Spinoza, Benedictus de

Valtteri Viljanen (julkaistu 4.2.2010, muokattu 31.8.2012)

Benedictus de Spinoza (1632–1677) on yksi varhaisen uuden ajan tärkeimmistä rationalistifilosofeista. Hänen pääteoksensa on postuumisti vuonna 1677 julkaistu Etiikka, jossa Spinoza esittää oppinsa onnellisen elämän saavuttamiseksi. Teos on kuuluisa paitsi geometrisesta esitystavastaan myös omaleimaisesta metafysiikastaan, jonka mukaan on olemassa vain yksi substanssi, ”Jumala eli Luonto”, jonka tiloja äärelliset oliot – siis myös ihmiset – ovat. Spinozan ajattelu herätti suurta pahennusta jo hänen elinaikanaan: Amsterdamin juutalainen seurakunta erotti hänet yhteydestään vuonna 1656, ja häntä pidettiin pitkään laajemminkin pahamaineisena ateistina. Tästä huolimatta Spinozan vaikutus niin tieteentekijöihin, taiteilijoihin kuin tietysti filosofeihinkin on ollut – ja on edelleen – kiistatta merkittävä.
  1. Elämä: Amsterdam (1632–1661)
  2. Rijnsburg (1661–1663)
  3. Voorburg ja Haag (1663–1677)
  4. Teokset
  5. Spinozan vaikutus
  6. Spinoza Suomessa
  7. Suositeltavaa jatkolukemista
  8. Kirjallisuus
  9. Internet-lähteet


Elämä: Amsterdam (1632–1661)


Baruch Spinoza syntyi Amsterdamissa 24. marraskuuta 1632. Hänen sefardijuutalaisiin (eli Iberian niemimaalla asuneisiin juutalaisiin) kuulunut perheensä oli muuttanut Alankomaihin Portugalista 1500- ja 1600-lukujen taitteessa. Hepreankielinen ”Baruch” tarkoittaa siunattua; kotona Spinozaa kutsuttiin myös samaa tarkoittavalla portugalinkielisellä nimellä Bento, ja myöhemmin hän käytti nimestään latinankielistä versiota Benedictus. Spinozan melko suureen perheeseen kuului useita sisaruksia ja sisarpuolia. Spinozan isä Michael (synt. 1587 tai 1588) oli varsin menestyksekäs liikemies, joka oli erikoistunut mm. kuivattujen hedelmien maahantuontiin; Spinozan äiti oli Hanna Debora, jonka isältä Spinoza mitä ilmeisimmin peri etunimensä.

Spinoza ryhtyi jo varhaisessa iässä opiskelemaan paikallisessa juutalaiskoulussa. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan suorittanut koulun kuudesta asteesta enempää kuin neljä ensimmäistä, vaan siirtyi noin 14 vuoden iässä työskentelemään isänsä yrityksessä. Vanhemman veljen kuoltua vuonna 1649 ja isän vuonna 1654 vastuu yrityksestä jäi Baruchin ja hänen nuoremman veljensä Gabrielin harteille. Kaikki kuitenkin muuttui vuoden 1656 tapahtumien myötä: tuon vuoden heinäkuun 27. päivänä Spinozalle määrättiin cherem, täydellinen erottaminen juutalaisen seurakunnan yhteydestä. Tämä merkitsi mm. sitä, että yksikään juutalaisen seurakunnan jäsen ei saanut olla tekemisissä hänen kanssaan, mikä teki liike-elämässä jatkamisen mahdottomaksi. Spinozan cherem oli varsin kovasanainen: siinä viitataan paitsi ”kauhistuttaviin harhaoppeihin, joita hän on harjoittanut ja opettanut”, myös hänen ”hirvittäviin tekoihinsa”.

Nuoren Spinozan elämästä tiedetään varsin vähän, eikä seurakunnasta erottamiseen johtaneista tapahtumista ole varmuutta. On kuitenkin kiistatonta, että Spinoza opiskeli 1650-luvulla – todennäköisesti jo ennen vuotta 1656 – Franciscus van den Endenin, entisen jesuiitan, koulussa sekä latinaa ja filosofian klassikkoja että uutta luonnontiedettä ja radikaalimpaa uutta filosofiaa, kuten Descartesin metafysiikkaa. Mitä ilmeisimmin Spinoza muodosti jo tässä vaiheessa, ainakin pääpiirteissään, omaleimaisen käsityksensä Jumalasta, mikä oli varmaankin yksi tärkeä syy cheremin julistamiselle. Spinozan maine yksinäisenä hahmona on jokseenkin liioiteltu, sillä jo seurakunnasta erottamisen aikoihin hänellä oli oma filosofinen piirinsä, joka vähitellen laajentui. Hänen ystäviinsä lukeutuivat mm. Leidenin yliopistossa filosofian ja lääketieteen tohtorinarvot saavuttanut Lodewijk Meyer (1630–1681), kauppiaat Simon Joosten de Vries († 1667), Pieter Balling († 1669) ja Jarig Jelles († 1683), lääkärit Johan Bouwmeester (1630–1680) ja Georg Hermann Schuller (1651–1679), lääkäri, juristi ja yhteiskuntakriitikko Adriaan Koerbagh (1632–1669), kustantaja Jan Rieuwertsz (1617–1685) sekä luonnontieteilijä Burchard de Volder (1643–1709). Kaikki nämä kontaktit, joista moni kesti Spinozan elämän loppuun saakka, epäilemättä osaltaan helpottivat eroa juutalaisesta seurakunnasta.


Rijnsburg (1661–1663)

Seurakunnasta erottamisen jälkeisistä viidestä vuodesta ei tiedetä paljoakaan; kaikesta päätellen Spinoza opiskeli jonkin aikaa Leidenin yliopistossa. Joka tapauksessa vuoden 1661 kesällä hän muutti pieneen Rijnsburgin kylään Leidenin lähellä. Näistä ajoista alkaa Spinozan meille säilynyt tuotanto. Nykyarvioiden mukaan sen varhaisin osa on keskeneräiseksi jäänyt tietoteoriaan keskittyvä Tutkielma ymmärryksen parantamisesta, joka on kenties laadittu jo ennen Rijnsburgiin muuttoa. Spinozan nykyään tunnettu, laaja ja myös filosofisesti erittäin arvokas kirjeenvaihto alkaa elokuusta 1661. Hollanninkielisenä meille säilynyt käsikirjoitus Lyhyt tutkielma Jumalasta, ihmisestä ja hänen hyvinvoinnistaan lienee puolestaan saavuttanut nykyisen tunnetun muotonsa vuoden 1662 alkupuoleen mennessä. Spinozan elinaikana häneltä ilmestyi vain kaksi teosta. Näistä varhaisempi on, vuonna 1663 julkaistu Descartesin Filosofian periaatteet -teoksen ajatuksia geometriseen tapaan esittävä Renati des Cartes Principiorum Philosophiae pars I et II, joka sai alkunsa yksityisopetuksesta, jota Spinoza antoi Johannes Caesarius -nimiselle leidenilaisopiskelijalle.

Spinoza hankki tarvittavia tuloja linssejä hiomalla, ja hän tulikin tunnetuksi korkeatasoisista mikroskoopeistaan ja kaukoputkistaan. Osin juuri optiikan tuntemuksensa myötä Spinoza tunsi useita merkittäviä tiedemiehiä. Spinoza ystävystyi vuonna 1661 teologi, diplomaatti ja luonnontieteilijä Henry Oldenburgin (n. 1620–1677) kanssa, josta tuli pian tämän jälkeen perustetun Royal Societyn sihteeri; heidän käymänsä kirjeenvaihto on myös filosofisesti katsoen tärkeä. Spinoza myös kommentoi Oldenburgin välityksellä kemisti ja fyysikko Robert Boylen (1627–1691) salpietarilla tekemiä kokeita ja mekanistista ajattelutapaa. Spinoza tuli hyvin toimeen fyysikko Christiaan Huygensin (1629–1695) kanssa, jota tapasi usein 1660-luvulla; heitä yhdisti kiinnostus matematiikkaan, optiikkaan ja kartesiolaiseen luonnontieteeseen.

Spinozan ja Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646–1716) (ks. Leibniz, Gottfried Wilhelm) kohtaaminen lukeutuu filosofian historian mielenkiintoisimpiin. Leibniz lähestyi Spinozaa kirjeitse jo 1671, ja nämä kaksi suurta rationalistifilosofia tapasivat marraskuussa 1676 useaan otteeseen; tapaamisten kulusta ei ole jäänyt paljoakaan suoraa todistusaineistoa, mutta ilmeisesti ainakin kartesiolainen fysiikka, metafysiikan periaatteet ja Jumalan olemassaolon ontologinen todistus olivat keskustelunaiheita. Spinozan ja Leibnizin ajattelun välillä on monia tärkeitä yhtymäkohtia, vaikka Leibniz monesti halusikin korostaa oman ajattelunsa eroa Spinozan filosofiaan, ja heidän välinen suhteensa tapaamisineen on edelleen mielenkiintoinen tutkimuskohde (ks. esim. Stewart 2005). Kuuluisiin tieteellisiin tuttavuuksiin kuuluu myös ennen kaikkea matemaatikkona tunnettu, Leibnizin ja Huygensin ystäviin lukeutunut Ehrenfried Walter von Tschirnhaus (1651–1708). Hän sai tutustua Etiikan käsikirjoitukseen, mistä seurasi filosofisesti erittäin arvokas kirjeenvaihto Spinozan kanssa; huomionarvoista on sekin, että lähes kymmenen vuotta Spinozan kuoleman jälkeen Tschirnhaus julkaisi vahvoja Spinoza-vaikutteita ilmentäneen filosofisen teoksen Medicina mentis sive Artis inveniendi praecepta generali (1686).

Vaikka Spinoza ei ollut askeetti tai erakko, hän kuitenkin eli varsin vaatimattomasti. Bertrand Russellin (1995 [1946], 100) kuuluisa arvio, jonka mukaan Spinoza ”on suurista filosofeista jaloin ja rakastettavin”, kertoo Spinozan persoonan ja elämäntavan nauttimasta arvostuksesta. Hänen hyveellisyyteensä kiinnitettiin sitäkin enemmän huomiota siksi, että häntä syytettiin ateismista – syyte, jonka hän itse torjui – ja ateismi liitettiin 1600-luvulla vahvasti moraalittomuuteen ja hillittömyyteen. Riippumatta siitä, ansaitsevatko Spinozan käytös ja luonne erityistä kiitosta, on hätkähdyttävää, miten järkähtämättä hän omistautui filosofisten ja intellektuaalisten tavoitteidensa saavuttamiselle. Hänen pääteoksensa Etiikan pitkällisen, yli 12 vuotta kestäneen, kirjoitusprosessin alku löytyykin viimeisimmän arvion (Steenbakkers 2009, 27–28) mukaan jo vuoden 1662 Rijnsburgista. Vuonna 1663 Spinoza muutti Haagin lähellä sijaitsevaan Voorburgin kylään.


Voorburg ja Haag (1663–1677)

Spinoza ei ollut vain metafyysikko, vaan myös poliittinen ja teologinen ajattelija. Osin johtuen 1660-luvun lopun tapahtumista – joista kuohuttavin oli hänen ystävänsä Adriaan Koerbaghin vallitsevaa uskontoa ja yhteiskuntaa kritisoineiden kirjoitustensa vuoksi saama vankeusrangaistus ja vankeudessa tapahtunut kuolema vuonna 1669 – Spinoza viimeisteli ja julkaisi nimettömänä toisen elinaikanaan julkaisemansa teoksen, Teologis-poliittisen tutkielman, vuonna 1670. Teos otettiin vastaan kauhunsekaisella järkytyksellä, sillä siinä kehitellään ensinnäkin naturalistista politiikan teoriaa, jossa uskonnon tehtäväksi osoitetaan ennen kaikkea lähimmäisenrakkauden ja kuuliaisuuden, ei totuuden, opettaminen. Toisekseen siinä esitetään tulkinta Raamatusta monipolvisten historiallisten vaiheiden myötä syntyneenä kirjana. Itse asiassa pitkälti juuri tässä teoksessa esitettyjen, runsaasti kohua ja vastustusta aiheuttaneiden ajatusten nojalla Jonathan Israel (2001, ks. erityisesti luku 8) nostaa mittavassa radikaalivalistusta kartoittavassa tutkimuksessaan juuri Spinozan keskeiseksi hahmoksi: nimenomaan ”spinozismia” pidettiin laajalti traditionaalisen yhteiskuntajärjestyksen ja filosofian suurimpana älyllisenä uhkana. Onkin myönnettävä, että tämä selittäisi osaltaan sitä suurta vihamielisyyttä, jonka Spinozan ajattelu sai osakseen aina 1700-luvun loppupuolelle asti. Vaikka Teologis-poliittisen tutkielman saama kielteinen vastaanotto tuli Spinozalle mitä ilmeisimmin osin yllätyksenä, hän toimi joka tapauksessa hyvin rohkeasti julkaistessaan teoksen – etenkin, kun otetaan huomioon hänen sävyisä ja varovainen luonteensa: hän tunnusti kirjeenvaihdossaan suorastaan kammoksuvansa riitoja ja kantoi sormusta, jossa luki mottona ”Caute” (”Varovaisuutta!”).

Spinoza muutti 1660- ja 1670-lukujen taitteessa Voorburgista Haagiin, jossa hän asui alivuokralaisena van der Spyckien monilapsisen perheen talossa. Teologis-poliittisen tutkielman kirjoittaja ei pysynyt salassa kovin kauaa, ja hyvin pian sen ilmestymisen jälkeen useat kirkolliset instituutiot tuomitsivat teoksen jumalattomana ja vaarallisena. Kirja myös myi varsin hyvin. Aluksi oikeustoimenpiteiltä Spinozaa suojeli ainakin se, että tutkielma ilmestyi latinaksi, ei hollanniksi, minkä vuoksi vain oppineisto kykeni tutustumaan siihen; itse asiassa Spinoza pyrki – ja onnistui – estämään teoksen hollanninnetun laitoksen ilmestymisen hänen elinaikanaan. Lisäksi Alankomaita vuodesta 1654 hallinneen, tasavaltalaisen ja vapaamielisen Jan de Wittin arvovalta painoi teoksen vapaan julkaisemisen puolesta. On mahdollista, että Spinoza tunsi de Wittin henkilökohtaisesti.

1670-luvun alkupuoli kului pääasiassa Etiikan laatimisessa. Muutama tapahtuma tältä ajalta ansaitsee erityistä huomiota. 1672 oli Alankomaissa kauhun vuosi; tuolloin Ranskan ja Saksan armeijat miehittivät maan, minkä jälkimainingeissa väkijoukko kaappasi ja murhasi Jan de Wittin ja hänen veljensä. Spinozan kerrotaan olleen tästä niin järkyttynyt, että vain hänen vuokraisäntänsä väliintulo esti häntä lähtemästä julkisesti protestoimaan de Wittien murhaajia vastaan. Jan de Wittin kuoleman myötä myös Spinozan kokema painostus lisääntyi: vuonna 1674 viranomaiset kielsivät Teologis-poliittisen tutkielman painamisen, levittämisen ja myymisen. Vuonna 1673 Spinoza sai kutsun professoriksi Heidelbergin yliopistoon, mutta hän kieltäytyi, koska epäili, että virka rajoittaisi hänen ajattelunvapauttaan. Spinoza sai Etiikkansa valmiiksi vuonna 1675, mutta hän päätti olla julkaisematta sitä, varmaankin osin Teologis-poliittista tutkielmaa kohdanneen vihamielisen vastaanoton vuoksi. Tämän jälkeen hän palasi poliittisen filosofian pariin ja aloitti Poliittisen tutkielman laatimisen. Tässä vaiheessa hänen terveydelliset ongelmansa olivat jo ilmeiset: hän poti pitkäaikaista keuhkosairautta, jonka tarkkaa luonnetta ei tiedetä. Yleisesti arvellaan, että linssien hionnan tuottaman lasipölyn hengittäminen vaurioitti hänen keuhkojaan. Helmikuussa 1677 Spinozan terveydentila huononi varsin äkillisesti, ja hän kuoli Haagissa saman kuun 21. päivänä. Spinoza haudattiin neljä päivää myöhemmin varsin huomattavasti osallistujia keränneessä tilaisuudessa. Hänen käsikirjoituksensa siirrettiin välittömästi Rieuwertszille Amsterdamiin, ja ne julkaistiin vielä saman vuoden aikana sekä latinaksi (Opera Posthuma) että hollanniksi (Nagelate Schriften). Hollannin ja Länsi-friisinmaan provinssit kielsivät kesäkuussa 1678 Spinozan postuumisti julkaistujen teosten myymisen, painamisen ja kääntämisen.


Teokset

Tällä hetkellä käytetty kriittinen editio Spinozan kootuista teoksista on Carl Gebhardtin toimittama neljän volyymin Spinoza Opera (Heidelberg, Carl Winter, 1925). Pierre-François Moreaun johdolla on kuitenkin parhaillaan tekeillä Spinozan teosten uusi laitos, Spinoza Oeuvres (Paris, Presses Universitaires de France). Spinozan teoksista on suomennettu pääteos Etiikka (suom. Vesa Oittinen, Helsinki, Gaudeamus, 1994). Eniten käytetyt Spinozan teosten englanninnokset ovat Edwin Curleyn kääntämä ja toimittama The Collected Works of Spinoza, Volume I (Princeton, Princeton University Press, 1985) ja Samuel Shirleyn käännöksistä koottu Spinoza. Complete Works (Indianapolis, Hackett, 2002).

Suurin osa Spinozan teoksista jäi julkaisematta hänen elinaikanaan, ja siksi niiden ajallinen paikantaminen on vaikeaa. Seuraavassa luettelo teoksista lyhyine luonnehdintoineen.

Tractatus de intellectus emendatione (Tutkielma ymmärryksen parantamisesta), n. 1661–1662. Tässä erittäin tärkeässä, mutta lyhyessä ja keskeneräiseksi jääneessä käsikirjoituksessa Spinoza esittää oman käsityksensä tiedon perusteista ja siitä, miten totuuden etsimisessä tulisi edetä: keskeistä on löytää todet määritelmät, jotka kuvaavat tarkastelun kohteena olevien olioiden olemukset; näiden määritelmien avulla huolellisesti etenemällä on muodostettavissa määriteltyjä olioita koskevat todet ideat.

Korte Verhandeling van God, de Mensch, en des zelfs Welstand (Lyhyt tutkielma Jumalasta, ihmisestä ja hänen hyvinvoinnistaan), n. 1662. Tämä vasta 1800-luvulla löydetty ja niin ikään keskeneräiseksi jäänyt käsikirjoitus sisältää oikeastaan kaikki niistä lukuisista teemoista metafysiikasta ihmisen onneen, joita Spinoza myöhemmin käsittelee pääteoksessaan Etiikassa, mutta vielä jälkimmäistä hiomattomammassa muodossa.

Renati des Cartes Principiorum Philosophiae pars I et II, more geometrico demonstratae (René Descartesin Filosofian periaatteiden osat I ja II geometriseen tapaan todistettuina) ja Cogitata metaphysica (Metafyysisiä mietteitä), 1663. Descartesin ajattelun keskeisiä teemoja taidokkaasti geometrisessä asussa esittävän teoksen liitteenä oleva lyhyt Cogitata metaphysica on Spinozan ajattelun ymmärtämisen kannalta tärkeä teos, joka ei kenties ole saanut aivan ansaitsemaansa huomiota osakseen. Siinä Spinoza tarkastelee olemisen, olemuksen, ajan, Jumalan ja modaliteettien kaltaisia perinteisiä metafyysisiä kysymyksiä.

Tractatus theologico-politicus (Teologis-poliittisen tutkielma), 1670. Kirjoittajansa poliittisen ajattelun keskeinen ja perinteistä teologista maailmankuvaa järisyttänyt teos, joka paitsi esittää naturalistis-filosofisen teorian valtioiden synnystä myös puolustaa demokratiaa, luonnontieteellistä maailmankuvaa sekä ajattelun- ja sananvapautta. Spinoza argumentoi, että filosofia ja uskonto ovat selvästi toisistaan erillisiä ja että vain ensin mainitun tavoitteena totuus. Lisäksi kirjassa tarkastellaan Raamattua historiallisesti syntyneenä teoksena, jota on tutkittava tieteellisin menetelmin. Pian tämän jälkeen Spinoza alkoikin laatia keskeneräiseksi jäänyttä heprean kielioppia (Compendium Grammatices Linguae-Hebraeae), jonka tavoitteena oli auttaa Raamatun tieteellisessä tutkimuksessa.

Etiikka geometriseen tapaan esitettynä (Ethica ordine geometrico demonstrata), 1675. Tämän perimmäisistä metafyysisistä kysymyksistä liikkeelle lähtevän Spinozan kiistämättömän pääteoksen tavoitteena on osoittaa, mitä ihmisen onnellisuus on ja miten sen voi saavuttaa. Teos on kuuluisa geometrisesta esitystavastaan eli siitä, että sen väitteet (propositiot) johdetaan perustavista määritelmistä ja aksioomista. Esimerkiksi sen, että substanssin olemukseen kuuluu olemassaolo, Spinoza todistaa Etiikan ensimmäisen osan seitsemännessä propositiossa vetoamalla kuudennen proposition seurauslauseeseen, jonka mukaan mikään muu kuin substanssi ei voi tuottaa substanssia, ja toteamalla, että näin ollen substanssin on oltava Etiikan ensimmäisen määritelmän (”Oman itsensä syyllä ymmärrän sitä, jonka olemukseen liittyy olemassaolo, eli jonka luontoa ei voi käsittää muuten kuin olemassa olevaksi”) mukainen oman olemassaolonsa syy.

Etiikan ensimmäinen osa, jonka nimi on ”Jumalasta”, Spinoza omistaa perimmäisille ontologisille kysymyksille. Hän ottaa lähtökohdakseen Descartesin tekemän erottelun substansseihin ja moduksiin (tiloihin) – joka puolestaan muistuttaa perinteistä aristoteelista jaottelua substansseihin ja aksidensseihin (ominaisuuksiin) – ja argumentoi, että tällainen ontologia johtaa substanssimonismiin eli oppiin, jonka mukaan on vain yksi substanssi. Spinoza kutsuu tätä ainoaa substanssia Jumalaksi tai luonnoksi. Spinozan kanta eroaa sekä Descartesista, joka erottaa ajattelevan ja ulotteisen substanssin toisistaan, että Leibnizista, jonka substanssipluralismissa substansseja on ääretön määrä. Spinozan mukaan tunnemme ainoan substanssin olemuksellisista piirteistä (eli attribuuteista) kaksi, ajattelun ja ulotteisuuden, ja kaikki äärelliset oliot – kivistä ihmisiin – ovat substanssin attribuuttien tiloja, eivätkä siis itsenäisiä olioita – ikään kuin aaltoja (luonnon äärettömässä) meressä. Juuri tämä ajatus on syynä Spinozan maineeseen panteistina. Lisäksi Etiikan ensimmäinen osa pyrkii osoittamaan, että äärellisten olioiden olemassaolo ja toiminta seuraavat pelkästään Jumalan olemuksen kausaalisesta aktiivisuudesta tai voimasta – ja samalla välttämättömyydellä kuin geometriassa.

Teoksen toisen osan (”Tajunnan luonteesta ja alkuperästä”) alun kuuluisin väite on, että olioiden ja niihin kohdistuvien ideoiden järjestys ja yhteys ovat samat (tähän oppiin viitataan usein Spinozan ”parallelismina”). Tämä merkitsee mm. sitä, että ihmisruumis ja -mieli ovat yhden ja saman asian kaksi eri ilmausta; mieli on ruumiin idea. Toisen osan loppupuolella Spinoza mm. esittää jaottelun kolmenlaiseen tietoon – aistihavaintoihin perustuvaan kuvittelutietoon, olioiden yhteisiin ominaisuuksiin perustuvaan järkitietoon ja intuitiiviseen tietoon Jumalasta ja olioiden olemuksista – sekä kieltää paitsi tahdonvapauden, myös tahdon ja ymmärryksen erillisyyden. Kolmas osa, ”Affektien luonnosta ja alkuperästä”, sisältää Spinozan filosofisen psykologian, jonka perustana on oppi pyrkimyksestä ”säilyä olemisessa” kaikkien äärellisten olioiden, siis myös ihmisten, aktuaalisena olemuksena. Tässä osassa Spinoza määrittelee ja luokittelee laajan joukon erilaisia tunteita, mutta perustunteet ovat ilo, suru ja halu. Neljännen osan, ”Ihmisten orjuudesta eli heidän affekteistaan”, alkupuolella Spinoza liittää toisiinsa hyveen, oman olemuksellisen voimamme mukaan toimimisen ja ymmärtämisen; osan loppupuoli puolestaan tarkastelee mm., miten vapaasti omaa olemustaan toteuttava rationaalinen ihminen toimii. Viimeinen ja kenties haastavin osa, ”Ymmärryksen voimasta eli inhimillisestä vapaudesta”, alkaa kuvailemalla joukon erilaisia tekniikoita kielteisten passioiden hallitsemiseksi ja päätyy varsin ehdottomaan intellektualismiin, jonka mukaan vain todellisuuden riittävä ymmärtäminen tarjoaa tien onnellisuuteen, mielenrauhaan ja jopa ikuisuuteen.

Tractatus politicus (Poliittinen tutkielma), 1677. Spinozan viimeinen ja hänen kuolemansa myötä keskeneräiseksi jäänyt käsikirjoitus perustuu merkittävässä määrin Etiikan moraalipsykologiaan ja kehittelee eteenpäin aiemminkin käsittelemiään teemoja erityisesti tarkastelemalla erilaisia valtiomuotoja, joista parhaana Spinoza piti demokratiaa: jo varhaisemmassa Teologis-poliittisessa tutkielmassaan hän puolusti demokratiaa kaikkein luonnollisimpana valtiomuotona, joka antaa ihmisille mahdollisimman suuren vapauden määrätä omista asioistaan ja suojelee kansalaisia hallitsijoiden mielivallalta.


Spinozan vaikutus

Spinoza on kiistämättä vaikuttanut länsimaiseen filosofiaan ja moderniin valistuksen projektiin; mielenkiintoista kyllä, tämä vaikuttaminen tapahtui – etenkin 1600- ja 1700-luvuilla – pitkälti siten, että hänen filosofiansa on pyritty innokkaasti kumoamaan tai tuomitsemaan. Eräs tähän johtanut seikka oli hänen ateistin maineensa, joka kyseenalaistettiin laajemmin vasta 1700-luvun lopulla.

1600-luvulla keskeinen kiistakysymys koski filosofian valtavirraksi nousseen kartesiolaisuuden suhdetta spinozismiin; ensin mainitun edustajat halusivat korostaa omien ajatustensa eroa Spinozan oppeihin. Vaikka aluksi Spinozaa itseään harvemmin luettiin muuta kuin pienissä radikaalien toisinajattelijoiden piireissä, 1700-luvun aikana hänestä kasvoi erittäin merkittävä harhaoppisen ajattelun henkilöitymä. Esimerkiksi Saksan yliopistoissa muodostui suoranaiseksi virkaanastuvien professorien rituaaliksi oikeaoppisuuden todistaminen Spinozan ajattelua vastaan hyökkäämällä. Kuitenkin myös Spinozan kannattajakunta erityisesti luterilaistaustaisten, panteismiin vetoa tuntevien vapaa-ajattelijoiden keskuudessa kasvoi. Tämän ajan merkittäviin Spinozaa filosofisesti käsitelleisiin teoksiin lukeutuvat Leibnizin filosofiaa systematisoineen Christian Wolffin Theologica naturalis (1736–1737), joka pyrki Spinozan kokonaisvaltaiseen kumoamiseen, ja Moses Mendelssohnin Philosophische Gespräche (1755), joka puolestaan pyrki Spinozan filosofian puolueettomaan arviointiin.

Dramaattinen muutos suhtautumisessa Spinozaan tapahtui kuitenkin 1780-luvulla, kun F. H. Jacobi julkaisi Über die Lehre des Spinoza in Briefen an den Herrn Moses Mendelssohn -pamfletin (1785), jossa väitettiin ihaillun valistusajattelija Gotthold Lessingin (1729–1781) olleen vakaumuksellinen spinozisti. Tästä liikkeelle lähtenyt ns. panteismikiista merkitsi ratkaisevaa käännettä Spinozan reseptiohistoriassa, sillä kiistan myötä hän nousi 1700-luvun lopun Saksassa suureen suosioon; kuten Frederick Beiser (1987, 60) toteaa, Spinozan naturalismia alettiin yhä suuremmassa määrin pitää modernin tieteen omana filosofiana. Lisäksi Spinozan panteistinen monismi näyttäytyi monille keinona välttää vastakkainasettelu perinteisen teismin ja materialistisen ateismin välillä sekä mahdollisena tienä ulos Kantin filosofian aporioista.

J. G. Herder, J. W. Goethe, F. W. J. Schelling ja Novalis saivat kaikki vaikutteita Spinozalta; heistä ensin mainittu julkaisi panteismikiistan tuoksinassa kirjoituksen Gott, einige Gespräche (1787), joka puolustaa vitalistisesti tulkittua spinozismia, ja viimeksi mainittu kuuluisasti nimesi Spinozan ”Jumalasta juopuneeksi ihmiseksi”. Erikseen on mainittava saksalaisen idealismin isähahmoihin lukeutuva J. G. Fichte (1762–1814), joka, kuten Beiser (2000, 29) huomauttaa, katsoi päätavoitteekseen Humen (jota Fichte piti idealistisena skeptikkona) ja Spinozan (jota hän piti mekanistisena materialistina) torjumista. Fichten mukaan filosofiassa on vain kaksi mahdollista pääsuuntaa, Spinozan ”dogmatismi” ja Kantin ”kritisismi”. 1800-luvun aikana Spinoza vakiintuikin osaksi filosofista keskustelua: niin G. W. F. Hegel, Arthur Schopenhauer, Karl Marx kuin Friedrich Nietzschekin tunsivat Spinozan ajattelua ja kommentoivat sitä omissa teoksissaan. Spinoza on innoittanut filosofien lisäksi paitsi tiedemiehiä – joista mainittakoon erityisesti Albert Einstein, joka kerran totesi uskovansa ”Spinozan Jumalaan” – myös kirjailijoita kuten George Eliot, Jorge-Luis Borgès, Bernard Malamud, Michel Tournier ja Joyce Carol Oates. On myös esitetty tulkintoja Spinozasta radikaalin vasemmistolaisuuden esitaistelijana; kuuluisin tämän näkökannan edustaja on Antonio Negri, joka julkaisi vuonna 1981 Spinozaa käsitelleen teoksensa L’anomalia selvaggia (Villi anomalia). Filosofianhistoriallinen Spinoza-tutkimus on ollut vahvassa nousussa aina 1960-luvulta lähtien erityisesti Ranskassa ja Pohjois-Amerikassa.


Spinoza Suomessa

Ensimmäinen Spinozasta kirjoittanut suomalainen filosofi on Helsingin yliopiston kirjastonhoitaja ja filosofian professori Andreas Wilhelm Bolin (1835–1924). Hän käsitteli kirjoituksissaan mm. Spinozan käsitystä vapaasta tahdosta ja yhteiskunnasta jo 1860-luvulta lähtien; Ludwig Feuerbach -vaikutteinen monografia Spinoza. Ein Kultur- und Lebensbild ilmestyi vuonna 1894. Bolin kävi myös kirjeenvaihtoa hollantilaisen K. O. Meinsman kanssa, joka tunnetaan parhaiten Spinozan ystäväpiiriä koskeneista tutkimuksistaan.

Spinoza innoitti monia 1900-luvun merkittävimpiä suomalaisfilosofeja varsinkin heidän uransa alkutaipaleella: kuten Mikko Salmela (1998) tuo esiin, niin Eino Kaila, J. E. Salomaa, Sven Krohn kuin G. H. von Wrightkin saivat nuorina vaikutteita Spinozalta, erityisesti hänen monismistaan. Varsinainen Spinozaan keskittynyt tutkimus antoi kuitenkin odottaa itseään vuosisadan loppupuolelle. Seppo Sajama omistaa väitöskirjassaan Idea, Judgment and Will (1983) luvun Spinozan arvostelmateorialle. Sekä Vesa Oittinen että Juhani Pietarinen julkaisivat ensimmäiset artikkelinsa Spinozasta 1980-luvun loppupuolella; edellisen tuotannosta mainittakoon tässä yhteydessä Spinozan ranskalaista tulkintatraditiota tarkastellut Spinozistische Dialektik -väitöskirja (1994), jälkimmäiseltä Ilon filosofia (1993), joka on puolestaan toiminut tärkeänä Spinozaa laajemmalle yleisölle tutuksi tehneenä teoksena. Olli Koistinen väitteli On the Metaphysics of Spinoza’s Ethics -monografialla vuonna 1991 ja on sen jälkeen tullut kansainvälisesti tunnetuksi mm. toimittamistaan teoksista Spinoza: Metaphysical Themes (2002) ja The Cambridge Companion to Spinoza’s Ethics (2009). Valtteri Viljanen väitteli teoksella Spinoza’s Dynamics of Being vuonna 2007. Spinoza on tällä vuosituhannella ollut yhä vahvemmin myös Lilli Alasen tutkimusintressinä, ja Minna Koivuniemi väitteli Uppsalaan vuonna 2008 Descartesin ja Spinozan tunneteorioita käsittelevällä monografialla Towards Hilaritas. Suomalaisen Spinoza-tutkimuksen nousu kansainväliselle tasolle on siis tapahtunut samanaikaisesti laajemman maailmalla tapahtuneen Spinozan filosofiaan kohdistuneen tutkimuksellisen kiinnostuksen kasvun kanssa. Etiikan vuonna 1994 ilmestynyt käännös on merkittävästi helpottanut tähän vaikeaan teokseen tutustumista maassamme.

Viimeiseksi mainittakoon vaikutus, joka Spinozalla on ollut suomalaiseen kirjallisuuteen. Kuten Raili Elovaara (1989) tuo esiin, Eeva-Liisa Manner (1921–1995) luki Etiikkaa jo 1950-luvulla – hän on todennut olleensa nuoresta asti kiinnostunut Spinozasta – ja tämä näkyykin monissa hänen runoistaan; Spinoza on innoittanut myös Volter Kilpeä (1874–1939), V. A. Koskenniemeä (1885–1962), Lauri Viljasta (1900–1984) ja Katri Valaa (1901–1944).


Suositeltavaa jatkolukemista

Spinozan kootuista teoksista sekä suomennoksista, ks. Teokset-osio yllä.

Spinozan elämäkertaa koskevat tiedot on hankittu useista eri lähteistä vertailemalla; tärkeimmät lähteet ovat kuitenkin Klever 1996 ja erityisesti Nadler 1999, joka on selvästi kattavin Spinoza-elämäkerta. Myös tiedot Spinozan vaikutuksesta on kerätty useista lähteistä; tärkeinä mainittakoon erityisesti Beiser 1987 ja Moreau 1996.

Beiser, Frederick C. (1987). The Fate of Reason: German Philosophy from Kant to Fichte. Cambridge (Mass.), Harvard University Press.
Selkeä esitys 1700-luvun lopun saksalaisesta filosofiasta, erityisesti panteismikiistasta.

Bennett, Jonathan (1984). A Study of Spinoza’s Ethics. Indianapolis, Hackett.
Vaativa Spinozan ajattelua koskevien filosofisten argumenttien runsaudensarvi, joka lienee viime vuosikymmenten keskustelluin ja kiistellyin Spinoza-tutkimus.

Curley, Edwin (1988). Behind the Geometrical Method: A Reading of Spinoza’s Ethics. Princeton, Princeton University Press.
Spinozan ajattelua erityisesti Descartesin ja Hobbesin tarjoamassa kontekstissa luotaava teos.

Deleuze, Gilles (1968). Spinoza et le problème de l’expression. Paris, Minuit.                 Haastava ja omaperäinen luenta Spinozasta, joka välittää kohteestaan varsin dynamistisen kuvan; englanninnettu nimellä Expressionism in Philosophy: Spinoza.

Della Rocca, Michael (1996). Representation and the Mind-Body Problem in Spinoza. New York, Oxford University Press.
Paljon keskustelua herättänyt ja kannatusta saanut tulkinta Spinozan mielenfilosofiasta.

Della Rocca, Michael (2008). Spinoza. London & New York, Routledge.
Viimeaikainen, korkeatasoinen yleisesitys Spinozan filosofiasta.

Garrett, Don (ed.) (1996). The Cambridge Companion to Spinoza. Cambridge, Cambridge University Press.
Korkeatasoinen kokoomateos Spinozan filosofiasta.

Gueroult, Martial (1968). Spinoza I. Dieu. Paris, Aubier.
Gueroult, Martial (1974). Spinoza II. L’âme. Paris, Aubier.
Ranskalaisen tutkimustradition kiistattomat kiintopisteet; teossarja jäi tekijän kuoleman vuoksi kesken.

Huenemann, Charlie (2008). Interpreting Spinoza: Critical Essays. Cambridge, Cambridge University Press.
Korkeatasoinen kokoomateos Spinozan filosofiasta.

Koistinen, Olli & Biro, John (eds.) (2002). Spinoza: Metaphysical Themes. Oxford, Oxford University Press.
Korkeatasoinen kokoomateos Spinozan metafysiikasta.

Koistinen, Olli (ed.) (2009). The Cambridge Companion to Spinoza’s Ethics. Cambridge, Cambridge University Press.
Korkeatasoinen kokoomateos Spinozan Etiikasta.

Matheron, Alexandre (1969). Individu et communauté chez Spinoza. Paris, Minuit.
Erityisesti Spinozan poliittista filosofiaa tarkasteleva klassikkotutkimus.

Nadler, Steven (1999). Spinoza: A Life. Cambridge, Cambridge University Press.
Erittäin kattava ja selkeästi kirjoitettu elämäkerta Spinozasta.

Pietarinen, Juhani (1993). Ilon filosofia. Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä. Helsinki, Yliopistopaino.
Erittäin selkeä yleisesitys Spinozan ajattelusta.

Stewart, Matthew (2005). The Courtier and the Heretic: Leibniz, Spinoza, and the Fate of God in the Modern World. New Haven, Yale University Press.
Vetävästi kirjoitettu teos kahden rationalistifilosofin suhteesta toisiinsa.

Wolfson, Harry Austryn (1934). The Philosophy of Spinoza: Unfolding the Latent Processes of His Reasoning. Two volumes in one. Cambridge (Mass.), Harvard University Press.
Spinozan filosofiaa keskiajan ajatteluun voimakkaasti kontekstualisoiva klassikkotutkimus.

Kirjallisuus

Beiser, Frederick (2000). ”The Enlightenment and idealism.” Teoksessa K. Ameriks (ed.), The Cambridge Companion to German Idealism, 18–36. Cambridge, Cambridge University Press.

Bolin, Andreas Wilhelm (1894). Spinoza. Ein Kultur- und Lebensbild. Berlin, Hofmann.

Elovaara, Raili (1989). ”Spinoza and Finnish Literature.” Studia Spinozana 5: 59–80.

Israel, Jonathan I. (2001). Radical Enlightenment: Philosophy and the Making of Modernity 1650–1750. Oxford, Oxford University Press.

Klever, W. N. A. (1996). ”Spinoza’s Life and Works.” Teoksessa D. Garrett (ed.), The Cambridge Companion to Spinoza, 13–60. Cambridge, Cambridge University Press.

Koistinen, Olli (1991). On the Metaphysics of Spinoza’s Ethics. Turku, Reports from the Department of Theoretical Philosophy.

Koivuniemi, Minna (2008). Towards Hilaritas: A Study of the Mind-Body Union, the Passions and the Mastery of the Passions in Descartes and Spinoza. Uppsala, Uppsala Universitet.

Moreau, Pierre-François (1996). ”Spinoza’s Reception and Influence.” Teoksessa D. Garrett (ed.), The Cambridge Companion to Spinoza, 408–433. Cambridge, Cambridge University Press.

Negri, Antonio (1981). L’anomalia selvaggia: saggio su potere e potenza in Baruch Spinoza. Milano, Feltrinelli.

Oittinen, Vesa (1994). Spinozistische Dialektik. Die Spinoza-Lektüre des französischen Strukturalismus und Poststrukturalismus. Frankfurt am Main, Peter Lang.

Oittinen, Vesa (1994). ”Suomentajan esipuhe.” Teoksessa Benedictus de Spinoza, Etiikka. Helsinki, Gaudeamus.

Oittinen, Vesa (2004). ”Wilhelm Bolin – Freidenker und Spinozist.” Teoksessa V. Oittinen (ed.), Spinoza in Nordic Countries. Spinoza im Norden, 73–96. Helsinki, Department of Philosophy.

Russell, Bertrand (1995). Länsimaisen filosofian historia poliittisten ja sosiaalisten yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti, 2. osa (History of Western Philosophy and its Connection with Political and Social Circumstances from the Earliest Times to the Present Day, 1945). Suom. J.A. Hollo. Helsinki, WSOY.

Sajama, Seppo (1983). Idea, Judgment and Will. Turku, Reports from the Department of Theoretical Philosophy.

Salmela, Mikko (1998). Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata. Helsinki, Otava.

Steenbakkers, Piet (2009). ”The Textual History of Spinoza’s Ethics.” Teoksessa O. Koistinen (ed.), The Cambridge Companion to Spinoza’s Ethics, 26–41. Cambridge, Cambridge University Press.

Viljanen, Valtteri (2007). Spinoza’s Dynamics of Being: The Concept of Power and its Role in Spinoza’s Metaphysics. Turku, Reports from the Department of Philosophy.

Internet-lähteet

Necessarily Eternal, Spinoza-resursseja yhteen keräävä sivusto:
http://perturbedintellect.typepad.com/necessarilyeternal/

Spinozan Etiikka alkuperäiskielellä:
http://www.thelatinlibrary.com/spinoza.html

Spinoza Bibliography Online, laaja Spinozaan liittyvien tekstien bibliografia:
http://www.spinoza-bibliography.de/

Stanford Encyclopedia of Philosophy:
http://plato.stanford.edu/entries/spinoza/