Riskianalyysi ja ennaltavarautumisen periaate

Marko Ahteensuu (julkaistu 12.11.2008, muokattu 15.8.2014)

Riskianalyysi tarkoittaa systemaattista vahingonuhkien tunnistamista, niiden hallitsemista sekä niistä tiedottamista. Ennaltavarautumisen periaate oikeuttaa ennakoivat toimenpiteet, ja sen mukaan epävarmuus tulisi päättää ympäristön hyväksi – in dubio pro natura.

Tämä kirjoitus käsittelee riskeihin liittyviä kysymyksiä filosofisesta näkökulmasta. Viitekehys on ympäristö- ja terveysriskejä koskeva lainsäädäntö sekä päätöksenteko. Konkreettisena esimerkkinä kiistellystä vahingonuhasta toimii geenimuunteluun liittyvä mahdollinen geenivirtaus eli lajien sisällä tai niiden välillä tapahtuva (muunto) geenien tai niiden osien siirtyminen.
  1. Vahingonuhat ja tieteellinen riskianalyysi
  2. Ennaltavarautumisen periaate
  3. Ennaltavarautumisen periaatteen perusidea
  4. Ennaltavarautumisen periaatteen tulkinnat
  5. Lopuksi
  6. Suositeltavaa jatkolukemista
  7. Kirjallisuus
  8. Internet-lähteet



Vahingonuhat ja tieteellinen riskianalyysi

Nykyinen informaatiotulva ei ole muuttanut tosiseikkaa, että varmoista asioista on niukkuutta. Paradoksaalisesti tiedon lisääntyminen on tehnyt meistä tietoisempia tietämättömyydestämme. Tietämyksemme ja tiedonhankintavälineidemme (tai tieteen menetelmien) rajallisuus on lisääntyvissä määrin myönnetty esimerkiksi tiettyjen ympäristökysymysten kohdalla, kuten luonnon monimutkaisten vuorovaikutussuhteiden mallintamisessa.

Ihmisen toiminta on toisinaan johtanut arvaamattomiin, epätoivottaviin seurauksiin − ympäristövahinkoihin ja terveyshaittoihin. Useimmiten toiminnan vaarallisuudesta on ollut viitteitä jo ennalta. Seuraussuhdetta ei kuitenkaan ole aina onnistuttu todistamaan tieteellisten kriteerien mukaisesti, ja tämän perusteella kiistanalaisia vahingonuhkia ei ole otettu vakavasti. Esimerkiksi Euroopan ympäristökeskuksen raportissa Late Lessons from Early Warnings: The Precautionary Principle 18962000 (EEA 2001) arvioidaan varautumattomuutta ja sen hyvin vahingollisia seurauksia neljäntoista tapaustutkimuksen valossa.

Toiminnan seurauksia koskeva varmuuden puute voi olla monenlaista, ja on tavallista erottaa erilaisia päätöksentekotilanteita. Varmuuden tilassa tiedämme, mitä eri toimintavaihtoehdoista seuraa. Riskin vallitessa toiminnan seurauksista ei ole varmuutta, mutta voimme yksilöidä mahdolliset seuraukset ja liittää niihin perusteltuja todennäköisyysarvioita. Kun ei pystytä määrittämään mahdollisten seurausten toteutumisen todennäköisyyttä, on tapana puhua tieteellisestä epävarmuudesta. Tieteellinen tietämättömyys puolestaan viittaa siihen, ettemme tunne kaikkia toimintavaihtoehtoja emmekä niiden mahdollisia seurauksia.

Jotkin toiminnan seuraukset katsotaan vahingollisiksi. Voidaan ajatella, että vahingonuhat eli riskit syntyvät, kun yksilö ”liittää” tietyn tapahtuman tai asiaintilan esiintymiseen negatiivisen arvo-ominaisuuden. Vahingonuhat ovat siis perustavanlaatuisesti arvosidonnaisia. Esimerkiksi tahattomalla horisontaalisella geenivirtauksella (ts. geenien tai niiden osien siirtymisellä lajien välillä) voi olla tiettyjä seurauksia, kuten uusien kasvimyrkkyjä kestävien rikkakasvien syntyminen. Näiden seurausten ilmenemiseen liittyvä tietämyksemme voi vaihdella varmuudesta osittaiseen tietämättömyyteen. Tosiasiassa edellä mainittuun ja moniin muihin geenivirtauksen oletettuihin seurauksiin liittyy epävarmuutta, ja niiden mahdollisuudesta, todennäköisyydestä sekä merkittävyydestä (tai vakavuudesta) on viime aikoina kiistelty riskitutkijoiden keskuudessa. Ei esimerkiksi ole selvää, voidaanko laboratorio-oloissa saatuja tuloksia yleistää koskemaan luonnon ekosysteemeissä tapahtuvia prosesseja. Yhtä kaikki geenivirtauksesta tulee uhka vasta, jos katsomme nämä mahdolliset seuraukset epätoivottaviksi.

Vahingonuhkia arvioivat niin maallikot kuin asiantuntijat. Järjestelmällisesti niitä arvioidaan tieteellisen riskianalyysin avulla, jota käytetään vahingonuhkien tunnistamiseen, niiden hallitsemiseen sekä niistä tiedottamiseen. Riskianalyysi sisältääkin kolme osaa: riskinarvioinnin, riskinhallinnan ja riskiviestinnän.

Riskinarvioinnissa tuotetaan mahdollisimman luotettavaa tietoa vahingonuhista päätöksenteon perustaksi. Se koostuu erilaisista toisiaan seuraavista vaiheista. Ympäristö- ja terveysriskien arviointi sisältää vaaran tunnistamisen, sen kuvaamisen, altistuksen arvioinnin ja riskin kuvaamisen. Vaaran tunnistamisessa selvitetään, mikä on vahingollista, eli siinä yksilöidään ne biologiset, kemialliset tai fysikaaliset tekijät tai prosessit, joista saattaa seurata terveyshaittoja tai ympäristövahinkoja. Vaaran kuvaamisella puolestaan tarkoitetaan terveydellisten ja ympäristöllisten haittavaikutusten laadullista ja/tai määrällistä arviointia. Siinä arvioidaan haittavaikutusten laajuutta ja vakavuutta. Tällöin selvitetään myös vaaratekijän määrän ja haittavaikutusten välinen riippuvuussuhde. Riskinarvioinnin kolmannessa vaiheessa arvioidaan vaaratekijälle altistumisen määrä ja laatu. Niin sanottu riskin kuvaaminen suoritetaan edellisten osavaiheiden perusteella, ja se kertoo haittavaikutusten esiintymisen todennäköisyyden ja niiden vakavuuden. Siinä huomioidaan myös arviointiin liittyneet epävarmuustekijät.

Riskinarvioinnin yhteydessä on tärkeää erottaa toiminnan seurausten selvittäminen ja näiden seurausten (negatiivisen) arvon määrittäminen. Ensin mainittu liittyy siihen, miten asiat ovat ja miten ne tulevat olemaan. Mitkä ovat tietyn toiminnan tosiasialliset seuraukset? Jälkimmäinen koskee näiden seurausten arvottamista. Kuinka vakavia seuraukset ovat? On mahdollista, että riskien arvioitsijat ovat samaa mieltä siitä, mitkä ovat tietyn toiminnan seuraukset, mutta eri mieltä siitä, ovatko nämä seuraukset riskejä vai eivät. Erimielisyys voi koskea tosiasioita, arvoja tai molempia niistä.

Riskinhallinta on päätöksentekoa ja toimintaa, joiden avulla riskinarvioinnissa yksilöityjä vahingonuhkia pyritään hallitsemaan. Siinä huomioidaan myös yhteiskunnalliset tekijät, kuten taloudelliset näkökohdat sekä kansalaisten asenteet ja käsitykset. Riskinhallintaan kuuluu kysymys hyväksyttävästä riskistä. Niin kutsuttu riskien evaluaatio vastaa kysymykseen, onko tietty vahingonuhka hyväksyttävä. Tällöin riskit jaetaan erilaisten menetelmien, kuten kustannus-hyöty-analyysin (CBA), avulla hyväksyttäviin ja ei-hyväksyttäviin. Edelliseen viitaten voidaan erottaa vahingonuhan vakavuuden arviointi ja sen hyväksyttävyyteen liittyvä arvovalinta. Vakavakin riski voi olla hyväksyttävä. Näin on esimerkiksi silloin, kun kaikki mahdolliset toimintavaihtoehdot (mukaan lukien toimimattomuus) altistavat vakavalle vahingonuhalle.

Riskiviestintä tarkoittaa yksilöiden, ryhmien ja instituutioiden välistä vastavuoroista tiedon ja mielipiteiden vaihtamista. Viestinnän tulisi olla kaksisuuntaista, jolloin sekä maallikot (kuluttajat ja muut asiasta kiinnostuneet) että asiantuntijat (riskinarvioinnista ja -hallinnasta vastaavat tahot) keskustelevat yhdessä todetuista riskeistä. Toisinaan tämä on varmistettu laein tai ohjeistuksin. Esimerkiksi Euroopan unionin niin kutsutun avoimen käytön direktiivin (2001/18/EY) mukaan kansalaisia on kuultava, kun muuntogeenisiä organismeja levitetään ympäristöön.


Ennaltavarautumisen periaate

Ennaltavarautumisen periaate on tärkeä osa ympäristö- ja terveysriskien hallintaa. Sen mukaan tiettyihin riskinarvioinnissa yksilöityihin vahingonuhkiin (kuten horisontaalisen geenivirtauksen seurauksiin) liittyvää epävarmuutta ei tule käyttää perusteena viivyttää ennakoivien toimenpiteiden käyttöönottoa. Tietystä toiminnasta – esim. tekniikan tai tuotteen käyttöönotosta – on pidättäydyttävä, mikäli on uskottavaa, että toiminta johtaa vakaviin ympäristövahinkoihin tai terveyshaittoihin. Ennakoivia toimenpiteitä pitää tehdä, vaikka tieteellinen tietämys toiminnan ja vahingon välisestä seuraussuhteesta olisi merkittävällä tavalla epävarmaa tai kiistanalaista.

Viime aikoina ennaltavarautumisen periaate on ollut ympäristöriskien hallintaa koskevan päätöksenteon ja keskustelun ytimessä. Sen käytön puolesta ovat vedonneet niin monet maallikot, ympäristöjärjestöt, päätöksentekijät kuin eri alojen tutkijat. Periaate on tunnetuin meriensuojelun, ilmastonmuutoksen, ympäristönsuojelun ja nykyaikaisen bioteknologian yhteydestä. Se sisältyy useiden maiden ympäristölainsäädäntöön (esim. Suomen geenitekniikkalakiin 2004/847), ja sen noudattamiseen on sitouduttu viimeaikaisissa ympäristönsuojelua koskevissa kansainvälisissä valtiosopimuksissa (Cartagena Protocol on Biosafety 2000) ja julistuksissa (Rio Declaration 1992; Wingspread Statement 1998).

Ennaltavarautumisen periaatteen alkuperästä ja sen ensimmäisestä maininnasta oikeuslähteissä on kiistelty. Varovaisuutta ja ennakointia on harjoitettu iät ja ajat. On kuitenkin tavallista ajatella, että oikeusperiaatteena ennaltavarautumisen periaatteen alkuperä on saksankielisessä Vorsorgeprinzipissä, joka on ollut yksi Saksan ympäristöpolitiikan lähtökohdista 1970-luvulta lähtien. Usein katsotaan, että toinen Pohjanmeren suojelujulistus (1987) sisältää ensimmäisen suoran viittauksen periaatteeseen.

Konkreettisen päätöksenteon tasolla Euroopan unioni käytti ennaltavarautumisen periaatetta viisi vuotta (6/1999-8/2004) kestäneen GM-moratorion eli muuntogeenisten elintarvikkeiden ja -viljelylajikkeiden tuontikiellon yhtenä perusteena. Periaatteeseen (tai ennaltavarautuvaan lähestymistapaan) on myös vedottu unionin yksittäisissä jäsenmaissa, kun on haluttu estää jonkin muuntogeenisen tuotteen pääsy kansallisille markkinoille vastoin komission päätöstä. Esimerkki tällaisesta on Itävallan, Saksan ja Luxemburgin ylläpitämä kielto tietyn geenimaissin (Bt 176) maahantuonnille vielä sen jälkeen, kun se hyväksyttiin unionin markkinoille. Toisinaan periaatetta on myös käytetty oikeuttamaan väitteitä tekniikoiden ja tuotteiden turvallisuudesta: ”tieteellinen riskianalyysi on suoritettu ennaltavarautumisen periaate huomioonottaen, joten tuotteen käyttö on turvallista tai ainakin perusteltua”.

Koska erilaisia riskien hallintaa koskevia toimintatapoja on pyritty oikeuttamaan tai niitä on perusteltu ennaltavarautumisen periaatteeseen vetoamalla, sen sisällöstä on itsessään tullut kiistojen kohde. Vaikka periaatteen perusidea on yleisesti hyväksytty, sen tarkasta merkityksestä ei ole päästy yhteisymmärrykseen ja sen oikeanlaiseen käyttöön liittyy epäselvyyksiä. Periaatetta on myös kritisoitu useissa yhteyksissä (ks. esim. Ahteensuu 2007; Sandin et al. 2002).


Ennaltavarautumisen periaatteen perusidea

Yleisellä tasolla viittaus vahingonuhkaan ja sitä koskevaan tieteelliseen epävarmuuteen sekä oikeutus (tai velvoite) ennaltavarautumistoimenpiteisiin sisältyy ennaltavarautumisen periaatteen erilaisiin muotoiluihin (tai määritelmiin) eri oikeuslähteissä. Tarkemmin katsoen periaatteen soveltamiseen liittyy kaksi minimiehtoa. Sitä voidaan käyttää vain tiettyjen vahingonuhkien kohdalla.

Ensinnäkin periaatetta voidaan käyttää vain silloin, kun riskinarvioinnissa on yksilöity ainakin osittain estettävissä oleva, vakava terveys- tai ympäristöriski. Jos vahinko ei ole estettävissä, ennaltavarautuminen on turhaa (ja tietyssä mielessä mahdotonta). Vahingon ennakoiminen on kuitenkin useimmiten järkevää, vaikka vahinko olisi vain osittain estettävissä. Lisäksi vain vakavat riskit voidaan huomioida. Mikä tahansa merkityksetön vahingonuhka ei voi olla ennaltavarautumisen periaatteen käyttämisen riittävä ehto, vaikka vahinko olisi peruuttamaton. Periaatteen yleinen muotoilu, jonka mukaan vahingonuhan on oltava vakava tai peruuttamaton, ilmaisee siis epätarkkuuden (esim. Rio Declaration 1992). Tarkempi muotoilu voisi olla esimerkiksi seuraavanlainen: ”vakava pitkäaikainen tai peruuttamaton terveys- tai ympäristöriski”.

Toinen vähimmäisehto periaatteen oikeutetulle käytölle on riskinarvioinnissa yksilöityyn riskiin liittyvä riittävän tieteellisen varmuuden puuttuminen. Tällä viitataan siihen, ettei (a) vahingon tapahtumiselle pystytä määrittämään perusteltua todennäköisyyttä tai että sen laajuutta ei tunneta, tai siihen, että (b) vahingonuhkaa koskevan todistusaineiston pätevyydestä on riskitutkijoiden keskuudessa erimielisyyttä. Vahingonuhkiin liittyvä epävarmuus voi olla monitasoista, ja se voi aiheutua eri syistä, jotka on hyödyllistä jakaa riskinarvioinnin suorittamiseen liittyviin tekijöihin sekä riskinarvioinnin sisäisistä tekijöistä johtuviin seikkoihin.

Riskinarviointi voi jäädä ”keskeneräiseksi” esimerkiksi sen vuoksi, että kattavan arvioinnin suorittaminen on usein kallista ja aikaa vievää − joissakin tapauksissa jopa mahdotonta. Ekologisten tutkimusten tekeminen voi viedä vuosikymmeniä. Riskinarvioinnin sisäisiä epävarmuuksia aiheuttavia tekijöitä ovat puolestaan esimerkiksi tieteellisen tutkimuksen erilaiset näkökulmat. Eri tieteenalojen lähestymistavat, kuten erilaiset mallit, käytetyt analogiat ja perusoletukset, luovat epävarmuutta erilaisin tuloksin ja niistä tehdyin johtopäätöksin. Muuntogeenisten organismien pitkäaikaisvaikutuksia tutkittaessa biotieteiden riskitutkijat vertaavat usein geenimuuntelua ja perinteistä kasvinjalostusta. Ekologit puolestaan viittaavat esimerkiksi tuloksiin, jotka on saatu, kun lajeja on siirretty uuteen ympäristöön.

Käytännössä ennaltavarautumisen periaatteen perusteltu käyttäminen määräytyy riskinarvioinnissa yksilöidyn vahingonuhan ja siihen liittyvän epävarmuuden asteen perusteella. Mitä pienempi uhka on kyseessä, sitä vakuuttavampaa todistusaineistoa edellytetään vahingonuhan toteutumisesta, jotta varautuminen olisi järkevää, ja toisinpäin. Esimerkiksi ympäristökatastrofin uhka voi olla riittävä ehto periaatteen käyttämiselle, vaikka sen osoittamiseen tieteellisesti olisikin vain vähän ja puutteellista todistusaineistoa.

Kun tietämys- ja vakavuusehdot täyttyvät, tulee tehdä sopiviksi katsottuja ennaltavarautumistoimenpiteitä. Niitä voivat olla esimerkiksi kiellot, muut rajoitukset (kuten käyttöönoton lykkäykset) sekä lisätty seuranta ja vaihtoehtoisten toimintatapojen käyttö. Periaatteen käyttöönotolla katsotaan toisinaan olevan seurauksia myös riskinarvioinnin tekemisen tapaan. Koska ennaltavarautumistoimenpiteet eivät useinkaan ole tarkasti määriteltyjä (periaatteen eri muotoiluissa eri oikeuslähteissä), jää päätöksentekijöille tilaa tulkita periaatetta sopivaksi katsomallaan tavalla.


Ennaltavarautumisen periaatteen tulkinnat

Vaikka ennaltavarautumisen periaatteen perusideasta (tai muodollisesta rakenteesta) vallinnee yksimielisyys, sen oikeanlainen tulkinta ja käyttö on ollut kiistojen kohde. Periaate on määritelty eri oikeuslähteissä väljästi ja toisistaan poikkeavilla tavoilla (ks. Trouwborst 2002), mikä mahdollistaa erilaiset sisällölliset tulkinnat. Lisäksi periaatteeseen on eri yhteyksissä viitattu vaihtelevin ilmaisuin, kuten termeillä ”ennaltavarautumisen periaate” (engl. precautionary principle) ”ennaltavarautumislähestymistapa” (precautionary approach) ja ”varotoimi” (precaution) sekä suomenkielisessä kirjallisuudessa ilmauksella ”varovaisuusperiaate” − toisinaan hienoisesti eri merkityksissä.

Suomen kielessä ”ennaltavarautumisen periaatteen” käytön puolesta puhuu ennaltavarautumisen ja varovaisuuden ero. Varovaisuus ei edellytä ennakoivia toimenpiteitä. Petollisilla kevätjäillä voi olla varovainen katsomalla tarkemmin, mihin astuu, tai toisaalta voi varautua ennalta ottamalla mukaan naskalit. Myös useiden muiden kielten vakiintuneet ilmaisut viittaavat ennaltavarautumiseen eivätkä vain varovaisuuteen (esim. precautionary principle, försiktighetsprincip, Vorsorgeprinzip). Lisäksi esimerkiksi geenitekniikkalaki (2004/847) sekä avoimen käytön direktiivin (2001/18/EY) suomennos viittaavat ennaltavarautumisen periaatteeseen.

Tavaksi on tullut erottaa ennaltavarautumisen periaatteen heikko ja vahva tulkinta. Vahvaa tulkintaa luonnehtivat tietämättömyyden ja pahimpien ennusteiden korostaminen, ehdottomat kiellot sekä vaatimus todistamisen taakan kääntymisestä. Viimeksi mainittu viittaa riskitutkimuksen metodisiin valintoihin sekä siihen, kenen on osoitettava toiminnan vaarallisuus tai vaarattomuus. Vahvan tulkinnan mukaan toiminnanharjoittajan tulisi todistaa käyttämänsä tekniikan tai tuotteen riskittömyys: toiminnasta tulisi pidättäytyä, jos sen turvallisuudesta ei ole varmuutta. Esimerkiksi tietyt ympäristöjärjestöt ovat vedonneet periaatteen vahvaan tulkintaan oikeuttaakseen maailmanlaajuiset kiellot muuntogeenisille organismeille. Niin kutsuttuun Wingspreadin lauselmaan (1998) sisältyvän määritelmän on tavallisesti katsottu olevan tulkinnan standardiesimerkki.

Heikon tulkinnan mukaan varovaisuus ei useinkaan edellytä tekniikan tai tuotteen käyttöönoton tai käytön kieltämistä, vaan rajoitteita sekä ennakoivia toimenpiteitä, kuten lisätutkimusten tekemistä tai tuotteiden merkintävelvoitetta. Varovaisuutta tulee harjoittaa suhteessa toiminnan ja sen vaihtoehtojen mahdollisiin hyötyihin ja haittoihin. Tekniikan ja tuotteen käytön turvallisuus pitää varmistaa riittävin ja kustannustehokkain ennakoivin toimenpitein, ei ehdottomin kielloin. Heikon tulkinnan perusesimerkkinä on yleensä pidetty Yhdistyneiden kansakuntien ympäristö- ja kehityskonferenssissa Rio de Janeirossa esitettyä kantaa (tai ”määritelmää”) (Rio Declaration 1992).

Erottelu heikon ja vahvan tulkinnan välillä ei kuitenkaan ole aina selvä. Eri yhteyksissä vahvan ja heikon tulkinnan on katsottu tarkoittavan toisistaan poikkeavia toimintakäytäntöjä. Esimerkiksi seuraavassa tarkasteltaviin kolmeen ennaltavarautumisen periaatteen tulkintaan on kaikkiin viitattu vahvana tulkintana, vaikka ne ovat tietyssä mielessä toisistaan riippumattomia. Väitettäessä, että heikko tulkinta on vahvaa tulkintaa hyväksyttävämpi tai että periaatteen vahva tulkinta pitäisi hylätä, tulisi aina selvästi ilmaista, mitä vahvalla ja heikolla tulkinnalla tarkoitetaan. Muuten tällainen argumentaatio ei voi olla vakuuttavaa.

Tulkinta 1: ”Todisteista viis”. Tietyssä mielessä ennaltavarautumisen periaatteen perusidea muistuttaa Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa -lastenkirjassa käytyä oikeudenkäyntiä. Siinä herttakuningatar vaatii kuolemantuomion langettamista herttasotamiehelle ja ilmoittaa samalla, että tarvittavat todisteet tämän syyllisyydestä (jotka siis puuttuvat) voidaan hankkia jälkeenpäin. Myös ennaltavarautumisen periaatteen käyttäminen mahdollistaa tai oikeuttaa päätöksenteon eli ennaltavarautumistoimenpiteet tilanteissa, joissa vahingonuhkaa koskevan todistusaineiston pätevyyteen liittyy (ainakin toistaiseksi) epävarmuutta tai siitä on erimielisyyttä riskitutkijoiden keskuudessa. Ääriesimerkki tästä on periaatteen tulkinta, jonka mukaan pelkkä katastrofin mahdollisuus oikeuttaa toiminnan kieltämisen tai sen muun sääntelyn.

Viimeksi mainittu periaatteen tulkinta ei kuitenkaan ole hyväksyttävä, koska siinä ei huomioida erilaisten vahingonuhkien erilaista uskottavuutta. Tietyssä mielessä mikä tahansa teko, toiminta tai tekemättä jättäminen voi viime kädessä johtaa katastrofiin. On ainakin periaatteessa mahdollista, että geenitekniikan kehittämisellä ja sen kaupallisella käytöllä voi olla hyvin vahingollisia seurauksia. Samoin on mahdollista, että myös geenitekniikan kehittämisen ja sen kaupallisen käytön kieltäminen tai niiden muu rajoittaminen johtaisi merkittäviin ympäristövahinkoihin tai terveyshaittoihin. Tarkasti seurattuna tämä ennaltavarautumisen periaatteen tulkinta johtaakin ristiriitaisiin toimintakäskyihin:

(a) ”Geenitutkimus ja sen sovellukset tulee kieltää, koska on mahdollista, että tällainen toiminta johtaa katastrofiin.”
(b) ”Geenitekniikan kehittämistä ja sen sovellusten käyttöönottoa tulee edistää, koska on mahdollista, että geenitekniikan käyttöönotosta pidättäytyminen johtaa katastrofiin.”

Viime kädessä edellisen kaltaiset perustelut ovat esimerkkejä tietämättömyyteen vetoamisesta, joka on klassinen virheargumentti (argumentum ad ignorantiam). Tietämättömyys sinänsä ei anna riittävää perustetta väitteen (tai toimintatavan) hyväksymiselle eikä myöskään sen hylkäämiselle. Joku voi esimerkiksi virheellisesti väittää, että koska emme tiedä varmasti, ettei tietty toiminta aiheuta vahinkoa, se aiheuttaa vahinkoa. Samoin voidaan virheellisesti päätellä, että koska meillä ei ole todistusaineistoa tietyn toiminnan vaarallisuudesta, se on turvallista.

On kuitenkin huomattava, että riskejä koskevassa käytännön päätöksenteossa ”tietämättömyyteen” tai oikeammin tietämyksemme rajallisuuteen vetoamista voidaan käyttää myös perustellusti. Varmuuden puute on hyväksyttävä perustelu ennaltavarautumistoimenpiteille, kun riskinarvioinnissa yksilöityyn kohtuuttomaan vahingonuhkaan liittyy tieteellistä epävarmuutta tai vahingonuhkaa koskevan todistusaineiston pätevyydestä on erimielisyyttä riskitutkijoiden keskuudessa. Tällöin tietämättömyyttä – tai tarkemmin tiedon puutetta – ei kuitenkaan käytetä väitteen tai toimintatavan ainoana ja oikeuttavana perusteena.

Voidaankin todeta, että ennaltavarautumisen periaatteen perusteltu käyttäminen edellyttää aina jonkinlaista tieteellistä todistusaineistoa riskin ”todellisuudesta”. Jos todistusaineistoa ei edellytettäisi, periaatetta voitaisiin käyttää mielivaltaisesti minkä tahansa kuvitellun vahingonuhan kohdalla, mikä olisi kohtalokasta periaatteen hyväksyttävyydelle. Oletetun vahingonuhan on oltava ainakin jotenkin uskottava mahdollisuus. Se, minkälainen todistusaineisto katsotaan riittäväksi, on riskitutkimuksen ja tieteenteon menetelmiin liittyvä normatiivinen valinta, joka tulisi itsessään perustella.

Tulkinta 2: ”Syyllinen kunnes toisin todistetaan”. Toinen samankaltainen ennaltavarautumisen periaatteen tulkinta liittyy siihen, että periaate siirtää todistus- tai näyttötaakkaa. Todistamisen taakka määrää sen, kenen tulisi osoittaa toiminnan vaarallisuus tai vaarattomuus ja minkälainen todistusaineisto tämän osoittamiseksi on riittävää. Ennaltavarautumisen periaatteen käyttöönotto lisää toiminnanharjoittajien näyttötaakkaa. Tällöin vaaditaan aiempaa tiukempia kriteerejä toiminnan vaarattomuuden todistamiseksi eli ”vahingonuhan” aiheuttajat joutuvat tekemään lisäkokeita ja tarjoamaan lisätodisteita toimintansa turvallisuudesta. Äärimmäinen esimerkki tästä on periaatteen tulkinta, jonka mukaan toiminnanharjoittajan tulee osoittaa, ettei hänen toimintansa johda ympäristövahinkoihin tai terveyshaittoihin. Toiminta katsotaan siis vaaralliseksi niin kauan kuin sen turvallisuutta ei ole pitävästi todistettu. Tietyssä mielessä tämä on vastakkainen versio tieteessä ja oikeuskäytännössä perinteisesti käytetystä todistamistaakasta (tai varovaisuudesta).

Todistamistaakkaa on perusteltua muuttaa ympäristö- ja terveysriskien arvioinnin yhteydessä, sillä siinä tärkeää ei ole väärin perustein tehtyjen tuomioiden välttäminen, kuten perinteisessä oikeuskäytännössä, eikä (tieteellisen tiedon ”varastoon” hyväksyttävien) epätosien väitteiden minimointi, kuten tieteessä. Riskinarvioinnissa ei pyritä uusien kriittisten tieteellisten tulosten löytämiseen, vaan mahdollisten vahingonuhkien yksilöimiseen ja kuvaamiseen. Tällöin on perusteltua huomioida myös tavallista epävarmemmat tulokset, koska huomioimatta jääneet vahingonuhat voivat olla kohtalokkaita.

Puhuminen todistamisen taakan täydellisestä kääntymisestä on kuitenkin harhaanjohtavaa. Vaatimukseen, jonka mukaan toiminnanharjoittajan tulee osoittaa, ettei hänen toimintansa johda ympäristövahinkoihin tai terveyshaittoihin, liittyy teoreettinen ongelma. On mahdotonta osoittaa, ettei tietyllä toiminnalla voi olla vahingollisia seurauksia. Parhaimmillaan voimme todistaa, että toiminnalla ei ole niitä haitallisia vaikutuksia, jotka on yksilöity riskinarvioinnissa. Ei kuitenkaan ole edes teoriassa mahdollista testata ”vahingonuhkia”, joista emme tiedä. Toiminnalla voi olla suoria tai epäsuoria vaikutuksia, joita ei pystytä nykytietämyksen valossa ennustamaan (koska tietämyksemme luonnonprosesseihin liittyvistä monimutkaisista vuorovaikutussuhteista on puutteellista).

Tulkinta 3: ”Maksoi mitä maksoi”. Ennaltavarautumisen periaatetta on toisinaan tulkittu myös niin, että toiminnalle tulee asettaa kielto, mikäli on uskottavaa, että toiminta aiheuttaa kohtuuttoman ympäristö- tai terveysriskin. Tulkinnalle on ominaista ehdottomuus. Tällöin ei verrata toiminnan ja sen rajoittamisen tai vaihtoehtoisten toimintatapojen käytön mahdollisia hyötyjä ja haittoja. Kun riskikynnysarvot on ylitetty, toimintaan ei tulisi ryhtyä, vaikka tällä päätöksellä olisi musertavat vaikutukset esimerkiksi maa- ja metsätalouden tai teollisuuden tuottoihin.

Myös tällaista ennaltavarautumisen periaatteen tulkintaa voidaan kritisoida erilaisin perustein. Ensinnäkin sen noudattaminen johtaisi monissa tilanteissa laaja-alaisten hyötyjen menetyksiin. Joissakin tapauksissa toiminnan todennäköiset hyödyt voivat olla hyvin suuria ja kohtuuttoman vahingon todennäköisyys niin pieni (vaikkakin perusteltu), että toiminnan kieltäminen olisi hyvin epäkäytännöllistä. Monet vahingonuhat katsotaan hyväksyttäviksi, koska toiminnasta seuraa muita hyötyjä. Riskejä voidaan ajatella ”hintana”, joka on maksettava tietyistä hyödyllisistä asioista. Vahingonuhka tulee ehkäistä ennalta vain, jos emme katso riskin ottamisesta saavutettavaa hyötyä riittävän arvokkaaksi. Tällainen riskien ja mahdollisten hyötyjen tasapainottaminen liittyy yhteiskunnassa vallitseviin erilaisiin intresseihin, kuten taloudellisten näkökohtien huomioimiseen ja yksilön oikeuksien suojeluun. Riskit ovat tietysti vain yksi yhteiskunnallisessa päätöksenteossa huomioitava näkökohta.

Ongelmia seuraa myös siitä, että tietyissä tilanteissa on mahdotonta ennaltaehkäistä kaikkia kohtuuttomia vahingonuhkia yhtä aikaa. Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että tietyn riskin ehkäiseminen aiheuttaa toisen vakavan vahingonuhan. Tällaisten joko/tai-tilanteiden mahdollisuus aiheuttaa teoreettisen ongelman, jonka ratkaisussa täytyy vedota johonkin perustavampaan periaatteeseen. Toisin sanoen tällöin on huomioitava myös muita näkökohtia, mikä on tulkinnan alkuperäisen ehdottomuuden vastaista. Riskien ehkäisemättä jättäminen voi tietysti johtua myös käytettävissä olevien resurssien rajallisuudesta.

Lisäksi ennaltavarautumisen periaate on ennen muuta oikeusperiaate, eikä siitä näin ollen seuraa juridisessa mielessä ehdottomia velvollisuuksia. (On tavallista erottaa oikeusperiaatteet ja oikeussäännöt, joista ensin mainitut ohjaavat käyttäytymistä jälkimmäisiä yleisemmällä tasolla.) Oikeusperiaatteena ennaltavarautumisen periaate tarjoaa yhden perusteen ennakoiville toimenpiteille tilanteissa, joissa riskinarvioinnissa kuvattuun riskiin liittyy tieteellistä epävarmuutta. Myös muut oikeusperiaatteet ja näkökohdat tulee ottaa huomioon tällaisia riskejä koskevassa päätöksenteossa. Nämä muut perusteet tavallisesti sisältävät kustannuksien ja hyötyjen tasapainottamisen.

Voidaan siis todeta, että tämä periaatteen tulkinta johtaa joihinkin teoreettisiin ongelmiin, ja sen soveltaminen olisi tietyissä tapauksissa hyvin epäkäytännöllistä. Toisaalta ehdottoman tulkinnan puolesta voidaan löytää myös joitakin painavia perusteita. Esimerkiksi ihmishenkien vaarantaminen ei ole moraalisesti hyväksyttävää riippumatta siihen liittyvistä mahdollisista suuristakin hyödyistä. Geenitekniikan (mahdollisten) hyötyjen ja riskien punnitseminen ja erityisesti niiden tasapainottaminen olisi ihmisten perusoikeuksia loukkaavien vahingonuhkien kohdalla epämoraalista. Ehdottoman tulkinnan hyväksyttävyys riippuukin viime kädessä siitä, mikä katsotaan (toisin sanoen määritetään riskinhallinnassa) ei-hyväksyttäväksi vahingonuhaksi. Tiettyjen riskien kohdalla mahdollisten hyötyjen ja haittojen punnitseminen on perusteltua, toisten kohdalla näin ei tulisi menetellä.


Lopuksi

Vanha kansanviisaus kertoo, että epävarmuuden tilassa on perusteltua olla varovainen − ei vara venettä kaada. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, mikä on käytännöllisesti järkevää ja moraalisesti toivottavaa varovaisuutta. Myös ennaltavarautumisen periaate kohtaa tämän perinteiseen varautumisen ohjeeseen liittyvän ongelman. Emme tiedä, kuinka laajaa tietämättömyytemme on − ja ennaltavarautumisen periaate ei tule meitä tässä suhteessa valaisemaan. Toiminnalla voi olla seurauksia, joita ei pystytä nykytietämyksen valossa ennustamaan, ja joihin varautuminen (tai sen yrittäminen) johtaisi ylilyönteihin ja viime kädessä täydelliseen toimimattomuuteen tai ainakin teknologisen kehityksen pysähtymiseen. Vaikka pahimpaan pitää varautua, kaikella on oltava rajansa.

Ennaltavarautumisen periaatetta voidaan tulkita eri tavoin ja käyttää riskejä koskevassa päätöksenteossa oikeutetusti tai väärin. Tietyt periaatteen tulkinnat ovat ongelmallisia, eikä niitä tulisi käyttää. Edellä kritisoituihin kolmeen tulkintaan on vedottu kieltojen tai muiden rajoitteiden perusteena esimerkiksi vihreän biotekniikan riskien hallinnan yhteydessä. Toisinaan niillä on pyritty oikeuttamaan valittuja toimintatapoja. Niihin on vedottu yhtälailla virallisissa teksteissä kuin päätöksentekijöiden, ympäristöjärjestöjen sekä maallikkojen päätöksissä ja kannanotoissa (ks. esim. Ahteensuu 2007; Levidow et al. 2005).

Ennaltavarautumisen periaate tarjoaa kuitenkin hyödyllisen riskinhallinnan välineen, jos sitä käytetään perustellusti ja oikein. Tämä edellyttää, että periaatteeseen vedoten oikeutetaan toiminnan sääntely vain tilanteissa, joissa sen soveltamisen vähimmäisehdot täyttyvät. Toiseksi periaatteen käyttöön liittyvät normatiiviset valinnat tai sitoumukset tulisi tuoda ilmi ja perustella. Tällaisia ovat esimerkiksi ennaltavarautumistoimenpiteet oikeuttavan riittävän todistusaineiston määrän ja laadun määrittäminen sekä sopivien toimenpiteiden valinta.


Suositeltavaa jatkolukemista


Ahteensuu, Marko & Sandin, Per (2012). The Precautionary Principle. Teoksessa (toim. Hillerbrand, R., Sandin, P., Roeser, S. & Peterson, M.), Handbook of Risk Theory: Epistemology, Decision Theory, Ethics and Social Implications of Risk. Springer. 961–978.
–Katsausartikkeli ennaltavarautumisen periaatetta koskevasta akateemisesta keskustelusta. Käsikirja on tähän mennessä kattavin esitys riskeihin ja epävarmuuteen liittyvistä teoreettisista kysymyksistä.

Hansson, Sven Ove (2013). The Ethics of Risk: Ethical Analysis in an Uncertain World. Palgrave Macmillan, Basingstoke.
–Tämä vakuuttavasti argumentoitu ja hyvin selkeästi kirjoitettu teos käsittelee riskipäätöksentekoa moraalifilosofisesta näkökulmasta.

Kirjallisuus


Adams, Mags (2002). The Precautionary Principle and the Rhetoric behind It. Journal of Risk Research 5. 301–316.

Ahteensuu, Marko (2007). Defending the Precautionary Principle against Three Criticisms. Trames: A Journal of the Humanities and Social Sciences 11. 366–381.

Beck, Ulrich (1992). Risk Society: Towards a New Modernity. Sage Publications, London.

Commission of the European Communities (2000). Communication from the Commission on the Precautionary Principle (Brussels, 2. helmikuuta 2000 COM[2000]1).

Euroopan parlamentti ja neuvosto (2001/18/EY). Geneettisesti muunnettujen organismien tarkoituksellisesta levittämisestä ympäristöön ja neuvoston direktiivin 90/220/ETY kumoamisesta.

EEA=European Environment Agency (2001). Late Lessons from Early Warnings: The Precautionary Principle 1896–2000. Sivustossa http://www.eea.europa.eu/publications/environmental_issue_report_2001_22

Fjelland, Ragnar (2002). Facing the Problem of Uncertainty. Journal of Agricultural and Environmental Ethics 15. 155–169.

Foster, Kenneth, Vecchia, Paolo & Repacholi, Michael (2000). Science and the Precautionary Principle. Science (12. toukokuuta). 979–981.

Funtowicz, Silvio & Ravetz, Jerome (1993). Science for the Post-Normal Age. Futures 25. 739–755.

Gardiner, Stephen M. (2006). A Core Precautionary Principle. The Journal of Political Philosophy 14. 33–60.

Geenitekniikkalaki (2004/847 [1995/377]).

Goklany, Indur (2001). The Precautionary Principle: A Critical Appraisal of Environmental Risk Assessment. Cato Institute, Washington DC.

Holm, Soren & Harris, John (1999). Precautionary Principle Stifles Discovery. Nature 400 (29. heinäkuuta). 398.

Jonas, Hans (1984). The Imperative of Responsibility: In Search of an Ethics for the Technological Age. University of Chicago Press, Chicago.

Levidow, Les; Carr, Susan & Wield, David (2005). European Union Regulation of Agri-Biotechnology: Precautionary Links between Science, Expertise and Policy. Science and Public Policy 32. 261–276.

Manson, Neil (2002). Formulating the Precautionary Principle. Environmental Ethics 24. 263–274.

Ministerial Declaration of the Second Conference on the Protection of the North Sea (London, 25. marraskuuta 1987).

Morris, Julian (2000). Defining the Precautionary Principle. Teoksessa Julian Morris (toim.), Rethinking Risk and the Precautionary Principle. Butterworth-Heinemann, Oxford.

National Research Council’s Committee on the Institutional Means for Assessment of Risks to Public Health (1983). Risk Assessment in the Federal Government: Managing the Process. National Academy Press, Washington DC.

Nollkaemper, Andre (1996). ’What You Risk Reveals What You Value’ and Other Dilemmas Encountered in the Legal Assaults on Risks. Teoksessa David Freestone & Ellen Hey (toim.), The Precautionary Principle and International Law: The Challenge of Implementation. Kluwer Law International, The Hague.

O’Riordan, Timothy; Jordan, Andrew & Cameron, James (2001). The Evolution of the Precautionary Principle. Teoksessa Timothy O´Riordan, James Cameron & Andrew Jordan (toim.), Reinterpreting the Precautionary Principle. Cameron May, London.

Parker, Jenneth (1998). Precautionary Principle. Teoksessa Ruth Chadwick (toim.), Encyclopedia of Applied Ethics 3. Academic Press, San Diego.

Renn, Ortwin (1992). Concepts of Risk: A Classification. Teoksessa Sheldon Krimsky & Dominic Golding (toim.), Social Theories of Risk. Praeger, London.

Resnik, David B. (2003). Is the Precautionary Principle Unscientific? Studies in History and Philosophy of Biological and Biomedical Sciences 34. 329–344.

Rio Declaration on Environment and Development (United Nations Conference on Environment and Development, Rio de Janeiro, 3.–14. kesäkuuta 1992).

Sandin, Per (1999). Dimensions of the Precautionary Principle. Human and Ecological Risk Assessment 5. 889–907.

Sandin, Per; Peterson, Martin; Hansson, Sven Ove; Rudén, Christina & Juthe, André (2002). Five Charges against the Precautionary Principle. Journal of Risk Research 5. 287–299.

Secretariat of the Convention on Biological Diversity (2000). Cartagena Protocol on Biosafety to the Convention on Biological Diversity: Text and Annexes. Montreal.

Stirling, Andy (2002). The Precautionary Principle in Science and Technology. Teoksessa Timothy O’Riordan, James Cameron & Andrew Jordan (toim.), Reinterpreting the Precautionary Principle. Cameron May, London.

Stirling, Andy (2004). Risk, Uncertainty and Precaution: Some Instrumental Implications from the Social Sciences. Teoksessa Frans Berhout, Melissa Leach & Ian Scoones (toim.), Negotiating Change: New Perspectives from Social Science. Edward Elgar, Cheltenham.

Trouwborst, Arie (2002). Evolution and Status of the Precautionary Principle in International Law. Kluwer Law International, London.

Suomenkielistä kirjallisuutta

Ahponen, Pirkkoliisa (toim.) (1997). Riskikirja: uhat, mahdollisuudet ja asiantuntijuus epävarmuuden yhteiskunnassa. SoPhi, Jyväskylän yliopisto.

Lonka, Harriet (2001). Ympäristöriskien hallinta: tutkimuksen ja kehittämisen suuntaviivat. Syke/Edita, Helsinki.

Kamppinen, Matti; Raivola, Petri; Jokinen, Pekka & Karlsson, Hasse (1995). Riskit yhteiskunnassa: maallikot ja asiantuntijat päätösten tekijöinä. Gaudeamus, Tampere.

Kamppinen, Matti & Malaska, Pentti (2003). Mahdolliset maailmat ja niistä tietäminen. Teoksessa Matti Kamppinen, Osmo Kuusi & Sari Söderlund (toim.), Tulevaisuuden tutkimus: perusteet ja sovellukset. SKS, Helsinki.

Ranta, Jouni (2001). Varautumisperiaate ympäristöoikeudessa [väitöskirja]. Gummerus, Saarijärvi.

Internet-lähteet

Stanford Encyclopedia of Philosophy.
http://plato.stanford.edu/entries/risk/

Science & Environmental Health Network.
http://www.sehn.org/precaution.html

Ahteensuu, Marko (2008). IN DUBIO PRO NATURA? A Philosophical Analysis of the Precautionary Principle in Environmental and Health Risk Governance.  Turun yliopisto. Reports from the Department of Philosophy Vol. 20.
https://oa.doria.fi/handle/10024/38158