Luonnollinen luokka

Samuli Pöyhönen (julkaistu 18.10.2010)

Käsitteellä ’luonnollinen luokka’ tarkoitetaan luokittelua, joka tavoittaa todellisuuden rakenteesta aidon ja merkittävän rajanvedon, toisin kuin puhtaasti konventionaalinen luokka. Luonnollisten luokkien onkin usein ajateltu olevan osa todellisuuden inhimillisistä käytännöistä riippumatonta metafyysistä perusrakennetta. Luonnollisen luokan käsite on tärkeä myös tieteenfilosofisesta näkökulmasta. On perusteltua ajatella, että koska tiede pyrkii mahdollisimman totuudenmukaiseen kuvaukseen todellisuudesta, tulisi tieteellisten luokittelujen mukailla luonnon omia rajalinjoja mahdollisimman tarkasti. Toisinaan alkuperäinen englanninkielinen termi natural kind on suomennettu sanalla ’luonnollinen laji’ tai ’luonnonlaji’. Nämä sanat ovat omiaan liittämään käsitteen liian voimakkaasti biologiaan.
  1. Käsitteet ja luokat
  2. Luonnollisen luokan käsitteen esihistoria
  3. Luonnollisen luokan käsitteen synty
  4. Luonnolliset luokat ja luonnonlait
  5. Olemusajattelun paluu
  6. Tieteellinen essentialismi
  7. Luokat ja mekanismit
  8. Luonnollisen luokan käsitteen jakautuneisuus
  9. Suomalaista tutkimusta luonnollisista luokista
  10. Suositeltavaa jatkolukemista
  11. Kirjallisuus
  12. Internet-lähteet


 
Käsitteet ja luokat

Luokittelu on käsitteellisen ajattelun ennakkoehto. Ainoastaan tunnistamalla samankaltaisuuksia aiemmin havaittujen ja uusien kohteiden välillä voidaan todellisuudessa nähdä jatkuvuutta ja samuutta. Kaikki kielessä tehdyt luokitukset eivät kuitenkaan vaikuta yhtä perustavilta. Esimerkiksi alkeishiukkasiin, kemiallisiin yhdisteisiin, sekä kasvi- ja eläinlajeihin viittaavat käsitteet tuntuvat poimivan todellisuudesta jotenkin aidompia jaotteluja kuin vaikkapa käsitteet ’demari’ tai ’valkoiset asiat’. Toiset luokittelut vaikuttavat kuvaavan aidosti todellisuuden omaa rakennetta, kun toiset taas perustuvat pikemminkin kielellisiin sopimuksiin ja kulttuurisiin instituutioihin.

Luonnollisen luokan käsite (engl. natural kind) pyrkii tavoittamaan tämän erottelun. Sen avulla on filosofiassa pyritty saamaan ote siitä, mikä tekee toisista luokitteluista luonnollisempia kuin toisista. Eri tavat määritellä luonnollisen luokan käsite johtavat erilaisiin näkemyksiin siitä, mihin luokittelun luonnollisuus perustuu. Luonnollisen luokan käsite kytkeytyy läheisesti myös luokittelua koskeviin käytännöllisiin kysymyksiin, kuten kysymykseen siitä, kuinka erilaiset tieteen tutkimat ilmiökentät tulisi luokitella, jotta näin tuotetut luokitukset olisivat mahdollisimman totuudenmukaisia ja tarkkoja.

Luonnollisen luokan käsite on ollut tärkeässä roolissa niin metafyysisissä, kielifilosofisissa kuin tieteenfilosofisissakin keskusteluissa. Metafysiikan näkökulmasta luonnollisen luokan käsite liittyy pohdiskeluihin todellisuuden perustavimmista elementeistä, luonnonlaeista ja -välttämättömyydestä. Kielifilosofiassa on tutkittu, kuinka luonnollisten luokkien ja niitä vastaavien kielen sanojen väliset viittaussuhteet rakentuvat. Tieteenfilosofisesta perspektiivistä luonnollisen luokan käsitteen pääasiallisia sovelluskohteita ovat olleet tieteellisen käsitteenmuodostuksen ja induktiivisen päättelyn ongelmat. Vaikka näiden eri filosofian osa-alueilla käytyjen keskustelujen välillä on runsaasti yhtymäkohtia, on luonnollisen luokan käsitteen sisältö eri käyttöyhteyksissä kehittynyt hieman eri suuntiin.
 

Luonnollisen luokan käsitteen esihistoria

Termin ‘luonnollinen luokka’ esitti ensimmäistä kertaa John Venn vuonna 1866 kommentoidessaan William Whewellin ja John Stuart Millin tieteellisten luokittelujen luonnollisuutta koskevia filosofisia tarkasteluja. Vaikka Whewell ja Mill eivät itse käyttäneetkään termiä ’luonnollinen luokka’, pidetään etenkin Milliä usein tämän  käsitteen keksijänä. Käsitteen historiaa voidaan kuitenkin mielekkäästi seurata myös 1800-lukua kauemmas. Luonnollisen luokan käsitteen voidaan ajatella virittyvän aristoteelisen luokitteluteorian ja John Locken siihen kohdistaman empiristisen kritiikin väliseen ristivetoon.

Platon esitti ehkä edelleen kuuluisimman luokittelun ihanteen, jonka mukaan filosofisen analyysin tulisi edetä siten, että käsittelijä jakaa käsiteltävän kokonaisuuden osiin sen luonnollisten liitoskohtien mukaisesti (engl. carve nature by its joints, Platon Faidros (265e–266a)). (ks. Platon: Teokset.) Tätä paloittelumetaforaa on toistuvasti käytetty kuvaamaan ajatusta siitä, että käsitteellisten luokittelujemme tulisi mukailla luonnon omaa rakennetta ja sen omia jakolinjoja.

Varsinainen antiikin vastine modernille luonnollisten luokkien teorialle on kuitenkin Aristoteleen hahmottelema luonnontaksonomia. Aristoteelisen tiedenäkemyksen mukaan tieteentekijän päämäärä oli luokitella maailman oliot oikein niiden lajien (species) ja sukujen (genus) mukaisesti. Tämä luokittelunäkemys perustui ajatukseen siitä, että kullekin lajille oli mahdollista löytää joukko sille olemuksellisia ominaisuuksia, jotka jokaisella lajin edustajalla oli välttämättä, lajijäsenyyden seurauksena. Aristoteelisen tiedenäkemyksen mukaan koko todellisuus rakentuu hierarkiaksi, jossa kutakin lajia luonnehtivat sen olemukselliset ominaisuudet. (ks. Aristoteles.) Tämä kaikenkattavan todellisuuden ihanne tunnetaan nimellä porfyrioksen puu.

Mekanistisen maailmankuvan synty uuden ajan alussa haastoi aristoteelisen filosofian ja siihen liittyneen tiedenäkemyksen. Uuden maailmankuvan mukaisesti alettiin ajatella, että koko materiaalinen todellisuus koostuu samasta aineellisesta substanssista, ja että olioiden havaittavat ominaisuudet ja niiden erot määräytyvät aineen mikrotason rakenteen – eivät aristoteelisten muotojen – perusteella. Näin aristoteeliselle tiedenäkemykselle olennainen lajiolemuksen käsite ajautui selitykselliseen paitsioon: eri lajien ja sukujen välisiä eroja ei enää voitu selittää viittaamalla lajiolemuksiin ja niistä seuraaviin havaittaviin ominaisuuksiin.

John Locken (ks. Locke, John) filosofiassa tähän uuteen näkemykseen todellisuuden luonteesta liittyi myös nominalismi, joka kyseenalaisti porfyrioksen puun kuvaaman luokittelun ihannemallin. Locken mukaan aristoteeliselle luokittelunäkemykselle keskeiset lajin ja suvun käsitteet ovat ainoastaan esimerkkejä inhimillisen ymmärryksen abstraktiokyvystä, eivätkä suinkaan kuvaa luonnon omaa rakennetta (Locke 1975, III, vi, § 32–33). Locken nominalismin tärkein peruste oli hänen empiristinen tieto-oppinsa. Emme voi saada tietoa korpuskulaaritason ilmiöistä, sillä nämä mikrotason ilmiöt ovat inhimillisten havaintokykyjen ulottumattomissa. Näin ollen Locken mukaan kielemme käsitteet perustuvatkin vain havaittavien kvaliteettien pohjalta muodostettuihin jaotteluihin, ja siksi ei ole takeita siitä, että nämä luokittelut vastaisivat luonnon omia jakolinjoja.

Locke esitti nominalismin puolesta myös metafyysisen argumentin, joka perustui ajatukseen todellisuuden ilmiöiden radikaalista jatkuvuudesta. Locken mukaan ei ollut mitenkään ilmiselvää, että luonnosta itsestään olisi mahdollista löytää luonnollisia jakolinjoja eri lajien välillä. Kenties luonnonolioiden ominaisuudet vaihtelevat siten, että yksilöoliot jatkuvasti ylittävät lajien väliset rajalinjat lukemattomin eri tavoin. Tällöin luonnossa itsessään ei olisi sitä kategorista rakennetta, jonka porfyrioksen puun ideaali edellyttää.

Locken nominalismista seuraa luokittelua koskeva konventionalismi. Mikäli emme mitenkään voi tietää luonnollista tapaa luokitella ilmiöitä, tai jos luonnossa ei edes ole meistä riippumatonta kategorista rakennetta, ei myöskään voi olla olemassa yhtä oikeaa tapaa luokitella todellisuutta. Konventionalistisen luokittelunäkemyksen mukaan luokittelut ja luokat ovat vain inhimillisen ymmärryksen tuotteita. Konventionalistin ei toki tarvitse kiistää, etteikö luonnossa itsessään olioiden välillä voisi olla samankaltaisuutta. Samankaltaisuuksiin perustuva luokittelu kuitenkin edellyttää sen määrittämistä, millaisten piirteiden suhteen olioiden välisiä samankaltaisuuksia pitäisi mitata. Näin syntyy monia vaihtoehtoisia tapoja jakaa ilmiöt luokkiin, joista yksikään ei välttämättä ole ainoa oikea.

Locken luokittelua koskevien näkemysten pohjalta voidaan ymmärtää, kuinka aristoteelisen luokittelunäkemyksen empiristinen kritiikki synnyttää sen jännitteen, jonka ratkaisemiseksi luonnollisen luokan käsite myöhemmin syntyy. Tämä jännite on konventionalismin ja induktiivisen päättelyn oikeuttamisen välinen ristiriita. Aristoteelisessa luokittelumallissa havaintotiedosta tehdyt yleistykset olivat oikeutettuja lajin jäsenten kesken nimenomaan luokan olemuksellisten ominaisuuksien suhteen; essentialismin puitteissahan on määritelmällisesti totta, että jokaisella lajin edustajalla on lajin olemukselliset ominaisuudet. Locken nominalistisessa ja konventionalistisessa filosofiassa tämä induktiivisten yleistysten oikeutus kuitenkin menetetään. Konventionalismin mukaan todellisuuden ilmiöt voidaan luokitella monin eri tavoin, joista yksikään ei ainoa oikea. Tästä taas puolestaan seuraa, että luokitteluiden induktiiviselle päättelylle tarjoama oikeutus häviää. Koska kielemme luokitukset ovat vain ihmisen abstraktiokyvyn tulosta, eivät luokkiin liitetyt ominaisuudet viittaa todellisuuteen sinänsä, vaan perustuvat ainoastaan siihen tapaan, jolla olemme päättäneet rajata kyseessä olevan luokan. Näin ollen induktiiviset yleistykset, joissa käytämme tuota luokkatermiä, ovat vailla oikeutusta. Ne eivät ankkuroidu suoraan todellisuuden omaan rakenteeseen, vaan ainoastaan ymmärryksemme tuottamiin kielellisiin jaotteluihin.

Essentialismin kritiikki loi motivaation luonnollisten luokkien teorian kehittämiselle. Yhtäältä Locken tieto-oppi on houkutteleva hylätessään naturalistiseen maailmankuvaan huonosti sopivat aristoteeliset olemukset. Toisaalta ankara nominalismi on epäintuitiivinen kanta etenkin monien arkisten luokitteluidemme suhteen. Esimerkiksi tutut kemialliset yhdisteet sekä eläin- ja kasvilajit tuntuvat muodostavan luontoon melko selvärajaisia ja homogeenisiä ryhmiä. Toisin kuin Locken näkemys luokittelusta väittää, ei näiden ryhmien rajaus tunnu olevan seurausta vain kielellisestä konventiosta, vaan ne vaikuttavat ikään kuin todellisuudessa itsessään olevilta lokeroilta, joihin kielessä tehdyt erottelut ankkuroituvat. Ero näiden luonnollisten luokitusten ja puhtaasti konventionaalisten ryhmien välillä on se tärkeä erottelu, joka ankarassa nominalismissa menetetään. Tähän nominalismin ja induktion oikeuttamisen väliseen ristiriitaan luonnollisen luokan käsite kutoutuu. 1800-luvulla Whewellin ja Millin teorioista alkunsa saanut ns. luonnollisten luokkien traditio (Hacking 1991) on pyrkimys ratkaista induktion ongelma empiristisesti palaamatta aristoteeliseen essentialismiin.


Luonnollisen luokan käsitteen synty

Edellä on esitelty luonnollisen luokan käsitteen taustalla vaikuttanutta yleistä filosofista ongelmakenttää. Luonnollisen luokan käsitteen synty liittyi näihin yleisiin pohdintoihin, mutta vielä läheisemmin se kytkeytyi biologisen luokittelun ympärillä käytyyn tieteelliseen ja tieteenfilosofiseen keskusteluun. 1700–1800-lukujen vaihteessa systemaattinen biologinen taksonomia eli kukoistuskauttaan. Siirtomaista virtasi Euroopan kasvitieteellisiin puutarhoihin esimerkkejä yhä uusista kasvi- ja eläinlajeista, jotka sitten pyrittiin systemaattisesti luokittelemaan. Tämän luokittelun kultakauden teoreettisena edellytyksenä voidaan pitää Carl von Linnén luomaa systemaattista organismien luokittelu- ja nimeämisjärjestelmää. Vaikka järjestelmä perustui empiiriseen havainnointiin eikä skolastiseen a priori -metodiin, oli Linnén luokittelunäkemyksen taustalla edelleen aristoteelinen lajien ja sukujen hierarkian ajatus. Tämän hierarkian mukaan todellisuus pyrittiin luokittelemaan taksonomiseksi hierarkiaksi kullekin lajille ominaisten olemuksellisten ominaisuuksien perusteella. Kuitenkin viimeistään 1800-luvulle tultaessa olemusajattelulle vihamielinen empiristinen filosofia oli alkanut syrjäyttää aristoteelista luokittelunäkemystä (ks. Grene & Depew 2004, luku 3). Murros oli merkittävä ja loi tarpeen tieteellisen luokittelun perusteiden uudelleenarvioinnille. Tähän tieteellisen luokittelun avoimeen ongelmakenttään luonnollisen luokan käsite syntyi.

William Whewell esitteli uuden filosofisen käsitteen ’luokka’ (engl. kind) teoksessaan Philosophy of the Inductive Sciences (1847). Hänen päämääränsä oli tämän käsitteen avulla ottaa etäisyyttä tieteellisissä luokituksissa varsinaisesti käytettyjä yleiskäsitteistä koskevista kiistoista ja sen sijaan pyrkiä muotoilemaan kaikki tieteet kattava jäsennys luokitteluista. Whewellin lähtökohta luokittelun ongelmaan oli hyvin yksinkertainen. Hän määritteli luokat sellaisten asioiden ryhmiksi, joihin viittaamme kielessämme yleisnimillä (Whewell 1847, VIII, i, 4).

Whewellin lähestymistapa luokitteluun on varsin nominalistinen, eikä siihen esimerkiksi liity ajatusta, että olisi mahdollista löytää yksi oikea tapa luokitella todellisuus. Hänen määritelmänsä ensisijaisesti vain erottaakin luokan käsitteen muista samankaltaisista käsitteistä, kuten ’ryhmä’, looginen ’joukko’ tai ’ominaisuus’. Whewellin kannan mukaan luokat eroavat puhtaasti arbitraarisista ryhmittelyistä siinä, että käytämme niitä kielessämme, ja että niitä voidaan käyttää muodostamaan yleisiä väitteitä, jotka ainakin todennäköisesti ovat tosia (Whewell 1847, VIII, i, 5–6). Hän ei kuitenkaan sano paljoakaan käsitteen ’luonnollinen luokka’ toisesta osasta, siitä, mikä tekee luokasta luonnollisen. Ensimmäisenä varsinaisen luonnollisten luokkien teorian esittäjänä pidetään John Stuart Milliä.

Millin luokkien teoria perustuu Whewellin esittelemälle luokan käsitteelle, mutta tekee merkittävän yleisnimiämme koskevan käsitteellisen erottelun, jota Whewellin kirjoituksista ei löydy: Toisaalta kielessä rajaamme ryhmiä, joiden viittauskohteita yhdistää vain se nimenomainen ominaisuus, johon niiden yhteinen nimi viittaa. Esimerkki tällaisesta luokasta voisi olla vaikkapa ’valkoiset asiat’. Toisaalta meillä on luokkia, joiden jäsenillä vaikuttaa olevan loputtomasti toisistaan riippumattomia yhteisiä piirteitä. Millin esimerkkejä tällaisista luokista olivat mm. fosfori, rikki ja eri eläinlajit. Tutkittaessa näiden luokkien esiintymiä voidaan niiden välillä havaita yhä uusia samankaltaisuuksia, eikä näitä uusia samankaltaisuuksia mitenkään voida palauttaa yhteen piirteeseen, josta ne lainmukaisesti seuraisivat. Näihin kahteen erilaiseen luokkatyyppiin Mill viittasi käsitteillä äärelliset joukot (finite classes) ja reaaliset luokat (Real kinds). (Mill 2002/1891, I, vii, § 3–8.)

Jako kahteen erilaiseen luokitusten tyyppiin oli Millin tapa ilmaista ilman skolastisen essentialismin taakkaa ajatus siitä, että osa luokitteluistamme ilmaisee aitoja luonnossa vallitsevia merkittäviä säännönmukaisuuksia, kun toiset sitä vastoin eivät. Millin teoria reaalisista luokista tavoittaakin sen Locken nominalismissa kenties hämärtyneen mutta induktion teorialle oleellisen seikan, että kaikki kielemme luokittelut eivät ole samanarvoisia. Äärellisten joukkojen jäsenillä on vain yksi yhteinen ominaisuus, reaalisilla luokilla taas lukemattomia, jotka eivät loogisesti implikoi toisiaan.

Reaaliset luokat mahdollistavat induktiivisten yleistysten tekemisen mutta äärelliset joukot eivät. Valkoisten asioiden luokan jäsenistä emme voi ennustaa mitään muuta kuin niiden valkoisuuden, kun taas kemiallisten aineiden tieteellinen tutkimus on paljastanut niistä yhä uusia yllättäviä säännönmukaisuuksia. Millin erottelu kykeneekin eristämään tärkeän tieteen luokitusten ominaispiirteen: tieteen tutkimat luokat ovat mielenkiintoisia tutkimuskohteita nimenomaan siksi, että niiden esiintymien välillä voidaan olettaa olevan lukuisia vielä havaitsemattomia kiinnostavia yhtäläisyyksiä. Tämä motivoi luonnollisiin luokkiin kohdistuvan tieteellisen tutkimuksen ja oikeuttaa induktiivisen yleistämisen tutkittujen esiintymien ominaisuuksista havaitsemattomiin tapauksiin.

Lähes samanaikaisesti Whewellin ja Millin filosofisen luokkia koskevan teoretisoinnin kanssa alkoi tieteessä merkittävä luokittelua koskeva sisäinen murros. Biologisen luokittelun kentällä Darwinin teoria luonnonvalinnasta ja etenkin teorian edellyttämä populaatioajattelu kyseenalaistivat Linnén aristoteeliseen filosofiaan perustuvan luokittelujärjestelmän. Populaatioajattelu teki olemuksien liittämisen biologisiin lajeihin, intuitiivisesti ilmeisimpiin esimerkkeihin luonnollisista luokista, koko lailla tarpeettomaksi. Se, että biologisen lajin jäsenet muistuttavat toisiaan monissa suhteissa, ei selitykään metafyysisesti primitiivisellä lajiolemuksella, vaan sillä, että perinnöllisyyden mekanismit ja luonnonvalinta pitävät huolen siitä, että toistensa kanssa pariutuvien organismien muodostamassa populaatiossa esiintyy vain rajoitettua fenotyyppistä variaatiota.

Darwinin teorian aikaansaama biologisen luokittelun perusteita koskeva murros oli yleisen tieteellistä luokittelua koskevan keskustelun kannalta hyvin merkittävä, koska Linnén luokittelunäkemys oli toiminut esikuvana myös muissa tieteissä tehtävälle luokittelulle. Jopa niin erilaiset tieteenalat kuin kemia, mineralogia, lääketiede ja ihmisyhteisöjen tutkimus olivat jäsentäneet tutkimuskohteensa biologiasta omaksutun luokittelumallin mukaisesti. Näin ollen aristoteelisen luokitteluparadigman romahtaminen biologiassa johti merkittävään luokittelua koskevan ajattelun muuttumiseen myös muissa tieteissä.

Linnén luokittelunäkemyksen väistyminen tieteessä osittain murensi Whewellin ja Millin luonnollisten luokkien teorioiden motivaatiota, sillä nämä teoriat nimenomaan rakentuivat kriittisessä suhteessa väistyvään aristoteeliseen luokittelunäkemykseen. Whewellin ja Millin kannoissa on kuitenkin piirteitä, jotka ovat edelleen merkittävä osa luonnollisia luokkia koskevaa teoretisointia. Eräs Whewellin ja Millin luokittelua koskevien näkemysten kauaskantoinen piirre on niiden naturalistisuus. Aristoteeliseen maailmankuvaan oli kuulunut ajatus todellisuudesta kosmoksena, järjellä ymmärrettävänä rationaalisena järjestyksenä. Mikäli todellisuus käsitetään näin, voidaan loogista päättelyä pitää eräänä tiedonhankinnan muotona (Atran 1990, 155–157). Tästä seurasi ajatus, että on mahdollista, että meillä on a priori -tietoa lajien ominaisuuksista. Hyvä esimerkki oli ihmisen määritteleminen rationaaliseksi eläimeksi. Rationaalisuutta perusteltiin ihmiselle välttämättömäksi ominaisuudeksi sillä, että ei-rationaalista ihmistä pidettiin ikään kuin kuvittelukyvyn ulkopuolelle jäävänä loogisena mahdottomuutena. Skolastisessa essentialismissa luokan ominaisuuksien ajateltiin kytkeytyvän toisiinsa loogisten suhteiden avulla.

Whewellin ja Millin mukaan pelkkä looginen päättely taas ei ole hyväksyttävä menetelmä luokkien ominaisuuksien määrittämiseksi. Sen sijaan luonnollisten luokkien ominaisuuksia paljastetaan empiirisellä tieteellisellä tutkimuksella. Luonto, ei järkeilyllä tavoitettava olemus, määrittää reaalisen luokan ominaisuudet. Tämä empiirisen tutkimuksen roolin korostaminen on ollut myöhempien luonnollisten luokkien teorioiden tärkeä lähtökohta.

 
Luonnolliset luokat ja luonnonlait


Millin reaalisten luokkien määritelmä on edelleen yksi luonnollisten luokkien teorian kulmakivi. Sen ongelmallisuus kuitenkin osoittautui hyvin pian. Sekä John Venn (1866) että Charles Sanders Peirce (1903) esittivät Millin luokkien teoriaa vastaan olennaisesti saman argumentin. Millin kriteeri luokan luonnollisuudelle vaikuttaa olevan ristiriidassa tieteellisen tutkimuksen edistymisen kanssa. Kuten edellä todettiin, reaalisen luokan määrittävä piirre on se, että luokan jäsenten välillä voidaan havaita yhä uusia samankaltaisuuksia, joita ei voida palauttaa yhteiseen piirteeseen, josta ne lainmukaisesti seuraisivat. Tämä Millin riippumattomuusehto on liian ankara, sillä se tekisi lopulta kaikista tieteen tutkimista luokista äärellisiä joukkoja. Onhan tieteen keskeinen päämäärä nimenomaan löytää kohteidensa ominaisuuksien väliltä säännönmukaisuuksia, luonnonlakeja, joiden pohjalta näiden ominaisuuksien yhdessä esiintyminen on selitettävissä. Tällöin luokan ominaisuudet voidaan selittää sen keskeisten ominaisuuksien ja niitä koskevien luonnonlakien avulla – ja näin on Millin määritelmien mukaan kyse äärellisestä joukosta! Koska Millin luonnollisen luokan käsitteen tehtävä oli nimenomaan erottaa tieteellisesti kiinnostavat luokitukset arbitraarisista tai konventionaalisista luokitteluista, olisi paradoksaalista väittää, että tieteellinen tutkimus muuttaa reaalisia luokkia äärellisiksi joukoiksi.
Peirce esitti kritiikkinsä yhteydessä Millin teorialle vaihtoehtoisen näkemyksen luonnollisista luokista. Peircen ehdotusta mukaillen luonnollisen luokan käsite on 1900-luvun filosofiassa usein sidottu yhteen luonnonlain käsitteen kanssa: luonnollisia luokkia ovat ne, joiden ykseydestä vastaa luonnonlaki.

Luonnollisen luokan ja luonnonlain käsitteet nousivat 1900-luvun alkupuolen tieteenfilosofisessa keskustelussa esiin lähinnä induktiivista päättelyä koskevien ongelmien yhteydessä. Luonnonlain ja luonnollisen luokan käsitteisiin vedottiin erotettaessa oikeutettuja induktiivisia päättelyitä epäaidoista lainmukaisuuksista. Erilaiset induktiiviseen päättelyyn liittyvät konfirmaatioparadoksit, kuten seuraavassa lyhyesti esiteltävä Nelson Goodmanin (1955) muotoilema induktion uusi ongelma, valottavat hyvin näiden käsitteiden välisiä suhteita.

Nelson Goodmanin grue-paradoksi ilmentää empirismiä vaivaavaa induktiivisen päättelyn ongelmaa: kuinka tunnistaa sellaisten hypoteesien joukko, jotka voivat saada ilmentymiltään induktiivista tukea? Paradoksi rakentuu Goodmanin määrittelemän uuden predikaatin ’puhrea’ (grue) ympärille. Puhrea määritellään seuraavasti: ”X on puhrea, joss x:n väri on tutkittu ennen tulevaisuuden ajanhetkeä t ja x on tällöin havaittu vihreäksi, tai sitten x:n väriä ei ole tutkittu ennen hetkeä t mutta t:n jälkeen se on havaittu punaiseksi.” Nyt vaikuttaa siltä, että ennen ajanhetkeä t havaitut vihreät smaragdit antavat induktiivista tukea sekä lauseelle ”kaikki smaragdit ovat vihreitä” että lauseelle ”kaikki smaragdit ovat puhreita.” On kuitenkin varsin selvää että vain vihreä-predikaatin sisältävä lause on induktioon kelpaava hypoteesi, puhrea-hypoteesi taas ei.

Kuten Goodman osoitti, ei näiden hypoteesien välistä eroa voida kuitenkaan tehdä tarkastelemalla ainoastaan lakilauseiden syntaktista muotoa. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että yksi tapa erottaa induktioon kelpaavat aitoja luonnonlakeja kuvaavat lauseet ongelmallisista pseudo-laeista on tarkastella niitä predikaatteja, joita kyseisissä lauseissa esiintyy. Lakilauseessa esiintyville predikaateille täytyy asettaa kriteerejä, joiden avulla puhrean kaltaiset ongelmalliset predikaatit saadaan rajattua induktion ulkopuolelle. Näin lauseen aito lainmukaisuus kytkeytyy siinä esiintyvien predikaattien hyväksyttävyyteen – luokkien luonnollisuuden ja lauseiden lainmukaisuuden ongelmat tuntuvat olevan saman pulman kaksi eri puolta.

Goodmanin paradoksin valossa edellä esitetty teoria, jossa luonnolliset luokat määritellään niiksi luokiksi, joiden ykseydestä vastaa luonnonlaki, näyttää ongelmallisesti kehäiseltä. Pikemminkin vaikuttaisi siltä, että luonnollisen luokan käsitettä tarvitaan aitojen lainmukaisuuksien erottamiseen pseudo-laeista. Aidosti lainmukaisissa lauseissa ei saa esiintyä puhrean kaltaisia ”luonnottomia” predikaatteja, vaan niissä esiintyvien termien tulee viitata luonnollisiin (tai vähintään relevantteihin) luokkiin. Näin ollen mikäli saataisiin luonnosteltua luonnonlain käsitteestä riippumaton luokan luonnollisuuden kuvaus, voitaisiin aidot lainmukaisuudet kenties tunnistaa edellyttämällä, että niissä käytetyt predikaatit viittaavat luonnollisten luokkiin.

Goodmanin paradoksin useita ratkaisuehdotuksia yhdistää juuri tämä strategia, jossa induktion uusi ongelma pyritään ratkaisemaan viittaamalla luonnollisen luokan käsitteeseen. Näin induktion uusi ongelma vaikuttaa monien viimeaikaisten luonnollisten luokkien teorioiden taustalla. (Ks. Stalker 1994.)
 

Olemusajattelun paluu

Vaikka edellä mainittu luonnonlakien ja induktiivisen päättelyn ympärillä pyörinyt ongelmakenttä synnytti uuden tarpeen luonnollisen luokan käsitteen kehittelylle, ensisijaisesti luonnollisen luokan käsitteen paluu angloamerikkalaisen filosofian valokeilaan tapahtui 1970-luvulla Saul Kripken ja Hilary Putnamin kehittämän uuden viittaamisen teorian myötä. Aiemmin lähinnä tieteenfilosofian yhteydessä käytetty käsite sai merkittävän roolin kielifilosofiassa ja metafysiikassa.

Kripken ja Putnamin uuden viittaamisen teorian keskeinen oivallus oli, että luonnollisten luokkien termien suhde viittauskohteisiinsa on samanlainen kuin erisnimien. Lukuisien mm. tietämättömyyteen ja erehtyväisyyteen perustuvien argumenttien avulla Kripke ja Putnam osoittivat, että sekä erisnimet että luonnollisten luokkien termit ovat kiinteitä nimeäjiä (engl. rigid designator). Ne viittaavat kaikissa mahdollisissa maailmoissa samaan olioon, toisin kuin ei-kiinteät termit, joiden viittauskohde määrittyy käsitteen intension, sen kognitiivisen sisällön, pohjalta ja voi siksi vaihdella mahdollisten maailmojen välillä. Esimerkiksi sanamme ’vesi’ viittaa kaikissa mahdollisissa maailmoissa H2O-molekyyleistä koostuvaan nesteeseen, ja näin ollen voidaan väittää, että tietty mikrotason rakenne on veden olemuksellinen, välttämätön, ominaisuus (Kripke 1972; Putnam 1975).

Väärinymmärrysten välttämiseksi on huomattava, että Kripken ja Putnamin perspektiivi on kielifilosofinen, ja heidän argumenttinsa pohjautuvat ainoastaan kielenkäyttöä koskeviin intuitioihin. Vaikka ei ole täysin selvää, millaisia metafyysisiä seurauksia näillä argumenteilla on, on syytä suhtautua varauksella kantoihin, joissa semanttisista argumenteista päätellään suoraan metafyysisiin johtopäätöksiin. Kripken ja Putnamin semanttisesta essentialismista ei suoraan seuraa metafyysinen essentialismi luonnollisten luokkien suhteen. Tästä huolimatta Kripken ja Putnamin kirjoitukset ovat tieteellisen realismin nousun ohella epäilemättä vaikuttaneet uusien essentialististen luonnollisten luokkien teorioiden syntymiseen.


Tieteellinen essentialismi

1900-luvun loppupuolella vaikutusvaltaiseksi ratkaisuksi induktion ongelmaan nousi luonnollisten luokkien realismi. Tieteellisen realismiin usein liittyvän luonnollisten luokkien realismin perusajatuksena voisi pitää sitä, että tieteen päämäärä on todellisuuden rakenteeseen kuuluvien luonnollisten luokkien ja niiden välisten kausaalisuhteiden tutkimus. 1970-luvulta eteenpäin useimmat tieteenfilosofit ovatkin hyväksyneet, että tieteen tutkimien ilmiöiden joukossa on ainakin joitakin teoretisoinnistamme riippumattomia luonnollisia luokkia, joiden ominaisuuksia voimme selvittää empiirisen tutkimuksen avulla.

Eräs viimeaikainen vahvasti realistinen sekä myös essentialistinen luonnollisten luokkien teoria on Brian Ellisin tieteellinen essentialismi. Tieteellinen essentialismi on luonnollisia luokkia sekä luonnonlakeja ja – välttämättömyyttä koskeva kanta, joka Ellisin mukaan antaa tieteelliselle realismille metafyysisen perustan. Ellisin teoria on sikäli radikaali, että monessa suhteessa se edustaa paluuta aristoteeliseen luokittelunäkemykseen. Ellisin mukaan tieteelliselle realismille keskeinen ajatus objektiivisesta tieteellisestä tiedosta vaatii, että todellisuuden ilmiöt voidaan sijoittaa kukin omalle paikalleen aukottomaan hierarkkiseen luokitteluun, jota aristoteelisen teorian yhteydessä nimitettiin porfyrioksen puuksi. Ellis edustaakin hyvin vahvaa luonnollisen luokkien realismin muotoa, kantaa jonka mukaan luonnollisen luokat ovat universaaleja, objektiivisesti olemassa olevia yleiskäsitteitä (Ellis 2001).

Keskeistä tieteelliselle essentialismille on teoriaan sisältyvä näkemys lakien ja luokkien välisestä suhteesta. Ellisin mukaan luonnonlait eivät rajaa luonnollisia luokkia, vaan päinvastoin. Lait ilmentävät maailmassa olevien luonnollisten luokkien ja niiden olemuksellisten ominaisuuksien luomaa rakennetta. Siis toisin kuin teorioissa, joissa luokan luonnollisuus selitetään viittaamalla luonnonlakiin, Ellisin mukaan luonnollisilla luokilla on niille olemuksellisia kausaalisia voimia, joiden yhteistoiminnan kuvauksia luonnonlait ovat. Luonnollisen luokkien olemuksia ovat ne redusoitumattomat dispositionaaliset ominaisuudet, joita luokan jäsenillä on. Esimerkiksi sähkövaraus on Ellisin mukaan tällainen kausaalinen voima: kappaleen varaus määrittää sen kausaalisen roolin, joka kappaleella on sähkökentän luomisessa, ja näin se määrittää kuinka kappale voi vaikuttaa toisiin kappaleisiin (Ellis 2001, 6).

Tähän teoriaan olemuksellisista kausaalisista voimista Ellis liittää ajatuksen, että kausaaliset voimat ovat aina seurausta nimenomaan olioiden tai prosessien intrinsisistä, ei-relationaalisista, ominaisuuksista. Tämä kanta, jota voisi nimittää mikrorakenteelliseksi essentialismiksi, on ensi näkemältä hyvin intuitiivinen. Modernin luonnontieteen historiasta löytyy paljon esimerkkejä tutkimuksesta, jossa aineiden ja prosessien havaittavat ominaisuudet on selitetty viittaamalla niiden mikrorakenteeseen. Tieteen edistyminen mm. kemiassa ja fysiikassa on usein ollut nimenomaan piilevän mikrorakenteen paljastamista (Kornblith 1993, 30). Ellisin mukaan luonnontieteen tehtävä onkin juuri luonnollisten luokkien olemusten selvittäminen ilmiöiden sisäisiin rakenteisiin liittyviä kausaalisia voimia ja prosesseja tutkimalla (Ellis 2001, 160). Tämä tieteellisen essentialismin läheinen kytkös tieteellisen tutkimukseen luo merkittävän eron sen ja aristoteelisen essentialismin välille. Ellisin essentialismille on keskeistä, että luonnollisten luokkien olemuksista saadaan tietoa nimenomaan empiirisellä tutkimuksella.

Mikrorakenne-essentialismia motivoiva ajatus, jonka mukaan aineen mikrotason koostumus määrittää ylempien tasojen ominaisuuksia, on varsin kiistaton. Kuitenkin mikäli tästä lähtökohdasta päätellään, että luonnollisten luokkien joukko tulee rajata vain niihin ryhmiin, joiden jäsenien mikrotason rakenne on sama, joudutaan myöntämään, että luonnollisten luokkien ala on huomattavasti suppeampi kuin tyypillisesti on ajateltu. Kenties tunnetuin esimerkki mikrorakenteellisen essentialismin rajoittavuudesta löytyy biologiasta. Biologiset lajit ovat olleet yksi perinteinen esimerkki luonnollisista luokista, sillä niihin viittaavat käsitteet tuntuvat poimivan todellisuudesta ”aitoja yksiköitä.” Biologisen lajin jäsenillä ei kuitenkaan ole yhteistä mikrorakennetta. Tämä johtuu siitä, että lajin sisäinen geneettinen muuntelu on evoluutiomekanismien toiminnan edellytys. Muuntelu on tyypillisesti varsin laajaa. Täytyy siis joko päätellä, että vastoin odotuksiamme biologiset lajit eivät olekaan luonnollisia luokkia, tai että luonnollisten luokkien määritteleminen vetoamalla luokan jäsenten yhteiseen mikrorakenteeseen on liian rajoittavaa. Ellis tiedostaa tämän ongelman, ja jättää jossain määrin auki kysymyksen siitä, kuinka paljon biologian tutkimuskohteiden joukossa on luonnollisia luokkia.

Vaikka on jokseenkin intuition vastaista väittää, että biologiset lajit eivät ole luonnollisia luokkia, ei Ellis suinkaan ole ainoa tätä kantaa edustava filosofi. Eläin- ja kasvilajien asemasta on käyty biologian filosofiassa aktiivista keskustelua 1960-luvun lopulta alkaen, ja eräs tämän keskustelun lähtökohdista oli nimenomaan sen kiistäminen, että lajit olisivat luonnollisia luokkia. Michael Ghiselin (1974) ja David Hull (1976) ehdottivat, että koska biologiset lajit eivät ole historiallisesti muuttumattomia, eivät ne muodosta sellaisia pysyviä lokeroita todellisuuden rakenteessa, joita luonnonlait voisivat koskea. Siksi lajit tulisi jäsentää pikemminkin yksilöolioina kuin yleiskäsitteinä tai luokkina. Lajien muuttuvuuden lisäksi biologisten lajien luonnollisuutta vastaan puhuu lajikäsitteiden moninaisuus. Biologiassa on esitetty useita eri biologisen lajin käsitteitä, jotka johtavat erilaisiin luokitusjärjestelmiin. Ei ole selvää, onko joku näistä luokittelutavoista ainoa oikea, tai luonnollinen.


Luokat ja mekanismit

Edellä käsiteltyä tieteellistä essentialismia tarkasteltaessa on huomattava, että se on esimerkki metafyysisesti motivoituneesta luonnollisten luokkien teoriasta. Metafysiikan näkökulmasta luonnollisen luokan käsitettä käytetään tuossa teoriassa selittämään luonnonvälttämättömyyden sekä aitojen lainmukaisuuksien luonnetta. Ellisin teorian suhde tieteeseen on epäsuora. Se liittyy tieteeseen tarjoamalla tieteellisen realismin kanssa (kenties) yhteensopivan metafyysisen teorian. Läheisemmin tieteenfilosofiaan kytkeytyvä realistinen teoria luonnollisista luokista on Richard Boydin muotoilema luonnollisten luokkien teoria (Boyd 1991, 1999).

Kuten tieteellinen essentialismi, myös Boydin lähestymistapa eroaa monista aiemmista luonnollisia luokkia koskevista näkemyksistä perustuessaan kausaalikäsitteiden realistiseen tulkintaan. Boyd myös suhtautuu varovaisen myönteisesti puhetapoihin, joiden mukaan luonnollisilla luokilla on a posteriori -olemukset ja reaalimääritelmät. Boydin essentialismi on kuitenkin huomattavasti mikrorakenne-essentialismia sallivampi näkemys.

Boydin teorian keskeisin idea on ajatus luonnollisista luokista kausaalisina homeostaattisina ominaisuusklustereina. Tämän teorian mukaan luonnollinen luokka koostuu (a) luokalle tyypillisten yhdessä esiintyvien ominaisuuksien ryppäästä sekä (b) homeostaattisesta mekanismista, joka saa aikaan luokan ominaisuuksien yhdessä esiintymisen ja ylläpitää sitä. Ajatusta on kenties helpointa lähestyä esimerkin avulla. Jalometallit kuten kulta ovat varsin kiistattomia ehdokkaita luonnollisiksi luokiksi. Kullalle tyypillinen ominaisuusryväs koostuu havaittavista ominaisuuksista, joita ovat mm. väri, sähkönjohtavuus ja aineen tiheys. Näiden kullalle tyypillisten ominaisuuksien yhdessä esiintyminen voidaan selittää viittaamalla homeostaattiseen mekanismiin, joka ylläpitää ominaisuusryvästä. Kullan tapauksessa tuo mekanismi koostuu kullan mikrotason rakenteesta, metalleille ominaisesta hilarakenteesta.

Kausaalisen mekanismin käsite on Boydin luonnollisten luokkien teorian ytimessä. Boydin mukaan juuri luokalle olemuksellista mekanismia tarkastelemalla voidaan selittää havainnon tason ominaisuuksien klusteroituminen. Homeostaattisen mekanismin kuvaaminen selittää, mitkä kausaaliprosessit vastaavat luokan joskus mielivaltaiseltakin vaikuttavan havainto-ominaisuuksien joukon välisestä korrelaatiosta. On huomattava, ettei Boydin teoria ankkuroidu luonnonlain käsitteeseen, vaan korvaa lakeja koskevan puheen mekanismin käsitteellä. Ottaen huomioon kuinka ongelmalliseksi luonnonlain käsitteen määritteleminen on osoittautunut, mekanismin käsitteen käyttöönottoa voidaan pitää edistysaskeleena luonnollisten luokkien teoriassa.

Vaikka Ellisin tieteellisellä essentialismilla ja Boydin luonnollisten luokkien teorialla onkin selviä yhtymäkohtia, ne myös monessa mielessä edustavat hyvin erilaisia lähestymistapoja luonnollisen luokan käsitteeseen. Toisin kuin Ellisin teoria, Boyd ei oleta, että olisi olemassa yksi oikea tapa jakaa todellisuus luonnollisiin luokkiin. Boydin kanta sallii pluralismin luokitusten suhteen: on mahdollista että sama ilmiökenttä voidaan oikeutetusti luokitella eri tavoin erilaisten tieteellisten päämäärien valossa. Esimerkiksi eri tieteenalat voivat tavoittaa eri mekanismeja, jotka koskevat samaa oliojoukkoa. Eri mekanismit voivat johtaa erilaisiin tapoihin luokitella oliot ja näin eri tieteenalojen luonnolliset luokat eivät välttämättä vastaa toisiaan.

 Boydin teoria ei myöskään edusta mikrorakenteellista essentialismia. Luokille olemuksellisten mekanismien ei tarvitse kuvata aineen mikrotason rakenteita, vaan myös ylempien tasojen mekanismit voivat saada aikaan luokalle ominaista ominaisuuksien klusteroitumista. Boydin teorialle keskeisiä esimerkkejä makrotason mekanismien ylläpitämistä luonnollisista luokista ovat edellä mainitut biologiset lajit. Boydin mukaan seksuaalisesti lisääntyvät biologiset lajit ovat luonnollisia luokkia, joiden taustalla vaikuttava homeostaattinen mekanismi on lajiyksilöiden välisestä parittelusta johtuva geneettisen materiaalin kierto. Jaettu geneettinen materiaali lajin sisällä saa aikaan sen, että lajin jäsenet jakavat pääosin samat morfologiset, fysiologiset ja behavioraaliset piirteet.

Edellä kuvattu ei-reduktionistinen näkemys luokkien olemuksellisista mekanismeista mahdollistaa myös sen, että Boydin teorian mukaan ihmis- ja yhteiskuntatieteen kohteet voivat olla luonnollisia luokkia. Ellisin mukaan taas on absurdia väittää, että ihmisiä koskevat luokitukset voisivat olla luonnollisia luokkia. Tämä seuraa mikrorakenteelliseen essentialismiin sisältyvästä ajatuksesta, jonka mukaan luonnollisten luokkien olemukset koostuvat niiden intrinsisistä ominaisuuksista. Ihmistieteen kohteiden ominaisuudet taas usein ovat relationaalisia ominaisuuksia.

Eduistaan huolimatta Boydin mekanistisella luokkien teorialla on myös kiistanalaisia piirteitä. Ensinnäkin, edellä mainittu luokittelua koskeva pluralismi voi vaikuttaa oudolta, sillä arkiajattelumme tukeutuu edelleen vahvasti periaatteeseen, jonka mukaan luonnolliset luokat kuvaavat maailman yhtä oikeaa perusrakennetta. Tämä varsin vakuuttava intuitio vaikutti epäilemättä jo Platonin ja Aristoteleen luokittelunäkemysten taustalla. Pluralismin lisäksi Boydin kanta vaikuttaa myös toisessa suhteessa liian sallivalta. Hyväksyessään sen, että myös erityistieteiden luokat voivat olla luonnollisia luokkia, ottaa Boydin teoria luonnollisten luokkien joukkoon monia sellaisia luokituksia, joiden luonnehtiminen “luonnollisiksi” on epäilyttävää. Tällaisia luokituksia ovat yhteiskuntatieteissä esiintyvät mm. historiallisiin mekanismeihin, inhimillisiin käytäntöihin ja instituutioihin perustuvat luokitukset. Näiden luokkien kutsuminen luonnollisiksi vaikuttaa paradoksaaliselta – onhan perinteinen kontrasti luokan ”luonnollisuudelle” ollut juuri sen riippuvuus tietystä kulttuurisesta tilanteesta ja kielellisistä käytännöistä. Mikäli luonnollisen luokan käsitettä kuitenkin tarkastellaan tieteenfilosofisesta perspektiivistä, voidaan Boydin kannan sallivuus myös nähdä sen etuna. Kenties tärkein motivaatio luonnollisen luokan käsitteen synnylle ja käytölle on ollut sen yhteys induktiivisen päättelyn oikeuttamiseen. Luokka on luonnollinen, mikäli sitä on mielekästä tutkia tieteellisesti ja sitä voidaan käyttää luotettavissa induktiivisissa päättelyissä. Boydin teoria selittää, kuinka myös ihmistieteessä voi olla tässä mielessä luonnollisia luokkia.
 

Luonnollisen luokan käsitteen jakautuneisuus

Vaikka edellä esitellyt luonnollisten luokkien teoriat edustavat vain pientä osaa erilaisista luonnollisten luokkien teorioista, voi jo näitä teorioita tarkastelemalla huomata, ettei luonnollisen luokan käsitteellä ei ole yhtä merkitystä ja käyttötapaa, vaan eri luonnollisten luokkien teoriat antavat käsitteelle varsin erilaisia merkityksiä (Ks. myös esim. Armstrong 1997, Dupre 1993, Fodor 1974, Laporte 2004, Quine 1969.)

Kuten Ian Hacking on huomauttanut, eräs syy tälle on, että luonnollisen luokan käsite on aina ollut ikään kuin sen hetkisen tieteellisen tiedon peili. Luonnollisten luokkien teoreetikot ovat yleensä pyrkineet luomaan filosofisen metatason kehikon tieteellisten luokitteluiden kuvaamiseksi, ja erityyppisten luokitusten erottamiseksi toisistaan. Luonnollisten luokkien kulloinenkin määrittelytapa on heijastanut aikakauden parasta teknistä osaamista ja näkemystä todellisuuden rakennusosista (Hacking 1995).

Kenties vielä merkittävämpi syy luonnollisen luokan käsitteen jakautuneisuudelle on sen käyttö useilla toisistaan erillisillä filosofisilla foorumeilla. Käsitteen käyttö metafysiikassa ja tieteenfilosofiassa johtavat erilaisiin painotuksiin. Kuten mm. Millin, Peircen ja Boydin käsitteitä tarkastelemalla käy ilmi, tieteenfilosofisesta näkökulmasta luonnollisen luokan käsite on kietoutunut yhteen induktion ja tieteellisen käsitteenmuodostuksen kysymysten kanssa. Tieteen termit ovat induktion työkaluja. On induktiivisille käytännöillemme edullista, että kielen käsitteiden ja todellisuuden luokkien välillä vallitsee mahdollisimman tarkka vastaavuus, sillä tämä sovitus mahdollistaa luotettavan ominaisuuksien välisten säännönmukaisuuksien kuvaamisen. Tämän voidaan ajatella pätevän yhtä lailla ihmis- kuin luonnontieteessäkin, ja näin motivoivan sallivia käsityksiä luonnollisten luokkien alasta.

Metafysiikan näkökulmasta taas voi vaikuttaa siltä, ettei induktioon soveltuminen voi olla riittävä kriteeri luokan luonnollisuudelle, sillä myös monet ei-luonnolliset luokat soveltuvat induktioon. Voidaan jopa ajatella, että mikäli induktioon soveltuvuus luokan luonnollisuuden kriteerinä johtaa siihen, että myös ihmistieteen luokkia tulisi kohdella luonnollisina luokkina, osoittaa tämä nimenomaan, että soveltuvuus induktioon on liian heikko ehto luokan luonnollisuudelle (Bird 2009). Metafysiikan keskusteluissa onkin induktion sijaan korostettu luonnollisten luokan käsitteen suhdetta luonnonvälttämättömyyteen ja essentialismiin, sekä pohdittu luonnollisen luokkien olemassaoloa abstrakteina entiteetteinä ja niiden suhdetta todellisuuden perustavimpiin elementteihin. Tällä tavoin metafyysiset ja tieteenfilosofiset keskustelut vievät luonnollisen luokan käsitettä eri suuntiin.


Suomalaista tutkimusta luonnollisista luokista

Suomalaisessa filosofiassa luonnollisen luokan käsitettä on käsitelty pääasiassa kielifilosofian yhteydessä. Panu Raatikainen on artikkeleissaan (2009; julkaisematon) käsitellyt Kripken ja Putnamin viittaamisen teoriaa ja niihin kohdistettuja kritiikkejä, sekä puolustanut erityisesti Putnamin luonnollisiin liittyvää kielifilosofista lähestymistapaa. Jussi Haukioja (2006) käsittelee sitä, kuinka kiinteä nimeäminen tulisi ymmärtää yleistermien kohdalla. Haukioja (2009) taas erittelee käsiteanalyysin, luonnollisia luokkien ja semanttisen eksternalismin suhteita.

Näiden puhtaasti kielifilosofisten tarkastelujen ohella luonnollisen luokan käsite on esiintynyt myös hieman empiirisemmin suuntautuneissa tutkimuksissa. Jussi Jylkkä, Henry Railo ja Jussi Haukioja (2009) tutkivat empiirisesti sitä, käyttävätkö ihmiset luonnonlajitermejä eksternalistisesti vai eivät. Jylkkä (2008) on yleisempi filosofisten viittaamisen teorioiden ja psykologisten käsiteteorioiden suhdetta käsittelevä artikkeli. Jaakko Kuorikoski ja Samuli Pöyhönen (2009) taas lähestyvät luonnollisen luokan käsitettä tieteenfilosofisesta perspektiivistä ja tutkivat sitä, kuinka luonnollisten luokkien teoria liittyy yhteiskuntatieteellisen luokittelun kysymyksiin.


Suositeltavaa jatkolukemista

Bird, A. and E. Tobin (2008). Natural kinds. Teoksessa E. N. Zalta (toim.), Standford Encyclopedia of Philosophy. http://plato.stanford.edu/. (10.10.2010)
­Tuore ja kattava yleiskatsaus luonnollisten luokkien teoriaan, etenkin luokkien metafysiikan näkökulmasta.

Hacking, Ian (1991). A tradition of natural kinds, Philosophical Studies 61, 109–126.
  Ian Hackingin tarkkanäköinen artikkeli luonnollisen luokan käsitteen historiasta.)

Ayers, Michael R. (1981). Locke Versus Aristotle on Natural Kinds, Journal of Philosophy 78, 247–272.
Aristoteleen ja Locken luokittelunäkemyksiä sekä ja näiden suhdetta Kripkeen ja Putnamiin selkeästi käsittelevä artikkeli.

 Boyd, Richard (1999). Kinds as the ’Workmanship of Men.’ Teoksessa Nida-Rümelin, Julian (2000). Rationalität, Realismus, Revision. Walter de Gruyter, Berliini ja New York.
Richard Boydin naturalistista tieteenfilosofiaa sekä homeostaattista ryvästeoriaa kattavasti esittelevä artikkeli.

Ellis, B. 2001. Scientific Essentialism. Cambridge University Press, Cambridge.
Tieteellisen essentialismin systemaattinen esitys.

Kirjallisuus

Armstrong, David (1997). A World of States of Affairs. Cambridge University Press, Cambridge.

Atran, Scott (1990). Cognitive Foundations of Natural History. Cambridge University Press, Cambridge.

Bird, Alexander (2009). Essences and natural kinds, teoksessa Poidevin et al. Routledge Companion to Metaphysics. Routledge, Abingdon. 497–506.

Boyd, Richard (1991). Realism, anti-foundationalism and the enthusiasm for natural kinds. Philosophical Studies 61, 127–148.

Dupré, John (1993). The Disorder of Things: Metaphysical Foundations of the Disunity of Science. Harvard University Press, Cambridge.

Fodor, Jerry (1974). Special Sciences or the Disunity of the Sciences as a Working Hypothesis. Synthese 28, 97–115.

Ghiselin, Michael (1974). A radical solution to the species problem. Systematic Zoology 23, 536–44.

Goodman, Nelson (1983/1955). Fact, Fiction and Forecast. 4. painos. Harvard University Press, Cambridge ja Lontoo.

Grene, Marjorie ja David, Depew (2004). The Philosophy of Biology. An episodic history. Cambridge University Press, Cambridge.

Griffiths, Paul (2004). Emotions as natural and normative kinds. Philosophy of Science 71, 901–911.

Hacking, Ian (1995). The looping effects of human kinds. Teoksessa Sperber, D., Premack ja Premack (1995). Causal Cognition. A multidisciplinary debate. Clarendon Press, Oxford.

Hacking, Ian (2006). Des classifications naturelles, College de France -luennot,  Elektroninen aineisto saatavana osoitteessa (10.10.2010): http://www.college-de-france.fr/default/EN/all/historique/ian_hacking.ht..., 422–430.

Hacking, Ian (2007). Kinds of people: Moving targets. Proceedings of the British Academy 151, 285–318.

Haukioja, Jussi (2006). Proto-Rigidity. Synthese 150, 155–169.

Haukioja, Jussi (2009). Intuitions, Externalism, and Conceptual Analysis. Studia Philosophica Estonica 2.2 (erikoisnumero intuitioista, toim. Cohnitz & Häggqvist). 81–93.

Hull, David (1976). Are species really individuals? Systematic Zoology 25, 174–91.

Jylkkä, Jussi (2008). Theories of Natural Kind Term Reference and Empirical Psychology. Philosophical Studies 139, 153–169

 Jylkkä, Jussi, Henry Railo ja Jussi Haukioja (2009). Psychological Essentialism and Semantic Externalism: Evidence for Externalism in Lay Speakers' Language Use. Philosophical Psychology 22, 37–60.

Kornblith, Hilary (1993). Inductive Inference and Its Natural Ground. MIT Press.

Kripke, Saul (1980/1972). Naming and Necessity. Basil Blackwell, Oxford.

Kuorikoski, Jaakko ja Samuli Pöyhönen (2009). Ihmistieteelliset luokitukset ja sosiaaliset takaisinkytkentämekanismit. Tiede & Edistys 4/09, 271–289.

LaPorte, Joseph (2004). Natural Kinds and Conceptual Change. Cambridge University Press, Cambridge.

Locke, John (1975). An Essay Concerning Human Understanding. Oxford University Press, Oxford.

Lowe, E. (1998). The Possibility of Metaphysics: Substance, Identity and Time. Clarendon Press, Oxford.

Mellor, D. H. (1977). Natural Kinds, The British Journal for the Philosophy of Science 28/4, 299–312.

Mill, John Stuart (2002/1891). A System of Logic: Ratiocinative and inductive. University Press of the Pacific, Honolulu.

Peirce, Charles Sanders (1903). Kind. Teoksessa Baldwin’s Dictionary of Philosophy and Psychology. Elektroninen aineisto saatavana osoitteessa (10.10.2010): http://www.jfsowa.com/peirce/baldwin.htm.

Putnam, H. (1975). The Meaning of `Meaning’. Teoksessa Mind, Language and Reality: Philosophical Papers, Volume 2. Cambridge, Cambridge University Press. 215–271.

Quine, Willard Van Orman (1969). Natural Kinds. Teoksessa Quine (1969). Ontological relativity and other essays. Columbia University Press, New York ja Lontoo.

Raatikainen, Panu (2009). Filosofiset teoriat viittaamisesta – mikä oli kysymys? Ajatus 66.

Raatikainen, Panu. In Defense of Semantic Externalism (julkaisematon käsikirjoitus).

Stalker, Douglas (toim.) (1994). Grue! The new riddle of induction. Open Court, Chicago.

Venn, John (1866). Logic of Chance. Macmillan, Lontoo.

Whewell, William (1847). Philosophy of the Inductive Sciences. Toinen painos. Elektroninen aineisto 10.10.2010): Internet Archive, American libraries. URL: http://www.archive.org/details/philosophyofindu01whewrich

Wilkerson, T. (1995). Natural Kinds. Ashgate Publishing.

Wilson, R. A. (toim.) (1999). Species: new interdisciplinary essays. MIT Press, Cambridge.

Internet-lähteet

Metaphysics of Science – tutkimusprojektin (Bristol, Birmingham, Nottingham) – kotisivuilta löytyy kokoelma kattavia luonnollisia luokkia koskevia bibliografioita (10.10.2010): http://www.bris.ac.uk/metaphysicsofscience/bibliographies/naturalkindsbi...