Platon: Teokset

Eero Salmenkivi (julkaistu 30.6.2010, muokattu 24.9.2014)

Tässä artikkelissa esitellään Platonin teokset ja niiden keskeiset ajatukset. Artikkelissa Platon käsitellään Platonia ja hänen ajatteluaan yleisemmin.
  1. Teosten ajoituksesta ja jaottelusta
  2. Teokset osa 1
  3. Teokset osa 2
  4. Teokset osa 3
  5. Valtio, Teokset osa 4
  6. Teokset osa 5
  7. Lait, Teokset osa 6
  8. Teokset osa 7
  9. Suositeltavaa jatkolukemista
  10. Internet-lähteet



Teosten ajoituksesta ja jaottelusta

Onneksemme kaikki antiikissa mainitut Platonin teokset ovat säilyneet. Syynä on luultavasti se, että Platonin kuoleman jälkeen Akatemiassa muodostui Platonin teosten standardilaitos, jonka kopioimisesta ja oikeellisuudesta Akatemia huolehti. Platonin teosten kokoelma, Corpus Platonicum, sisältää 34 antiikissa aitoina pidettyä dialogia, Sokrateen puolustuspuheen, 13 kirjettä sekä kuusi lyhyttä, jo antiikissa epäperäisinä pidettyä dialogia ja epäperäisen kokoelman määritelmiä. Viimeksi mainittu ei esiinny Platonin suomennetuissa Teoksissa. Näiden lisäksi muita tunnettuja epäperäisiä tekstejä ovat kaksi muuta kirjettä, 32 epigrammia sekä seitsemän säkeen pituinen heksametrikatkelma ja kokoelma käsitteellisiä luokituksia Diogenes Laertioksen (n. 200 jaa.) teoksessa Merkittävien filosofien elämät ja opit (3, 80–109).

Platonin kirjoitukset ovat dialogi-muotoisia. Ne jaetaan käsikirjoitustraditiossa tetralogioiksi, nelikoiksi. Jako liitetään yleensä ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan alkupuoliskolla vaikuttaneeseen Thrasyllukseen, mutta hänen ratkaisunsa on luultavasti perustunut vanhempaan käytäntöön. Tetralogia-jaon perusteet ovat mutkikkaita ja nykyään osin epäselviä, ja ne painottuvat enemmän dialogien draamalliseen kuin filosofiseen sisältöön. Suomennosten lukijan kannalta merkittävämpi jäsentelyperuste on Henricus Stephanuksen (Henri Estienne, 1528–1598) vuonna 1578 julkaisema kolmiosainen editio Platonin teoksista, jossa kreikankielisen tekstin vieressä on Johannes Serranuksen (Jean de Serres, 1540–1598) latinannos. Tälle editiolle perustuu nykyään hyvin yleisesti käytetty tapa viitata Platonin teoksiin ns. Stephanus-numeroilla, joissa ko. edition sivunumeroiden lisäksi esiintyvät sivun jakautumista osoittavat kirjaimet a-e. Nämä numerot on merkitty myös suomennettuihin Teoksiin, joiden järjestys (I–VII) ei noudata tetralogia-jakoa vaan väljästi erästä näkemystä kirjoitusten ajoituksesta.

Kysymys teosten ajoituksesta liittyy usein kysymykseen niiden aitoudesta. Molemmista kysymyksistä alkoi kiivas keskustelu 1800-luvulla. Yksityiskohtien ja yksittäisten dialogien osalta nämä kiistat jatkuvat edelleen, vaikka joistain kysymyksistä on saavutettu yksimielisyys. Aitouden osalta voi yksinkertaistaen sanoa, että suomennosten osissa I–VI julkaistuja dialogeja pidetään varsin yleisesti aitoina. Sen sijaan kaikkien suomennosten osassa VII julkaistujen tekstien aitoutta on vakavasti epäilty. Aitoina näistä on viime vuosikymmeninä pidetty lähinnä laajempaa Hippias-dialogia (suppeampaa Teosten I osassa suomennettua dialogia pidetään nykyisin yleisesti aitona), Alkibiades I:tä, 7. kirjettä ja Kleitofonia. Tärkeä käsitteellinen avaus aitoutta koskevassa tutkimuksessa on suomalaisen Holger Thesleffin (1982, 94–96, 204–205) ajatus ns. semi-autenttisuudesta. Platonin tekstit syntyivät aktiivisen Akatemiassa tapahtuneen suullisen tutkimuksen ja opetuksen ohessa. Platonin ympärillä oli paljon oppilaita ja ystäviä, jotka opettelivat filosofiaa ja pohtivat ja samoja kysymyksiä kuin hän. Siten on hyvin todennäköistä, että Platon käytti kirjoittamisessa apunaan näitä henkilöitä. Vastaavasti jotkin meille säilyneistä, varsinkin ns. epäaitoina pidetyistä teksteistä voivat koostua heidän filosofisista pohdinnoistaan ja jopa harjoitustehtävistään. Ajoitusta koskeva yksimielisyys koskee ns. myöhäisten dialogien ryhmää. Lewis Campbellin 1860-luvulla aloittamien ja nykyään monimutkaisiin tietokoneistettuihin tekniikkoihin perustuvan tilastollisen tyylitutkimuksen, luotettavien ulkoisten viitteiden sekä sisällöllisen analyysin perustalta voidaan pitää varmana, että Timaios, Kritias, Sofisti, Valtiomies, Filebos ja Lait ovat Platonin viimeiset dialogit. Näiden keskinäinen järjestys on epävarma, joskin yksimielisyys vallitsee siitä, että Lait on hänen viimeinen teoksensa.

On tavallaan ironista, että juuri Platonin kaikki kirjalliset teokset ovat säilyneet. Platonin filosofia oli nimittäin ensisijaisesti suullista; kirjoitettuun kieleen hän suhtautui hyvin varauksellisesti. Kirjoitetun kielen heikkous on siinä, ettei sen kanssa voi keskustella. Jos kirjoitetulle tekstille esittää kysymyksen, "on vastauksena juhlallinen hiljaisuus" (Faidros 275d). Platonin mukaan kirjoitetut sanat ovat vain apuvälineitä sen muistamiseksi, mitä kirjoitus koskee (Faidros 275c–d). Platonin kirjoitusten suunnattoman filosofisen painoarvon vuoksi jo tämä on sinänsä hyvin paradoksaalista. Kaikkien aikojen filosofinen kirjoittaja esiintyy kirjoituksen vannoutuneena vastustajana. Koko tarina on kuitenkin vielä paljon hurjempi:

”Kaikista tähänastisista ja tulevista kirjoittajista, jotka väittävät tuntevansa ne asiat joita minä vakavassa mielessä tutkin ja esittävät ne joko minulta tai muilta kuuleminaan tai itse löytäminään, voin sanoa tämän verran: minun mielestäni he eivät voi ymmärtää asiasta yhtään mitään. Näistä aiheista en itse ole kirjoittanut tutkielmaa enkä tule koskaan kirjoittamaankaan. Niitä on nimittäin mahdoton kuvata sanallisesti niin kuin muita tiedonaloja.” (7. kirje, 341c.)

Platon kritisoi kirjoitusta erityisesti Faidroksessa ja 7. kirjeessä, mutta puhutun kielen ensisijaisuus on ilmeistä monissa muissakin dialogeissa. Myös laajasti tutkittu ja edelleen avoin kysymys, miksi Platon kirjoitti dialogeja, houkuttelee vastausta, että tavanomainen kirjoitettu kieli ei tavoita sitä, mihin Platon filosofiassaan pyrki.


Teokset osa 1

Platonin suomennettujen Teosten dialogien ensimmäinen osa sisältää pääasiassa lyhyitä dialogeja, jotka yleensä päättyvät aporiaan eli neuvottomuuteen. Tämä tarkoittaa sitä, että käsiteltyä kysymystä, esimerkiksi etsittyä määritelmää, ei ainakaan tekstin ilmitasolla saada ratkaistuksi tyydyttävällä tavalla. Osa I alkaa Sokrateen puolustuspuheella. Se ei ole jäljennös siitä, mitä Sokrates aikanaan puhui, vaan Platonin kuvaus Sokrateen filosofisen kutsumuksen toteuttamisesta ja sen hyvästä vaikutuksesta koko Ateenalle. Tekstin ehkäpä kuuluisin kohta esittää, että ”ihmisen suurin hyvä on puhua päivästä päivään hyveestä ja siitä kaikesta, mikä on ollut aiheena kuulemissamme keskusteluissa ja silloin kun olen tutkistellut itseäni ja muita, ja että elämä ilman tätä tutkistelua ei ole elämisen arvoista” (Apologia 38a). Pieni dialogi Kriton jatkaa siitä, mihin Apologia jäi, ja esittää roolihenkilö Sokrateen filosofisen perustelun sille, miksi hän ei ystävien ja vihamiesten toiveiden mukaisesti paennut vankilasta vaan alistui kuolemantuomioon.

Seuraava dialogi Lakhes käsittelee rohkeutta ja nuorison kasvatusta hyveeseen. Sokrateen keskustelukumppaneina ovat kuuluisat kenraalit Lakhes ja Nikias, joista edellinen oli tunnettu rohkeudestaan ja jälkimmäinen varovaisuudestaan. Seuraavana on lyhyempi Hippias-dialogi, joka käsittelee kyvykkyyttä kilpailullisessa asetelmassa. Dialogissa operoidaan kiinnostavasti esimerkiksi tahallisuuden käsitteen moniselitteisyydellä ja päädytään paradoksaaliseen tulokseen, että on parempi toimia väärin tahallaan kuin vahingossa. Seuraavassa dialogissa, Ionissa, Sokrateen keskustelukumppanina on vaeltava runonlausuja Ion ja aiheena runoilijoiden jumalainen innoitus, inspiraatio. Sokrates selittää Ionin kykyä seuraavasti:

”Se, että pystyt hyvin käsittelemään Homerosta, ei johdu ammattitaidosta, kuten äsken sanoin. Sinut panee liikkeelle jumalallinen voima, samantapainen kuin siinä kivessä, jota Euripides nimittää magnesialaiseksi mutta tavalliset ihmiset Herakleen kiveksi. Tämä kivi vetää puoleensa rautarenkaita, mutta lisäksi siitä siirtyy voimaa renkaisiin niin että ne kykenevät itse kiven tavoin vetämään puoleensa muita renkaita. Rautarenkaat saattavat tällä tavoin tarttua toisiinsa pitkäksi ketjuksi, ja kaikkiin niihin siirtyy voimaa tuosta kivestä. Samalla tavalla runotar antaa itse joillekuille innoituksen, ja kun innoittuneet tartuttavat haltioitumisen toisiinkin, heistä syntyy ketju.” (Ion 533d-e.)

Euthyfronissa nimihenkilö on oman käsityksensä mukaan uskonnollisten asioiden erityisasiantuntija. Sokrates tosin osoittaa väitteen vähintäänkin kyseenalaiseksi. Matkan varrella hän esittää 1900-luvunkin uskonnonfilosofiaa vauhdittaneen kysymyksen: ”Mietihän tätä: rakastavatko jumalat hurskasta siksi että se on hurskasta, vai onko se hurskasta siksi että jumalat rakastavat sitä?” (Euthyfron 10a.) Kharmideessa päähenkilö, joka on Platonin sukulainen, puolestaan esitetään tutkittavan hyveen ruumiillistumana. Kyseessä on sōfrosynē, jonka voi kääntää järkevyydeksi tai maltillisuudeksi. Se oli nimenomaan ylhäisille nuorukaisille tärkeä hyve.

Lysiksessä puolestaan Sokrates keskustelee nimihenkilön ja hänen ystävänsä Meneksenoksen kanssa ystävyyden eri muodoista. Suomennettujen Teosten ensimmäisen osan viimeisenä dialogina on aporiaan päättyvä mutta huomattavan loistelias ja moniulotteinen Protagoras-dialogi. Se sisältää kiinnostavan kuvauksen 400-luvun kuuluisimman sofistin Protagoraan ajatuksista. Sofistiikan lisäksi se käsittelee hyvettä ja sen oppimista, kulttuuria ja eettistä hedonismia.


Teokset osa 2

Suomennettujen Teosten toisen osan aloittaa Gorgias, joka ajoituksesta suhteessa Protagoraaseen keskustellaan kiivaasti, koska näissä dialogeissa otetut kannat – erityisesti suhteessa hedonismiin – poikkeavat toisistaan. Gorgias on yksi Platonin tunnetuimmista dialogeista. Koska sen konteksti on puhetaito, Sokrateen elenkhokset eli kumoamiset ovat poikkeuksellisen korostuneessa roolissa. Sisällöllisesti tämä dialogi sisältää sokraattisen etiikan ydinkannat sekä vahvimpia vetoomuksia hyveellisen elämän puolesta koko Platonin tuotannossa.

”Ja nyt minun on pyydettävä, ystävyyden nimessä Kallikles, älä kuvittele että sinun pitää laskea leikkiä minun kanssani, älä vastaa mitä sylki suuhun tuo äläkä vastoin sitä mitä ajattelet; äläkä myöskään pidä minun sanojani leikinlaskuna. Sinä huomaat kyllä mitä tämä keskustelu koskee, sehän koskee kysymystä joka ei voi olla askarruttamatta vähäjärkisintäkin ihmistä enemmän kuin mikään muu, kysymystä siitä miten meidän tulee elää.“ (Gorgias 500b-c.)

Dialogi päättyy myyttiin sielun kohtalosta kuoleman jälkeen.

Seuraavaa dialogia, Menonia, on joskus pidetty pienoismallina Platonin dialogien kehityksestä. Kymmenkunta ensimmäistä Stephanus-sivua tarkastelee hyveen oppimista ja määrittelyä elenkhoksen avulla. Dialogin keskivaiheilla Menon kuitenkin asettuu vastahankaan ja dialogissa esitellään kuuluisa paradoksi:

"MENON Miten sinä muka aiot tutkia sellaista, mistä et lainkaan tiedä mitä se on? Millaista tavoittelet, kun etsit sellaista, mitä et tunne? Ja jos löydät sen, mistä tunnistat sen juuri siksi, mistä et mitään tiedä?
SOKRATES Ymmärrän kyllä mitä yrität sanoa. Huomaatko vetoavasi tunnettuun eristiseen käsitykseen, ettei ihminen voi tutkia enempää sitä minkä tietää kuin sitäkään mitä ei tiedä? Miksi hän näet sellaista tutkisi minkä tietää, sehän on hänelle jo tuttua, eikä tutkiminen siis ole tarpeen. Sitä mitä hän ei tiedä, hän ei voi tutkia, koska ei tiedä, mitä tutkii." (Menon 80d–e.)

Sokrates vastaa tähän haasteeseen esittämällä myyttisen kertomuksen sielun kuolemattomuudesta ja siitä, että kaikki oppiminen on mieleenpalauttamista. Hän näyttää, että väite pitää paikkansa osoittamalla, että oppimaton orja osaa pelkästään hänelle osoitettujen kysymysten pohjalta konstruoida kaksinkertaisen neliön. Tämän jälkeen Sokrates esittelee uuden filosofisen menetelmän, jonka käyttö ei perustu keskustelukumppanilta saatuun vastaukseen vaan jonkin väittämän olettamiseen. Tämä ns. hypoteettinen menetelmä esiintyy eri muodoissa useissa myöhemmissä dialogeissa. Menetelmän tulkinnan yksityiskohdista ei vallitse tutkimuksessa yksimielisyyttä, mutta sen on melko yleisesti ajateltu olevan sukua antiikin geometrian analyysin ja synteesin menetelmälle.

Meneksenos on yksi oudoimpia Platonin dialogeista. Lyhyen kehysdialogin ympäröimänä se sisältää Sokrateen esittämän hautajaispuheen. Sokrates esittää puheen olevan Perikleen rakastajattaren Aspasian käsialaa. Monista syistä vaikuttaa erittäin todennäköiseltä, että kyseessä on jonkinlainen parodia, esimerkiksi osa historiallisista viitteistä vaikuttaa ajallisesti ristiriitaisilta. Luultavasti dialogi on osa Platonin retoriikkaan kohdistamaa kritiikkiä.

Euthydemos on Platonin hauskin dialogi. Sokrates kohtaa veljekset Euthydemoksen ja Dionysodoroksen, jotka ovat eristikkoja, ammattimaisia kilpaväittelijöitä. Heidän argumentaationsa pyörityksessä totuudella tai argumenttien kohdallisuudella ei ole sijaa. Loogisen hullunmyllyn seassa kuitenkin pilkahtaa vakavia filosofisia kysymyksiä. Ehkä tärkein niistä on kysymys filosofian, sofistiikan ja eristiikan suhteista. Argumentaatiota voi selvästi käyttää kilpailemiseen ja temppuiluun, mutta mitä kaikkea vaaditaan, että se olisi jotain muuta?

Teosten toisen osan viimeinen dialogi Kratylos on kielifilosofinen dialogi, joka käsittelee nimien oikeellisuutta. Osa keskustelusta koskee tätä siinä naiivissa mielessä, onko jokin äänneyhdistelmä jonkin merkityksen luonnollinen vastine. Kuten dialogissa esitetään, eri kielten olemassaolo on vahva argumentti tätä positiota vastaan, vaikka sitä ei antiikissa pidetty yhtä hämmentävänä ajatuksena kuin nykyään. Vakavampi kysymys on, onko myös se todellisuuden rakenne, josta kieli puhuu, jossain mielessä konventionaalisesti valittavissa. Suuri osa dialogin sisällöstä lähestyy näitä kysymyksiä etymologioiden kautta. Tutkimuksessa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, pitäisikö nämä etymologiat ottaa joltain osin vakavasti. Joka tapauksessa niiden kääntäminen on ymmärrettävästi ollut haastava tehtävä.


Teokset osa 3

Teosten 3. osan aloittavat dialogit Faidon ja Pidot. Kumpaakin voi pitää sekä Sokrateen henkilökuvan loistavana kirjallisena kuvauksena että Platonin ideoita koskevan ajattelun esityksenä. Faidon kertoo keskustelusta, joka päättyy Sokrateen kuolemaan. Kuolema ja sen pelkääminen muodostaa dialogin kontekstin. Se koostuu väljästi neljästä todistuksesta, jotka osoittavat sielun olevan kuolematon. On varsin epäselvää, mitä nämä todistukset loppujen lopuksi osoittavat tai mitä Platon uskoi niiden osoittavan. Todistusten kuluessa esitetään hieman Menonista poikkeava käsitys sekä hypoteettisen tutkimuksen menetelmästä että oppimisesta mieleenpalauttamisena. Faidonissa jälkimmäisen ajatusmallin painopiste näyttää olevan käsitteenmuodostuksessa ja se liitetään suoraan oppiin ideoista. Argumentin ytimessä on yhtäläisyyden käsite. Yksinkertaistaen: erotuksena yhtäläisyydestä sinänsä aistittavien olioiden välinen yhtäläisyys on aina jotenkin vaillinaista, mutta tämän käsittämiseksi meillä täytyy olla aistimisesta riippumaton tapa tavoittaa yhtäläisyys sinänsä. Tämä tapahtuu palauttamalla mieleen sielun ennen syntymää kohtaama todellisuus. (Faidon 73b-76d.) Myös tämä dialogi päättyy myyttiin sielun kohtalosta kuoleman jälkeen.

Pidoissa puolestaan kuvataan juomajuhlaa (symposion), jossa pidetään puheita rakkaudelle. Sokrates esiintyy kaikin puolin elämän keskellä. Hänen omaa puhettaan ympäröivät kiinnostavat puheet rakkaudesta ja Alkibiadeen Sokrateen rakkauselämästä esittämät tunnustukset, joissa hän kertoo Sokrateen seileenimäisen hahmon sisällä olevasta jumalallisesta ihanuudesta. Sokrateen puhe kertoo opetuksesta, jota hän on saanut Diotima-nimiseltä papittarelta. Diotima kuvaa rakkautta kuolemattomuuden tavoitteluna, ja hän huipentaa esityksensä kauneuden ideaan.

”Oikeaa rakastamista on nimittäin juuri se, että itse kulkee tai antaa toisen ohjata itseään alkaen ensimmäisistä kauneuden aisteista kohti tätä viimeistä askel askeleelta ylöspäin kuin portaita pitkin, yhdestä kahteen ja kahdesta kaikkiin ulkonaisesti kauniisiin ihmisiin ja kauniista ihmisistä taidoissa ilmenevään kauneuteen ja taidoista kauniisiin tietoihin, kunnes hän tavoittaa sen tiedon, joka on tietoa itsestään kauneudesta ja päätyy viimein tajuamaan, mitä kauneus on.” (Pidot 211b-c.)

Myös Faidros-dialogi käsittelee rakkautta. Sen toisena aiheena on puhetaito, ja se esittelee Platonin kolmannen filosofisen menetelmän, kokoamisen ja jakamisen menetelmän (ks. alla). Dialogi on Protagoraan, Faidonin ja Pitojen ohella Platonin loisteliaimpia kirjallisia saavutuksia. Sen monimutkainen rakenne, johon sisältyy kuuluisa keskusmyytti, joka kuvaa sielua valjakkona, on yksityiskohtaisesti harkittu. Dialogissa myös määritellään filosofi.

”SOKRATES ... Jos kirjoittaja todella tuntee asiansa ja pystyy väittelyyn haastettuna puolustamaan sitä mitä on kirjoittanut, niin että puhuttu sana voittaa kirjoitetun, niin älköön häntä nimitettäkö kirjailijaksi vaan sen mukaan mitä hän on todella ajanut takaa!
FAIDROS Miksi sinä häntä nimittäisit?
SOKRATES Viisas olisi ehkä liian mahtipontista, se nimitys sopii yksin jumalalle, mutta viisauden ystävä eli filosofi olisi ehkä sopiva ja kohtuullinen.” (Faidros 278c-d.)

Faidrosta seuraa dialogi Parmenides, jossa nimihenkilö kuulustelee ensiksi nuorta Sokratesta eräänlaisesta idea-opista ja sitten johtaa nuorta Aristotelesta dialektisessa harjoituksessa. Missään dialogissa ei esitetä mitään yksiselitteistä kumousta Parmenideen idea-oppiin kohdistuville vastaväitteille. Tutkimuksessa on vaihtoehtoisesti kannatettu sitä, että Platon joko luopui idea-opista tai että hän kehitti sitä niin, että kritiikki ei enää ollut tuhoisaa. Molemmissa tapauksessa tärkeässä roolissa ovat ns. suuret luokat (Sofisti) tai ns. perusprinsiipit (Filebos). On myös esitetty, että jos Parmenides-dialogi ja erityisesti sen jälkimmäisen osan dialektinen harjoitus ymmärretään oikein, siinä ei itse asiassa ratkaisevasti kritisoida idea-oppia.

Suomennettujen Teosten kolmannen osan päättää Platonin tieto-opin kannalta keskeinen Theaitetos-dialogi. Theaitetoksessa nimihenkilö esittää Sokrateelle kolme eri tiedon (epistēmē) määritelmää, joista mikään ei osoittaudu tyydyttäväksi. Ensimmäinen määritelmä, tieto on havaintoa, johtaa relativismiin, jolle esitetty kumous on toiminut mallina relativismin kumoavasta argumentaatiostrategiasta vielä viime aikoinakin. Theaitetoksen seuraava väärä käsitys – että tieto on oikea käsitys – johtaa muiden ongelmien ohella väärän käsityksen mahdottomuuteen. Viimeinen dialogissa hylätty vaihtoehto, että tieto on oikea käsitys yhdessä selityksen (logos) kanssa, kaatuu ainakin ilmitasolla selityksen käsitteen määrittelemisen vaikeuteen. Tästä huolimatta tästä määritelmästä on – yhdessä Menonissa esitetyn ja hyväksytyn samantapaisen määritelmän kanssa – tullut myöhemmässä tietoteoriassa ns. klassinen tai Platonin tiedon määritelmä, jonka mukaan tieto on oikeutettu tosi uskomus.


Valtio, Teokset osa 4

Massiivinen dialogi Valtio koostuu draamallisesti yhden ainoan päivän aikana käydystä keskustelusta. Siihen kuuluu kymmenen kirjaa. Jokin versio Valtion 1. kirjasta on mahdollisesti ollut aiemmin itsenäinen dialogi. Siinä Sokrateen pääkeskustelukumppani on vahvimman oikeutta kannattava Thrasymakhos. 2. kirjasta lähtien Sokrateen pääkeskustelukumppaneita ovat Platonin veljet Glaukon ja Adeimantos. Tuossa kirjassa esitetään koko dialogin rakennetta määrittävä analogia, jossa oikeudenmukaisuutta aletaan tarkastella kaupunkivaltiossa, vaikka alkuperäisenä kiinnostuksen kohteena oli nimenomaan oikeudenmukainen ihminen. Tarkastelu vie kirjat 2–4. 5.–7. kirjoissa puolestaan käsitellään filosofeja valtion hallitsijoina ja siihen liittyen Platonin filosofian ehkäpä tunnetuimpia ajatuksia. Kirjat 8 ja 9 kuvaavat valtion (ja sielun) rappeutumista. 10. kirjassa kritisoidaan taiteita ja jäljittelyä. Tässä kirjassa dialogi päättyy jälleen myyttiin sielun kohtalosta kuoleman jälkeen.

Valtion pääaihe on oikeudenmukaisuus. 2. kirjassa tarina Gygeen näkymättömäksi muuttavasta sormuksesta asettaa Sokrateelle haasteeksi puolustaa oikeudenmukaisuutta sellaisessakin tilanteessa, jossa oikeudenmukainen toimija ei saa hyötyä siitä, että muut pitävät häntä oikeudenmukaisena. Sokrateen ratkaisuna on painottaa oikeudenmukaisuuden tarkastelussa sen luonnetta eräänlaisen sielun (tai valtion) tasapainona tai terveytenä. Kun kukin osa tekee sitä, mikä on sen tehtävä ja missä se on parhaimmillaan, oikeudenmukaisuus vallitsee. Sielun ja kaupunkivaltion välisen analogian kolmanneksi osatekijäksi tulevat neljä hyvettä, joita myöhemmin kutsuttiin kardinaalihyveiksi. Ne ovat viisaus, rohkeus, maltti eli järkevyys ja oikeudenmukaisuus. Viisaus on kaupunkivaltion hallitsijalle sopiva hyve, rohkeus sen puolustajille, maltti sen tuotannolliselle osalle ja oikeudenmukaisuus osien tasapainolle ja työnjaolle ominainen hyve. Sama pätee sieluun, jossa osat ovat järki ja sitä tukeva kiihkeä osa sekä haluava sielunosa. 2.–4. kirjassa kahta ensimmäistä tehtävää hoitaa vartijaluokka, josta filosofit myöhemmin erottuvat varsinaisiksi järjen käyttäjiksi, ja kolmas rooli jää ns. tavallisille ihmisille. Yhteiskuntafilosofisesti mallissa on kyse eräänlaisesta asiantuntijavallasta, mutta analogia sieluun ja se, että tarkastelun painopiste on tällaisessa yleisessä oikeudenmukaisuudessa, asettaa merkittäviä rajoituksia lukea dialogia puhtaan yhteiskuntafilosofisesti.

5.–7. kirjoissa tarkastelu syvenee. Itse asiassa koko dialogille on ominaista näiden kirjojen muodostamaa keskusta kohti jatkuvasti laajeneva ja syvemmälle vievä tarkastelu, jossa jokin seikka aiemmassa oikeudenmukaisuuden tarkastelussa pakottaa aina ottamaan uuden filosofisen askeleen. Esimerkiksi 4. kirjassa perheistä ja lapsista todettiin vain, että ”ystävien kesken kaikki on yhteistä” (IV 423e-424a). 5. kirjan alussa muut keskustelijat painostavat Sokrateen esittelemään yksityiskohtaisemmin yhteiskuntamallin dramaattisimmat piirteet, muun muassa sen, että vartijaluokalla ei ole omaisuutta eikä perheitä ja että se on jatkuvan rodunjalostuksen kohteena. Pöyristyttäväksi koettu ehdotus vaatii lisäperusteita ja herättää kysymyksen mallin toteutuskelpoisuudesta, mikä johtaa ajatukseen filosofeista kuninkaina. Tämä heijastaa Platonin perustavaa yhteiskuntafilosofista näkemystä ja on sinänsä luonteva työnjakoon kytkeytyvä ajatus: sen joka tietää tulee hallita. Samalla tavoin järjen tulee toimia sielun hallitsijana. Tämä puolestaan vaatii filosofista pohdintaa siitä, miten järki tavoittaa totuuden. Platonilla tämä viime kädessä perustuu siihen, että todellisuus on hyvän ohjaama järjestynyt kokonaisuus. Näin järjen johtoaseman perusteleminen vaatii syvällisen epistemologisen ja ontologisen perustelun.

Teoksen kantava teesi, että oikeudenmukaisuus kannattaa myös vailla siihen ihmisyhteisöissä liitettyjä palkintoja ja arvostusta, on johtanut Platonin filosofian ytimeen. Toisaalta keskusteluun osallistuvan yleisön filosofinen peruskoulutus ei riitä näiden asioiden varsinaiseen käsittelyyn, kuten tekstissä käsiteltävä filosofihallitsijoiden koulutuksen kuvaus helposti paljastaa. Tällainen tarkastelu veisi myös liiaksi sivuun dialogin varsinaisesta teemasta. Siksi Sokrates usein korostaa, että hän esittää vain suppeat ääriviivat näistä filosofisista perusteista. Hän turvautuu tässä kolmeen kuuluisaan vertaukseen, jotka kuuluvat yhteen. Hyvän ideaa verrataan aurinkoon, todellisuuden rakennetta ja sitä vastaten inhimillisiä tiedollisia kykyjä jaettuun janaan ja ihmisen tilannetta luolassa oleviin vankeihin. Vertausten yhteenkuuluvuudesta Sokrates toteaa luolavertauksen jälkeen:

"Tämä vertaus, hyvä Glaukon, soveltuu kaikin puolin siihen mitä on edellä esitetty. Vankilamaista asuntoa vastaa näkyvä maailma ja siinä palavan tulen kajoa auringon valo. Ja jos ymmärrät, että ylös kiipeäminen ja ylhäällä avautuvien näkymien katseleminen kuvaa sielun kohoamista ajatuksella tavoitettavaan maailmaan, olet tulkinnut käsitykseni oikein." (VII 517a-b.)

Vertausten taustalla on ajatus, että todellisuuden korkeampi, varsinaisesti olemassa oleva osa tavoitetaan ajattelulla, kun taas alempi osa tavoitetaan aistien avulla. Suuri osa vertausten materiaalista pyrkii siten selvittelemään tuon ajatuksella tavoitettavan osan luonnetta aisteja koskevan analogian avulla. Esimerkiksi näkyvässä maailmassa aurinko ei ainoastaan mahdollista inhimillistä asioiden selville saamista eli näkemistä vaan lisäksi asioiden olemisen. Ilman auringon valoa emme näkisi, mutta lisäksi kaikki elollinen lakkaisi olemasta. Hyvän idealla on vastaava rooli ajatuksella tavoitettavassa todellisuudessa: siihen perustuu tieto, totuus ja oleminen.

Vertausten jälkeen Sokrates nostaa kasvatuksen parhaaksi keinoksi, jonka avulla sielu voi kääntyä kohti olevaa.

”— Mutta tämä keskustelumme on osoittanut, että samoin kuin jos silmä voitaisiin vain yhdessä koko ruumiin kanssa kääntää pimeydestä valoon, siten myös tuo jokaisessa sielussa asuva kyky ja se väline, jolla ihminen pystyy oppimaan, on yhdessä koko sielun kanssa käännettävä pois kaikesta syntyvästä ja häviävästä, kunnes se kykenee katselemaan itse olevaista ja sen kirkkainta osaa. Ja tämähän on sama kuin itse hyvä, eikö totta?
— Niin juuri.
— Kasvatus on siis taito, jolla tuo oppimisen väline saadaan helpoimmin ja tehokkaimmin kääntymään toiseen suuntaan. Kysymys ei ole siitä, että sille annettaisiin näkökyky. Tämähän sillä jo on, mutta koska se itse on kääntynyt väärään suuntaan, se ei katso sinne minne pitäisi. Ja tämä saadaan korjatuksi tuon taidon avulla.” (VII 518c-d.)

7. kirjan loppuosa käsitteleekin yksityiskohtaisesti filosofihallitsijoiden kasvatusta, joka alkaa samoin kuin muillakin valtion vartijoilla, mutta jatkuu sitten 10 vuoden matematiikan ja 5 vuoden dialektiikan opinnoilla ennen kuin seuraa 15 vuoden koettelukausi. Tämän jälkeen 50 vuotta täyttäneet filosofit vuorottelevat valtion hallitsemisen ja – olennaisesti mieluisamman – filosofian harrastamisen välillä.

Valtion 8. ja 9. kirjoissa kuvataan sitä, miten hyvä valtio (ja hyvä sielu) rappeutuu järjen ja hyvän ohjauksesta vähitellen tyranniaksi, joka on huonoin valtiomuoto. Näiden kirjojen tarkastelu pyrkii myös osoittamaan oikeamielisen elämän paremmaksi puhtaasti hedonistiselta kannalta. Tarkastelun avulla dialogin pääväite oikeudenmukaisuuden paremmuudesta voidaan osoittaa niille, jotka eivät pysty tai halua seurata keskikirjojen syvällisempää filosofista tarkastelua.

9. kirjan lopussa Platon saa päätökseen argumentin, joka osoittaa, että oikeamielinen on väärämielistä onnellisempi. 10. kirjassa tarkastellaan erilaisia kysymyksiä, jotka Platonin käsityksen mukaan vaativat lisäkäsittelyä. Kirjan aluksi palataan 2. ja 3. kirjassa esitettyyn runouden ja jäljittelyn kritiikkiin, joka merkitsee dramaattista pesäeroa Platonin oman ajan kulttuurisiin arvoihin. Sen jälkeen siirrytään tarkastelemaan oikeudenmukaisuuden ansaitsemia palkkioita. Näiden konteksti jaetaan kahtia esittämällä, että suurimmat palkkiot ovat ikuisia, mitä seuraa melkoisen epäonnistunut todistus sielun kuolemattomuudesta. Sitten tarkastellaan sielun palkkioita tässä elämässä. Dialogi päättyy myyttiin pamfylialaisesta Eristä, joka sai nähdä sielujen kohtalon kuoleman jälkeen.


Teokset osa 5

Suomennettujen Teosten 5. osaan on sijoitettu Lakien lisäksi myöhäiseen ryhmään kuuluvat dialogit. Platonin raskasta myöhäistyyliä on suomennoksissa yksinkertaistettu. Henkilökuvaus on yksinkertaistettua, eikä näissä dialogeissa ole varhaisempien dialogien kirjallista loistokkuutta. Sofisti ja Valtiomies sekä Timaios ja Kritias kuuluvat yhteen. Ne myös edustavat omituista nelikkoa: Parit ovat ensinnäkin sidottu aikaisempiin dialogeihin, Sofisti ja Valtiomies Theaitetokseen sekä Timaios ja Kritias Valtioon. Sen lisäksi kumpaankin dialogi-pariin vihjataan kuuluvan neljäs osa, Filosofi ja Hermokrates. Kumpaakaan ei tosiasiassa ole. Tutkimuksessa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, mikä tämän rakenteen tarkoitus on ja oliko nuo dialogit todella tarkoitus kirjoittaa. Myös Kritias jää kesken, joten tuon sarjan tapauksessa neljännen dialogin puuttuminen näyttää luontevalta. Sen sijaan juuri Filosofi-dialogin, jossa henkilöhahmojen perusteella Sokrateen on tarkoitus keskustella (nuoremman) Sokrateen kanssa, puuttuminen herättää ajatuksia.

Sofisti on epäilemättä Platonin filosofisesti merkittävimpiä dialogeja. Se edustaa menetelmällisesti Faidroksessa esitettyä jakamisen ja kokoamisen menetelmää, jonka avulla se pyrkii määrittelemään, mikä sofisti on. Sofistin taito on lopulta ”ristiriitaisten väitteiden esittämistaito, joka on luuloon perustuvan jäljittelyn teeskentelyä käyttävä puoli ja joka on tekemisen alalajina olevan inhimillisen, ei jumalallisen, kuvientekotaidon piiriin kuuluvaa vaikutelmien luomista, erikoisalanaan sanalliset silmänkääntötemput” (Sofisti 268c-d). Ennen tähän pääsemistä on kuitenkin tuon teeskentelyn ja muun huiputuksen määrittämiseksi selvitettävä totuuden ja epätotuuden luonnetta, mikä vaatii olemattomuuden käsittämistä. Sofistilla on filosofian historiassa hyvin harvinainen asema, sillä siinä ratkaistaan yksi oman aikansa polttavimmista filosofisista ongelmista – mielekkään epätotuuden ongelma. Ratkaisu on tietysti sinänsä muuttanut filosofista kysymyksenasettelua tavalla, joka on vähentänyt ongelman merkitystä, mutta joka tapauksessa se on toistaiseksi tyydyttänyt myöhempiä filosofeja. Ongelman ytimessä on antiikin viittaava merkityskäsitys. Sen puitteissa on vaikea ymmärtää, miten epätodella väittämällä voi olla merkitys, koska se ei viittaa mihinkään. Platonin ratkaisu on hänelle tyypilliseen tapaan ontologinen – hän ei erottele toisistaan muodollista ja sisällöllistä tarkastelua, esimerkiksi logiikkaa ja ontologiaa, kuten Aristoteles alkoi tehdä. Ratkaisun ytimessä on ilmaisun rakenteen hahmottaminen, mistä Platon toki antaa joitain viitteitä jo aikaisemmissa dialogeissa, esimerkiksi Euthydemoksessa. Oivalluksen ytimessä on huomata, että väittämässä ei vain sanota jotakin vaan sanotaan jostakin jotakin. Jotkin sanottavista asioista sopivat yhteen, toiset taas eivät. Olennaisessa roolissa ongelman ratkaisussa ovat ns. suurimmat luokat: oleminen, liike, lepo, eriys ja samuus.

Valtiomies etenee Sofistin tapaan samojen keskustelijoiden kesken ja samalla kokoamisen ja jakamisen menetelmällä. Itse menetelmän opettelu saakin dialogin alkupuolella merkittävästi tilaa. Valtiomiestä koskien osoittautuu, että olennaista on, että hänen toimintansa perustuu tietoon (kaupunki)valtion hyvästä. Tämän perusteella hän osaa yhdistää hyveen eri osia, nimittäin tarmokkuutta ja malttia, ja valita oikeat ihmiset oikeisiin tehtäviin. Suhteessa muihin taitoihin, kuten retoriikkaan, sotataitoon ja tuomarintaitoon valtiomiehen taito on Platonin arvokkaampana pitämää käyttäjäntaitoa verrattuna noiden taitojen tekijäntaitoon.

Timaios on ollut jälkivaikutukseltaan hyvin merkittävä dialogi. Se on harvinainen poikkeus Platonin dialogien joukossa, koska se on jossain mielessä selvästi ”luonnontieteellinen”. Dialogissa Platon yhdistelee oman aikansa luonnontutkimuksen käsityksiä omiin perusvakaumuksiinsa ja ilmeisesti itse luomiinsa matemaattisiin malleihin ja esittää niiden pohjalta kattavan kosmologian rakennelman. Toki Timaioksen esittämän mallin taustalla on sekä metafyysistä spekulaatiota, esimerkiksi muuttumattomuuden perustavasta ontologisesta ja epistemologisesta roolista, että uskonnollis-sävyistä myyttiä, esimerkiksi hyvästä demiurgista eli maailmankaikkeuden luoneesta käsityöläisjumalasta. Platonin näkökulmasta muuttuvaa maailmaa koskevat käsitykset eivät koskaan saavuta tiedon tasoa. Ne ovat parhaimmillaankin vain todennäköisiä.

Timaios-dialogissa esitetään lyhyet pääpiirteet edelleenkin hyvin tunnetusta Atlantis-myytistä. Siitä ei ole mitään viitteitä meille säilyneessä Platonia edeltävässä materiaalissa, joten on todennäköistä, että kertomus on Platonin keksimä. Platonin versiossa Atlantis oli reilut 9000 vuotta ennen hänen aikaansa Herakleen pylväiden eli Gibraltarin salmen ulkopuolella Atlantilla sijainnut mahtava saarivaltio, joka otti yhteen Alku-Ateenan kanssa. Kritias-dialogissa oli tarkoitus käsitellä tätä kertomusta yksityiskohtaisemmin, mutta dialogi jää kesken. Kertomus vastaa periaatteessa Sokrateen toivetta nähdä, kuinka Valtiossa esitetty abstrakti ”valtio, joutuessaan valtiolle tunnusomaiseen kilpailutilanteeseen muihin valtioihin nähden, ryhtyisi sotaan sille sopivalla tavalla ja kuinka se sodassa osoittaisi voimansa sekä käytännön toimenpiteissä että suullisissa neuvotteluissa muiden valtioiden kanssa tavalla, joka vastaisi sen harjoitus- ja kasvatusmenetelmiä.” (Timaios 19c.) Kritiaassa Alku-Ateena kuvataan karkeasti Valtion mallia noudattavaksi yhteiskunnaksi, mutta valtiollisia rakenteita enemmän kuvauksessa keskitytään maantieteellisiin seikkoihin. Keskeytymisen takia dialogissa ei ehdi tulla esiin mitään varsinaista filosofista sisältöä.

Filebos-dialogi palaa Protagoraasta ja Gorgiaasta tuttuun hedonismin teemaan: mikä on nautinnon rooli hyvässä elämässä? Tarkemmin sanottuna dialogissa vertaillaan tiedon ja nautinnon roolia onnellisessa elämässä. Aihepiirin johdosta Sokrates palaa keskustelujen johtajan paikalle, missä hän ei muissa myöhäisdialogeissa ole. Keskustelu käydään kuitenkin hyvin erilaisessa asetelmassa kuin aiemmissa dialogeissa. Tarkastelua määrittävät metafyysiset perusprinsiipit, esimerkiksi ykseys ja moneus sekä raja ja rajattomuus. Niitä ei kuitenkaan varsinaisesti esitellä. Sen sijaan ne toimivat taustalla periaatteina, joiden pohjalta erilaisia tiedon ja nautinnon lajeja eritellään sekä arvioidaan niiden panosta onnellisuudessa.


Lait, Teokset osa 6

Lait on Platonin viimeinen teos, jonka Platonin kuoleman jälkeen viimeisteli julkaisukuntoon tähtitieteilijä Filippos Opuslainen. Filippos myös liitti dialogiin Platonin teosten korpuksessa säilyneen Epinomis-dialogin, joka on julkaistu suomennettujen Teosten 7. osassa. Draamallisesti Lait kuvaa kolmen vanhahkon herrasmiehen keskustelua heidän taivaltaessaan n. 30 kilometrin vaikeakulkuisen matkan Knossoksesta Zeuksen luolaan. Keskustelua johtaa nimetön ateenalainen, ja hänen keskustelukumppaninsa ovat kreetalainen Kleinias ja spartalainen Megillos. Sekä Kreeta että Sparta olivat antiikissa kuuluja hyvistä laeistaan. Keskustelu liittyy myös väljästi ajatukseen kreetalaisten suunnittelemasta siirtokunnasta, jonka lakeja Kleinias on valittu valmistelemaan.

Lakien tarkastelu on olennaisesti realistisempaa ja siten tavallaan poliittisempaa kuin Valtion. Voi tosin olla, että Platonin kohdalla pitäisi puhua ennemmin teknokraattisesta kuin poliittisesta, koska hän näkee erimielisyyden aina ongelmana uskoessaan yhden oikean ratkaisun olemassaoloon. Laeissa tarkastellaan toiseksi parasta yhteiskuntaa. Jo Valtiomiehessä (ks. esim. 301a-303a) Platon oli päätynyt korostamaan lakien merkitystä silloin, kun Valtion ihanne ei toteudu eli hallitsijalla ei ole tietoa kaupunkivaltion parhaasta. Tällöin kuvaan astuu huoli vallan turmelevasta vaikutuksesta. Todellisessa elämässä yhteisistä asioista huolehtiminen jää helposti oman vallan turvaamisen ja muiden yksityisten intressien alle. Tällainen pitää estää luovuttamalla valta todellisille laeille.

”Kun taistellaan vallasta, voittajat ottavat valtiolliset asiat niin tiukasti omiin käsiinsä, etteivät luovuta vallasta rahtuakaan voitetuille eivätkä heidän jälkeläisilleen. Voittajat elävät sitten vartioiden toinen toistaan, ettei kukaan yksityinen vaan pääsisi valtaan ja vanhoja pahoja muistaen järjestäisi kumousta. Me väitämme, etteivät tällaiset ole mitään todellisia valtiomuotoja eivätkä oikeita lakeja ole ne, joita ei ole säädetty koko valtion yhteiseksi hyväksi. Jos lakeja säädetään vain joidenkuiden eduksi, nämä jotkut eivät ole kansalaisia vaan puoluepukareita, ja on tyhjää puhetta väittää tällaisten lakien edustavan oikeutta. Sanomme tämän siitä syystä, että emme aio sinun valtiossasi antaa kenellekään valta-asemaa rikkauden perusteella tai sentapaisten ominaisuuksien kuin voiman, ruumiinkoon tai syntyperän vuoksi. Me katsomme, että tärkein tehtävä, lakien palvelu, on annettava sille joka parhaiten tottelee säädettyjä lakeja ja vie valtiossa tällä kohden voiton. Toiseksi tärkein tehtävä on annettava toiseksi parhaalle ja niin edelleen samaan tapaan. Kun nimitin lakien palvelijoiksi niitä, joita tavallisesti sanotaan hallitsijoiksi, en tehnyt tätä ottaakseni käyttöön uuden nimen vaan siksi, että uskon valtion pelastuksen tai tuhon riippuvan nimenomaan tästä asiasta. Minä näen, että sellainen valtio on tuhon oma, jonka laki on alistetussa asemassa ja voimaton.” (Lait IV 715a-d.)

Tämän dialogin käytännöllinen ote aiheuttaa sen, että se ei ole samanlainen filosofisen ajattelun aarreaitta kuin Valtio. Teos on myös melko epätasainen. Se sisältää kuitenkin merkittävää yhteiskunta-, oikeus-, kasvatus- ja uskonnonfilosofista aineistoa.


Teokset osa 7

7. osa muodostuu kirjoituksista, joiden aitoutta on vakavasti epäilty myös muiden kuin hyvin kriittisten tutkijoiden näkökulmasta. Dialogeista kiinnostavimpia ovat Alkibiades I ja laajempi Hippias-dialogi. Molempia voi perustellusti pitää semi-autenttisina eli Platonin lähipiirissä syntyneinä. Edellinen käsittelee itsetuntemusta ja jälkimmäinen kauneutta.

Tämän osan teksteistä kiinnostavin on 7. kirje, johon tämänkin artikkelin Platonin elämäkertaa käsittelevässä osassa on tukeuduttu. 7. kirje sisältää myös ns. filosofisen ekskurssin (341b-345c), joka selostaa muodollisesti oppeja, joita Dionysios II ei ole voinut Platonilta oppia. Katkelma on kuitenkin jossain määrin irrallinen ja tutkimuksessa onkin joskus epäilty tämän katkelman aitoutta silloinkin, kun kirje on muuten katsottu Platonin kirjoittamaksi. Luultavasti sekä ekskurssi että koko kirje on järkevää nähdä semi-autenttisina. Merkittävä korostus 7. kirjeessä on samantapainen kirjoitettuun kieleen kohdistuva kritiikki kuin Faidros-dialogissa. Tämä korostus liittyy draamalliseen asetelmaan, jossa korostetaan, että muut, erityisesti Dionysios II, ovat Platonin oppeja mahdollisesti kirjallisesti esittäessään sortuneet tietämättömyyteen ja vääristelyyn. Tämän asetelman takia kirjeessä ei filosofisista opeista voida puhua kovin täsmällisesti. Esitys ei poikkea dramaattisesti muissa myöhäisissä dialogeissa esitetyistä näkemyksistä, mutta mukana on monia kiinnostavia korostuksia, joita ei tunneta muista Platonin korpuksen teksteistä.


Suositeltavaa jatkolukemista

Platonin teokset

– Platonin teosten standardieditio on: Platonis Opera. Tomvs I-V. Recognovit breviqve adnotatione critica instrvxit Ioannes Burnet. Oxford Classical Texts. Oxonii: E Typographeo Clarendoniano, 1901–1907. Sen ensimmäisestä osasta on ilmestynyt uusi laitos. Platonis Opera. Tomvs I. Recognoverunt breviqve adnotatione critica instrvxerunt. E. A. Duke, W. F. Hicken, W. S. M. Nicoll, D. B. Robinson et J. C. G. Strachan. Oxford Classical Texts. Oxford: Oxford University Press, 1995.

– Helposti lähestyttävä on Loeb-editio, jossa kreikankielisen tekstin vieressä on englanninkielinen käännös. Tämä editio löytyv kokonaisuudessaan Internetistä Perseus.tufts.edu:n Greek and Roman materials -kokoelmasta. Käytännössä kaikista dialogeista löytyy sekä niistä erikseen tehtyjä editioita ja käännöksiä, jotka sisältävät usein laajojakin esittelyjä ja kommentaareja.

– Corpus Platonicumin tekstit löytyvät suomennettuina Teoksista 1-7, Helsinki: Otava, 1977–1990. Teoksista on otettu myös taskukirjapainos. Vanhin julkaistu suomennos on J. W. Calamniuksen suomentama Faidoni, Platonin keskustelma Sokrateen viimeisistä hetkistä ja sielun kuolemattomuudesta, joka ilmestyi vuonna 1882 ja joka löytyy tämän filosofia.fi-sivuston klassikkokirjastosta. Samana vuonna ilmestyi Emil Hårdhin suomentama Platonin kirjoittama Sokrateen puolustuspuhe ja vuonna 1920 Niilo Lehmuskosken suomentama Phaidros. Vuonna 1933 puolestaan julkaistiin Valtio, jonka oli suomentanut O. E. Tudeer. Vuodelta 1961 on puolestaan laajin Teoksia edeltävä käännös: Platon Viisi tutkielmaa, jossa Päivö Oksalan ja J. A. Hollon suomentamina ilmestyivät Sokrateen puolustuspuhe, Kriton, Pidot, Faidros ja Faidon.

Muut

Platonia käsittelevän kirjallisuuden määrä on valtava. Seuraavaan on poimittu lähinnä artikkelikokoelmia, Platonin filosofista menetelmää esitteleviä teoksia sekä teoksia, jotka valottavat erilaisia tulkintalinjoja. The International Plato Societyn verkkosivuilta (http://www.platosociety.org/newbibliography.html) löytyy lähinnä ranskalaisen Luc Brissonin toimittamana kansainvälinen Platon bibliografia vuosilta 1959–2009. Viimeinen julkaistu eli lukuvuoden 2008–2009 luettelo sisältää 30 sivua akateemisia julkaisuja.

Benson, Hugh (toim.) (2006). A Companion to Plato. Blackwell, Oxford.
– Blacwell Companion -sarjan teos sisältää tutkijoiden artikkeleita englanniksi eri Platonin-filosofian osa-alueista sekä Platonin jälkivaikutuksesta erityisesti antiikissa; artikkelit eivät edellytä ennakkotietoja.

Cherniss, Harold (1945). The Riddle of the Early Academy. University of California Press, Berkeley and Los Angeles.
– Arvovaltainen englanninkielinen tutkimus, joka korostaa Platonin suullisia oppeja koskevan tiedon vähäisyyttä ja epäluotettavuutta.

Erler, Michael (2007). Grundriss der Geschichte der Philosophie. Die Philosophie der Antike, Bd. 2/2: Platon.
– Arvovaltainen ja oppinut käsikirja Platonista saksaksi.

Fine, Gail (toim.) (1999). Plato 1: Metaphysics and Epistemology; Plato 2: Ethics, Politics, Religion. Oxford University Press, Oxford.
– Kaksiosainen tutkimuksellinen artikkelikokoelma Platonista, löytyy myös vuonna 2000 yhteen koottuna kokoelmana.

Gaiser, K. (1968) Platon’s ungeschriebene Lehre. Ernst Klett, Stuttgart.
– Tübingeniläisen esoteerisen Platon-tulkinnan perusesitys.

Gonzalez, Francisco J. (toim.) (1995). The Third Way. New Directions in Platonic Studies. Rowman & Littlefield, Lanham.
– Kokoelma Platonin tulkintaan liittyviä artikkeleita, jotka tavalla tai toisella yrittävät löytää “kolmannen tien” perinteisten tulkintalinjojen välistä tai ulkopuolelta.

Gonzalez, Francisco J. (1998). Dialectic and Dialogue. Plato's Practice of Philosophical Inquiry. Northwestern University Press, Evanston.
– Uudempi tutkimus Platonin filosofisesta menetelmästä, eräänlainen vastapaino teokselle Robinson 1953.

Griswold, Charles L. Jr. (toim.) (1988). Platonic Writings, Platonic Readings. Routledge, New York.
– Platonin dialogien lukemiseen keskittyvä artikkelikokoelma, jonka toisessa osassa kirjoittajat käyvät dialogia eri lähestymistavoista.

Grote, George (1867). Plato and the Other Companions of Sokrates. John Murray, London.
– 1800-luvun arvostettu tutkimus, joka käsittelee Platonin dialogien vähemmän tunnettuja sokraatikkoja. Teos löytyy verkosta osoitteesta http://www.archive.org/details/companionssokrat01grotuoft.

Guthrie, W.K.C. (1975 ja 1978). A History of Greek Philosophy, vol. 4, Plato, The Man and his Dialogues: Earlier Period; vol. 5, The Later Plato and the Academy. Cambridge University Press, Cambridge.
– Maltillinen ja oppinut, analyyttinen ja kehitysajatusta tukeva perusesitys Platonista.

Hyland, Drew A. (2004). Questioning Platonism: Continental Interpretations of Plato. State University of New York Press, Albany.
– Lyhyt esittely erilaisista mannermaisista Platon-tulkinnoista.

Irwin, Terence (1995). Plato's Ethics. Oxford University Press, Oxford.
– Arvovaltainen ja oppinut analyyttinen kokonaisesitys Platonin etiikasta.

Kahn, C. H. 1996. Plato and the Socratic dialogue. The philosophical use of a literary form. First published 1996. Cambridge: Cambridge University Press. (Esittää oman tulkinnan siitä, kuinka suurin osa dialogeista on johdattelua yhtenäiseen filosofiseen kokonaisnäkemykseen.)

Klagge, James C., & Nicholas D. Smith (toim.) (1992). Methods of Interpreting Plato and His Dialogues. Clarendon Press, Oxford.
– Otteeltaan analyyttiseen filosofiaan painottunut artikkelikokoelma Platonin-dialogien tulkinnasta.

Kraut, Richard (toim.) (1992). The Cambridge Companion to Plato. Cambridge University Press, Cambridge.
– Vaihtelevantasoinen artikkelikokoelma, joka ei edellytä merkittäviä etukäteistietoja.

Press, Gerald A. (toim.) (1993). Plato's Dialogues. New Studies and Interpretation. Rowman & Littlefield, Lanham (MD).

Press, Gerald A. (toim.) (2000). Who Speaks for Plato? Studies in Platonic Anonymity. Rowman & Littlefield, Lanham (MD).
– Kaksi Platonin kirjallista ilmaisua selvittävää englanninkielistä artikkelikokoelmaa.

Robinson, Richard (1953). Plato’s Earlier Dialectic. Second Edition. Clarendon Press, Oxford.
– Arvostettu ja uraauurtava analyyttinen tutkimus Platonin filosofisesta menetelmästä lukuun ottamatta ns. jakamisen ja kokoamisen menetelmää.

Shorey, Paul (1903/1960). The Unity of Plato’s Thought. Chicago University Press, Chicago.
– Nykyaikaisen Platonin dialogeissa esiintyvän filosofian yhtenäisyyttä korostavan tulkinnan melko suppea perusesitys.

Smith, Nicholas D. (toim.) (1998). Plato: Critical Assessments I–IV. Routledge, London and New York.
– Kokoelma arvovaltaisia aiemmin julkaistuja artikkeleita, jotka keskittyvät pääasiassa ns. keski- ja myöhäiskauden dialogeihin.

Szlezák, T. (1993). Reading Plato. Routledge, London and New York.
– Tämän hetken johtavan tübingeniläisen tutkijan lyhyt esitys englanniksi.

Vlastos, G. (toim.) (1971). Plato a Collection of Critical Essays. I: Metaphysics and Epistemology. Oxford University Press, Oxford. II: Ethics, Politics, and Philosophy of Art and Religion. Doubleday, Garden City (NY).
– Arvovaltainen artikkelikokoelma tutkimusartikkeleita viime vuosisadan kolmannelta neljännekseltä, useisiin näistä artikkeleista viitataan edelleen aktiivisesti.

Vlastos, Gregory (1981). Platonic Studies. 2nd Edition. Princeton University Press, Princeton (NJ).
– Kokoelma Vlastoksen Platonia koskevia tutkimus-artikkeleja.

Internet-lähteet

Useiden Internet-tietosanakirjojen yhteydessä Platonia käsittelevää materiaalia löytyy monesta muustakin hakusanasta kuin Platonista. Eri Platonin filosofian osa-alueiden lisäksi kannattaa katsoa esimerkiksi hakusanaa ”Sokrates”.

Perseus.tufts.edu > Greek and Roman collection > Plato
http://www.perseus.tufts.edu/hopper/collection?collection=Perseus:collec...
– Sisältää Loeb-editioiden kreikan ja englanninkieliset tekstit.

Benjamin Jowettin englanninnokset Platonin teoksista MIT:n sivuilla:
http://classics.mit.edu/Browse/browse-Plato.html

The International Plato Society
http://www.platosociety.org/
– Seuran sivuilta löytyy muun muassa vuodesta 2001 julkaistu seuran verkkolehti Plato, Platon bibliografia ja tiedot seuran julkaisusarjan teoksista.

Plato and his dialogues by Bernard SUZANNE
http://plato-dialogues.org/plato.htm
– Monipuolinen Platonia käsittelevä sivusto englanniksi ja ranskaksi.

Stanford Encyclopedia of Philosophy
http://plato.stanford.edu/entries/plato/

The Internet Encyclopedia of Philosophy
http://www.iep.utm.edu/plato/