Artefakti

Helena Siipi (julkaistu 26.11.2008, muokattu 9.9.2014)

Polkupyörät, televisiot ja saviruukut ovat artefakteja. Valaat, jäävuoret ja jäkälät eivät ainakaan yleensä ole artefakteja. Artefaktit ovat siis tekotuotteita eli ihmisen työllään tuottamia entiteettejä. Kysymys siitä, onko jokin artefakti, ei kuitenkaan aina ole helppo. Ensinnäkin ehdot sille, että jokin on ihmisen tuottamaa, eivät ole itsestään selvät. Onko esimerkiksi geeniteknologian menetelmin eristetty DNA-sekvenssi ihmisen tuottama (Pietarinen ja Launis 1999, 149–150: Lee 2003a, 158)? Lisäksi se, että jokin on ihmisen tuottamaa, ei ole riittävää artefaktiudelle. Esimerkiksi lapset, ystävyyssuhteet ja lenkkeilemällä aikaansaatu hiki ja hyvä kunto eivät (ainakaan yleensä) ole artefakteja, vaikka ovatkin tuottamiamme.


Kysymys artefaktiudesta ei ole uusi. Pyrkiihän jo Aristoteles Fysiikassaan (toinen kirja, ensimmäinen luku) vastaamaan siihen, eikä Tuomas Akvinolainenkaan (1999, 142) jätä kysymystä huomiotta. Toisaalta kysymys on varsin ajankohtainen. Nykyfilosofiassa kysymystä artefaktiuden ehdoista on käsitelty paitsi itsenäisenä kysymyksenä myös ainakin taiteenfilosofiassa ja biotekniikan filosofiassa. Aiheesta käytävään keskusteluun on suomalaisista osallistunut erityisesti Risto Hilpinen 1990-luvun alkupuoliskolla. Taiteenfilosofiassa kysymys artefaktiudesta liittyy niin sanottuun institutionaaliseen taiteen määritelmään, jonka mukaan vain artefaktit voivat olla taideteoksia. Monet nykytaiteen muodot, esimerkiksi luonnosta löydettyjen objektien vieminen galleriaan ja esittäminen taideteoksina, eivät kuitenkaan täytä tätä vaatimusta yhtä selvästi kuin vaikkapa maalaukset tai veistokset. (Dipert 1986, 401.) Taiteenfilosofiaan liittyy myös kysymys ei-materiaalisten artefaktien mahdollisuudesta. Ovatko esimerkiksi musiikkiesitykset, näytelmät (Dipert 1993) tai jopa uskomusjärjestelmät (Hilpinen 1995) artefakteja? Biotekniikan filosofiassa taas keskustellaan siitä, ovatko jotkin eliöt (esimerkiksi muuntogeeniset hiiret), niiden osat (esimerkiksi eristetyt DNA-sekvenssit) tai niistä koostuvat kokonaisuudet (esimerkiksi ennallistetut ekosysteemit) artefakteja. Käytännössä nämä kysymykset liittyvät usein arvoteoreettisiin pohdintoihin tai kysymyksiin patentoitavuudesta. Onhan artefaktiuden ajateltu olevan edellytys patentoitavuudelle (Pietarinen ja Launis 1999, 146; Sagoff 2002, 12; Lee 2003a, 160–161; Lee 2003b, 3) ja toisaalta artefakteilta on nähty puuttuvan luonnollisuuteen ja alkuperäisyyteen liittyvää arvoa (Katz 1997a, 101; Elliot 1994, 135–136; Elliot 1982, 86).

  1. Artefaktius ja luonnollisuus
  2. Artefaktit ja ominaisuuksien aikaansaaminen
  3. Tuottamisesta
  4. Artefaktit ja niiden tehtävät
  5. Lopuksi
  6. Suositeltavaa jatkolukemista
  7. Kirjallisuus



Artefaktius ja luonnollisuus

Keskustelu artefaktiudesta liittyy laajempaan keskusteluun luonnollisuudesta. Artefakti–luonnollinen -vastakkainasettelu voikin tuntua houkuttelevalta, mutta koska luonnollisen käsiteellä (ks. luonnollinen luokka) on monta merkitystä, se ei sinällään helpota artefaktiuden ehtojen löytämistä. Artefaktiuden asettaminen jonkin tarkasti määritellyn luonnollisuuden tyypin vastapariksi sen sijaan voi olla hedelmällistä.

Eric Katz (1997a; 1997b; 1997c) ja Robert Elliot (1982) ovat kirjoituksissaan nähneet artefaktit vastakohtana ihmisestä riippumattomille entiteeteille – käytännössä koskemattomille erämaille ja niiden eliöille. Ihmisen vahva vaikutus tekee luonnonalueesta artefaktin, muokkaamaton ympäristö sen sijaan on luonnollista. Ihmisestä riippumattomien entiteettien asettaminen artefaktien vastapariksi saattaa kuitenkin tehdä artefaktien luokasta ongelmallisen laajan. Jos kaikki muu kuin ihmisestä riippumattomat entiteetit ovat artefakteja, artefakteja ovat myös esimerkiksi artefaktien tuottamisessa syntyneet sivutuotteet – kuten puusepän työssä syntynyt sahanpuru tai tehtaan saasteet. Voimmeko hyväksyä niiden kuuluvan artefaktien luokkaan? Kysymys koskee myös sellaisia entiteettejä, jotka eivät ole tulleet olemassa oleviksi toimintamme seurauksena, mutta joita olemme kuitenkin vahvasti muokanneet. Onko esimerkiksi pahasti saastunut sademetsä artefakti? Entä kasvihuonekaasupäästöjemme seurauksena muuttunut meren ekosysteemi?

Jos haluamme sulkea sivutuotteet, saastuneet sademetsät ja muut vastaavat entiteetit pois artefaktien luokasta, on meillä ainakin kolme vaihtoehtoa. Ensinnäkin voimme luopua Katzin ja Elliotin esittämästä artefakti–ihmisestä riippumaton -vastakkainasettelusta ja määritellä artefaktiuden vastapariksi asetetun luonnollisuuden jollain muulla tavalla. Tällöin tosin vaarana on luonnollisen luokan paisuminen epäintuitiivisen laajaksi, kun saastuneet sademetsät ja sivutuotteet eivät oikein tunnu kuuluvan siihenkään. Toinen vaihtoehto on ajatella, ettei artefaktiudessa ja luonnollisuudessa ole kyse joko-tai -ominaisuudesta. Pikemminkin entiteetit voivat olla enemmän tai vähemmän luonnollisia tai lähempänä tai kauempana artefaktiuden ideaalista. Tämän näkemyksen mukaan esimerkiksi saastunut sademetsä tai artefaktien tuotannon sivutuotteet eivät ole yhtä keinotekoisia kuin perinteiset artefaktit (polkupyörät, pölynimurit jne.). Toisaalta ne eivät myöskään ole yhtä luonnollisia kuin vaikkapa tunturipurot. Kyse on entiteeteistä, jotka sijoittuvat jonnekin näiden kahden ideaalin välimaastoon. Esimerkiksi Paul Angermeir ymmärtää artefaktiuden tähän tapaan: "Luonnollisuus, se kuinka luonnollinen jokin on, on jatkumo täysin luonnollisen ja keinotekoisen (engl. artificial) päätepisteiden välillä. Päätepisteet ovat vain abstraktioita. Täysin luonnollisia alueita ei enää ole olemassa, mutta jotkin alueet ovat selvästi luonnollisempia kuin toiset (esim. preeria verrattuna karjalaitumeen verrattuna ostoskeskukseen)." (Angermeier 2000, 375.)

Kolmas vaihtoehto on luopua artefaktius–luonnollisuus -vastakkainasettelusta. Esimerkiksi Steven Vogel (2003, 158) ja Randal R. Dipert (1993, 16–17) kannattavat viimeksi mainittua ratkaisua. He näkevät artefaktiuden pikemminkin ei-artefaktiuden kuin luonnollisuuden vastakohtana. Heidän mukaansa artefaktien ja luonnollisten entiteettien lisäksi on olemassa kolmas luokka, johon kuuluvat entiteetit eivät ole artefakteja eivätkä luonnollisia. Sivutuotteet, saastuneet sademetsät ja vastaavat entiteetit kuuluvat tähän luokkaan, joka yhdessä luonnollisten entiteettien kanssa muodostaa ison ei-artefaktien luokan.

Kolmannen ratkaisun kannattajien on vastattava kysymykseen siitä, mikä erottaa artefaktit sivutuotteista, saastuneista sademetsistä ja muista kolmannen luokan entiteeteistä. Risto Hilpinen (1992, 60–61) ja Randal Dipert (1993, 34–35) toteavat eron olevan ainakin siinä, että artefaktit ovat niitä tuottavan toimintamme päämääriä ja tavoitteita. Artefakteja tuottaessamme usein tiedämme ja odotamme tuottavamme myös niiden sivutuotteita. Sivutuotteet eivät kuitenkaan ole toimintamme tavoite tai päämäärä. Toisin sanoen sivutuotteet eivät ole ensisijainen perusteemme tai syymme sille toiminnalle, jolla ne tuotetaan. Vastaavasti sademetsää ei (ainakaan yleensä) ole saastutettu intentionaalisesti vaan saastuminen on toimintojemme tahaton – joskin usein jo etukäteen tiedetty – seuraus.


Artefaktit ja ominaisuuksien aikaansaaminen

Vaikka intentionaalisuus auttaakin erottamaan artefaktit niiden sivutuotteista, artefaktiuden ehtoja täytyy vielä täydentää. Kaikki ihmisten intentionaalisesti tuottamatkaan entiteetit eivät ole artefakteja. Esimerkiksi jo edellä mainitut lapset, ystävyyssuhteet, hyvä kunto ja hiki voidaan tuottaa täysin intentionaalisesti ilman, että ne silti olisivat artefakteja. Usein ajatellaankin artefaktiudelle olevan välttämätöntä, että entiteetti ei ole vain ihmisten tuottama, vaan myös ainakin jotkin sen ominaisuudet ovat heidän intentionaalisesti aikaansaamiaan. (Dipert 1993, 29; Elliot 1997, 123). Tämä onkin selvää tyypillisten artefaktien kohdalla. Maalausten, autojen ja lamppujen jotkin ominaisuudet ovat aikaansaamiamme. Emme ole vain tuottaneet maalauksia, autoja ja lamppuja, vaan myös intentionaalisesti vaikuttaneet siihen, millaisia ominaisuuksia niillä on.

Yhtälailla kuin intentionaalinen tuottaminen ei myöskään ominaisuuksien intentionaalinen aikaansaaminen ole yksinään riittävää artefaktiudelle. Voimme aikaansaada entiteeteille ominaisuuksia tekemättä niistä artefakteja. Esimerkiksi linnun rengastaminen ei tee linnusta artefaktia, vaikka saammekin siten aikaan linnulle ominaisuuden ”rengastettu”, eivätkä tammeen veistetyt nimikirjaimet ole riittäviä tammen artefaktiudelle, vaikka veistämällä ne saamme aikaan tammelle uuden ominaisuuden. Näin ollen saastunut sademetsä ei ole artefakti myöskään siksi, että se ei ole tuottamamme. Sademetsä on luonnon evoluution synnyttämä entiteetti, jonka ominaisuuksia olemme (yleensä ei-intentionaalisesti) muokanneet. Tiivistäen voidaankin todeta, että artefaktius edellyttää sekä ominaisuuksien että olemassaolon aikaansaamista.


Tuottamisesta

Tuotamme uuden entiteetin, kun luomme jotain, joka eroaa tyypiltään raaka-aineistaan. Esimerkiksi savenvalaja saa aikaiseksi saviruukun, sillä hänen työnsä tuloksena savenkappaleesta on syntynyt uuden tyyppinen entiteetti, saviruukku. Artefaktien raaka-aineena voivat toimia monenlaiset entiteetit, eivät vain perinteiset raaka-aineet. Esimerkiksi siemenet, taimet, multa ja kivet voivat olla puutarhan raaka-aineita ja tyhjät peltitynnyrit laiturin raaka-aineita. Oleellista on, että tuottaessamme uuden entiteetin vaikutamme raaka-aineeseen niin, että siitä voidaan käyttää uutta yksinkertaista sortaalikuvausta (Hilpinen 1993, 158) eli tyyppiä tai lajia kuvaavaa substantiivia. Esimerkiksi ”pöytä” tai ”joki” ovat sortaalikuvauksia, sillä käytämme niitä entiteettien tunnistamiseen ja nimeämiseen. (Lowe 1989, 10, 13, 30; Mackie 1994, 313; Kuhn 1999, 865.) Kun esimerkiksi kaadamme metsästä puut ja muutamme sen vehnänviljelyalueeksi, alueeseen sopivissa sortaalikuvauksissa tapahtuu muutos. Aluetta ei enää ole sopivaa kutsua metsäksi, vaan siitä tulisi käyttää uutta sortaalikuvausta ”pelto”.

Koska artefaktit ovat tuottamiamme entiteettejä, myös niiden historiaan sisältyy kuvatun kaltainen muutos sortaalikuvauksissa. Mutta milloin uuden sortaalikuvauksen käyttäminen on sopivaa? Hilpisen (1992, 65) mukaan "tämä riippuu käsitteistä (tyyppikuvauksista), joita käytämme objektien kuvaamiseen, siis siitä, miten päätämme jakaa maailman objekteihin. Jos toimijan objektiin kohdistuvan työn seurauksena on F-tyyppisen objektin olemassaolo, jossa F on tyyppikuvaus, toimija saanut aikaan uuden objektin."

Jos hyväksymme Hilpisen näkemyksen, hyväksymme samalla, että artefaktius on osittain kulttuurinen ja kielellinen kysymys. Se, onko jokin entiteetti artefakti, on ainakin osittain kielemme ja kulttuurimme määräämää, sillä kielet ja kulttuurit eroavat toisistaan sen suhteen, miten entiteettejä jaetaan erilaisiin luokkiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että artefaktius olisi mielivaltaista. Uuden sortaalikuvauksen käyttöönottoon tarvitaan peruste ja artefaktien kohdalla se on juuri tietynlainen ihmisen toiminta entiteetin historiassa.


Artefaktit ja niiden tehtävät

Keekok Lee (1999), Randal Dipert (1986, 402) ja Eric Katz (1997b, 114–115) toteavat artefaktien tehtävien olevan tekijä, joka erottaa ne muista entiteeteistä. Sekä artefakteilla että luonnon entiteetillä voi olla tehtäviä. Esimerkiksi saksien tehtävä on leikkaaminen ja taulun esteettisten tai ainakin visuaalisten elämysten aikaan saaminen. Vastaavasti sydämen tehtävä on kierrättää verta kehossa ja eliölajeilla voi olla tehtävänsä ekosysteemissä. Artefaktien ja ei-artefaktien tehtävien välillä on kuitenkin merkittävä ero. Vaikka sydämillä ja eliölajeilla voi olla tehtäviä, niillä ei ole suunniteltuja tehtäviä. Artefaktit sen sijaan on suunniteltu ja aikaansaatu tarkoituksena joidenkin inhimillisten päämäärien täyttäminen. Sakset on tehty leikkaamista varten ja polkupyörä paikasta toiseen liikkumiseksi. Nämä päämäärämme ovat artefaktien olemassaolon syy. Toki myös ei-artefakteja voidaan käyttää päämääriemme saavuttamiseen. Voimme esimerkiksi käyttää tähtiä navigoinnin apuna. Navigointiin liittyvät päämäärämme eivät kuitenkaan tietenkään ole tähtien olemassa olon syy. Kuten Eric Katz (1997c, 122) toteaa: Artefaktit ovat välineitä ihmisten päämäärien saavuttamiseksi. [...] Artefakti ei olisi lainkaan olemassa, ellei sille olisi jotain käyttötarkoitusta; artefaktit on luotu tiettyjen ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi.” Keekok Lee (1999, 2) on samaa mieltä: ”Artefaktit ovat tulleet olemassa oleviksi ja jatkavat olemassaoloaan vain ihmisten päämäärien ja suunnitelmien vuoksi.”

Artefaktiuden ja suunniteltujen tehtävien tiivis yhteys tulee usein esiin sortaalikuvauksista, joita käytämme artefakteista. Monet sortaalikuvaukset, kuten vaikka ”kynä” tai ”tuoli” kertovat meille välittömästi esineen käyttötarkoituksen. Artefaktin historiaan kuuluva sortaalikuvauksen muutos onkin yleensä tiiviissä yhteydessä artefaktin suunniteltuun tehtävään. (Hilpinen 1992, 142; Hilpinen 1993, 161.) Toki artefakteille on silti mahdollista antaa myös kuvauksia, jotka eivät kerro niiden suunnitelluista tehtävistä. Kuten Tuomas Akvinolainen (1999, 142) toteaa Aristoteleen fysiikan tulkinnassaan, veitsi (artefakti) voidaan myös ymmärtää ja kuvata metallin palaksi.


Lopuksi

Kyky tuottaa artefakteja on ihmisille tyypillinen ominaisuus ja elämmekin artefaktien ympäröiminä. Ei kuitenkaan ole selvää, että vain me kykenisimme niiden tuottamiseen. Lintujen, ampiaisten ja vaikkapa majavien monimutkaiset pesärakennelmat voivat hyvinkin olla artefakteja, ainakin lintujen, ampiaisten ja majavien näkökulmasta katsottuna. Kuitenkin lienee selvää, ettei mikään muu eliölaji kykene niin moninaiseen artefaktien tuottamiseen kuin ihminen. Artefaktit ovatkin meille välttämättömiä elämämme ja hyvinvointimme kannalta. Jotkin artefaktit koemme hyvin arvokkaiksi, toiset vähäpätöisiksi. Toisaalta meissä asuu ”kaipuu luontoon” ja monet uskovat, että artefakteilta puuttuu jotain arvoa, jota meistä riippumattomilla luonnon entiteeteillä on. Kysymys artefaktiuden ehdoista onkin kiinnostava paitsi itsessään myös pohjana monille arvoteoreettisille, eettisille ja jopa käytännöllisille pohdinnoille.


Suositeltavaa jatkolukemista

Dipert, R. (1993). Artifacts, Art Works, and Agency. Temple University Press, Philadelphia.

Hilpinen, R. (1992). On Artifacts and Works of Art. Theoria 58. 58–82.

Hilpinen, R. (1993). Authors and Artifacts. Proceedings of Aristotelian Society 93. 155–78.

Hilpinen, R. (1995). Belief Systems as Artifacts. The Monist 78. 13655.

Lee, K. (1999). The Natural and the Artefactual: The Implications of Deep Science and Deep Technology for Environmental Philosophy. Lexington Books, Lanham.

Vogel, S. (2003). The Nature of Artifacts. Environmental Ethics 25. 149–168.

Kirjallisuus

Angermeier, P. L. (2000). Natural Imperative for Biological Conservation. Conservation Biology 14. 373–381.

Aquinas, T. (1999). Commentary on Aristotle’s Physics. Routledge & Kegan Paul, London.

Aristotle. Physics. In Barnes, J. (toim.) The Complete Works of Aristotle: The Revised Oxford Translation. Volume One. Princeton University Press, Princeton 1984.

Dipert, R. R. (1986). Art, Artifacts, and Regarded Intentions, American Philosophical Quarterly 23. 401–408.

Elliot, R. (1982). Faking Nature. Inquiry 25. 8193.

Elliot, R. (1994). Extinction, Restoration, Naturalness. Environmental Ethics 16. 135–144.

Elliot, R. (1997). Faking Nature: The Ethics of Environmental Restoration. Routledge, London.

Katz, E. (1997a). The Big Lie: Human restoration of Nature. Teoksessa Katz, E. (toim.) Nature as Subject: Human Obligation and Natural Community. Rowman & Littlefield, Lanham.

Katz, E. (1997b). The Call of the Wild: The Struggle Against Domination and Technological Fix of Nature. Teoksessa Katz, E. (toim.) Nature as Subject: Human Obligations and Natural Community. Rowman & Littlefield, Lanham.

Katz, E. (1997c). Artifacts and Functions: A Note on the Value of Nature. Teoksessa Katz, E. (toim.) Nature as Subject: Human Obligation and Natural Community. Rowman & Littlefield, Lanham.

Kuhn, S. T. (1999). Sortal Predicate. Teoksessa Audi, R. (toim.) The Cambridge Dictionary of Philosophy. Cambridge University Press, Cambridge.

Lee, K. (2003a). Philosophy and Revolutions in Genetics: Deep Science and Deep Technology. Palgrave MacMillan, Houndmills.

Lee, K. (2003b). Patenting and Transgenic Organisms: A Philosophical Exploration. Techné: Journal of the Society for Philosophy and Technology 6. http://scholar.lib.vt.edu/ejournals/SPT/v6n3/lee.html

Lowe, E. J. (1989). Kinds of Being: A Study of Individuation, Identity and the Logic of Sortal Terms. Basil Blackwell, Oxford.

Mackie, P. (1994). Sortal Concepts and Essential Properties. Philosophical Quarterly 44. 311–333.

Pietarinen, J. & Launis, V. (1999). Patenting Non-human and Human Life. Teoksessa Launis, V., Pietarinen, J. & Räikkä, J. Genes and Morality: New Essays. Rodopi, Amsterdam.

Sagoff, M. (2002). Intellectual Property and Products of Nature. American Journal of Bioethics 2. 12–13.