Platon

Eero Salmenkivi (julkaistu 30.6.2010, muokattu 23.9.2014)

Platon (427–347 eaa.) ei luultavasti ollut ensimmäinen eikä ainakaan ainoa, joka hänen aikanaan käytti termiä ”filosofia”. Hän ei myöskään ollut ensimmäinen, johon tämä termi antiikissa sopii. Hän kuitenkin antoi sanalle sen nykyisen merkityksen ”viisauden rakastaminen”. Lisäksi hän käynnisti ja yhdisti suurimman osan tutkimusalueista, jotka nykyäänkin liitetään filosofiaan. Siksi ei ole ihme, että useat ajattelijat vielä 1900-luvulla ovat kokeneet, että ”länsimainen filosofia on sarja alaviitteitä Platonin teoksiin” (Whitehead 1941, 63) tai ”jokaista joka haluaa olla filosofi, on arvioitava Platonin asettamien mittapuiden mukaan” (MacIntyre 1998, 45). Harva tosin saavuttaa näitä mittoja. Platonin filosofia on käsiteltyjen aiheiden laajuudessa, tarkastelun syvällisyydessä ja argumentaation terävyydessä tasolla, johon harva on hänen jälkeensä yltänyt.
  1. Platonin tulkitsemisesta
  2. Elämä
  3. Oliko Platon dogmaatikko?
  4. Platon, Sokrates ja kehitysajatus
  5. Yhtenäisyyttä korostavat tulkinnat Platonin filosofiasta
  6. Platon-tutkimus Suomessa
  7. Suositeltavaa jatkolukemista
  8. Kirjallisuus
  9. Internet-lähteet



Platonin tulkitsemisesta

Platon ei ollut ainoastaan filosofi vaan myös kirjallinen tyylitaituri. Hänen dialoginsa ovat maailmankirjallisuuden klassikoita (ks. Platon: Teokset). Koska Platon kirjoitti kaunokirjallisia teoksia eikä filosofisia tutkielmia, hänen filosofiansa ymmärtäminen vaatii aina myös kirjallista tulkintaa. Tässä tulkinnassa on yleensä mukana myös historiallinen ja filologinen tekijä, koska Platonin erottaa nykyajasta mittava ajallinen ja kulttuurinen etäisyys. Filosofiselta kannalta erityistä on, että tämä etäisyys sisältää valtavan määrän erilaisia tulkintoja Platonista ja hänen esittämistään filosofisista kysymyksistä. Useimmat filosofianhistorian merkkihahmot ovat ottaneet kantaa joihinkin Platonin ajatuksiin. Tämän johdosta Platonin filosofia on kietoutunut kiinnostavan kirjallisen ilmaisun lisäksi monimutkaiseen vuosituhantiseen tulkintojen perinteeseen.

Koska Platonin filosofiasta on lukuisia tulkintaperinteitä, edes hänen ajattelunsa peruspiirteistä ei vallitse yksimielisyyttä. Yksi syy tähän löytyy Platonin kirjoituksista. Valmiiden ratkaisujen sijaan hän haluaa haastaa lukijan filosofoimaan itse. Teokset ovat erittäin monitasoisia ja -sävyisiä. Vahva moraalinen paatos vaihtuu joustavasti kepeään leikittelyyn, ja vaativa abstrakti argumentti myyttiin. Eri dialogihahmot esittävät erilaisia kantoja, joita täydentävät draaman keinoin esiin tulevat näkemykset. Usein haastavienkin päättelyketjujen jälkeen jää epävarmaksi: halusiko Platon lukijoiden – tai alun perin kuulijoiden – loppujen lopuksi päätyvän johonkin erityiseen tulokseen? Varmalta vaikuttaa ainoastaan, että tarkoitus oli saada yleisö mukaan filosofiseen ajatteluun.


Elämä

Tiedot Platonin elämästä ovat epätarkkoja ja useimmiten myös epävarmoja. Tärkein lähde on Platonin nimissä säilynyt 7. kirje (ks. Platon: Teokset). Platon syntyi Ateenassa Peloponnesolaissodan alkuvaiheessa. Hän oli sekä isän että äidin puolelta ylhäistä sukua. Hänen aikuisikään eläneet sisaruksensa olivat hänelle tärkeitä. Isoveljet Glaukon ja Adeimantos esiintyvät Valtiossa Sokrateen pääkeskustelukumppaneina melko myönteisessä sävyssä. Hevosurheilusta innostuneesta velipuolesta Antifonista Parmenideessa annettu kuva ei ole yhtä myönteinen. Potone-nimisen sisaren pojasta, Speusippoksesta, puolestaan tuli Platonin Akatemian johtaja Platonin jälkeen. Platon viittaa dialogeissaan silloin tällöin ylistävästi sukuunsa, esimerkiksi kuuluisaan esi-isään Soloniin. Kuinka paljon tässä on sukuylpeyttä, on kuitenkin epävarmaa. Esimerkiksi verisenä tyrannina kuolleen Kharmideen maltin tai järkevyyden (sōfrosynē) ja siten myös hänen sukunsa ylistys sisältänee katkeraa ironiaa.

Sota leimasi Platonin lapsuutta ja nuoruutta. Sodan päättyessä 404 eaa. Platon oli noin 24-vuotias. Monet hänelle läheiset ihmiset osallistuivat Peloponnesolaissodan aikaiseen nopeakäänteiseen ja kyyniseen politiikkaan Ateenassa. Ateenan antauduttua keväällä 404 koitti tämä poliittisen pelin karmein näytös. Platonin lähisukulaiset Kritias ja Kharmides olivat mukana oikeistokaappauksessa, joka johti ns. 30 tyrannin hirmuhallintoon. Syntyperäiselle aristokraatille, kuten Platonille, osallistuminen politiikkaan oli ainoa luonnollinen uravalinta ja 30 tyrannin kaappaus näytti tarjoavan siihen hyvän tilaisuuden. Mutta tyrannit saivatkin aiemman demokraattisen hallinnon näyttämään kultakaudelta. He muun muassa yrittivät sitouttaa Sokrateen, joka oli Platonin esikuva, hirmutekoihinsa pakottamalla hänet mukaan teloitukseen. Sokrates kieltäytyi, ja tällaisten seikkojen johdosta Platon pidättäytyi menemästä mukaan.

Kun 30 tyrannin kaappaus osoitti oligarkian hirveyden, Platon läheni demokraatteja. Hän arvosti heidän malttiaan, kun he esimerkiksi myönsivät yleisen armahduksen sodanaikaisista poliittisista rötöksistä. Tämäkin luottamus kuitenkin romahti hirveällä tavalla. Osittain demokraattien politiikkaan kytkeytyvän syytteen nojalla Platonin opettaja Sokrates tuomittiin kuolemaan vieraiden jumalien palvelemisesta ja nuorison turmelemisesta vuonna 399 eaa. Platon pakeni muiden sokraatikkojen kanssa Megaraan välttääkseen mahdollisen vainon ja muistellakseen yhdessä mestaria. Tällä pakomatkalla oli luultavasti ratkaiseva vaikutus siihen, että Platonista tuli sellainen filosofi, jona hänet tunnemme.

Platonin nuoruusvuosiin on liitetty erilaisia kertomuksia. Erään tarinan mukaan hän oli lahjakas painija. Toinen kertoo hänen kirjoittaneen tragedioita mutta polttaneen kaikki kyhäelmänsä tutustuttuaan Sokrateeseen. Filosofisesti kiinnostavin ja varsin uskottava näitä aikoja koskeva kertomus on, että Platon tutustui filosofiaan alun perin ateenalaisen Kratyloksen johdolla. Platonin samannimisessä dialogissa hänet esitellään sellaisen filosofisen kannan edustajana, jonka mukaan sanoilla on oikea, luonnollinen merkitys. Esimerkiksi dialogin alussa Kratylos ei hyväksy keskustelukumppaninsa Hermogeneen nimeä, koska tämä ei ole Hermeksen sukua, kuten nimestä voisi päätellä (Kratylos 383b, 408b). On hyvin todennäköistä, että Platonin alkuperäinen nimi oli Aristokles, jonka hän joskus nuoruudessaan Kratyloksen vaikutuksesta vaihtoi Platoniksi – osoittaen, että hän otti filosofiset argumentit alusta lähtien hyvin vakavasti. Aristoteles (Metafysiikka 987a32-b7) puolestaan esittää Kratyloksen äärimmäisenä Herakleitoksen ”kaikki virtaa” -ajatuksen kannattajana, jonka mukaan samaan virtaan ei voi astua edes yhtä kertaa. Aristoteleen mukaan Platon omaksui aistimaailman osalta Kratylokselta herakleitoslaisen käsityksen loppuiäkseen.

Platonin filosofiset vaikutteet eivät toki rajoittuneet omalaatuiseen Kratylokseen, vaan hänen tärkein opettajansa ja elinikäinen filosofinen esikuvansa oli Sokrates. Platon kuitenkin tuli Sokrateen piiriin vasta melko myöhään eikä luultavasti aikalaisten silmissä ollut mitenkään erityisen tärkeä sokraatikko edes ensimmäisenä vuosikymmenenä Sokrateen kuoleman jälkeen. Megarasta paluun jälkeen Platon vetäytyi politiikasta mutta jatkoi filosofista keskustelua ja ajattelua sekä aloitti kirjallisen toimintansa. Siitä ei ole luotettavia tietoja, mitä Platon 390-luvulla julkaisi tai ajatteli. On mahdollista, että hän julkaisi esimerkiksi Apologian, jonkinlaisen esiversion nykyisen Valtion I kirjasta sekä joitain säilyneistä dialogeista.

390-luvun lopulla Ateena ja Sparta ajautuivat uudestaan sotaan, johon Platonkin saattoi osallistua. Luultavasti hänen hyvä ystävänsä Theaitetos sekä mahdollisesti hänen vanhemmat veljensä kuolivat. Tilanne oli ankea, ja Platon päätti vuonna 388 lähteä pitkälle matkalle, vaikka sellaiset eivät vaikeuksiensa ja vaarojensa takia olleet tavallisia. Hän vieraili ainakin Italian siirtokunnissa ja Sisiliassa, mutta perimätiedon mukaan hän kävi myös Egyptissä ja Kyrenessä Pohjois-Afrikassa. Italian siirtokunnissa Platon tutustui pythagoralaisuuteen, ja sen edustajasta, tarentumilaisesta Arkhytaasta, joka aktiivisen politikoinnin ohessa harrasti matematiikkaa ja ainakin myöhemmin myös filosofiaa, tuli hänen ystävänsä.

Matkan huipennus oli tuon ajan suurin kreikkalainen kaupunki, Sisilian Syrakusa. Siellä Platon tutustui Dioniin, josta tuli hänen läheisin ystävänsä yli 30 vuodeksi. Dion oli Syrakusan hallitsijan Dionysios I:n lanko ja myöhemmin myös vävy. Vaikka Dionin ja Platonin suhde oli lämmin, ei Dionysios ilmeisesti ihmeemmin pitänyt hovissaan liikkuvasta terävää moraalista arvostelua esittävästä filosofista. Eräiden lähteiden mukaan Dionysios jopa piti huolta, että Platon kotimatkallaan myytiin orjaksi. Jos näin kävi, Platon vapautui pian ja oli Ateenassa jo vuonna 387. Joskus 380-luvun puolivälin tienoilla Platon osti Ateenan muurien ulkopuolella olevasta Akademeia-lehdosta maa-alueen ja asettui sinne asumaan. Platonin talo ja alueen urheiluun soveltuvat tilat tarjosivat mahdollisuuden filosofiseen keskusteluun, tutkimukseen ja opetukseen. Platonin ympärille Akatemiaan kerääntyikin joukko ystäviä ja oppilaita tutkimaan ja opiskelemaan filosofiaa ja matematiikkaa. Akatemialla oli merkittävä rooli myös tulevien poliittisten johtajien koulutuksessa.

Platon tutki ja opetti Akatemiassa seuraavat parikymmentä vuotta, jona aikana valmistui suuri osa hänen teoksistaan. Vuonna 367 sattui kaksi merkittävää tapausta. Syrakusassa Dionysios I kuoli ja Akatemiaan tuli opiskelemaan 17-vuotias lahjakas stageiralainen Aristoteles. Platonin ystävä Dion oli pitänyt yhteyttä Platoniin koko heidän tutustumisestaan kuluneen 20 vuoden ajan. Hän oli myös vieraillut Akatemiassa ja luultavasti rahoittanut sen toimintaa. Dionysioksen kuolema antoi valtaistuinta lähellä olevalle Dionille mahdollisuuden tavoitella Syrakusan hallitsijan asemaa. Dionysioksen poika Dionysios II valittiin kuitenkin nopeasti isänsä asemaan. Vallanvaihdos ja Dionysios II:n nuoruus avasi kuitenkin kiinnostavia yhteiskuntafilosofisia mahdollisuuksia. Platon oli nimittäin politiikasta vetäytyessään päätynyt yhteen hänen kuuluisimmista vakaumuksistaan: ”Valtiossa on joko filosofien tultava kuninkaiksi tai sitten niiden, joita me nyt sanomme kuninkaiksi ja hallitsijoiksi, on ryhdyttävä toden teolla ja vakavasti harrastamaan filosofiaa, niin että poliittinen valta ja filosofia sulautuvat yhteen” (Valtio V 473d).

Syrakusan tilanne näytti tarjoavan mahdollisuuden tämän ohjelman toteuttamiseksi. Dion pyysi ystävänsä apua Dionysios II:n ja omien lastensa kouluttamiseksi filosofihallitsijoiksi. Kuten 7. kirjeestä käy ilmi, Platon oli tietoinen, että reaalipoliittinen tilanne ei ollut yksinkertainen. Olihan Dion yhtä lailla Dionysios II:n kilpailija kuin häntä filosofihallitsijaksi kouluttamaan pyrkivä vanhempi sukulainen. Platon oli haluton osallistumaan mihinkään vallankaappaukseen ja piti siksi lähtemistä Syrakusaan arveluttavana. Kuten Valtio-dialogin filosofihallitsijat ja monet muut filosofit, Platon koki kuitenkin velvollisuudekseen myös sotkea kätensä saveen. ”Ennen kaikkea en omissa silmissäni halunnut joutua siihen häpeään, että osoittautuisin pelkäksi teorian harrastajaksi, joka ei koskaan ryhdy vapaaehtoisesti toimeen” (7. kirje 328c). Platonin epäluulot osoittautuivat oikeaksi. Dionysios II oli kyllä jossain määrin kiinnostunut filosofiasta ja ehkä vielä enemmän kuuluisan filosofin pitämisestä hovissaan, josta hän pyrki tekemään suuren kulttuurin keskuksen. Vallankäytön opettelu ja vilkas huvielämä saivat kuitenkin etusijan nuoren hallitsijan ajankäytössä. Dion karkotettiin melko pian Syrakusasta, ja vajaan vuoden oleskelun jälkeen myös Platon palasi Ateenaan.

Dionysios II onnistui vakiinnuttamaan valtansa ja luomaan varsin vaikuttavan hovin, jossa vaikuttivat myös monet Platonin ystävät ja oppilaat. Hallitsija kaipasi myös ajan johtavaa filosofia hoviinsa. Omien sanojensa mukaan vastentahtoinen Platon houkuteltiin 360-luvun lopulla vielä kerran Syrakusaan – tarkoituksena oli sovitella karkotetun Dionin omaisuuteen liittyviä seikkoja. Tämäkin retki päättyi huonosti, ja Platon onnistui lähtemään Syrakusasta vain Arkhytaan ja Tarentumin puututtua asiaan. Ilmeisesti myös Platonin ja Dionin välit heikkenivät, koska Platon ei onnistunut puolustamaan Dionin etuja eikä suostunut osallistumaan hankkeeseen Dionysiosta vastaan.

Platonin palattua Ateenaan puhalsivat politiikassa uudet tuulet. Makedonia oli nouseva mahti, jonka kuningas Filippos II pyrki yhdistämään kreikkalaiset oman johtonsa alle. Näihin poliittisiin käänteisiin Platon ei enää puuttunut, vaikka nuoremmista akatemialaisista Speussippos ja varsinkin Aristoteles, joka myöhemmin toimi Filippoksen pojan eli tulevan Aleksanteri Suuren opettajana, suhtautuivat suopeasti Makedoniaan. Platon keskittyi tutkimukseen ja opetukseen sekä viimeisten myöhäisteostensa valmiiksi saattamiseen oppilaidensa avustamana. Platon kuoli vuonna 347 noin 80 vuoden ikäisenä.


Oliko Platon dogmaatikko?

Kiista Platonin ajatusten tulkinnasta alkoi jo antiikissa. Ydinkysymyksenä hahmottui se, missä määrin Platon ylipäätään esitti dialogeissaan filosofisia kantoja. Jo Diogenes Laertios (3, 51) kirjoittaa: ”Suuri erimielisyys on vallalla siitä, onko Platon dogmaatikko vai ei.” Dogmaatikolla ei siis tässä tarkoiteta sen enempää arkikielen jääräpäistä kantaansa takertujaa kuin teologian tietynlaista systematiikan tutkijaakaan, vaan yksinkertaisesti sitä, kannatetaanko joitain filosofisia oppeja. Antiikin keskusteluissa taustalla on, että pari sukupolvea Platonin jälkeen Akatemiassa tapahtui käänne eräänlaiseen skeptiseen filosofiaan. Aporiaan eli neuvottomuuteen päättyviä dialogeja alettiin lukea tietoisina kannanottoina sen puolesta, että asiasta voi esittää perustellun näkemyksen puolesta tai vastaan (ks. Platon: Teokset). Skeptisen Akatemian tietoteoreettinen kanta erosi pyrrhonilaisesta skeptisismistä, mutta se erosi myös sekä vanhan Akatemian että erilaisten antiikin myöhempien platonismien dogmaattisesta tavasta tulkita Platonia.

Dogmaatikot ovat hallinneet Platon-tulkintaa ainakin siitä lähtien, kun Akatemia palasi dogmaattisuuteen vuonna 88 eaa. Viime vuosikymmeninä ei-dogmaattisuus – ja luonnollisesti myös sen vastustus – on uudelleen nostanut päätään, joskin aiempiakin tämänsuuntaisia tutkijoita, kuten englantilainen George Grote (1794–1871), on toki ollut. Syynä nykyiseen ei-dogmaattisuuteen ei kuitenkaan ole epistemologinen skeptisismi vaan Platonin teosten kirjallisen luonteen korostaminen. Friedrich Schleiermacherin (1768–1834) kuuluisien Platon-saksannosten yhteydessä esittämä tulkintalinja ei edustanut tällaista ääri-kirjallista lukutapaa, mutta hän muotoili sen keskeisen lähtökohdan jo 1800-luvun alussa: Platonin dialogeissa muoto ja sisältö ovat erottamattomia. Kun dialogien kirjalliset piirteet otetaan huomioon, esitettyjä ja tutkittuja filosofisia näkemyksiä ja perusteluja syntyy monia. Niiden välinen vertailu on vaikeaa, koska tämän näkemyksen mukaan kukin dialogi muodostaa ikään kuin oman eheän kokonaisuutensa, jonka puitteissa filosofisiakin kysymyksiä tulee tarkastella. Tällöin jonkin erityisen filosofisen position liittäminen Platoniin muuttuu äärimmäisen vaikeaksi, koska mitään kaikissa dialogeissa samanlaisena toistuvaa filosofista oppia on vaikea löytää. Ei-dogmaattisten kantojen yleisenä ongelmana voidaan pitää sitä, että dialogeissa selkeästi kuljetetaan filosofista pohdintaa eteenpäin tiettyyn suuntaan. Jos taustalla ei haluta nähdä Platonin filosofiaa, tämän selittäminen on vaikeaa. Samoin ongelmaksi muodostuu eri dialogien filosofisten positioiden yhdistäminen.

Jo antiikissa paljon suositumpi dogmaattinen lähestymistapa vakiintui myöhäisantiikissa muotoon, joka sai merkittäviä vaikutteita uusplatonismista. Tämäntyyppisestä tekstien lukutavasta tuli kristillisessä Euroopassa varsin vallitseva. Se oli teologisesta perspektiivistä luonteva – mm. siksi, että se oli lähellä kirkkoisien tulkintoja. Renessanssiin asti Platonin alkuperäisiä teoksia tunnettiin huonosti läntisessä kristikunnassa, Timaiosta lukuun ottamatta. Tämä yleinen tulkintalinja säilyi pitkälle renessanssin jälkeenkin. Kielitieteellisen tutkimuksen kehittyessä paradigma alkoi säröillä varsinkin saksalaisella kielialueella 1500-luvulta lähtien. Laajempaan tietoisuuteen tämä kuitenkin tuli vasta 1800-luvun alussa. Tällöin myös Tennemannin ilmeisesti ensinnä (1792) esittämä kysymys Platonin ajattelun mahdollisesta muutoksesta ja kehityksestä avasi uusia tarkastelutapoja. Platonin filosofinen aktiivisuus kesti yli 50 vuotta, joten on luonnollista olettaa, että hänen ajattelunsa muuttui tuona aikana. Dogmaattiset Platon-tulkinnat voidaankin jakaa karkeasti kahtia: Platonin filosofian yhtenäisyyttä sekä sen muutosta ja kehitystä korostaviin tulkintalinjoihin.


Platon, Sokrates ja kehitysajatus

Platonin voidaan sanoa luoneen nykyisenlaisen filosofian käsitteen. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä omissa nimissään, vaan opettajansa Sokrateen nimissä. Sokrates on päähenkilö useimmissa Platonin dialogeissa. Hän on yleensä eri roolissa kuin muut keskustelijat. Hän johdattaa keskustelua, huolehtii argumentoinnin johdonmukaisesta etenemistä ja muutenkin määrittää keskustelun kontekstin. Hän on Platonin monipuolinen filosofinen sankari, kuten esimerkiksi Apologiasta, Faidonista ja Pidoista voi lukea. Toisaalta Platon ottaa myös etäisyyttä tähän hahmoon, esimerkiksi siten, että Platon antaa Sokrateen käyttää keskustelussa kyseenalaisia keinoja ja että hän ei useimmiten anna Sokrateen yksiselitteisesti onnistua moraalikasvatuksessaan, vaan keskustelut päättyvät aporiaan eli neuvottomuuteen. Mikä on Platonin ja Sokrateen suhde? Missä määrin Platonin esittämä roolihahmo on fiktiivinen, ja missä määrin Platon raportoi kirjallisesti sitä, mitä Sokrates tosiasiassa suullisesti teki?

Viime vuosisadalla esiintyi kaksi erilaista suuntausta, jotka omistivat historialliselle Sokrateelle Platonin dialogeissa esiintyviä näkemyksiä ja jotka olivat hyvin vaikutusvaltaisia varsinkin englantilaisella kielialueella. 1900-luvun alussa skotti John Burnet (1863–1928) ja britti A. E. Taylor (1869–1945) uskoivat, että suurin osa näkemyksistä, jotka Sokrates Platonin dialogeissa esittää, on historiallisen Sokrateen kantoja. Tämä näkemys on kuitenkin ristiriidassa varsin vankan todistusaineiston kanssa, johon kuuluu muun muassa Aristoteleen suoria lausuntoja. Myöhemmin suosiota saavutti Platonin filosofiseen kehitykseen ja dialogien ajoitukseen kytkeytynyt teoria, jonka mukaan osa dialogeista oli varhaisia ja sokraattisia. Tämä uudempi kehitysajattelu kytkee yhteen Platonin dialogien ajoitusta ja historiallisen Sokrateen filosofian rekonstruktiota koskevan tutkimuksen. Mikäli Platonin filosofisessa kehityksessä voidaan erottaa vaihe, joka on selvästi sokraattinen, tämä mahdollistaa jonkinlaisen Sokrateen filosofian rekonstruktion. Tulkintalinjan tunnetuin edustaja oli Gregory Vlastos (1907–1991).

Jako kolmeen kehitysvaiheeseen – ja nykyään niiden lisäksi usein yhteen tai kahteen siirtymävaiheeseen – on tullut hyvin vaikutusvaltaiseksi myös suomalaisissa filosofian yleisesityksissä. Sitä kannattavat myös monet tutkijat, jotka eivät hyväksy ns. sokraattisen tai varhaisimman vaiheen dialogien kytkemistä historiallisen Sokrateen ajatuksiin. Tämän mallin mukaan varhaiselle sokraattiselle vaiheelle (karkeasti: suomennettujen Teosten osat I ja II) ovat luonteenomaisia lyhyet, aporeettiset eli neuvottomuuteen päättyvät ja eettisiin kysymyksiin keskittyvät dialogit. Näissä dialogeissa ei yleensä katsota esiintyvän muita kuin puhtaasti eettisiä positiivisia filosofisia ”doktriineja”. Keskivaiheeseen (karkeasti: suomennettujen Teosten osat III ja IV) kuuluvat Platonin omat kypsät filosofiset opit, erityisesti idea-oppi siten, kun se esiintyy dialogeissa Faidon, Pidot ja Valtio. Myöhäisvaiheelle (karkeasti: suomennettujen Teosten osat V ja VI) on tyypillistä keskivaiheen ajatusten kritiikki ja jatkokehittelyt. (Ks. Platon: Teokset.)

Platonin filosofisen tuotannon myöhäisimpään vaiheeseen kuuluvista dialogeista vallitsee nykyään tutkimuksessa laaja yksimielisyys, joka ei tosin ulotu näiden dialogien sisällön tulkintaan. Samoin harva haluaa kieltää sitä, että osa suomennettujen Teosten osiin I ja II kuuluvista dialogeista edeltää merkittävästi Valtiota siinä muodossa, jossa me sen tunnemme – tosin siitä, mitkä dialogit tähän ryhmään kuuluvat, vallitsee merkittäviä erimielisyyksiä. Siten tällaiselle kolmijaolle on kiistämättä perusteita. Ei ole kuitenkaan selvää, että ajallinen varhaisuus ja esimerkiksi aporeettisuus liittyvät yhteen. Ongelmaa mutkistaa se, että joissain hyvin yleisesti melko myöhäisiksi esitetyissä dialogeissa, kuten Theaitetoksessa, on paljon samoja piirteitä kuin varhaisina pidetyssä. Siten tämä ajallinen jaottelu on kaikkea muuta kuin itsestään selvä. Vastaavasti tämän tulkintalinjan mukaan esitetyn filosofisen tulkinnan arvio saattaa helposti riippua filosofisten kysymysten lisäksi dialogien ajoitusta koskevista kysymyksistä. Toisaalta jako kolmeen kehitysvaiheeseen on usein liittynyt Platonin filosofian systemaattis-analyyttiseen lukutapaan, jossa yksittäisiä argumentteja ja filosofisia kantoja on tarkasteltu hyvin analyyttisesti, jolloin niiden roolia eri dialogeissa ei juuri ole korostettu.

Kehitystulkinnalle asettuu isoja haasteita myös Platonin myöhäisteosten osalta. Parmenideessa Faidon-dialogin mallin mukaista idea-oppia vastaan esitetään painavaa filosofista kritiikkiä. Toisaalta tätä oppia ei missään myöhäisessä dialogissa korvata millään suoranaisella vaihtoehdolla. Siten Platonin ajattelun kehittyminen jää auki myös näiltä osin. Toki Parmenideessa esitetty kritiikki vaatii vastausta myös Platonin ajattelun yhtenäisyyttä korostavilta tulkintalinjoilta.


Yhtenäisyyttä korostavat tulkinnat Platonin filosofiasta

Antiikista ja osin uusplatonismista periytyvä tulkintalinja on yksi yhtenäisyyttä korostava tulkintalinja, mutta se ei ole ainoa. Tunnettuja kehitysajatuksen vastustajia ja Platonin ajattelun yhtenäisyyden puolustajia olivat vuosisadan alussa esimerkiksi amerikkalainen Paul Shorey (1857–1934) ja saksalainen Werner Jaeger (1888–1961). He eivät varsinaisesti kieltäneet muutoksia Platonin ajattelussa, mutta korostivat kaikkien, myös ns. sokraattisten dialogien välisiä filosofisia yhteyksiä. Uudempaa samansuuntaista ajatustapaa edustaa amerikkalainen Charles Kahn. Hänen mukaansa Apologian rinnalla vain Kriton, Ion ja lyhyempi Hippias ovat sokraattisia dialogeja, muut kehitysajattelijoiden keskivaihetta edeltävät dialogit ovat hänen mukaansa Faidonin, Pitojen ja Valtion filosofiaan johdattelevia ”kynnys-dialogeja” (Kahn 1996, 41).

Yksi kiinnostavimmista tavoista korostaa Platonin ajattelun yhtenäisyyttä on ottaa vakavasti Platonin esittämä kirjoitetun kielen kritiikki. Tällöin keskiöön nousevat Platonin ns. kirjoittamaton oppi ja siitä kertova epäsuora traditio, jonka tärkein osatekijä ovat sellaiset Aristoteleen Platonin filosofiaan kohdistamat huomautukset, joille ei löydy vastinetta Platonin säilyneistä teoksista. Aristoteles myös kerran mainitsee suoraan ”Platonin kirjoittamattomat opit” (Fysiikka 209b13–16). Tätä tulkintalinjaa on edustanut ns. Tübingenin koulu, tunnetuimpina edustajinaan Hans Krämer, Konrad Gaiser (1929–1988) ja Thomas A. Szlezák. Samantapaista tulkintalinjaa on edustanut läheisessä yhteistyössä tübingeniläisten kanssa milanolainen Giovanni Reale. Platonin kirjoittamattomien oppien merkitystä on korostanut myös eteläafrikkalainen J. N. Findlay (1903–1987).

Tunnettu yksityiskohta Platonin kirjoittamattomista opeista on kuuluisa luento ”Hyvästä”. Lähde on Aristoteleen musiikkitieteellisesti suuntautunut oppilas Aristoksenos, joka muutenkin kertoi Platonin maineen kannalta kyseenalaisia anekdootteja hänestä. Tarinan mukaan Platon oli kerran, tapojensa ja periaatteidensa vastaisesti, järjestänyt julkisen luennon aiheena ”Hyvä”. Filosofin maineen innostamana paikalle saapui suuri joukko Akatemian ulkopuolisia kuulijoita. Kun vanha filosofi puhui vain matematiikasta, tähtitieteestä, ykseydestä, rajasta ja rajattomasta, yleisö poistui pettyneenä. Kokemuksen voi nykyaikainenkin lukija toistaa etsimällä Fileboksesta suoria elämänohjeita. Aristoksenoksen mukaan Aristoteles kertoi tapauksesta opettavaisena esimerkkinä siitä, kuinka käy, jos luennoitsija ei osaa ottaa huomioon yleisöään. On epäselvää, mistä tässä Platonin näkökulmasta oli kysymys. Oliko hänen tavoitteena mahdollisesti, kuten 7. kirjeessä kuvatussa kanssakäymisessä Dionysios II:n kanssa, osoittaa filosofian vaikeus?

Yleisemmin ajatellen on selvää, että Akatemiassa on käyty monia keskusteluja, joista ei ole jäänyt välittömiä kirjallisia jälkiä. Platon ei esitä kaikkia – ja 7. kirjeen mukaan ei juuri syvimpiä – filosofisia näkemyksiään dialogeissa. Kuten suomalainen Holger Thesleff on osoittanut, dialogit on suunnattu tilanteisiin, joissa yleisön joukossa on henkilöitä, jotka tuntevat hyvin Platonin filosofiaa ja voivat tarvittaessa antaa lisävalaistusta epäselviin kohtiin. Muun muassa tästä syystä dialogit jatkuvasti näyttävät sisältävän enemmän ajattelua kuin mitä varsinaisesti sanotaan. Myöhäisissä dialogeissa tällaisena taustalta hahmottuvana ajatusrakennelmana vilahtaa ns. perusprinsiippioppi. Sen mukaan niin aistittavan todellisuuden kuin ideoidenkin taustalla on kaksi perusprinsiippiä, Yksi ja Rajaton kakseus. Tämän pythagoralaisuudesta runsaasti vaikutteita saaneen mallin mukaan ideatkin ovat eräänlaisia lukuja. Tutkimuksessa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, mikä tämän opin merkitys ja tarkka sisältö oli.


Platon-tutkimus Suomessa

Suomalaisen Platon-tutkimuksen ensimmäinen kansainvälisesti merkittävä nimi lienee E. N. Tigerstedt, joka tosin loi akateemisen uransa erityisesti Ruotsissa. Tigerstedtin erityisalaa oli Platon-tutkimuksen historian selvittäminen. Hänen ensimmäinen aihepiiriin liittyvä monografiansa The Decline and Fall of the Neoplatonic Interpretation of Plato (1974) julkaistiin suomalaisessa sarjassa Commentationes Humanarum Litterarum, myöhempi, nykyaikaa käsittelevä Interpreting Plato (1977) Tukholman yliopiston julkaisusarjassa. Tigerstedtin teoksia Platon-tutkimuksen kehityksestä lainataan edelleen alan tutkimuksessa.

Holger Thesleff edustaa kansainvälisen Platon-tutkimuksen ehdotonta kärkeä. Hänen ensimmäinen merkittävä Platon-monografiansa on vuonna 1967 julkaistu Studies in the Styles of Plato. Se sisältää muun muassa merkittävän ajatuksen dialogien pedimentaalisesta kompositiosta, jonka mukaan painavimmat asiat on sijoitettu dialogien keskelle. Esimerkkinä voivat olla vaikkapa Valtion keskikirjojen vertaukset tai Menon-dialogissa esitetty paradoksi ja sen välitön ratkaiseminen ajatuksella oppimisesta mieleen palauttamisena. Seuraava merkittävä monografia oli Studies in Platonic Chronology vuodelta 1982. Siinä esitettiin erittäin perusteellisen analyysin jälkeen uusi malli Platonin dialogien ajoituksesta. Teoksessa esitettiin myös muun muassa ajatus semi-autenttisuudesta (ks. Platon: Teokset). Thesleffin filosofisempi Platon-monografia Studies in Plato's Two-Level Model on vuodelta 1999. Sen mukaan koko Platonin filosofisen ajattelun taustalla on yhtenäinen perusnäkemys, ns. kahden tason malli, joka ei ole filosofinen järjestelmä vaan pikemminkin taiteellinen visio. Alempi taso on aistein havaittava maailma, jolle on ominaista muutos, moneus, epämääräisyys ja rajattomuus. Ylempi taso tavoitetaan vain ajattelun avulla ja sille luonteenomaisia ovat ykseys ja pysyvyys. Nämä tasot ovat Platonin maailmankuvassa kaksi aspektia, joiden välillä vallitsee harmoninen mutta hierarkkinen suhde, jota voidaan ymmärtää esisokraattisessa filosofiassa esiintyvien perustavien eriarvoisten vastakohtaparien kautta. Niitä ovat esimerkiksi yksi/moni, sama/eri, pysyvä/muuttuva, jumalallinen/inhimillinen, sielu/ruumis, järki/aistit, tosi/näennäinen, tieto/mielipide ja rajattu/rajaamaton. Thesleffin mukaan todellisuuden kahden tason olemisen ja niiden suhteen ongelmat askarruttivat Platonia koko tämän elämän ajan. Tältä pohjalta voidaan ymmärtää yhtä lailla idea-oppi ja sen muunnelmat kuin Platonin myöhemmät ja opit perusprinsiipeistä ja idea-luvuista.

Thesleff on julkaissut kymmeniä tieteellisiä artikkeleita. Koska Thesleffin monografiat on julkaistu kotimaisissa sarjoissa, 1967 Acta Philosophica Fennicassa ja 1982 ja 1999 Commentationes Humanarum Litterarumissa, amerikkalainen Parmenides Publications päätti lisätä niiden saatavuutta ja kokosi monografiat yhteen ja lisäsi mukaan neljä artikkelia – ”Theaitetos and Theodoros” (1990), ”The Early Version of Plato’s Republic” (1997), ”Plato and His Public” (2002) ja ”A Symptomatic Text Corruption: Plato, Gorgias 448a5” (2003) – ja lyhyen Thesleffin kirjoittaman esipuheen sekä julkaisi kokonaisuuden nimellä Platonic Patterns (2009).

Jaakko Hintikka on enemmän filosofi kuin filosofian historian tutkija. Hänen historiallisen kiinnostuksensa kohteina Aristoteles, Kant ja Wittgenstein myös helposti ohittavat Platonin. Silti Hintikan julkaisut erityisesti Platonin tietoteoriasta – ”Knowledge and Its Objects in Plato” (1971) ja ”Plato on Knowing How, Knowing That, and Knowing What” (1974) – ansaitsevat hänelle aseman kansainvälisessä Platon-tutkimuksessa. Artikkelit löytyvät vuonna 1974 julkaistusta ja 1991 uudelleen julkaistusta kokoelmasta Knowledge and the Known Historical Perspectives in Epistemology (The Synthese Historical Library). Merkittäviä ovat myös Hintikan omiin kysymisen logiikkaan perustuviin tutkimuksiin liittyvät ja elenkhokseen kytkeytyvät julkaisut: artikkeli ”Socratic questioning, logic, and rhetoric” (1993) sekä tuore monografia Socratic Epistemology (2007).

Platonista on Suomessa viime vuosisadan loppupuolella väitelty kaksi kertaa. Jussi Tenkun (1917–2005) väitöskirja The Evaluation of Pleasure in Plato’s Ethics (Acta Philosophica Fennica XI, 1956) käsittelee Platonin käsityksiä nautinnosta. Erityistä on nautintoa käsittelevien päädialogien Portagoraan, Gorgiaan ja Fileboksen lisäksi ruumiillisiin nautintoihin kielteisesti suhtautuvan Faidonin ja Valtion, erityisesti sen 9. kirjan, ottaminen mukaan tarkasteluun. Näiden dialogien pohjalta väitöskirjassa luodaan kokonaiskuva Platonin suhtautumisesta hedonismiin. Pirkko Pitkäsen väitöskirja Das 'Know-how' des guten Lebens als Wertentscheidungskompetenz im Sinne Platons und unsere aktuellen Bedürfnisse für Wertentscheidungen (Joensuun yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja 29, 1996) käsittelee Platonin käsitystä hyvästä elämästä ja sitä kohti pyrkimiseen tarvittavasta tietotaidosta. Platonin filosofian tulkinta keskittyy Hyvän Idean tulkintaan. Se nähdään ihanteellisen järjestyksen määrittävänä funktionaalis-formaalina periaatteena. Työn painopiste on pitkälle arvo-osaamiseen liittyvissä kasvatuksellisissa sovelluksissa. Väitöskirjakategoriaan on syytä lukea myös Juha Sihvolan Decay, Progress, the Good Life? Hesiod and Protagoras on the Development of Culture (Commentationes Humanarum Litterarum 89, 1989). Sen Protagorasta käsittelevä osuus perustuu nimittäin merkittävässä määrin Platonin Protagoraan (ja Theaitetoksen) analyysille. Platonilla on merkittävä rooli myös tuoreemmissa väitöskirjoissa, ainakin Miira Tuomisen Ancient Philosophers on Principles of Knowledge and Argumentation (2001), Marke Ahosen Ancient Philosophers on Mental Illness (2008) ja Mika Perälän Aristotle on the Perception of Perception: Seeing, Remembering, and Sleeping (2010), joka alkaa Platonin Kharmides-dialogin tietämisen tietämistä koskevalla analyysilla.

Kaikki yllä mainitut ovat kirjoittaneet Platonista myös kotimaisilla kielillä. Monografioita ovat Thesleffin alun perin ruotsiksi kirjoittama ja suomeksi käännetty Platon (1989) ja Pitkäsen Platonin hyvän elämän filosofia (1996). Huomionarvoinen on myös Thesleffin ja Sihvolan Antiikin filosofia ja aatemaailma -teoksen (1994) Platon-osuus. Viime vuosien tuotteliain suomenkielinen Platon-kirjoittaja on Juhani Pietarinen, jonka Platon-monografioita ovat Platonin harmonisen mielen etiikka (1996), pitkälle samansisältöinen Platonin filosofia (2001) sekä Mitä Platon on minulle opettanut (2005). Juhani Pietariselta on myös ilmestynyt tuore kansainvälinen tutkimusartikkeli ”Plato’s Dualism: The Cosmos as Active and Passive Power” (2009). Merkittävä kotimainen monografia on Juha Varton Merkintöjä Platonista ja Platonin filosofiasta (1993).

Edellä mainitut tutkimukset muodostavat luonnollisesti vain pienen osan suomalaisten julkaisemista Platonia käsittelevistä artikkeleista, joita esimerkiksi Ajatus- ja niin & näin -lehdestä löytyy useita. Tuore Platonille omistettu kokoelma on Platonsällskapetin Timaios-dialogille ja sen jälkivaikutukselle omistettu Människan i universum. Platons Timaios och dess tolkiningshistoria, jonka on toimittanut Gunnar af Hällström (Åbo, 2009). Sinänsä Platonsällskapet ei nimestään huolimatta keskity Platoniin vaan yleisemmin antiikin jälkivaikutukseen.


Suositeltavaa jatkolukemista

Platonia käsittelevän kirjallisuuden määrä on valtava. Seuraavaan on poimittu lähinnä artikkelikokoelmia, Platonin filosofista menetelmää esitteleviä teoksia sekä teoksia, jotka valottavat erilaisia tulkintalinjoja. The International Plato Societyn verkkosivuilta (http://www.platosociety.org/newbibliography.html) löytyy lähinnä ranskalaisen Luc Brissonin toimittamana kansainvälinen Platon bibliografia vuosilta 1959–2009. Viimeinen julkaistu eli lukuvuoden 2008–2009 luettelo sisältää 30 sivua akateemisia julkaisuja.

Benson, Hugh (toim.) (2006). A Companion to Plato. Blackwell, Oxford.
– Blacwell Companion -sarjan teos sisältää tutkijoiden artikkeleita englanniksi eri Platonin-filosofian osa-alueista sekä Platonin jälkivaikutuksesta erityisesti antiikissa; artikkelit eivät edellytä ennakkotietoja.

Cherniss, Harold (1945). The Riddle of the Early Academy. University of California Press, Berkeley and Los Angeles.
– Arvovaltainen englanninkielinen tutkimus, joka korostaa Platonin suullisia oppeja koskevan tiedon vähäisyyttä ja epäluotettavuutta.

Erler, Michael (2007). Grundriss der Geschichte der Philosophie. Die Philosophie der Antike, Bd. 2/2: Platon.
– Arvovaltainen ja oppinut käsikirja Platonista saksaksi.

Fine, Gail (toim.) (1999). Plato 1: Metaphysics and Epistemology; Plato 2: Ethics, Politics, Religion. Oxford University Press, Oxford.
– Kaksiosainen tutkimuksellinen artikkelikokoelma Platonista, löytyy myös vuonna 2000 yhteen koottuna kokoelmana.

Gaiser, K. (1968) Platon’s ungeschriebene Lehre. Ernst Klett, Stuttgart.
– Tübingeniläisen esoteerisen Platon-tulkinnan perusesitys.

Gonzalez, Francisco J. (toim.) (1995). The Third Way. New Directions in Platonic Studies. Rowman & Littlefield, Lanham.
– Kokoelma Platonin tulkintaan liittyviä artikkeleita, jotka tavalla tai toisella yrittävät löytää “kolmannen tien” perinteisten tulkintalinjojen välistä tai ulkopuolelta.

Gonzalez, Francisco J. (1998). Dialectic and Dialogue. Plato's Practice of Philosophical Inquiry. Northwestern University Press, Evanston.
– Uudempi tutkimus Platonin filosofisesta menetelmästä, eräänlainen vastapaino teokselle Robinson 1953.

Griswold, Charles L. Jr. (toim.) (1988). Platonic Writings, Platonic Readings. Routledge, New York.
– Platonin dialogien lukemiseen keskittyvä artikkelikokoelma, jonka toisessa osassa kirjoittajat käyvät dialogia eri lähestymistavoista.

Grote, George (1867). Plato and the Other Companions of Sokrates. John Murray, London.
– 1800-luvun arvostettu tutkimus, joka käsittelee Platonin dialogien vähemmän tunnettuja sokraatikkoja. Teos löytyy verkosta osoitteesta http://www.archive.org/details/companionssokrat01grotuoft.

Guthrie, W.K.C. (1975 ja 1978). A History of Greek Philosophy, vol. 4, Plato, The Man and his Dialogues: Earlier Period; vol. 5, The Later Plato and the Academy. Cambridge University Press, Cambridge.
– Maltillinen ja oppinut, analyyttinen ja kehitysajatusta tukeva perusesitys Platonista.

Hyland, Drew A. (2004). Questioning Platonism: Continental Interpretations of Plato. State University of New York Press, Albany.
– Lyhyt esittely erilaisista mannermaisista Platon-tulkinnoista.

Irwin, Terence (1995). Plato's Ethics. Oxford University Press, Oxford.
– Arvovaltainen ja oppinut analyyttinen kokonaisesitys Platonin etiikasta.

Klagge, James C., & Nicholas D. Smith (toim.) (1992). Methods of Interpreting Plato and His Dialogues. Clarendon Press, Oxford.
– Otteeltaan analyyttiseen filosofiaan painottunut artikkelikokoelma Platonin-dialogien tulkinnasta.

Kraut, Richard (toim.) (1992). The Cambridge Companion to Plato. Cambridge University Press, Cambridge.
– Vaihtelevantasoinen artikkelikokoelma, joka ei edellytä merkittäviä etukäteistietoja.

Press, Gerald A. (toim.) (1993). Plato's Dialogues. New Studies and Interpretation. Rowman & Littlefield, Lanham (MD).

Press, Gerald A. (toim.) (2000). Who Speaks for Plato? Studies in Platonic Anonymity. Rowman & Littlefield, Lanham (MD).
– Kaksi Platonin kirjallista ilmaisua selvittävää englanninkielistä artikkelikokoelmaa.

Robinson, Richard (1953). Plato’s Earlier Dialectic. Second Edition. Clarendon Press, Oxford.
– Arvostettu ja uraauurtava analyyttinen tutkimus Platonin filosofisesta menetelmästä lukuun ottamatta ns. jakamisen ja kokoamisen menetelmää.

Shorey, Paul (1903/1960). The Unity of Plato’s Thought. Chicago University Press, Chicago.
– Nykyaikaisen Platonin dialogeissa esiintyvän filosofian yhtenäisyyttä korostavan tulkinnan melko suppea perusesitys.

Smith, Nicholas D. (toim.) (1998). Plato: Critical Assessments I–IV. Routledge, London and New York.
– Kokoelma arvovaltaisia aiemmin julkaistuja artikkeleita, jotka keskittyvät pääasiassa ns. keski- ja myöhäiskauden dialogeihin.

Szlezák, T. (1993). Reading Plato. Routledge, London and New York.
– Tämän hetken johtavan tübingeniläisen tutkijan lyhyt esitys englanniksi.

Vlastos, G. (toim.) (1971). Plato a Collection of Critical Essays. I: Metaphysics and Epistemology. Oxford University Press, Oxford. II: Ethics, Politics, and Philosophy of Art and Religion. Doubleday, Garden City (NY).
– Arvovaltainen artikkelikokoelma tutkimusartikkeleita viime vuosisadan kolmannelta neljännekseltä, useisiin näistä artikkeleista viitataan edelleen aktiivisesti.

Vlastos, Gregory (1981). Platonic Studies. 2nd Edition. Princeton University Press, Princeton (NJ).
– Kokoelma Vlastoksen Platonia koskevia tutkimus-artikkeleja.

Kirjallisuus

Platonin teokset:

– Platonin teosten standardieditio on Platonis Opera. Tomvs I-V. Recognovit breviqve adnotatione critica instrvxit Ioannes Burnet. Oxford Classical Texts. Oxonii: E Typographeo Clarendoniano, 1901–1907. Sen ensimmäisestä osasta on ilmestynyt uusi laitos. Platonis Opera. Tomvs I. Recognoverunt breviqve adnotatione critica instrvxerunt. E. A. Duke, W. F. Hicken, W. S. M. Nicoll, D. B. Robinson et J. C. G. Strachan. Oxford Classical Texts. Oxford: Oxford University Press, 1995.

– Helposti lähestyttävä on Loeb-editio, jossa kreikankielisen tekstin vieressä on englanninkielinen käännös. Tämä editio löytyv kokonaisuudessaan Internetistä Perseus.tufts.edu:n Greek and Roman materials -kokoelmasta. Käytännössä kaikista dialogeista löytyy sekä niistä erikseen tehtyjä editioita ja käännöksiä, jotka sisältävät usein laajojakin esittelyjä ja kommentaareja.

– Corpus Platonicumin tekstit löytyvät suomennettuina Teoksista 1-7, Helsinki: Otava, 1977–1990. Teoksista on otettu myös taskukirjapainos. Vanhin julkaistu suomennos on J. W. Calamniuksen suomentama Faidoni, Platonin keskustelma Sokrateen viimeisistä hetkistä ja sielun kuolemattomuudesta, joka ilmestyi vuonna 1882 ja joka löytyy tämän filosofia.fi-sivuston klassikkokirjastosta. Samana vuonna ilmestyi Emil Hårdhin suomentama Platonin kirjoittama Sokrateen puolustuspuhe ja vuonna 1920 Niilo Lehmuskosken suomentama Phaidros. Vuonna 1933 puolestaan julkaistiin Valtio, jonka oli suomentanut O. E. Tudeer. Vuodelta 1961 on puolestaan laajin Teoksia edeltävä käännös: Platon Viisi tutkielmaa, jossa Päivö Oksalan ja J. A. Hollon suomentamina ilmestyivät Sokrateen puolustuspuhe, Kriton, Pidot, Faidros ja Faidon.

Muut lainatut teokset:

Aristoteles (1992). Fysiikka. Teoksessa Teokset III. Suomentaneet Tuija Jatakari, Kati Näätsaari. Selitykset laatinut Simo Knuuttila. Gaudeamus, Helsinki.

Aristoteles (1990). Metafysiikka. Teoksessa Teokset VI. Suomentaneet Tuija Jatakari, Kati Näätsaari, Petri Pohjanlehto. Selitykset laatinut Simo Knuuttila. Gaudeamus, Helsinki.

Diogenes Laertios (2002). Merkittävien filosofien elämät ja opit. Suomentanut Marke Ahonen. Summa, Helsinki.

Kahn, C. H. (1996). Plato and the Socratic Dialogue. The Philosophical Use of a Literary Form. Cambridge University Press, Cambridge.

MacIntyre, Alasdair (1998 [1984]). The Relationship of Philosophy to Its Past. Teoksessa Richard Rorty, J. B. Schneewind, Quentin Skinner (toim.), Philosophy in History, 31–48. Cambridge University Press, Cambridge.

Whitehead, Alfred North (1941). Process and Reality. An Essay in Cosmology. Gifford lectures Delivered in the University of Edinburgh During the Session 1927–28. The Social Science Book Store, New York.

Internet-lähteet

Useiden Internet-tietosanakirjojen yhteydessä Platonia käsittelevää materiaalia löytyy monesta muustakin hakusanasta kuin Platonista. Eri Platonin filosofian osa-alueiden lisäksi kannattaa katsoa esimerkiksi hakusanaa ”Sokrates”.

Perseus.tufts.edu > Greek and Roman collection > Plato
http://www.perseus.tufts.edu/hopper/collection?collection=Perseus:collec...
– Sisältää Loeb-editioiden kreikan ja englanninkieliset tekstit.

Benjamin Jowettin englanninnokset Platonin teoksista MIT:n sivuilla:
http://classics.mit.edu/Browse/browse-Plato.html

The International Plato Society
http://www.platosociety.org/
– Seuran sivuilta löytyy muun muassa vuodesta 2001 julkaistu seuran verkkolehti Plato, Platon bibliografia ja tiedot seuran julkaisusarjan teoksista.

Plato and his dialogues by Bernard SUZANNE
http://plato-dialogues.org/plato.htm
– Monipuolinen Platonia käsittelevä sivusto englanniksi ja ranskaksi.

Stanford Encyclopedia of Philosophy
http://plato.stanford.edu/entries/plato/

The Internet Encyclopedia of Philosophy
http://www.iep.utm.edu/plato/