2013). The Oxford Handbook of Philosophy of Death. Oxford University Press, New York.
– Tämä kuoleman filosofian käsikirja on kattava yleisteos kuolemaan liittyvistä filosofisista kysymyksistä. Teos sisältää alan johtavien tutkijoiden kirjoituksia ja kattaa aihepiirin monipuolisesti ulottuen antiikin filosofien näkemyksistä abortin oikeutukseen.

Belshaw, Christopher (2005). 10 Good Questions About Life and Death. Blackwell, London.

Fischer, John M. (toim.) (1993). The Metaphysics of Death. Stanford University Press, Stanford.

Kaitaro, Timo ja Roinila, Markku (toim.) (2004). Filosofin kuolema. Summa, Helsinki.

Taylor, James Stacey (toim.) (2013). The Metaphysics and Ethics of Death. Oxford University Press, New York.
– Teoksessa tarkastellaan sekä metafyysisiä että bioeettisiä kysymyksiä, joita yleensä on tutkittu erillään toisistaan. Teoksessa lähdetään liikkeelle klassisista filosofisista näkemyksistä päätyen lopulta tarkastelemaan uudempia, bioeettisiä ongelmia.

Kirjallisuus

Arendt, Hannah (1963). Eichmann in Jerusalem. Viking Press, New York.

Battin, Margaret P. (2005). Ending Life: Ethics and the Way We Die. Oxford University Press, New York.

Bedau, Hugo Adam (1987). Death is Different. Northeastern University Press.

Belshaw, Christopher (2005). 10 Good Questions about Life and Death. Blackwell, London.

Belshaw, Christopher (2009). Annihilation: The Sense and Significance of Death. Acumen, Stocksfield.

Bradley, Ben (2009). Well-Being and Death. Oxford University Press, Oxford.

Brody, Baruch (toim.) (1988). Life and Death Decision Making. Oxford University Press, New York.

Brody, Baruch (toim.) (1989). Suicide and Euthanasia: Historical and Contemporary Themes. Kluwer Academic Publishers, Dordrecht. 

Cesarini, David (2004). Eichmann: His Life and Crimes. Heinemann, London.

Fischer, John M. (toim.) (1993). The Metaphysics of Death. Stanford University Press, California.

Kamm, Frances M. (1993). Morality, Mortality Volume I: Death and Whom to Save from It. Oxford University Press, New York.

Kilpeläinen, Tapani (2012). Itsemurhan filosofia. niin & näin -kirjat, Tampere.

Kiiskinen, Terhi & Pihlström, Sami (toim.) (2002). Kuoleman filosofia. Tummavuoren kirjapaino, Vantaa.

Korhonen, Salme (2005). Kuolema ja kulttuurien tutkimus – bibliografia 1989–2004. Elore Vol.12 – 1/2005. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. Luettavissa osoitteessa http://www.finlit.fi/kirjasto/julkaisu/kuolema2.htm#alku.

Liimatainen, Ari (toim.) (2005). Sinä kuolet. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.
Luper, Steven (2009). The Philosophy of Death. Cambridge University Press, Cambridge.

Nagel, Thomas (1970). “Death”. Noûs Vol. 4: 7380. (Julkaistu myös teoksessa Nagel,

Thomas (1979). Mortal Questions. Cambridge University Press, Cambridge.)

Mayo, David J. ja Battin, Margaret P. (toim.) (1980). Suicide: The Philosophical Issues. St. Martin’s Press, New York.

Murphy, Jeffrie (1976). “Rationality and the Fear of Death”. The Monist 59 (2): 187203.

Overall, Christine (2005). Ageing, Death and Human Longevity. University of California Press, California.

Pentikäinen, Juha (1990).  Suomalaisen lähtö: kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.

Regan, Tom (toim.) (1980). Matters of Life and Death. Random House, New York.

Scarre, Geoffrey (2007). Death. Acumen, Stocksfield.

Smith, Adam (1759). The Theory of Moral Sentiments. Luettavissa osoitteessa http://www.econlib.org/library/Smith/smMSCover.html.

Walton, Douglas N. (1979). On Defining Death. McGill University Press, Montreal.

Warren, James (2004). Facing Death: Epicurus and His Critics. Oxford University Press, Oxford.

Williams, Bernard (1973). Problems of the Self. Cambridge University Press, Cambridge.

Internet-lähteet

http://plato.stanford.edu/entries/death/

http://academicearth.org/lectures/fear-of-death

http://www.amnesty.fi/medialle/tiedotearkisto/2011/amnesty-julkistaa-til...

http://iands.org/publications/journal-of-near-death-studies.html

http://www.youtube.com/watch?v=TIOGTuTOcAg