Nancy, Jean-Luc

Martta Heikkilä  (julkaistu 4.8.2009, muokattu 29.8.2014)

Ranskalainen filosofi Jean-Luc Nancy katsotaan useimmiten postmodernismin ja tarkemmin dekonstruktion perinteen edustajaksi. Hänen ajatteluunsa on vaikuttanut erityisesti Jacques Derrida, ja Nancy myös opiskeli filosofiaa Derridan oppilaana. Kiinnostus Derridan ohella Martin Heideggerin, Maurice Blanchot’n, Georges Bataillen, Louis Althusserin, Gilles Deleuzen, Philippe Lacoue-Labarthen, René Descartesin, Immanuel Kantin, G. W. F. Hegelin, Friedrich Hölderlinin ja Friedrich Nietzschen teksteihin sekä politiikkaan, teknologiaan, teologiaan, globalisaatioon ja taiteeseen synnyttivät Nancylle käsityksen pirstaloituneesta maailmasta, joka ei palaudu moderniin tieteelliseen filosofiaan. Tätä heijastaa esimerkiksi Nancyn kysymys siitä, miten yhdessä oleminen on nykypäivänä mahdollista: miten voimme puhua ”meistä” ilman ajatusta yhteisestä olemuksesta tai jaetusta identiteetistä? Tässä mielessä kyse on moninaisuuden ja hajautuneisuuden itsensä ajattelusta, joka Nancyn mukaan esittää puolestaan vaatimuksen filosofiankirjoitukselle.
  1. Elämä
  2. Luonnollisen luokan käsitteen esihistoria
  3. Nancyn filosofian aineksia: destruktio ja dekonstruktio
  4. Ontologia
  5. Olemisen esiintulo
  6. Olemisen korpus: ruumis ja mieli
  7. Yhteisö ja kanssaoleminen
  8. Politiikka
  9. Taide
  10. Nancy Suomessa
  11. Suositeltavaa jatkolukemista
  12. Kirjallisuus
  13. Internet-lähteet



Elämä

Jean-Luc Nancy syntyi Caudéranissa Lounais-Ranskassa lähellä Bordeaux’ta 26. heinäkuuta 1940. Nancyn isä toimi insinöörinä Ranskan armeijassa, ja hänet määrättiin Saksan miehitysjoukkoihin välittömästi toisen maailmansodan jälkeen. Vuosina 1945–1950 perhe asui Etelä-Saksassa Baden-Badenissa. Siellä Nancy oppi jo lapsena saksan kielen. Perhe palasi sittemmin Saksasta Bordeaux’hon. Kouluikäisenä Nancy kuului katoliseen nuorisojärjestöön, missä hän sai ensimmäisen kosketuksen filosofisiin kysymyksiin.


Päätettyään koulunsa Nancy muutti Pariisiin opiskelemaan. Hän suoritti filosofian loppututkinnon (licence) Sorbonnen yliopistossa vuonna 1962. Vuonna 1964 hän aloitti opinnot Strasbourgin teologisessa tiedekunnassa, mutta keskeytti ne nopeasti ja siirtyi Colmariin Ranskan itäosaan opettamaan filosofiaa (1964–1968). Tämän jälkeen hän toimi assistenttina Strasbourgin yliopiston filosofian laitoksella ja valmisteli samalla Kantia käsittelevää väitöskirjaansa. Samoihin aikoihin Nancy tutustui Philippe Lacoue-Labartheen (1940–2007) (ks. Lacoue-Labarthe, Philippe), jonka kanssa hän perehtyi muun muassa Claude Lévi-Straussin, Deleuzen ja Derridan filosofiaan.

Ranskassa oli keväällä 1968 suuria opiskelijamielenosoituksia, jotka vastustivat porvarillista hallintoa ja yhteiskuntaa sekä vaativat demokraattisia uudistuksia yliopistoihin. Nancy on kuvannut vuoden 1968 yhteiskunnallisia tapahtumia ajattelunsa kannalta ratkaiseviksi. Tuohon aikaan hän oleskeli enimmäkseen Strasbourgissa. Vaikka Nancy ei ollutkaan mukana kumouksellisessa tai anarkistisessa toiminnassa, hän pitää vuoden 1968 merkitystä käänteentekevänä: yhteiskunnallinen liikehdintä paljasti kriisin, joka vallitsi vakiintuneissa instituutioissa ja niiden rakenteissa. “Hullu vuosi” avasi Nancylle käsityksen historiasta, joka tapahtuu meille tässä hetkessä ja jonka totuutta emme pysty itse määrittelemään. Tämä näkyy hänen mukaansa esimerkiksi siinä, että joudumme yhä määrittämään suhdettamme vuonna 1968 esiin nousseisiin kysymyksiin humanismin ja demokratian merkityksistä.

Nancyn väitöskirjan ohjasi Paul Ricœur, ja se valmistui vuonna 1973. Nancyn väiteltyä Strasbourgin Université des Sciences Humaines myönsi hänelle maître de conférences -arvon. Tässä virassa hän opetti filosofiaa Strasbourgissa aina vuoteen 1988 asti ja toimi 1970-luvulla opettajana myös Pariisin École Normale Supérieuressa.

Ranskalaisten korkeakoulujen ohella Nancy vieraili 1970- ja 1980-luvuilla professorina ja tutkijana yliopistoissa eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Kalifornian yliopistoissa Irvinessa, San Diegossa ja Berkeleyssä sekä Berliinin Freie Universitätissa. Ranskan ulkoministeriö kutsui hänet esitelmöimään Itä-Eurooppaan, Britanniaan ja Yhdysvaltoihin, minkä lisäksi hänellä oli lukuisia luottamus- ja asiantuntijatehtäviä. Nancy on kirjoittanut elämänsä aikana useita tekstejä yhdessä niin ikään Strasbourgin yliopiston filosofian professorina toimineen Philippe Lacoue-Labarthen kanssa. Vuonna 1980 he perustivat Pariisiin instituutin nimeltä Centre de Recherches Philosophiques sur le Politique, jonka tavoitteena oli tutkia filosofian ja poliittisen ajattelun yhteyksiä. Instituutti toimi vuoteen 1984 asti.

Nancyn tohtorintutkinnon toinen osa valmistui Gérard Granelin ohjauksessa vuonna 1987, ja näin Nancy sai docteur d’état -arvon Toulousen Le Mirail -yliopistosta. Tutkimus julkaistiin L’expérience de la liberté -nimisenä teoksena (1988). Vuonna 1988 Nancy nimitettiin Strasbourgin yliopiston filosofian professoriksi. Samoihin aikoihin hänen kansainvälinen maineensa alkoi kasvaa teosten käännösten myötä.

Nancyn terveys heikkeni 1980-luvun lopussa, ja hänelle tehtiin sydämensiirto vuonna 1991. Elinsiirron jälkeen käytetty hylkimisenestolääkitys aiheutti hänelle syöpäsairauden, joka pitkitti toipumista. Nancy keskeytti opetustoimintansa ja muut tehtävänsä, mutta jatkoi kirjoittamista. Useat hänen tunnetuimmista teoksistaan on julkaistu juuri 1990-luvun alkuvuosina. Nancy kuvaa sydämensiirtonsa herättämiä ajatuksia kirjassa L’Intrus (2000). Terveytensä kohennuttua hän jatkoi työtään professorin virassa vuoteen 2002 asti. Jean-Luc Nancy on Ranskan yliopistojen neuvoston filosofian osaston jäsen.


Nancyn filosofisesta taustasta ja teoksista

Nancyn julkaisemien tekstien kokonaisuus on laaja ja monipuolinen. 1960-luvulta nykyhetkeen se sisältää useita kymmeniä teoksia, jotka hän on kirjoittanut joko yksin tai yhdessä muiden kanssa, sekä noin 400 lehti- ja kirja-artikkelia.

Nancy aloitti uransa ranskalaisen ajattelun piirissä, jota hallitsivat 1960-luvulla tietyt tulkinnat Nietzschestä ja Heideggerista. Nancyn ajatuskulut ovatkin läheisessä yhteydessä muihin ranskalaisiin kirjallis-filosofisiin tulkintoihin – ilmeisimmin juuri Blanchot’hon, Batailleen, Derridaan ja Deleuzeen.

Keskustelua Nancyn tuotannosta on hallinnut Martin Heidegger (1889–1976). (ks. Heidegger: ajattelu ja teokset.) Tästä huolimatta suhde Heideggeriin ei ole yksiselitteinen: yhtä ”heideggerilaisia” ovat esimerkiksi Blanchot ja Derrida, jotka kukin omalla tavallaan reagoivat Heideggerin olemisen ajatteluun, mutta samalla kritisoivat ja muutoin pyrkivät ylittämään hänen filosofiansa muodostaen siitä uusia tulkintoja. Tämä suuntaus näkyy muun muassa tavassa, jolla Nancy kirjoittaa tilasta, ruumiista ja yhteisöstä. Hän ajattelee olemisen hajautuneisuutta ja ”singulaarista pluraalisuutta” eli olemisen ainutkertaista ja samalla loputtoman monikollista tapahtumista ja suuntaa näin keskustelua Heideggerin filosofian ulkopuolelle. Nancy tuo tiiviissä muodossa esiin suhdettaan Heideggeriin suomennetussa esseessä Heideggerin ”alkuperäinen etiikka”.


Heideggerin vaikutus Nancyn tuotantoon ei ole tiivistettävissä yhteen ainoaan käsitteeseen – ennemminkin Nancy käy jatkuvaa vuoropuhelua Heideggerin kanssa. Heideggerin tapaan myös Nancy tekee fenomenologista ontologiaa ja pohtii olemista tapahtumana: Heideggerilta omaksuttuja teemoja ovat äärellisyys, tila, aika, tekniikka ja vapaus. Nancy korostaa, ettei ilmenevän todellisuuden takana ole mitään korkeampaa olevaa, vaan oleminen on jo tässä ilmenemisessään: olemisen alkuperä on yksittäisissä olevissa, kun ne ilmenevät yhdessä toistensa kanssa ja erilaisissa suhteissa toisiinsa. Samalla Nancy eroaa Heideggerista muun muassa siinä, että hän ei etsi paluuta olemisen ajattelun varsinaiseen alkuun, esimerkiksi esisokraatikkoihin. Heideggerin ohella Nancylle tärkeitä filosofeja ovat eritoten Hegel, Kant ja Descartes, joista kustakin hän kirjoitti teoksen 1970-luvulla ja 1980-luvun alkupuolella.

Nancyn ensimmäinen kirja Le titre de la lettre ilmestyi vuonna 1973. Hän kirjoitti sen yhteistyössä Philippe Lacoue-Labarthen kanssa. Le titre de la lettre tarkastelee kriittisesti ranskalaisen psykoanalyytikon Jacques Lacanin (ks. Lacan, Jacques Marie) tuotantoa. Keskeinen käsite Nancylle on Lacanin ”toinen” (l’Autre): Nancyn mukaan Lacan kyseenalaistaa metafyysisen subjektikäsityksen, mutta kyseenalaistaessaan tämän lankeaa itse metafysiikkaan. Ensimmäisestä teoksestaan lähtien Nancy on arvioinut psykoanalyysin peruskäsitteitä – lakia, isää, toista ja subjektia. Toisaalta hän ajattelee, että psykoanalyyttisessa kielessä on yhä teologinen ulottuvuus, mutta toisaalta hän pitää psykoanalyysin käsitteitä edelleen tarkastelun arvoisina.

Juuri filosofisen subjektin ja läsnäolon metafysiikan kritiikki ovat Nancyn näkökulmana filosofian klassikoihin – Hegeliin, Kantiin, saksalaiseen romantiikkaan ja Descartesiin – hänen teoksissaan La remarque spéculative (Un bon mot de Hegel) (1973), Le discours de la syncope (1976), L’absolu littéraire (1978, kirjoitettu yhdessä Philippe Lacoue-Labarthen kanssa) ja Ego sum (1979). Näitä monografioita voidaan laajassa mielessä kutsua kommentaareiksi, ja niiden filosofinen tyyli enteilee jo Nancyn 1980- ja 1990-lukujen teoksia. Tällöin hän luopui kommentaareista ja alkoi kirjoittaa aiheista, jotka muodostavat hänen tuotantonsa ytimen: yhteisöstä, vapaudesta, ruumiillisuudesta ja ontologiasta. ”Läsnäolon metafysiikalla” Nancy tarkoittaa Heideggerin mukaisesti jo Platonilta periytyvää käsitystä olemisesta pysyvänä läsnäolona. Teoksessaan Oleminen ja aika Heidegger esittää läsnäolon metafysiikan viittaavan olemisen ajatteluun ikuisena nyt-hetkenä: pistemäisenä ajanhetkenä, johon sisältyy idea äärettömästä, ikuisesta läsnä olemisesta. Tällaista olemista on edustanut Jumalan kaltainen kaikkeus ja modernissa filosofiassa subjektin läsnäolo itselleen.

Nancyn ontologian ajattelu keskittyy pääasiassa äärelliseen eksistenssiin ja ”maailmassaolemiseen” (être-au-monde, joka on ranskannos Heideggerin käsitteestä In-der-Welt-sein) (ks. Nancyn teokset Une pensée finie, 1990, Le sens du monde, 1993, Être singulier pluriel, 1996). 2000-luvun alkupuolella Nancy on tarkastellut muun muassa kristinuskoa, erityisesti ”kristinuskon dekonstruktiota” (La Déclosion, 2005). Koko ajan häntä ovat kuitenkin kiinnostaneet kuvataide ja kirjallisuus: teoksen L’absolu littéraire ohella Nancyn taidetta käsittelevistä kirjoista tunnetuimpia ovat Les Muses (1994) ja Au fond des images (2003). Nancyn tuotannon yleissuunta on siis kulkenut yksittäisten filosofien kommentaareista laajempiin filosofisiin aiheisiin ja kysymyksiin.


Nancyn filosofian aineksia: destruktio ja dekonstruktio

Nancy pohtii koko tuotannossaan oman ajattelunsa etenemistapaa. Juuri ajattelun reflektiota voidaan kutsua hänen ”metodikseen”, hänen kulkemakseen tieksi – kreikan termi methodos muodostuu sanoista meta, ’kautta, läpi’, ja hodos, ’tie’. Nancyn metodina on ekskriptio (excription) eli asioiden ”uloskirjoittaminen” – niiden johdattaminen esimerkiksi filosofisen kielen ulkopuolelle tai kohtaaminen maailman kanssa, altistaminen maailman asioille. Toinen nimi strategialle on ekspositio (exposition). Nämä termit viittaavat hänen filosofisen avainkäsitteensä, mielen (sens), asemaan. Mielellä Nancy ei tarkoita tietoisuutta eikä valmiita ja annettuja merkityksiä (signification), vaan jotakin, joka on tuotava asioista esille. Ekspositio, esiin tai ulos asettaminen tai esittäminen, on juuri tekstien, asioiden, olemassaolon tai olemisen mielen tuomista esille. Merkitykset syntyvät vain mielen tai tunnun perustalta; mieli on käsitteellisen merkityksen mahdollisuus.

Edellisistä syistä onkin ehkä osuvinta puhua Nancyn filosofisesta tyylistä tai strategiasta. Hän pyrkii ajattelussaan tarkastelemaan perin pohjin filosofian perinteisiä vastakohtapareja, esimerkiksi subjektin ja objektin sekä mielen ja ruumiin vastakkainasetteluja, ja ainakin osoittamaan tällaisten jakojen heikkoudet. Hän etenee ensinnäkin lukemalla aiempia filosofeja yhtäältä ”vastakarvaan”, aiemmista tulkinnoista poikkeavalla tavalla, ja samalla hyvin monipuolisesti. Nancy etsii ajattelijoilta vastauksia moderneihin kysymyksiin – esimerkiksi siihen, millainen Descartes on ruumiin eli korpuksen ajattelijana, Hegel tapahtuman ajattelijana tai Heidegger kanssaolemisen ajattelijana. Toiseksi Nancy määrittää filosofiassaan hyvin tiukasti uudelleen tutuilta vaikuttavia arkikielen käsitteitä, esimerkiksi ”ruumiin” (corps), ”kosketuksen” (toucher) ja ”maailman” (monde).

Osin vastaavia strategioita on hyödyntänyt Martin Heidegger, joka pyrkii filosofiassaan palaamaan siihen, mitä hän kutsuu alkuperäiseksi olemisen ajatteluksi. Nancyn ja Heideggerin filosofisia käytäntöjä yhdistää parhaiten se, mitä Heidegger kuvaa saksankielisillä käsitteillä Destruktion, ”tuhoaminen”, tai Auseinandersetzung, ”vastakkainasettelu”. Kysymys on asioiden kriittisestä tarkastelusta: filosofisten ongelmien samanaikaisesta omaksumisesta ja kyseenalaistamisesta. Samankaltainen strategia toimii Nancyn ajattelussa, sillä hän pyrkii tavoittamaan edeltäjiensä ontologisten käsitteiden perustan. Tutkimalla käsitteiden historiaa ja niiden merkityksiä Nancy pyrkii löytämään sen, mikä filosofian perinteessä on hänelle itselleen merkityksellisintä ja ominta. Koska Nancy ei sovella tuotannossaan yhtä irrallista metodia, hänen suhdettaan ontologiaan on vaikeaa määritellä yksiselitteisesti.

Ehkä parhaiten Nancyn filosofista tyyliä luonnehtii kuitenkin Jacques Derridan 
(ks. Derrida, Jacques) tunnetuksi tekemä dekonstruktion käsite, jonka pohjana on pitkälti Heideggerin ajatus metafysiikan destruktiosta. Derridan dekonstruktio on alun perin tekstianalyysin väline. Myöskään dekonstruktio ei ole tiukassa mielessä metodi, vaan paremminkin suhtautumistapa asioihin: Derrida pyrkii hakemaan paikkaa tai asemaa, joka olisi filosofian ulkopuolella. Hänen dekonstruktiotaan motivoi tavoite päästä eroon dialektiikasta sellaisena kuin Platon tai Hegel on sen esittänyt.

Strategiana dekonstruktio sisältää perinpohjaista vuoropuhelua filosofian historian kanssa antiikista lähtien – ajatuskokonaisuudet viittaavat toisiinsa, saavat yhä uusia muotoiluja, ja monet keskeisistä käsitteistä ikään kuin sisältävät kaikki muut ja kiertyvät näin yhteen. Vaikka pyrkimys käsitteiden dekonstruktioon on lähinnä Nancyn filosofista otetta, tämä ei tarkoita, että hän jatkaisi yksinomaan dekonstruktion, ranskalaisen ”jälkifenomenologian” tai jonkin muun koulukunnan perinnettä, vaan Nancyn omaperäisessä ajattelussa yhdistyvät monet eri vaikutteet.


Ontologia

Heideggerin mukaan ”ajattelu on olemisen ajattelua” (Heidegger 2000b, 54), ja sama lähtökohta pätee myös Nancyn filosofiaan. Nancy lähtee liikkeelle olemisesta pystyäkseen osoittamaan metafysiikan käsitteiden rajat ja sen, mikä jää näissä käsitteissä ajattelematta. Hän esittelee ontologiset pääteemansa kirjassa Être singulier pluriel, jossa hän korostaa, että oleminen on juuri tämän maailman olemista tässä, ja erityisesti kanssaolemisena.

Nancyn perustavan oletuksen mukaan olemista on etsittävä sen moninaisuudesta, siitä, että olevia on välttämättä useita. Tarkemmin ilmaistuna hän ei käsitä olemista yhdeksi, jakamattomaksi ja abstraktiksi kokonaisuudeksi, vaan olemassa olevien asioiden olemassaoloksi, toisin sanoen ”eksistoivien eksistoimiseksi”. Oleminen on hänelle perustavassa mielessä monikollista (pluriel): se seikka, että oleminen tapahtuu tai ottaa oman kulloisenkin paikkansa (avoir lieu) ainutkertaisesti, kunkin asian olemassaolona, on edellytys sille, että jokin eksistoi.

On kuitenkin olemassa jotakin vielä alkuperäisempää kuin olemisen käsite: meidän olemisemme. Tällä Nancy tarkoittaa, että ei ole vain yhtä ainoaa olemista, vaan oleminen syntyy yksittäisissä olevissa. Näitä puolestaan on välttämättä useita, tai oikeammin lukemattomia. Muutoin olemisesta ei olisi mahdollista edes puhua, sillä olemisen mieli voi syntyä vain, kun olevia on monta ja ne vaikuttavat toisiinsa. Olemisen alkuperä on ”meissä” jokaisessa, mutta vain, koska olemme yhdessä kaltaistemme kanssa ja suhteessa toisiimme. Oleminen ei ole asioiden ominaisuus, vaan se tapahtuu meissä ja meille, keskuudessamme. Jo Heidegger toteaa, ettei olemisesta ole mahdollista puhua yleisesti: ei ole olemista ”yleensä”. Nancyn mukaan tämä tarkoittaa sitä, että olemisen käsite ei voi milloinkaan vastata olevan kulloistakin olemista, sillä olemisen alkuperä on vain olevien ainutkertaisissa suhteissa. Oleminen ei siis voi olla täydellisesti läsnä itselleen esimerkiksi siten, että jokin abstrakti käsite vastaisi jäännöksettä sen tarkoittamaa asiaa.

Keskeistä Nancyn ajatukselle monikollisen yksittäisestä olemassaolosta on yhteinen olemisemme maailmassa: ”me” tulee ennen ”minua”. Käsityksellään yhteisöstä hän pyrkii purkamaan juuri metafyysistä subjektin ontologiaa, jota hänen mukaansa on jo ainakin Aristoteleen filosofiasta asti luonnehtinut itselleen täysin läsnä oleva, pistemäinen, paikaton ja historiaton ”minä”, jonka oma oleminen on sen perusta. Nancy ei itse halua puhua subjektista, joka olisi luonteeltaan määreetön ja transsendentaalinen. Olemassaolo tapahtuu ennemminkin jollekulle (quelqu’un) eli kullekin ihmiselle itselleen. Tällainen olemassaolo on paikallista ja määrittyy joka kerta, kun ihmisen tietoisuus kohtaa maailman kokemuksessa.


Olemisen esiintulo

Nancyn olemista koskeva perusväite on se, että oleminen on kokonaan läsnä, eikä mitään tuonpuoleista maailmaa ole. Olemista onkin Nancyn mukaan luonnehdittava toisin: on kuvattava sen esiin tulemista tai ilmenemistä meille.

Asiat ovat Nancyn mukaan olemassa tässä ja nyt. Kuitenkin se, millaisina asiat ymmärretään – niiden mieli – ei ole olemassa sellaisenaan, eikä asioilla ole mitään muuttumattomia tai valmiita merkityksiä. Sitä vastoin asiat ovat aina vasta tulollaan, eli vain joksikin tulemisen tai syntymisen tilassa. Oleminen on siis ennen muuta tapahtumista, sillä asioiden läsnäolo on loputonta tulemista läsnäoloon. Kyse on näin aina olemisen mielen tapahtumisen ontologiasta.

Nancyn mukaan olemista luonnehtii sen ilmeisyys: oleminen sellaisenaan on käsittämätöntä, mutta samalla itsestään selvää, tässä ja nyt. Oleminen on hänelle ennen muuta tuloa läsnäoloon tai esitystä, ja tämän myötä äärettömän äärellistä tapahtumista – oleminen on läsnä vain jossakin tilanteessa ja jollekulle, tavalla tai toisella. Oleminen ei siis vain ”ole”, eikä oleminen ole mitään yleistä, vaan se tulee tai syntyy läsnä olevaksi kunkin tilanteen myötä tiettyyn aikaan ja tietyssä paikassa. Näin oleminen saapuu läsnäoloon äärettömän monta kertaa.

Heideggerin ja Nancyn yhteisen näkemyksen mukaan olemista ei tule ajatella ”olleisuutena” (Gewesenheit) eli olemisen esityksenä, subjektin eteen asetettuna representaationa, pysyvänä läsnäolona tai hallinnan kohteena. Heidegger suuntaa olemisen tutkimuksensa juuri pysyvän läsnäolon – latinaksi essentia, kreikaksi ousia – idean tarkastelemiseen, ja hän väittää juuri tällaisen läsnäolon tai olemuksellisuuden ajattelun hallinneen länsimaisen metafysiikan historiaa. Sen rajoitukset Heidegger pyrkii tuomaan esiin. Hänen mukaansa oleminen ei niinkään ole ”läsnä”, vaan se on välttämättä suhteessa ei-mihinkään, siihen mitä oleminen ei ole. Olemisen perusta on sen kätkeytymisessä eli siinä, mikä ylittää kulloinkin paljastuneen olevan. Paljastunut oleva ilmenee vain suhteessa siihen, mikä kätkeytyy: siten kätkeytyminen tai peittyneisyys on olevan esiintulon ehto. Näin olemisen käsite ei sellaisenaan vastaa kunkin olevan olemista, vaan olemista luonnehtii aina yksittäisyys ja ero itsestään. Vain ei-mikään sallii olemisen paljastua ja tulla esiin.

Heideggerin ohella Nancyn taustalla on myös toinen merkittävä ajatuskokonaisuus: Derridan käyttämä termi différance, joka voidaan suomentaa sanoilla ”ero” tai ”eroaminen”. Uudissana différance poikkeaa normaalista kirjoitusasusta différence, mutta ääntyy samalla tavoin. Différance viittaa siihen, että asioiden merkitykset eivät koskaan ole olemassa valmiina, vaan ne eroavat itseensä nähden jatkuvasti. Ranskan partisiipin preesensiin viittaavalla différancella Derrida haluaa korostaa eroamisen aktiivista tapahtumaa merkityksenannon taustalla. Sanaan sisältyvät ranskan verbin différer kaksi eri merkitystä: ”erota” ja ”lykätä”. Lykkääntymisen ajatus tarkoittaa, että sanat ja merkit eivät voi koskaan täysin esittää sitä mitä ne merkitsevät. Merkitykset voidaan vain määritellä siten, että viitataan toisiin sanoihin, joista ensimmäiset vuorostaan eroavat – Derridan mukaan kieli luo merkityksiä lakkaamatta pikemmin kuin ilmaisee jo olemassa olevia, kielen ulkopuolisia merkityksiä. Siten merkitys jatkuvasti siirtyy eteenpäin loputtomassa merkitsijöiden ketjussa. Läsnä oleminen on mahdollista tavoittaa vain jälkenä, sillä Derridan kuuluisien sanojen mukaan ”kaikki alkaa viittauksesta, toisin sanoen ei ala” (Derrida 1987, 141). Nancyn käsitys mielestä vastaa paljolti Derridan eron ajatusta. Mieltä ja eroa yhdistää se, että kumpikin on ehto merkitysten tuottamisen mahdollisuudelle. Samalla sekä mieli että ero ovat itse vailla perustaa, eli ei ole olemassa pistettä, johon ne viime kädessä viittaisivat. Ne eivät tarkoita merkitysten alkuperää, sillä kumpikaan ei palaudu mihinkään jo olemassa olevaan käsitteeseen, alkuun tai viittauksen kohteeseen. Mieli ja ero eivät siis ole edeltä käsin annettuja asioita, vaan ne ovat kulloinkin syntyviä merkityksiä tuottavia voimia, ja ne viittaavat vuorostaan loputtomasti yhä uusiin mieliin ja eroihin, jotka vuorostaan synnyttävät merkitysten mahdollisuuden.


Olemisen korpus: ruumis ja mieli

Nancyn kolmas tärkeä olemista koskeva käsitys on se, että oleminen tapahtuu ”korpuksina” (corps) eli ”kappaleina” tai ”ruumiina”. Jo Heideggerin inhimillistä olemassaoloa kuvaava käsite Dasein tuo esiin olemisen paikallisen luonteen tai ”täällä-olon”, johon viittaa saksan sana da. Ajatuksella ruumiista tai korpuksista Nancy kuitenkin haluaa korvata Daseinin käsitteen ja antaa sille “ruumiillisemman” tulkinnan kuin Heidegger: Nancyn tavoitteena on osoittaa olemassaolon konkreettisuus ja todellisuus, jota hän kutsuu sen ”painoksi” (poids).

Korpukset eivät kuitenkaan ole materiaalisia kappaleita, vaan jotakin, joka käsitetään olemisen mielen kautta ja kosketuksen välityksellä. Ollessaan tekemisissä toistensa kanssa korpukset tai asiat koskettavat toisiaan. Näin ne on mahdollista mieltää jonkinlaisiksi, ja asiat saavat jonkin arvon suhteessa toisiinsa. Nancyn suomennetussa teoksessa Corpus (1996) puhutaan korpuksista useimmiten ”ruumiina”. Nancy asettaa kaiken maailmaa koskevan tiedon alkuperäksi ruumiin, joka on ensi sijassa oma ruumiini, jokin, jota mikään ajattelun prosessi tai kielen ilmaus ei pysty esineellistämään. Ruumiista ei voida siis puhua edes kielen avulla, sillä omaa ruumista ei ole mahdollista ilmaista käsittein. Näin on siksi, että oma ruumis ennen muuta tunnetaan, sitä ei niinkään tiedetä. Nancylle ruumis on niin ilmeinen, ettei se ole tietoa, ei edes ”hämärää”, ”esikäsitteellistä”, ”esiontologista” tai ”välitöntä” tietoa.

Nancy haluaa näin ollen edetä ruumiin käsitteen kautta metafysiikkaan kokonaisuudessaan ja samalla kyseenalaistaa länsimaisen metafysiikan perinteet tai ainakin niiden perustan. Ajattelemalla olemista korpuksina tai ruumiina hän haluaa ottaa kantaa kartesiolaiseen mielen ja ruumiin kahtiajakoon. Ruumiin kautta Nancy tarkastelee myös toiseuden ongelmaa: miten ihminen voi tuntea toisen, yhtä ruumiillisen ihmisen olemassaolon? Toinen on periaatteessa samanlainen tai samankaltainen kuin kukin itse, mutta toinen on itseen nähden kuitenkin peruuttamattomasti ja lopullisesti erillään. Ihminen ei voi irrottautua omasta itseydestään ja omasta identiteetistään toisen edessä. Esteet johtuvat yhtäältä tietoisuuksien eroavuudesta tai siitä, etteivät ne voi psyykkisesti yhdistyä samuudeksi. Toisaalta esteet ovat myös aineellisia, sillä ihmiset ovat fyysisinä olentoina erillisiä. Kuitenkin ruumiille – ja näin myös olemiselle – on ominaista avoimuus, kyky ja halu olla alttiina maailmalle.

Nancyn tarkoittamalla ruumiilla on myös mieli tai mielekkyys. Sanassa sens sekoittuvat aistimellinen ja järjellinen: se ilmaisee jotakin, joka ei sijoitu subjektiin eikä objektiin, vaan näiden ulkopuolelle tai välille, korpusten eli ”ruumiiden” maailmaan. Nancyn olemisen ajattelun lähtökohta on siis radikaali: hän luopuu olemisen ”totuuden” tai ”merkityksen” ajattelusta – karkeasti ilmaisten on vain yksittäisiä (singulaarisia) asioita ja niiden keskinäisiä suhteita. Tämän idean hän on tiivistänyt juuri käsitteeseen sens. Englanniksi sana kääntyy helposti muotoon sense, saksaksi Sinn; täsmällistä suomenkielistä vastinetta on sen sijaan vaikeampaa löytää. Yleisimmin sens on käännetty juuri ”mieleksi” tai ”mielekkyydeksi”. Näiden lisäksi sens viittaa aistiin, järkeen, tajuun, vaistoon, intuitioon, mielipiteeseen, merkitykseen, suuntaan ja tuntuun (ks. Lindberg 1996, 1516).

Juuri asioiden kulloinenkin ”mieli” on jatkuvassa saapumisen tilassa: tunnemme asiat joka hetki jonkinlaisina, ja nämä tuntemuksemme ovat aina suhteessa toisiinsa. Nancyn mukaan asiat saavat merkityksen vain toistensa kautta. Niiden mieltä tai mielekkyyttä ei tule samastaa identiteettiin, olemukseen tai substanssiin. Jokainen olemisen tai asioiden ilmenemisen tapahtuma antaa tietä kulloisenkin asian oman mielekkyyden esiintulolle, ”presentaatiolle”. Tästä syystä kukin mieli häilyy aina omalla rajallaan, koska mieli on aina toisaalla, aina jo siirtynyt paikaltaan – sillä asiat seuraavat toinen toistaan – eikä siksi onnistu täysin saavuttamaan itseään. Tällaista mielen samanaikaista läsnä ja poissaoloa luonnehtii näin ollen se, että jokaisen asian olemus vetäytyy. Juuri tähän yhtäaikaisen vetäytymisen ja joksikin tulemisen tapahtumaan asioiden mieli avautuu – eli se, millaisena jokin ilmenee.

Itse asiassa ”mieli” merkitsee Nancylle jokseenkin samaa asiaa kuin oleminen: oleminen on oma mielensä, tai vielä tarkemmin, oleminen on omaa mieltään. Olemisella on mieli, joka on olennaisesti toista kuin kielellinen merkitys (signification): merkitys on metafysiikan maailmaan kuuluva käsite, joka edellyttää oletusta kiinteistä ja sulkevista määrityksistä ja merkitysten alkuperästä. Merkityksistä puhuttaessa tosiasioiden läsnäolo esitetään ideaalisessa muodossa ja ilmaistaan vain kielessä. Mieli näet ylittää kirjaimelliset merkitykset, sillä niissä on aina enemmän mieltä kuin mikään sanallinen määritelmä pystyy ilmaisemaan. Merkitys on malli yleispätevälle, itseensä sulkeutuneelle rakenteelle, jossa aistimellinen ja intellektuaalinen aines vastaavat toisiaan. Mieli puolestaan on jonkin merkityksen mahdollisuus. Nancy kuvaa mieltä jonakin, joka on aina vasta tulossa, tietyssä paikassa ja tiettyyn aikaan. Heti, kun asian mieli syntyy tai se esitetään, se katoaa – siten mieli on mielekkyyttä vasta, kun se tulee omalle rajalleen, eli vasta, kun se alkaa tuntua meille jonkinlaisena. Tämä tarkoittaa, että mieli ei merkityksen lailla sulkeudu omaan esitykseensä, vaan mieli jää lopulta aina avoimeksi ja tavoittamattomaksi. Mieli on kokemuksissa yhtä aikaa läsnä ja poissa, ja se tulee esiin tuntuna asioista. Kokemuksissa mieli palaa meille yhä uudelleen, mutta ei samanlaisena, ei siis ”merkityksenä”. Näin ollen mieli ei ole samastettavissa syyn, perustan, sisällön tai merkityksen kaltaisiin käsitteisiin, jotka perustuvat ajatukseen läsnäolosta, pysyvyydestä, yhtenäisyydestä ja toistettavuudesta.

Siten Nancy pyrkii ajattelemaan uudelleen esimerkiksi totuuden ideaalisuutta ja sitä, että se olisi paljastettavissa pohjia myöten tai että se voitaisiin esittää yleisesti, kaikkina aikoina kaikille pätevinä merkityksinä jonkin toden proposition muodossa. Sen sijaan hän lähtee Derridan ja Heideggerin tapaan siitä, että totuus on tilallistumista (espacement) eli jonkin mielen tai maailman avautumista. Kyse on ennen muuta siitä, että totuudet ja erilaiset käsitykset riippuvat omista konteksteistaan ja keskinäisistä eroistaan ja syntyvät muiden ajatuskokonaisuuksien – Derridan ”kirjoituksen”, Nancyn ”mielten” – ansiosta, asioiden jakamisen kautta ja niiden välisten suhteiden vaikutuksesta.

Heideggerille keskeisen olemisen ja olevien välisen eron ajattelun Nancy tulkitsee aktiiviseksi suhteeksi, Daseinin eli ”täällä-olemisen” tai ihmisen realiteetiksi, kun se avautuu kohti olemisen tosiasiaa. Asian äärellinen olemassaolo kommunikoi toisen äärellisen olemassaolon kanssa – siten asiat ovat Nancyn mukaan toisilleen alttiina, ja tätä altistumista luonnehtii eksposition käsite. Sen taustalla ovat Heideggerin käsitykset kanssaolemisesta (Mitsein) ja äärellisestä transsendenssista eli Daseinin avautumisesta maailmalle, joka tapahtuu Daseinin yksittäisissä artikulaatioissa sen oman vetäytymisen perustalta. ”Kirjoitus” (écriture) merkitsee Derridalle kielen ja merkitysten eli ”tekstin” alkuperää ja sen jatkuvaa, prosessinomaista luonnetta. Kaikki merkitykset ovat kirjoituksen tai tekstin sisäisiä – mitään näiden ulkopuolista totuutta tai olemisen alkuperää ei hänen mukaansa ole olemassa.

Derridan ja Nancyn tulkinta erosta liittyy kiinteästi kysymykseen olemisen alkuperästä: miten ajatella olemista erosta käsin siten, että asioiden ei oletettaisi ilmenevän meille oman täydellisen läsnäolevuutensa pohjalta, vaan niin, että kyse olisi äärellisemmästä ja muuttuvasta olemisen esiintulosta, totuudesta, joka koskisi olemisen esiin tulemista itseään ja jota voitaisiin pohtia läsnäolon vetäytymisestä käsin? Kysymys koskee olemisen ajattelemista siten, että oleminen oletetaan jollakin tapaa suhteelliseksi ja totalisoimattomaksi, ei-kaikenkattavaksi, totuuden tai merkityksen ajattelusta, tai siitä, ettei asioilla ehkä olekaan mitään alkuperäistä olemista tai substanssia, jonka ajattelu voisi paljastaa. Derridan ja Philippe Lacoue-Labarthen tapaan Nancy väittää, että alkuperäisiin merkityksiin ei ole pääsyä, vaan päinvastoin olemisen ”alkuperä” itse on mimeettistä, kuviteltua ja esitettyä.


Yhteisö ja kanssaoleminen

Nancyn ajatuskokonaisuuksista yhteisön (communauté) filosofia on herättänyt eniten vastakaikua hänen yleisössään. Yhteisön käsite perustuu Nancyn ajatuksiin olemisen ”monikollisuudesta” ja olemisesta yhdessä (être-en-commun), ja hänen tavoitteenaan on pohtia yhteisön mieltä aikana, jolloin jaetut merkitykset ovat ehtyneet eikä subjekti enää takaa merkitysrakenteiden pysyvyyttä. Nancy kirjoittaa yhteisöstä ennen kaikkea vastustaakseen totalitarismia. Hänen yhteisön teemansa tärkein taustatekijä on Heideggerin ajattelun tunnettu kytkös Saksan kansallissosialismiin. Juuri tästä syystä on Nancyn mielestä tarpeen pohtia kanssaolemista, jota kuvaa Heideggerin käyttämä termi Mitsein. Mitsein tarkoittaa Heideggerin filosofiassa ihmisen eli Daseinin olemassaolon rakenteeseen kuuluvaa tapaa, yhteistä olemista maailmassa. Tämän ajatuksen mukaan oleminen toisten kanssa kuuluu ihmisen olemiseen.

Oleminen tai eksistenssi on Nancyn mukaan jaettua, ja juuri tästä syystä kysymys olemisesta on mahdollista muotoilla kysymykseksi olemisen yhteisöstä. Nancyn tulkinta yhteisöstä pohjautuu siis ensi sijassa hänen tulkintaansa Heideggerin ”kanssaolemisen” käsitteestä. Nancy radikalisoi tämän filosofiassaan ja väittää, että Heidegger osasi nimetä kanssaolemisen, mutta ei kyennyt perin pohjin ajattelemaan sen ontologista merkitystä. Nancyn suhde Heideggeriin on kuitenkin kaksijakoinen: toisaalta Heideggerin ajattelu toimii hänen lähtökohtanaan, toisaalta esimerkiksi esseessä ”La décision d’existence” (”Päätös olemassaolosta”, 1989). Nancy haluaa kyseenalaistaa lähestulkoon jokaisen väitteen, jonka Heidegger esittää kanssaolemisesta.

Samalla fasismin vastustamista motivoi Nancyn suhde Hegeliin ja tämän keskeiseen ajatukseen valtiosta, joka sekin on yksi totalitarismin malleja. Totalitaristisessa valtiossa kansalaiset asetetaan täydelliseen ja keskitettyyn kontrolliin kaikilla elämän osa-alueilla. Nancyn mukaan yhdessäolemista tulisi ajatella kuitenkin siten, ettei yhteisöä tulkittaisi yhdeksi subjektiksi – ”valtioksi” tai ”kansaksi”. Yhteisöllä ei ole yhtä ideaa, mieltä, kohtaloa tai merkitystä. Mikä siis tekee yhteisöstä yhteisön? Yhteisössä ei jaeta yhteistä subjektiviteettia vaan jotakin muuta: oleminen ja kuolema, eli viime kädessä ei-mitään. Siten yhteisö on paradoksi, sillä sen jäsenille on yhteistä juuri se, mikä missään mielessä ei voi olla yhteistä.

On kysyttävä, miten on mahdollista puhua yhteisöstä nykyaikana ilman, että samalla viitattaisiin jonkin joukon pysyvään olemukseen tai identiteettiin. Ainoa asia, joka yhteisössä jaetaan, on se seikka, että mitään jaettavaa ei ole: Nancyn tunnetun muotoilun mukaan ”jaamme vain sen, mikä erottaa meidät toisistamme” (nous partageons ce qui nous partage). Tunnusomaista yhteisölle siis on, että sen mieli ei ole minkäänlaisessa yhteisyyden tai yhteisöllisyyden ideassa. Yhteisyyden tilalle asettuu kommunikaatio, joka ei kuitenkaan sido ketään tai mitään toisiinsa. Nancy haluaa näin osoittaa, että kaikki, mikä viittaa jaettuun identiteettiin tai yhteiseen nimittäjään, on vetäytynyt yhteisöstä. Näin hän reagoi metafyysiseen yhteisökeskusteluun. Se perustuu hänen mukaansa ajatukseen, että yhteisö kykenee itse määrittelemään oman päämääränsä, olemuksensa ja substanssinsa. ”Perinteiselle” yhteisön käsitykselle olisivat siten ominaista ääretön ykseys, autonomia ja immanenssi eli rajaton sulkeutuminen omaan itseensä ja ideologiaansa. Nancyn mukaan yhteisöä luonnehtii ekstaattisuus eli suhde ulkopuoleen.

Nancyn yhteisön käsitystä on sittemmin kritisoitu epäpoliittisuudesta. On totta, ettei hän esitä minkäänlaista poliittista ohjelmaa, vaan kuvaa vain politiikan perustaa (le politique), joka on eri asia kuin päivänpolitiikka tai hallinto (la politique). Puhumalla poliittisuuden perusteista Nancy haluaa vastustaa yhteisiä poliittisia ohjelmia. Hänen tarkoituksensa on kyseenalaistaa ajatusta yhteisön jaetusta mielestä, jota jokin poliittinen näkemys tai suuntaus voisi sellaisenaan edustaa. Vastaavasti ei ole olemassa myöskään mitään, mitä voisi nimittää ”kansan tahdoksi”, ja Nancy suhtautuukin kriittisesti koko ”kansan” käsitteeseen.

Perinteinen metafyysinen käsitys maailmasta on Nancyn mukaan perustunut ajatukseen maailman merkityksestä. Nykyisin maailman merkitykset ovat korkeintaan suhteellisia – ja vain niiden suhteellisuus on absoluuttinen arvo. Maailmaa ei myöskään enää ymmärretä Jumalan luomaksi kokonaisuudeksi, jossa ihmisillä olisi oma kiinteä paikkansa. Nykyaikana myös poliittisen filosofian on yhä vaikeampaa tukeutua ajatukseen immanenssista, joka pohjautuu yhteisön jakamaan yhteiseen olemukseen: harmoniseen yhdessäoloon tai samastumiseen ”omaan” kansaan tai muuhun ryhmään. Tärkeimmässä yhteisöä käsittelevässä tekstissään ”La communauté désœuvrée” (”Toimeton yhteisö”, 1983). Nancy luonnehtii immanentismin käsitteellä suhtautumistamme identiteettiin ja yhteisöön. Hänen mukaansa esimerkiksi jokin kansanryhmä voi pyrkiä suojaamaan oman identiteettinsä muiden vaikutuksilta tai laajentamaan omat arvonsa universaaleiksi: esimerkiksi Itä-Euroopan entiset sosialistimaat kokivat kommunismin ihmiskunnan lopulliseksi päämääräksi tai nykyinen uusliberalismi tähtää maailmanlaajuiseen markkinoiden vapauttamiseen. Jaettuun olemukseen perustuvan identiteetin sijaan Nancyn yhteisö voisi tarkoittaa julkista tilaa, joka tarjoaa demokratialle mahdollisuuksia toteutua.

Ylipäätään Nancy epäilee, onko yhteiseen olemukseen tai identiteettiin perustuneita mainitunlaisia yhteisöjä koskaan ollutkaan. Siten Nancyn yritykset dekonstruoida yhteisö tähtäävät käsitykseen yhteisöstä vailla yhteisöä tai yhteisöllisyyttä. Tärkeänä Nancyn taustatekijänä on myös ranskalaisen kirjallisuusteoreetikon ja filosofin Maurice Blanchot’n (1907–2003) yhteisön ajattelu. Blanchot vuorostaan vastasi pian Nancyn ”La communauté désœuvrée” -esseeseen teoksellaan La communauté inavouable (1983, suomennettu Tunnustamaton yhteisö, 2004). Yhteisöttömien yhteisön perusta on viime kädessä kuolemassa. Tieto omasta kuolemasta antaa ihmiselle hänen singulaarisen olemassaolonsa, ja samalla kuolema on asia, jota ei voida missään olosuhteissa jakaa toisten kanssa. Heideggerin ja Blanchot’n tapaan Nancy kuitenkin ajattelee, että ihminen tuntee oman kuolevaisuutensa vasta toisten kuoleman kautta. Syynä tähän on luonnollisesti se, että ihmisellä ei voi olla kokemusta omasta kuolemastaan, mutta samalla kukin voi kohdata vain oman kuolemansa singulaarisesti.

Nancyn ajatuksia motivoi myös Georges Bataillen tulkinta ”negatiivisesta yhteisöstä” eli yhteisöstä, josta ei voi tulla ”teosta” (œuvre) tai kokonaisesitystä (Bataille 1943). Nancyn mukaan tällaista yhteisöä ei voida representoida kokonaisuutena. Sitä ei myöskään voida ilmaista käsittein, jotka määrittäisivät tyhjentävästi yhteisön koossapitävän periaatteen tai päämäärän, sillä tällaisia ei ole. Yhteisö ei siis synny sen jäsenten sulautumisesta yhteen: yhteisöä ei tuoteta työn tai tekojen tuloksena, vaan se on ”teokseton” tai ”toimimaton” (désœuvrement). Näin yhteisö on jotakin joka tapahtuu. Yhteisö ei voi esiintyä totaliteettina, koska sillä ei ole mitään olemuksellista yhdistävää tekijää tai tunnusta. Tähän keskusteluun on osallistunut myös italialainen filosofi Giorgio Agamben teoksellaan La comunità che viene (1990, suomennettu Tuleva yhteisö, 1995). Niin Bataillen, Blanchot’n kuin Nancynkin käsityksen mukaan yhteisöstä puuttuu kaikkinainen ääretön yhteinen substanssi – sitä vastoin yhteisön lähtökohtaa on ajateltava jakamisena (partage), joka on yhtä aikaa jonkin jakamista ja erillisyyttä. Tätä Nancy kuvaa kommunikaatioksi, ”äänten jakamiseksi” (le partage des voix). Kommunikaatio on kaiken yhteisyyden, toisin sanoen yhteisesti jaetun mielen, hetkellisen kokemisen mahdollisuus. Jakaminen puolestaan tapahtuu siinä, mitä Nancy kutsuu com-parutioniksi, ”yhteiseksi ilmenemiseksi” eli äärellisten yksittäisten olevien yhteiseksi esiintuloksi.

Äärelliset oliot eivät tule omaksi itsekseen mitään ”olemisen alkuperää” vasten, eikä yksittäisten olioiden kautta ole pääsyä mihinkään alkuperään tai olemukseen, vaan paremminkin yksittäiset oliot määrittyvät niiden keskinäisen tilallistumisen tai eron kautta. Niiden oleminen toinen toistensa kanssa ei siis ole substanssi eikä side, vaan kaikki yksittäiset ”itseydet” ovat suhteessa toisiinsa oman toiseutensa ansiosta – sen ansiosta, ettei mitään yhteisesti jaettavaa ole. Metafysiikassa partikulaarit eli olioyksilöt tarkoittavat universaalin eli yleiskäsitteen – esimerkiksi tyypin, lajin tai idean – yksittäistä ilmentymää. Nancyn singulaarit eivät ole kuitenkaan yksilöitä tai individejä jakamattoman substanssin mielessä, eivät myöskään partikulaareja, jos nämä ymmärretään osiksi jotakin laajempaa kokonaisuutta. Sen sijaan singulaarisia olioita on olemassa vain koska ne kommunikoivat toistensa kanssa. Tästä syystä näitä olioita on välttämättä useita. Tarkemmin sanoen singularisaatio on Nancyn mukaan tapahtuma, jossa kunkin olion yksilölliset ominaisuudet syntyvät kullakin hetkellä. Samalla singulaari edustaa kaikkia mahdollisia olevia ja olemista yleensä, eli se on pars pro toto: kukin oleva on olemisen alkuperä itse.


Politiikka

Nancyn yhteisön ajattelu on kiinteästi yhteydessä hänen näkemyksiinsä poliittisesta tai poliittisuudesta (le politique) aina 1970-luvulta lähtien. Poliittisen ideaa tarkasteltaessa keskeisiä termejä on kaksi: ekspositio eli jonkin asian esiin tuleminen tai alttiiksi asettuminen kuvaa sitä, miten asioiden mieli syntyy poliittisessa yhteisössä. Samalla tärkeä asema on jakamisella, toisin sanoen mielten jakamisella tai yhteisten mielten saavuttamisen mahdollisuudella, joka niin ikään on poliittisen ehto. Nancylle yhteisö osoittautuu vuorostaan jo itsessään poliittiseksi käsitteeksi.

Nancyn lähtökohtana poliittisen ajattelulle on se, että tämän merkitys on postmodernina aikana eli muutaman viime vuosikymmenen kuluessa hänen mukaansa tullut sulkeumaan tai päätökseen: poliittinen on väistynyt tai vetäytynyt, mutta se ”on” olemassa vain oman vetäytymisensä perustalta eli ilmenee vain kadotessaan. Poliittisen vetäytyminen voidaan määrittää poliittisen transsendenssin tai toiseuden katoamiseksi yhteisen keskustelun piiristä. Totalitaariset ilmiöt merkitsevät Nancylle toisaalta poliittisen täydellistä loppuunsaattamista ja samalla poliittisen jakamatonta valtaa: ajatusta, jonka mukaan ”kaikki on poliittista”. Toisaalta totalitarismi tarkoittaa filosofisen (le philosophique) tulemista päätökseen, jos filosofisella tarkoitetaan metafyysisen subjektin filosofiaa. Kun poliittisen tai ideologian valta on täydellistä, siitä tulee näkymätöntä ja jotakin, joka on ”sanomattakin selvää”. Silloin poliittisen näkymättömyys merkitsee sen kaikkivoipuutta.

Poliittinen vetäytyy politiikan merkityksestä, politiikan ilmeisyydestä, mutta poliittinen on myös politiikan käsittelyä tai jäljittämistä uudelleen; ranskan sana retrait sisältää molemmat merkitykset. Jäljittäminen tapahtuu siten, että kysytään poliittisen ”olemusta” – tai, samoin kuin yhteisön tapauksessa, olemuksen puuttumista tai sen pohjattomuutta. Politiikkaan liittyvät myös Nancyn monet muut teemat: vapaus, laki, oikeus, suvereenisuus, vallankumous, demokratia, kansallissosialismin esteettiset ulottuvuudet, sota – Nancy on kirjoittanut muun muassa Persianlahden sodasta – ja globalisaatio. Hän korostaa, että konkreettisissa tilanteissa poliittinen, moraalinen ja juridinen vastuu perustuu jo näitä edeltävään ontologiseen vastuuseen, ei metafyysiseen järjestykseen tai jumalalliseen määräysvaltaan. Tätä kysymystä Nancy tarkastelee erityisesti Hegelin kautta. Globalisaation ongelmaan liittyy Nancyn ajatus kristinuskon dekonstruktiosta, jota hän tarkastelee teoksessa La Déclosion. Globalisaatio ja teknologia merkitsevät Nancylle kristinuskon äärimmäisiä ilmentymiä: tekniikan maailmanlaajuinen omaksuminen tarkoittaa länsimaisen arvomaailman hyväksymistä. Nancy tutkii, onko ateismi uskonnon vastakohta vai voiko uskonto suhtautua itseensä kriittisesti. Ateistinen maailma edustaa Nancylle olemassaolon ajattelua, jota eivät määritä transsendentaaliset ehdot ja joka ei pyri vetoamaan kätkettyyn ”elämän tarkoitukseen”.


Poliittisen ajattelussa Nancyn taustalla ovat esimerkiksi Karl Marx, Sigmund Freud, Hannah Arendt, Derrida ja Heidegger. 1980-luvun alussa Nancy kehitteli aiheeseen liittyviä kysymyksiä yhteistyössä Philippe Lacoue-Labarthen kanssa. Vuonna 1980 Nancy ja Lacoue-Labarthe perustivat Centre de Recherches Philosophiques sur le Politique -instituutin sen jälkeen, kun samana vuonna 1980 Normandiassa Cerisy-la-Sallessa oli järjestetty kongressi Les fins de l’homme (”Ihmisen rajat”). Tämän tuloksena julkaistiin kokoomateos Les fins de l’homme: à partir du travail de Jacques Derrida (1981), jonka teemana oli Derrida ja politiikka. Centren perustamista motivoivat kolme kysymystä. Ensinnä kyse oli filosofisesta tai filosofisuudesta (le philosophique) ja filosofian ja politiikan suhteesta, toiseksi kysymys koski totalitarismia ja kolmanneksi sitä, mitä Nancy ja Lacoue-Labarthe ovat kutsuneet juuri nimellä retrait: poliittisen vetäytymistä ja väistymiseksi mutta myös uudelleen esiin tulemista.


Nancyn ja Lacoue-Labarthen käsitys filosofisen ja politiikan olennaisesta yhteenkuuluvuudesta tarkoittaa sitä, että poliittinen ei ole filosofisen ulkopuolella eikä siihen nähden etusijalla, eikä filosofinen ole erillään poliittisesta. Nancyn ja Lacoue-Labarthen käsite ”poliittinen” ei edes historiallisessa mielessä viittaa sanan kreikkalaiseen alkuperään: kyseessä ei ole sofistien polis, riippumaton kaupunkivaltio. Poliittinen ei siis tarkoita ennalta annettua poliittista yhteisöä, jolla olisi suvereeni valta kansalaisiinsa nähden, eikä se myöskään viittaa käsitteeseen anthropos logikos eli rationaalinen ihminen poliksen takana. Sen sijaan kyseessä on meidän oma tilanteemme ja tilamme, joka ei määrity ulkopuolelta yhteisön jäsenet ylittävästä ideasta käsin. Antiikin Kreikasta asti filosofinen ja poliittinen ovat kuuluneet olennaisesti yhteen, mikä heijastuu myös modernin ajan yhteisöön. Tällä Nancy ja Lacoue-Labarthe tarkoittavat, että filosofinen aktualisoituu poliittisena ja filosofisen valta ulottuu kaikkialle poliittisena – ja samalla poliittisella on absoluuttinen valta. ”Poliittisen” käsitteen tai sen olemuksen kyseenalaistaminen tarkoittaa filosofian poliittisuuden tutkimista eli filosofian olemuksen poliittista määrittymistä. Tämä määritys ei kuitenkaan tuota mitään poliittista kantaa, vaan kyseessä on poliittisen asema itse aina kreikkalaisesta poliksesta siihen, mikä modernilla ajalla avautuu subjektin ja poliittisen keinoina määritellä toisiaan vastavuoroisesti. Meidän ajateltavaksemme ei jää siten politiikan uusi asettaminen tai määrittely ajattelun kautta, vaan niin kutsutun länsimaisen ajattelun poliittinen perustaminen.


Teoksessaan Politiques de l’amitié (1994) Jacques Derrida osoittaa kritiikkiä Nancyn poliittista ajattelua kohtaan. Derridan mielestä Nancy omaksuu kyseenalaistamatta vapauden ja tasa-arvon lisäksi veljeyden käsitteen. Derridan mukaan yhteisöä pitäisi ajatella ensi sijassa sen rajoilta käsin, muukalaisen hahmosta käsin. Nancy pohtii muukalaisuuden aihetta tekstissään L’Intrus. Vapauden kokemusta hän puolestaan tarkastelee teoksessa L’expérience de la liberté (1988), jonka perusteella hän sai docteur d’état -oppiarvon. Nancyn vapauden käsitykseen on vaikuttanut laaja joukko ajattelijoita: Descartes, Kant, Hegel, Schelling, Nietzsche ja Heidegger. Nancyn mukaan vapautta ei tulisi tulkita yksilön tai yhteisön vapaudeksi määrätä itsestään tai toteuttaa itseään, vaan päinvastoin kysymyksessä on vapaus ottaa olemassaolon tapahtuma vastaan.


Taide

1990-luvulta lähtien taiteeseen liittyvät kysymykset ovat kiinnostaneet Nancya yhä enemmän, ja hän on julkaissut lukuisia taiteen ontologiaa käsitteleviä laajoja esseitä ja eri taiteenlajien, kuvaperinteiden ja yksittäisten taideteosten analyyseja. Hän on kirjoittanut niin kirjallisuudesta, elokuvasta, musiikista kuin tanssistakin, mutta eniten kuvataiteesta: muotokuvista, alastonkuvista, kristillisistä kuvaperinteistä, luolamaalauksista, kuvasta ja väkivallasta, käsitetaiteesta ja monista nykytaiteilijoista. Nancyn ajatukset taiteesta eivät kuitenkaan kuulu perinteisen estetiikan tai taidehistorian alaan, eikä myöskään taiteen kokemuksen ”esteettiseen” erittelyyn. Ennemminkin hän jatkaa taiteen avantgardefilosofian perinnettä, joka on kyseenalaistanut ensi sijassa taiteen ja totuuden käsitteen välisen suhteen. Tässä perinteessä Nancyn tavoitteena on kritisoida ajatusta siitä, että taide olisi esimerkiksi filosofisen, uskonnollisen, tieteellisen tai subjektiivisen totuuden ilmenemiskeino. Tämän ajatuksen suhteen Nancyn ajattelu on osa taidefilosofian suurten teorioiden jatkumoa, johon kuuluvat Kant, Hegel ja Heidegger sekä esimerkiksi Walter Benjamin, Bataille, Blanchot ja Theodor Adorno. Samalla voidaan kuitenkin väittää, että Nancyn taiteen käsite purkaa joitakin hänen omia ontologisia perusajatuksiaan, sillä se tuo esiin uudella tavalla hänen käsityksensä eksistenssin ainutkertaisuudesta, olemisen alkuperäisestä moneudesta ja erilaistumisesta, taiteesta paikallisena erona.

Nancy pohtii ennen muuta mahdollisuuksia tarkastella taidetta sellaisena kuin se on: oman itsensä ilmenemisenä, ”pelkkänä taiteena”, ”pelkkänä kuvana”. Hänen oivalluksensa onkin katsoa taiteen pintaa, ei niinkään etsiä sen takana olevia merkityksiä – esimerkiksi juuri totuutta. Taide ei hänen mukaansa enää palvele mitään itsensä ulkopuolista päämäärää, ja tässä mielessä taide on itseriittoista, päämäärä jo itsessään. Nancy kysyy: eihän taide olekaan ”idean ilmenemistä”, kuten Hegel väitti, ”totuuden paikka”, kuten Heidegger esitti esseessä ”Taideteoksen alkuperä”, (ks. Heideggerin taidefilosofia) tai edes kuva taiteilijasta subjektina? Eikö taide ole pikemminkin kuvia maailmasta, maailman loputtomista ja aina ainutkertaisista tapahtumista, ihmisistä ja olioista? Eikö taide kiinnostakin meitä siksi, että se näyttää meille maailman – fragmentaarisena ja epäjatkuvana?

Siirtymä taiteen totuudesta sen kykyyn esittää asioita maailmasta selittää myös Nancyn liikkeen yhden ainoan Taiteen pohtimisesta taiteen eri lajeihin. Itse taiteen käsite nimittäin osoittautuu Nancylle ristiriitaiseksi. Hänen väitteensä on se, että ”taidetta” sellaisenaan ei ole, sillä taide on alusta alkaen monistuva käsite: taiteenlajeja on monia, lajit koostuvat keskenään hyvin erilaisista teoksista, teoksiin kuuluu monenlaisia osatekijöitä, joissa on omat vivahteensa, aina yksityiskohtiin saakka. Nancy tarkasteleekin, miksi taiteenlajeja on monia eikä vain yksi ainoa: mikä on johtanut lajien erilaistumiseen niin, että kyse on monikollisesta yksittäisyydestä ja ainutkertaisesta monikollisuudesta (singularité plurielle)?

Taide siis esittää meille maailman itsensä: sen loputtomat korpukset, sen tarkat kuvat. Kysymystä taiteen alkuperän monikollisuudesta motivoi näet Nancyn reaktio erityisesti Hegelin käsitykseen taiteen olemuksen yhtenäisyydestä, kehittyvästä historiasta ja totuudesta tai taiteesta ”idean aistimellisena esityksenä” (sinnliche Darstellung der Idee). Hegel puhuu filosofiassaan ”taiteen lopusta”. Tällä hän tarkoittaa historian kehityksen vaihetta, jossa taiteen totuus voidaan lopulta esittää filosofian keinoin. (ks. Hegelin ensyklopedinen järjestelmä.) Nancyn mukaan Hegelin tarkoittamaa taiteen loppua ei voida kuitenkaan ajatella, sillä taiteeseen erottamattomasti kuuluva aistimellisuus ei hänen mukaansa ole esitettävissä vain järjen tai kielen avulla (vrt. Hegel, Vorlesungen über die Ästhetik, 1820–1821). Nancy esittää, että maailma kaikkine olioineen ja niitä esittävine kuvineen on jotakin sellaista, mitä teoreettinen tiede ei kykene kuvaamaan. Tiede kuvaa aina universaaleja lainalaisuuksia, eikä se siis osaa näyttää yksittäisiä olioita tai kappaleita, joissa oleminen tapahtuu – ei yleisesti, vaan kunkin olion avaamassa ja tarvitsemassa paikassa. Juuri tämän vuoksi taide on meille niin tärkeää ja välttämätöntä.

Nancyn mukaan taiteen esityksen aistimellisella ja älyllisellä muodolla on etuoikeutettu suhde maailman olemassaolon esitykseen tai ilmentymiseen. Nancy ajattelee maailman esiintuloa tilana, tilallisuuden alkuperäisenä avautumisena ja mielen tilallis-ajallisena liikkeenä. Taide ei avaa maailmaa asiana, jolla olisi jo jokin merkitys – sen sijaan taide voi esittää vain muotoja ja hahmoja, jotka sinänsä ovat vailla merkitystä. Taide ei tuo esiin maailmaa kokonaisuutena, vaan vain fragmenttina – toisin sanoen taide tuo esiin sen, että erilaisia maailmoja voidaan esittää monella tapaa.

Taide siis näyttää kuvan, ei itse maailmassa olevaa asiaa eli ”ruumista” (corps). Oikeastaan vasta ilmeneminen ja koskettaminen tekevät asioista olemassa olevia. Kuvat ovat niiden esiin tulemisen kannalta erityisasemassa, sillä juuri kuvilla on kyky näyttää ”ruumiit” ja saada ne näkymään maailman asioiden joukossa. Kuvat ja taide ovat Nancylle esityksiä, jotka erottuvat kaikesta muusta olemassa olevasta. Ne pysäyttävät havaintokyvyn, ja kiteyttäessään maailman asiat – ruumiit – ne tuovat nämä eteemme ja asettuvat erityisellä tavalla esiin koko todellisuuden taustaa vasten. Siten taiteen esittämisen (présentation) tapa poikkeaa Nancyn mukaan kaikista muista olioista. Taide on ”esityksen esitystä” eli sen asian ilmeisyyttä, että on olemassa jotakin sellaista kuin esitys. Tämä ei kuitenkaan tarkoita asioiden jäljittelyä: kysymyksessä ei siis ole representaatio eli uudelleen esittäminen, ei myöskään reproduktio eli jäljentäminen. Taiteen esitys viittaa siihen, että taideteoksessa tulee esiin jotakin sellaista, mitä ei tosiasiassa voida esittää eikä saattaa täydelliseksi.

Taiteen esitys avaa meille oman mielensä samanaikaisen läsnä ja poissaolon. Taideteos muodostuu erilaisten osatekijöiden – teoksen historiallisen ja filosofisen aseman, aiheen, tyylin, esitystavan ja muiden muodollisten ominaisuuksien kuten maalaustaiteen tapauksessa värien ja viivojen – suhteista ja niiden yhteydestä maailmaan, ja tätä kautta teoksesta nouseva esityksen ”totuus” ei ole palautettavissa mihinkään merkitysten logiikkaan. Taiteen ”totuus” voi siis olla vain sen esiintuloa, joka kuitenkin aina ylittää jokaisen taideteokselle annetun yksittäisen merkityksen. Vain taiteen meille ilmentämä mieli tai mielekkyys voidaan samastaa johonkin käsitykseen, esimerkiksi kriittiseen tulkintaan tai arvottamiseen. Taiteen esitys ei siis merkitse yksinkertaista vastaavuutta teoksen ulkopuolisen todellisuuden kanssa, vaan teos esittää korkeintaan ”totuuden” omasta itsestään – se esittää jonkin kuvan maailmasta. Koska maailmoja on monia, taideteoksia on mahdollista tarkastella erilaisin tavoin ja tulkita loputtomasti. Taideteokset eivät samasta syystä voi olla merkitseviä vain sattumanvaraisesti, sillä teokset ovat olemassa siksi, että jokin määrittelemätön mieli – kuvan kosketus, voima tai intensiteetti – tulee esiin ja saman tien vetäytyy teoksesta. Teos ilmenee meille jonkinlaisena, koska se kiteyttää jonkin näkökulman maailmaan. Kuva myös erottuu muista maailman asioista, sillä se itsessään jakautuu tiloihin. Kuvalla on ainutlaatuinen asema maailman asioiden joukossa, sillä kuvana oleminen merkitsee suhdetta maailman ja kuvan itsensä välillä. Kuvan hahmot ja muodot ovat siis tässä maailmassa, mutta kuitenkin siitä erillään: kuvan täytyy koskettaa erillään olevan näkymätöntä läsnäoloa, sen läsnäolon erityisyyttä.

On siis huomattavaa, että Nancyn mukaan taideteos itse sisältää jo kaikki tulkinnan mahdollisuudet: se ilmenee katsojan edessä oman materiaalisuutensa pohjalta, ja kaikki, mitä teoksen edessä koetaan, on jo siinä, teoksen tuottamissa mielleyhtymissä. Samalla mikään ei ole teoksessa juuri siitä syystä, ettei teoksen materiaaliseen olemassaoloon ole mahdollisuutta tunkeutua eikä sitä voida ottaa haltuun. Siten kaikki, mikä teoksessa näyttää olevan yhteydessä asioihin, muistuttaa jotakin tai on tunnistettavissa joksikin, on mielteissä, joita teos saa meissä aikaan. Kuvassa on Nancyn mukaan siten ikään kuin jotakin pyhää: sellaista, jota ei voida koskettaa tai tuntea.

Nancy on ollut myös taideteosten aiheena. Claire Denis on ohjannut elokuvan L’intrus (Ranska 2004) Nancyn samannimisen teoksen pohjalta, joka käsittelee sydämensiirron herättämiä ajatuksia. Nancy itse esiintyy David Barisonin ja Daniel Rossin ohjaamassa elokuvassa Der Ister (Iso-Britannia 2004) yhdessä muun muassa Lacoue-Labarthen ja filosofi Bernard Stieglerin kanssa. Elokuva perustuu Heideggerin tulkintaan (1942) Friedrich Hölderlinin runosta Der Ister ja johdattaa Ister-joen eli Tonavan alkulähteille ja pohdiskelemaan politiikkaan, teknologiaan ja myytteihin liittyviä kysymyksiä.


Nancy Suomessa

Kiinnostus Jean-Luc Nancyn tuotantoon periytyy Suomessa 1980-luvulta, jolloin dekonstruktion filosofit alkoivat tulla täällä tunnetuiksi. Vuonna 1995 Helsingin Lacan-piiri kutsui hänet esitelmöimään Suomeen, mutta terveyssyistä Nancy joutui perumaan syksyksi 1996 suunnitellun matkan. Nancyn vierailua varten valmistelema esitelmä kuitenkin suomennettiin ja julkaistiin kirjana Heideggerin ”alkuperäinen etiikka”. Kutsun seurauksena Nancy kirjoitti lisäksi lyhyen oikeuden käsitettä tarkastelevan artikkelin ”Cosmos basileus” helsinkiläisen oikeustieteilijän Panu Minkkisen toimittaman Basileus-verkkolehden ensimmäiseen numeroon.

Nancy vieraili Helsingissä huhtikuussa 2010 Suomen Akatemian rahoittaman Kosketuksen figuurit -tutkimushankkeen ja Aalto-yliopiston kutsusta. Kaksipäiväisen vierailunsa aikana Nancy osallistui Helsingin yliopiston tutkijoiden järjestämään seminaariin ja piti Kiasma-teatterissa englanninkielisen yleisöluennon ”Body as Theatre”. Ruumista ja maailmaa käsitelleestä luennosta ilmestyi myöhemmin suomennos Tiede & edistys -lehdessä (2011:2). Vierailun yhteydessä ilmestyi teos Filosofin sydän, joka sisältää uuden painoksen Corpus-kirjan suomennoksesta sekä suomeksi aiemmin julkaisemattoman esseen “Tunkeilija” (Intrus, 2000).

Jo vuonna 1996 ilmestyi Susanna Lindbergin suomennos Nancyn teoksesta Corpus. Nancyn oppilaana Strasbourgissa myöhemmin väitellyt Lindberg loi käännöksessään perustan monen Nancyn käsitteen suomenkieliselle käytölle. Kirjassaan Filosofien ystävyys (1998) Lindberg tarkastelee Nancyn ja Lacoue-Labarthen yhteisön ontologiaa, joka perustuu sen jäsenten erillisyydelle ja yhteen sulautumattomuudelle. Vuonna 2002 julkaistiin Merja Hintsan ja Janne Porttikiven suomennos Nancyn ja Lacoue-Labarthen yhdessä kirjoittamasta teoksesta Natsimyytti. Siinä tekijät esittävät, että Saksan kansallissosialisteille politiikka oli viime kädessä estetiikkaa. Kommentaarissaan Yhteisöttömien yhteisö (2005) Janne Kurki puolestaan tarkastelee identiteetin puutteeseen perustuvan yhteisön ajatusta Nancyn, Blanchot’n ja Slavoj Žižekin filosofiassa.

Ensimmäinen väitöskirjatasoinen Nancy-tutkimus ilmestyi Suomessa vuonna 2007, kun Martta Heikkilä väitteli Helsingin yliopiston estetiikan oppiaineessa teoksellaan At the Limits of Presentation: Coming-into-Presence and Its Aesthetic Relevance. Kirjoittaja pyrkii osoittamaan Nancyn taiteen ajattelun välttämättömän yhteyden ontologiaan ja tarkastelee erityisesti Nancyn lähtökohtia Heideggerin ja Derridan filosofiassa.

Suomennoksia Nancyn yksittäisistä artikkeleista on julkaistu filosofisissa aikakauslehdissä. Vuonna 2006 Tiede & edistys -lehti julkaisi Nancy ja kuva -teemanumeron (2006: 2) ja vuonna 2013 Nancy-erikoisnumeron (2013:2), jonka artikkelit perustuvat Tampereen yliopistossa lokakuussa 2012 pidettyyn Jean-Luc Nancy ja singulaarinen pluraalinen oleminen -kollokvioon.

Nancyn filosofiaa käsittelevää opetusta on järjestetty ainakin Helsingin yliopiston estetiikan oppiaineessa, ja tämän lisäksi kiinnostus Nancyn ajatteluun on kasvanut eri tiede- ja taideyliopistoissa.


Suositeltavaa jatkolukemista

Alkuperäisteoksia

Nancy, Jean-Luc (1973). La Remarque spéculative (Un bon mot de Hegel). Galilée, Paris.

- (1973). La titre de la lettre. Galilée, Paris (yhdessä Philippe Lacoue-Labarthen kanssa).
- (1975). Le Discours de la syncope. I. Logodaedalus. Flammarion, Paris.
- (1978). L’absolu littéraire. Théorie de la littérature du romantisme allemand. Seuil, Paris (yhdessä Philippe Lacoue-Labarthen kanssa).
- (1979). Ego sum. Flammarion, Paris.
- (1981). Les fins de l’homme: à partir du travail de Jacques Derrida. Galilée, Paris (toim. yhdessä Philippe Lacoue-Labarthen kanssa).
- (1981). Rejouer le politique. Galilée, Paris (toim. yhdessä Philippe Lacoue-Labarthen kanssa).
- (1982). Le partage des voix. Galilée, Paris.
- (1983). Le retrait du politique. Galilée, Paris (toim. yhdessä Philippe Lacoue-Labarthen kanssa).
- (1983). L’Impératif catégorique. Flammarion, Paris.
- (1986a). La communauté désœuvrée. Christian Bourgois, Paris.
- (1986b). L’oubli de la philosophie. Galilée, Paris.
- (1987). Des lieux divins. T.E.R., Mauvezin.
- (1988). L’expérience de la liberté. Galilée, Paris.
- (1990). Une pensée finie. Galilée, Paris.
- (1991). Le poids d’une pensée. Le Griffon d’argile, Sainte-Foy.
- (1991). Le mythe nazi. L’Aube, La tour d’Aigues (yhdessä Philippe Lacoue-Labarthen kanssa, uusittu painos; julkaistu alun perin nimellä ”Les méchanismes du fascisme”, 1981).
- (1991). La comparution (politique à venir). Bourgois, Paris (yhdessä Jean-Christophe Baillyn kanssa).
- (1992). Corpus. Métailié, Paris.
- (1992). ”Un sujet?” Teoksessa Homme et sujet, toim. Dominique Weil. Harmattan, Paris. 47–114.
- (1993). Le sens du monde. Galilée, Paris.
- (1994). Les Muses. Galilée, Paris.
- (1996). Être singulier pluriel. Galilée, Paris.
- (1997). Hegel: l’inquiétude du négatif. Hachette, Paris.
- (1998). ”Cosmos basileus”. Basileus 1998: 1, toim. Panu Minkkinen (www.helsinki.fi/basileus/; ei enää luettavissa).
- (2000). L’Intrus. Galilée, Paris.
- (2000). Le regard du portrait. Galilée, Paris.
- (2001). L’évidence du film / The Evidence of Film. Yves Gevaert, Bruxelles.
- (2001). La pensée dérobée. Galilée, Paris.
- (2002). La création du monde ou la mondialisation. Galilée, Paris.
- (2002). Nus sommes: la peau des images. Yves Gevaert, Bruxelles (yhdessä Federico Ferrarin kanssa).
- (2003). Au fond des images. Galilée, Paris.
- (2003). Noli me tangere. Bayard, Paris.
- (2004). (Ei otsikkoa; “La chant du départ”). Teoksessa La démocratie à venir. Autour de Jacques Derrida, toim. Marie-Louise Mallet. Galilée, Paris. 341–359.
- (2005). La déclosion (Déconstruction du christianisme 1). Galilée, Paris.
- (2005). Iconographie de l’auteur. Galilée, Paris (yhdessä Federico Ferrarin kanssa).
- (2007). Tombe de sommeil. Galilée, Paris.
- (2007). Juste impossible. Bayard, Paris.
- (2007). À plus d’un titre: Jacques Derrida. Galilée, Paris.
- (2008). Vérité de la démocratie. Galilée, Paris.
- (2010). Identité: fragments, franchises. Galilée, Paris.
- (2010). L’Adoration. Galilée, Paris.
- (2010). Atlan: les détrempes. Hazan, Paris.
- (2010). À Vengeance? de Robert Antelme, jälkisanat teoksessa Robert Antelme, Vengeance. Hermann, Paris.
- (2011). La Ville au loin. La Phocide, Strasbourg.
- (2011). Maurice Blanchot, passion politique. Galilée, Paris.
- (2011) Politique et au-delà. Haastattelu Philip Armstrongin ja Jason E. Smithin kanssa. Galilée, Paris.
- (2011). Dans quels mondes vivons-nous?, yhdessä Aurélien Barraun kanssa. Galilée, Paris.
- (2012). L’Équivalence des catastrophes (après Fukushima). Galilée, Paris.
- (2013). La possibilité d’un monde, entretiens avec Pierre-Philippe Jandin. Petits Platons, Paris.
- (2013). Vous désirez? Bayard, Paris.
- (2014). L’autre portrait. Galilée, Paris.
- (2014). Tu vas obéir! Bayard, Paris.

Suomennoksia

Nancy, Jean-Luc (1996). Corpus. (Corpus, 1992.) Suom. Susanna Lindberg. Gaudeamus, Helsinki.
- (1998). Heideggerin ”alkuperäinen etiikka”. (”L’‘éthique originaire’ de Heidegger”, teoksessa La pensée dérobée, 2001.) Suom. Kaisa Sivenius. Loki, Helsinki. Teksti perustuu artikkeliin, jonka Nancy kirjoitti Dictionnaire d’éthique et de philosophie morale -sanakirjaan (1996).
- (1999). ”Kynnyksellä”. (”Sur le seuil”, teoksessa Les Muses, 1994.) Suom. Pia Sivenius. Nuori Voima 1999: 2. 22–26.
- (2002). Natsimyytti. (Le mythe nazi, 1991.) Suom. Merja Hintsa ja Janne Porttikivi. Jälkisanat Janne Porttikivi ja Tuomas Nevanlinna. Tutkijaliitto, Helsinki.
- (2007). “Ranskan vallankumouksen filosofinen lyhennelmä”. (”Abrégé philosophique de la Révolution française”, 1989.) Suom. Ari Korhonen ja Suvi Tervahauta. Synteesi 2007: 1. 27–35.
- (2010). Filosofin sydän. [Sisältää uuden painoksen Corpus-teoksen käännöksestä ja ennen suomentamattoman Tunkeilija-esseen (Intrus, 2000).] Suom. Susanna Lindberg (Corpus) ja Elia Lennes ja Kaisa Sivenius (Tunkeilija). Toim. Sami Santanen. Gaudeamus, Helsinki.
- (2011). ”Ruumiin teatteri”. [Suomennos Nancyn 14.4.2010 Kiasma-teatterissa pitämästä englanninkielisestä yleisöluennosta ”Body as Theatre”.] Suom. Anna Tuomikoski. Tiede & edistys 36 (2011): 2. 139–149.


Kommentaarikirjallisuutta

Alloa, Emmanuel (toim.) (2010). Penser l’image. Les Presses du réel, Dijon.
– Eri kirjoittajien ranskankielisiä tekstejä kuvan käsitteestä Nancyn filosofiassa.

Alexandrova, Alena ym. (toim.) (2011). Re-treating Religion: Deconstructing Christianity with Jean-Luc Nancy. Fordham UP, Fordham.
– Artikkeleita uskonnon ja kristinuskon dekonstruktion teemoista.

Berkman, Gisèle & Danielle Cohen-Levinas (toim.) (2012). Figures du dehors: autour de Jean-Luc Nancy. Cécile Defaut, Nantes.
– Vuonna 2009 järjestettyyn seminaariin perustuva laaja valikoima ranskankielisten kirjoittajien artikkeleita Nancyn ajattelusta.

Derrida, Jacques (2000). Le toucher, Jean-Luc Nancy. Galilée, Paris.
– Kosketuksen käsitteen filosofianhistoriallinen hahmotus.

Devisch, Ignaas (2014). Jean-Luc Nancy and the Question of Community. Bloomsbury, London.
– Yhteisön kysymyksestä ja sen filosofisesta taustasta.

Domanov, Oleg (2008). Between Myth and Nihilism: Community in Jean-Luc Nancy’s Philosophy. VDM, Saarbrücken.
– Nancyn yhteisön ajattelusta.

Fynsk, Christopher (1991). “Foreword: Experiences of Finitude”, teoksessa Nancy, The Inoperative Community. University of Minnesota Press, Minneapolis. vii–xxxv.
– Tiivis yleisesitys Nancyn yhteisön, politiikan ja kirjallisuuden teemoista.

Gratton, Peter & Marie-Eve Morin (toim.) (2012). Jean-Luc Nancy and Plural Thinking: Expositions of World, Ontology, Politics and Sense. SUNY Press, Albany.
– Eri kirjoittajien artikkelikokoelma kattaa laajan valikoiman Nancyn teemoja.

Gratton, Peter & Marie-Eve Morin (toim.) (2015). Nancy Dictionary. Edinburgh UP, Edinburgh.
– Hakuteos kattaa Nancyn tuotannon avainkäsitteet.

Guibal, Francis ja Jean-Clet Martin (toim.) (2004). Sens en tous sens: Autour des travaux de Jean-Luc Nancy. Galilée, Paris.
– Ranskalaisten ja saksalaisten filosofien esseitä Nancyn ajattelun eri puolista.

Heikkilä, Martta (2007). At the Limits of Presentation: Coming-into-Presence and its Aesthetic Relevance in Jean-Luc Nancy’s Philosophy.
– Väitöskirja, Helsingin yliopisto, http://ethesis.helsinki.fi. Julkaistu kirjana: (2008). Peter Lang, Frankfurt am Main. Nancyn ontologian ja taiteen ajattelun suhteesta.

Hutchens, B. C. (2005). Jean-Luc Nancy and The Future of Philosophy. Acumen, Chesham.
– Yleisesitys Nancyn filosofiasta.

Hutchens, B. C. (toim.) (2011). Jean-Luc Nancy: Justice, Legality and World. Continuum, New York.
– Teoksen artikkelit käsittelevät lain, oikeuden ja oikeudenmukaisuuden aiheita Nancyn filosofiassa ja niiden vaikutusta mm. taiteeseen.

James, Ian (2006). The Fragmentary Demand: An Introduction to the Philosophy of Jean-Luc Nancy. Stanford University Press, Stanford.
– Yleisesitys Nancyn filosofiasta, keskittyy mm. poliittisen ulottuvuuksiin.

Jandin, Pierre-Philippe (2012). Jean-Luc Nancy: Retracer le politique. Michalon, Paris.
– Demokratiasta, järjestä ja oikeudesta.

Journal of Visual Culture -lehden erikoisnumero 9 (2010): 1.
– Aiheena Nancy ja taide.

Lindberg, Susanna (1998). Filosofien ystävyys. Tutkijaliitto, Helsinki.
– Nancyn ja Lacoue-Labarthen yhteisön ajattelusta.

May, Todd (1997). Reconsidering Difference: Nancy, Derrida, Levinas and Deleuze. Pennsylvania University Press, University Park.
– Kriittinen esitys yhteisön, kielen, etiikan ja ontologian teemoista.

Morin, Marie-Eve (2012). Jean-Luc Nancy. Polity Press, Cambridge.
– Yleisesitys Nancyn filosofian teemoista: ontologiasta, kristinuskosta, yhteisöstä, politiikasta, ruumiista ja taiteesta.

Nancy, Jean-Luc & Marcia Sá Cavalcante Schuback (toim.) (2013). Being with the Without. Axl Books, Stockholm.
– Keskusteluista koostettu kirja keskittyy kanssaolemisen ja yhteisön käsitteisiin.

The New Centennial Review -lehden erikoisnumero At the Heart: of Jean-Luc Nancy, 2002: 2, no. 3.
– Sisältää Nancyn esseen "Intrus" englanninkielisen käännöksen sekä eri kirjoittajien artikkeleita mm. sydämensiirrosta, ruumiista ja identiteetistä.

Paragraph-lehden erikoisnumero On the Work of Jean-Luc Nancy, 1992: 3, toim. Peggy Kamuf.
– Varhaisin kokoelma englanninkielisiä Nancya käsitteleviä artikkeleita.

Rugo, Daniele (2013). Jean-Luc Nancy and the Thinking of Otherness: Philosophy and Powers of Existence. Bloomsbury, London.
– Teos tarkastelee mm. ruumiin, maailman ja eksistenssin filosofisia teemoja Nancyn tuotannossa.

Schäfer, Martin Jörg (2003). Schmerz zum Mitsein: Zur Relektüre Celans und Heideggers durch Philippe Lacoue-Labarthe und Jean-Luc Nancy. Königshausen & Neumann, Würzburg.
– Tutkielma Nancyn ja Lacoue-Labarthen runoutta, yhteisöä ja politiikkaa koskevista tulkinnoista.

Sparks, Simon (toim.) (1997). On Jean-Luc Nancy: The Sense of Philosophy. Routledge, London.
– Artikkeleita Nancyn ajattelun eri alueista.

Tiede & edistys -lehden erikoisnumero Nancy ja kuva, 2006: 2.
– Kotimaisia kirjoituksia ja italialaisen Federico Ferrarin artikkeli.

Tiede & edistys -lehden Nancy-erikoisnumero, 2013:2.
– Artikkelit käsittelevät taidetta, ontologiaa, yhteisöä ja politiikkaa.

Kirjallisuus

Agamben, Giorgio (1995). Tuleva yhteisö. Suom. Jussi Vähämäki. Gaudeamus, Helsinki.

Bataille, Georges (1943). Œuvres complètes V. Gallimard, Paris.

Blanchot, Maurice (1969). L’entretien infini. Gallimard, Paris.
- (1983). La communauté inavouable. Minuit, Paris; Tunnustamaton yhteisö (2004). Suom. Janne Kurki ja Panu Minkkinen. Loki, Helsinki.

Critchley, Simon (1999). Ethics – Politics – Subjectivity. Verso, London.

Derrida, Jacques (1967). De la grammatologie. Minuit, Paris.
- (1967). L’écriture et la différence. Seuil, Paris.
- (1987). Psyché: inventions de l’autre. Galilée, Paris.

Heidegger, Martin (1995). Taideteoksen alkuperä. Suom. Hannu Sivenius. Taide, Helsinki.
- (2000a). Oleminen ja aika. Suom. Reijo Kupiainen. Vastapaino, Tampere.
- (2000b). Kirje “humanismista” & Maailmankuvan aika. Suom. Markku Lehtinen. Tutkijaliitto, Helsinki.

Heikkilä, Martta (2007). ”Presentaation rajoilla: läsnäoloon-tuleminen ja sen esteettinen merkitys Jean-Luc Nancyn filosofiassa”. Lectio precursoria. Ajatus 2007: 64. 333–340.

Heikkilä, Martta (2010). ”Filosofian ainutkertaisuus ja moninaisuus – Jean-Luc Nancy ja ajattelun kritiikki”. Kulttuurintutkimus 27 (2010): 3. 43–48. [Artikkeli perustuu Nancyn Suomen-vierailun aikana tehtyyn haastatteluun, aiheena mm. filosofian tila Ranskassa.]

Kant, Immanuel (1996). Critique of Pure Reason (Kritik der reinen Vernunft, 1781/1787). Trans. Werner S. Pluhar. Hackett, Indianapolis.

Kurki, Janne (2005). Yhteisöttömien yhteisö. Apeiron Kirjat, Vantaa. Lacoue-

Labarthe, Philippe (1985). L’imitation des modernes. Galilée, Paris.

Lindberg, Susanna (1996). “Suomentajalta”. Teoksessa Nancy, Corpus. Gaudeamus, Helsinki. 7–20.

Puumala, Eeva (2012). Corporeal conjunctures no-w-here: Failed asylum seekers and the senses of the international. Väitöskirja. Kansainvälinen politiikka, Tampereen yliopisto. Acta Universitatis Tamperensis 1744. Tampere University Press, Tampere.

Tuomikoski, Anna (2010). Tyylin subjekti: kirjoituksen vastuusta Jean-Luc Nancyn ajattelussa. Pro gradu -tutkielma. Estetiikan oppiaine, Helsingin yliopisto.

Internet-lähteet

Jean-Luc Nancy The European Graduate School -sivustolla.
www.egs.edu/faculty/jeanlucnancy.html

Internet Encyclopedia of Philosophy.
http://www.iep.utm.edu/nancy/