Aristoteles

Miira Tuominen (julkaistu 7.1.2011, muokattu 9.9.2014)

Kreikan Stageirasta kotoisin oleva Aristoteles (384–322 eaa.) Nikomakhoksen poika ja Platonin (ks. Platon) oppilas on yksi vaikutusvaltaisimpia ja parhaiten tunnettuja länsimaisia filosofeja. Hänen tuotantoonsa sisältyy filosofian eri osa-alueiden lisäksi empiiristä tutkimusta, jota nykyajan näkökulmasta voidaan pitää paremminkin tieteenä tai sen esimuotona kuin filosofiana. Aristoteleen vaikutus länsimaiseen filosofiaan on ollut valtava, ja monilla aloilla hän on luonut niin filosofian kuin tieteenkin osa-alueita vähäisestä tai olemattomasta edeltävästä perinteestä.
  1. Johdatus Aristoteleen ajatteluun
  2. Elämä
  3. Aristoteleen teosten historia
  4. Teosten luokittelu: filosofian osa-alueet
  5. Aristoteleen ajattelun yleispiirteitä: tutkimuksen etenemistavasta
  6. Dialektiikka
  7. Logiikka ja syllogismit
  8. Luonnonfilosofia: Liikkeen sisäinen prinsiippi ja neljä tapaa kysyä ’miksi?’
  9. Ensimmäinen filosofia (metafysiikka)
  10. Etiikka ja politiikka
  11. Aristoteles Suomessa
  12. Aristoteleen teosten tuore suomennossarja
  13. Suositeltavaa jatkolukemista
  14. Kirjallisuus



Johdatus Aristoteleen ajatteluun

Aristoteles katsoo, että maailmalla on pysyvä rakenne, joka voidaan tuntea empiiris-teoreettisen tutkimuksen avulla, ja hänen teoksensa ovatkin ikään kuin raportteja tällaisista maailmaa koskevista tutkimuksista. Monet Aristoteleen filosofian peruskäsitteistä, tärkeimpänä esimerkkinä muoto (kr. eidos), ovat keskeisiä myös Platonilla, mutta Aristoteles tulkitsee niitä hiukan opettajastaan poikkeavalla tavalla. Yhtenä metodologisena ohjenuorana Aristoteleella on ns. ilmiöiden pelastamisen (kr. sôzesthai ta fainomena) ajatus, jonka mukaan filosofisen näkemyksen on havainnoista tai edeltävien viisaiden käsityksistä etääntyessään pystyttävä perustelemaan, mikä havaintojen suoraviivaisessa tulkinnassa tai aiemmissa käsityksissä on ongelmana. Hänen ajattelulleen on siis ominaista ajan filosofiseen perinteeseen kiinnittyminen ja sen uudistaminen. Metodologiassaan Aristoteles myös esittää, että kullekin tutkimusalalle on valittava sen kohteelle ominainen ja sopiva tarkkuus: olisi yhtä lailla virheellistä vaatia matemaattisia todistuksia retoriikassa kuin retorisia todennäköisyysargumentteja matematiikassa.

Aristoteleen parhaiten tunnettuja ajatuksia on, että kullakin oliolla tai oliolajilla on sille ominainen luonto tai olemus, jota sen lajin olio ”pyrkii” mahdollisimman hyvin toteuttamaan. Tämä ei päde vain ajattelemaan ja havaitsemaan kykeneviin olioihin, vaan myös elottomilla kappaleilla on luonto, joka määrittää niille luonnolliset liikkeet, vaikutusmahdollisuudet ja mahdollisuudet olla vaikutuksen kohteena. Olion tai oliolajin luonto myös määrittää kriteerit sille, mikä on hyvää tuolle oliolle tai oliolajille, ja ihmislajin tapauksessa tuo hyvä saa myös eettisen merkityksen: ihmisen hyvä on onnistunut tai onnellinen elämä (kr. eudaimonia), (ks. Onnellisuus) jonka saavuttaminen on mahdollista mutta ei varmaa hyveen avulla. Hyve on sellainen pysyvä luonteen valmius, joka saa ihmisen toimimaan oikein elämän eri tilanteissa.


Elämä

Aristoteles syntyi kreikkalaisessa siirtokunnassa Stageirassa Pohjois-Kreikassa Traakian rannikolla, ja hänen sukunsa oli läheisessä yhteydessä Makedonian hoviin. Aristoteleen isä Nikomakhos oli Makedonian kuninkaan Amyntas III:n henkilääkäri ja ystävä ja asui Makedonian pääkaupungissa Pellassa, noin 100 kilometriä Stageirasta luoteeseen. Diogenes Laertioksen, toisella vuosisadalla jälkeen ajanlaskun alun eläneen doksografin eli filosofien elämiä ja oppeja koonneen kirjoittajan mukaan lääkäreitä oli ollut suvussa ennenkin. Koska mahdollisuudet hyvän ja laaja-alaisen koulutuksen hankkimiseen olivat Pohjois-Kreikassa huonot, lähetti huoltaja Proksenos Aristoteleen 17-vuotiaana Ateenaan opiskelemaan. Aristoteleen isä oli kuollut pojan ollessa noin kymmenvuotias, ja siitä lähtien Proksenos oli toiminut hänen huoltajanaan.

Filosofi Platon oli perustanut Ateenan muurien luoteispuolelta Eleusiihin vievän Pyhän tien lähistöltä ostamalleen tontille Akademeia-lehtoon filosofikoulun, joka ilmeisesti käytti sinne jo aiemmin perustetun palaistran, painin harjoitteluun soveltuvan tasaisen kentän yhteydessä sijainneita rakennuksia. Aristoteleen tullessa Ateenaan Platon oli yhdellä Sisilian matkoistaan, ja hän palasi kaupunkiin vasta noin 365 (ks. Platon). Akatemiaa johti Platonin poissa ollessa Eudoksos Knidoslainen, joka esitteli mm. geometristen suhteiden teorian ja erityisesti Aristoteleen tähtitieteelliseen ajatteluun suuresti vaikuttaneen matemaattisen mallin taivaankappaleiden liikkeiden selittämiseksi ja maailmankaikkeuden kuvaamiseksi. Eudoksos myös muokkasi Platonin ideateoriaa samansuuntaisesti kuin Aristoteles itse myöhemmin: Aristoteleen mukaan Eudoksoksen parannukset eivät kuitenkaan olleet riittäviä (Metafysiikka I 9, 991a14–18). Aristoteles pysyi Akatemian aktiivisena jäsenenä Platonin kuolemaan 347 asti, mutta häntä ei valittu Platonin seuraajaksi Akatemian johtoon, vaan paikka myönnettiin Platonin veljenpojalle Speusippokselle.

Platonin kuoleman jälkeen vuonna 347 Aristoteles muutti pois Ateenasta useiksi vuosiksi ja matkusteli laajalti pohjoisella Egeanmerellä. Ensin, noin vuosina 347/5–345/4, hän asui Myysian Assoksessa, ja persialaisten vallattua kaupungin hän siirtyi läheiselle Mytilenen saarelle, jossa hän viipyi noin vuoteen 343/2 asti. Matkojensa aikana Aristoteleella oli tilaisuus kerätä huomattava määrä aineistoa alueen eläimistöstä, ja hänen tutkimustuloksissaan näyttäisi olevan runsaasti paikkansa pitävää aineistoa.

Vuonna 343 Makedonian uusi kuningas Filippos II kutsui Aristoteleen Pellaan, Makedonian pääkaupunkiin opettamaan tuolloin 13-vuotiasta poikaansa, Aleksanteria – nuorukaista, josta sittemmin tuli Aleksanteri Suuri. Ei ole tarkoin tiedossa, kuinka kauan Aristoteles opetti Aleksanteria ja mikä hänen vaikutuksensa nuorukaiseen oli. Diogenes Laertioksen raportoiman (Merkittävien filosofien elämä ja opit 5.1.910) Aristoteleen elämän viisivaiheisen jaon mukaan tämä palasi Ateenaan vuonna 335 tai 334. Palattuaan Aristoteles perusti oman filosofikoulunsa Themistokleen rakennuttamien muurien itäpuolelle. Paikka oli varattu Apollon Lykeioksen palvontaan, ja Aristoteleen koulu tunnetaankin nimellä Lykeion. Sanotaan, että Aristoteles piti aamuisin luentoja ja seminaareja koulun oppilaille, kun taas iltapäivät oli varattu laajemmille yleisöluennoille. Aamun opetukseen liittyneet tai niiden perusteella tehdyt muistiinpanot ovat pohjana meidän tuntemillemme Aristoteleen teoksille. Aristotelesta, hänen oppilaitaan ja koulun myöhempiä jäseniä kutsutaan ”peripateetikoiksi”, koska tarinan mukaan Aristoteles käveli (kreikaksi peripatein) opettaessaan. Toiset tosin sanovat, että kävelevä opettaja oli itse asiassa Platon, kuten muuan runoilija Aleksis Diogenes Laertioksen mukaan esittää.

Toisen Ateenan kauden vuodet n. 335/4–23 olivat Aristoteleelle aktiivista aikaa, mutta Aleksanteri Suuren kuoltua vuonna 323 kaupungissa kytevä makedonialaisvastainen ilmapiiri voimistui, ja Aristoteles ilmeisesti koki myös oman turvallisuutensa uhatuksi. Aristotelesta vastaan nostettiin mahdollisesti myös samankaltainen syyte kunnioituksen puutteesta jumalia kohtaan (kreikaksi asebeia) kuin Sokratesta, ja hän päätti lähteä kaupungista. On sanottu, että hän ei halunnut ateenalaisten tilille toista suurta rikkomusta filosofiaa vastaan (Vita Marciana 184–191). Lähtönsä jälkeen Aristoteles asettui Attikan niemimaan koillispuolella sijaitsevalle Euboian saarelle Khalkiksen kaupunkiin, jossa hän kuitenkin pian sairastui ja kuoli seuraavana vuonna 322.

Assoksen ja Mytilenen aikanaan Aristoteles nai isäntänsä Hermeiaan sisaren-/veljentyttären Pythian, jonka Hermeias oli myös adoptoinut. Aristoteleella oli Pythian kanssa tytär, myös nimeltään Pythia. Vaimo Pythia kuoli Aristoteleen toisen Ateenan kauden aikana, ja sen jälkeen Aristoteles eli Herpyllis-nimisen naisen kanssa, joka saattoi aluksi olla hänen orjansa. Toisen vaimonsa – tai jalkavaimonsa, kuten Diogenes Laertios esittää – Herpylliin kanssa Aristoteles sai pojan, jolle annettiin Aristoteleen isän nimi, Nikomakhos. Teoksen Nikomakhoksen etiikka nimi ilmeisesti liittyy juuri Nikomakhos-poikaan.


Aristoteleen teosten historia

Meidän Aristoteleen teoksina tuntemiamme kirjoituksia ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi, vaan ne on koottu ja toimitettu joko Aristoteleen itsensä tai hänen opiskelijoidensa luentomuistiinpanoista. Tietty viimeistelemättömyys onkin ominaista monelle teokselle: usein tiettyjä ajatuskulkuja ja argumentteja kehitellään, mutta niitä ei ilmaista kirjallisesti viimeistellyssä muodossa. Myöhäisantiikin aikaan näihin teoksiin alettiin viitata ”esoteerisina” (kr. esoterikos, sisäinen) erotuksena niistä koulun ulkopuolella julkaistuista teoksista, joista Aristoteles käytti nimitystä ”eksoteerinen” (kr. eksoterikos, ulkoinen) – Aristoteles itse jakaa teoksensa eksoteerisiin ja muihin. Aristoteleen eksoteerisia kirjoituksia luettiin laajalti läpi antiikin – kyynikko Krates kertoo niitä luetun jopa suutarin pajassa – mutta meidän aikaamme niistä on säilynyt lähinnä todistusaineistoa muilta kirjoittajilta, ei itse tekstejä. Tosin myöhemmin on esitetty, että myöhäisantiikin platonisti Jamblikhos siteeraisi teoksessaan Kehotus filosofiaan (kr. Protreptikos) merkittäviä osia Aristoteleen samannimisestä teoksesta (kr. protrepein, kääntyä jonkun puoleen; teokset siis kehottavat kääntymään filosofian puoleen ja opiskelemaan sitä) (väitteestä ks. Hutchinson ja Johnson 2005).

Vanhan, Plutarkhoksen (Sulla 26.1) ja Strabonin (13.1.5455) kertoman tarinan mukaan Aristoteleen ja hänen oppilaansa Theofrastoksen teokset kuljetettiin kellariin tai tunneliin Skepsiissä, jossa ne sitten mätänivät vuosisatoja, kunnes Sullan hävitettyä Ateenaa (80-luvulla ennen ajanlaskun alkua) ne päätyivät sotasaaliina Roomaan. Tarinan mukaan kirjastonhoitaja Apellikon toimitti niistä sitten jonkinlaisen kokonaisuuden, jonka Andronikos Rhodoslainen muokkasi kokonaiseditioksi. Tämä tarina antaa ymmärtää, että Aristoteleen esoteeriset teokset eivät hellenistisenä aikana (Aristoteleen kuolemasta lähelle ajanlaskun alkua) olleet saatavilla, mutta viimeaikainen tutkimus on paljastanut runsaasti vastaevidenssiä. (Ks. Barnes 1997, 12–16; Sedley 1998, 168n ja 183–185.) Peripateetikot eivät kuitenkaan tuohon aikaan aktiivisesti osallistuneet filosofikoulujen välisiin väittelyihin, ja Lykeionissa oli Aristoteleen jälkeen vain muutama sukupolvi mainittavia ajattelijoita, erityisesti Theofrastos, Straton Lampsakoslainen ja Strabon. Laajempaan keskusteluun Aristoteleen esoteeriset teokset päätyivät vasta sitten, kun niistä ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua onnistuttiin tuottamaan jonkinlainen kokonaiseditio. Samoihin aikoihin niitä myös alettiin aktiivisesti kritisoida ja kommentoida.

Lykeionin filosofisen opetuksen kuihduttua Aristoteleen esoteeriset teokset saivat vaikeaselkoisen maineen. Tätä kuvastaa mm. myöhäisantiikista periytyvä kuvitteellinen keskustelu Aristoteleen ja Aleksanteri Suuren välillä, jossa Aleksanteri ihmettelee, miksi Aristoteles on päättänyt julkaista luentonsa: ”Kuinka me sitten eroamme kansan enemmistöstä, jos koulutuksemme perustan muodostavat tekstit ovat kaikkien saatavilla?”, johon Aristoteles vastaa: ”Älä huolehdi. Ei niistä saa selvää, ellei ole käynyt luennoillani.” (Esim. Aulus Gellius Attikan yöt 20.5.11–12; ks. Barnes 1997, 63.) Onkin mahdollista, että myöhäisantiikin vallitseva filosofisen kirjoittamisen muoto, lähes rivi riviltä Aristoteleen ja Platonin teoksia selittävä kommentaari kehittyi Aristoteleen tapauksessa juuri siksi, että hänen kirjoitustensa katsottiin kaipaavan selvennystä. Vaikka Aristoteleen teokset eivät olekaan viimeisteltyjä kirjallisia tuotteita, hän on onnistunut kehittämään kreikan kielelle ekonomisen ja korkeaan abstraktiotasoon venyvän käyttötavan. Teosten lukumukavuus ja kirjallinen eleganssi eivät ole verrattavissa Platoniin, mutta filosofiseen analyysiin kieli sopii hyvin. Myöhäisantiikin kommentaarien ansiosta Aristoteleen tyyli myös jossain määrin vakiintui filosofisen kirjoittamisen tyyliksi.

Myöhäisantiikin filosofikouluissa katsottiin, että opiskelijan oli ensin tutustuttava Aristoteleen teoksiin ja sen jälkeen luettava Platonin dialogit sekä lopuksi mysteerikirjallisuutta. Ajatuksena oli, että filosofia on omaksuttava tietyssä järjestyksessä. Etiikkaa ja poliittista filosofiaa pidettiin sopivana alkupisteenä, koska muut filosofian alat, erityisesti logiikka, edellyttävät, että opiskelija osaa soveltaa oppimaansa hyviin tarkoituksiin. Huomattiin kuitenkin, että Aristoteleen etiikkaa ei voinut opettaa logiikkaa osaamattomille, ja siksi Aristoteleen teokset oli omaksuttava seuraavassa järjestyksessä: logiikka, etiikka ja politiikka, fysiikka (luonnonfilosofia), metafysiikka ja teologia (ensimmäinen filosofia). Perinteisesti on ajateltu, että Aristoteleen teokset toimitettiin tätä vastaavaan järjestykseen, mutta antiikin evidenssi ei sitovasti tue tätä käsitystä. Platonin dialogit taas jaettiin kahteen sykliin, joista molemmissa aloitettiin etiikasta ja politiikasta. Koulutuksen filosofisen huipun muodostivat ensimmäisessä syklissä Platonin Pidot ja Filebos, ja toisen syklin muodostivat Timaios ja Parmenides. Sen jälkeen luettiin vielä egyptiläisiä mysteeritekstejä tai niiden kommentaareja ja ns. Kaldean oraakkelilausumia. Kristillisen valtakulttuurin paineissa toimivat pakanalliset platoniset filosofikoulut pystyivät jatkamaan toimintaansa Ateenassa vuoden 530 tienoille ja Aleksandriassa vuoteen 615. Tämän jälkeen antiikin filosofian harrastus sekä Platonin ja Aristoteleen teosten kommentointi siirtyi Itä-Roomaan eli Bysantin valtakuntaan.

Aristoteleen teokset ovat säilyneet myöhäisantiikista periytyvän ja keskiajalla vakiintuneen katkeamattoman käsikirjoitusperinteen kautta sekä suurilta osin myöhäisantiikin kommentaareissa kreikankielisessä muodossa. Länsi-Rooman sijaan myöhäisantiikin kreikkalainen filosofinen perinne kuitenkin siirtyi Välimeren itärannikolle ja Mustallemerelle. Kristityt syyrialaiset alkoivat kääntää Aristoteleen teoksia omalle kielelleen jo 600-luvulla, ja myöhemmin myös arabiankielinen aristotelismi vahvistui. Arabifilosofit tosin perivät Aristoteleensa merkillisessä muodossa, koska uusplatonisti Plotinoksen (205–270) ajattelusta tehty lyhennelmä, joka tunnetaan nimellä Aristoteleen teologia, levisi Aristoteleen nimissä. Tämän lisäksi kuitenkin tunnettiin myös tärkeitä Aristoteleen omia teoksia. Aristoteleen filosofisen teosten aktiivinen käyttö siis siirtyi itäiselle Välimerelle ja tapahtui 700–1100-luvuilla pääosin arabiaksi. Tämä perinne on erillinen itse tekstitraditiosta.

Länsi-Euroopassa Aristoteleen teokset olivat varhaiskeskiajalla monessa yliopistossa kiellettyjä. Koska kreikkaa ei osattu laajasti, ja koska Boethiuksen 500-luvulla tekemiä latinankielisiä käännöksiä oli vain joistakin teoksista, levisivät Aristoteleen teokset varsinaisesti filosofien tietoisuuteen vasta 1200-luvulla tehtyinä latinankielisinä käännöksinä. Muutos oli nopea: esimerkiksi Pariisin yliopistossa, joka oli 1200-luvun intellektuaalisen elämän ehdoton keskus, Aristoteleen teokset olivat kiellettyjä vielä 1210-luvulla. 1250-luvulla niistä oli opetusohjelmassa tullut pakollisia. Uuden ajan alussa filosofit pyrkivät taas monilla ajattelunsa osa-alueilla etääntymään keskiajan aristotelismista ja vastustamaan sitä.


Teosten luokittelu: filosofian osa-alueet


Aristoteles jakaa tieteet tai tutkimusalat (kr. epistêmai) seuraavasti niiden kohteiden ja tiedonintressin mukaan: (i) teoreettiset, (ii) käytännölliset ja (iii) tuotannolliset. Teoreettiset tieteet tavoittelevat tietoa sen itsensä vuoksi, käytännölliset tieteet koskevat käyttäytymistä ja hyvää toimintaa niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla, kun taas tuotannolliset tieteet tähtäävät kauniiden ja käytännöllisten objektien tuottamiseen. Aristoteles myös luo logiikan filosofian alana ja käsittää sen pätevien argumenttien analysoimiseksi: argumentit eroavat pelkästä päättelystä siten, että kun päättelyssä johtopäätösten on oltava premissien looginen seuraus, argumentissa premissien on myös tuettava johtopäätöksen uskottavuutta. Aristoteles katsoo, että logiikka on filosofian ja tieteen väline, joka itsessään ei ole tiede (ehkä siksi, että sen kohteena ei ole maailma itse, vaan maailmaa koskevat argumentit), mutta jota käytetään kaikissa tieteissä yhtä lailla. Aristoteleen säilyneet tutkielmat voidaan siis luontevasti jakaa seuraaviin ryhmiin (luokittelusta ks. myös Shields "Aristotle", Stanford Encyclopedia of Philosophy):

Välineelliset tutkimukset, ns. Organon:
Kategoriat, Tulkinnasta, Ensimmäinen analytiikka, Toinen analytiikka, Topiikka, Sofistiset kumoamiset (kaikki suomennettu).

Teoreettiset tutkielmat:
Fysiikka, Syntymisestä ja häviämisestä, Taivaasta, Metafysiikka, Sielusta, Eläinten liikkeestä (suomennettu) Lyhyitä kirjoitelmia (Parva naturalia, osin suom. 2006)
Eläinten historia, Eläinten osista, Eläinten etenemisestä, Meteorologia, Eläinten lisääntymisestä (ei suomennettu).

Käytännölliset tutkielmat:
Nikomakhoksen etiikka ja Politiikka (suomennettu), Eudemoksen etiikka, Magna moralia (viimeksi mainittuja ei suomennettu).

Tuotannolliset tutkielmat:
Retoriikka, Runousoppi (molemmat suomennettu).


Aristoteleen ajattelun yleispiirteitä: tutkimuksen etenemistavasta

Jo edellä on käynyt ilmi, että Aristoteleen teokset etenevät tutkimuksina eri aihepiireihin havaintojen ja edeltäjien omaksumien käsitysten pohjalta yleistysten sekä ristiriidattomuuden analyysin keinoin. Aristoteles ei ole empiristi siinä ahtaassa mielessä, että hän katsoisi tieteellisen ja filosofisen tiedon ja ymmärryksen hankkimisen olevan mahdollista pelkän aistikokemuksen avulla. Hän esittää, että kaikki tutkimus aloitetaan siitä, mikä on paremmin tunnettua meille ja siten lähempänä havaintoa, mutta että havaintokokemus ei ilman järjen yleistävää ja selityksiä käsittävää kykyä ole riittävä tiedonhankkimistapa. Nikomakhoksen etiikassa hän vertaa omaa käsitystään tutkimuksen etenemisestä juoksurataan kreikkalaisella stadionilla, joka ei tee kokonaista kierrosta vaan eräänlaisen kyljellään lepäävän U:n. Juoksijat aloittavat toisen sakaran kärjestä, etenevät kohti käännöskohtaa ja palaavat sitten takaisin U:n sakaran toiseen kärkeen, jossa tuomarit istuvat. Aristoteles katsoo, että samalla tavalla tutkimus etenee meille paremmin tunnetuista havainnoista ja käsityksistä yleisempiin asioiden välisiin suhteisiin ja selittäviin tekijöihin, joiden avulla samat havainnot voidaan sitten selittää.

Tutkimus alkaa Aristoteleen mukaan aina sen toteamisesta, että tutkimuskohde on olemassa tai että tutkittavana oleva määre kuuluu kohteelle. Esimerkiksi simpukoiden tutkimus edellyttää simpukoiden havaitsemista ja siten sen käsittämistä, että simpukat ovat olemassa; kuunpimennyksen tutkiminen taas edellyttää, että tiedetään kuulla olevan pimennyksiä. Olemassaolon ja määreen kuulumisen toteamisen jälkeen edetään sitten tutkimaan edellisessä tapauksessa sitä, mitä kohteena olevat asiat todella ovat (simpukoiden ominaispiirteiden tutkimus: miten ne eroavat muista vesieläimistä, mitä yhteisiä piirteitä niillä on muiden vesieläinlajien kanssa). Jälkimmäisessä tapauksessa taas kysytään, miksi tutkittava määre kuuluu kohteelle: kun tiedetään, että kuu pimenee, kysytään, miksi niin tapahtuu. Tutkimuksen tuloksena aluksi havaitut tosiseikat opitaan tuntemaan uudella tavalla (kreikan epistêmê ja sen johdannaiset): ne on silloin selitetty tieteellisesti. Aristoteles ei väitä, että olemassaolon tai määreen kuulumisen voisi aina selvittää suoralla havainnolla. Monissa tapauksissa olemassaolo tai määreen kuuluminen täytyy osoittaa argumentein, ja tällaisissa tilanteissa myös edeltäjillä on asiasta omat käsityksensä, jotka tutkimuksessa on otettava huomioon. Sellaisia tutkimuskohteita, joiden olemassaoloa on ensin tutkittava, ovat esimerkiksi jumala (Fysiikan VIII kirja) ja tyhjiö (Fysiikka IV 5-9).

Koska Aristoteles esittää, että tieteellisten selitysten lähtökohdat ovat todistamattomia, hänen tutkimusideaalinsa on monesti ajateltu olevan aksiomaattis-deduktiivinen, mutta tämä yleiskuva ei tarkalleen ottaen pidä paikkaansa. Aksiomaattis-deduktiivisen tutkimusihanteen mukaan tiede on kokoelma todistuksia, jossa suppeasta määrästä itsestään selviä aksioomia johdetaan loogisesti pätevän päättelyn avulla suurempi määrä teoreemoja, tieteen totuuksia, jotka pätevän päättelyn totuudensäilyttävyyden nojalla tiedetään tosiksi, kun aksioomat ovat todet. Toisessa analytiikassaan Aristoteles kyllä esittää, että valmiit tieteelliset selitykset ovat todistuksia (kr. apodeiksis), joiden premissit ovat välittömästi tunnettuja, välttämättä tosia ja johtopäätökseen nähden ensisijaisia. Hän ei kuitenkaan oleta, että todistusten premissit olisivat itsestään selviä. Päinvastoin hän esittää, että todistusten johtopäätökset ovat meille paremmin tunnettuja havainnon kautta, kun taas johtopäätösten ilmaisemia tosiseikkoja selittävät tekijät ovat havainnosta kauempana ja siten niiden tunteminen on ihmiselle vaivalloista. Stadionvertauksessa selittävät tekijät sijaitsevat käännöspisteessä, kun taas johtopäätökset on tunnettu heti lähtöviivalla; maaliviivaa vastaa aluksi tunnetun ilmiön selittäminen yleisempien tekijöiden avulla. Aksiomaattis-deduktiiviselle tieteenihanteelle ominainen aksioomien niukkuus teoreemoihin nähden ei myöskään vastaa Aristoteleen tutkimuskäsitystä: hän esittää, että premissejä on tieteissä suurin piirtein saman verran kuin johtopäätöksiä (Toinen analytiikka I 32). Aristoteelinen tutkimus lähtee liikkeelle niistä ilmiöistä tai asioista, joita pyritään määrittämään tai selittämään, ja etenee kohti niitä todistamattomia yleispäteviä ja selittäviä totuuksia, jotka toimivat tieteellisten todistusten premisseinä. Nämä premissit eivät enimmäkseen ole ilmeisiä loogisia totuuksia tai havainnossa välittömästi tunnettuja seikkoja vaan tutkimuskohteena olevien sukujen määritelmiä (esim. eläimet ovat itseään liikuttavia ja havaitsevia eläviä olentoja) tai yleisiä selittäviä totuuksia (esim. valon puuttuminen johtuu valon lähdettä varjostavasta kappaleesta). Näitä ei aristoteelisessa viitekehyksessä voi tuntea apriorisesti, vaan ne saavutetaan maailmaa koskevan tutkimuksen lopputuloksena.

Tutkimusmenetelmä, jota Aristoteles suosittelee ja myös itse soveltaa, on lähteä liikkeelle ilmiöistä, olivat ne sitten havaintoja – kuten eläimiä koskevat havainnot eläintieteen eri alueilla – tai edeltäjien omaksumia käsityksiä asiasta, kuten esimerkiksi näkemykset sielusta ja sen toiminnoista Sielusta-teoksessa tai heikkotahtoisuutta (kr. akrasia) koskevat käsitykset Nikomakhoksen etiikan VII kirjassa. Tutkimus saavuttaa tuloksensa, kun löydetään esimerkiksi sellaiset selittävät tekijät, jotka kunkin tieteenalan piirissä tyhjentävästi selittävät tutkitun ilmiön tai määrittävät tutkitun lajin olemukselliset piirteet. Vaikka Aristoteleen säilyneet eläintieteelliset tutkimukset eivät etenekään listaamalla lajien määritelmiä tai ilmiöiden selityksiä vuoron perään, voidaan nähdä, että Aristoteles pyrkii juuri sellaisten piirteiden selvittämiseen, joita hänen tieteenihanteensa mukaan tutkimuksessa tulee etsiä. On myös esitetty, että kadonneet määritelmien ja todistusten kokoelmat olisivat saattaneet olla Aristoteleen valmiita tutkimustuloksista. Aristoteleen säilyneet teokset ovat siis tutkimuksia, jotka pyrkivät selvittämään kohteidensa olemukselliset piirteet ja löytämään kunkin tieteenalan piirissä havaittujen ilmiöiden selitykset. Silloin, kun tällainen tutkimus etenee edeltäjien omaksumista käsityksistä lähtien ja pyrkii niiden avulla selvittämään, ovatko nämä käsitykset tosia, onko niissä jotakin, mikä voidaan hyväksyä sellaisenaan, vai pitääkö niitä merkittävästi muokata tai uudelleen arvioida, kutsutaan tutkimusta dialektiseksi.


Dialektiikka

Akatemiassa käytettiin Platonin varhaisdialogeista tuttua sokraattista keskustelumenetelmää tai kumoamista (kr. elenkhos, ’kumoaminen’) harjoitusmenetelmänä ja filosofisen analyysin sekä väitteiden perustelemisen välineenä – käsitys logiikasta välineenä (kr. organon) on tosin vasta Aristoteleen eksplisiittisesti muotoilema. Menetelmän tärkein oivallus on, että todet käsitykset eivät voi olla keskenään ristiriitaiset, kun taas epätoden ja toden käsityksen sisältävästä väitejoukosta on aina löydettävissä jokin ristiriita. Kuten Platonin varhaisdialogeista nähdään, tämä huomio toimii sokraattisen argumenttitekniikan perustana: ajatuksena on, että Sokrates johtaa keskustelukumppaninsa ristiriitaan, ja tämä ristiriita ikään kuin pakottaa kumppanin hylkäämään alkuperäisen väitteensä ja tarkistamaan näkemystään – tosin keskustelukumppani ei aina ole halukas myöntymään ristiriidan edessä, kuten käy esimerkiksi Gorgiaassa Sokrateen väitellessä Kallikleen kanssa. Sokraattisessa keskustelussa on, kuten Aristoteles myöhemmin eksplisiittisesti esittää, kaksi jäsentä, joista toinen toimii kysyjänä, toinen vastaajana. Vastaaja omaksuu aluksi jonkin teesin, josta kysyjä sitten pyrkii vastaajan myöntämien muiden väitteiden avulla johtamaan ristiriidan tai muuten ongelmallisen tuloksen. Tästä seuraa, että vastaajan teesi tulee hylätä. (Ks. Platon.)

Aristoteles kehittelee väittelyn analyysiä edelleen ja huomaa, että sellaisissa argumenteissa, joissa keskustelukumppani voidaan pakottaa hylkäämään alkuperäinen väitteensä, on aina jotakin yhteistä. Argumentin pakottavuus ei siis ole riippuvainen niistä täsmällisistä sisällöistä, joista väitellään, vaan pakottavuus liittyy yleisemmin väitteiden rakenteeseen. Aristoteles työstää huomionsa laajaksi väittelytekniikan oppikirjaksi, joka tunnetaan nimellä Topiikka (8 kirjaa). Tässä teoksessa Aristoteleen analyysi argumenttien pätevyydestä ei kuitenkaan ole vielä täysin etääntynyt niiden sisällöstä. Hän antaa ohjeita sekä kysyjälle (II-VII kirja) että vastaajalle (VIII kirja) ja kehottaa väittelyyn valmistautuvaa kysyjää tutkimaan erityisesti tietyntyyppisiä yhteyksiä asioiden välillä (suku, laji, määritelmä, erottava tekijä, erityispiirre [kr. idion]). Jos esimerkiksi vastaaja omaksuu yleisen teesin jotakin sukua koskien (kuten että mielihyvä on hyvää), on vastaajan tutkittava, onko mahdollista löytää jokin tuon suvun laji, johon vastaajan väite ei päde (esimerkiksi onko olemassa sellaista mielihyvää, joka ei ole hyvää). Myöhäisantiikin kommentaareissa esiintyvän ja aiemmin mainitusta Platonin Gorgias-dialogista periytyvän esimerkin mukaan tällainen mielihyvä olisi esimerkiksi kutinan raapiminen. Kutinan raapiminen ei voi olla hyvää, koska kaikki hyvä on itsessään haluttavaa. Raapiminen sen sijaan on haluttavaa vain sillä edellytyksellä, että kärsii kutinasta; kukaan ei haluaisi kutinaa vain siksi, että kun kutittaa, raapiminen tuottaa mielihyvää. (Aristoteles ei muuten itse suosittele sen teesin puolustamista, että mielihyvä on hyvää: hänen mukaansa tällaisen väitteen puolustamisesta saa helposti huonoluonteisen ihmisen maineen, vaikka sitä puolustaisikin vain argumentin vuoksi (Topiikka VIII 9, 160b17–23).)

Pätevän päätelmän Aristoteles määrittää seuraavasti: ”Syllogismi (kr. syllogismos) on päätelmä (kr. logos), jossa joistakin annetuista seuraa välttämättä ja niiden vuoksi jotakin muuta kuin ne” (Topiikka I 1, 100a25–27). Vaikka termiä ”syllogismi” käytetäänkin Aristoteleen yhteydessä tavallisesti suppeammin niistä päätelmistä, joita Ensimmäisessä analytiikassa analysoidaan (ks. alla), on tämä määritelmä täysin yleinen ja pätee muodoltaan vapaampien dialektisten argumenttien tapauksessa. Huomionarvoista on, että Aristoteleen määritelmä ei koske kaikkia päteviä päätelmiä. Hän sulkee pois sellaiset, joissa johtopäätös on sama kuin jokin tai jotkin premisseistä, ja sellaiset, joissa johtopäätös ei seuraa ”[premissien] vuoksi”. Tämä sulkee pois ainakin sellaiset tapaukset, joissa päätelmässä on ylimääräisiä eli redundantteja premissejä ja myös sellaiset, joissa premisseillä ei ole mitään yhteyttä johtopäätökseen.

Platonin dialogeista tunnetusta väittelytekniikasta poiketen Aristoteles korostaa dialektiikassaan vastaajan roolia. Vaikka Platon kritisoikin sofisteja monimielisten termien käytöstä argumenteissa, ei ole aivan tavatonta, että myös Sokrates johdattelee keskustelukumppaninsa ristiriitaan käyttämällä monimielistä käsitettä. Aristoteles korostaa, että tällaisissa tilanteissa vastaajan on todettava, että kysytty premissi on monimielinen ja että haluttu johtopäätös seuraa vain jollakin tulkinnalla. Itse asiassa Aristoteles katsoo, että sellaisissa väittelyissä, jotka tähtäävät jonkin teesin totuuden tutkimiseen, on myös vastaajan velvollisuus tarkkailla argumentin laatua, erityisesti argumentin pätevyyttä, termien monimielisyyttä ja mahdollisia vastaesimerkkejä induktiivisille yleistyksille.


Logiikka ja syllogismit

Ensimmäisessä analytiikassaan Aristoteles vie huomionsa päätelmien pätevyyden sisältöriippumattomuudesta pidemmälle: hän esittää, että päätelmien pätevyys riippuu vain niissä esiintyvien termien suhteista. Termien suhdetta analysoimalla Aristoteles päätyy esittämään, että päätelmien johtopäätökset ja premissit voivat olla seuraavaa muotoa:

i. Universaali myöntävä (AaB): A kuuluu kaikille B.
ii. Partikulaarinen myöntävä (AiB): A kuuluu jollekin B.
iii. Universaali kieltävä (AeB): A ei kuulu millekään B.
iv. Partikulaarinen kieltävä (AoB): A on kuulumatta jollekin B.

Väite ”A kuuluu kaikille B” on suomeksi luontevampi toisessa järjestyksessä ”jokainen B on A” ja samoin muissa tapauksissa: ii. ”A kuuluu jollekin B” → ”jokin B on A”, iii. ”A ei kuulu millekään B” → ”mikään B ei ole A” ja iv. ”A on kuulumatta jollekin B” → ”jokin B ei ole A”. Alla olevassa taulukossa on noudatettu Aristoteleen kreikan mukaista järjestystä, koska tämä tuo termien väliset suhteet selvemmin esiin.

Aristoteleen mukaan näitä väitemuotoja yhdistelemällä voidaan pätevät päätelmät jakaa kolmeen kuvioon ns. välitermin aseman perusteella. Neljäskin kuvio olisi mahdollinen, ja sen asemasta kiisteltiin jo antiikin aikana, mutta Aristoteles ei pidä sitä varsinaisena syllogistisena kuviona.

I kuvio
II kuvio
III kuvio

(1) AaB, BaC; AaC

A kuuluu kaikille B

B kuuluu kaikille C

Siis: A kuuluu kaikille C

(5) BeA, BaC; AeC

B ei kuulu millekään A

B kuuluu kaikille C

Siis: A ei kuulu millekään C

(9) AaB, CaB; AiC

A kuuluu kaikille B

C kuuluu kaikille B

Siis: A kuuluu jollekin C

(2) AeB, BaC; AeC

A ei kuulu millekään B

B kuuluu kaikille C

Siis: A ei kuulu millekään C

(6) BaA, BeC; AeC

B kuuluu kaikille A

B ei kuulu millekään C

A ei kuulu millekään C

(10) AeB, CaB; AoC

A ei kuulu millekään B

C kuuluu kaikille B

Siis: A on kuulumatta jollekin C

(3) AaB, BiC; AiC

A kuuluu kaikille B

B kuuluu jollekin C

Siis: A kuuluu jollekin C

(7) BeA, BiC; AoC

B ei kuulu millekään A

B kuuluu jollekin C

Siis: A on kuulumatta jollekin C

(11) AaB, CiB; AiC

A kuuluu kaikille B

C kuuluu jollekin C

Siis: A kuuluu jollekin C

(4) AeB, BiC; AoC

A ei kuulu millekään B

B kuuluu joillekin C

Siis: A on kuulumatta jollekin C

(8) BaA, BoC; AoC

B kuuluu kaikille A

B on kuulumatta jollekin C Siis: A on kuulumatta jollekin C

(12) AiB, CaB; AiC

A kuuluu jollekin B

C kuuluu kaikille B

Siis: A kuuluu jollekin C

 
 

(13) AoB, CaB; AoC

A on kuulumatta jollekin B

C kuuluu kaikille B

Siis: A on kuulumatta jollekin C

 
 

(14) AeB, CiB; AoC

A ei kuulu millekään B

C kuuluu jollekin B

Siis: A on kuulumatta jollekin C


Mainittua muotoa olevien väitteiden lisäksi Aristoteles analysoi myös välttämättömyyttä ja mahdollisuutta ilmaisevia väitteitä (eli ns. modaalisia väitteitä) ja niistä muodostuvia päätelmiä. Vaikka osa hänen ns. modaalisyllogistiikkaansa onkin myöhemmin todettu loogisesti ongelmalliseksi, on huomionarvoista, että Aristoteles pyrkii liittämään myös välttämättömyyden ja mahdollisuuden päättelyjärjestelmäänsä. Välttämättömyyden sisällyttäminen syllogististen kuvioiden järjestelmään on Aristoteleen kannalta merkityksellistä myös siksi, että hän itse asiassa katsoo tieteellisten todistusten ilmaisevan välttämättömiä yhteyksiä asioiden välillä. Kuitenkin tavallisesti Aristoteleen tieteenfilosofiaa käsiteltäessä (hänen omaa esimerkkiään seuraten) päätelmät esitetään ilman välttämättömyys- tai mahdollisuustekijää, eli modaalisesti neutraalissa muodossa. Esimerkiksi seuraava delfiinien selkärankaa koskeva päätelmä on oikeastaan välttämättömyyspäätelmä.

Modaalisesti neutraali päätelmä:
Jokaisella nisäkkäällä on selkäranka (erotuksena esimerkiksi kalan ruodosta).
Jokainen delfiini on nisäkäs.
Jokaisella delfiinillä on selkäranka.

Välttämättömyyspäätelmä:
Jokaisella nisäkkäällä on välttämättä selkäranka.
Jokainen delfiini on välttämättä nisäkäs.
Jokaisella delfiinillä on välttämättä selkäranka.

Aristoteles katsoo, että tämä päätelmä myös selittää miksi delfiinillä on selkäranka: se kuuluu delfiinille, koska delfiini on nisäkäs, eläviä poikasia synnyttävä eläin, joka kuitenkin elää vedessä. Sellaiset ominaisuudet kuin nisäkkäänä oleminen ja selkärankaisuus ovat Aristoteleen mukaan delfiinille välttämättömiä, koska hän ajattelee, että delfiini ei voisi olla delfiini, jos se ei olisi nisäkäs ja selkärankainen (vrt. Toinen analytiikka I 5).


Luonnonfilosofia: Liikkeen sisäinen prinsiippi ja neljä tapaa kysyä ’miksi?’


Aristoteleen Fysiikka (kr. fysis, ’luonto’) tarkastelee luontoa näkökulmasta, jota me pitäisimme paremminkin filosofisena kuin luonnontieteellisenä, ja myös jotkut meidän metafyysisinä pitämämme käsitteet kuuluvat Aristoteleen luonnonfilosofian alaan. Tällaisia ovat esimerkiksi paikka ja aika, aineen rakenne ja olemus sekä muutoksen luonne ja mahdollisuus. Yksi luonnollisten olioiden tärkeä piirre on Aristoteleen mukaan se, että ne muuttuvat. Muutoksella (kr. kinêsis) on Aristoteleen mukaan neljä päätyyppiä:

i. substanssin muutos (esimerkiksi luonnon elementtien maan, veden, ilman ja tulen muuttuminen toisikseen)
ii. kvantiteetin muutos (kasvu ja pieneneminen)
iii. kvaliteetin muutos (esimerkiksi värin muuttuminen)
iv. paikan muutos (liike)

Kreikkalaiset luonnonfilosofit ja Aristoteles käsittivät aineen ns. elementtien (kr. ta stoikheia: maa, vesi, ilma ja tuli) kombinaatioiksi. Näiden elementtien luonne selittää, kuinka niistä kutakin hallitsevana ainesosana sisältävät kappaleet liikkuvat ja muuttuvat. Esimerkiksi veden höyrystyminen käsitetään tässä viitekehyksessä veden (nesteen) muuttumiseksi ilmaksi (höyryksi) ja jäätyminen veden (nesteen) muuttumiseksi maaksi (kiinteäksi). Tuli (kuuma ilma) taas muuttuu viiletessään ilmaksi ja lakkaa nousemasta ylöspäin. Kosteuden ja viilenemisen vaikutuksesta se voi muuttua edelleen vedeksi (esimerkiksi kun taivaalle muodostuu pilviä ja alkaa sataa. Muutoksen tyyppien erottaminen oli tärkeää luonnonilmiöissä esiintyviä säännönmukaisuuksia ja luonnon kiertokulkua koskevissa tutkimuksissa. Yksi Aristoteleen suunnittelema tieteellinen koe esimerkiksi osoitti, että suolaisuus merivedessä aiheutuu jonkin maankaltaisen (kiinteän) mukanaolosta merivedessä (nesteessä). Tämä todettiin upottamalla tiiviisti suljettu saviruukku meriveteen, ja ruukkuun suodattunut vesi voitiin todeta makeaksi. Savi siis esti sen kiinteän (suolan) elementin pääsemisen ruukun sisälle, joka aiheuttaa meriveden suolaisuuden.

Muutostyyppien avulla pystyttiin käsittelemään myös sellaisia virhepäätelmiä tai väärinymmärryksiä, jotka syntyvät muutoksen ja muuttumattomuuden käsitteiden tarkentamattomasta käytöstä. Esimerkiksi jonkin voitiin muutoksen tyyppien erottamisen ansiosta nähdä pysyvän substanssiltaan samana kvaliteetin tai kvantiteetin muuttuessa (Sokrates pysyy samana, vaikka hänen ihonsa muuttuu kalpeasta ruskettuneeksi [kvaliteetin muutos] ja hän kasvaa pienestä pojasta mieheksi [kvantiteetin muutos]).

Fysiikan eli luonnontutkimuksen Aristoteles katsoo koskevan sellaisia asioita tai olioita, joissa on muutoksen tai liikkeen prinsiippi itsessään. Luonnolliset oliot ovat siis Aristoteleen mukaan sellaisia, joiden luonne selittää niiden tavan muuttua ja liikkua. Esimerkiksi kivi putoaa kädestäni, jos irrotan otteeni, koska sen hallitseva elementti on maa, ja maaelementin dominoimien kappaleiden luonnollinen liike suuntautuu maata kohti. Tulielementin hallitsemat aineet taas liikkuvat ylöspäin, jos eivät kohtaa esteitä, koska tulen ominaisluonteena on liikkua ylöspäin. Ns. artefaktit eli taitojen tuotteet eivät Aristoteleen mukaan ole luonnollisia, mutta niiden sisältämien luonnollisten elementtien liikeprinsiipit säätelevät myös artefaktien liikkeitä ja sitä, miten ne tulevat liikutetuksi. Esimerkiksi puusta tehty sänky putoaa maata kohti, jos sitä ei kannatella ilmassa. Näin maaelementin hallitseman puun luonne selittää sängyn tavan liikkua ja tulla liikutetuksi. Koska sänky ei kuitenkaan ole luonnollinen puu, vaikka onkin puusta valmistettu, ei se tuota kaltaisiaan jälkeläisiä kuten puu.

Yksi Aristoteleen tunnetuimpia erotteluja luonnonfilosofiassa on ns. neljän syytyypin teoria. Aristoteles esittää, että kysyttäessä ”miksi?” voidaan itse asiassa tarkoittaa neljää eri asiaa. Samoin kysymykseen voidaan antaa erityyppisiä vastauksia. Aristoteleen omien, hiukan mutkikkaiden nimitysten sijaan syytyypeille vakiintui myöhäisantiikista alkaen sulkuihin merkityt nimet. Voidaan selittää:

i. minkä vuoksi jokin asia tapahtuu (ns. päämääräsyy)
ii. mitä on olla sellainen olio, jota kysymys koskee (ns. muodollinen syy)
iii. se, mistä muutos tapahtuu (ns. aineellinen syy)
iv. muutoksen lähde (ns. vaikuttava syy)

Esimerkiksi kysyttäessä, miksi talo on olemassa, vastaus voidaan antaa seuraavin tavoin:

i. jotta olisimme suojassa kylmältä ja sateelta (Kreikassa sanottiin: kuumuudelta)
ii. koska rakentajalla on mielessään talon malli (se, mitä on olla talo), ja rakentaminen tapahtuu tämän mukaan
iii. koska on tiiliä ja kiviä, joista talo rakennetaan
iv. koska rakentaja rakentaa sen.

Erityisen huomionarvoinen näistä syytyypeistä on ensimmäinen eli päämääräsyy. Aristoteleen ajatuksena on, että luonnollisilla olioilla on sisäisiä päämääriä, jotka määräytyvät sen mukaan, minkälaisia olioita ne ovat.

Luonnolliset päämäärät määrittävät samalla myös sen, mikä sellaisille olioille on hyvää: kaikki luonnolliset oliot hakeutuvat paikkaan tai tilaan, joka on niille luonnollinen. Tästä syystä päämääriä ja hyvää on niin elottomilla luonnollisilla kappaleilla kuin ihmisilläkin. Kivi hakeutuu luonnostaan maahan, jos sitä ei ulkoisesti estetä. Tämä paikka on myös luonnostaan hyvä kivelle, ja kivi pysyy siinä, ellei ulkoinen voima siirrä sitä. Eläimet toteuttavat niille ominaista luontoaan, esimerkiksi lehmän elämään kuuluu laiduntaminen, ruoan hienontaminen ja sulattaminen, parittelu, synnyttäminen ja vasikan ruokkiminen. Lehmän luonnollinen ja hyvä elintapa sisältää näitä toimintoja sopivassa suhteessa, ja lehmä myös liikkuu näiden hyvien määrittämällä tavalla, jos mikään ei estä. Luonnontutkimuksissaan Aristoteles yleensä käsittää luonnonolioiden hyvät vain niiden olemuksen sisäisten kriteerien avulla (esimerkiksi lehmän hyvä määräytyy vain ja ainoastaan sen mukaan, mitä on olla lehmä). Kuitenkin syntymistä ja häviämistä käsittelevässä tutkimuksessaan (Syntymisestä ja häviämisestä II 10, 336b26-337a7) hän esittää, että syntymisen ja häviämisen syklin kautta luonnolliset lajit pääsevät osallisiksi ikuisuudesta, ja tämä on yksi lisääntymisen päämääristä. Tästä ei seuraa, että lehmien tulisi lisääntyessään kokea olevansa näin lähempänä ikuisuutta. Päämääriä ja niiden toteutumista arvioidaan sen pohjalta, miten ne tosiasiassa toteutuvat. Päämäärän omaaminen ei siis edellytä intentionaalisia kykyjä, vaan päämäärät liittyvät Aristoteleella kunkin olion sisäisiin ominaispiirteisiin.


Ensimmäinen filosofia (metafysiikka)

Kaikkein yleisimmällä abstraktiotasolla asioita voidaan tarkastella siitä näkökulmasta, että ne ovat. Muilla tieteenaloilla asioita tarkastellaan aina jostakin tarkemmasta perspektiivistä: esimerkiksi fysiikka tutkii luonnollisia olioita luonnollisina, eläintiede eläiminä, Sielusta elollisina ja niin edelleen. Teoksessaan, jonka me tunnemme nimellä Metafysiikka, Aristoteles esittää, että on olemassa tiede, joka tutkii olevaa olevana, ja tuota tiedettä hän myös kutsuu ”ensimmäiseksi filosofiaksi” (kr. prôtê filosofia). Kun asioita tutkitaan tästä näkökulmasta, ei kiinnitetä huomiota niiden luontoon esimerkiksi eläiminä, elollisina, luonnollisina tai liikkuvina, vaan asioita tarkastellaan vain sikäli, kuin ne ovat. Metafysiikka on nimi, joka Aristoteleen tutkielmalle annettiin jo edellä mainitussa ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua tehdyssä teosten kokonaiseditiossa. Kreikaksi ta meta ta fysika tarkoittaa ”fysiikan jälkeen”, ja meidän Metafysiikkana tuntemamme tutkielma olikin editiossa sijoitettu Fysiikan jälkeen. Nimi ei siis ole Aristoteleen antama, eikä sillä ole yhteyttä siihen, miten hän hahmotti ensimmäisen filosofian tutkimuskohteen.

Aristoteleen metafysiikan keskeiseksi kysymykseksi muodostuu: ”mikä on substanssi (kr. ousia)?” (Käytän tässä suomennossarjassa esiintyvää keskiajan latinasta periytyvää suomennosta substanssi kreikan sanalle ousia, joka on abstraktisubstantiiveille ominaisen –ia-päätteen avulla muodostettu johdos olla-verbin feminiinipartisiipista ousa ’oleva’.) Kun kysytään, mikä on substanssi, kysytään siis mikä on se tekijä, joka tekee olioista olevia, kun mikään spesifimpi selitys niiden olemuksesta ei ole kysymyksen kohteena. Esimerkiksi eläintieteessä Aristoteles tarjoaa vastausta: ”lajin muoto tai olemus, se, mitä on olla se”; lehmän tekee lehmäksi lehmän muoto, joka toteutuu jokaisessa lajin yksilössä ja säätelee kaikkea sen olemista (kehon muotoa, mahdollisuuksia vuorovaikuttaa todellisuuden kanssa, kykyjä ja niin edelleen). Ensimmäisen filosofian piirissä tällaiset tarkastelut eivät kuitenkaan ole paikallaan, koska olioita tarkastellaan niiden olemisen näkökulmasta. Aristoteleen metafysiikassa keskeiset muodon (kr. eidos) ja aineksen (materian kreikaksi hylê) käsitteet hahmottuvat vastausehdotuksina substanssia koskevaan kysymykseen.

Aristoteles esittää, että kysymyksellä siitä, mikä olioista tekee olevia, voidaan tarkoittaa hiukan eri asioita. Yksi mahdollisuus on ajatella, että substanssi tulee erottaa esimerkiksi ominaisuuksista, koska ominaisuudet ovat olemassa vain sikäli kuin on jokin, jolle ne kuuluvat, kun taas substanssin ominaispiirteenä on juuri se, että ominaisuudet kuuluvat sille (vrt. Kategoriat). Varhaisemmassa teoksessaan Kategoriat Aristoteles saakin tällä kriteerillä sen tutkielman viitekehyksessä riittävän vastauksen: se, jolle ominaisuudet kuuluvat, on ns. ensimmäinen substanssi, yksilöolio jossakin luonnollisessa lajissa, kuten tämä ihminen (esim. Sokrates) tai tämä hevonen (esim. Bukefalos). Kategorioissa Aristoteles toteaakin nämä ns. ensimmäiset substanssit primaaristi oleviksi: ne ovat niitä olioita, joille ominaisuudet kuuluvat. Metafysiikassa hän kuitenkin vie analyysinsä pidemmälle. Sen sijaan, että pysäyttäisi kysymysketjun yksilöolioihin, Aristoteles jatkaa kysymistä: mikä yksilöoliossa on se, jolle määreet kuuluvat? Tällä kriteerillä hän ehdottaa kysymykseensä vastaukseksi ainesta: aines on se, jolle ominaisuudet lopulta kuuluvat, ja jota ne määrittävät. Tämä ei kuitenkaan Aristoteleen mukaan ole ainoa tapa, jolla kysymys substanssista voidaan esittää, eikä ainesta voi ymmärtää sellaisenaan ja primaaristi olevaksi. Tämä taas johtuu siitä, että täysin puhtaana ja määreettömänä aines ei voi olla itsenäisesti olemassa. Mikään konkreettinen aine ja mitkään aineelliset kappaleet eivät voi olla puhdasta ja määrittämätöntä aineellisuutta: ne ovat aina jotenkin määräytynyttä ainetta (esimerkiksi nykykemian valossa aine on joko tietyn rakenteen omaava alkuaine tai useiden alkuaineiden yhdistelmä; Aristoteles taas analysoisi aineen olemusta peruselementtien avulla).

Toinen tapa ymmärtää kysymys siitä, mikä tekee oliot oleviksi, on ajatella, mikä tekee oliot niiksi olioiksi, joita ne ovat (Aristoteles käyttää tässä yhtä itse kehittämistään substantivoiduista ilmauksista ”se, mitä on [oik. oli] olla se”, kr. to ti ên einai). Jos kysytään, mikä tekee oliot oleviksi, voidaan ajatella tämän tarkoittavan kysymystä, mikä tekee olioista juuri niitä olioita, joita ne ovat. Yksi Aristoteleen keskeisiä ajatuksia onkin, että ei ole mitään sellaista, joka ei olisi jotakin; kaikki oliot ovat jotakin tai jonkinlaisia, puhdasta määrittämätöntä olemista ei ole eikä voi olla. Aristoteleelle se, mitä on olla jokin, on olion muodon (kr. eidos) määrittämää. Muoto on se metafyysinen periaate, joka määrittää kunkin olion olemisen tavat. Esimerkiksi ihmisen muoto sulkee pois omin siivin lentämisen, koska siivekkyys ei voi kuulua ihmiselle. Sen sijaan ihmisen muoto sisältää sellaisia ominaisuuksia, joita on myös kasveilla, kasvamisen, ravinnon käyttämisen ja jälkeläisten tuottamisen, ja muilla eläimillä (itseään liikuttavuus ja havaitseminen). Tämän lisäksi ihmiselle kuitenkin kuuluu olemuksellisena ominaisuutena kehittyä järkeä käyttäväksi ja kommunikoivaksi, rakentuneessa yhteisössä eläväksi olennoksi. Jos kaikki ihmiselle ominaiset piirteet eivät pääse jokaisessa yksilössä täysin toteutumaan, tämä ei ole vastaesimerkki niiden olemuksellisuudelle, koska luonnollisessa materiaalisessa ympäristössä poikkeuksia syntyy. Aristoteles päätyy keskustelussaan siihen, että muoto on paras vastaus kysymykseen substanssista.

Aristoteleen Metafysiikassa esittämä ensimmäinen filosofia sisältää joitakin hankalia tulkintaongelmia. Yksi niistä on kysymys siitä, tulisiko muodot tulkita yleisiksi lajimuodoiksi, vai onko kullakin yksilöllä oma muotonsa. Perinteisen tulkinnan mukaan, jonka esitti jo 100200-lukujen taitteessa (jälkeen ajanlaskun alun) elänyt ja vaikuttanut kommentaattori Aleksanteri Afrodisiaslainen, muodot ovat yleisiä lajimuotoja: jokaisella saman lajin yksilöllä on sama muoto, joka toteutuu jokaisessa yksilössä erikseen säädelleen kunkin yksilöolion olemista. Tämän ajatuksen mukaan yksilöoliot erottuvat toisistaan sen vuoksi, että ne toteutuvat toisistaan erillisissä aineellisissa kokonaisuuksissa. Aristoteles kuitenkin toisinaan näyttää esittävän, että muoto voisi olla myös yksilöllinen. Ajatus muodon yleisyydestä ja ensisijaisuudesta substanssina ei myöskään sovi erityisen hyvin yhteen Aristoteleen varhaisteoksen, Kategorioiden kanssa, jossa ensisijaiset substanssit ovat sellaisia yksilöolioita kuin tietty yksittäinen ihminen (tämä Sokrates) tai hevonen (Bukefalos), jotka Metafysiikan näkökulmasta analysoituvat muodon ja aineen yhdistelmiksi.

Vaikka muoto ja aines ovatkin kaikkien ns. kuunalisen maailman olentojen välttämättömiä metafyysisiä osatekijöitä, Aristoteles kuitenkin katsoo, että ns. kuunylisessä maailmassa, on olemassa myös aineettomia olioita. Nämä ovat taivaankappaleiden liikkeitä sääteleviä ei-aineellisia intellektejä, ja korkeimpana on ns. liikkumaton liikuttaja: maailmankaikkeuden päämääräsyy, jonka olemus on puhdasta ja ikuisesti aktiivista ymmärrystä. Aristoteles katsoo, että tämä liikkumaton liikuttaja ei ole luojajumala – Aristoteleen mukaan maailmankaikkeus on ikuinen eikä sillä siis ole ajallista alkua – vaan se liikuttaa todellisuutta päämääräsyynä ”kuin rakkauden kohde” (Metafysiikka XII 7, 1072b3). Aristoteleen jumala, luonnon ensimmäinen syy, eroaa siis monessa suhteessa myöhempien jumalatodistusten (kuten Tuomas Akvinolaisen Aristoteles-vaikutteisesta mutta samalla kristillisestä) Jumalasta.


Etiikka ja politiikka

Kuten edellä esitettiin, Aristoteles katsoo, että olioiden olemus määrittää välttämättömien (mahdollisten ja mahdottomien) ominaisuuksien lisäksi standardit tai kriteerit sille, minkälainen on kunkin olemuksen mukainen hyvä olio. Esimerkiksi hampaaton hai ei olisi hyvä hai siinä mielessä, että siltä puuttuisi joitakin hain olemuksellisia ominaisuuksia. Tällainen hyvyys lajin hyvänä edustajana olemisena ei kuitenkaan ole eettinen ominaisuus, vaikka se antaakin eräänlaiset kriteerit olioiden arvioimiselle. Ihmisen sen sijaan on mahdollista olla eettisesti hyvä tai paha, tai luonteeltaan hyveellinen tai paheellinen.

Lisäksi Aristoteles tunnetaan siitä ajatuksesta, että hyveet ovat kahden paheen keskivälejä: esimerkiksi rohkeus on keskiväli (kr. mesotês) uhkarohkeuden ja pelkuruuden välillä. Rohkeuteen siis kuuluu, että ihminen pelkää; muuten pelon voittaminen ei ole mahdollista, ja täysin vailla pelkoa syntyy vain uhkarohkeutta ja harkitsematonta toimintaa. Lisäksi hyveiden toteuttamiseen liittyy hienojakoista eettistä viisautta tai käytännöllisen järjen (kr. fronêsis) oikeaa soveltamista; hyveellisen ihmisen käytännöllinen järki pystyy hahmottamaan, minkälainen toiminta juuri kussakin tilanteessa on oikein. Tärkeänä taustaoletuksena on, että yksilö on varsinaisessa mielessä eettisesti hyvä vain siinä tapauksessa, että hän pystyy toimimaan hyvin kaikissa tilanteissa. Tästä seuraa yhtäältä se Nikomakhoksen etiikan nykylukijaa mahdollisesti hämmentävä ajatus, että moraaliharkintaa on sovellettava myös sellaisissa tilanteissa, jotka eivät ehkä vaikuta eettisesti relevanteilta (esimerkiksi, kuinka paljon lahjoittaa rahaa tragediakuorolle). Toisaalta Aristoteleen oletuksen taustalla on se tärkeä ajatus, että yksilön eettistä kvaliteettia tulee arvioida kokonaisuutena: on aina toimittava hyvin, jotta voisi olla hyvä. Keskivälin ajatus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jokaisessa tilanteessa olisi toimittava laimean maltillisesti. Jotkut tilanteet voivat vaatia äärimmäistä reaktiota, ja kokonaisuuden onnistumisen kannalta on tärkeää, että elämä koostuu monenlaisista osista ja inhimillisten kykyjen monipuolisesta soveltamisesta.

Inhimillisen toiminnan äärimmäinen päämäärä on Aristoteleen mukaan onnellisuus (kr. eudaimonia) tai kukoistus: kokonaisen elämän hyvä toteutuminen. Hän esittää, että päämäärähakuisen toiminnan kannalta relevantit asiat jakaantuvat kolmeen luokkaan.

(i) Niihin, joita tavoitellaan vain jonkin toisen päämäärän vuoksi. Esimerkiksi raha on tavoiteltavaa vain siksi, että sillä voi hankkia esimerkiksi mielihyvää tuottavia tai taiteellista arvoa omaavia asioita.

(ii) Niihin, joita tavoitellaan niiden itsensä mutta myös jonkin toisen päämäärän vuoksi. Esimerkiksi mielihyvä on tällainen: muita asioita, kuten rahaa, voidaan tavoitella sen vuoksi, mutta mielihyvä itse on tavoiteltavaa siksi, että sen katsotaan myötävaikuttavan elämän onnistumisessa.

(iii) Niihin, joita tavoitellaan vain sen itsensä vuoksi ja jotka eivät ole välineitä muiden päämäärien saavuttamiseksi. Aristoteleen mukaan elämän kokonaisuuden onnellisuus (kr. eudaimonia) on ainoa tällainen asia. Jos joku vastaisi kysymykseen ’miksi haluat hyvän ammatin ja tyytyväisen perheen?’ sanomalla ’koska haluan koko elämäni olevan onnellinen’, Aristoteleen näkökulmasta ei olisi mielekästä jatkaa kyselyä ’mutta miksi haluat olla onnellinen?’. Onnellisuus on sellainen päämäärä, joka on itsensä selittävä.

Vaikka kaikki Aristoteleen mukaan pyrkivätkin onnellisuuteen, tämä ei tarkoita sitä, että jokaisessa tilanteessa ihmisen olisi harkittava, mikä teko parhaiten lisäisi elämän kokonaisuuden onnellisuutta. Esimerkiksi jos menen aamiaiselle kahvilaan ja minun on päätettävä, otanko maitokahvin vai espresson, minun ei tarvitse miettiä, kumpi valinnoistani edistäisi koko elämäni onnellisuutta. Välittävät päämäärät (ii), kuten mielihyvä ja kunnia, ovat tällaisessa tilanteessa riittäviä ohjenuoria; voin siis valita sen kahvin, jonka arvelen tuottavan mielihyvää. Kuitenkaan tällaiset valinnat tai ratkaisut eivät voi toimia koko elämääni ohjaavina periaatteina tai malleina, koska jos jokainen valintani tähtää pelkästään suurimpaan mielihyvään, en pysty kehittämään luonnettani eikä tulos luultavasti edes lopulta ole miellyttävä. Vaikka maitokahvi ja voisarvi voivatkin muodostaa miellyttävän aamiaisen viikonloppuna kahvilassa, ei tämä valinta tarjoa minulle kestäviä periaatteita elämäni kokonaisuuden ohjailuun, ellen käsitä mielihyvän roolia välittävänä päämääränä.

Aristoteleen mukaan ainoa tapa saavuttaa kokonaisuutena hyvä elämä on saavuttaa hyveellinen luonne. Vain pysyvät hyvät toimintavalmiudet voivat taata sen, että ihminen pystyy läpi elämänsä suhtautumaan tilanteisiin ja toimimaan niissä hyvin – sekä niin, että hänen toimintansa on hyväksi yhteisössä että toteuttaa ihmiselle ominaista tehtävää (kr. ergon). Aristoteles argumentoikin Nikomahoksen etiikassa (I 7), että inhimillinen hyve on inhimillisen tehtävän hyvää suorittamista. Siten ihmisen hyvä ei varsinaisesti ole yksilön itsensä valittavissa, vaikka yksittäinen toiminta aina onkin. Vaikka elämän päämääräksi katsotaankin onnellisuus ja vaikka tähän Aristoteleen mukaan liittyy mielihyvä, ihmiselämän hyvä onnistuminen ei ole ensisijaisesti subjektiivisen kokemuksen määrittämä, vaan ihmisen tehtävä tarjoaa objektiiviset kriteerit hyvälle elämälle.

Luonteen hyveiden saavuttaminen on Aristoteleen mukaan paras ja ainoa tapa saavuttaa hyvä elämä, mutta hyveet eivät voi taata elämän onnellisuutta. Aristoteleelle hyveellisyys on siis onnellisen elämän välttämätön mutta ei riittävä ehto. Esimerkkinä hyveellisestä mutta onnettomasta yksilöstä on Troijan kuningas Priamos, jonka kaupunki tuhottiin ja jonka kaikki kunnolliset lapset kuolivat: vaikka Priamos säilytti hyveensä, ei kukaan järkevä ihminen pitäisi häntä onnellisena (Nikomakhoksen etiikka I 10). Tällä kannanotollaan Aristoteles itse asiassa poikkeaa monista muista antiikin filosofikouluista: niin platonistit kuin stoalaisetkin katsoivat, että hyveellisyys on paitsi välttämätön myös riittävä ehto onnellisuudelle.

Aristoteleen eettinen pääteos Nikomakhoksen etiikka sisältää seuraavan merkittävän tulkintaongelman. Pääosa teoksesta käsittelee sellaisia luonteen hyveitä, kuten oikeudenmukaisuutta ja rohkeutta, jotka voivat toteutua vain yhteisöelämässä. Teoksen viimeisessä, 10. kirjassa Aristoteles kuitenkin näyttää esittävän, että teoreettinen hyve on ihmiselämän korkein päämäärä ja sellaisenaan riittävä onnellisuudelle. Vaikka hän katsookin, että myös teoreettisesti hyveelliselle viisaalle ihmiselle on parempi, jos hän voi toimia kollegoiden kanssa, eivät muut ihmiset kuitenkaan ole teoreettisen hyveen toteutumisen kannalta välttämättömiä toisin kuin yhteisöllisten hyveiden kuten oikeudenmukaisuuden tapauksessa. Tutkijat ovat kiistelleet siitä, ovatko nämä kaksi aspektia Aristoteleen etiikassa yhteensopivia vai eivät. Yksi mahdollisuus on ajatella, että luonteen hyveiden harjoittaminen on välttämätöntä myös teoreettisen hyveen kehittymiselle ja että teoreettisen hyveen harjoittaminen on yhteensopivaa luonteenhyveiden harjoittamisen kanssa. Toisaalta Aristoteles kuitenkin näyttää esittävän, että teoreettinen hyve on ainoa todella itseriittoinen hyve ja siten päämääristä korkein. Tätä ajatusta on hiljattain selitetty mm. niin, että luonteen hyveet lähestyvät tai muistuttavat teoreettista hyvettä, mutta ovat sille alisteisia (mm. Richardson Lear 2004). Toinen mahdollisuus olisi, että luonteen hyveillä ja teoreettisella hyveellä on yhteinen piirre: molemmat ovat eräänlaista totuuden saavuttamista ja oikeaan osumista.

Hyvä elämä ei kuitenkaan Aristoteleen mukaan ole ainoastaan ihmisyksilöiden ja eettisen tutkimuksen päämääränä. Kaikista tieteenaloista hallitsevin on politiikan tiede (kr. politikê epistêmê), joka määrittää, millaisessa kaupunkivaltiossa (kr. polis) tulisi elää, eli minkälainen perustuslaki tai hallintomuoto (kr. politeia) kaupunkivaltiolle tulisi säätää. Politiikan tiede on hallitsevin Aristoteleen mukaan myös siksi, että se määrittää, mitä tieteenaloja kaupunkivaltioissa tulee harrastaa. Aristoteles soveltaa ajatustaan neljästä syytyypistä myös politiikkaan: perustuslaki tai hallintomuoto on hänen mukaansa kaupunkivaltion muodollinen syy. Se on sellainen järjestysperiaate, jota silmällä pitäen lainsäätäjät ovat järjestäneet julkiset toimet ja erityisesti jakaneet korkeimman vallan. Aristoteleen mukaan politiikan tiede sekä tutkii erilaisia hallintomuotoja että määrittää, mikä niistä olisi paras; siten politiikan tieteellä (samoin kuin etiikalla) on sekä kuvaileva eli deskriptiivinen ja säätävä eli normatiivinen tehtävä. Politiikan tieteen normatiivisena tehtävänä on määrittää sellainen hallintomuoto, joka parhaiten toteuttaa tieteenalan päämäärää, hyvää elämää. (Ks. myös Miller, ’Aristotle’s Political Theory’, Stanford Encyclopedia of Philosophy.)

Aristoteleen mukaan paras kaupunkivaltio on sellainen, jota parhaat kansalaiset hallitsevat: sellaiset, jotka ovat hyveellisiä, varakkaita ja hyvää syntyperää. Jo kansalaisen käsite on kuitenkin Aristoteleelle hyvin rajattu, koska naiset, orjat, vierassyntyiset, vanhukset ja lapset on rajattu sen ulkopuolelle. Aristoteleen politiikka sisältääkin monia nykylukijalle hyväksymättömiä oletuksia, erityisesti orjuuden ja naisten jättämisen kansalaisuuden ulkopuolelle. Kansalaisista Aristoteleella on kuitenkin kiinnostavampaa sanottavaa. Hänen mukaansa näiden on hallittava vuorotellen siten, että (kansalaisten sisällä) erillistä hallitsevaa luokkaa ei synny. Hän myös katsoo, että tuloerot on ehdottomasti rajoitettava pieniksi. Lisäksi kreikkalaisessa kaupunkivaltiossa kansalaiset osallistuivat hyvin aktiivisesti kaupungin asioiden hoitamiseen ja niistä päättämiseen, ja tämä heijastuu myös Aristoteleen käsityksessä hyvästä kaupunkivaltiosta. Hyvässä kaupunkivaltiossa kansalaiset ovat kriittisiä ja aktiivisia ja pyrkivät jatkuvasti ja parhaalla mahdollisella tavalla edistämään koko kaupunkivaltion hyvää.


Aristoteles Suomessa

Aristotelesta on viime vuosikymmeninä Suomessa tutkittu sangen aktiivisesti. 1900-luvun suomalaisen filosofian suurille nimille, Georg Henrik von Wrightille ja Jaakko Hintikalle kummallekin Aristoteles on tärkeä filosofi, vaikka vain jälkimmäinen onkin julkaissut eksplisiittisesti tätä käsitteleviä tutkimuksia. Kuitenkin esimerkiksi von Wrightin teoksen Hyvän muunnelmat lähtökohta on jossain mielessä aristoteelinen, vaikka se 1900-luvun analyyttisen perinteen mukaisesti pysytteleekin käsiteanalyysin tasolla: ajatuksena on, että hyvän käsite ei ole yksimuotoinen vaan toteutuu erilaisena eri tapauksissa, joista vain osa on eettisesti relevantteja. Jaakko Hintikka puolestaan avasi suomalaisille myöhemminkin tärkeän keskustelun Aristoteleen modaaliteorian (välttämättömyyden ja mahdollisuuden) tulkinnoista teoksellaan Time and Necessity (Oxford UP 1973). Hiukan myöhemmin yhdessä Unto Remeksen ja Simo Knuuttilan kanssa julkaistussa teoksessa Aristotle on Modality and Determinism (Acta Philosophica Fennica 29, 1977) kirjoittajat puolustavat tulkintaa, jonka mukaan Aristoteles katsoo aitojen yleisten mahdollisuuksien toteutuvan joskus maailmanhistoriassa (Knuuttila on myöhemmin uudelleenarvioinut kantaansa). Tätä ’runsauden periaatteeksi’ kutsuttua välttämättömyyden tulkintaa on myöhemmin suomalaisista tutkinut Taneli Kukkonen keskiaikaisen arabiaristotelismin kontekstissa. Holger Thesleff ja Simo Knuuttila sekä Juha Sihvola ja Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila ovat kaikki olleet tärkeässä roolissa suomalaisen antiikin filosofian tutkimuksen edistämisessä tutkijoina, tutkimusprojektien johtajina, opettajina ja opiskelijoiden ohjaajina. Thesleffin omat tutkimukset ovat keskittyneet erityisesti Platoniin (ja Sokrateehen) sekä esisokraatikoihin, joista erityisesti Arkhytas on tärkeä Aristoteleen taustavaikuttaja. Kakkuri-Knuuttila on julkaissut tutkimuksia erityisesti Aristoteleen dialektiikasta ja valottanut myös sen suhdetta Platonin dialogeista tuttuun keskustelu- tai argumenttitekniikkaan. Juha Sihvola taas on käsitellyt erityisesti Aristoteleen tunneteoriaa ja filosofista psykologiaa sekä politiikkaa.

Simo Knuuttila on runsaan, myös aristotelismin rikkaaseen historiaan keskittyvän tuotantonsa lisäksi johtanut ja johtaa kahta Suomen Akatemian huippuyksikköä (200207 ja 200813), joissa molemmissa on tutkittu aktiivisesti Aristotelesta sekä myöhempää aristoteelista perinnettä. Yksiköiden nuoremmista jäsenistä Aristoteles ja myöhäisantiikin platonis-aristoteelinen perinne ovat keskeisellä sijalla Miira Tuomisen antiikin filosofiaa koskevissa tutkimuksissa, kun taas Pauliina Remes on tutkinut erityisesti myöhäisantiikin platonismia, erityisesti sen ’perustajaa’ Plotinosta (205270), johon Platonin ohella vaikuttivat merkittävästi Aristoteles ja stoalaiset. Taneli Kukkonen, kuten jo mainittiin, keskittyy myöhempään aristoteeliseen perinteeseen myöhäisantiikissa ja keskiajan arabifilosofiassa. Mika Perälä on tutkinut erityisesti Aristoteleen havaintoteoriaa, ja Aristoteleen suomennostyöhön osallistunut Marke Ahonen on käsitellyt Aristotelesta tutkimuksissaan. Myös Helsingin yliopiston Klassillisen filologian oppiaineessa on viime vuosina virinnyt kasvavaa kiinnostusta Aristotelesta kohtaan. Erityisesti tulee tässä yhteydessä mainita Kalle Korhosen ja Arto Kivimäen Aristoteleen Runousoppia koskeva opetus ja tutkimus.

Aristoteleen pääteosten suomennoshanke saatiin päätökseen 2006. Hanketta johtivat Holger Thesleff, Simo Knuuttila ja Ilkka Niiniluoto, ja sarjan niteet mainitaan alla.


Aristoteleen teosten tuore suomennossarja

Teokset 1. Kategoriat. Tulkinnasta. Ensimmäinen analytiikka. Toinen analytiikka.. Suomentanut ja selitykset laatinut Lauri Carlson (Kategoriat ja Tulkinnasta), Simo Knuuttila (Ensimmäinen analytiikka), Juha Sihvola (Toinen analytiikka). Helsinki: Gaudeamus, 1994.

Teokset 2. Topiikka. Sofistiset kumoamiset. Suomentaneet Juha Sihvola ja Marke Ahonen, selitykset Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila ja Juha Sihvola.Helsinki: Gaudeamus, 2002.

Teokset 3. Fysiikka. Suomentaneet Tuija Jatakari ja Kati Näätsaari, selitykset laatinut Simo Knuuttila. Helsinki: Gaudeamus, 1992.

Teokset 4. Taivaasta. Syntymisestä ja häviämisestä. Suomentaneet Tuija Jatakari ja Petri Pohjanlehto, selitykset laatinut Taneli Kukkonen. Helsinki: Gaudeamus, 2003.

Teokset 5. Sielusta. Pieniä tutkielmia. Eläinten liikkeestä. Suomennos ja selitykset Marke Ahonen, Tuija Jatakari, Simo Knuuttila, Kati Näätsaari ja Juha Sihvola. Helsinki: Gaudeamus, 2006.

Teokset 6. Metafysiikka. Suomentaneet Tuija Jatakari, Kati Näätsaari ja Petri Pohjanlehto, selitykset laatinut Simo Knuuttila. Helsinki: Gaudeamus, 1990.

Teokset 7. Nikomakhoksen etiikka. Suomentanut ja selitykset laatinut Simo Knuuttila. Helsinki: Gaudeamus, 1. painos 1989, 2. tarkistettu painos 2005.

Teokset 8. Politiikka. Suomentanut A. M. Anttila, selitykset laatinut Juha Sihvola. Helsinki: Gaudeamus, 1991.

Teokset 9. Retoriikka. Runousoppi. Suomentaneet Paavo Hohti ja Päivi Myllykoski, selitykset laatinut Juha Sihvola. Helsinki: Gaudeamus, 1. painos 1997, 3. painos 2005.

Runousopin varhaisempi, Pentti Saarikosken tekemä käännös on myös hyvä mainita tässä yhteydessä: Aristoteles: Runousoppi. Suomentanut Pentti Saarikoski. Helsinki: Otava, 1967. (Teoksen varhaisin suomennos on J.W. Calamniuksen ja vuodelta 1871.)

Suositeltavaa jatkolukemista

Ackrill, John (1981). Aristotle the Philosopher. Oxford University Press, Oxford.
– Hyödyllinen analyyttisen perinteen mukainen johdatus Aristoteleen filosofiaan.

Jaeger, Werner (1934). Aristotle: Fundamentals of the History of his Development. Oxford University Press, Oxford.
– Klassinen esitys Aristoteleen kehityksestä. Jaegerin mukaan Aristoteles oli ensin platonisti ja kehitteli empiirisemmät ja luonnontieteellisemmät ajatuksensa vasta uransa myöhäisvaiheissa.

Johnson, Monte Ransome (2005). Aristotle on Teleology. Oxford Aristotle Studies. Oxford University Press, Oxford.
– Tuore ja kattava, suositeltava tutkimus Aristoteleen teleologiasta.

Lear, Jonathan (1988). Aristotle: The Desire to Understand. Cambridge University Press, Cambridge.
– Aristoteleen filosofiaan johdatteleva hyödyllinen teos, joka korostaa Aristoteleen ajatusta ihmisen luonnollisesta tiedonhalusta.

Owen, G. E. L. (1965). ‘The Platonism of Aristotle’. Proceedings of the British Academy 50, ss. 125–50.
– Owen haastaa Jaegerin teesin Aristoteleen kehityksestä ja puolustaa näkemystä, jonka mukaan Aristoteles kritisoi Platonia nuorena aktiivisemmin, kun taas vanhemmiten hänen ajattelunsa läheni Platonia.

Politis, Vasilis (2004). Routledge Philosophy Guidebook to Aristotle and the Metaphysics. Routledge, London.
– Erittäin suositeltava tuore kokonaisesitys Aristoteleen metafysiikasta.

Politis, Vasilis. Aristotle. Ancient Philosophies, Acumen/University of California Press (Ancient Philosophies, ilmestyy).
– Vielä tekeillä oleva kokonaisjohdatus Aristoteleen filosofiaan.

Ross, W. D. (1923). Aristotle. Methuen and Co, London.
– 1900-luvun suuren Aristoteles-tutkijan Sir David Rossin klassinen kokonaisesitys Aristoteleen ajattelusta. Aristoteles-tutkijan peruslukemistoa.

Shields, C. (2007). Aristotle. Routledge, London.
– Tuore kokonaisesitys Aristoteleen ajattelusta.

Lisäksi Stanford Encyclopedia of Philosophy sisältää useita artikkeleita Aristoteleen filosofian erityisteemoista, joita voi suositella Aristoteleesta kiinnostuneelle. Tosin monet niistä pureutuvat jo melko spesifeihin ongelmiin. Artikkeleihin sisältyy hyödylliset kirjallisuusluettelot ja Aristoteleen filosofiseen kieleen johdattelevia sanastoja.

Kirjallisuus

Barnes, Jonathan (1997). ’Roman Aristotle’. Teoksessa Barnes ja Griffin (toim.) Philosophia Togata. Oxford University Press, ss. 1–69.

Hutchinson, Doug and Johnson Monte R. (2005). ‘Authenticating Aristotle’s Protrepticus’. Oxford Studies in Ancient Philosophy XXIX, ss. 193–294.

Miller, Fred (2010). ‘Aristotle's Political Theory’. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Spring 2010 Edition), Edward N. Zalta (ed.), URL = <http://plato.stanford.edu/archives/spr2010/entries/aristotle-politics/>.

Richardson Lear, Gabriel (2004). Happy Lives and the Highest Good: An Essay on Aristotle’s Nicomachean Ethics. Princeton University Press, Princeton, New Jersey.

Sedley, David N. (1998). Lucretius and the Transformation of Greek Wisdom. Cambridge University Press, Cambridge.

Shields, Christopher (2009). ‘Aristotle’. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Winter 2009 Edition), Edward N. Zalta (ed.), URL = <http://plato.stanford.edu/archives/win2009/entries/aristotle/>.