Gorz, André

Tommi Wallenius (julkaistu 22.10.2007, muokattu 8.9.2014)

André Gorz (1923–2007) oli Wienissä syntynyt, sittemmin Ranskan kansalaisuuden saanut filosofi, kirjailija ja lehtimies. Nuorena hän koki Jean-Paul Sartren läheiseksi ajattelijaksi, mutta myös Marx, Frankfurtin koulukunta, Ivan Illich ja Bruno Trentin olivat hänelle tärkeitä innoittajia. Gorziä on kutsuttu eksistentialistiksi, marxilaiseksi ja ekologiseksi ajattelijaksi. Hän teki pitkän uran lehtimiehenä ja julkaisi parikymmentä kirjaa. Gorzin ajattelun keskeisiä teemoja olivat identiteetin ongelma, kapitalistisen tuotantojärjestelmän kritiikki, työn ongelmat (työn oikeudenmukainen jakaminen, vieraannuttava työ ja työstä vapautuminen) ja poliittinen ekologia. Hänen ajattelunsa on saanut vastakaikua ekologisen liikkeen, ammattiyhdistysliikkeen, poliitikkojen ja yhteiskuntatieteilijöiden piireistä.
  1. Gorzin elämän merkkipaaluja
  2. Identiteetin ongelmallisuus, yhteiskunnallinen muutos
  3. Ekologia radikaalina kapitalismin kritiikkinä
  4. Gorzin vaikutuksesta
  5. Kirjallisuus
  6. Internet-lähteet



Gorzin elämän merkkipaaluja

Nimellä André Gorz tunnetuksi tullut filosofi, kirjailija ja lehtimies syntyi Wienissä helmikuussa 1923. Gorzin saksalaissyntyinen katolinen äiti oli sivistyneestä perheestä ja työskenteli sihteerinä. Hänen kauppias-isä oli juutalainen, mutta ajan antisemitistisen ilmapiirin vuoksi hän oli kääntynyt katolilaiseksi vuonna 1930. Gorz kertoo myös äidillään olleen antisemiittisiä piirteitä ja tämä vanhempien kahden kulttuurin konflikti jätti jälkensä hänen kokemuksiinsa ja ajatteluunsa. Hän syntymänimensä oli Gerard Hirsch, mutta myöhemmin pseudonyymejä käyttävä tuleva kirjailija alkoi uskoa nimeämisen mielivaltaisuuteen opettajan kutsuessa häntä koulussa nimellä Horst. Nimet edustivat Gorzille jotakin vierasta, jotakin jonka joku toinen oli antanut; nimi antaa meille identiteetin, joka määrittää meidät joksikin toiseksi kuin me olemme.

Vuonna 1939 äiti lähetti André Gorzin Sveitsiin opiskelemaan, jotta nuorukainen välttyisi mobilisoinnilta Saksan armeijaan. Lausannessa hän valmistui kemisti-insinööriksi (1945), kiinnostui fenomenologiasta ja erityisesti Jean-Paul Sartresta sekä aloitti kirjallisen uransa käännöksiä ja artikkeleita tehden. Hän tapasi Lausannessa vuonna 1947 tulevan vaimonsa, englantilaissyntyisen Dorinen. Vuonna 1949 pariskunta muutti Pariisiin, jossa André Gorz aloitti pian lehtikirjoittelun mm. Paris-Press ja L’Expess-lehtiin salanimellä Michel Bosquet. Omalla nimellään hän kirjoitti vain yhden artikkelin. Sodasta oli tuolloin, vuonna 1951, kulunut vain niin vähän aikaa, ettei ollut suotavaa käyttää saksalaista nimeä (Horst), joten hän ranskalaisti nimensä muotoon Bosquet. Gorz tunsi itsensä enemmän ranskalaiseksi kuin miksikään muuksi ja sai Ranskan kansalaisuuden 1954.

Vuonna 1957 hän sai julkaistua ensimmäisen kirjansa Le traître, joka yhdisteli omaelämänkertaa, itsetutkiskelua ja filosofista esseetä. Kommunistivainojen riehuessa pahimmillaan 50-luvun lopussa hän pelkäsi, että kirjojensa kumouksellinen luonne olisi vaarantanut hänen työmahdollisuutensa toimittajana, joten hän julkaisi kirjansa salanimellä André Gorz. Tämän sukunimen hän keksi isältään saaduista Itävalta-Unkarin armeijan kiikareista, joiden merkki oli nimetty valmistuskaupunkinsa mukaan: saksaksi kaupungin nimi oli Görz, italiaksi Gorizia ja sloveniaksi Gorica, joten tuon (nykyään pääosin Italian alueella sijaitsevan) rajakaupungin moninainen identiteetti sopi hyvin kirjailijalle, joka suhtautui varauksellisesti kaikkiin ulkoapäin määriteltyihin identiteetteihin ja ajatteli nimien olevan satunnaisia.

Vuodesta 1961 lähtien hän osallistui sartrelaisen Les Temps Modernes -lehden toimitustyöhön. L’Expess-lehdestä hän siirtyi Jean Danielin ja kumppanien kanssa perustamaan vasemmistolaista, vuonna 1964 ilmestyä alkanutta viikkolehteä Le Nouvel Obsevateur, johon hän kirjoitti vuoteen 1983 asti.

24. syyskuuta 2007 André Gorz ja hänen pitkään syöpää sairastanut vaimonsa Dorine tekivät yhdessä itsemurhan heidän talossaan Vosnonissa (Auben departementissa, Pariisista kaakkoon), jonne he olivat muuttaneet Pariisista Dorinen sairastuttua. André Gorzin paristakymmenestä kirjasta viimeinen omistettiin hänen vaimollensa, vuonna 2006 ilmestynyt Lettre à D. – Histoire d’un amour. Tässä tekstissä hän kirjoittaa katuvansa sitä miten hän oli kuvannut vaimoaan totuudenvastaisesti ensimmäisessä romaanissaan (Le traìtre), ja kuinka vähän Dorine oli läsnä hänen kirjoituksissaan myöhemminkin, vaikka juuri hän oli mahdollistanut hänen teoksensa ja koko eksistenssinsä. Gorz kirjoittaa Lettres à D.:ssä: ”Täytät pian 82 vuotta. Olet painunut kumaraan kuusi senttimetriä, painat enää vain neljäkymmentäviisi kiloa, ja olet yhä kaunis, viehkeä ja haluttava. Viisikymmentäkahdeksan vuotta olemme eläneet yhdessä ja rakastan sinua enemmän kuin koskaan. Viime aikoina olen uudelleen rakastunut sinuun ja uudestaan kannan sisälläni raatelevaa tyhjyyttä joka täyttyy vain kun kehosi painautuu omaani vasten. […] Emme kumpikaan haluaisi elää kauemmin kuin toinen meistä. Olemme usein sanoneet, että jos meillä olisi toinen elämä, mikä on vastoin kaikkea todennäköisyyttä, haluaisimme viettää sen yhdessä.” (Lettre à D.). André Gorz kirjoittaa myös, ettei hänellä olisi halua elää ilman puolisoaan, jonka kanssa hän oli kaiken jakanut ja joka oli häntä työssäänkin niin paljon auttanut.


Identiteetin ongelmallisuus, yhteiskunnallinen muutos

André Gorz antoi hyvin vähän haastatteluja ja suhtautui varauksellisesti julkisuuteen. Vaikka häntä on liitetty eksistentialismiin, marxismiin, ekologiseen liikkeeseen ja jopa anarkismiin, hän vierasti sitoutumista mihinkään identiteettiin. Gorz vitsaili, että englantilaiset pitävät häntä Sartren perillisenä, saksalaiset Frankfurtin koulukunnan (Adorno ja Marcuse) jälkeläisenä, Ranskassa hän käy paremminkin Illichin oppilaasta (Ivan Illich, 1926–2002, oli Gorzin tapaan myös Wienissä syntynyt filosofi, pappi ja anarkistinen sosiaalikriitikko, tunnetuin teoksestaan Kouluttomaan yhteiskuntaan, vuodelta 1971).

Pian Sartren teoksen L’être et le néant ilmestymisen jälkeen Gorz alkoi hahmotella sille jatko-osaa, sillä mielestään Sartren esittämällä käsitteistöllä ei pystynyt vastamaan tuon teoksen herättämiin kysymyksiin. Sartre ylisti Gorziä yhtenä harvana oman filosofiansa luovana hyödyntäjänä, mutta myöhemmin Gorz teki eroa (erityisesti maoistisiin) sartrelaisiin. Myöhemmin erimielisyydet johtivat myös hänen eroon Le Temps Modernes -lehden komiteasta, johon hän oli liittynyt vuonna 1961. Riitaa synnytti mm. Gorzin yliopistoa kritisoiman artikkelin ”Détruire l’Université” julkaiseminen (1970) ja vuonna 1974 Lotta Continua -liikettä käsittelevän numeron erimielisyyksien johdosta riidat lopulta kulminoituivat Gorzin eroamiseen lehdestä.

Sartren jalanjäljissä Gorzin eksistentialistisen marxismin keskipisteessä oli yksilön autonomian ongelma. Yksilön autonomian hän taas näkee välttämättömänä ehtona yhteiskunnan muuttamiseksi, joten Gorz löysi hengenheimolaisia Frankfurtin koulukunnasta. Hän ystävystyi Herbert Marcusen kanssa ja jakoi frankfurtilaisten kanssa pyrkimyksen ylittää perinteisen marxilaisen analyysin ekonomismi. Viimeisissä haastatteluissaan hän puhui innostuneesti nuoremman polven, Frankfurtissa opiskelleen Moishe Postonen kirjasta Time, Labor and Social Domination: A Reinterpretation of Marx's Critical Theory (New York and Cambridge: Cambridge University Press, 1993).

Sen sijaan strukturalismia hän kritisoi ankarasti, koska se alisti subjektin ja subjektiviteetin struktuurien dominanssille. Gorz ajattelee, Ivan Illichiltä inspiraatiota hakien, että jokainen syntyy subjektiksi, mutta kasvatuksen sosialisaation myötä lapsi lakkaa olemasta subjekti. Kasvatus pakottaa meidät olemaan joku toinen kuin me itse. Kielen avulla opimme myös, että meistä puhutaan mutta emme puhu itse, meillä ei ole mitään sanottavaa vaan meistä sanotaan jotain. Gorzille hämmästys on lapsuudessa koettu perustavanlaatuinen filosofinen kokemus, joka mahdollistaa subjektiksi uudelleen tulemisen ja kyvyn filosofoida. Hämmästys on eksistentiaalista hämmästystä siitä, että asiat ovat siten kuin ovat. Filosofoidaksemme meidän täytyy myös olla kokenut kauhu, jonka koemme tajutessamme että oleminen ”on”.

Gorz kertoi kuinka hänellä on kokemuksia kieltä edeltävästä vaiheesta ja että nämä ovat olleet hänelle suureksi avuksi ajatteluntyössään. Kieli voi olla käytöstä riippuen joko vieraantumisen väline tai vapautumisen väline. Saksaa äidinkielenään puhunut Gorz koki jo varhain, että saksankieli oli hänelle kontingentti, satunnainen tekijä. Hänen vanhempansa puhuivat keskenään tšekkiä, mikä sai Gorzin ajattelemaan, että hänenkin äidinkielensä olisi voinut olla myös mikä tahansa muu kieli. Myöhemmin hän opetteli ranskan (ja englannin) ja hylkäsi saksan kymmeniksi vuosiksi. Görz ajatteli, että jonkun asian nimeäminen tietyllä nimellä on mielivaltainen teko; appelsiinitkaan eivät lakkaa olemasta appelsiineja vaikka niitä alettaisiin kutsua banaaneiksi.

Kieltä täytyy työstää sopivaksi, jotta pystyy jotain sanomaan tai ajattelemaan. Kielet poikkeavat kuitenkin toisistaan niin paljon, ettei toisella kielellä voi sanoa samaa kuin toisella. Kielien konseptuaaliset välineet mahdollistavat sen, että toisella kielellä pystyy rakentamaan toisenlaisia ajatuksia kuin toisessa kielessä. Eri kielien opiskelu taas antaa tarvittavaa välimatkaa suhteessa osaamiimme kieliin. Vaikka emme kielen ulkopuolelle pääsekään, on meidän yrittävä olla jäämättä sanojen vangiksi. Tämä yritys tulee aina epäonnistumaan, mutta kirjailijan tehtävä on yrittää panna kieli viralta hetkeksi, jotta hän voi luoda sen uudelleen. Tehtävä on kuitenkin päättymätön ja epäonnistuminen on lopulta väistämätöntä. Ajattelun on kuitenkin yritettävä ajatella ajatuksiemme ajattelematonta ja sitä mitä emme pysty ajattelemaan.

Gorz sanoo, että hänellä – toisin kuin Sartrella – ei ollut porvarillisen intellektuellin työläisiä kohtaan tuntemaa syyllisyyden tuntemusta. Gorz ei koskaan toiminut opettajana eikä hänellä ollut yliopistotutkintoa, ainoastaan kemisti-insinöörin tutkinto. Hänen mukaansa työläiset itse olivat yhtä hyviä intellektuelleja kuin porvarilliset intellektuellit ja heillä itsellään oli halu sekä myös kyky itse kehittää omaa ajatteluaan. Gorzin ajatukset saivatkin vastakaikua intellektuellien lisäksi politiikkojen ja ammattiyhdistysväen parissa, joille hän teoksiaan suoraan osoittikin (ensimmäinen tällainen teos oli Stratégie ouvrière et néocapitalisme vuodelta 1964).

Yhteiskunnan ekonomisen järjen alle alistamisen kritiikki on keskeinen teema Gorzille, joka puolestaan vaatii, että talous otetaan poliittisen ohjauksen alaisuuteen. Hän näkee sosiaalisen liikehdinnän voimakkaasti emansipatoorisena prosessina, jossa yksilön ja yhteisön vapautuminen mahdollistavat toinen toisiaan. Gorz koki voimakkaasti vuoden 1968 tapahtumat ja kehitteli tuolloin eksistentialistisen sosialisminsa teoriaa teoksissaan Le socialisme difficile (1967) ja Réforme et révolution (1969), kritisoiden ajan hengen mukaisesti mm. valtion, koulujärjestelmän, perheinstituution ja yritysten yksilön vapautta rajoittavia tendenssejä sekä kehitteli ammattiyhdistysliikkeelle erilaisia vastarinnan strategioita.


Ekologia radikaalina kapitalismin kritiikkinä

Kapitalistisen tuotantojärjestelmän ja konsumerismin kritiikki kehittyi Gorzillä 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta lähtien vahvaksi ekologiseksi painotukseksi hänen ajattelussaan. Ekologistiset ajatuksensa hän toi esille mm. Le Sauvage ja EcoRev-lehdissä julkaistujen artikkelien lisäksi erityisesti teoksissaan Écologie et politique (1975) ja Écologie et liberté (1977). Vaikka hänen ekologista ajatteluaan voidaan syvän ekologian sijaan luonnehtia paremminkin marxismia ja kapitalismin kritiikkiä ekologiaan yhdisteleväksi humanistiseksi ekologiaksi, Gorz hoputti tekemään nopeita ja radikaaleja muutoksia ympäristömme ja ihmiskunnan eloonjäämisen mahdollistamiseksi. ”Ekologia on pohjimmiltaan antikapitalistinen ja kumouksellinen oppi”, Gorz julisti jo vuonna 1972, ja jatkoi viimeiseksi jääneessä haastattelussaan joulukuussa 2006, ettei ”poliittinen ekologia voi mitään muuta ollakaan” (Le Nouvel Observateur, 27.9.2007). Ekologia auttaa meitä murtautumaan irti industrialismista ja kapitalismiin on sisäänrakennetusta kasvun uskonnosta. Kapitalismia ei voi ajatella ilman kasvua; saati sitten negatiiviseen kasvuun pyrkivää kapitalismia, sillä miinusmerkkisen kasvun nimi meidän kapitalistisissa talousjärjestelmissä on ”lama”. Jos haluamme vähentää materiaalisten kauppatavaroiden virtaa, on meidän hahmoteltava radikaalisti toisenlaista taloutta kuin on jatkuvaan kasvuun pyrkivä kapitalistinen markkinatalous. Tällaisessa taloudessa perimmäinen päämäärä ei ole ”tehdä rahaa”, eikä siinä rikkautta ilmetä eikä lasketa rahallisin termein.

Kapitalistisen talouden ongelma on siinä, että sen päämääränä ei ole ”rikkauden luominen” vaan ”arvon luominen”, vaihdettavissa ja rahaksi muutettavissa (monnayable) olevien asioiden tuottaminen. Tämä arvon logiikka saa aikaan ”arvon diktatuurin”, jossa asioilla jotka eivät ole vaihdettavissa rahaksi – kuten rakkaudella, kiintymyksellä, solidaarisuudella, luonnosta välittämisellä – ei ole sijaa. Poliittinen ekologia oli Gorzille keino kritisoida kapitalistista ekonomiaa rakentavasti, uusia vaihtoehtoja luoden. Hänen taloudellisen ajattelun kritiikkinsä pyrki tuomaan esiin, että kaiken yhteiskunnan ja kaiken taloudellisen perustana on jotakin jotain ei-taloudellista. Gorz ajatteleekin, että tietokoneistuminen, automatisaatio, aineellisen työn korvautuminen aineettomalla voi johtaa myös tulevaisuuteen, joka voi olla ei-taloudellinen. Tästä näkökulmasta on mielenkiintoista tarkastella myös netissä ilmaiseksi jaettavista ohjelmista ja musiikista jne. käytäviä kiistoja. Vuonna 2003 julkaistussa kirjassa L’immatériel – Connaissance, valeur et capital Gorz palasikin pohtimaan miten tuotannon muuttuminen materiaalisesta materiaalittomaksi vaikuttaa poliittisen taloustieteen peruskäsitteisiin.

Hän ei kuitenkaan usko, että pelkät yksilöiden henkilökohtaiset valinnat voisivat nopeasti ja radikaalisti muuttaa meidän kulutus- ja tuotantotapojamme. Varsinkin kun tämä malli on jo lähtökohtaisesti suunniteltu määrittelemään pääoman dominoivuus suhteessa jokaisen tarpeisiin, haluihin, ajatuksiin ja mieltymyksiin, ja näin meidät on saatu ostamaan, kuluttamaan ja havittelemaan kaikkea sitä mikä kapitalismin intresseissä on tuottaa. Myös Gorz muistuttaa meitä siitä, kuinka ihmisen tarpeet ovat rajalliset, mutta halut ja haaveet eivät tunne rajoja. Mainonta ja markkinointi pitävät huolen siitä, että uudet halut saadaan synnytettyä ja kulutamme enemmän kuin on tarpeen. Näin tapahtuu nurinkääntyminen, jossa tuotanto ja kuluttajat ovatkin pantu pääoman palvelukseen eikä päinvastoin. Yksilöllistetty kuluttaja on yhteisen hyvän tuntevan kansalaisen vastakohta ja hallitsevat joukot voivat olla rauhassa niin kauan kuin ihmiset antavat itsellensä uskoteltavan että yksilöllisen kuluttamisen hyödykkeet tarjoavat vastauksen kaikkiin ongelmiin. Ihmiskunnan eloonjääminen edellyttääkin siten radikaaleja ja nopeita muutoksia tuotantotapoihimme ja kulutuskäyttäytymiseemme.

1970-luvulla Gorz tuli tunnetuksi myös ydinvoiman vastustajana. Fissiokelpoisen raaka-aineen riittävyyden, ydinjätteen loppusijoituksen ongelmien ratkaisemattomuuden, teknisen epävarmuuden ja vaarojen lisäksi ydinvoima edellyttää voimakasta ja stabiilia valtiota, luotettavaa ja runsaslukuista poliisia, salailua sekä väestön jatkuvaa valvontaa.

Le Nouvel Observateur -lehden haastattelussa Gorz kertoi: ”Vuodesta 1980 alkaen olen mielummin käsitellyt muita teemoja. Minulla ei ollut mitään uutta sanottavaa poliittisesta ekologiasta.” Tuona vuonna Gorz julkaisi proletariaatin kulttia marxilaisuudessa kritisoivan sekä ekologisen vallankumouksen ajatuksia ja sosialistisen palkkatyön lopettamisen utopian yhdistelevän teoksensa Adieux au prolétariat. Ranskalainen vasemmisto ei ottanut teosta kovinkaan riemastuneesti vastaan, mutta hän jatkoi vanhakantaisen, palkkatyöhön takertuneen vasemmiston kritiikkiä teoksessaan Chemins du paradis (1983).

Gorz tuli tunnetuksi palkkatyön kritisoijana ja perustulon kannattajana. Palkkatyössä ihmisellä on kovin vähän vapauden mahdollisuuksia, joten todellinen elämä alkaa usein työn ulkopuolella, spontaanisen ja autonomisen vapaa-ajan piirissä, jossa voimme toteuttaa ja kehittää itseämme. Toki nykyään pääoman logiikka on etsinyt laajentuvia markkinoita myös vapaa-ajasta, jonne on syntynyt kokonaisia vapaa-ajan teollisuuden lajeja, joten vapaa-aikammekin on usein ulkopäin määriteltyä, meille tuotettujen halujen ohjaamaa ja kaupallisuuden läpitunkemaa. Pääoman dominanssin strategia toimii siten, että se estää itseohjautuvan aktiviteetin syntymistä ja ohjaa ihmisiä ajattelemaan, että heidän roolinsa palkkatyöntekijöinä on välttämätön heidän omanarvontuntonsa ja henkisen kehityksen kannalta. Näin heitä sitoutetaan palkkatyöhön, jota on kuitenkin yhä vähemmän ja vähemmän; palkkatyöhön, joka on yhä epävarmempaa, lyhytjänteisempää, huonompaa ehdoiltaan ja palkkaukseltaan. Tämä dominaation strategia pyrkii saamaan ihmiset taistelemaan työstä, mutta samalla suostumaan yhä huonompiin työehtoihin ja kurjempiin työolosuhteisiin. Palkkatyö onkin pääoman toinen puoli, joten kapitalismin kritiikki on myös palkkatyön mallin kritiikkiä.

Teoksessaan Misères du présent, richesse du possible (1997) Gorz palasi yhä kapitalismin kritiikkiin käyttäen maastamuuton (l’exode) metaforaa korostaakseen kuinka välttämätöntä on jättää henkisesti taaksensa palkkatyön ja kauppatavaran maailma voidakseen valmistella sen jättämistä myös materiaalisesti. Aluksi on luotava jälkikapitalistisia ajatteluntapoja ja elämäntapoja, on pyrittävä muuttamaan kulttuuria ja luotava esimerkillä muutokselle maaperää, eikä yrittää ensiksi ottaa poliittista valtaa käsiinsä.


Gorzin vaikutuksesta

André Gorz arvioi hänelle tyypillisen ironisesti, ettei hän ollut perustanut koulukuntaa eikä voinut väittää hänellä olleen perillisiä. Tämä johtui pitkälti siitä, ettei Gorz ei toiminut opettajana vaan keskittyi kirjalliseen työhönsä, joten hänen vaikutuksensa onkin tapahtunut hänen kirjojensa ja artikkeliensa välityksellä. Hänen ideoitaan on useasti lainattu –lähdettä kertomattakin – vielä vuosia niiden esityksen jälkeenkin. Hänen ajatuksiensa voidaan nähdä herättäneet keskustelua ja vastakaikua niin politiikan, ammattiyhdistysliikkeen, kansalaisjärjestöjen kuin yhteiskuntatieteilijöiden parissa ainakin Ranskassa, Italiassa, saksan- ja englanninkielisessä maailmassa sekä Pohjoismaissa. Ranskan oikeistolaisen presidentin Nicolas Sarkozyn virallisessa tiedonannossa Gorzille annettiin tunnustusta ”ranskalaisen ja eurooppalaisen intellektuellivasemmiston suurena hahmona” (Le Monde, 26.9.2007).

Suomeksi Gorziltä on julkaistu teos Työväenliike ja sosialismi sekä kokoelma Eläköön työttömyys! Kirjoituksia työstä, ekologiasta, vapaudesta. Hänen ideoistaan on Suomessa noussut eniten keskustelua sosiaalitieteiden piirissä 1970- ja 1980-luvun vaihteessa, myöhemmin hänen nimensä on vilahdellut lähinnä keskustellessa perustulosta/kansalaispalkasta.

Gorzin ajattelua voidaan syyttää utopistisuudesta, johon hän vastasi, että utopioita tarvitaan pystyäksemme ottamaan olemassa olevan todellisuuden tarkastelun edellyttämän välimatkan ja siten suhteuttaaksemme sen mitä teemme siihen mitä voisimme tai mitä meidän tulisi tehdä.


Kirjallisuus

André Gorzin teokset

- (1957). Le traître. Éditions du Seuil, Paris.
- (1959). La morale de l'histoire. Éditions du Seuil, Paris.
- (1964). Stratégie ouvrière et néocapitalisme. Éditions du Seuil, Paris.
- (1967). Le socialisme difficile. Éditions du Seuil, Paris.
- (1969). Réforme et révolution. Éditions du Seuil, Paris.
- (1973). Critique du capitalisme quotidien. Éditions Galilée, Paris.
- (et. als.) (1973). Critique de la division du travail. Éditions du Seuil, Paris.
- (1975). Écologie et politique. Éditions Galilée, Paris.
- (1977). Écologie et liberté. Éditions Galilée, Paris.
- (1977). Fondements pour une morale. Éditions Galilée, Paris.
- (1980). Adieux au prolétariat – Au-delà du socialisme. Éditions Galilée, Paris.
- (1983). Les Chemins du Paradis – L’agonie du capital. Éditions Galilée, Paris.
 - (1988). Métamorphoses du travail – Critique de la raison économique. Gallimard, Paris.
 - (1991). Capitalisme, Socialisme, Écologie. Éditions Galilée, Paris.
- (1997). Misères du présent, richesse du possible. Éditions Galilée, Paris.
- (2003). L’immatériel – Connaissance, valeur et capital. Éditions Galilée, Paris.
- (2006). Lettre à D. – Histoire d'un amour Éditions Galilée, Paris.

Suomennoksia

- (1971). Työväenliike ja sosialismi. Suom. Liisa Manninen. Huutomerkki-sarja, Tammi, Helsinki.   
- (1982). Eläköön työttömyys! Kirjoituksia työstä, ekologiasta, vapaudesta. Suomennettu useista alkuteoksista, toim. Keijo Rahkonen, suom. Risto Heiskala. Kansan sivistystyön liitto, Helsinki.

Internet-lähteet

Ranskankielisen Wikipedian artikkeli André Gorzistä.
http://fr.wikipedia.org/wiki/André_Gorz

François Noudelmann haastattelee André Gorzia, joka kertoo henkilöhistoriastaan ja ajattelustaan. Ohjelma lähetetty ensimmäisen kerran 14.10.2005 France Culture -radiokanavalla
http://www.radiofrance.fr/chaines/france-culture2/emissions/vendredis/fi...

André Gorzin ja Dorinen haastattelu Lettre à D. -kirjan teemoista ja laajemminkin. Lähetetty ensimmäisen kerran France Culture -radiokanavalla 1.12.2006.
http://www.radiofrance.fr/listen.php?file=/chaines/france-culture/dossie...