Wittgenstein: Varmuudesta

Joose Järvenkylä (julkaistu 21.3.2009, muokattu 26.9.2014)

Varmuudesta on Wittgensteinin muistiinpanoista postuumisti koottu teos, joka sisältää pääasiallisesti huomioita perinteisen epistemologian alaan kuuluvista käsitteistä, kuten tieto, varmuus ja uskomus. Wittgenstein kirjoitti varmuutta koskevia muistiinpanojaan syksystä 1949 alkaen aina kuolemaansa huhtikuussa 1951 asti. Teoksen taustalla vaikuttaa Wittgensteinin Norman Malcolmin kanssa käymät keskustelut, jotka edelleen liittyvät erityisesti G. E. Mooren näkemyksiin varmasta tiedosta tai, kuten hän niitä kutsuu, itsestään selvistä ”truismeista”. Aiheellisesti teoksen voidaan kuitenkin sanoa liittyvän laajemmin koko uuden ajan filosofian tietoteoreettiseen perinteeseen.

Varmuudesta-teoksen aihepiiri on von Wrightin (ks. Wright von, Georg Henrik) sanoin temaattisen yhtenäisyytensä vuoksi ”miltei ainutlaatuinen koko Wittgensteinin kirjallisessa tuotannossa”. Tämä onkin ollut lähtökohtana sille, että jotkut tutkijat ovat korostaneet sen asemaa Tractatuksen ja Filosofisten tutkimusten rinnalla Wittgensteinin kolmantena päätyönä.
  1. Bibliografiset tiedot
  2. Tausta
  3. Teoksen rakenne
  4. Tieto, uskomus ja varmuus
  5. Maailmankuva ja saranalauseet
  6. Skeptisismi ja relativismi
  7. Tulkintoja
  8. Varmuudesta Suomessa
  9. Suositeltavaa jatkolukemista



Bibliografiset tiedot

Varmuudesta-teos on koottu Wittgensteinin muistikirjoista, jotka von Wrightin luokituksessa ovat MS 172 (Varmuudesta § 1–65; tästä eteenpäin numeroinnit viittaavat Varmuudesta-teoksen kappaleisiin), MS 174 (§ 66–192), MS 175 (§ 193–425), MS 176 (§ 426–523) ja MS 177 (§ 638–676). On huomattava, että Wittgenstein käsitteli teokseen liittyviä aiheita myös ajallisesti läheisissä muistikirjoissaan MS 169–171, sekä huomattavasti aikaisemmissa MS 119, MS 137 ja MS 138:ssa. Toimittajat eivät kuitenkaan ole sisällyttäneet mitään osia näistä Varmuudesta-teokseen. Toisaalta ensin mainitut viisi muistikirjaa, joiden sisällöstä teos on editoitu, sisältävät paljon sellaista, mitä ei ole julkaistu Varmuudesta-teoksessa. Tätä materiaalia on julkaistu esimerkiksi teoksissa Huomautuksia väreistä (Remarks on Colour; Bemerkungen über die Farben) ja Yleisiä huomautuksia (Culture and Value; Vermischte Bemerkungen).

Muistikirjoista Varmuudesta-teoksen toimittivat englantilais-saksankielisenä julkaisuna G. E. M. Anscombe ja G. H. von Wright vuonna 1969. Kääntäjät olivat G. E. M. Anscombe ja Denis Paul, ja teos kulkeekin englanninkielisellä nimellään On Certainty (Blackwell, Oxford). Suhrkampin vain saksankielinen editio julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1970, mutta teos löytyy myös saman kustantajan Wittgensteinin koottujen teosten sarjasta Werkausgabe in 8 Banden osasta 8 (1984). Suomeksi teoksen on kääntänyt Heikki Nyman jo vuonna 1975 (WSOY, Porvoo). Suomenkielisen edition alussa on myös eräänlaisena johdatuksena von Wrightin kirjoittama essee ”Wittgenstein varmuudesta” (alun perin ”Wittgenstein On Certainty”, ks. von Wright 1972). Ruotsiksi teoksen on kääntänyt vuonna 1992 Lars Hertzberg nimellä Om Visshet (Thales, Tukholma).


Tausta

Wittgenstein keskusteli viimeisten elinvuosiensa aikana runsaasti tiedosta ja varmuudesta erityisesti Norman Malcolmin kanssa. Näiden keskustelujen taustalla olivat Mooren näkemykset, joita hän esittää esseissään ”A Defence of Common Sense” ja ”Proof of an External World” sekä postuumisti julkaistussa luennossa ”Certainty”. Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta on kuitenkin epäselvää missä määrin Wittgenstein kommentoi näitä kirjoituksia suoraan, sillä hän ei tyypilliseen tapaansa tuo viittauskohteitaan juurikaan ilmi. Tekstien lukemisen lisäksi Wittgensteinin näkemykseen Mooresta ovatkin vaikuttaneet sekä hänen omat keskustelunsa Mooren kanssa että muiden näkemykset Mooren filosofiasta. Esimerkiksi Malcolm oli ennen Wittgensteinin vierailua Yhdysvaltoihin Mooren kutsumana Cambridgessa, ja tuona aikana käydyt keskustelut ovat varmasti vaikuttaneet sekä Malcolmin että Wittgensteinin mielikuviin. Varmuudesta-teoksen monet esimerkit, kuten Wittgensteinin luettelemat varmuudet, voidaan kuitenkin löytää Mooren edellä mainituista kirjoituksista ja Malcolmin artikkelista ”Defending Common Sense”. Näiden kirjoitusten filosofinen ongelmanasettelu muodostaa sen välittömimmän viitekehyksen, johon Varmuudesta vertautuu. Tulkitsijat eivät kuitenkaan ole yksimielisiä siitä, millä tavoin Moore ja Malcolm vaikuttavat Wittgensteinin taustalla – jotkut korostavat, että Wittgenstein kehittää Mooren ideoita edelleen, toisten mukaan hän hylkää ne kokonaan.

Laajemmin Varmuudesta, kuten Mooren ja Malcolmin ajatuksetkin, liittyy keskusteluun skeptisismistä ja koko uuden ajan filosofiaa hallinneeseen kysymykseen varman tiedon mahdollisuudesta. Tämän keskustelun tausta on nähtävissä René Descartesissa, jonka filosofiaa määrittelee skeptisismi metodina, jolla eliminoidaan kaikki sellaiset uskomukset, jotka eivät ole ehdottoman varmoja. Tiedon järjestelmä tulee perustaa jäljelle jäävälle pohjalle. Toinen selkeä tausta on 1700-luvulla vaikuttaneessa ”common sense” -filosofiassa, jonka modernisoijana Moore joskus esittäytyy, joskaan hänen ”common sense” -filosofiaansa ei voidakaan yksioikoisesti liittää varhaisempaan perinteeseen.

Myös Wittgensteinin omassa aiemmassa tuotannossa skeptisismi ja sen suhde filosofian metodiin on läsnä alusta alkaen. Tractatuksessa Wittgenstein toteaa, että ”skeptisismi ei ole kumoamatonta, vaan ilmeisen mieletöntä, kun se pyrkii herättämään epäilyä siinä, missä mitään ei voi kysyä” (6.51). Edelleen samankaltainen muotoilu toistuu Filosofisissa tutkimuksissa, jossa sanotaan, että filosofian varsinainen löytö on se, ”joka johdattaa filosofian rauhaan niin, että sitä eivät enää kiduta kysymykset, jotka asettavat sen itsensä kyseenalaiseksi” (FT I, § 133). Varmuudesta vastaa näihin kysymyksiin kuitenkin huomattavasti keskitetymmin, ja se asettuu mielenkiintoisesti vastustamaan skeptisismin lisäksi myös filosofian mahdollisuutta löytää varmaa tietoa.


Teoksen rakenne

Varmuudesta-teoksen rakenne noudattaa Wittgensteinin myöhäisfilosofialle tyypillistä aforistista tyyliä, joka koostuu muistikirjoista poimituista huomautuksista. Teoksen toimittajat ovat numeroineet siihen kootut huomautukset juoksevasti. Ajatusten keskeneräisyyden lisäksi kirjoitustapa ilmentää mahdottomuutta ilmaista tarkasti sanottavaansa, ja Wittgenstein toteaakin, että itsenäiseen ajatteluun kykenevä filosofi huomaa, mihin maaleihin tähdätään, vaikka niihin osuminen on kyseenalaista (§ 387). Edelleen kirjoitustavan voidaan sanoa ilmentävän Wittgensteinin vastustusta filosofisia teorioita tai järjestelmiä kohtaan. Jotkut tulkitsijat kuvaavat tätä kirjoitustapaa nimellä Broken text, ’rikkonainen teksti’. Teoksessa samoihin aiheisiin palataan yhä uudelleen eri reittejä pitkin.

Teoksen toimittajat von Wright ja Anscombe jakavat muistiinpanot karkeasti neljään osaan: § 1–65, § 66–192, § 193–299 ja § 300–676 (”Preface”). Jaottelu perustuu arvioon koottujen kirjoitusten kirjoitusajankohdasta. Mikäli haluaa painottaa eri muistikirjoista peräisin olevaa aineistoa omana kokonaisuutenaan, myös toisenlainen jako on mahdollinen (ks. Bibliografiset tiedot yllä). Seuraavassa teosta on käsitelty sen eri teemojen kautta, eikä kronologinen esitys siksi ole aina ollut mahdollinen.


Tieto, uskomus ja varmuus

Teos alkaa toteamuksella ”kunhan tiedät, että tässä on käsi, niin myönnämme sinulle kaiken muun” (§ 1), joka on viittaus Mooreen. Artikkelissaan ”Proof of an External World” Moore toteaa todistavansa ulkoisten objektien olemassaolon käden heilutuksella ja sanomalla ”tässä on yksi käsi” sekä lisäämällä toista kättään heiluttaessaan ”ja tässä toinen”. Mooren mukaan tämä on todiste, koska se täyttää seuraavat ehdot: 1) premissi (Lause ”tässä on yksi käsi ja tässä toinen” yhdessä käsien heiluttamisen aktin kanssa) ja johtopäätös (kaksi ihmiskättä on olemassa tällä hetkellä) eivät ole samat, 2) premissi on jotain, jonka Moore tietää olevan niin kuin se on, ja 3) johtopäätös todella seuraa premissistä. Premissi ja johtopäätös eivät ole sama asia, koska on loogisesti mahdollista, että johtopäätös on tosi vaikka premissi olisi epätosi. Jos vaikka lausuessani ”tässä on toinen käteni” heiluttaisinkin tosiasiassa jalkaani, ja olisin näin erehtynyt, ei siitä seuraa lauseen ”kaksi ihmiskättä on olemassa tällä hetkellä” epätotuus. Edelleen Moore sanoo tietävänsä mitä hän lausui, millä hän näyttää tarkoittavan ymmärtävänsä lauseensa merkityksen yhdistettynä käsiensä liikkeeseen, ja että hänen tietoansa asiasta ei voi epäillä. Lopuksi kahdesta premissistä, ”tässä on toinen käteni” ja ”tässä toinen, eri käsi”, seuraa ”on olemassa vähintään kaksi kättä”, sillä jälkimmäinen lause sisältyy kahteen premissiin. Näin Moore johtaa yleisemmin, että mielemme ulkopuolisia asioita on olemassa. (Moore 1939, 165–167.)

Wittgenstein vastaa Moore-lainaukseensa välittömästi loogisella huomautuksella, jonka mukaan siitä, että jokin asia näyttää olevan jollain tavalla, ei seuraa, että asia on jollakin tavalla – joskin voi kysyä, onko sitä mielekästä epäillä (§ 2). Tämä kritiikki koskee Mooren todistusta laajemmin myös kokonaista lauseiden luokkaa, jonka jäseniä Moore kuvailee varmaksi tiedoksi. Esimerkkejä tällaisista lauseista löytyy Mooren kirjoituksista ”A Defence of Common Sense” ja ”Certainty”, joiden mukaan ”truismien” tai ”varmuuksien” luokkaan kuuluvat esimerkiksi lauseet ”Tällä hetkellä on olemassa elävä ihmisruumis, joka on minun ruumiini” ja ”Maa on ollut olemassa useita vuosia ennen syntymääni”.

Wittgensteinin mukaan lauseita, kuten ”tiedän, että olen ihminen” tai ”tiedän, että minulla on aivot”, ei tunnu voitavan perustellusti epäillä (§ 4), jolloin kyse ei oikeastaan ole tiedosta. Koska Mooren truismeja ei hänen itsensäkään mukaan voi mielekkäästi epäillä, hänen käsitteensä ”tietää” on Wittgensteinin mukaan analoginen käsitteille ”uskoa”, ”otaksua”, ”epäillä” tai ”olla vakuuttunut” (§ 21). Varmuudesta-teoksen mukaan tiedosta voi periaatteellisesti erehtyä, mikä ilmenee vertailemalla lauseita ”luulin tietäneeni…” ja ”luulin uskoneeni…” (§ 15 ja § 21). Edellinen tarkoittaa, ettei itse asiassa tiennytkään asian oikeaa laitaa, kun taas on vaikea nähdä mitä ”luulla uskovansa johonkin” tarkoittaa, sillä ”uskon…” -muotoiset lauseet ilmaisevat subjektiivisen asenteen, jonka lausujaa ei tavallisesti epäillä. Kun vakuutan jollekulle uskovani, että ”2 + 2 = 4”, minun ei tarvitse esittää perusteita väitteelleni. Asia on kuitenkin toinen, jos sanon ”tiedän, että 2 + 2 = 4”, jolloin voisin vedota esimerkiksi siihen, että olen oppinut laskemaan. Jos väitän tietäväni jotain, minun on kyettävä perustelemaan, miksi tiedän sen (§ 14). Periaatteellinen perusteiden esittämisen vaatimus on kuitenkin erotettava keskustelusta tietoväitteiden evidenssin kriteereistä. Wittgensteinin mukaan tiedon perusteiden ilmoittamiseen riittää mikä tahansa väite, jolla on jokin kieliopillinen suhde tiedetyksi väitettyyn asiaan. Esimerkiksi lauseen ”tiedän, että tuo on puu” perusteeksi kelpaa vastaus ”näen sen tarkasti” tai ”tarkistin sen kasvitiedon kirjasta”. (§ 483–484.)

Wittgensteinin tekemän erottelun mukaan tietämisestä on aina voitava näyttää loogisesti toteen se, kuinka tiedän sen, kun taas uskoessani jotakin, minun ei tarvitse todistaa, että todella uskon sen. Uskominen ilmaisee subjektiivisen asenteen (vrt. § 179–180). Niinpä sellaisissa tilanteissa, joissa esitän perusteita jollekin tietoväitteelle, olen jo valmiiksi vakuuttunut erinäisistä asioista. Oletan maailman olleen olemassa ja tiettyjen historiallisten lähteiden olevan oikeassa sanoessani Caesarin ylittäneen Rubiconin vuonna 49 eaa. Poikkeus on opetustilanne, jossa opetetaan sanojen käyttöä esimerkiksi toteamalla ”tässä on oikea käteni” tai ”käteni on aineellinen esine”. Silloin opetetaan jollekin, kuinka sanoja ”aineellinen esine” tai ”käsi” kielessä käytetään, muttei ilmaista mitään metafyysistä totuutta. Wittgensteinin mukaan Moore on väärässä, sillä hän ei voi perustella väitettään ”tässä on yksi käsi”, eikä siis tietää asian olevan kuten hän sanoo. Tämän mukaisesti Mooren todisteen ehto 2 ei täyty, ja myös ehto 3 tuntuu huteralta; pelkästä vakuuttamisesta ei seuraa, että asia todella on vakuutetulla tavalla. Edelleen Wittgenstein näyttää kritisoivan Mooren suorittamaa skeptisismin kumoamista toteamalla, että Mooren väittäessä tietävänsä truismejaan, voi skeptikko esittää hänelle kysymyksen ”miten tiedät sen”, eikä Moore onnistu antamaan tyydyttävää vastausta. Wittgensteinin mukaan tätä ongelmaa ei synny, jos vain väitetään asiasta ”uskon sen”, koska sille, että uskon jotakin, ei voi vaatia perusteita kysymällä ”miten uskot sen?” (vrt. § 520).

Wittgensteinin näkemys tiedosta asettuu lähelle ns. klassista tiedon määritelmää, jonka mukaan tieto on oikeutettu tosi uskomus. Hän toteaakin eksplisiittisesti: ”mitä tiedän, sen uskon” (§ 170). Klassisen tiedonmääritelmän totuus-kriteeri on Wittgensteinille puhtaasti looginen, sillä se seuraa niistä perusteista, joita väitteelle esitetään. Vaikka on siis oltava periaatteellinen mahdollisuus erehtyä tiedosta, tämä mahdollisuus suljetaan pois vakuuttavien perusteiden esittämisellä. Tieto on objektiivista siinä mielessä, että jokaisella on oikeus hyväksyä tai olla hyväksymättä ne perusteet, joita tiedolle esitetään. Varmuus puolestaan pikemminkin ilmenee kuin on eksplisiittinen uskomus. Wittgenstein toteaa, että elämäni osoittaa, että “tiedän tai olen varma, että tuolla on tuoli, ovi jne.” (§ 7). Istuessani tuolilla tuntuu oudolta yhtäkkiä todeta, että ”tiedän, että tämä on tuoli”, ja yhtälailla oudolta tuntuisi kysyä ”mistä tiedät sen?” Ilmaus ”tiedän” on oikeassa käytössään ainoastaan niissä tilanteissa, joissa samasta asiasta voi myös sanoa, että ”uskon” tai ”olen varma siitä”. Lisäksi voimme vastata kysymykseen ”kuinka tiedät sen?”

Eräs ongelma Wittgensteinin esityksestä näyttää kuitenkin nousevan. On vaikeaa pitää kiinni sekä tiedon totuudesta ja siitä, että tiedon perusteet ovat vailla totuusarvoa, jos näiden katsotaan olevan loogisessa (tai kieliopillisessa) suhteessa. Tästä johtuen onkin tyypillistä erottaa varmuudet eräänlaisena asenteena niistä kielellisistä ilmauksista, joissa tuo asenne ilmenee.


Maailmankuva ja saranalauseet

Wittgensteinin ajatukset vaikuttavat johtavan siihen, että tietolauseet perustuvat kielellisissä käytännöissä sellaisille uskomuksille, joita ei voi itseään sanoa tiedoksi. Perinteisen tietoteoreettisen ”foundationalismin” (tai ”fundamentalismin”) mukaan tiedolle esitettävät perusteet eivät voi jatkua loputtomiin, ja tällainen perustelematon uskomus ei Wittgensteinin mukaan ole tietoa, kuten edellä on esitetty. Kuuluisassa ja kiistellyssä metaforassaan hän toteaa, että jotkin lauseet ”ovat kuin saranat, joiden varassa kysymykset ja epäilyt liikkuvat” (341). Tulkinnoissa onkin alettu puhua saranalauseista (engl. hinge proposition) ja niiden asemasta kielessä. On kuitenkin varsin kiistanalaista, mitä tällaisilla saranalauseilla tarkoitetaan ja mikä niiden suhde esimerkiksi varmuuksiin on. Yhden vastauksen voi tarjota vertaamalla saranalauseita Wittgensteinin maailmankuvan (Weltbild) käsitteeseen. Maailmankuva ja saranalauseet ovat keskeisessä asemassa myös, jos Varmuudesta tulkitaan uudeksi vaiheeksi Wittgensteinin filosofiassa.

Wittgenstein esittää usein, että varmuudet ilmenevät asenteena toiminnassamme. Tästä on kyse esimerkiksi hänen todetessaan, että ”elämäni osoittaa, että tiedän tai olen varma…” (§ 4) tai ”toimin täydellä varmuudella” (§ 174). Jos näitä huomioita verrataan edellä esitettyyn saranametaforaan, tuntuu luonnolliselta ajatella, että saranalauseet ovat yritys ilmaista perustavia varmuuksia kielessä. Esimerkiksi yksinkertaisessa istumisen aktissa tuntuu ilmenevän monia varmuuksia, joita voidaan kuvata esimerkiksi seuraavien saranoiden avulla: ”tuoli on olemassa”, ”olen olemassa”, ”mieleni ulkopuolisia objekteja on olemassa” jne. Varmuus ei kuitenkaan tällaisen esimerkin valossa tunnu palautuvan yksittäisiin tekoihin tai toteamuksiin. Jokapäiväisessä toiminnassa ilmenee pikemmin useita päällekkäisiä varmuuksia, kuten edellisessä istumisesimerkissä. Wittgenstein toteaakin, ettemme opi niinkään yksittäisiä arvostelmia kuin kokonaisen lauseiden järjestelmän (§ 140–142). Tätä lauseiden järjestelmää Wittgenstein nimittää maailmankuvaksi.

Wittgenstein toteaa, että maailmankuvaa kuvaavat (sarana)lauseet voisivat kuulua mytologiaan, ja että niiden rooli tässä mytologiassa vastaa pelisääntöjen roolia, jotka kuitenkin opimme käytännössä, emme joukkona sääntöjä (§ 95). Vaikkei Mooren luettelemia truismeja tiukassa mielessä voidakaan tietää, niiden lausumisella näyttäisi kuitenkin olevan heuristinen merkitys. Yhtäältä ne tekevät selväksi sen, että niitä ei voi tukea tai epäillä, toisaalta ne näyttäisivät osoittavan elämässämme kielen taustalla vaikuttavia varmuuksia. Vaikka varmuudet eivät varsinaisesti ole tosia tai epätosia, niin pukiessamme ne kielellisen saranan muotoon tavallaan käsittelemme niitä tosina, joskin tiukassa mielessä ne ovat vailla mieltä. Tästä seuraa edelleen se, että niiden ollessa loogisessa suhteessa tietoväittämiin niiden totuusarvo ei häviä. Voimme esittää tietoarvostelmia ja perustella niitä saranlauseiden avulla, ja jokaisen on mahdollisuus vakuuttua tai olla vakuuttumatta näistä lauseista, joista alkuperäisen arvostelman totuus ja epätotuus loogisessa mielessä seuraa. Itse vakuuttuminen on kuitenkin muutos varmuusasenteessa, jonka yhteydessä on mieletöntä puhua totuudesta tai epätotuudesta.

Wittgensteinille maailmankuva on jotain hyvin perustavaa. Hän toteaa, että emme vakuuttaudu sen paikkansapitävyydestä ja että ”maailmankuva on peritty tausta, jolla teen eron toden ja epätoden välillä” (§ 94). Ilmaus ”peritty tausta” viittaa tässä siihen, että sen kuvaus lausejoukkona on aina epätäydellinen, vaikka periaatteessa se voidaankin kuvitella lauseiden järjestelmänä. Maailmankuva ei siis ole ainoastaan joukko lauseita. Tämä seuraa siitä, että varmuudet, joista maailmankuva ilmenee, eivät palaudu yksittäisiin (sarana)lauseisiin, vaan pikemminkin niitä voidaan tavoitella saranalausein. Edelleen maailmankuvaa voidaan välittää ainoastaan kielessä saranalauseiden avulla, mutta se, mitä välitetään, siis maailmankuva itse, ei ole puhtaasti kielellinen. Joidenkin asioiden varmuus ja myös maailmankuva tulee minulle ilmeiseksi, ja tätä ilmeisyyttä voidaan yrittää esittää saranalausein. Samasta syystä Wittgensteinin maailmankuvan käsitettä ei pidä myöskään sekoittaa sanan siihen merkitykseen, jolla normaalisti puhutaan esimerkiksi tieteellisestä maailmankuvasta.

Siinä missä tavallisesti ajatellaan yksilön voivan valita oman maailmankuvansa, perityllä taustalla ei ole tällaista valinnan mahdollisuutta. Wittgensteinin maailmankuva viittaa johonkin elämänmuodossa jaettuun. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei maailmankuva voisi muuttua. Wittgensteinin mukaan mytologia voi joutua takaisin liikkuvaan tilaan. Hänen kuuluisassa metaforassaan maailmankuva on ajatusten joenuoma, joka kanavoi kaikkia uskomuksiamme kuin liikkuvaa vettä. Uoma ei ainoastaan kanavoi vettä, vaan myös siinä virtaava vesi muuttaa sen rakennetta. Edelleen Wittgenstein toteaa, että osaksi virran äyräs on kovaa kiveä, joka on altis vain huomaamattomalle muutokselle, osaksi hiekkaa, joka huuhtoutuu veden mukana paikasta toiseen. (§ 96–99.) Metaforan tulkinnasta ei vallitse täyttä yksimielisyyttä, mutta melko tavanomaista on esittää, että virtaava vesi samaistuu lauseisiin, joiden totuutta tai epätotuutta voidaan koetella, ja hiekka ja kalliopohja ovat se, mitä vasten näitä lauseita koetellaan. Hiekan ja kalliopohjan erottaminen on johtanut monet tulkitsijat edelleen ajattelemaan, että varmuuksissa tai saranalauseissa (kumpiin ne sitten samastetaankaan) on keskinäisiä eroja. Jotkin saranalauseet ovat kiinteämpiä, toiset helpommin vaihdettavissa.

Wittgenstein ei käytä käsitteitä ”elämänmuoto”, ”maailmankuva”, ”varmuus”, ”tieto” ja ”saranalause” yksiselitteisesti, eivätkä tulkitsijat ole yksimielisiä niiden sisällöstä. Tässä niitä on käsitelty siten, että saranalauseet ilmaisevat varmuuksia, jotka ilmenevät elämänmuodossa. Maailmankuva on puolestaan kielellinen; se on mytologia, joka ilmaistaan saranalausein. Mooren varmaksi tietämät truismit eivät itse asiassa voi olla tietoa, vaikka niillä näyttäisi olevan empiirisen arvostelman muoto. Pikemminkin hän lausuu saranalauseita, joilla hän yrittää ilmaista varmuusasenteita. Mooren näkemyksien ohessa Wittgenstein tuntuu kuitenkin suhtautuvan nuivasti myös skeptisismiin.


Skeptisismi ja relativismi

Wittgensteinin tarkastelun voidaan nähdä liittyvän kahdentyyppiseen skeptisismiin. Yhtäältä skeptisismiin teoriana ja toisaalta skeptisismiin asenteena (pyrrhonismi). Skeptisismiä teoriana voidaan luonnehtia väitteellä ”en voi tietää asiaa x”. Edelleen tämän kautta skeptisismi voi olla metodi, kuten Descartesilla, tai vahvempi epistemologinen sitoumus. Edellä esitetystä tuntuu seuraavan, että Wittgenstein on eräässä mielessä skeptikko, sillä hänen mukaansa perustavia varmuuksia ei voi tietää varmasti tosiksi. Mutta jos skeptistä epäilyä tarkastellaan näiden epäilyjen oikeutuksena, Wittgenstein tuntuisi sanoutuvan siitä irti. Kartesiolainen epäily ajautuu umpikujaan siinä, että se etsii varmaa tiedon perustaa, vaikka onkin totta, että tietyillä lauseilla on erilainen looginen asema kuin toisilla. Wittgenstein voisi vastata skeptikon epäilyyn ”en voi varmuudella tietää jotakin” sanomalla ”voin uskoa sen” (§ 520).

Tilanne on kuitenkin hieman monimutkaisempi pyrrhonismin kohdalla, jos se ymmärretään asenteena, joka myös sanoutuu irti mahdollisuudesta tietää perustavia varmuuksia. Wittgenstein saattaisi kuitenkin huomauttaa pyrrhonistille, että joka tapauksessa me elämässämme lähdemme siitä, että jotkin asiat ovat meille varmoja, eikä epäilyn mahdollisuudesta seuraa kielipelin mahdottomuus (§ 392). Wittgenstein tuntuu sanovan, että jos jokin asia on minulle perustava varmuus, sen epäileminen ei ole mielekästä.

Perustavien varmuuksien pukeminen saranalauseiden kaapuun johtaa helposti ajattelemaan, että niitä voidaan mielekkäästi epäillä. Esimerkiksi lause ”punainen on väri” voidaan kieltää sanomalla ”ei ole niin, että punainen on väri”. Kieltoa voidaan kuitenkin pitää mielettömänä sen perusteella, että lause ”punainen on väri” ei ilmaise mitään uskomusta, vaan on sääntö sille, kuinka sanaa punainen kielessä käytetään. Tilanne ei ole yhtä selkeä lauseiden ”käteni on olemassa” tai ”maailma on ollut olemassa jo pitkään ennen syntymääni” kohdalla. Ne näyttävät pikemmin empiirisiltä uskomuksilta kuin kielen käyttöä ohjailevilta säännöiltä, minkä vuoksi niiden kielto ei ole intuitiivisesti yhtä mieletön kuin edellisen esimerkin kohdalla, ja joissain konteksteissa niitä voikin mielekkäästi epäillä. Wittgenstein mukaan filosofinen epäily, joka kohdistuu erehtymisen periaatteelliseen mahdollisuuteen, ei näiden lauseiden kohdalla kuitenkaan ole mielekästä. Lause ”oikea käteni on olemassa” on kielellinen ilmaus siitä perustavasta varmuudesta, joka ohjaa kielenkäyttöäni esimerkiksi sanoessani ”olen oikeakätinen” tai ”kirjoitan oikealla kädelläni”. Erehtyminen näistä lauseista on erehtymistä kielenkäytöstä.

Jos pyrrhonisti huomauttaisi mihin tahansa saranalauseeseen, että ”et voi olla varma siitä”, ei Wittgensteinin tarvitse kuin vastata olevansa vakuuttunut siitä. Pyrrhonistin ei kuitenkaan tarvitse olla tästä Wittgensteinin kanssa samaa mieltä. Wittgensteinin kanta muistuttaa relativismia, joka sallii totuuden suhteellisuuden johonkin viitekehykseen nähden. Ei ole olemassa mitään universaaleja totuuksia, vaan tietyt varmuudet lyövät lukkoon sen kontekstin, jossa joitain uskomuksia tarkastellaan. Kuitenkin voidaan perustellusti kysyä, mihin asti tällainen relativismi ulottuu. Jos maailmankuva on yhteisöllisesti jaettu, niin välttämättä täytyy olla useampia henkilöitä, joilla on ainakin joitain yhteisiä varmuuksia. Edelleen jos jonkun maailmankuva eroaa täysin meidän maailmankuvastamme, on perusteltua ajatella, ettemme voisi ymmärtää häntä. Lisäksi Wittgenstein ei vaikuta olevan niinkään kiinnostunut erilaisista teoreettisista filosofisista malleista, kuten skeptisismistä tai relativismista, vaan hän tavallaan kuvailee luonnollisen kielenkäytön logiikkaa ilman empiiristä havaintopohjaa tiettyjen ajatuskokeiden kautta. Tästä luonnollisen kielen logiikasta hän esittää huomion, että ymmärtääksemme henkilöä, meillä täytyy jo olla valmiiksi useita jaettuja varmuuksia. Wittgenstein sanookin, että Mooren luettelemat truismit ovat luonteeltaan sellaisia, että me kaikki tiedämme ne, jos kerran hän tietää ne (§ 100).

Wittgenstein antaa myös esimerkin tilanteesta, jossa omalaatuisissa olosuhteissa kasvanutta henkilöä yritetään saada vaihtamaan maailmankuvaansa. Henkilö on koko ikänsä kasvanut uskossa, että maailma on syntynyt 50 vuotta sitten. Tällaisessa tilanteessa voidaan ajatella, että meillä on olemassa joitain jaettuja varmuuksia, joiden pohjalta henkilön uskomuksia vastaan tai niiden puolesta voidaan esittää argumentteja. Toisaalta jaettujen varmuuksien puuttuessa myös argumentointi on poissuljettu. Tässä tapauksessa kyse on maailmankuvan välittämisestä, joka tapahtuu ”eräänlaisen suostuttelun” avulla. (§ 262.) Wittgenstein ei kuitenkaan anna eksplisiittistä vastausta sille, mitä tämä argumentoinnista eroava ”eräänlainen suostuttelu” on.

Wittgenstein on relativisti siinä suppeassa mielessä, että väittämien totuus on aina suhteessa joihinkin muihin väittämiin. Tämä ei kuitenkaan ratkaise sitä, voiko ihmisyhteisöillä olla aidosti eroava maailmankuva, vai onko maailmankuvien välillä vain aste-eroja niin, että ainakin jotkut varmuudet ovat jaettuja. Esimerkiksi ristiriidan lakia voidaan esittää yhteisössä jaetuksi. Kysymys relativismista ja erityisesti kulttuurirelativismista liittyy edelleen kysymykseen wittgensteinilaisesta uskonnonfilosofiasta sekä mahdollisuuteen vertailla erilaisia maailmankuvia.


Tulkintoja

Teoksesta esitettyjen tulkintojen voidaan nähdä alkavan von Wrightin kirjoittamasta esseestä ”Wittgenstein on Certainty”, joka perustuu hänen esitelmälleen vuodelta 1970. Vaikka kirjoitus on varsin suppea ja kirjoittaja toteaakin vain yrittävänsä lyhyesti esittää Varmuudesta-teoksen pääajatukset, siinä hahmotellaan useita teemoja, joilla on ollut huomattava vaikutus myöhempiin teoksen tulkintoihin. Kirjoituksesta on peräisin esimerkiksi näkemys, jonka mukaan elämänmuoto on maailmankuvan esiteoreettinen vastine.

Toinen varhainen tulkinta löytyy Rush Rheesin luentosarjasta, joka on myös pidetty vuonna 1970, ja jonka D.Z. Phillips on julkaissut vuonna 2003. Rhees esittää, että Varmuudesta liittyy olennaisesti Wittgensteinin muuhun filosofiaan, ja että varsinaisesti teos käsittelee logiikkaa. Logiikalla Rhees tarkoittaa, että teos tutkii sitä, mitä logiikka on tai mitä loogiset toimintaperiaatteet ovat, mikä edelleen palautuu tutkimukseksi siitä, minkä voidaan katsoa kuuluvan osaksi kielipeliä. Esimerkiksi todetessaan epäilyn olevan tietyissä tilanteissa mahdotonta Wittgenstein kuvailee kielipeliä, ja tämä kuvailu kuuluu logiikkaan. (Rhees 2003, 48–51.) Koska Rheesin luennot on julkaistu niin myöhäisessä vaiheessa, von Wrightin luenta on aikanaan vaikuttanut huomattavasti enemmän teoksesta esitettyihin tulkintoihin. Toisaalta Rhees on ainakin D.Z. Phillipsin taustalla – hän on puolestaan osallistunut aktiivisesti keskusteluun Wittgensteinin filosofiasta sekä edelleen wittgensteinilaisesta filosofiasta.

Phillipsin päätökseen julkaista varmuutta käsittelevät Rhees-muistiinpanonsa on osittain varmasti vaikuttanut myös se, että Varmuudesta-teos on 1990-luvun puolivälin jälkeen noussut keskeiseksi tutkimuskohteeksi Wittgenstein-tutkimuksessa. Tämä perustuu erityisesti Danièle Moyal-Sharrockin näkemyksiin Filosofisten tutkimusten jälkeisestä ns. ”kolmannesta Wittgensteinista”, jolla hän tarkoittaa tuolloin syntynyttä uutta vaihetta Wittgensteinin ajattelussa, joskin kysymys tämän jaottelun mahdollisuudesta on varsin kiistanalainen.

Avrum Stroll puolustaa Moyal-Sharrockin kanssa näkemystä kolmesta Wittgensteinista, ja hänen teoksensa Moore and Wittgenstein on Certainty (1994) on vaikuttanut suuresti juuri Moyal-Sharrockin tulkintaan. Stroll esittää Wittgensteinin omaksuvan ns. ei-propositionaalisen foundationalismin, jonka mukaan tiedon perusteiden on kyllä loputtava johonkin, mutta tuo perusta itse ei ole propositionaalista tietoa, jonka voitaisiin sanoa olevan totta tai epätotta. Stroll hyväksyy myös von Wrightin ajatuksen elämänmuodosta maailmankuvan taustalla todetessaan yhteisön konstituoivan maailmankuvan (Stroll 1994, 170), ja viime kädessä perustavat varmuudet palautuvat juuri yhteisön käytäntöihin. Strollin mukaan Wittgensteinin varmuuksista voidaan edelleen erottaa absoluuttinen ja relatiivinen muoto. Jotkin varmuudet ovat varmoja ainoastaan johonkin kontekstiin nähden, toiset kontekstista riippumatta. Esimerkki edellisestä on vaikkapa lause ”tuo on puu”, joka on varmuus metsurin kaataessa puuta mutta jolla voidaan myös vastata kysymykseen ”onko tuo pensas?” Absoluuttisesti varma on esimerkiksi lause ”maailma on olemassa”.

Moyal-Sharrock modifioi Strollin ideaa ei-propositionaalisesta foundationalismista. Hänen mukaansa saranalauseet voidaan kategorisoida neljään ryhmään, jotka ovat kieliopilliset, henkilökohtaiset, paikalliset ja universaalit saranat. Se, että Moyal-Sharrock pitää Filosofisten tutkimuksien jälkeisiä kirjoituksia uutena vaiheena Wittgensteinin ajattelussa, johtuu siitä, että hänen mukaansa vasta Varmuudesta-teoksessa Wittgenstein huomaa myös kolmen viimeksi mainitun ryhmän kuuluvan osaksi kieliopillisten sääntöjen joukkoa. Tätä väitettä voidaan kuitenkin kritisoida esimerkiksi ostensiivisten määritelmien kautta, jollaisia ovat esimerkiksi lauseet ”tässä on käsi” tai ”tuo on puu”. Nämä on mahdollista tulkita kieliopillisiksi säännöiksi jo Moyal-Sharrockin termein ”toisella Wittgensteinilla”. Moyal-Sharrock kannattaa Strollin tavoin ajatusta joidenkin varmuuksien absoluuttisuudesta, jolloin ne ilmenevät loogisena perustana kaikelle mahdolliselle toiminnalle. Käytännöt ovat tässä luennassa Wittgensteinille kieleen nähden ensisijaisia, ja esimerkiksi saranalause ”ulkomaailma on olemassa” ilmenee mistä tahansa yhteisön käytännöstä, jota väite aina loogisesti edeltää. Näin Moyal-Sharrock pitääkin Wittgensteinia ns. loogisena pragmatistina.

Sen lisäksi, että Varmuudesta-teosta luetaan Wittgensteinin ajattelun uutena vaiheena, myös vastakkaisia tulkintoja on esitetty. Yhtenä esimerkkinä tästä on juuri edellä mainitut Rheesin ja Phillipsin luennat. Edelleen teokseen sovelletaan usein myös tulkintoja, jotka noudattavat laajasti niitä päätulkintalinjoja, joita Wittgensteinin muuhun filosofiaan sovelletaan. Moyal-Sharrockin yhdessä William H. Brennerin kanssa toimittamassa teoksessa Readings of Wittgenstein’s On Certainty on kategorisoitu neljä tyypillistä teokseen sovellettavaa luentaa. Kuten toimittajat teoksen johdannossa toteavat, näitä luentoja ei tarvitse nähdä jyrkästi eroavina, vaan niitä voidaan lähestyä toisiaan täydentävinä ja Wittgensteinin monisyisen ajattelun eri aspekteja painottavina. Seuraavassa esittelyssä lukutapoja edustavat tulkitsijat on otettu juuri tämän Readings -teoksen kirjoittajista ja teoksen jaottelua noudattaen.

Ensimmäinen eroteltu luenta on ns. kehysluenta. Tähän lukeutuvat sekä edellä mainitut Stroll ja Moyal-Sharrock että joitakin Wittgensteinin oletettuun foundationalismiin kriittisemmin suhtautuvia tulkitsijoita, kuten Michael Williams ja Joachim Schulte. Ideana ei tässä ole painottaa pelkästään totuuden suhteellisuutta johonkin kehykseen nähden, vaan että on lisäksi olemassa universaali kehys, jota voidaan pitää jaettuna kaikissa maailmankuvissa.

Toinen luenta on ns. transsendentaalinen luenta, jonka mukaan teoksessa määritellään mahdollisen kokemuksen tai kielen välttämättömiä ennakkoehtoja kieliyhteisön käytännöistä käsin. Sen edustajia ovat ainakin H. O. Mounce, William H. Brenner ja Anthony Rudd. Periaatteessa tämä luenta muistuttaa kehysluentaa siinä, että senkin mukaan on olemassa universaali, transsendentaalinen kehys, jota vasten uskomuksia voidaan arvioida. Tässä mielessä näitä kahta luentaa voidaan pitää toisiaan täydentävinä. Tätä luentaa on perustellusti kritisoitu siitä, että monia transsendentaalifilosofialle tyypillisiä piirteitä on Wittgensteinin kohdalla joka tapauksessa hylättävä. Näiden joukossa on mm. transsendentaalinen subjekti, subjekti¬–objekti-dikotomia sekä analyyttinen–synteettinen-erottelu.

Episteeminen luenta keskittyy teoksen antiin nykyiselle tietoteoreettiselle keskustelulle. Jos varmuus on asenne, kuinka sillä voi olla episteemistä painoarvoa? Luentaa voidaan lähestyä edellä kuvatun pyrrhonismin kautta, joka kieltää episteemisesti mielenkiintoisten tietoväitteiden mahdollisuuden. Wittgenstein tavallaan hyväksyy ja hylkää tällaisen skeptisismin väittämällä, että itse asiassa varmuudet eivät ole episteemisesti vaan loogisesti mielenkiintoisia, minkä vuoksi herää kysymys myös siitä, mitä annettavaa teoksella voi olla epistemologialle. Episteeminen luenta lähtee etsimään vastausta tähän kysymykseen, mutta vastaukset teoksen tietoteoreettisesta relevanssista ovat eroavia. Nykyisen tietoteoreettisen keskustelun kautta teokseen ovat kiinnittäneet huomiota ainakin Thomas Morawetz, Duncan Pritchard ja Michael Kober.

Viimeinen esitelty luenta on terapeuttinen, jonka mukaan jo sellaisten asioiden toteaminen, että jotkin asiat ovat meille varmoja, on oikeastaan liikaa sanottu. Wittgenstein käyttää näitä puhtaasti heuristisessa mielessä, ja myös tällaisten arvostelmien esittämisestä tulisi pidättyä. Tämä tulkinta liittää teoksen olennaisesti Wittgensteinin muuhun filosofiaan, jonka tulkinnoista se on osa ns. uuswittgensteinilaista luentaa. Edelleen se vastustaa myös senkaltaisia kvasiteoreettisia määritelmiä, joihin sen mukaan muut luetellut luennat syyllistyvät. Tämän nykyisin varsin suositun luennan on eksplisiittisesti Varmuudesta-teoksen tulkintoihin ulottanut Alice Crary, Edward Minar ja Rupert Read. Luentaa sanotaan terapeuttiseksi, sillä sen perusteella tulisi hylätä ajatus filosofisesta teoriasta. Sen sijaan, että esitetään ratkaisuja filosofisille, esimerkiksi tietoteoreettisille ongelmille, nämä ongelmat osoitetaan illusorisiksi ja kielen rakenteeseen kätketyiksi. Filosofia on kuin terapiaa, joka auttaa meitä hylkäämään nämä ongelmat vaikka ne periaatteellisesti olisivatkin ratkeamattomia.


Varmuudesta Suomessa

Wittgensteinin filosofiaa on tutkittu paljon Suomessa, mutta mielenkiinto ei tässä yhteydessä ole yleensä kohdistunut vain Varmuudesta-teokseen. Yleensä Varmuudesta nousee esille osana muuta Wittgensteinin myöhäisfilosofiasta käytyä keskustelua. Poikkeuksen tässä muodostaa jo edellä käsitelty von Wrightin essee ”Wittgenstein varmuudesta”, joka on merkittävä avaus kaikille teoksesta esitetyille tulkinnoille. Tietysti on myös muistettava von Wrightin osuus teoksen toimittamisessa. Kuten myös edellä on mainittu, Lars Hertzberg on tehnyt teoksesta standardi-ruotsinnoksen.

Hertzberg on von Wrightin ohessa myös keskeisimpiä filosofeja, jonka kirjoitukset ovat jo pitkään liittyneet Varmuudesta-teokseen, ja ohessa myös kysymykseen kolmannesta Wittgensteinista. Muutama tärkeä Hertzbergin kirjoitus on mainittu jatkolukemista -osuudessa. Hertzbergin lisäksi Olli Lagerspetz on myös kirjoittanut paljon Wittgensteinin myöhäisimmästä vaiheesta.

Wittgensteinilaisen uskonnonfilosofian yhteydessä Varmuudesta-teosta ei voi sivuuttaa. Sitä on harrastanut erityisesti systemaattisen teologian professori Reijo Työrinoja, lähtien jo hänen väitöskirjastaan Uskon kielioppi (1984). Tähän keskusteluun on filosofeista sittemmin liittynyt erityisesti Jyväskylän yliopiston professori Sami Pihlström, joka yhdistää Wittgensteinin ajattelua uskonnonfilosofisten pohdintojen lisäksi myös pragmatismin ja transsendentaalifilosofian perinteisiin.

Suomessa koulutuksensa hankkinut, sittemmin erityisesti Britanniassa vaikuttanut Martin Kusch on myös osoittanut kiinnostusta Wittgensteinin Varmuudesta-teokseen. André Maury on julkaissut lukuisia artikkeleja Wittgensteinin myöhäisfilosofiasta, joista eräs käsittelee eksplisiittisesti Varmuudesta-teosta. Osaltaan ”tiedon” ja ”varmuuden” käsitteiden tutkimukseen myöhäisen Wittgensteinin tuotannossa on vaikuttanut Oskari Kuusela. Myös Jaakko Hintikka on julkaissut paljon Wittgensteinin myöhäisfilosofiasta, muttei yleensä viittaa olennaisesti Varmuudesta-teokseen.


Suositeltavaa jatkolukemista

Wittgenstein-viittaukset kuten tämän sanakirjan Wittgensteinia yleisesti käsittelevässä artikkelissa.

Bouwsma, O. K. (1986). Wittgenstein – Conversations 19491951. Toim. J.L. Craft ja Ronald E. Huswitt. Hackett Publishing Company, Indianapolis.
– O. K. Bouwsman tallentamia keskusteluita Wittgensteinin kanssa Varmuudesta-teoksen kirjoittamisen aikoihin.

Hertzberg, Lars (1981). “Science and Certainty”. Teoksessa Ingmar Pörn (toim.) Essays in Philosophical Analysis, Acta Philosophica Fennica vol. 32, Helsinki.
Kirjoittaja lähestyy skeptisismin ongelmaa läheisessä yhteydessä Varmuudesta-teokseen.

Hertzberg, Lars (1994). The Limits of Experience. Acta Philosophica Fennica vol. 56, Helsinki.
– Wittgensteinilaista filosofointia harjoittava teos sisältää myös mielenkiintoisia kommentteja Wittgensteinin myöhäisfilosofiaan ja Varmuudesta-teokseen.

McGinn, Marie (1989). Sense and Certainty: a Dissolution of Scepticism. Blackwell, Oxford.
– Keskeisiä Varmuudesta-teosta käsitteleviä tulkintoja, jossa esitetään kuinka Wittgenstein eräässä mielessä häivyttää skeptisismin ongelman.

Morawetz, Thomas (1978). Wittgenstein and Knowledge: The Importance of On Certainty. The University of Massachusetts Press, Amherst (USA).
– Tämä verrattain varhainen tulkinta näkee Varmuudesta -teoksella itsenäistä arvoa, mutta eksegeettisenä tulkintana tähän kannattaa suhtautua varauksella. Jos on kiinnostunut Wittgenstein-tutkimuksen ja erityisesti Varmuudesta-teoksen tutkimuksen kehityksestä, tällä teoksella on historiografista mielenkiintoa.

Moyal-Sharrock, Danièle (2005). Understanding Wittgenstein’s On Certainty. Palgrave MacMillan, Hampshire (UK).
– Vaikutusvaltainen ja selkeä tulkinta Wittgensteinin Varmuudesta-teoksesta, jonka kirjoittaja keskeinen hahmo ”kolmas Wittgenstein” -keskustelussa. Teoksessa esitetään Varmuudesta niin sanottuna loogisena pragmatismina.

Moyal-Sharrock, Danièle (toim.) (2004). The Third Wittgenstein. Ashgate, Aldershot (UK).
– Mielenkiintoinen artikkelikokoelma, jossa Filosofisten tutkimusten jälkeisiä kirjoituksia käsitellään kolmantena vaiheena Wittgensteinin ajattelussa. Pääpaino Varmuudesta-teoksella.

Moyal-Sharrock, Danièle ja Brenner, William, H. (toim.) (2005). Readings of Wittgenstein’s On Certainty.
– Esittelee neljä erilaista luentaa Varmuudesta-teokseen. Lähtökohtaisista eroavuuksista huolimatta ne kuvaavat hyvin niitä aspekteja, jotka ovat teoksessa läsnä.

Rhees, Rush (2003). Wittgenstein’s On Certainty: There – Like Our Life. Edited by D.Z. Phillips. Blackwell, Oxford.
– Wittgensteinin kuuluisan oppilaan esitys Wittgensteinin ajatuksista perustuu hänen luentoihinsa 1970-luvulla, mutta on julkaistu valitettavan myöhään. Voidaan nähdä osittain vastakkaisena kahden muun Wittgensteinin jäämistön oikeudenhaltijan (Anscombe ja von Wright) näkemyksille. Sisältää myös Phillipsin esityksen Rheesin tulkinnasta.

Stroll, Avrum (1994). Moore and Wittgenstein on Certainty. Oxford University Press, Oxford.
– Mielenkiintoinen teos käsittelee Wittgensteinin ja Mooren ajatuksia varmuudesta, päätyy argumentoimaan Wittgensteinia ns. ei-propositionaalisen foundationalismin kannattajana.

Winch, Peter (1972). Ethics and Action. Routledge and Kegan Paul, Lontoo.
kokoelma Winchin kirjoituksia Wittgensteinista. Ei liity suoraan Varmuudesta-teokseen, mutta toimii taustana Winchin toiselle esseekokoelmalle, jossa Varmuudesta keskeisessä asemassa.

Winch, Peter (1987). Trying to Make Sense. Basil Blackwell, Oxford.
Winchin toinen Wittgensteinia käsittelevä esseekokoelma, jossa erityisesti teksti ”Im Anfang war die Tat” tärkeä kontribuutio keskustelulle Varmuudesta-teoksen ympärillä. Lisäksi tärkeä teos Wittgensteinin uskonnonfilosofiaa käsiteltäessä, joka edelleen liittyy olennaisesti myös Varmuudesta-teokseen.

von Wright, G.H. (1972). ”Wittgenstein varmuudesta”. (Wittgenstein on Certainty). Wittgenstein, Ludwig (1974), Varmuudesta.s. 11-30. Alun perin teoksessa von Wright, G.H. (toim.) (1972) Problems in the Theory of Knowledge, Martinus Nijhoff, Haag. Tarkistettu englanninkielinen versio teoksessa von Wright, G.H. (1982) Wittgenstein, Blackwell, (Oxford).
– Ensimmäinen tulkinta Wittgensteinin Varmuudesta-teokseen. Lyhyt, mutta erittäin valaiseva ja vaikuttaa edelleen tärkeänä taustana teoksesta käytävässä tulkintakeskustelussa. Selkeytensä vuoksi sopii erinomaisesti johdannoksi teokseen.