Wright von, Georg Henrik

Risto Vilkko (julkaistu 9.10.2007)

Filosofi, akateemikko Georg Henrik von Wright (1916–2003) kehitti 1950-luvun alussa deonttisen logiikan, jossa tutkitaan normatiivisten käsitteiden välillä vallitsevia suhteita. Pitkän ja monipuolisen uransa aikana hän kiinnostui mm. myös teon käsitteen loogis-filosofisesta problematiikasta, mikä puolestaan johti hänet tutkimaan etiikan ja oikeusfilosofian perustavia kysymyksiä. 1960-luvulta lähtien von Wright toimi myös aktiivisena aikalaiskriitikkona.
  1. Varhaisvuodet
  2. Cambridgessa
  3. Deonttinen logiikka ja toiminnan teoria
  4. Selittäminen, ymmärtäminen ja aikalaiskritiikki
  5. Moninkertainen kunniatohtori
  6. Suositeltavaa jatkolukemista
  7. Kirjallisuus



Varhaisvuodet

Georg Henrik von Wright syntyi Helsingissä 14. kesäkuuta 1916. Hän aloitti filosofian opintonsa Helsingin yliopistossa vuonna 1934. Pääaineensa lisäksi hän opiskeli matematiikkaa, historiaa ja valtio-oppia. Helsingissä filosofia oli nykyiseen tapaan jaettu teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan. Teoreettisen filosofian pääalueet olivat psykologia, tieto-oppi ja logiikka, kun taas käytännöllisessä filosofiassa keskityttiin moraali- ja yhteiskuntafilosofiaan. Von Wrightia kiehtoi enemmän Wienin piirin puolestapuhujan Eino Kailan (ks. Kaila, Eino) johtama teoreettinen vaihtoehto. Kun Kaila kehotti nuorta opiskelijaansa erikoistumaan joko psykologiaan tai logiikkaan, von Wright valitsi jälkimmäisen.

Von Wright suoritti maisterin tutkintonsa kolmessa vuodessa ja vieraili Cambridgessa ensimmäistä kertaa vuonna 1939. Cambridgesta tuli pian hänen toinen intellektuaalinen kotinsa. Syyskuussa 1940 hänet kutsuttiin asepalvelukseen. Vapauduttuaan asepalveluksesta tammikuussa 1941 hän jatkoi työtään väitöskirjansa parissa. Toukokuun lopulla 1941 hän sai vihdoin tohtorinarvon väitöskirjallaan The Logical Problem of Induction. Samana vuonna hän avioitui Elisabeth von Troilin kanssa.

Von Wright tuli tutuksi kansainväliselle filosofiselle yhteisölle 1940-luvun alkupuolella C. D. Broadin kirjoitettua Mind-lehteen artikkelisarjan von Wrightin tuloksista. Broadin myötävaikutuksesta von Wrightistä tuli pian tunnettu, ei ainoastaan Englannissa vaan myös muualla länsimaissa.

Vuonna 1946 von Wrightille myönnettiin filosofian professorin arvo Helsingin yliopistossa. Kaksi vuotta myöhemmin hänelle tarjottiin Wittgensteinin (ks. Wittgenstein, Ludwig) oppituolia Cambridgen yliopistosta ja hän otti sen vastaan. Jo vuonna 1951 hän kuitenkin erosi virastaan Cambridgessa ja palasi takaisin Helsinkiin. Hän ei koskaan katunut päätöstään, vaikka hän myöhemmin piti sitä koko elämänsä vaikeimpana ratkaisuna.


Cambridgessa

Von Wright saapui Cambridgeen maaliskuussa 1939. Hän vieraili ensin Richard Braithwaiten luona ja sai sitten audienssin moraalitieteiden tiedekunnan dekaanin C. D. Broadin luo. Broad otti hänet lämpimästi vastaan ja järjesti hänelle luvan osallistua luentokursseille ja seminaareihin sekä pääsyn yliopiston kirjastoihin. Heistä tuli pian hyvät ystävät ja Broad tutustutti von Wrightiin henkilökohtaisesti Trinity Collegeen.

Saatuaan Broadin luvan von Wright osallistui ensi töikseen G. E. Mooren seminaariin ja meni sen jälkeen kuuntelemaan Wittgensteinin luentoa. Luennon jälkeen Wittgenstein piti yleisölleen saarnan, joka koski vierailevia ulkopuolisia, joilla ei ollut mitään asiaa hänen luokkahuoneeseensa. Von Wright ymmärsi Wittgensteinin viitanneen häneen. Hän ei kuitenkaan halunnut antaa periksi niin helposti ja kirjoitti Wittgensteinille kirjeen, jossa hän selitti vilpittömiä tarkoitusperiään. Muutama päivä myöhemmin Wittgenstein yllättäen kutsui von Wrightin kupilliselle teetä asuinhuoneistoonsa. Heidän ensimmäisestä yksityistapaamisestaan tuli miellyttävä. Sen jälkeen von osallistui Wittgensteinin luennoille pääsiäislukukauden ajan vuonna 1939, ja sai siten tilaisuuden todistaa Wittgensteinin kuuluisia keskusteluja Alan Turingin kanssa, joka myös osallistui kyseiselle kurssille.

Cambridgessa, Broadin seurassa, von Wright myös tutustui G. E. Mooreen ja Bertrand Russelliin. 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa hän ja Moore tapasivat useasti. Von Wrightin mukaan nämä tapaamiset Mooren kanssa olivat hänelle äärimmäisen tärkeitä niinä vuosina, jotka hän vietti professorina Cambridgessa.

Cambridgessa vuonna 1940 vietetty aika oli ratkaiseva von Wrightin filosofiselle uralle. Hän opiskeli Wittgensteinin johdolla ja vähitellen opettaja-opiskelija suhde kehittyi läheiseksi ystävyydeksi. Wittgenstein kitki von Wrightin filosofiasta loogisen empirismin, mutta jätti jäljelle hänen alkuperäisen ja aidon kiinnostuksen loogisten välineiden sovellutuksiin hänen filosofisessa työssään. Vaikka Wittgenstein ja Kaila vaikuttivat vahvasti von Wrightin filosofiseen kehitykseen, hänestä ei voida sanoa tulleen kummankaan seuraajaa.

Vuosi 1951 toi tullessaan suuria muutoksia. Se oli vuosi, jolloin Wittgenstein kuoli ja jätti kirjallisen jäämistönsä von Wrightille, Elizabeth Anscombelle ja Rush Rheesille ehdottaen, että he julkaisisivat siitä minkä näkisivät käyttökelpoiseksi. Tämän materiaalin järjestely, tutkiminen, tulkinta ja toimittaminen julkaisemista varten muodostivat tärkeän osan von Wrightin filosofisesta työstä. Samana vuonna von Wright erosi Cambridgen virastaan ja palasi Suomeen. Lisäksi hänen teoksensa A Treatise on Induction and Probability, julkaistiin vuonna 1951. Hän piti tätä teosta päätepisteenä sille jaksolle filosofisessa urassaan, joka alkoi vuonna 1930 Kailan opastuksessa.


Deonttinen logiikka ja toiminnan teoria

1950-luvun alussa von Wright kehitti deonttisen logiikan, joka tutkii deonttisten modaliteettien loogisia suhteita eli toisin sanoen normatiivisia käsitteitä, kuten pakollinen, sallittu ja kielletty. Hänen esseensä ”Deontic Logic”, joka julkaistiin Mindissa vuonna 1951, oli filosofisen logiikan merkkipaalu.

Von Wrightin deonttisen logiikan järjestelmä saadaan lisäämällä klassiseen lauselogiikkaan kaksi yksipaikkaista operaattoria O ja P. Ensimmäisen voi lukea seuraavasti ”on pakollista, että” ja jälkimmäisen ”on sallittua, että”. Jos p tarkoittaa toimintaa (esimerkiksi tupakointia), niin lause Op tarkoittaa, että p täytyy tehdä tai on pakollista, että p tehdään. Lause Pp puolestaan ilmaisee sen, että on sallittua tehdä teko p. Niinpä O ja P operaattorien dualistisesta luonteesta seuraa, että lauseet Op ja ~P~p ovat loogisesti yhtäpitäviä. Tämän yhtäpitävyyden mukaan asiaintilan p kielto voidaan ilmaista kahdella eri tavalla: joko lauseella ~Pp (”ei ole sallittua tehdä p”) tai O~p (”on pakollista olla tekemättä p”). Von Wrightin oivallukset tekivät deonttisesta logiikasta nopeasti tärkeän työkalun monille filosofisille puheenaiheille, kuten oikeustieteelle ja toiminnan teorialle. Hänen uraauurtava esseensä vuodelta 1951 herätti suurta kiinnostusta ja pian lukuisat filosofit ja loogikot alkoivat kehittää tätä uutta tutkimuksenaluetta.

Deonttisesta logiikasta von Wrightille siirtyi luontevasti normien logiikkaan, joka tähtää ihmisen toiminnan säätelyyn moraalisuuden ja oikeudenmukaisuuden alueilla. Normien logiikka perustuu toiminnan loogiseen teoriaan, joka puolestaan on kehitetty muutoksien formaalisen eksplikaation pohjalta. Niinpä von Wright myös kiinnostui toiminnan ja muutoksen loogisista ja filosofisista kysymyksistä. Yksi hänen merkittävimmistä teoksistaan Norm and Action (1963) käsittelee juuri näitä aiheita. The Varieties of Goodness, jota von Wright itse piti parhaana työnään, julkaistiin myös vuonna 1963. Siinä von Wright tutkii sanan ”hyvä” erilaisia käyttötapoja, kuten myös muita etiikan peruskäsitteitä.

1950-luvun aikana von Wright luki intensiivisesti etiikan klassisia teoksia ja moraalifilosofiaa. Hänen suosikki teoreetikkonsa etiikassa olivat Aristoteles, Kant ja Moore. Kuitenkaan hänen The Varieties of Goodness teoksessa esittämänsä teoria ei edusta Aristoteelista eudaimonistista etiikkaa, Kantin velvollisuus eettistä moraaliteoriaa eikä myöskään Mooren intuitionistista vaihtoehtoa. The Varieties teoksen keskeisin ja kaikkein perustavin eettinen käsite on ihmisen paras (englanniksi the good of man ja saksaksi das Wohl eines Menschen). Von Wrightin näkemyksen mukaan kaikki moraaliset arvostelmat ihmisistä ja heidän teoistaan pitäisi tehdä suhteessa tähän perustavaan käsitteeseen.

1960-luvun aikana von Wright kehitti toiminnan ja muutoksen loogisen teoriansa ajan logiikan suuntaan ja julkaisi kolme esseetä ”And Next” (1965), ”And Then” (1966) ja ”Always” (1968). Vuonna 1968 hän yhdisti nämä saavutuksensa yhteen Arthur Stanley Eddingtonin muistoluentoaan varten ja antoi luennolle nimen ”Time, Change and Contradiction”. Vuonna 1966, tutustuttuaan Arthur Prioriin, hän oppi, että hänen oma looginen järjestelmänsä liittyi tärkeällä tavalla suurempaan referenssin teoreettiseen viitekehykseen, jota Prior kutsui aikalogiikaksi.

Von Wright piti modaalilogiikan renessanssia ja siihen liittyvien loogisten järjestelmien dynaamista tutkimista kaikkein tärkeimpänä ja hedelmällisimpänä kehityksenä filosofisen logiikan alueella 1900-luvun jälkipuolella. Deonttinen logiikka sekä toiminnan ja muutoksen logiikka hallitsivat hänen filosofista työtään 1960-luvun loppuun saakka. Tämä työ kulminoitui vuonna 1968 julkaistuun esseeseen An Essay in Deontic Logic and the General Theory of Action. Seuraavat kymmenen vuotta von Wrightia työllisti aikalogiikka. Hänen viimeinen saavutuksensa modaalilogiikassa oli essee ”Diachronic and Synchronic Modalities”, joka julkaistiin vuonna 1979. Hän piti Suomen Filosofisen Yhdistyksen Acta Philosophica Fennica –sarjassa vuonna 1996 julkaistua kirjoituskokoelmaansa Six Essays in Philosophical Logic loogikon uransa päätepisteenä.

Vaikuttavat saavutukset deonttisen logiikan ja toiminnan teorian alueilla tekivät von Wrightistä tunnetun sekä Euroopassa että Etelä-Amerikassa, missä hän solmi läheisiä suhteita lukuisiin filosofeihin ja intellektuelleihin.


Selittäminen, ymmärtäminen ja aikalaiskritiikki

Von Wrightin vaikutus ulottui Pohjois-Amerikkaan vuonna 1954, jolloin hän otti vastaan kutsun opettaa vierailevana professorina Cornellin yliopistossa. Hänen ensimmäisen lukukautensa aikana Yhdysvalloissa hänen seminaarinsa Wittgensteinin varhaisfilosofista herätti kiinnostusta, ei vain hänen vanhoissa ystävissään ja kollegoissaan Norman Malcolmissa ja Max Blackissa, vaan myös lukuisissa tulevissa filosofisissa kuuluisuuksissa, kuten Roger Albrittonissa, Keith Donellanissa, Carl Ginetissä ja Sidney Shoemakerissa. Von Wright vieraili myös monissa muissa Amerikan yliopistoissa. Hän loi ensimmäiset kontaktinsa Amerikan länsirannikon akateemisiin piireihin vuonna 1960, jolloin hän osallistui ensimmäiseen kansainväliseen logiikan, metodologian ja tieteenfilosofian kongressiin Stanfordissa. Hän uudisti nämä suhteensa muutama vuosi myöhemmin UCLA:ssa, jossa hän oli vierailevana professorina 1964 asti. Cornellin yliopisto säilyi kuitenkin hänen ”kolmantena intellektuaalisena kotinaan”, jossa hän toimi ns. ylimääräisenä Andrew D. White professorina kaiken kaikkiaan kaksitoista vuotta.

Kesällä 1961 von Wright nimitettiin Suomen Akatemian jäseneksi. Tämän nimityksen ansiosta hän pystyi keskittymään täydellisesti filosofiseen työhönsä. Epäilemättä tämä vaikutti hyvin paljon hänen päätökseensä pysyä kotimaassaan, vaikka hän sai vuosien mittaan lukuisia houkuttelevia tarjouksia kuuluisista ulkomaisista yliopistoista.

1960-luvulta lähtien von Wright oli myös aktiivinen aikalaiskriittinen kulttuurikeskustelija. Vuonna 1967 hän kirjoitti USA:ssa ollessaan esseen nimeltä ”Kriget mot Vietnam”. Se julkaistiin johtavissa suomalaisissa ja ruotsalaisissa sanomalehdissä, tanskalaisessa aikakausilehdessä Information, sekä erillisenä pamflettina. Tämä kannanotto Vietnamin sotaa kohtaan muutti von Wrightin pysyvästi ulkopuolisesta tarkkailijasta aktiiviseksi kulttuurikriitikoksi. Tätä muutosta von Wrightin oli vaikea kuvailla. Hänen mukaansa se liittyi humanistiseen asenteeseen elämää kohtaan. Tähän ilmaisuun liittyvien epämääräisyyksien vuoksi von Wright kuvaili itseään kuitenkin mieluummin osallistuvaksi provokatiiviseksi pessimistiksi kuin humanistiksi. Myöhemmin hän myös kritisoi julkisesti muun muassa yltiöoptimistista uskoa tieteen kaikkivoipaisuuteen, teknistieteellisen kehityksen myyttiä, ympäristön riistoa, rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kasvamista, uusien ydinvoimaloiden rakentamista ja lukuisia sotilaallisia operaatioita ympäri maailmaa. Hän uskoi vahvasti, ettei länsimainen kulttuuri ole täysin ymmärtänyt nykyisen peruuttamattoman taantumisensa aiheuttamia vakavia seurauksia.

Von Wrightin uusi kriittinen asenne yhteiskuntaa kohtaan vaikutti myös hänen akateemiseen aktiivisuuteensa, joka laajeni 1970-luvun alun aikana angloamerikkalaisesta analyyttisestä perinteestä kohti niin kutsuttua mannermaista filosofista traditiota. Tätä kehitystä nopeutti enemmän hänen uudelleen herännyt kiinnostuksensa hermeneuttisia tutkimuksia kohtaan kuin tuohon aikaan muodikkaat ajattelijat Marx ja Hegel. Hän näki perinteisen loogis-analyyttisen metodologian vakavasti rajoittuneeksi ja siirtyi angloamerikkalaisen kulttuurin alueelta lähemmäksi mannermaista tutkimusasennetta. Hän oli tutustunut huolellisesti Hans-Georg Gadamerin teoksen Wahrheit und Methode ideoihin ja tutustunut Gadameriin myös henkilökohtaisesti. Vaikka Gadamerin tuskin voidaan sanoa suoraan vaikuttaneen von Wrightin ajatteluun, niin tämä tuttavuussuhde Gadameriin ohjasi kuitenkin von Wrightin huomion tärkeään aikaisempaan keskusteluun selittämisen ja ymmärtämisen välisistä eroista, jossa Wilhelm Diltheyllä oli keskeinen rooli.

Vuonna 1970 von Wright piti luennon, jonka nimenä oli ”Two Traditions in the Philosophy of Science”. Nämä kaksi traditiota käsittivät aikaisemman aristoteelisen tradition, joka hallitsi ajattelua kristillisellä keskiajalla ja myöhemmän galilealaisen tradition, joka on hallinnut ajattelua modernilla aikakaudella johtuen teoreettisten ja kokeellisten luonnon tieteiden läpimurrosta. Von Wrightin näkemyksen mukaan modernin tieteen historia voidaan nähdä galilealaisen tradition riemuvoittona Aristoteelisesta perinteestä. Hän kuitenkin vahvasti epäili sitä mahdollisuutta, että humanistisille tieteille voitaisiin antaa galilealainen tulkinta.

Lähtökohta kirjoitusprosessille, joka pian johti von Wrightin ehkä vaikutusvaltaisimman teoksen, Explanation and Understanding (1971) syntyyn, oli tämä luento kahdesta traditiosta. Teos pohjautuu tärkeiltä osin hänen luentoihinsa Cambridgessa vuonna 1969 ja Cornellissa vuonna 1970. Tämä teos käsittelee eroja luonnontieteiden selitysten ja humanististen sekä yhteiskuntatieteiden selitysten välillä. Teosta on pidetty siltana angloamerikkalaisen analyyttisen ja mannereurooppalaisen hermeneuttisen tradition välillä länsimaisessa filosofiassa.

Von Wrightin teoksen Explanation and Understanding vastaanotto oli paljon kiistellympi kuin esimerkiksi Norm and Actionin. Explanation and Understanding herätti paljon keskustelua ja käännettiin pian kuudelle eri kielelle. Myöhemmin von Wright tarkensi näkemyksiään toiminnan ja syiden välilisistä suhteista ja erilaisista tieteellisistä selityksistä töissään Causality and Determinism (1973), Freedom and Determination (1980) ja pitkähkössä esseessään ”Of Human Freedom” (1985).

1980 ja 1990-luvuilla von Wright jätti sivuun toiminnat, normit, arvot ja selitykset ja alkoi tutkia perin pohjin mielenfilosofian klassisia kysymyksiä, kuten mieli-ruumis ongelmaa. Tämä filosofinen tutkimus kulminoitui vuonna 1998 esseekokoelmassa In the Shadow of Descartes, jossa von Wright pyrkii välttämään sekä materialistisia että idealistisia reduktionistisia näkemyksiä Descartesin kahdesta substanssista, mielestä ja materiasta.

Uuden vuosituhannen alussa von Wright ei enää tuntenut oloaan aivan kotoisaksi angloamerikkalaisen analyyttisen filosofian parissa ja siirtyi tarkastelemaan arvoja koskevia ongelmia, joita hän oli käsitellyt aikaisemmin. Tämä siirtyminen arvo ongelmien tarkasteluun tapahtui von Wrightin suosikkiteoksen The Varieties of Goodness hengessä, joka oli julkaistu neljäkymmentä vuotta aikaisemmin.

Vuonna 1989 lukuisat asiantuntijat analysoivat von Wrightin filosofian vaikutusvaltaisessa amerikkalaisessa kirjasarjassa Library of Living Philosophers.  


Moninkertainen kunniatohtori

Von Wright oli Suomen Akatemian jäsen vuodesta 1961 vuoteen 1986 ja toimi sen esimiehenä vuosina 1968–1970. Päiväkirjassaan von Wright toteaa, että esimiesaika oli kaikkein vaikein ja vastuullisin tehtävä, jota hän oli koskaan tehnyt.

Von Wright työskenteli ja luennoi vierailevana professorina lukuisissa yliopistoissa ympäri maailmaa ja toimi aktiivisesti lukuisissa tieteellisissä yhdistyksissä, seuroissa, säätiöissä ja komissioissa. Hän toimi puheenjohtajana esimerkiksi Suomen Filosofisessa Yhdistyksessä (1962–1973), the International Union of History and Philosophy of Science:ssa (1963–1965) ja Institut International de Philosophie:ssa (1975–1977). Vuosina 1994–1995 hän oli ensimmäinen Leibniz-professori Leipzigin yliopistossa. Hän toimi Åbo Academin kanslerina Turussa vuodesta 1968 vuoteen 1977. Suomen Akatemian lisäksi hän oli jäsenenä tiedeakatemioissa ja – seuroissa Britanniassa, Tanskassa, Norjassa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Hänelle myönnettiin kunniatohtorin arvo kaikkiaan 15 yliopistosta.

Elokuussa 2002 von Wright lahjoitti sekä tieteellisen kotikirjastonsa että kirjeenvaihtonsa Helsingin yliopistolle. Kirjakokoelma koostuu 2102 niteestä ja kirjeenvaihto lähemmäs 16000 hänen saamasta tai lähettämästä kirjeestä ja postikortista. Kirjeenvaihtotovereita hänellä oli 1871 ympäri maailmaa. Ensimmäiset kirjeet on päivätty 1920-luvun lopulla ja viimeisimmät vuonna 2003. Nämä kokoelmat ovat nyt tutkijoiden saatavilla Suomen kansalliskirjastossa.

Von Wright kuoli kotonaan Helsingissä 16. heinäkuuta 2003, 87 vuoden ikäisenä.


Suositeltavaa jatkolukemista

G. H. von Wrightin tärkeimpiä filosofisia teoksia

von Wright, Georg Henrik (1941). The Logical Problem of Induction. Societas Philosophica Fennica, Helsingfors.

von Wright, Georg Henrik (1951). An Essay in Modal Logic. North-Holland, Amsterdam.

von Wright, Georg Henrik (1963). Norm and Action. A logical Inquiry. Routledge and Kegan Paul, London.

von Wright, Georg Henrik (1963). The Varieties of Goodness. Routledge and Kegan Paul, London.

von Wright, Georg Henrik (1968). An Essay in Deontic Logic and the General Theory of Action. ! With a Bibliography of Deontic and Imperative Logic. North-Holland, Amsterdam.

von Wright, Georg Henrik (1971). Explanation and Understanding. Cornell University Press, Ithaca.

von Wright, Georg Henrik (1980). Freedom and Determination. North-Holland, Amsterdam.

von Wright, Georg Henrik (1983). Practical Reason. Philosophical Papers, Vol. I. Basil Blackwell, Oxford.

von Wright, Georg Henrik (1983). Philosophical Logic. Philosophical Papers, Vol. II. Basil Blackwell, Oxford.

von Wright, Georg Henrik (1984). Truth, Knowledge, and Modality. Philosophical Papers, Vol. III. Basil Blackwell, Oxford.

von Wright, Georg Henrik (1996). Six Essays in Philosophical Logic. Societas Philosophica Fennica.

von Wright, Georg Henrik (1998). In the Shadow of Descartes. Essays in the Philosophy of Mind. Kluwer Academic, Dordrecht.

G. H. von Wrightin muita teoksia

von Wright, Georg Henrik (1978). Humanismen som livshållning och andra essayer. Söderströms, Helsingfors.

von Wright, Georg Henrik (1982). Wittgenstein. Basil Blackwell, Oxford.

von Wright, Georg Henrik (1986). Vetenskapen och förnuftet. Ett försök till orientering. Söderströms, Helsingfors.

von Wright, Georg Henrik (1993). Myten om framsteget. Tankar 1987-1992 med en intellektuell självbiografi. Bonniers, Stockholm.

von Wright, Georg Henrik (1994). Att förstå sin samtid. Tanke och förkunnelse och andra försök. 19451994. Bonniers, Stockholm.

von Wright, Georg Henrik (1998). Logiikka ja humanismi. Otava, Helsinki. Sisältää teokset Looginen empirismi, Logiikka, filosofia ja kieli, Humanismi elämänasenteena.

von Wright, Georg Henrik (1999). Tieto ja ymmärrys. Otava, Helsinki. Sisältää teokset Tiede ja ihmisjärki, Minervan pöllö, Ihminen kulttuurin murroksessa.

G. H. von Wrightin elämäkerta

von Wright, Georg Henrik (2001). Mitt liv som jag minns det. Albert Bonniers, Media Pront Uddevalla.

von Wright, Georg Henrik (2002). Elämäni niin kuin sen muistan. Suom. Iiiro Kuuranne. Otava, Keuruu 2002.

Muistokirjoituksia

Hacker, Peter (2003). Georg Henrik von Wright – Wittgenstein’s successor at Cambridge, he wrote perceptively on logic, values and human action. The Guardian 4.7.2003.

Kenny, Anthony (2003). G. H. von Wright – Finnish philosopher internationally admired both as a custodian of Wittgenstein’s legacy and as an analytical thinker in his own right. The Times 20.6.2003.

McGuinness, Brian (2003). G. H. von Wright – Formative figure in the evolution of analytic philosophy. The Independent 24.6.2003.

Niiniluoto, Ilkka (2003). In memoriam: Georg Henrik von Wright (19162003). Ajatus 60, 7–13.

Stoutland, Frederick (2006). Another View of G. H. von Wright. Philosophical Investigations 29(3), 275–286.

Vilkko, Risto (2005). Georg Henrik von Wright (19162003). Journal for General Philosophy of Science 36, 1–14.

Kirjallisuus

Egidi, Rosaria (1999). In Search of a New Humanism: The Philosophy of Georg Henrik von Wright. Kluwer, Dordrecht.

Hahn, Lewis Edwin & Schilpp, Paul Arthur (toim.) (1989). The Philosophy of Georg Henrik von Wright. Open Court, La Salle.

Hintikka, Jaakko (toim.) (1976). Essays on Wittgenstein in Honour of G. H. von Wright. North Holland. Amsterdam.

Niiniluoto, Ilkka & Vilkko, Risto (toim.) (2005). Philosophical Essays in Memoriam Georg Henrik von Wright. Societas Philosophica Fennica, Helsinki.

Vilkko, Risto (2005). Bibliotheca Wrightiana. Helsingin yliopisto, Helsinki.