Neuroetiikka

Juha Räikkä (julkaistu 6.6.2009, muokattu 6.8.2014)

Neuroetiikka on soveltavan etiikan osa-alue, jossa tutkitaan neurotieteiden ja niiden sovellusten herättämiä eettisiä kysymyksiä. Neurotieteillä viitataan erityisesti neurologiseen aivoja koskevaan tutkimukseen. Aivotutkimus on yksi lääketieteen nopeimmin kehittyvistä osa-alueista, eikä olekaan yllättävää, että sitä koskeva eettinen keskustelu on vuosituhannen vaihtumisen jälkeen ollut erittäin vilkasta moraalifilosofisessa kirjallisuudessa.

Vaikka neurotieteet ovat asettaneet lääkärit ja päätöstentekijät uusien tilanteiden eteen, monet neuroetiikan ongelmat ovat kuitenkin analogisia jo aiemmin kohdattujen eettisten ongelmien kanssa tai ne ovat yleisempien eettisten kysymysten erityistapauksia. Voitaisiinkin sanoa, että neuroetiikasta on perusteltua keskustella ennen muuta siksi, että eettisiä ongelmia kohdataan entistä useammin, ei niinkään siksi, että ongelmat kokonaisuutena ottaen olisivat täysin uusia.
  1. Neuroetiikan kysymyksiä
  2. Neuroeettinen argumentointi: esimerkkinä ennustava aivojen kuvantaminen
  3. Toinen esimerkki: ajatusten lukeminen ja yksityisyyden suoja
  4. Neurotieteellinen etiikan tutkimus
  5. Neuroetiikan tutkimus Suomessa ja muualla
  6. Lopuksi
  7. Suositeltavaa jatkolukemista
  8. Kirjallisuus
  9. Internet-lähteet



Neuroetiikan kysymyksiä

Katsaus neuroeettiseen kirjallisuuteen kertoo, minkälaisia ongelmia pidetään neuroetiikan kysymyksinä. Esimerkiksi seuraavat kysymykset esiintyvät kirjallisuudessa usein, ja niitä ovat pohtineet mm. Walter Glannon teoksessaan Bioethics and the Brain (2007) ja Neil Levy teoksessaan Neuroethics: Challenges for the 21st Century (2007). Ongelmat ovat olleet laajalti esillä myös Glannonin toimittamassa teoksessa Defining Right and Wrong in Brain Sciences (2007) ja Judy Illesin toimittamassa teoksessa Neuroethics: Defining the Issues in Theory, Practice, and Policy (2006).

1. Diagnostinen aivojen kuvantaminen saattaa paljastaa neurologisia häiriöitä, jotka aiheuttavat tietyllä todennäköisyydellä väkivaltaista ja epäsosiaalista käytöstä. Ovatko tällaiset henkilöt täysin vastuullisia teoistaan, jos ne ovat sellaisten impulssien seurausta, joihin heillä itsellään ei ole suoraa kontrollia? Tämä ongelma on tuttu yleisemmästä vastuunalaisuutta ja syyntakeettomuutta koskevasta kirjallisuudesta.

2. Olettakaamme, että diagnostinen aivojen kuvantaminen paljastaa henkilön olevan taipuvainen väkivaltaiseen ja hallitsemattomaan käytökseen. Tulisiko ulkopuolisten tuolloin puuttua tilanteeseen pyrkimällä parantamaan neurologiset häiriöt? Voisiko interventio olla moraalisesti hyväksyttävää, mikäli sen kohde ei antaisi suostumusta asiaan? Ongelma muistuttaa geenietiikasta tuttua kysymystä, tulisiko oletetut ”rikollisgeenit” poistaa ihmisestä, jos ne voidaan tunnistaa eikä operaatio aiheuta merkittävää haittaa sen kohteelle. Tässä yhteydessä on myös huomattava, että neurologisten häiriöiden taustalla on usein geenipoikkeama. Tämä pitää paikkansa erityisesti silloin, kun neurologisilla häiriöillä ei viitata vanhuusiän sairauksiin kuten dementiaan tai esimerkiksi liikenneonnettomuuksista aiheutuneisiin häiriöihin.

3. Aivojen toimintaan voidaan pyrkiä vaikuttamaan kirurgisin menetelmin. Historiallinen esimerkki on lobotomia. Tällaisten äärimmäisten hoitovaihtoehtojen huono puoli on niiden riskit ja tulosten epävarmuus. Leikkaukset voivat johtaa pysyviin vammoihin. Tulisiko tällaisia hoitoja silti joissakin tapauksissa käyttää? Tämä kysymys on erityistapaus kysymyksestä, tuleeko sellaiset hoidot ylipäänsä sallia, joissa suuri osa potilaista saattaa vammautua tai menehtyä.

4. Aivotutkimuksen lääketieteelliset sovellukset mahdollistavat jo nyt ja erityisesti tulevaisuudessa lääkinnän, joka parantaa ihmisten kognitiivisia kykyjä kuten muistia ja tarkkaavaisuutta. Tällaiset saavutukset ovat toivottavia, mutta lääkkeiden vääränlainen käyttö voi johtaa ongelmiin ja lisäksi luvassa voi olla kulttuurisia muutoksia, kun ihmisten kognitiivisille kyvyille asetetaan aivan uudenlaisia odotuksia. Mitä rajoja tällaisten lääkkeiden kehittämiselle tulisi asettaa? Ongelma on tuttu geenitutkimuksesta, sillä myös geenimuuntelulla voidaan pyrkiä vaikuttamaan useisiin yksilön ominaisuuksiin. Aiheesta on kirjoittanut mm. saksalaissyntyinen filosofi Thomas Pogge artikkelissaan ”Moral Constraints on Permissible Genetic Design” (2008). Kognitiivisten kykyjen parantelua on verrattu myös ei-lääkinnällisistä syistä tehtävään plastiikkakirurgiaan sekä kasvuhormonien käyttöön. Monet suhtautuvat plastiikkakirurgiaan melko myönteisesti tai ainakin sen ajatellaan olevan yksilön ”oma asia”. Tulisiko kognitiivisten kykyjen paranteluun suhtautua yhtä liberaalisti? Asia ei ole itsestään selvä. Kognitiivisten kykyjen parantelua koskevassa keskustelussa on usein viitattu myös ”luonnottomuuden” käsitteeseen. Jotkut kirjoittajat ovat nähneet parantelussa jotakin täysin ”luonnotonta” ja lisäksi päätelleet, että ”luonnottomat asiat” ovat myös moraalisesti ongelmallisia. Luonnottomuusargumentti ei kuitenkaan ole tärkeimpiä, kun parantelun ongelmaa ryhdytään tarkemmin pohtimaan. Monia asioita voidaan kutsua ”luonnottomiksi” eikä niissä silti ole mitään moraalisesti ongelmallista. Jos pianistilla on ”luonnottoman” pitkät sormet, tuskin kukaan tervejärkinen syyttää häntä siitä moraalisesti. Jos pop-artistilla on ”luonnoton” meikki, asia lienee useimpien mielestä moraalisesti ongelmaton (esteettisesti ehkä ei). Luonnottomuudesta on kirjoitettu melko paljon (ks. esim. Räikkä ja Rossi 2004). Helena Siipi on pohtinut asiaa väitöskirjassaan Naturalness, Unnaturalness, and Artifactuality in Bioethical Argumentation (2005).

5. Neurologista hoitoa tarvitsevat potilaat ovat usein tilassa, jossa he eivät pysty antamaan tietoista ja informoitua suostumusta hoitoihin. Tällainen suostumus on kuitenkin potilaan itsemääräämisoikeuden kannalta olennainen. Miten toimia hoitotilanteissa, joissa potilas on esimerkiksi koomassa tai vakavasti dementoitunut? Tämäkin ongelma on yleisempi eikä koske vain neurologista lääketiedettä. Informoidusta suostumuksesta on keskusteltu bioetiikassa erittäin laajasti useissa yhteyksissä, viime aikoina erityisesti puhuttaessa biopankeista. Mainittakoon tässä Matti Häyryn ja muiden toimittama teos The Ethics and Governance of Human Genetic Databases (2008).

6. Aivotutkimus saattaa auttaa meitä kommunikoimaan ihmisten kanssa, joiden mieleen meillä ei aiemmin ole ollut pääsyä. Hoitosuostumuksen pyytäminen halvaantuneelta potilaalta, joka ei ole voinut kommunikoida, tulee joissakin tapauksissa mahdolliseksi. Tämä edellyttää kuitenkin joko sisäistä tai ulkoista interventiota potilaan aivoihin. Tähän kommunikaation mahdollistavaan interventioon suostumusta ei koskaan voida pyytää. Hoitotestamentilla suostumuksen voi yrittää antaa etukäteen, mutta tilanteissa, joissa sellaista ei ole tehty, saatetaan kohdata vaikeita eettisiä ongelmia. Missä olosuhteissa kommunikaation mahdollistamiseen tähtäävä interventio on hyväksyttävää ilman suostumusta? Onko tuollainen interventio hyväksyttävää aina, kun siitä ei ole aiheudu potilaalle merkittäviä riskejä? Kuten edellä mainittu ongelma, myös tämä kysymys kytkeytyy yleisempään informoitua suostumusta koskevaan keskusteluun.


Neuroeettinen argumentointi: esimerkkinä ennustava aivojen kuvantaminen

Tarkastelkaamme lähemmin yhtä neuroetiikan kysymystä, joka edellisten ongelmien tapaan on saanut paljon huomiota kirjallisuudessa. Kuten soveltavassa etiikassa yleensä, myös tässä tapauksessa ongelmaa lähestytään ottamalla esiin useita asian kannalta merkityksellisiä tekijöitä.

Ennustava aivojen kuvantaminen voi osoittaa, että henkilöllä on taipumus tiettyyn vanhuusiän sairauteen (kuten dementiaa aiheuttavaan Alzheimerin tautiin), johon ei toistaiseksi ole tehokasta lääkettä eikä sitä voida parantaa. Tulisiko tällaista ennustavaa lääketiedettä käyttää, jos siitä ei seuraa käytännössä mitään muuta kuin huolestumisen aiheuttamaa haittaa? On tärkeää huomata, että ennustava aivojen diagnosointi paljastaa riskejä ja todennäköisyyksiä. Henkilö, jolla on alttius tiettyyn sairauteen, ei välttämättä koskaan sairastu siihen. Onko tällaisen tiedon jakaminen ihmisille moraalisesti hyväksyttävää tai tarpeellista?

Kuvantamisesta saattaa olla hyötyä sekä yksittäisille ihmisille että yhteiskunnalle yleensä. Jos sairauksia voidaan laajasti ehkäistä, yhteiskunnalle kertyy merkittäviä säästöjä. Yksilöiden kannalta on tietenkin tärkeää, että heidän riskinsä sairastua diagnosoidaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jotta sairaus voidaan yrittää ehkäistä ennalta. Psykologisesti ja sosiaalisesti ajatellen sekä positiivisilla että negatiivisilla tuloksilla voi olla myönteisiä vaikutuksia. On mahdollista, että positiivinen tulos selittää tietyt oireet, joiden syy oli aiemmin tuntematon. Positiivisen tuloksen saanut henkilö voi ehkä vielä muuttaa elintapojaan ja näin vaikuttaa sairauden puhkeamiseen. Myös negatiivinen tulos on hyödyllinen, sillä tieto tietyn virheen puuttumisesta on epäilemättä helpottava. Kuvantaminen voi myös antaa henkilölle lisää tietoa tietyistä sairauksista.

Ennustava aivojen kuvantaminen herättää kuitenkin useita kriittisiä kysymyksiä, eikä ole lainkaan selvää, että sen käyttöä olisi järkevää lisätä. Monien tautien suhteen diagnoosien ennustavuus on vähäistä. On todennäköistä, että positiivinen testitulos aiheuttaa testatulle pettymyksen, mielipahan, surun, huolen tai katkeruuden tunteita. Näin on siitä riippumatta, että todennäköisyys sairastua voi positiivisesta tuloksesta huolimatta olla vähäinen ja sijoittua kaukaiseen tulevaisuuteen. Se, että henkilö saa ajoissa tietää sairastuvansa tietyllä todennäköisyydellä, ei välttämättä paranna hoitoennustetta, sillä kaikkia sairauksia ei osata parantaa.

Tieto kasvaneesta sairausriskistä voi johtaa myös sosiaalisesti kiusallisiin tilanteisiin. Kenelle asiasta pitäisi kertoa? Onko vaarana oma ja sukulaisten leimautuminen? Negatiivisistakin tuloksista voi olla haittaa, sillä ne saattavat johtaa elämäntapojen huonontumiseen, “kun vaaraa ei ole”. Tulosten odottaminen aiheuttanee joka tapauksessa huolta, vaikka tulos lopulta olisikin mieluisa. Luotettavat tulokset ovat toistaiseksi harvinaisia. Toisinaan “terveet” saavat positiivisen tuloksen ja “sairaat” taas negatiivisen. Molempien seuraus on haitallinen. Virheelliset positiiviset tulokset aiheuttavat tarpeetonta huolenaihetta ja saattavat johtaa jopa aiheettomaan hoitoon. Virheelliset negatiiviset tulokset puolestaan saavat aikaan sen, että henkilö elää perusteettomassa turvallisuudentunteessa eikä hoito pääse alkamaan ajoissa.

Kuten bioetiikassa yleensä, myös neuroetiikassa vastausten etsiminen edellyttää monipuolista harkintaa, ja uskottavilta tuntuvat ratkaisut saattavat muuttua lääketieteen kehityksen myötä.


Toinen esimerkki: ajatusten lukeminen ja yksityisyyden suoja

Tarkastelkaamme vielä toistakin esimerkkiä, sillä se on herättänyt poikkeuksellisen vilkasta keskustelua. Aivotutkimus saattaa mahdollistaa tietynlaisen ”ajatusten lukemisen”, sillä kuvantamismenetelmiä (erityisesti fMRI:tä) voidaan käyttää esimerkiksi valheenpaljastuksessa tai arvioitaessa työnhakijan ominaisuuksia. Tämä herättää kysymyksen yksityisyydensuojasta. Missä olosuhteissa tällaisen tekniikan käyttäminen moraalisesti hyväksyttävää, jos se vie yksilöltä mahdollisuuden salata ajatuksiaan? Miten toimia tilanteissa, joissa tahattomasti paljastuu myös sellaisia seikkoja, joita ei ollut tarkoitettu ulkopuolisten tietoon? Tämä ongelma kytkeytyy laajempaan keskusteluun oikeudesta yksityisyyteen. Ihmiset ovat aina pystyneet lukemaan toistensa ajatuksia siinä mielessä, että he ovat pystyneet paljastamaan huonot valehtelijat. Myös perinteiset valheenpaljastustestit ovat toimineet ajatustenlukuvälineinä. Kysymys, tuoko aivotutkimus aivan uuden ulottuvuuden ajatustenlukutekniikoihin, on ollut esillä esimerkiksi Joseph Simpsonin ja Paul Root Wolpen artikkeleissa (ks. kirjallisuusluettelo).

Puhuttaessa oikeudesta yksityisyyteen erotetaan usein oikeus spatiaaliseen yksityisyyteen ja oikeus informatiiviseen yksityisyyteen. Jälkimmäisellä tarkoitetaan sitä, ettei henkilöä koskevia tietoja saa lähtökohtaisesti selvittää eikä levittää ilman hänen suostumustaan. Esimerkiksi henkilön sairaushistorian selvittäminen ilman hänen lupaansa loukkaa hänen yksityisyyttään. Joskus yksityisyyden loukkaukset voivat kuitenkin olla moraalisesti hyväksyttäviä, ja tällöin voitaisiin ehkä sanoa, että yksityisyys vain kaventuu ja ettei kyseessä ole varsinainen yksityisyyden loukkaus. Kun poliisi selvittää oikeutetusti henkilön DNA:n ilman tämän suostumusta, henkilön yksityisyyttä kavennetaan oikeutetusti. Ihminen voi myös itse kaventaa informatiivista yksityisyyttään. Kun hän kertoo vaikkapa seksuaalisen suuntautumisensa joillekin muille ihmisille, hän kaventaa yksityisyyttään.

Yksi tapa kaventaa informatiivista yksityisyyttä on henkilön ”mentaalisten tilojen” paljastaminen. Tällaisia tiloja ovat esimerkiksi uskomukset, halut ja tunteet. Tässäkin pätee, että (1) ettei niitä saa lähtökohtaisesti selvittää eikä levittää, (2) että niiden selvittäminen tai levittäminen voi joskus olla hyväksyttävää, (3) että niiden selvittäminen tai levittäminen kaventaa yksilön yksityisyyttä, ja (4)
että yksilö voi myös itse kaventaa yksityisyyttään. Monet yhteiskunnalliset kysymykset koskevat sitä, mitä ajatuksia yksilön tulisi juridisesti ajatellen eri tilanteissa paljastaa ja mitä häneltä ei juridisesti ajatellen saisi kysyä (Räikkä 2007.)

Ihmisen sisäisestä elämästä voidaan saada tietoa useilla eri tavoilla. On hyödyllistä erottaa ainakin seuraavat tavat, vaikka ne kaikki eivät varmaankaan ole realistisia: (1) Puheen ja käytöksen havainnointi; (2) Yksilön introspektio ja retrospektio; (3) Jumalallinen kaikkitietävyys; (4) Yli-inhimillinen ajatustenluku kuten telepatia; (5) Aivotoiminnan tarkkailu neurotieteen keinoin.

Argumentoitaessa, että neurotieteet saattavat nyt tai tulevaisuudessa loukata ihmisten oikeutta sisäiseen maailmaansa, viitataan ihmisten oikeuteen pitää tietyt mentaaliset tilansa ominaan eli salata ne. Aivoja kuvantamalla voidaan saada selville joitakin mentaalisia tiloja, vaikka henkilö haluaisi salata ne. Esimerkiksi totuusseerumilla, valheenpaljastuskoneilla, hypnoosilla, psykoanalyysilla, mikroilmeanalyysilla, ristikuulustelulla ja kidutuksella on myös saatu selville ajatuksia, joita ei ole haluttu paljastaa. Joidenkin ajatusten vastentahtoista selvittämistä voidaan moraalisesti puolustaa. Nähtäväksi jää, kuinka laajasti neurotieteet tulevat tuomareiden avuksi paljastamaan, mitkä rikokset olivat tarkkaan harkittuja ja mitkä eivät (vrt. perinteiset valheenpaljastustekniikat).

Aivojen kuvantamislaitteista ollaan huolissaan erilaisista syistä. Lyhyt luettelo huolenaiheista kattaa muiden muassa seuraavat väitteet ja näkemykset: (1) Laitteita voidaan tulevaisuudessa käyttää salaa; (2) Ne antavat luotettavampaa ja tarkempaa tietoa kuin perinteiset välineet; (3) Niiden uskotaan olevan merkittävästi luotettavampia kuin perinteiset välineet, mikä johtaa epätoivottaviin seurauksiin, koska tosiasiassa ne eivät ole luotettavampia; (4) Ne lisäävät määrällisesti tapauksia, joissa ”mentaalisia tiloja” pyritään selvittämään ilman kunnon perusteita; (5) Ne johtavat hoitosuhteissa tahattomasti tilanteisiin, joissa hoitohenkilökunta saa tietoja, joiden luovuttamiseen potilas ei ole suostunut; (6) Aivokuvantaminen on menetelmänä ainutlaatuinen tapa saada selville ajatuksia, ja tuo menetelmä on eettisesti ongelmallinen.

Yksilöllä on ”mentaalisiin tiloihinsa” ensimmäisen persoonan auktoriteetti. Jossakin mielessä hän tietää lähtökohtaisesti ”mentaaliset tilansa” paremmin kuin muut ihmiset. Kuten monet filosofit, esimerkiksi Richard Moran, ovat huomauttaneet, tämä ei kuitenkaan tarkoita, että henkilö ei voisi erehtyä raportoidessaan omia uskomuksiaan, tunteitaan ja halujaan. Periaatteessa aivokuvantaminen voi antaa tarkemman kuvan ihmisen sisäisestä elämästä kuin hänen omat raporttinsa.

Pitääkö paikkansa, ettei ihmisten ”mentaalisia tiloja” saa lähtökohtaisesti selvittää? Tosiasiassa selvitämme niitä jatkuvasti, kun tarkkailemme ihmisten käytöstä. Toimimmeko tällöin väärin? Tuskin, koska emme voi mitään sille. Sanoessamme, ettei ihmisten ”mentaalisia tiloja” saa lähtökohtaisesti selvittää, tarkoitamme, ettei ole sopivaa ryhtyä ilman eri perustetta mihinkään poikkeukselliseen selvitystyöhön.

Kun oikeudessa sanotaan, että henkilön olisi pitänyt tietää paremmin, tarkoitetaan sitä, että hänen episteeminen virheensä johtui hänen välinpitämättömyydestään. Hän olisi voinut ja hänen olisi pitänyt toimia toisin. Näin moraalinen ja oikeudellinen tuomio ”väärästä uskomuksesta” voi olla paikallaan. Kun arvostelemme ihmisten tunteita ja haluja kyse ei kuitenkaan tavallisesti ole siitä, että arvostelisimme vain niitä tekoja tai omissioita, jotka ovat edeltäneet arveluttavia tunteita ja haluja. Kuten amerikkalaisfilosofi Robert Merrihew Adams on osoittanut, huolenaiheena ovat nimenomaan nuo tunteet ja halut, ei mikään edeltävä seikka.

Miksi ihmisten ajatuksia ei saisi luvatta selvittää? Perusteeksi ei riitä se, että lupa puuttuu, koska ongelma on juuri siinä, miksi lupa ylipäänsä tarvittaisiin. En esimerkiksi tarvitse lupaa, jos kävelen kaupassa jonkun edessä. Ehkä kyse on siitä, että yksityisyyden suojan loukkaus merkitsee lähes aina sitä, että ihmisen oikeutta näyttäytyä ja esittäytyä vain ”editoidussa muodossa” loukataan. Tällainen oikeus on kenties olemassa, koska moraalinen oleminen ja tekeminen edellyttävät sitä. Moraalinen toiminta on kantilaista, ei välitöntä, vilpitöntä, eläimellistä olemista. Jos selvitän toisen ihmisen ajatuksia, joita hän ei ole vielä hionut julkisuuteen sopivaksi, katson hänen eläimellistä osaansa enkä anna hänelle edes mahdollisuutta näyttäytyä toisessa, siis moraalisessa, valossa. Mikäli neurotieteet johtavat tulevaisuudessa siihen, että saamme esiintyä toistemme edessä ”editoidussa muodossa” yhä harvemmin, meillä on syytä vakavaan huoleen.


Neurotieteellinen etiikan tutkimus

On hyödyllistä erottaa toisistaan neurotieteiden eettinen tutkimus (neuroetiikka) ja neurotieteellinen etiikan tutkimus. Neurotieteiden avulla voidaan tutkia ihmisten käyttäytymistä ja vaikkapa sitä, miksi yksilöt tekevät tietyissä tilanteissa altruistisia (epäitsekkäitä) valintoja. Esimerkiksi Michael Gazzanigan teoksessa The Ethical Brain (2005) on kyse tällaisesta eettisen käyttäytymisen neurotieteellisestä tutkimuksesta. Filosofian kannalta tällaiset tutkimukset ovat kiinnostavia, ja ne voivat kertoa esimerkiksi kulttuurista riippumattomista lainalaisuuksista moraalisessa päätöksenteossa. Neurotieteellinen etiikan tutkimus voidaan tiettyyn rajaan saakka rinnastaa sosiobiologiaan ja evoluutiopsykologiaan, sillä nämäkin tutkimusalat pyrkivät ymmärtämään eettistä käyttäytymistä viime kädessä luonnontieteellisestä näkökulmasta. Myös teoria ”itsekkäästä geenistä” kuuluu osittain samaan kategoriaan. Tämän teorian mukaan ihmiset toimivat toisinaan epäitsekkäästi ja uhraavat jopa henkensä edistääkseen muiden ihmisten hyvinvointia, koska heillä on taipumus edistää niiden geenien säilymistä, joita heillä itselläänkin on. Luontainen taipumuksemme huolehtia omista lapsistamme sopii hyvin yhteen tämän teorian kanssa.

Tutkittaessa etiikkaa neurologian menetelmin voidaan esimerkiksi kysyä, miten sellaisen ihmisen aivot, joka tuntee suuttumusta moraalisen närkästyksensä takia, eroavat aivoista, jotka kuuluvat yksilölle, jonka suuttumuksen tunne ei ole luonteeltaan moraalinen. Tämä ja vastaavanlaiset kysymyksenasettelut edellyttävät, että meillä on ennen tutkimuksen aloittamista tieto siitä, milloin suuttumus on luonteeltaan moraalista ja milloin taas ei. Tällaisia perustuvanlaatuisia kysymyksiä neurotieteet voivat periaatteessakin valaista vain rajallisesti. Neurotieteiden moraalifilosofista merkitystä pohditaan monipuolisesti esimerkiksi Walter Sinnot-Armstrongin toimittamassa teoksessa Moral Psychology: The Evolution of Morality (2008). On havaittu, että moraaliarvostelmia edeltää tavallisesti tunnereaktio ja että tässä mielessä moraali osittain ”perustuu” tunteisiin. Tunteet itse ovat kuitenkin usein kulttuurisesti tuotettuja, ja pidämme oikeana tuottaa jälkeläisillemme tietynlaisia tunnemalleja. Erityisen primitiivisiä moraaliarvostelmat eivät siis ole, vaikka ne usein korreloivatkin tiettyjen tunteiden kanssa. (Aina korrelaatiota ei ole. Esimerkiksi niin sanotun irrationaalisen syyllisyyden kohdalla henkilö tuntee syyllisyyttä teosta, jonka hän epäröimättä hyväksyy. Irrationaalisia syyllisyyden tunteita voi aiheuttaa esimerkiksi ahdasmielinen uskonnollinen kasvatus.)


Neuroetiikan tutkimus Suomessa ja muualla

Suomessa neuroeettistä tutkimusta on rahoitettu verrattain paljon. Vuonna 2008 käynnistyi peräti neljä Suomen Akatemian rahoittamaa kolmivuotista tutkimusprojektia, kolme Turun yliopistossa ja yksi Helsingin yliopistossa. Kaikki projektit ovat poikkitieteellisiä ja kansainvälisiä, ja yhteistyökumppaneita niissä on erityisesti Saksasta ja Kanadasta. Projektien englanninkieliset otsikot ovat seuraavat:

1. NEUROScan – NeuroScience and Norms: Ethical Concepts and Norms.
(Johtaja: Tuija Takala, HY, käytännöllinen filosofia)

2. Neuroethics of Brainreading.
(Johtaja: Veikko Launis, TY, kliininen lääketiede)

3. Neuroscience of Brainreading.
(Johtaja: Antti Revonsuo, TY, psykologia)

4. Individual Autonomy, Neurosciences, and Chronic Disorders of Consciousness.
(Johtaja: Juha Räikkä, TY, filosofia)

Muualla maailmassa neuroetiikkaa tutkitaan niin ikään paljon. Springer-kustantamon tiedejulkaisu Neuroethics ilmestyy neljästi vuodessa, ja myös monissa muissa tieteellisissä ja filosofissa aikakauslehdissä neuroetiikasta keskustellaan ahkerasti. Maailmassa on monia neuroetiikkaan erikoistuneita instituutteja, mainittakoon tässä Kanadassa vaikuttava Neuroethics Research Unit, joka toimii Montrealissa IRCM:n alaisuudessa (Institut de recherches cliniques de Montréal). Kansainvälinen neuroetiikan yhdistys (Neuroethics Society) kokoontuu vuosittain. Yhdistyksessä on myös suomalaisia jäseniä.


Lopuksi

Tulevaisuudessa aivotutkimus saattaa horjuttaa käsitystämme tahdonvapaudesta ja yksilön vastuusta. Kulttuuriset käsitykset viime kädessä metafyysistä kysymyksistä eivät kuitenkaan horju muutaman tieteellisen artikkelin pohjalta. Mahdollinen muutos vie aikaa, ja on täysin realistista olettaa, ettei mitään mullistavaa muutosta koskaan edes tapahdu. Asiaa on jonkin verran tutkittu empiirisin koeasetelmin kysymällä ihmisiltä, pitäisivätkö he rikollista vastuullisena, jos voitaisiin varmuudella osoittaa, että rikoksen aiheuttaja on rikoksen tekijän aivojen epänormaali toiminta. Monien vastaajien mielestä yksilön vastuu ei tästä mihinkään katoa, ainakaan kaikissa tapauksissa.

Aivotutkimus saattaa tulevaisuudessa tarjota merkittävää apua vammaisille ja vammautuneille. Apuvälineet voidaan kytkeä suoraan ihmisen aivoihin, ja esimerkiksi neliraajahalvauksen saanut saattaa tulevaisuudessa pystytä käyttämään mekaanisia ”käsiä” omien aivojensa avulla. Tällaiset apuvälineet tarjoavat suurta toivoa, joskin on hyödyllistä pitää mielessä, että houkutus niiden vääränlaiseen hyödyntämiseen on suuri: aseteollisuus rahoittaa jo nyt osaa aivotutkimuksesta, ja tulevaisuuden hävittäjälentäjät saattavat pystyä tuhoamaan sotilas- ja siviilikohteita laukaisemalla ohjukset ajatuksen voimalla.


Suositeltavaa jatkolukemista

Glannon, Walter, ”Neuroethics”, Bioethics 20 (2006), 3752.
–Walter Glannon esittelee artikkelissaan neuroetiikan tavanomaisia ongelmia ja luo lyhyen katsauksen myös niiden ratkaisumalleihin.

Kirjallisuus

Adams, Robert Merrihew, “Involuntary Sins”, The Philosophical Review 94 (1985), 331.

Aranyosi, István (2013). The Peripheral Mind: Philosophy of Mind and the Peripheral Nervous System.Oxford University Press.

Eaton, Margaret ja Illes, Judy, “Commercializing Cognitive Neurotechnology – The Ethical Terrain”, Nature Biotechnology 25 (2007), 393397.

Fischbach, Ruth, “The Brain Doesn’t Lie”, American Journal of Bioethics 5 (2005), 5455.

Glannon, Walter, Bioethics and the Brain (Oxford University Press, Oxford 2007).

Glannon, Walter (toim.), Defining Right and Wrong in Brain Sciences (Dana Press, New York 2007).

Illes, Judy (toim.), Neuroethics: Defining the Issues in Theory, Practice, and Policy (Oxford University Press, Oxford 2006).

Illes, Judy & Sahakian, Barbara J. (toim.) (2011). Oxford Handbook of Neuroethics. Oxford University Press.

Levy, Neil, Neuroethics: Challenges for the 21st Century (Cambridge University Press, Cambridge (2007).

Levy, Neil & Clausen, Jens (eds.) (2014). Springer Handbook of Neuroethics. Springer, 2015.

Moran, Richard, “Problems of Sincerity”, Proceedings of the Aristotelian Society 105 (2005), 341361.

Moreno J. D., “Neuroethics: An Agenda for Neuroscience and Society”, Nature Reviews Neuroscience 4 (2003), 149153.

Marcus, Steven, Neuroethics: Mapping the Field (Dana Press, USA 2002).

Pogge, Thomas, “Moral Constraints on Permissible Genetic Design” teoksessa V. Launis ja J. Räikkä (toim.), Genetic Democracy: Philosophical Perspectives (Springer, UK 2008), 133146.

Rolls, Edmund T. (2012). Neuroculture: On the Implications of Brain Science, Oxford University Press.

Roskies, A., “Neuroethics for the New Millennium”, Neuron 35 (2002), 2123.

Raeymaekers, P., Rondia, K., and Slob, M., Connecting Brains and Society: The Present and Future of Brain Science: What is Possible, What is Desirable? (King Baudouin Foundation, USA 2004).

Räikkä, Juha ja Rossi, Kaija, Geenit ja etiikka (WSOY, Helsinki 2002).

Räikkä, Juha ja Rossi, Kaija, ”Bioethics and the Moral Significance of ’Gut Feelings’”, Türkiye Klinikleri Journal of Medical Ethics, Law and History 12 (2004), 7982.

Räikkä, Juha, Yksityisyyden filosofia (WSOY, Helsinki 2007).
Simpson, Joseph R., ”Functional MRI Lie detection: Too Good to Be True?”, The Journal of American Academy of Psychiatry and Law 36 (2008).

Ten Have, Henk (toim.), Nanotechnologies, Ethics and Politics (Unesco Publishing, Darantiere 2007).

Wolpe, Paul Root et al, “Emerging Neurotechnologies for Lie-Detection: Promises and Perils”, The American Journal of Bioethics 5 (2005).

Internet-lähteet

Neuroethics Research Unit, kotisivut <17.9.2008>: http://www.ircm.qc.ca/neuroethics/en/

Neuroethics Society, kotisivut <10.10.2008>: http://web.memberclicks.com/mc/page.do?sitePageId=33808&orgId=ns

Wikipedian artikkeli neurotaloustieteestä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Neurotaloustiede