Kierkegaard: Reseptio maailmalla ja Suomessa

Janne Kylliäinen (julkaistu 30.6.2010)

Søren Kierkegaard (1813–1855) on vaikuttanut paitsi filosofiaan myös kirjallisuuteen ja teologiaan. (Ks. Kierkegaard, Søren Aabye.) Tämä artikkeli keskittyy hänen filosofiseen reseptioonsa. Filosofit eivät kuitenkaan ole tutkineet Kierkegaardia tyhjiössä, ja siksi myös muuta reseptiota on jossain määrin huomioitu.
  1. Tie maailmanmaineeseen
  2. Kierkegaard-tutkimus maailmalla
  3. Kierkegaard Suomessa
  4. Kierkegaard-reseptiota käsittelevää kirjallisuutta
  5. Suomalaista Kierkegaard-tutkimusta



Tie maailmanmaineeseen

Kierkegaard tuli tunnetuksi maansa rajojen ulkopuolella vasta vähitellen. Kansainvälisen reseption hitauteen lienee vaikuttanut paitsi tanskan kieli ja tanskalaisen kulttuurielämän perifeerisyys Euroopan suurten kulttuurien näkökulmasta, myös Kierkegaardin uskonnollisen ajattelun epäajanmukaisuus tieteellisen positivismin ja naturalismin hallitsemalla 1800-luvun jälkipuoliskolla. Aluksi Kierkegaardin ajattelua tekivätkin tunnetuksi juuri positivistisen ja naturalistisen vakaumuksen omaavat ajattelijat kuten tanskalainen kirjallisuuskriitikko Georg Brandes (1842–1927). Brandes kertoi jälkeenpäin ystävälleen Friedrich Nietzschelle (1844–1900) pyrkineensä kriittisellä tutkielmallaan Søren Kierkegaard. En kritisk Fremstilling i Grundrids (1877) estämään Kierkegaardin turmiollisen vaikutuksen leviämisen (Brandes, 448). Brandesin loisteliaan teoksen voi katsoa epäonnistuneen tarkoituksessaan. Se käännettiin pian ruotsiksi ja saksaksi ja herätti kiinnostusta Kierkegaardia kohtaan myös Suomessa; kirjaa lukivat ja siitä vaikuttuivat mm. Martin Wegelius (1846–1906), Volter Kilpi (1874–1939) ja Erik Ahlman (1892–1952).

Brandesin positivistisen ja naturalistisen maailmankatsomuksen jakoi toinen maansa rajojen ulkopuolella juhlittu tanskalainen, filosofi Harald Høffding (1843–1931). Høffdingin tutkielma Søren Kierkegaard som Filosof (1892) käännettiin saksaksi 1896 ja, koska Høffding oli yksi aikansa tunnetuimmista filosofeista, se herätti kiinnostusta Kierkegaardiin aina Japanissa saakka. Saksaksi tutkielman käänsi Christoph Schrempf (1860–1944), joka vuosina 1890–1922 saksansi myös Kierkegaardin koko julkaistun tuotannon huolimatta siitä, ettei lainkaan jakanut tämän kristillistä vakaumusta. Schrempf oli teologi, mutta päätyi juuri Kierkegaardin vaikutuksesta skeptiseen näkemykseen ja erosi papin virasta, mikä herätti laajaa huomiota Saksassa.

Muun muassa Brandesin, Høffdingin ja Schrempfin vaikutuksesta Kierkegaardin nimi alkoi 1900-luvun alussa olla jo jossain määrin tunnettu saksankielisten kirjailijoiden, filosofien ja teologien piirissä. Esimerkiksi Rainer Maria Rilke (1875–1926) ja Georg Lukács (1885–1971) ovat vaikuttuneet Kierkegaardista jo tässä vaiheessa. 1910-luvulta lähtien saksalaisella kielialueella alkoi sitten syntyä todellinen Kierkegaard-innostus. Itävaltalainen Theodor Haecker (1879–1945), joka oli jo julkaissut lyhyen mutta innostusta henkivän tutkielman Sören Kierkegaard und die Philosophie der Innerlichkeit (1913), alkoi julkaista Kierkegaardin tekstien saksannoksia älymystön suosimassa Der Brenner -lehdessä. Lehden tilaajia ja lukijoita olivat muun muassa Ludwig Wittgenstein (1889–1951), Karl Jaspers (1883–1969), Martin Heidegger (1889–1976), Ferdinand Ebner (1882–1931) ja Martin Buber (1878–1965). Ensimmäisen maailmansodan synnyttämissä kriisitunnelmissa Kierkegaardista kiinnostuivat siis hyvin erilaisen taustan omaavat, uraauurtavat saksankieliset filosofit. Kun samoihin aikoihin Karl Barth (1886–1968), Rudolf Bultmann (1884–1976) ja Emil Brunner (1899–1966) alkoivat hyödyntää hänen ajatuksia ”dialektisessa teologiassaan”, Kierkegaardista tuli 1920-luvulla muotiajattelija saksankielisillä alueilla ja siinä ohessa myös Pohjoismaissa. Kierkegaardin ajatteluun reagoivatkin 1920-luvulla ja seuraavina vuosikymmeninä paitsi eksistenssifilosofit ja dialektisen teologian edustajat myös ajattelijat, jotka suhtautuivat kriittisesti hänen vaikutukseensa ja ajattelutapaansa – esimerkiksi Theodor Adorno (1903–1969), jonka väitöskirjan aiheena oli Kierkegaard esimerkkinä porvarillisen, subjektikeskeisen ajattelun rajoittuneisuudesta.

Ranskalaisessa Kierkegaard-reseptiossa venäläisellä Lev Shestovilla (1866–1938) on vastaava merkitys kuin Theodor Haeckerilla saksankielisessä reseptiossa. Kierkegaardia oli toki tutkittu ja käännetty ranskaksi jo aiemmin – varhaisin ranskannos on peräisin 1800-luvulta, ja ensimmäiset akateemiset tutkimukset 1900-luvun alusta. Kuitenkin vasta emigranttifilosofi Shestovin luennot Sorbonnessa ja hänen kiihkeään sävyyn kirjoitettu kirjansa Kierkegaard et la philosophie exitentielle (1936) herättivät elävän innostuksen Kierkegaardiin, joka nähtiin nyt eksistentialistisen ajatussuunnan edelläkävijänä. Toinen pioneerihahmo 1930-luvun Ranskassa oli Sorbonnen yliopiston filosofian professori Jean Wahl (1888–1974). Näiden kahden, ja tietenkin saksalaisten eksistenssifilosofien ja teologien välityksellä ranskalaiset eksistentialistit löysivät Kierkegaardin sillä seurauksella, että 1940-luvulla ja myöhemmin kaikki merkittävät eksistentialistit – Jean-Paul Sartre (1905–1980), Albert Camus (1913–1960), Maurice Merleau-Ponty (1908–1961) ja Simone de Beauvoir (1908–1986) – käsittelivät ja kehittelivät teoksissaan Kierkegaardin ajatuksia myös eksplisiittisesti.

Englanninkielisillä alueilla Kierkegaardin teokset tulivat tunnetuiksi 1930–1940-luvuilla David F. Swensonin (1876–1940), Alexander Drun ja Walter Lowrien (1968–1959) käännösten sekä Lowrien kirjoittaman laajan elämäkerran välityksellä. Eksistentialismi ja dialektinen teologia siivittivät 1940–1950-luvuilla kiinnostusta Kierkegaardiin myös Brittein saarilla ja Yhdysvalloissa. Wittgensteinin arvostavat lausunnot ovat sittemmin herättäneet kiinnostusta Kierkegaardiin myös analyyttisen perinteen edustajien parissa. Esimerkiksi wittgensteinilainen uskonnonfilosofi D. Z. Phillips (1934–2006) on analysoinut ja kehitellyt Kierkegaardin ajatuksia.

Sosiaalisuuden ja edistyksellisyyden leimaamilla 1960–1970-luvuilla kiinnostus Kierkegaardin ajattelua kohtaan hiipui hieman. Sittemmin kiinnostus tuntuu taas lisääntyneen. Moniääninen, kielellä leikkivä, intohimoja ja mielikuvituksen toimintaa luotaava ja eri näkökulmien yhteismitattomuutta tarkasteleva Kierkegaard koki jonkinlaisen uuden tulemisen postmodernina aikana. Kierkegaardin tekstejä ja ideoita käsittelivät esimerkiksi kutakuinkin kaikki 1900-luvun lopun merkittävät ranskalaiset ajattelijat: Paul Ricœur (1913–2005), Jacques Derrida (1930–2004), Jacques Lacan (1901–1981), liettualaissyntyinen Emmanuel Lévinas (1906–1995) ja Gilles Deleuze (1925–1995). Myös uskon ja rationaalisuuden suhteen kartoittaminen sekä Kierkegaardin uskonnollinen etiikka herättävät nykyään kiinnostusta. Kierkegaard-tutkijat ovat pyrkineet osoittamaan perusteettomaksi esimerkiksi Alasdair MacIntyren esittämän näkemyksen Kierkegaardin etiikan irrationaalisuudesta ja perusteettomuudesta. Kierkegaardin ajatusten luova kehittely ja työstäminen on kuitenkin jäänyt varsin vaatimattomaksi, jos sitä vertaa vuosisadan alkupuolen vahvoihin ja elinvoimaisiin virtauksiin, eksistenssifilosofiaan ja dialektiseen teologiaan. Kierkegaardin tekstejä ja ajatuksia tutkitaan ja tulkitaan oppineesti. Verrattuna 1900-luvun alkupuoleen niiden hyödyntäminen yleisessä filosofisessa keskustelussa on kuitenkin vähäistä.


Kierkegaard-tutkimus maailmalla

Kierkegaard-tutkimuksessa tanskalaisilla on pysyvä kotikenttäetu. Tanskalaisten toimittamat Kierkegaardin teosten ja kirjoitusten kootut laitokset ovat olleet kansainvälisen Kierkegaard-tutkimuksen perusta. Merkittävää Kierkegaard-tutkimusta ovat tuottaneet niin teologit, filosofit kuin kirjallisuustieteilijätkin. Brandesin ja Høffdingin jälkeen vaikutusvaltaisia Kierkegaard-tutkijoita ovat eri vuosikymmenillä olleet Eduard Geismar (1871–1939) ja K. Olesen Larsen (1899–1964), Niels Thulstup (1924–1988), Johannes Sløk (1916–2001), ukrainalaissyntyinen Gregor Malantschuk (1902–1988), Kresten Nordentoft (1938–1982), Niels Jørgen Cappelørn (1945–), Arne Grøn (1952–) ja Joakim Garff (1960–). Viime vuosikymmeninä Kierkegaard-tutkimuksen johtavaksi kansainväliseksi keskukseksi on muodostunut 1994 perustettu Søren Kierkegaard Forskningcenteret (Søren Kierkegaard Research Center, http://www.sk.ku.dk/), joka toimii itsenäisenä tutkimusyksikkönä Kööpenhaminan yliopiston yhteydessä. Tutkimuskeskuksessa on laaja Kierkegaard-kirjasto, se tarjoaa tilat kymmenille tutkijoille, järjestää konferensseja ja seminaareja ja julkaisee paitsi Kierkegaardin kirjoitusten uutta laitosta myös monografiasarjaa ja artikkelikokoelmasarjaa. Nyttemmin tutkimuskeskus järjestää myös opetustoimintaa teologisen tiedekunnan yhteydessä. Tutkimuskeskuksen lisäksi Tanskassa toimii jo 1950-luvulla perustettu Kierkegaard-yhdistys (Søren Kierkegaard Selskabet, www.sk.ku.dk/selskab).

Norjassa kiinnostus Kierkegaardia kohtaan on ollut elävää Henrik Ibsenistä (1828–1906) alkaen. Kierkegaard-tutkijoista voidaan mainita teologi Per Lønning (1928–), filosofi Kjell Eyvind Johansen (1945–) sekä filosofi ja teologi Marius Mjaaland (1971–). Kuten Tanskassa myös Norjassa toimii aktiivinen Kierkegaard-yhdistys (Den Norske Søren Kierkegaard Selskap, www.kierkegaard.no). Ruotsi on tuottanut muutaman maineikkaan Kierkegaard-tutkijan. Teologi Torsten Bohlinin (1889–1950) tutkimuksilla oli aikanaan vaikutusta Saksassa saakka ja perinpohjaisemmat tutkijat palaavat niihin yhä edelleen. Muita tunnettuja Kierkegaard-tutkijoita ovat olleet Valter Lindström (1907–1991) ja Lars Bejerholm (1930–).

Jos tarkastellaan Pohjolasta käsin muuta maailmaa, Tanskan ohella Kierkegaard-tutkimuksen suurvaltoja ovat olleet Saksa sekä etenkin viime vuosikymmeninä Yhdysvallat. Kielen vuoksi myös brittitutkimus löytää helposti lukijansa. Jottei lyhyt katsaus kävisi sopimattoman pitkäksi, seuraavassa lyhyt katsaus ainoastaan näiden kolmen alueen Kierkegaard-tutkimukseen.

Saksan nimekkäimpiä Kierkegaard-tutkijoita ovat eri vuosikymmeninä olleet teologit Emmanuel Hirsch (1888–1972), Hermann Diem (1900–1975) ja Hermann Deuser (1946–) sekä filosofi Michael Theunissen (1932–). Brittitutkijoista maineikkaimpia ovat teologi George Pattison (1950–) ja filosofi Alastair Hannay (1932–), joka on tosin asunut Norjassa vuodesta 1961 ja on Oslon yliopiston professori. Yhdysvalloissa on vaikuttanut lukuisia teräviä Kierkegaard-tutkijoita. Heistä on mainittava ainakin Louis Mackey (1926–2004), Robert Perkins (1930–), C. Stephen Evans, Sylvia Walsh-Perkins (ent. Walsh, 1937–), Bruce Kirmmse ja David J. Gouwens. Tärkein Kierkegaard-tutkimuskeskus USA:ssa, ja paras Kierkegaard-kirjasto maailmassa, on Howard and Edna Hong Kierkegaard Library, St. Olaf Collegessa, Northfieldissä, Minnesotassa (http://www.stolaf.edu/collections/kierkegaard/). Hongin pariskunta alkoi kerätä kokoelmaa valmistellessaan Kierkegaardin julkaisemattomien tekstien englanninkielistä laitosta (Søren Kierkegaard’s Journals and Papers, osat 1–7. Indiana University Press, Bloomington, 1967–1978). Kokoelma toimi perustana myös pariskunnan vetämässä toisessa suurhankkeessa, Kierkegaardin julkaistujen tekstien kriittisen ja kommentoidun laitoksen laatimisessa (Kierkegaard’s Writings, osat 1–26. Princeton University Press, Princeton, 1978–2000). Kirjaston kokoelmaa on laajennettu jatkuvasti ja sitä pidetään tiiviisti ajan tasalla. Kirjasto jakaa apurahoja ja tarjoaa asunnon vieraileville jatko-opiskelijoille ja tutkijoille. Se järjestää muutaman vuoden väliajoin myös kansainvälisiä konferensseja.


Kierkegaard Suomessa

Jo 1840–1850-luvuilla Kierkegaard mainittiin muutaman kerran J. V. Snellmanin perustamassa Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning -aikakauslehdessä. Kierkegaardin kamppailu kirkkoa vastaan nousi aika ajoin esiin valtionkirkkoon kriittisesti suhtautuneiden opiskelijoiden keskuudessa 1850–1860-luvuilla. 1870–1880-luvuilla hänen ajatteluunsa ja persoonaansa tutustuttiin jo hieman perusteellisemmin Georg Brandesin ja ruotsalaisen Waldemar Rudinin (1833–1921) johdantoteosten välityksellä.

Ensimmäiset Kierkegaard-suomennokset ”Publikaani” ja ”Syntinen nainen” ilmestyivät piispa Gustaf Johanssonin toimittamassa Kansan ystävä -lehdessä Savonlinnassa 1898. Vuonna 1907 ilmestyivät Itsensä koettelemiseksi ja Viettelijän päiväkirja WSOY:n sarjassa Sören Kierkegaardin teoksia. Muita teoksia tässä julkaisusarjassa ei tosin sitten ilmestynytkään. Ensimmäiset suomalaisten kirjoittamat artikkelit Kierkegaardista ilmestyivät 1909, 1911 ja 1913 Vartija- ja Aika-lehdissä. Näihin aikoihin Kierkegaardista näyttävät kiinnostuneen lähinnä teologit ja kirjailijat, muun muassa Volter Kilpi ja V. A. Koskenniemi (1885–1962).

Akateeminen Kierkegaard-tutkimus alkoi Suomessa itsenäistymisen aikoihin. Asialla olivat uskontoon hyvin kriittisesti suhtautunut Rolf Lagerborg (1874–1959) sekä Ibseniä tutkinut kirjallisuustieteilijä Erik Kihlman (1895–1933). Ensimmäinen filosofian alaan kuuluva väitöskirja Kierkegaardista oli Kalle Sandelinin eli Kalle Soraisen (1893–1983) Søren Kierkegaardin persoonallisuusaatteen kehittyminen Tanskan filosofisten virtausten yhteydessä viime vuosisadan alkupuolella (1927). Persoonallisuusaatteella Sorainen tarkoittaa tietoisuutta yksilöllisen, omakohtaisen kokemuksen arvosta sekä persoonallisen elämänkokemuksen kunnioittamista itsessä ja toisissa. Persoonallisuusaate on Soraiselle vastavoima sokealle auktoriteetteihin alistumiselle. Sorainen on omaksunut persoonallisuusaatteen ilmeisesti Harald Høffdingiltä, jolle kyseinen aate oli tärkeä ja joka vieraillessaan Suomessa 1911 oli esitelmöinyt juuri tämän aatteen merkityksestä filosofiassa. Väitöskirjassaan Sorainen tarkastelee persoonallisuusaatteen kehittymistä tanskalaisessa 1800-luvun alun filosofisissa keskusteluissa yhtäältä uskon ja järjen suhteesta, toisaalta etiikasta. Hän osoittaa, kuinka Kierkegaard menee mukaan näihin keskusteluihin persoonallisuusaatetta alun alkaen voimakkaasti painottaen mutta loppujen lopuksi sen kyseenalaistaen. Vaikka persoonallisuusaate on Kierkegaardille tärkeä, joutuu se koetukselle ahdistuksen ja syyllisyyden ilmiöiden edessä. Loppujen lopuksi persoonallisuusaate saa Kierkegardin ajattelussa väistyä absoluuttisen uskonnollisen totuuden ja ehdottoman jumalasuhteen tieltä.

Professori Arvid Grotenfeltin (1863–1941) arvio Soraisen väitöskirjasta oli yleisesti ottaen myönteinen, vaikka hän hieman kritisoikin väitöskirjaa rohkeiden johtopäätösten puutteesta. Akateemista uraa Sorainen ei kuitenkaan onnistunut luomaan, vaikka julkaisikin vielä lukuisia artikkeleita Kierkegaardista ja Høffdingistä. Hän elätti itsensä ja perheensä ruotsin kielen opettajana ja käytti Kierkegaardin tutkimiseen vain loma-aikansa. Akateemisen uran tukkeutumiseen on ilmeisesti vaikuttanut loogisen empirismin rantautuminen Suomeen Eino Kailan (1890–1958) vaikutuksesta. Esimerkiksi 1953 Sorainen haki Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professorin virkaa, mutta Eino Kaila ja Oiva Ketonen (1913–2000) katsoivat hänet, samoin kuin muutkin mannermaiseen filosofiaan kallellaan olleet hakijat, epäpäteväksi. Virka oli täyttämättä vuoteen 1959 saakka, jolloin se myönnettiin Jaakko Hintikalle (1929–). Kansainvälisen Kierkegaard-villityksen kulta-aikoina 1920–1950-luvuilla suomalaisten filosofien kiinnostus jäikin hyvin vähäiseksi, vaikka Juho Hollo oli suomentanut Kierkegaardin pääteoksiin kuuluvat Kuolemansairaus ja Rakkauden teot jo vuosina 1924 ja 1926. Esimerkiksi Eino Kailan näkemys oli, että Kierkegaardin tapaiset ”angst filosofit” olivat lähinnä ”patologisia tapauksia”. Akateemisessa virassa olevista filosofeista vain Erik Ahlman ja kasvatusfilosofi Urpo Harva (1885–1967) tuntuvat ottaneen Kierkegaardin tosissaan. Ahlman käsitteli Kierkegaardin ajatuksia lyhyesti teoksessaan Ihmisen probleemi (1929). Harva esitteli Kierkegaardia sympaattisesti ja laski hänet 15 länsimaisen filosofian klassikon joukkoon oppikirjassaan Suuria ajattelijoita (1957).

Kierkegaard-harrastus oli noina vuosina aktiivisempaa teologien joukossa, vaikkei tälläkään taholla julkaistu juuri lainkaan Kierkegaardia käsittelevää akateemista tutkimusta. Ensimmäinen teologian alaan kuuluva suomalainen erityistutkimus Kierkegaardin ajattelusta on Helge Ukkolan (1921–1993) väitöskirja Eksistoiva ihminen. Ihmisen ongelma Søren Kierkegaardin ajattelussa (1961). Lauri Haikola (1917–1987) ja muut Helsingin yliopiston teologian professorit arvioivat Ukkolan kunnianhimoisen mutta kieltämättä varsin sekavan väitöskirjan kehnoksi. Väitöskirjan ensimmäinen versio hylättiin, toisesta annettiin arvosanaksi lubenter approbatur. Ukkola ei kuitenkaan luopunut Kierkegaardin tutkimisesta vaan julkaisi jo vuonna 1964 teoksen Lähimmäisenrakkaus Søren Kierkegaardin ajattelussa ja myöhemmin useita artikkeleita ja muita kirjoituksia Kierkegaardista. Ukkola päätyi lopulta käytännöllisen filosofian dosentiksi Tampereen yliopistoon, mutta hänen opetustoimintansa ei ollut erityisen hedelmällistä. 1960-luvulla Kierkegaard alkoi joka tapauksessa jo olla passé optimistisen tieteisuskon ja vasemmistolaisen yhteisöllisyyden hallitessa kulttuurielämää. Kuvaavaa on, että Pentti Saarikoski (1937–1983), joka vielä 1950-luvun Nuoruuden päiväkirjoissaan (1984) ylistää Kierkegaardia maasta taivaaseen ja suutelee tämän teosten ”kellastuneita lehtiä”, jo vuonna 1960 moittii Kierkegaardia ”romanttisesta ja koleasta individualismista” ja katsoo, että tämän asenne elämään oli ”romanttinen ja väärä” (Pentti Saarikoski: “Kierkegaardista”, Parnasso, vol. 10, no. 6, 1960, s. 277). Ukkolaa lukuun ottamatta ei 1960- ja 1970-luvuilla Kierkegaard-tutkimusta julkaistu.

1980-luvulla tilanne alkoi parantua. Filosofi Ingmar Pörn (1935–) julkaisi vuosikymmenen alkupuolella kaksi Kierkegaardin ajatuksia eksplikoivaa ja hyödyntävää artikkelia. Teoksessaan Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle, Sokrateesta Marxiin (1985) Esa Saarinen esitteli innostuneesti Kierkegaardin äärimmäistä, irrationaalisen puolelle uskaltautuvaa subjektivismia. Hän kuvaili kuinka Kierkegaardin ajattelussa filosofia vapautui abstraktista teoretisoinnista ja kytkeytyi erottamattomasti eksistoivaan yksilöön. Saarisen teksti juhli tätä autenttiseen eksistenssiin suuntautuvaa, eksistentialismia ennakoivaa projektia.

Vuonna 1990 Kierkegaard pääsi sitten kerta heitolla suomalaisen median parrasvaloihin, kun Saarisen oppilas Heidi Liehu (1967–) väitteli tohtoriksi Kierkegaardin eksistenssitasojen teoriasta ja sen suhteesta Hegelin filosofiaan. Lehdistö ja televisio kiinnostuivat Suomen siihen asti nuorimmasta väittelijästä ja (ainakin joksikin aikaa jossain määrin myös) hänen aiheestaan. Teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto raportoi väitöstapahtumasta Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteelliselle osastolle seuraavaan tapaan: ”22-vuotiaan Heidi Liehun väitöstilaisuus oli harvinainen mediatapahtuma yliopistolla. Ennakkokohun vuoksi tilaisuus oli varmuuden vuoksi siirretty Porthanian saliin II [eli yhteen Helsingin yliopiston suurimmista luentosaleista]. Paikalla olikin tai kävi liki 300 kiinnostunutta kuulijaa, joukossa historiallis-kielitieteellisen osaston ja teologisen tiedekunnan dekaanit, akateemikkoja, emeritusprofessoreita, ylioppilaita, kirjailijoita, taiteilijoita ja toimittajia. Väitöksen alkaessa klo 10.15 televisio- ja videokamerat surisivat, valokuvaajat jatkoivat yhtämittaista ja ajoittain hermostuttavaa räpsyttelyä klo 11.10 asti.” (Filosofian laitoksen arkistot, Helsingin yliopisto.)

Väitöskirjassaan Kierkegaard's Theory of Stages and Its Relation to Hegel (1990) Liehu analysoi Kierkegaardin ihmiskäsitystä ja hänen eksistenssitasojen teoriaansa ja osoittaa kohta kohdalta, kuinka Kierkegaardin teoria suuntautuu Hegelin filosofiaa vastaan. Kierkegaard kääntää Hegelin kritiikin romantikkoja kohtaan tätä itseään vastaan: Hegel näyttäytyy Kierkegaardin teoriassa romanttisena haaveilijana, joka spekulaatioon uppoutuessaan unohtaa konkreettisen, omakohtaisen eksistenssinsä. Asessori Wilhelm, joka Kierkegaardin eksistenssitasojen teoriassa edustaa eettistä eksistenssiä, taas osoittaa, kuinka hegeliläinen Sittlichkeit-aate (näkemys siitä, että yksilön tulee sopeutua olemassa olevan yhteiskunnan siveelliseen järjestykseen) vajoaa loppujen lopuksi eettiseltä tasolta esteettiselle (ks. Kierkegaard: Teokset ja ajatukset). Aistilliset intohimonsa velvollisuuksiksi kääntävä Wilhelm on Liehun tulkinnan mukaan hegeliläisen Sittlichkeit-ihanteen perikuva, mutta samalla Kierkegaardin parodia suoraselkäisestä eettisestä yksilöstä. Asessorin hahmon avulla Kierkegaard saattaa siis naurunalaiseksi hegeliläisen ”eettisen” elämän. Kaikkein kärjistetyintä Kierkegaardin polemiikki Hegeliä vastaan on kuitenkin uskonnollisella tasolla. Kierkegaard asettaa irrationaalisen ja subjektiivisen uskon Hegelistä poiketen kaikkien objektiivisten uskontoinstituutioiden yläpuolelle. Ihminen ei löydä autenttista eksistenssiään antautumalla instituutioille; ainoastaan Jumalalta omakohtaisesti vastaanotettu usko toteuttaa ihmisen äärellisen ja äärettömän, ajallisen ja ikuisen synteesinä. Jumala puolestaan ei suinkaan ole hegeliläinen immanentti henki, joka on olemassa ihmishengen kautta, vaan ihmisestä erillinen transsendentti henki. Opponentin lausunnossaan tunnettu Kierkegaard-tutkija professori Mark C. Taylor (1945–) ylisti Liehun tutkimusta omaperäiseksi, äärimmäisen kunnianhimoiseksi ja poikkeuksellisen idearikkaaksi. Väitöskirjan jälkeen Liehu ei ole kuitenkaan jatkanut Kierkegaard-tutkimuksen parissa, vaan hänen kiinnostuksensa on suuntautunut toisaalle.

1990-luvulla näkyvin ja aktiivisin Kierkegaard-tulkitsija oli epäilemättä kirjailija Torsti Lehtinen (1942–). Lehtinen asui nuorena miehenä pitkään Kööpenhaminassa ja oppi siellä tanskan kielen. Opiskellessaan sitten filosofiaa Helsingin yliopistolla hän kiinnostui eksistentialismista ja liikkeen taustalla vaikuttavasta Kierkegaardista. Lehtinen palasi Kierkegaardin pariin 1980-luvun lopulla. Hän julkaisi nimellä Välisoittoja suomennoksen Joko-tain aloittavasta ”Diapsalmata” aforismikokoelmasta (1988), ensimmäisen suomenkielisen Kierkegaard-elämäkerran Søren Kierkegaard, intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi (1990), suomennoksen Päättävästä epätieteellisestä jälkikirjoituksesta (1992), suomennoksen Vaiheita elämän tiellä aloittavasta ”In vino veritas”-nimisestä Platonin Pitojen parodiasta (1996) ja suomennoksen Pelosta ja vavistuksesta (2001). Lehtinen on esitelmöinyt ahkerasti Kierkegaardista ympäri Suomea ja esitellyt hänen ajatuksiaan tiedotusvälineissä. Kierkegaard on keskeisellä sijalla myös Lehtisen vuonna 2002 julkaisemassa eksistentialistisen filosofian perinnettä kartoittavassa teoksessa Eksistentialismi, vapauden filosofia.

2000-luvun alussa ilmestyi myös muita Kierkegaard-suomennoksia. Kirjallisuudentutkija Olli Mäkinen (1953–) suomensi Toiston (2001) sekä nimellä Mozart-esseet (2002) Joko-taihin kuuluvan laajan esseen esteettisen eksistenssin tasoista Mozartin oopperoiden valossa. Mäkinen väitteli Kierkegaardista Oulun yliopistossa vuonna 2004. Mäkisen väitöskirja Moderni, toisto ja ironia. Søren Kierkegaardin estetiikan aspekteja ja Joseph Hellerin “Catch-22” (2004) tarkastelee yhtäältä Kierkegaardia kirjallisena modernistina ja toisaalta kirjallista modernismia Kierkegaardin ideoiden valossa. Kierkegaardille keskeiset teemat kuten liike, toisto, tasapäistäminen, simulaatio, teeskentely ja ironia liittyvät tiiviisti modernismiin. Mäkinen osoittaa, että Kierkegaardia voidaan tarkastella modernismin edelläkävijänä. Esimerkiksi Joseph Hellerin romaani Me sotasankarit avautuu Kierkegaardin käsitteiden kautta. Mäkisen väitöskirja on julkaistu Internetissä osoitteessa http://herkules.oulu.fi/isbn9514272684/isbn9514272684.pdf.

Filosofi Janne Kylliäinen (1969–) suomensi Filosofiset murut vuonna 2003. Kylliäinen on julkaissut suomeksi myös artikkelin Kierkegaardin poliittisesta ajattelusta sekä artikkelin, jossa Kierkegaardin näkemystä totuuden lähestymisestä verrataan modernin tieteen näkemykseen totuuden lähestymisestä. Englanniksi Kylliäinen on julkaissut artikkeleita kansainvälisissä Kierkegaard-julkaisuissa sekä väitöskirjan. Kylliäinen väitteli Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitoksella 2009. Väitöskirja Living Poetically in the Modern Age. The Situational Aspects of Kierkegaard’s Thought tarkastelee Kierkegaardin eettis-uskonnollista ajattelutapaa ja vertailee sitä rationaalis-tieteelliseen sekä asettaa Kierkegaardin eksistoivan subjektin historialliseen ja sosiaaliseen kontekstiin. Kylliäinen lähtee liikkeelle Kierkegaardin väitöskirjasta Ironian käsitteestä, jossa Kierkegaard hahmottelee, kuinka eettis-uskonnollinen yksilö toteuttaa itseään ”poeettisesti” osana historiallisesti annettua, sosiaalista todellisuutta. Sitten Kylliäinen käy läpi Kierkegaardin pseudonyymisen tuotannon ja osoittaa, että Kierkegaard piti kiinni tästä ihanteesta halki koko tuotantonsa. Väitöskirja pyrkii osoittamaan yhtäältä, että Kierkegaardin ajama ”poeettisen elämän” ihanne on edelleen mielekäs, ja toisaalta, että muun muassa Saarisen ja Liehun tutkimuksista välittyvä kuva Kierkegaardista yhteisöllisen ja historiallisen todellisuuden laiminlyövänä äärisubjektivistina on väärä. Kierkegaardin mukaan yksilön eettis-uskonnollinen tehtävä on ottaa aktiivisesti ja rakentavasti osaa sosiaaliseen ja historialliseen todellisuuteen. Kylliäisen väitöskirja löytyy Internetistä osoitteesta http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-5522-5.

Tunnetummista suomalaisista filosofeista kiinnostusta Kierkegaardia kohtaan on osoittanut Sara Heinämaa (1960–). Artikkelissaan ”The Background of Simone de Beauvoir’s Metaphysical Novel: Kierkegaard and Husserl” (2006) Heinämaa väittää, että de Beauvoir löysi oman ”systemaattista filosofiaa” vastustavan tapansa harjoittaa filosofiaa juuri Kierkegaardin avulla. Heinämaa hahmottelee myös yhtymäkohtia Kierkegaardin ja Husserlin metodien välillä: kummatkin tarkastelevat yksilöllisen olemassaolon mahdollisuuksia subjektin näkökulmasta ja objektiivisen todellisuuden sulkeistaen.

Kierkegaardin ajattelun teologista puolta on Suomessa viime vuosina tutkinut Olli-Pekka Vainio (1976–). Vainio alleviivaa, että Kierkegaard sitoutuu ajattelussaan suuressa määrin perinteiseen kristilliseen dogmatiikkaan: hänen näkemyksensä ihmisestä ja ihmiselämän päämäärästä seurailee perinteistä kristillistä käsitystä – joskin usein varsin omintakeisella ja luovalla tavalla. Vainio on kartoittanut Kierkegaardin ajatusten dogmaattista taustaa artikkelissaan “Fides qua, fides quae? Søren Kierkegaard ja uskon propositionaalinen sisältö” (2003) sekä kirjassaan Sören Kierkegaardin teologia (2004). Hän on julkaissut Kierkegaardia käsitteleviä artikkeleita myös ulkomaisissa teologisissa julkaisuissa.

Tunnetummista suomalaisista teologeista Kierkegaardin ajattelua on käsitellyt Risto Saarinen (1959–), joka kirjassaan God and the Gift. An Ecumenical Theology of Giving (2005) hyödyntää ja kehittelee Kierkegaardin Rakkauden teoissa esittämiä näkemyksiä inhimillisen ja jumalallisen rakkauden eroista.

Voidaan siis todeta, että Kierkegaardia on viime vuosina tutkittu Suomessa monipuolisesti ja laajalla rintamalla, vaikka tutkijoiden joukko onkin ollut melko pieni. Myös Kierkegaard-suomennoksia on julkaistu suhteellisen paljon. Suomennoksia on lähivuosina luvassa myös lisää: Kuolemansairaudesta ja Rakkauden teoista ilmestyy uudet suomennokset ja Kristinuskon harjoittaminen julkaistaan ensimmäistä kertaa suomenkielisinä.


Kierkegaard-reseptiota käsittelevää kirjallisuutta

Kierkegaard in Post/Modernity (1995). (Toim. Martin J. Matuštík & Merold Westphal.) Indiana University Press, Bloomington.
 – Esseekokoelma, joka kartoittaa Kierkegaardin vaikutusta 1900-luvun mannermaiseen filosofiaan.

Kierkegaard’s International Reception, osa 1–3 (Kierkegaard Research: Sources, Reception and Resources, osa 8) (2009). (Toim. Jon Stewart.) Ashgate, Farnham.
– Kolme paksua nidosta käsittävä korkeatasoisten artikkeleiden kokoelma. Osa 1 kattaa Pohjois- ja Länsi-Euroopan; osa 2 Etelä-, Keski- ja Itä-Euroopan; osa 3 muun maailman.

Kierkegaard Research (Bibliotheca Kierkegaardiana, osa 15) (1985). (Toim. Niels Thulstrup ja Maria Mikulová Thulstrup.) C.A. Reitzel, Kööpenhamina.
– Edellisessä Kierkegaard-käsikirjastossa ilmestynyt, hieman suppeampi artikkelikokoelma.

Malik, Habib C. (1997). Receiving Søren Kierkegaard: The Early Impact and Transmission of His Thought. Catholic University of America Press, Washington, D.C.
– Erinomainen esitys varhaisesta Kierkegaard-reseptiosta ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Poole, Roger (1997). ”The Unknown Kierkegaard: Twentieth-Century Receptions”. The Cambridge Companion to Kierkegaard. (Toim. Alastair Hannay ja Gordon D. Marino.) Cambridge University Press, Cambridge.
– Roger Poolen näkökulma Kierkegaard-reseptioon: vasta postmoderni, dekonstruktiivinen lukutapa tekee Kierkegaardille oikeutta.

Kierkegaard-reseptiota Suomessa käsitteleviä tekstejä

Kylliäinen, Janne (2009). ”Finland: The Kierkegaard Reception in Finland”. Teoksessa Jon Steward (toim.), Kierkegaard’s International Reception. Tome 1: Northern and Western Europe (Kierkegaard Research: Sources, Reception and Resources, osa 8). Ashgate, Farnham. 197–217.
– Tämän artikkelin pohjana toiminut, tuorein ja perinpohjaisin suomalaista reseptiota käsittelevä artikkeli.

Sorainen, Kalle (1957). “Kierkegaard och Finland”. Kierkegaardiana, vol. 2, 1957. 61–69.
– Varhaisin suomalaista reseptiota käsittelevä artikkeli.

Sorainen, Kalle (1985). “Finnland”. Teoksessa Niels Thulstrup & Maria Mikulová (toim.) Kierkegaard Research (Bibliotheca Kierkegaardiana, vol. 15). C.A. Reitzel, Kööpenhamina. 125133.
– Soraisen myöhempi selonteko.

Ukkola, Helge (1961). Eksistoiva ihminen. Ihmisen ongelma Søren Kierkegaardin ajattelussa (Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja, vol. 71). Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, Helsinki.
– Ukkolan väitöskirja sisältää mielenkiintoisen katsauksen suomalaiseen reseptioon (sivut 20–22).

Ukkola, Helge (1973). Romantiikan vanavedessä: eksistentialismi, ekspressionismi (Acta universitatis Tamperensis, vol. 150). Tampereen yliopisto, Tampere.
– Ukkolan myöhempi selonteko, sivut 147–150.

Suomalaista Kierkegaard-tutkimusta

Ahlman, Erik (1924). “Sören Kierkegaard: Kuolemansairaus”. Valvoja-Aika, vol. 2, 1924. 218–221.
– Ahlmanin kirja-arvostelu Juho Hollon suomennoksesta.

Eilittä, Leena (1999). Approaches to Personal Identity in Kafka's Short Fiction: Freud, Darwin, Kierkegaard (Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia, Series Humaniora, vol. 302). Academica Scientiarum Fennica, Helsinki.
– Kirjallisuudentutkija Eilittä käsittelee väitöskirjassaan Kierkegaardin vaikutusta Kafkaan.

Elovaara, Raili (1976). The Problem of Identity in Samuel Beckett’s Prose: An Approach from Philosophies of Existence (Annales Academiae scientiarum Fennicae, Dissertationes humanarum litterarum, vol. 8). Suomalainen tiedeakatemia, Helsinki.
– Elovaaran kirjallisuustieteellinen väitöskirja tarkastelee myös Kierkegaardin ajatuksia ja niiden vaikutusta Beckettiin.

Eronen, Annika (2003). “Etiikan ja uskonnollisen tiedon luonne Wittgensteinin ja Kierkegaardin mukaan”. Teoksessa Petri Räsänen & Marika Tuohimaa (toim.), Filosofinen tieto ja filosofin taito (Acta Philosophica Tamperiensis, vol. 2). Tampere University Press, Tampere. 347–355.
– Filosofi Erosen artikkeli on ainoa suomenkielinen Kierkegaardin ja Wittgensteinin ajatuksia vertaileva teksti.

Heinämaa, Sara (2006). ”The Background of Simone de Beauvoir’s Metaphysical Novel: Kierkegaard and Husserl”. Teoksessa Floora Ruokonen & Laura Werner (toim.), Visions of Value and Truth: Understanding Philosophy and Literature (Acta Philosophica Fennica, vol. 79). Societas Philosophica Fennica, Helsinki. 175–190.
– Artikkeli hahmottelee Kierkegaardin vaikutusta de Beauvoirin filosofiaan ja Kierkegaardin ja fenomenologisen menetelmän yhtymäkohtia.

Kihlman, Erik (1921). Ur Ibsen-dramatikens idéhistoria. Söderström, Helsinki.
– Kirjallisuustutkija Kihlmanin väitöskirja selvittelee laajalti Kierkegaardin vaikutusta Ibseniin.

Kivelä, Jyrki (1996). Uskon filosofit: Hume, Hamann, Kierkegaard. Lisensiaattityö. Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian laitos.
– Mielenkiintoisia aatehistoriallisia yhteyksiä kartoittava, selkeästi kirjoitettu filosofinen tutkimus.

Kylliäinen, Janne (2005). “Kierkegaardin (anti)poliittinen ajattelu”. Tiede & edistys, vol. 30, nro. 3, 2005, 140–157.
– Ainoa Kierkegaardin poliittista ajattelua käsittelevä suomenkielinen artikkeli.

Kylliäinen, Janne (2008). ”Kierkegaard on Faith, Love and Equality”. Teoksessa Roman Králik et al. (toim.), Kierkegaard and Christianity (Acta Kierkegaardiana, vol. 3). Kierkegaard Circle, Toronto & Kierkegaard Society, Šaľa. 164–172.
– Artikkeli tarkastelee Kierkegaardin käsitystä intohimoista ja siitä, kuinka tasa-arvolle käy partikulaarisen uskon ja universaalin lähimmäisenrakkauden puristuksessa.

Kylliäinen, Janne (2009). ”Kierkegaardin kriittinen kristillinen realismi”. Ajatus. Suomen filosofisen yhdistyksen vuosikirja, vol. 66, 2009. Suomen filosofinen yhdistys, Helsinki. 61–97.
– Artikkeli tarkastelee, kuinka totuutta lähestytään yhtäältä tieteessä, toisaalta uskonnollisessa elämässä.

Kylliäinen, Janne (2009). Living Poetically in the Modern Age. The Situational Aspects of Kierkegaard’s Thought (Philosophical Studies from the University of Helsinki, 24). Helsingin yliopiston filosofian laitokset, Helsinki.
– Väitöskirja, jonka teemoina ovat eksistenssin historiallinen ja sosiaalinen situationaalisuus sekä uskonnollisen ja filosofisen ajattelun suhde.

Kylliäinen, Janne (2010). ”Phaedo and Parmenides: Eternity, Time, and the Moment, or From the Abstract Philosophical to the Concrete Christian”. Teoksessa Jon Stewart & Katalin Nun (toim.), Kierkegaard and the Greek World. Tome 1: Socrates and Plato (Kierkegaard Research: Sources, Reception and Resources, osa 2). Ashgate, Farnham. 45–71.
– Artikkeli tarkastelee, kuinka Kierkegaard kehitteli aikakäsitystään Platonin Faidon- ja Parmenides-dialogien pohjalta.

Lagerborg, Rolf (1916). “I vad mån är Sören Kierkegaard egnad att stöda känslosamma riktningar på det religiösa området?” Festskrift tillägnad Vitalis Norström. Wettergren & Gerber, Göteborg.
– Kautta aikojen ensimmäinen tieteellinen artikkeli Kierkegaardista. Tekijänä vakaumuksellinen ateisti.

Lagerborg, Rolf (1922–1923). “Synpunkter på Sören Kierkegaard”. Arkiv för psykologi och pedagogik, vol. 1, Uppsala 1922, 185202; vol. 2, Uppsala 1923, 174–187.
– Lagerborg tarkastelee Kierkegaardia esimerkkinä sairaalloisesta uskonnollisesta sielunilmiöstä.

Lehtinen, Torsti (1990). Søren Kierkegaard, intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi. Kirjapaja, Helsinki.
– Ainoa suomenkielinen Kierkegaard-elämäkerta. Samalla johdanto Kierkegaardin ajatteluun.

Lehtinen, Torsti (1990). “Paradoksin käsite Søren Kierkegaardin ajattelussa”. Teologinen aikakauskirja, vol. 102, no. 1, 1997, 11–25.
– Yleiskatsaus ”paradoksin” käsitteen eri merkityksiin paradoksaalisuuden eri ilmenemismuotoihin Kierkegaardin ajattelussa.

Liehu, Heidi (1989). Søren Kierkegaardin teoria ihmisen eksistensitasoista (Helsingin yliopiston filosofian laitoksen julkaisuja, vol. 2.). Helsingin yliopisto, Helsinki
– Liehun gradu: raikas yleisesitys eksistenssitasojen teoriasta. Selkeämpi ja helpommin avautuva kuin väitöskirja.

Liehu, Heidi (1990). Kierkegaard’s Theory of Stages and Its Relation to Hegel (Acta Philosophica Fennica, vol. 47). Societas Philosophica Fennica, Helsinki.
– Liehun väitöskirja: Kierkegaardin eksistenssitasojen ja Hegelin filosofisen systeemin temaattinen vertailu.

Linnove, Heikki (1908). “Piirteitä Sören Kierkegaardin elämänkatsomuksesta”. Aika, vol. 2, 1908. 862–868 ja 917–922.
– Ensimmäinen suomalainen Kierkegaardia ja hänen ajatteluaan esittelevä artikkeli.

Mäkinen, Olli (2004). Moderni, toisto ja ironia. Søren Kierkegaardin estetiikan aspekteja ja Joseph Hellerin “Catch-22” (Acta Universitatis Ouluensis, Series B, vol. 55). Oulun yliopisto, Oulu.
– Mäkisen kirjallisuustieteen alaan kuuluva väitöskirja: Kierkegaard kirjallisen modernismin edelläkävijänä.

Pörn, Ingmar (1981). “On the Dialectic of the Soul: An Essay on Kierkegaard”. Teoksessa Ingmar Pörn (toim.), Essays in Philosophical Analysis (Acta Philosophica Fennica, vol. 32). Societas Philosophica Fennica, Helsinki. 198–210.
– Kierkegaardista inspiroitunutta analyyttistä mielenfilosofiaa filosofilta, jonka kiinnostus Kierkegaardiin heräsi jo 1950-luvulla.

Pörn, Ingmar (1984). “Kierkegaard and the Study of the Self”. Inquiry no. 27, 1984. 199–205.
– Kierkegaardista inspiroitunutta analyyttistä mielenfilosofiaa.

Saarinen, Risto (2005). God and the Gift. An Ecumenical Theology of Giving. Unitas Books. Collegeville: The Liturgical Press 2005.
– Hyödyntää Kierkegaardia tarkastellessaan Jumalan armon ja rakkauden luonnetta.

Sandelin, (Sorainen), Kalle (1927). Søren Kierkegaardin persoonallisuusaatteen kehittyminen Tanskan filosofisten virtausten yhteydessä viime vuosisadan alkupuolella. Satakunnan kirjateollisuus, Pori.
– Soraisen yhä lukemisenarvoinen väitöskirja. Toimii myös hyvänä johdantona Kierkegaardin ajatusten aatehistorialliseen taustaan tanskalaisessa keskusteluissa etiikasta sekä uskon ja järjen suhteesta.

Sandelin, (Sorainen), Kalle (1927). “Geijerin ja Kierkegaardin persoonallisuusaate”. Ajatus. Filosofisen yhdistyksen vuosikirja, vol. 2, 1927. 131–140.
– Väitöskirjan aihepiiriin liittyvä artikkeli kahdesta pohjoismaisesta suunnannäyttäjästä.

Sorainen, Kalle (1943). “Kierkegaard kasvattajana”. Kasvatus ja koulu, vol. 23, 1943. 173–179.
– Kierkegaardin kasvatusfilosofisten aatteiden tarkastelua.

Sorainen, Kalle (1944). “Kierkegaard och Høffding”. Eros och Eris. Kulturessäer tillägnade professor Rolf Lagerborg. (Toim. Westermarck yhdistys.) Söderström, Helsinki. 266–285.
– Essee kahdesta Soraisen sydäntä lähinnä olleesta filosofista, joiden välillä oli myös aatehistoriallinen side.

Sorainen, Kalle (1952). “Kierkegaard und Leibniz”. Ajatus. Filosofisen yhdistyksen vuosikirja, vol. 17, 1952. 177–186.
– Aatehistoriallista tutkimusta.

Ukkola, Helge (1961). Eksistoiva ihminen. Ihmisen ongelma Søren Kierkegaardin ajattelussa (Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja, vol. 71). Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, Helsinki.
– Ukkolan, laajaa lukeneisuutta osoittava, mutta hieman sekava väitöskirja.

Ukkola, Helge (1964). Lähimmäisenrakkaus Søren Kierkegaardin ajattelussa (Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja, vol. 75). Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, Helsinki.
– Tutkielma Kierkegaardin Rakkauden teoista ja hänen ajattelunsa sosiaalisesta puolesta.

Vainio, Olli-Pekka (2003). “Fides qua, fides quae? Søren Kierkegaard ja uskon propositionaalinen sisältö” Teologinen aikakauskirja, vol. 108, no. 3, 2003. 215–224.
– Vainio argumentoi, että Kierkegaard ei ajattele, että uskon sisältö voi olla mitä vain, jos vain asenne on oikea. Kierkegaard pitäytyy melko perinteisiin kristillisiin ratkaisuihin ja käsitteellisiin määrittelyihin, vaikka korostaakin asenteen olennaista merkitystä.

Vainio, Olli-Pekka (2004). Sören Kierkegaardin teologia. Kirjapaja, Helsinki.
– Johdanto Kierkegaardin ajattelun teologiseen perustaan.