Husserl, Edmund

Joona Taipale (julkaistu 26.1.2010, muokattu 15.9.2014)

Edmund Husserl (1859–1938) on 1900-luvun vaikutusvaltaisimpia ajattelijoita. Hänen kehittämänsä fenomenologia (ks. fenomenologia) on yksi nykyajan tärkeimpiä ajatussuuntauksia. Fenomenologia vaikuttaa vahvasti filosofiassa ja toimii useille erityistieteille menetelmänä.
  1. Elämä ja teokset
  2. Husserlin filosofian motivaatio
  3. Fenomenologinen menetelmä: reduktio ja intentionaalinen analyysi
  4. Subjektiviteetin ulottuvuuksia
  5. Tietoisuuden itseobjektivointi ja naturalismi
  6. Husserl Suomessa
  7. Suositeltavaa jatkolukemista
  8. Kirjallisuus



Elämä ja teokset

Edmund Gustav Albrecht Husserl syntyi 8. huhtikuuta vuonna 1859 Prostějovin kylässä, Määrissä, nykyisen Tsekin tasavallan alueella (tuolloin alue kuului Itävallan keisarikuntaan). Husserlin isä oli Aadolf Abraham Husserl (1827–1884), ammatiltaan hattukauppias, ja äiti Julie Husserl, os. Selinger (1834–1917). Molemmat olivat juutalaisperheistä, ja Edmund oli toinen heidän neljästä lapsestaan (Heinrich, synt. 1857; Helene, synt. 1863; ja Emil, synt. 1869). Husserl lähetettiin kymmenenvuotiaana Wieniin lyseoon, mutta jo vuoden jälkeen hän palasi Määriin, Olmützin lyseoon. Koulussa Husserl oli keskinkertainen oppilas – myöhemmin Husserlin vaimo kuvaili lukioaikaista Husserlia jopa surkeana oppilaana, jota opetus ei kiinnostanut ja jolla ei ollut lainkaan kunnianhimoa.

Husserl kuitenkin kiinnostui tähtitieteestä ja optiikasta, ja hänen yliopistouransa alkoi Leipzigin yliopistossa, jossa hän opiskeli vuosina 1876–1878 pääosin tähtitiedettä, mutta myös matematiikkaa, fysiikkaa ja filosofiaa – Husserlin tiedetään tuolloin tutustuneen Berkeleyn filosofiaan sekä osallistuneen Wilhelm Wundtin filosofianluennoille, joskaan hän ei vielä tuolloin innostunut filosofiasta. Vuosina 1878–1881 Husserl opiskeli Berliinin yliopistossa matematiikkaa Karl Weierstrassin ja Leopold Kroneckerin sekä filosofiaa Friedrich Paulsenin johdolla. Weierstrassin alaisuudessa 23-vuotias Husserl väitteli matematiikasta vuoden lokakuussa 1882 väitöskirjalla Beiträge zur Theorie der Variationsrechnung (Kirjoitus variaatiolaskennan teoriasta), ja hän valmistui filosofian tohtoriksi tammikuussa 1883. Husserl isä kuoli huhtikuussa 1884. Pian tämän jälkeen Husserl siirtyi (Thomas Masarykin, Franz Brentanon entisen oppilaan ja Tsekkoslovakian tulevan presidentin suosituksesta) Wienin yliopistoon opiskelemaan filosofiaa Brentanon opastuksella (1884–1885). Seuraavat kaksi vuotta (1886–1887) Husserl osallistui Hallen yliopistossa Carl Stumpfin filosofianluennoille.

Syksyllä 1887 Husserl avioitui Malvine Charlotte Steinschneiderin kanssa, ja samana vuonna hän sai dosentuurin Hallen yliopistosta – Husserlin habilitaatioväitöskirja keskittyi luvun käsitteeseen, ja hän myöhemmin sisällytti tämän kirjoituksen aritmetiikan filosofiaa koskevaan julkaisuunsa. Näin Husserl siirtyi matematiikasta filosofiaan. Hallessa vuosina 1887–1901 Husserl luennoi mm. tietoteoriasta, psykologian filosofiasta, logiikasta, etiikasta, uskonnonfilosofiasta, oikeusfilosofiasta, ja lisäksi hän järjesti luentosarjoja Humen, Kantin, Spinozan ja Schopenhauerin ajattelusta. Husserlin varsinainen filosofinen läpimurto oli Logische Untersuchungen (Loogisia tutkielmia), joka ilmestyi 19001901. Kerrotaan, että tämä pitkään työstetty käsikirjoitus päätyi lopulta kustantamoon Husserlin vaimon Malvinen toimesta, joka kyllästyneenä perheen huonoon taloudelliseen tilanteeseen toimitti teoksen kustantajalle.

Logische Untersuchungen -teoksen ilmestymisen jälkeen, syksyllä 1901, Husserlille myönnettiin ylimääräinen professuuri (extraordinarius) Göttingenin yliopistosta, jonne Husserl perheineen sijoittui vuosiksi 1901–1916. Göttingen-kauden alkupuolella Husserl oli yhteydessä mm. Daubertin, Lippsin, Diltheyn, Pfhänderin ja Brentanon kanssa, mikä vaikutti Husserlin ajatteluun. Göttingenissä hän luennoi mm. filosofian historiasta, epistemologiasta, logiikasta, etiikasta, Berkeleystä, Fichtestä, Lotzesta, Humesta ja Kantista. Vuonna 1911 Husserl julkaisi kirjoituksen Philosophie als strenge Wissenschaft (Filosofia ankarana tieteenä) ja vuonna 1913 Ideen-teoksen ensimmäisen niteen, josta tuli yksi hänen tunnetuimpia teoksiaan.

Husserl sai varsinaisen professuurin vuonna 1916 Freiburgin yliopistosta, jossa hän vuosina 1916–1928 järjesti luentokursseja mm. Descartesista, estetiikasta, aikatietoisuudesta ja Kantista. Husserlin assistenttina toimi ensin Edith Stein (1916–1918), myöhemmin Arnold Metzger (1920–1924), Ludwig Landgrebe (1924–1930) ja Eugen Fink (1928–1938). Kukin assistenteista osallistui tiiviisti Husserlin kirjoitusten työstämiseen. Husserlin äiti kuoli vuoden 1917 heinäkuussa, ja saman vuoden alkupuolella Husserlin poika Gerhart (toinen heidän kolmesta lapsestaan) oli haavoittunut vakavasti rintamalla. Näihin aikoihin (1916–1917) Husserl tutustui Martin Heideggeriin, (ks. Heidegger, Martin) josta tuli hänen oppilaansa. Husserlin ja Heideggerin yhteistyö syveni ja jatkui tiiviinä Heideggerin Sein und Zeit -teoksen ilmestymiseen (1927) saakka. Vuosien 1927 ja 1928 vaihteessa välirikko alkoi konkretisoitua epäonnistuneesta yrityksestä kirjoittaa yhdessä hakusana ”Fenomenologia” Encyclopaedia Britannicaan.

Vuonna 1928 Husserl nimitettiin emeritusprofessoriksi. Tämän jälkeen hän opetti vähemmän mutta kirjoitti sitäkin enemmän. Hänen myöhäiskautensa tärkeimpiä julkaisuja ovat vuonna 1929 ilmestynyt Formale und transzendentale Logik (Formaali ja transsendentaalinen logiikka), ranskankielisenä käännöksenä vuonna 1931 julkaistu Cartesianische Meditationen (Karteesiolaisia mietiskelyjä) sekä keskeneräiseksi jäänyt myöhäisteos Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänomenologie (Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia), jonka ensimmäisen osan Husserl julkaisi vuonna 1936. Kansallissosialistisessa Saksassa juutalaisperäisen Husserlin opetusoikeus ja kirjaston käyttöoikeus peruutettiin vuonna 1933, ja samoihin aikoihin hän ajautui lopullisesti välirikkoon natsipuolueeseen liittyneen Heideggerin kanssa. 79-vuotias Husserl kuoli keuhkopussintulehdukseen pitkäperjantaina, huhtikuun 27. päivänä, vuonna 1938.

Husserl kirjoitti elämänsä aikana valtavat määrät tekstiä, noin 40 000 pikakirjoitusliuskaa, ja hänen itsensä julkaisemat teokset muodostavat näistä alle neljänneksen. Husserlin kuoleman jälkeen, vuoden 1939 alussa, tämän assistentit ja oppilaat (pääasiassa Herman van Breda ja Eugen Fink) salakuljettivat hänen tuotantonsa ja kirjastonsa pois maasta ja perustivat Belgian Leuveniin Husserl-arkiston. Husserlin käsikirjoituksia ja viimeistelemättömiä teoksia on toimitettu ja julkaistu vuodesta 1950 alkaen Husserliana Gesammelte Werke -julkaisusarjassa, jossa on tällä hetkellä jo 40 osaa. Husserl-tutkijoiden yleinen konsensus on tänään, että Husserlin tulkitseminen pelkkien elinaikana julkaistujen teosten pohjalta antaa tämän filosofiasta yksipuolisen ja harhaanjohtavan kuvan: julkaisemattomat kirjoitukset tuovat mukanaan monia sellaisia teemoja (kuten intersubjektiivisuus, ruumiillisuus, normaalisuus ja historiallisuus), joita Husserl ei joko käsittele lainkaan tai vain sivuaa julkaisuissaan. Ennen kaikkea ne antavat julkaisuille asianmukaisen kontekstin.


Husserlin filosofian motivaatio

Husserlin filosofia motivoitui alusta alkaen tieteiden perustan kysymyksestä − Husserlin mielenkiinto oli ensin matematiikan perustuksissa, mutta hänen ajattelunsa laajeni pian tieteisiin ylipäänsä. Husserlin fenomenologian liikkeelle sysäävä voima on siinä oivalluksessa, että omalla tavallaan kaikki tieteet erilaisine menetelmineen kytkeytyvät kokemukseen ja kokemuksen antamaan todellisuuteen, ja että tieteet näin ollen muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Filosofian tehtävänä on Husserlin mukaan paljastaa tämän kokemuksellisen todellisuuden yleiset rakenteet ja siten palauttaa tieteelle sen ykseys.

Husserl pyrki fenomenologisella menetelmällään (ks. alla) tarjoamaan systemaattisen välineen sen tutkimusalueen kuvaamiseen, johon kaikki objektiivisten tieteiden mallinnukset ja teoriat viime kädessä viittaavat – siis kokemukselliseen ulottuvuuteen, jonka tieteet aina jo teorioineen olettavat. On tärkeää painottaa, että Husserl ei kritisoi objektiivisia tieteitä sinänsä. Fenomenologinen kritiikki kohdistuu sen sijaan tieteilijöiden ja filosofien itseymmärrykseen: fenomenologinen kritiikki kumpuaa tilanteesta, jossa jokin objektiivinen tiede (esimerkiksi kvanttifysiikka) ymmärtää itsensä viimekätisenä kuvauksena todellisuudesta − siis tilanteesta, jossa jokin objektiivinen tiede ymmärtää itsensä ”ensimmäisenä filosofiana”.

Husserlin ajattelussa todellisuus on aina eletty tai koettu todellisuus, ja maailman sijaan hän puhuukin myöhäistuotannossaan usein elämismaailmasta. Objektiivisten tieteiden lähtökohta on eletyssä todellisuudessa, siis elämismaailmassa: eri tieteet käsittelevät ja jäsentävät tätä yhtä ainoaa todellisuutta eri menetelmien kautta. Objektiivisten tieteiden menestys on Husserlin mukaan tehnyt ihmiset sokeiksi sille, että kyseessä on vain teoreettinen mallinnus, yksi historiallinen luonnos todellisuudesta eikä todellisuus itse. Husserl varoittaa sekaannuksesta, joka syntyy kun ”pidämme viimekätisenä todellisuutena sitä, mikä on vain menetelmä” (Hua6, 52) – siis kun erehdymme pitämään viimekätisenä todellisuutena sitä, mikä rakentuu, kun elämismaailmaa niin sanotusti tarkastellaan tietynlaisten linssien läpi. Husserlin tieteenkritiikki kohdistuu ennen kaikkea naturalismiin. Käsitys todellisuudesta atomeista ja kvarkeista koostuvana tilallisajallisena tutkimuskohteena nojaa kokemukseen todellisuudesta, ja tästä jokapäiväisestä esitieteellisestä todellisuudesta saadaan atomien ja kvarkkien kokonaisuus vain tietynlaisten teoreettisten abstraktioiden kautta. Vaikka näin aikaansaatu mallinnus on toimiva ja tehokas, se on vain yksi elämismaailman pohjalta muodostettu, ja siten myös elämismaailman olemassaolon ja pätevyyden olettava mallinnus. Abstraktioiden ja mallinnusten sijaan Husserl haluaa tutkia itse elämismaailmaa sellaisena kuin se meille kaikille jatkuvasti ilmenee.

Fenomenologia tutkii elämismaailmaa suhteessa tietoisuuteen − tai, toisin painottaen, tietoisuutta suhteessa elämismaailmaan. Tässä on syytä tähdentää, että Husserl ei missään väitä, että todellisuus palautuisi kokijan omaan tietoisuuteen: tässä klassisessa mielessä Husserl ei ollut ”idealisti”, ”subjektivisti”, eikä liioin ”solipsisti”. Toisaalta Husserl luonnehti toisinaan filosofiaansa ”transsendentaalis-fenomenologiseksi idealismiksi” (Hua1, 119). Hän erotti kuitenkin jyrkästi oman transsendentaalifilosofiansa kantilaisesta filosofiasta. Kantilainen ”olio sinänsä”, siis olio ilman (esimerkiksi havaitsevan tai kuvittelevan) tietoisuuden välitystä, ei Husserlin mukaan voisi merkitä kenellekään yhtään mitään eikä se siis voisi merkitä myöskään mitään olemassa olevaa. (Ks. Hua1, 117–118.) Husserl kirjoittaa: ”Kohde, joka on [olemassa], mutta ei ole eikä periaatteessa voisi olla tietoisuuden kohde, on hölynpölyä” (Hua11, 19–20). Husserl pyrki aina jyrkästi vastustamaan sitä luontevaa näkemystämme, jonka mukaan maailma on tietoisuuden perusta – siis näkemystä, jonka mukaan voimme olla tietoisia maailmasta, koska maailma olioineen on jo valmiiksi olemassa. Husserl nimitti ”luonnolliseksi asenteeksi” tätä totunnaista perusoletusta, jonka mukaan valmiiksi olemassa olevat objektit mahdollistavat kokemuksemme niistä. Etäisyyden ottaminen tähän huomaamattomaan perusoletukseen, tähän arkikokemuksen naiiviin realismiin, Husserl nimittää fenomenologiseksi reduktioksi.


Fenomenologinen menetelmä: reduktio ja intentionaalinen analyysi

Fenomenologinen reduktio on fenomenologian ydinmenetelmä. Se on helpointa esitellä rinnastamalla se varovaisesti Descartesin epäilyyn: jos tahdomme varmuutta, meidän on kyseenalaistettava kaikki, mitä olemme tähän saakka pitäneet todellisena ja pätevänä. Tästä kyseenalaistamisesta jää jäljelle tietoisuutemme virta. Kartesiolainen epäily näyttää kuitenkin vain yhden piirteen fenomenologisesta reduktiosta, eikä näiden rinnastamista tule viedä liian pitkälle. Toisin kuin Descartesilla, Husserlilla ajatus tietoisuudesta täysin riippumattomasta maailmasta jää kyseenalaistetuksi, sitä ei pyritä todistamaan sen enempää kuin kumoamaankaan – kuten Husserl tiivistää: ”Tarkoitus ei ole varmistaa objektiviteettia vaan ymmärtää sitä” (Hua6, 193). Tämä lähtökohta motivoituu Husserlin filosofian perusvaatimuksesta. Hänen mukaansa filosofisessa tutkimuksessa ei voida olettaa tai ottaa annettuna mitään sellaista, mikä ei voi tulla todennetuksi tietoisuudessa. Tietoisuus on todellisuuden ilmenemisen alue, ja kaikesta mahdollisesta ilmenemisestä irrotetun maailman olettaminen on Husserlin mukaan paitsi vailla oikeutusta, myös tarpeetonta.

Husserlin filosofia on tässä mielessä radikaalia: varsinaista, ankaraa tiedettä eli filosofiaa on hänen mukaansa ajattelu, joka pystyy perustelemaan kaikki oletuksensa. Tietoisuudesta riippumattomalla tavalla olemassa oleva maailma on ajatuksena mahdoton, ja sen postuloiminen on Husserlin mukaan luonnollisesta asenteesta kumpuava väärinkäsitys. Husserl kuitenkin painottaa, että fenomenologisessa reduktiossa maailmasta menetetään yhtä paljon kuin geometrisestä neliöstä kiellettäessä, että se on pyöreä. Luonnollisen asenteen perusoletuksesta irtautuminen ei tarkoita, että maailma jotenkin häviää tutkimuksen piiristä, tai että fenomenologin katse kääntyy pois maailmasta. Tässä kohtaa tulemme Husserlin intentionaalisuuskäsitykseen.

Tietoisuus on olemuksellisesti kohdistuvaa eli kohteita antavaa tai kohteita ”konstituoivaa”. Luonnollisen asenteen kyseenalaistaminen ja fenomenologinen reduktio johtavat tilanteeseen, jossa maailmaa voidaan tarkastella koettuna maailmana, elämismaailmana, intentionaalisen tietoisuuden vastineena – ja yksinomaan sellaisena. Vaikka oletuksesta tietoisuudesta täysin riippumattomalla tavalla olemassa olevasta maailmasta luovutaan, jäljelle jää siis maailma siten kuin se koetaan − ja näin mitään ei menetetä. Tässä mielessä fenomenologia on ontologisesti neutraalia ja siten perinteisen ”idealismin” ja ”realismin” tuolla puolen.

Husserlin mukaan filosofian tehtävänä on paljastaa kokemuksellisen ulottuvuuden − siis tietoisuuden tai maailmaan suuntautuvan ”mielen” − olemukselliset rakenteet. Fenomenologia toisin sanoen tarkastelee maailmaan intentionaalisesti kohdistuvaa tietoisuutta; fenomenologia tutkii sitä, miten eletty maailma olioineen rakentuu tietoisissa elämyksissä. Tarkemmin sanottuna: fenomenologia tutkii niitä tietoisuuden olemuksellisia ja välttämättömiä rakenteita, jotka mahdollistavat sen, että ylipäätään koemme nimenomaan asioita ja tapahtumia.


Subjektiviteetin ulottuvuuksia

Miten tietoisuutta sitten tarkemmin ottaen kuvataan fenomenologiassa? Husserlin mukaan tietoisuutta luonnehtii ensinnäkin sisäinen ajallisuus: kokemus on välttämättä aina tapahtuma, joka on erottamaton menneiden ja ennakoitujen kokemusten horisonteista. Toiseksi tietoisuus on erottamaton ”ensimmäisen persoonan näkökulmasta”; kokemus on olemuksellisesti aina jonkun kokemus, tapahtuma jonka joku enemmän tai vähemmän tietoisesti käy läpi. Kivun aistimus on tästä oivallinen esimerkki: kipu on aina jonkun kipua, eikä yksi henkilö voi välittömästi kokea toisen kipua. Toisten kokema kipu ilmenee meille vain välittyneellä tavalla, esimerkiksi havaittujen kasvonilmeiden, äänteiden tai puheellisen ilmaisun kautta. Sen sijaan omalla kohdallamme koemme kivun välittömästi, ilman havaittujen sanojen ja ilmeiden välitystä. Aistikokemuksen tavoin kaikki kokemukset ovat tässä mielessä välttämättä jonkun kokemuksia − esimerkiksi tietoisuus matemaattisesta teoreemasta, on jotain, mikä on annettu vain kyseistä teoreemaa ajattelevalle matemaatikolle itselleen, vaikka teoreema itse voidaankin jakaa muiden kanssa. Kokemuksen jakaminen muiden kanssa tarkoittaa, että eri subjekteilla on kullakin oma subjektiivinen kokemuksensa, joka intentionaalisesti kohdistuu samaan asiaan kuin muiden (omat subjektiiviset) kokemukset: jakaminen ei ole mahdollista ilman jakajia. ”Kokemuksen jakaminen” tarkoittaa siis kokemuksen kohteen jakamista.

Husserl argumentoi, että tässä mielessä kaikkia kokemuksiamme luonnehtii tietty intersubjektiivisuus − ja näin huolimatta siitä, ovatko toiset paraikaa läsnä vai ei. Koettu maailma olioineen ilmenee aina sellaisena, jonka muutkin voisivat kokea. Esimerkiksi edessäni oleva pöytä ilmenee minulle sellaisena oliona, jonka muutkin voivat nähdä − tällainen kokemuksellinen intersubjektiivisuus ei edellytä harkintaa tai pohdiskelua, eikä se muutu, vaikka tosiasiassa olisin yksin. Tietoisuuden läpikotaista intersubjektiivisuutta havainnollistaa se, että emme koskaan täysin ylläty, kun tajuamme toisten havaitsevan samat asiat kuin me: pikemminkin olemme yllättyneitä, mikäli näyttää siltä, että toiset eivät kykene havaitsemaan sitä, minkä me havaitsemme. Näin on siksi, että pidimme huomaamattamme mahdollisena, että muut voivat havaita samat asiat kuin me.

Tietoisuus on siis Husserlin fenomenologiassa aina (1) ajallinen, (2) subjektiivinen (eli annettu ensimmäisen persoonan näkökulmasta) ja (3) intersubjektiivinen (eli sisältää viittauksia muihin mahdollisiin kokijoihin). (4) Neljänneksi kaikilla kokemuksilla on aina myös ruumiillinen ulottuvuus. Niin kutsuttu ruumiinfenomenologia ei ole vain yksi fenomenologian osa-alue, vaan kytkeytyy kaikkeen fenomenologiseen tutkimukseen, ja siksi sitä on syytä tutkia tarkemmin.

Descartes tunnetusti argumentoi, että oma kehomme on yksi tietoisuutemme kohde, siis yksi materiaalinen olio muiden joukossa – olio jonka olemassaolo jää epäilyksen piiriin. Descartes siis käsitti tietoisuuden ruumiista erillisenä oliona − ja hän esitti, että voisi jopa kuvitella olevansa olemassa ilman ruumistaan. Husserlin käsitys tietoisuudesta eroaa perin pohjin kartesiolaisesta dualismista. Husserl toki myöntää, että ruumista voidaan käsitellä pelkkänä materiaalisena oliona muiden joukossa, mutta toisaalta hän argumentoi, että näin voidaan tehdä vain toisten ruumiiden suhteen – oma ruumiimme on annettu hyvin eri tavalla. Husserl erottaa ruumiin kaksi perusmerkitystä, ja näitä vastaavat saksan kielessä sanat Leib ja Körper. Leib juontuu elämistä tarkoittavasta verbistä leben, ja fenomenologisessa tutkimuskirjallisuudessa se käännetään usein puhumalla ”eletystä ruumiista” tai ”elävästä ruumiista”. Sen sijaan Körper juontuu latinan sanasta corpus, joka viittaa mihin tahansa materiaaliseen kappaleeseen. Sosiaalisissa suhteissa vieraiden ruumiit on ilmeiden, asentojen ja eleiden välityksellä annettu elettyinä ruumiina, itseään liikuttavien henkilöiden kehoina, vaikkakin toisten ruumiita voidaan myös tarkastella pelkkinä fysiologisina kokonaisuuksina – kuten esimerkiksi kirurgit joutuvat työnsä puolesta tekemään.

Myös omaa ruumistamme voimme käsitellä materiaalisena oliona, kausaalilakien alaisena kappaleena, mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Kaikki materiaaliset oliot ovat nimittäin mahdollisen tietoisuuden kohteita, ja näin myös ruumiimme materiaalisena kappaleena käsitettynä, mutta tietoisuus, joka kokee materiaalisia kappaleita, ei itse voi olla ruumiiton. Materiaaliset kappaleet ilmenevät aina tietyllä tavoin sijoittuneina: ne ovat edessä, takana, oikealla, vasemmalla, yllä ja alla, lähellä tai kaukana, ja siten ne välttämättä suhteutuvat tilallisen suhteutumisen keskukseen tai ”nollakohtaan”. Ruumiiton tietoisuus, siis tietoisuus vailla tilallisuutta ei mitenkään voisi toimia nollakohtana, joten tietoisuuden täytyy olla jossain mielessä ruumiillinen – ja näin myös oman ruumiin käsitteleminen pelkkänä kappaleena olettaa jo oman ruumiin toisessa merkityksessä, eli elettynä ruumiina. Fenomenologisessa tutkimuksessa selviää, että tietoisuus ei ole vain intentionaalisessa suhteessa ruumiiseen, se ei vain omista tai omaa ruumista, vaan tietoisuus itse on ruumiillinen: tietoisuus on pohjimmiltaan ruumiillista tietoisuutta.

Tietoisuuden ruumiillisuutta voi valaista tarkastelemalla eletyn ruumiin suhdetta itseensä. Kun kosketan vasenta kättäni oikealla kädelläni, vasen käteni on havaintokokemukseni kohde. Vasen käteni ei kuitenkaan ilmene pelkkänä materiaalisena kappaleena, vaan eletyn ruumiini havaittavana jäsenenä. Eletyllä ruumiilla itsellään on siis kaksi ulottuvuutta: (1) kohteellinen ulottuvuus ja (2) se ruumiillinen kokeminen, jolle kohteellinen ruumis ilmenee. Kun eletyn ruumiin kohteellinen ulottuvuus objektivoidaan tietyllä tavalla, saadaan ruumis pelkkänä materiaalisena kappaleena − mutta tämän objektivoinnin suorittaa tietoisuus, joka on ruumiillinen toisella tavalla. Ruumis materiaalisena kappaleena (Körper) on toisin sanoen eletyn ruumiin (Leib) objektivaatio. Tämä voidaan kytkeä keskusteluun naturalismista ja luonnontieteellisestä maailmankuvasta.


Tietoisuuden itseobjektivointi ja naturalismi

Kun me tavanomaisesti ajattelemme itseämme, me objektivoimme itsemme ja tarkastelemme itseämme kohteena. Itseään tarkasteleva minä − siis se, joka suorittaa reflektiota − ei itse ole tällöin reflektion kohteena. Kaikki kohteet ovat kohteita tietoisuudelle, ja mikäli ajattelemme tietoisuutta kohteena, joudumme Husserlin mukaan aina olettamaan perustavamman tietoisuuden, jolle tämä kohde ilmenee. Reflektoivaa ja reflektoitua tietoisuutta ei siis tule noin vain samastaa − kuten kosketettua kättä ei tule sekoittaa koskettavaan käteen.

Husserlin mukaan kaikkien kokemusten viimekätinen kokija, se joka on tietoinen, on ”transsendentaalinen minä”. Termi ”transsendentaalinen minä” on peräisin Kantilta, mutta Kantista eroten Husserl ei viittaa sillä yleiseen kokijasubjektiin, joka on pelkkä kaikille empiirisille subjekteille yhteinen rakenne, vaan kunkin omaan faktisesti elettyyn tietoisuuteen. Transsendentaalinen minä, jonka tietoisuutta tietoisuus aina on, ei siis ole pelkkä rakenteellinen minuus, joka on kaikille materiaalisesti identtinen, vaan kunkin kokemuksen kokija kaikkine totunnaisuuksineen ja persoonallisine piirteineen. Edelleen, transsendentaalinen minä on ruumiillinen havaitsija – joskin ruumiillisuus viittaa tässä elettyyn ruumiiseen, tarkemmin ottaen eletyn ruumiin välittömään kokemukselliseen, ei-kohteelliseen ulottuvuuteen.

Havaittava ruumis on ruumiillisen kokijan itseobjektivaatio, ja vastaavasti empiirisesti havainnoitava tietoisuus on transsendentaalisen tietoisuuden itseobjektivaatio, sen tietynlainen naturalisaatio. Husserl kuitenkin painottaa, että naturalisaatiolla on rajansa. Husserl kirjoittaa: “mieli voidaan käsittää riippuvaisena luonnosta, ja se voidaan naturalisoida, mutta vain tiettyyn rajaan saakka” (Hua4, 297). Ruumiillinen tietoisuus on alue, jossa luonto ja maailma saavat merkityksensä, ja siksi Husserl toteaa: “subjektit eivät voi yksinkertaisesti liueta osaksi luontoa, koska siinä tapauksessa se, mikä antaa luonnolle merkityksen, olisi hukassa” (Hua4, 297).

Husserlin mukaan tietoisuuden oleminen on näin kahtalaista ja paradoksaalista: tietoisuus on maailmassa, mutta maailma on jotain, mikä saa merkityksensä (maailmana) tietoisuudessa. Yhden instanssin redusoiminen toiseen johtaisi yksipuoliseen kantaan: joko naturalismiin tai subjektivismiin.


Husserl Suomessa

Husserlin fenomenologiaa on tutkittu Suomessa viime vuosikymmeninä varsin paljon (ks. ”Fenomenologia”). Erityisesti Husserlin ajatteluun ovat viime aikoina perehtyneet Leila Haaparanta, Mirja Hartimo, Sara Heinämaa, Juha Himanka, Timo Miettinen, Simo Pulkkinen ja Joona Taipale.


Suositeltavaa jatkolukemista

Bernet, Rudolf, Eduard Marbach, ja Iso Kern (1993). Introduction to Husserlian Phenomenology. Northwestern University Press, Evanston.
– Erinomainen ja Husserlin teksteille uskollinen katsaus Husserlianaa pitkään toimittaneilta kirjoittajilta.

Carr, David (1987). Interpreting Husserl: Critical and Comparative Studies. Kluwer, Dordrecht.
– Tarkkanäköisiä ja selkeitä katsauksia etenkin Husserlin myöhäistuotantoon.

Carr, David (1999). The Paradox of Subjectivity: The Self in the Transcendental Tradition. Oxford University Press, New York ja Oxford.
– Husserlin, Heideggerin ja Kantin suhteita ruotiva perusteos.

Claesges, Ulrich (1964). Edmund Husserls Theorie Der Raumkonstitution. Martinus Nijhoff, Haag.
– Tarkka eksegeettinen esitys Husserlin tila-analyyseista.

Crowell, Steven Galt (2001). Husserl, Heidegger, and the Space of Meaning. Paths toward Transcendental Phenomenology. Northwestern University Press, Evanston.
– Erittäin rikas esitys Husserlin ja Heideggerin filosofioitten suhteista, normatiivisuudesta ja filosofian ideasta.

Dodd, James (2004). Crisis and Reflection. An Essay on Husserl’s Crisis of the European Sciences. Kluwer, Dordrecht.
– Husserlin myöhäisteokseen keskittyvä hyvä kommentaari.

Haaparanta, Leila (1989). ”Edmund Husserlin uusi tiede”. Tiede ja edistys 14/3.
– Hyvä ja selkeä johdatus Husserlin filosofiakäsitykseen.

Heinämaa, Sara (1996). Ele, tyyli ja sukupuoli: Beauvoirin ja Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologia ja sen merkitys sukupuolikysymykselle (väitöskirja). Gaudeamus, Helsinki.
– Ansiokkaasti ja selkeästi Husserlilaista ruumiinfenomenologiaa jäsentävä perusteos.

Heinämaa, Sara (2000). Ihmetys ja rakkaus: Esseitä ruumiin ja sukupuolen fenomenologiasta. Nemo: Helsinki.
– Fenomenologisen filosofiakäsityksen hienosti esiintuova johdatusteos.

Heinämaa, Sara (2002). “From Decisions to Passions: Merleau-Ponty’s Interpretation of Husserl’s Reduction.” In Toadvine and Embree (eds.): Merleau-Ponty’s Reading of Husserl. Kluwer, Dordrecht.
– Tarkka jäsennys Merleau-Pontyn reduktiotulkinnasta.

Heinämaa, Sara (2003). Toward a Phenomenology of Sexual Difference: Husserl, Merleau-Ponty, Beauvoir. Rowman & Littlefield Publishers, Lanham, Boulder, New York, ja Oxford.
– Yksi sukupuolisuuden fenomenologian kulmakiviä.

Heinämaa, Sara (2006). ”Ankarasta tieteestä uudistumisen etiikkaan”. Teoksessa Edmund Husserl: Uudistuminen ja ihmisyys. Suomentaneet Timo Miettinen, Simo Pulkkinen ja Joona Taipale. Tutkijaliitto, Helsinki.
– Lyhyt mutta tiivis johdatus Husserlin myöhäisajatteluun.

Heinämaa, Sara (2007). “Selfhood, consciousness, and embodiment: A Husserlian approach”. Teoksessa Sara Heinämaa, Pauliina Remes and Vili Lähteenmäki (toim.). Consciousness: From Perception to Reflection in the History of Philosophy. Springer, Dordrecht.
– Perusteellinen ja selkeä esitys Husserlin filosofian eräistä ydinteemoista.

Held, Klaus (1966). Lebendige Gegenwart. Die Frage nach der Seinsweise der transzendentalen Ich bei Edmund Husserl, entwickelt am Leitfaden der Zeitproblematik. Martinus Nijhoff, Haag.
– Husserl-tutkimuksen klassikoita.

Himanka, Juha (2000). Phenomenology and Reduction. (Philosophical Studies from the University of Helsinki, vol. 1/2000). (Väitöskirja). Filosofian laitos, Helsingin yliopisto.
– Omaperäinen ja innostava johdatus Husserlin fenomenologian ydinmenetelmään.

Himanka, Juha (2002). Se ei sittenkään pyöri: Johdatus mannermaiseen filosofiaan. Tammi, Helsinki.
– Yleistajuinen ja ongelmalähtöinen johdatus husserlilaiseen fenomenologiaan.

Himanka, Juha (2005). “Husserl’s argumentation for the pre-Copernican view of the earth.” Review of Metaphysics, vol. LVIII, s. 621−644.
– Mielenkiintoinen tulkinta Husserlin myöhäistuotannosta löytyvästä äimistyttävästä väitteestä, jonka mukaan maa ei liiku.

Juntunen, Matti (1986). Edmund Husserlin filosofia: Fenomenologia ja apodiktisen tieteen idea. Gaudeamus, Helsinki.
– Hyvä suomenkielinen johdatusteos Husserlin tiedekäsitykseen.

Kern, Iso (1964). Husserl und Kant. Eine Untersuchung über Husserls Verhältnis zu Kant und zum Neukantianismus. Martinus Nijhoff, Haag.
– Perusteellinen selvitys Husserlin ja Kantin filosofioitten suhteista.

Kockelmans, Joseph (1977). “Husserl and Kant on the Pure Ego.” In Elliston and McCormick (eds.): Husserl: Expositions and Appraisals. University of Notre Dame Press, Notre Dame.
– Husserlin minä-käsitteen kantilaisia juuria esiin kaivava artikkeli.

Kockelmans, Joseph (1994). Edmund Husserl’s Phenomenology. Purdue University Press, Indiana.
– Hyvä johdatus Husserlin fenomenologian ydinteemoihin.

Kortooms, Toine (2002). Phenomenology of Time. Edmund Husserl’s Analysis of Time-Consciousness. Kluwer Academic Publishers, Dordrecht.
– Yksityiskohtainen eksegeettinen selvitys Husserlin aikatietoisuusajattelusta.

Lotz, Christian (2007). From Affectivity to Subjectivity. Husserl's Phenomenology Revisited. Palgrave Macmillan Ltd., Hampshire.
– Husserlin fenomenologian, filosofiakäsityksen ja etiikan suhteita tutkiva teos.

Marbach, Eduard (1974). Das Problem des Ich in der Phänomenologie Husserls. Martinus Nijhoff, Haag.
– Perusteellinen johdatus Husserlin minä-käsitteeseen.

Miettinen, Timo (2006). ”Husserl ja eurooppalainen kriisi”. Teoksessa Edmund Husserl: Uudistuminen ja ihmisyys. Luentoja ja esseitä. Suomentaneet Timo Miettinen, Simo Pulkkinen ja Joona Taipale. Tutkijaliitto, Helsinki.
– Hieno johdatus kriisin käsitteeseen Husserlilla.

Moran, Dermot (2005). Husserl. Founder of Phenomenology. Polity Press, Cambridge.
– Hyvä yleisjohdatus Husserlin ajatteluun.

Parviainen, Jaana (2006). Meduusan liike. Mobiiliajan tiedonmuodostuksen filosofiaa. Gaudeamus, Helsinki.
– Husserlin filosofian pohjalta ponnistava selvitys nykyajan kiihtyneisyydestä.

Pulkkinen, Simo (2006). ”Fenomenologisesta etiikasta eettiseen fenomenologiaan”. Teoksessa Edmund Husserl: Uudistuminen ja ihmisyys. Luentoja ja esseitä. Suomentaneet Timo Miettinen, Simo Pulkkinen ja Joona Taipale. Tutkijaliitto, Helsinki.
– Hieno johdatus Husserlin etiikka-ajatteluun.

Sokolowski, Robert (1964). The Formation of Husserl’s Concept of Constitution. Martinus Nijhoff, Haag.
– Rikas esitys Husserlin konstituutiokäsitteen muodostumisesta.

Steinbock, Anthony (1995). Home and Beyond. Generative Phenomenology after Husserl. Northwestern University Press, Evanston.
– Erinomainen kirja Husserlin generatiivisuusajattelusta. Hieno osoitus siitä miten Husserlin fenomenologiaan pohjalta voidaan kehittää uudenlaista kulttuurikritiikkiä.

Taipale, Joona (2005). ”Transsendentaalinen henkilö ja vieraus. Minän käsite Husserlin geneettisessä fenomenologiassa.” Ajatus 62.
– Johdatus Husserlin minä-käsitteeseen ja geneettiseen fenomenologiaan.

Taipale, Joona (2006). ”Eideettisen fenomenologian periaatteet”. Teoksessa Edmund Husserl: Uudistuminen ja ihmisyys. Luentoja ja esseitä. Suomentaneet Timo Miettinen, Simo Pulkkinen ja Joona Taipale. Tutkijaliitto, Helsinki.
– Johdatus Husserlin olemusanalyysiin.

Taipale, Joona (2006). ”Identiteetin fenomenologiaa. Husserl ja Merleau-Ponty persoonan yhtenäisyydestä.” Ajatus 63.
– Analyyttisen filosofian piirissä käytävään personal identity -keskusteluun kytkeytyvä selvitys.

Taipale, Joona (2009). ”Transsendentaalisen käsite ja kokemuksellisuus.” Tiede ja edistys 3/2009.
– Johdatus Husserlin käsitykseen transsendentaalisuudesta.

Taipale, Joona (2014). Phenomenology and Embodiment. Husserl and the Constitution of Subjectivity. Northwestern University Press, Evanston/Illinois.
– Selvitys ruumiinkokemuksen keskeisestä roolista Husserlin fenomenologiassa. Ruumiillisuuden ohella yksityiskohtaisia analyyseja itsetietoisuudesta, vieraskokemuksesta, yhteisöllisyydestä ja normaaliudesta.

Welton, Donn (2000). The Other Husserl. The Horizons of Transcendental Phenomenology. Indiana University Press, Bloomington.
– Husserlin ajattelun aiemmin tuntemattomia osa-alueita esittelevä rikas teos.

Zahavi, Dan (1999). Self-awareness and Alterity. A Phenomenological Investigation. Northwestern University Press, Evanston.
– Hieno selvitys itsetietoisuuden fenomenologiasta. Husserlin lisäksi mukana mm. Maurice Merleau-Ponty, Jean-Paul Sartre ja Michel Henry.

Zahavi, Dan (2001). Husserl and Transcendental Intersubjectivity. A Response to the Linguistic-Pragmatic Critique. Translated by Elizabeth Behnke. Ohio University Press, Ohio.
– Erinomainen ja todella vaikutusvaltainen Husserlin intersubjektiivisuusajattelun puolustus.

Zahavi, Dan (2003). Husserl’s Phenomenology. Stanford University Press, Stanford.
– Selkeä ja monipuolinen johdatus Husserlin fenomenologiaan. Yksi parhaista.

Zahavi, Dan (2004). ”Aika ja tietoisuus Bernau-käsikirjoituksissa.” Suom. Sara Heinämaa ja Joona Taipale. Ajatus 61.
– Tarkka selvitys Husserlin aikatietoisuusajattelusta.

Kirjallisuus

Husserlin teoksista katso myös filosofia.fi/node/2712/#Edmund Husserlin teoksia lyhenteineen ja suomennoksineen

Alkuperäisteoksia

Husserliana gesammelte Werke (Hua, 1950–), vol. 1–40. (Husserlin kootut teokset.) Springer, Dordrecht. Vuosina 1950–1987 Husserlianan julkaisijana toimi Martinus Nijhoff Publishers (Haag), vuosina 1988–2004 Kluwer Academic Publishers (Haag). Nykyään oikeudet omistaa Springer.

Husserliana Dokumente (1988–), vol. 1–4. Dordrecht, Springer.
– Husserlin biografiaa valottavia kirjoituksia, mm. kirjeenvaihtoa.

Husserliana Materialen (2001–), vol. 1–8. Dordrecht, Springer.
– Husserlin filosofisia käsikirjoituksia, joita ei syystä tai toisesta ole julkaistu Gesammelte Werke -sarjassa. Aikatietoisuuden teemasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua erityisesti niteeseen 8, joka sisältää rikkaita ja monipuolisia analyyseja.

Valikoima Husserlin kirjoituksia

Husserl, Edmund (1911). ”Philosophie als strenge Wissenschaft.” (Filosofia ankarana tieteenä.) Logos, vol. 1.

Husserl, Edmund (1940). “Grundlegende Untersuchungen zum phänomenologischen Ursprung der Räumlichkeit der Natur.” (Pohjustavia tutkimuksia luonnon tilallisuuden fenomenologisesta alkuperästä.) Teoksessa Marvin Farber (toim.). Philosophical Essays in Memory of Edmund Husserl. Harvard University Press, Cambridge.

Husserl, Edmund (1940). “Notizen zur Raumkonstitution.” (Huomautuksia tilan konstituutiosta). Toim. Alfred Schütz, Philosophy and Phenomenological Research, 1/1, ss. 21–37.

Husserl, Edmund (1948). Erfahrung und Urteil. Untersuchungen zur Genealogie der Logik. (Kokemus ja arvostelma. Tutkimuksia logiikan genealogiasta.) Toim. Ludwig Landgrebe. Claassen Verlag, Hamburg.

Husserl, Edmund, (1950). Cartesianische Meditationen und Pariser Vorträge. (Kartesiolaisia mietiskelyjä ja Pariisin esitelmä.) Toim. Stephan Strasser. Martinus Nijhoff, Haag. Teoksessa Hua1.

Husserl, Edmund (1950). Ideen zu einer reinen Phänomenologie und phänomenologische Philosophie. Erstes Buch: Allgemeine Einführung in die reine Phänomenologie. (Ideoita puhtaasta fenomenologiasta sekä fenomenologisesta filosofiasta. Ensimmäinen kirja: Yleinen johdatus puhtaaseen fenomenologiaan.) Toim. Karl Schuhmann. Martinus Nijhoff, Haag. Teoksessa Hua3/1.

Husserl, Edmund (1952). Ideen zu einer reinen Phänomenologie und phänomenologische Philosophie. Zweiter Buch: Phänomenologische Untersuchungen zur Konstitution. (Ideoita puhtaasta fenomenologiasta ja fenomenologisesta filosofiasta. Toinen kirja: Fenomenologisia tutkimuksia konstituutiosta.) Toim. Marly Biemel. Martinus Nijhoff, Haag. Teoksessa Hua4.

Husserl, Edmund (1954). Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänomenologie. Eine Einleitung in die Phänomenologische Philosophie. (Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia.) Toim. Walter Biemel, Martinus Nijhoff, Haag. Teoksessa Hua6.

Husserl, Edmund (1966). Analysen zur passiven Synthesis. Aus Vorlesungs- und Forschungsmanuskripten, 1918–1926. (Analyysejä passiivisesta synteesistä. Esitelmä- ja tutkimuskäsikirjoituksia, 1918–1926.) Toim. Margot Fleischer. Martinus Nijhoff, Haag. Teoksessa Hua11.

Husserl, Edmund (1974). Formale and transzendentale Logik. Versuch einer Kritik der logischen Vernunft. (Formaali ja transsendentaalinen logiikka. Tutkielma loogisen järjen kritiikistä.) Toim. Paul Janssen. Martinus Nijhoff, Haag. Teoksessa Hua17.

Husserl, Edmund (1984). Logische Untersuchungen. Zweiter Teil. Untersuchungen zur Phänomenologie und Theorie der Erkenntnis. (Loogisia tutkimuksia. Toinen osa: Tutkimuksia tietoteorian fenomenologiasta.) Toim. Ursula Panzer. Martinus Nijhoff, Haag. Teoksessa Hua19/1.

Husserl-suomennoksia

Husserl, Edmund (1995). Fenomenologian idea. Suomentaneet Juha Himanka, Janita Hämäläinen ja Hannu Sivenius. Loki-Kirjat, Helsinki.

Husserl, Edmund (2006). Uudistuminen ja ihmisyys. Luentoja ja Esseitä. Toimittanut Sara Heinämaa. Suomentaneet Timo Miettinen, Simo Pulkkinen ja Joona Taipale. Tutkijaliitto, Helsinki.

Husserl, Edmund (2007). Geometrian alkuperä. Suomentaneet Kaisa Heinlahti ja Tuukka Perhoniemi. Eurooppalaisen filosofian seura, Tampere.

Husserl, Edmund (2012). Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia. Suomentanut Markku Lehtinen. Gaudeamus, Helsinki.