Emerson, Ralph Waldo

Heikki A. Kovalainen (julkaistu 26.9.2007, muokattu 12.9.2014)


Ralph Waldo Emerson (1803–1882) oli yhdysvaltalainen esseisti-runoilija-filosofi, amerikkalaisen kulttuurin tiennäyttäjä, vasta-ajattelija, ekologisen ajattelun edelläkävijä ja alkuvoimainen filosofi. Yhdysvaltalaisen kirjallisuuden taustalla Emersonin vaikutus on ilmeinen ja yleisesti tunnustettu. Filosofina häntä on tutkittu vähän, vaikka amerikkalaisen kirjallisuuden klassikkonakin Emerson oli ennen kaikkea ajattelija. Emersonin filosofisuuden puolesta puhuvat hänen filosofiset taustavaikuttajansa (Platonista ja stoalaisista Montaigneen, brittiempiristeihin, skottilaiseen common sense -filosofiaan sekä Kantiin) sekä hänen vahva vaikutuksensa filosofian klassikoihin (erityisesti Friedrich Nietzsche, William James ja John Dewey). Viime vuosina on virinnyt keskustelu Emersonin filosofisesta merkityksestä myös Suomessa.

  1. Papista populaarifilosofiksi
  2. Filosofinen tuotanto: yleiskatsaus
  3. Luonto ja varhaiset puheet – ajattelun idut
  4. Filosofiset pääteokset: Essays: First Series ja Essays: Second Series
  5. Silmäys muuhun tuotantoon
  6. Reseptiosta, tulkinnoista, vaikutuksesta
  7. Emerson Suomessa
  8. Suositeltavaa jatkolukemista
  9. Kirjallisuus
  10. Internet-lähteet



Papista populaarifilosofiksi

Ralph Waldo Emerson, lempinimeltään Waldo, syntyi Bostonissa vuonna 1803 neljäntenä lapsena pastori William Emersonin ja Ruth Haskins Emersonin perheeseen. Emersonin Yhdysvallat oli itsenäisenä valtiona nuori ja vielä itseään määrittelevä, tieteellisen, teollis-teknologisen ja kulttuurin vallankumouksen kynnyksellä. Waldo varttui rauhallisessa ympäristössä Bostonissa, mutta hänen elämäänsä sävyttivät jo varhain läheisten kuolemat. Isä kuoli ennen seitsemättä syntymäpäivää. Kasvatuksesta huolehti äidin lisäksi ”filosofinen täti” Mary Moody Emerson, josta tuli myöhemmin Emersonille merkittävä tukija ja filosofinen keskustelu- ja kirjeenvaihtokumppani.

Emerson kävi Bostonin latinalaisen kansakoulun vuosina 1812–1817 ja pääsi 14-vuotiaana Harvard Collegeen. Pakollisina aineinaan latina, kreikka, englanti, historia ja retoriikka hän menestyi varsinaisissa opinnoissaan keskinkertaisesti mutta voitti ensimmäisen sijan yliopiston Bowdoin-esseekilpailussa teksteillään ”The Character of Socrates” (1820) ja ”The Present State of Ethical Philosophy” (1821). Ennen näiden esseiden syntyä Emerson alkoi kolmantena yliopistovuonnaan kirjata ajatuksiaan filosofiasta, uskonnosta, elämästä ja kulttuurista journaaleihin, joita hän nimitti ”säästöpankeikseen” ja joista tuli elinaikainen tapa ja myöhemmin tärkeä lähde julkaistuille teoksille. Vuonna 1821 Emerson valmistui opettajaksi Harvardista ja toimi vuosina 1821–1825 tyttökoulun opettajana. Edessä olivat Harvardin pappiskoulun opinnot.

Vuonna 1829 Emerson kutsuttiin papiksi Bostoniin Toiseen unitaristiseen kirkkoon. Samana vuonna hän meni naimisiin runoilijatar Ellen Tuckerin kanssa. Liittoa kesti vain puolitoista vuotta ennen kuin Ellen kuoli tuberkuloosiin. Harkinnan jälkeen Emerson erosi papinvirastaan vuonna 1832. Eroava pappi piti saarnan ”The Lord’s Supper”, jossa hän selvitteli ristiriitaisia tunteitaan kirkkoa kohtaan väittäen ehtoollista kuolleeksi muodoksi, jota hänen mukaansa Jeesus ei ollut tarkoittanut vakituiseksi käytännöksi. Saman vuoden joulupäivänä Emerson purjehti Eurooppaan ja kierteli Maltalla, Italiassa, Ranskassa, Sveitsissä, Englannissa ja Skotlannissa. Italiassa Emersoniin tekivät erityisen vaikutuksen kirkot, arkkitehtuuri ja kuvataide, Skotlannissa ja Englannissa niitty- ja vuoristomaisemat sekä tapaamiset romantikkorunoilija-ajattelijoiden William Wordsworthin ja Samuel Taylor Coleridgen kanssa. Coleridgen ja Wordsworthin persoonat eivät tehneet Emersoniin suurta vaikutusta, mutta heidän teoksensa muotoutuivat myöhemmin tärkeiksi lähteiksi amerikkalaiselle ja emersonilaiselle ajattelulle – kuten myös tapaaminen historioitsija ja kulttuurifilosofi Thomas Carlylen kanssa, josta tuli Emersonin pitkäaikainen ystävä. Euroopassa sai alkunsa myös Emersonin kiinnostus (luonnon)tieteisiin ja luontoon: vierailu Pariisin kasvitieteellisessä puutarhassa (Jardin des Plantes) ja erilaisten elämänmuotojen kirjon näkeminen vaikutti Emersoniin niin syvästi, että hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Minusta tulee naturalisti” (Journals IV, 200, 406).

Pian Yhdysvaltoihin paluunsa jälkeen, marraskuussa 1833, Emerson piti ensimmäisen luentonsa otsikolla ”The Uses of Natural History” Bostonin vapaamuurareiden temppelissä. Emerson loi maassaan ennennäkemättömän uran suosittuna ja maata kiertävänä luennoitsijana, eräänlaisena julkisena intellektuelli-filosofina, jonka työlle vasta syntynyt ja aikuiskoulutukseen suuntautunut lyseo-liike loi edellytykset. Kaksi vuotta myöhemmin Emerson vihittiin Lydia Jacksonin kanssa, ja pari asettui Concordiin, Massachusettsiin. Pienessä kaupungissa filosofi kirjoitti elämäntyönsä. Vuonna 1836 julkaistiin ensimmäinen kirja Nature. Samana vuonna syntyi esikoislapsi, Waldo Emerson.

Emersonin uuden elämänpolun hahmottuessa käynnisteli samoihin aikoihin Bostonin liepeillä toimintaansa liike, joka on tullut myöhemmin tunnetuksi amerikkalaisina transsendentalisteina. Emerson tunnetaan johtohahmona tässä uskonnollisessa, filosofisessa ja kirjallisessa ryhmässä, jolle on sen sekakoosteisuuden ja liberaalisuuden vuoksi vaikeaa löytää yhteistä sisällöllistä nimittäjää ja jonka nimikin on historiallisesta Immanuel Kant-yhteydestä (katso Kant: Transsendentaalinen idealismi) huolimatta kantilaista transsendentaalifilosofiaa moniselitteisempi. Vuonna 1833 Frederic Henry Hedge oli julkaissut The Christian Examinerissa Coleridgea käsittelevän artikkelin, jota voidaan pitää ensimmäisenä amerikkalaisten transsendentalistien julkisena dokumenttina. Transsendentalistit ja erityisesti Emerson antoivat ratkaisevan sysäyksen amerikkalaisen kirjallisuuden renessanssille – sellaisille yhdysvaltalaisen kirjallisuuden kulta-ajan klassikoille kuten Henry David Thoreau, Walt Whitman, Emily Dickinson, Nathaniel Hawthorne ja Herman Melville. Transsendentalistien yhteisölliseen toimintaan kuului kasvatuskokeiluja (esimerkiksi Amos Bronson Alcottin vuonna 1834 Bostoniin perustama Temple School), keskustelutilaisuuksia (Margaret Fullerin ryhmä naisille vuonna 1835, Elizabeth Peabodyn vuonna 1839 perustama ja tärkeäksi transsendentalistifoorumiksi muodostunut kirjakauppa) sekä yhteisöelämän kokeiluja (vuonna 1841 Brook Farm).

Vuonna 1837 Emerson piti puheensa The American Scholar Harvardissa valmistuville opiskelijoille, joiden joukossa oli Thoreau. Puhetta voidaan pitää Oliver Wendell Holmesin (1885, 115) sanoin Emersonin ja yleensäkin amerikkalaisen kulttuurin ”älyllisenä itsenäisyysjulistuksena”. Vuotta myöhemmin oli pahamaineisen Divinity School Addressin vuoro, joka johti riitoihin pappiskoulun kanssa. Vuosina 1840–1844 Emerson osallistui amerikkalaisten transsendentalistien oman julkaisufoorumin The Dialin kirjoittamiseen ja peri vuonna 1842 lehden päätoimittajuuden Fullerilta. Emerson julkaisi ensimmäiset runonsa lehdessä.

Ensimmäisen esseekokoelmansa Essays: First Series Emerson julkaisi vuonna 1841. Seuraavana vuonna Emerson luennoi ensimmäistä kertaa New Yorkissa. Poika Waldo kuoli seuraavana vuonna tulirokkoon. Vuonna 1844 julkaistiin toinen esseekokoelma Essays: Second Series. Samana vuonna Emerson julkaisi ensimmäisen orjuudenvastaisen tekstinsä, Emancipation in the British West Indies. Toisen Euroopan matkansa hän teki Englantiin ja Ranskaan vuosina 1847–1848 ja piti Englannissa luentokiertueen. 1850 Emerson luennoi ensimmäistä kertaa läntisessä Yhdysvalloissa. Tällä vuosikymmenellä amerikkalaisen kirjallisuuden kulta-aika saavutti huippunsa: Emersonin Representative Men ilmestyi 1850, Melvillen Moby Dick 1851, Thoreaun Walden 1854 ja Whitmanin Leaves of Grass 1855.

Vuonna 1866 Emersonille myönnettiin Harvardin kunniatohtorin arvo, ja vuosina 1870–1871 hän luennoi ensimmäisen kerran yliopistossa Harvardissa. Vuosina 1872–1873 Emerson teki kolmannen matkansa Eurooppaan ja kävi myös Egyptissä. Vuonna 1876 hän luennoi Virginian yliopistossa. Emerson kuoli kotonaan Concordissa vuonna 1882.


Filosofinen tuotanto: yleiskatsaus

Emersonin merkittävimmät filosofiset teokset ovat Nature (1836), Essays: First Series (1841), Essays: Second Series (1844), Representative Men (1850) sekä The Conduct of Life (1860). Vuosien 1841 ja 1844 esseekokoelmia voidaan pitää hänen filosofisina pääteoksinaan, mutta näkemys on kiistanalainen. Pääteokseksi on ehdotettu myös muita mainittuja teoksia. Esseet puolustavat asemaansa erityisesti sillä perustella, että niissä Emersonin ajattelu on vapaampaa ja rikasjuonteisempaa kuin missään muualla; lisäksi myöhemmän historiallisen vaikutuksen (erityisesti Nietzsche, James ja Dewey) valossa esseekokoelmat ovat muita teoksia keskeisempiä.

Ensimmäinen Emersonin koottujen teosten laitos julkaistiin vuosina 1903–1904 nimellä The Complete Works of Ralph Waldo Emerson, joka sisälsi kaksitoista nidettä ja jonka nidejakoa tuoreempi mutta epätäydellinen sarja The Collected Works of Ralph Waldo Emerson (1971– , toistaiseksi ilmestynyt kuusi nidettä) pitkälti seurailee. Molemmat sarjat tarjoavat kattavan läpileikkauksen Emerson tuotantoon. Emersonin koottuihin teoksiin kuuluu sellaisiakin julkaistuja tekstejä, joita voitaneen pitää tutkimuksellisesti edellä mainittuja teoksia vähemmän filosofisina. Tällaisia ovat englantilaista kulttuuria käsittelevä teos The English Traits (1856) sekä useita arkisia aiheita pohtiva esseekokoelma Society and Solitude (1870). Emersonin elinaikana julkaistiin vielä melko yliolkaisesti englantilaisen kustantajan painostuksesta koottu Letters and Social Aims (1875), joka jäi kiireessä paikoin hiomatta ja joka toistaa joitakin aikaisempien tekstien teemoja.

Postuumisti on Emersonin teoksista julkaistu Poems (runoja vuosilta 1841–1863) sekä kirjallisen jäämistön perijän James Elliott Cabotin toimittamana pitkälti elämäkerrallisia ja kantaaottavia kirjoituksia sisältävät niteet Lectures and Biographical Sketches (ensimmäinen painos 1884) ja Miscellanies (sekalaisia kirjoituksia vuosilta 1832–1878, ensimmäinen painos 1884). Tärkeän poikkeuksen Emersonin myöhäiskauden tuotannossa muodostaa Natural History of Intellect and Other Papers (ensimmäinen painos 1893), jonka nimikkoteksti Natural History of Intellect pohjautuu Emersonin Harvardissa pitämään luentosarjaan ja joka erottuu filosofisuudellaan muista 1860–luvulta lähtien julkaistuista teoksista.

Emersonin filosofista merkitystä arvioitaessa ei pidä liioin unohtaa hänen runsasta journaalikokoelmaansa, jotka on julkaistu kuusitoistaniteisenä sarjana nimellä
The Journals and Miscellaneous Notebooks of Ralph Waldo Emerson (1960–1982). Teoksilla on erityisasema Emersonin tuotannossa, sillä suuri osa hänen kirjallisesta tuotannostaan perustuu journaaleihin – joissa monet ajatukset esiintyvät alkuperäisessä kontekstissaan. Emersonin journaaleita, erityisesti 1830–1840-lukujen aforistisia merkintöjä, voidaankin ehkä pitää yhdysvaltalaisen ajattelun merkkiteoksina.

Koottujen teosten, journaaleiden ja sekalaisten muistikirjojen ohella Emersonilta on julkaistu luentoja, kirjeitä, runomuistikirjoja, saarnoja, runokäännöksiä ja orjuudenvastaisia kirjoituksia (katso The Cambridge Companion to Ralph Waldo Emerson).


Luonto ja varhaiset puheet – ajattelun idut

Emersonin julkaistuista teoksista ensimmäinen, Nature, on lyhyt mutta merkittävä filosofinen traktaatti, amerikkalaisen filosofian ja ympäristöajattelun pienimuotoinen klassikko. Nature on monisäikeinen kirja ”luonnosta” tavanomaista laajemmassa, tietyssä filosofisessa merkityksessä, kuten Emerson johdannossaan selventää, eli luonto käsittää kaiken muun paitsi ”minän” tai yksilötajunnan – maan ja taivaan lisäksi kulttuurin, kaikki muut ihmiset sekä minun oman ruumiini (Emerson 1971, 8). Teoksessa käsitellään luonnon kauneutta (luvut I ja III), luonnon käytännöllistä merkitystä (II), luonnon ja inhimillisen kielen keskinäistä riippuvuutta (IV), luonnon merkitystä moraalisena kasvattajana (V), idealismia metafyysisenä näkemyksenä, jonka juuret ovat kuitenkin luonnollisissa käytännöissä (VI) sekä teoksen kantavana teemana luonnon ja hengen välistä yhteyttä (erityisesti luku VII). Teoksen ensimmäisessä kappaleessa Emerson kuuluttaa ”alkuperäistä suhdetta maailmankaikkeuteen”, ja tällainen pyrkimys tarkasteltavien ilmiöiden omakohtaiseen koettelemiseen voidaan nähdä hänen koko tuotantoaan läpäiseväksi teemaksi. Myöhempään tuotantoon Naturesta kantautuu myös näkemys luonnon tuntemisen ja elämän laadun keskinäisestä yhteydestä – metafysiikan ja etiikan yhteenkietoutuneisuudesta: emersonilaisen näkemyksen mukaan todellisuutta ei voi tuntea, ellei pyri elämään moraalisesti hyvin.

Kaikkien muiden Emersonin teosten koostuessa itsenäisistä esseistä Nature on ainoa järjestelmälliseen muotoon kirjoitettu filosofinen teos. Myöhemmästä tuotannosta esikoisteosta erottaa myös taustavaikuttajien näkyvä asema. Emerson ammensi ajatteluunsa vaikutteita moniaalta, idästä ja lännestä, tieteistä ja taiteista. Merkittävimmin häneen vaikuttivat hinduismi, Platon, stoalaiset, uusplatonistit (erityisesti Plotinos), kirkolliset ajattelijat (erityisesti Luther ja kveekari George Fox), luonnontieteet (erityisesti anatomia, geologia ja newtonilainen fysiikka), Montaigne, Swedenborg, Kant, skottilainen common sense -filosofia (erityisesti Thomas Reid ja Dugald Stewart), Goethe, saksalainen idealismi (erityisesti Fichte) sekä englantilainen ja saksalainen romantiikka (mm. Coleridge, Wordsworth, Schelling ja Novalis) sekä Carlyle (vrt. Goodman 2002). Naturessa etenkin Platonin ja platonismin, Coleridgen ja Swedenborgin merkitys on näkyvää.

Naturen ansiot amerikkalaisen filosofian pioneerityönä ovat kiistämättömät, mutta yleisen tutkijamielipiteen mukaan Emerson löytää oman äänensä varsinaisesti vasta seuraavina vuosina, puheissaan The American Scholar (1837) ja Divinity School Address (1838). Jälkimmäinen on poleeminen historiallisen kristinuskon kritiikki, jossa arvostellaan kristinuskon takertumista Kristukseen persoonana ja väitetään ihmisten vieraantuneen jumalallisesta ilmoituksesta, ”ikään kuin Jumala olisi kuollut” (Emerson 1971, 84). The American Scholar on visio uudesta, alkuvoimaisesta amerikkalaisesta oppineesta, hänen tehtävästään, tärkeimmistä vaikutuksen lähteistään ja velvollisuuksistaan. Romanttisesta läheisten asioiden affirmaatiosta kulttuuria kohti ponnistava puhe esittää yleisen näkemyksen oppineen ihmisen elämästä, josta tämä ammentaa aineksia tieteelliseen työhönsä. Ihmisten kulttuurinen kasvattaminen nimetään puheessa ”maailman tärkeimmäksi tehtäväksi”, joka kytkeytyy – pragmatismia ennakoiden – yksityisen ihmisen elävään, sosiaaliseen kokemukseen (Emerson 1971, 65).


Filosofiset pääteokset: Essays: First Series ja Essays: Second Series

Emersonin ehkä tunnetuin ja luetuin teos on Essays: First Series (1841), joka sisältää myös hänen tunnetuimman yksittäisen tekstinsä Self-Reliance. Essee on yksi mantereen kirjallisuuden lainatuimmista teksteistä ja Emersonin ajattelun ymmärtämisen kannalta hyvin keskeinen ellei jopa keskeisin. Mitä on emersonilainen self-reliance? Se on itseluottamusta mutta ilman kiinteää ”itseä”, se on itsenäisyyttä, jossa ihminen pyrkii tinkimättömästi tutkimaan kaikkia kohtaamiaan elämänmuotoja ja ongelmia oman kokemuksensa valossa. Self-Reliance ei kuitenkaan edusta minäkeskeistä idealismia tai subjektivismia: kaikkien asioiden itsenäinen tarkastelu mahdollistaa niiden tasapuolisen tarkastelun, sillä itsenäinen tutkija tarkastelee kaikkia asioita (ainakin periaatteessa) yhtä lailla avoimesti, mihinkään pysyvästi sitoutumatta ja itseensä luottaen. Samalla emersonilaiseen itsenäisyyteen kuuluu omien ajatusten tunnistaminen tai löytäminen toisten teksteistä. Esseen ehkä keskeisimmässä kohdassa Emerson kirjoittaa:

”Ihmisen tulisi oppia tunnistamaan ja tarkkaamaan sitä valonsädettä, joka säihkyy hänen mielensä läpi, enemmän kuin välkettä runoilijoiden ja viisaiden taivaalta. Mutta hän jättää huomiotta ajatuksensa, koska se on hänen. Jokaisesta nerouden luomuksesta tunnistamme omat torjutut ajatuksemme: ne tulevat meille takaisin tietyn vieraan ylevyyden verhoamina.” (Emerson 1979, 27.)

Tällainen käsitys subjektiviteetista jatkuvana itsensä löytämisenä ja ylittämisenä ennakoi Nietzschen ja myöhemmin 1900–luvulla eksistentialistien käsityksiä autenttisesta elämästä.

Muissa kokoelman Essays: First Series kirjavissa esseissä Emerson käsittelee muun muassa rakkautta (essee Love), ystävyyttä (Friendship), käytännöllistä järkevyyttä (Prudence), sankaruutta (Heroism) sekä taidetta (Art). Emerson pohtii historian merkitystä elävälle elämälle (kokoelman ensimmäinen essee History), hahmottelee käsitystä valoisien ja varjoisien kokemusten keskinäisestä riippuvuudesta (Compensation) sekä piirtää ympyrän kielikuvaksi ihmisen jatkuvalle itsensä ylittämiselle (Circles). Erityisesti esseissään Spiritual Laws, The Over-Soul ja Intellect Emerson hahmottelee luovia tulkintojaan uskonnollisista käsitteistä ja esittää hindulaisuudesta lainatun yli-sielun käsitteen kaikkia yksittäisiä ihmisiä yhdistäväksi voimaksi. Emersonin uskonnollisten käsitteiden (kuten yleensäkin kaikkien käsitteiden) tulkinta on kuitenkin niin kiinteästi yhteydessä inhimilliseen elämään, että häntä voi tuskin pitää mystikkona; pikemmin emersonilainen liberaali ja luova uskonnon ymmärrys ennakoi myöhempää pragmatistista ja erityisesti William Jamesin uskonnonfilosofiaa.

Toinen esseekokoelma, Essays: Second Series (1844), on filosofiselta asiasisällöltään aavistuksen ensimmäistä ohuempi. Esseissä kuten Character, Manners, Gifts ja Politics tulee esille Emersonin kiinnostus arkisiin, elämänfilosofisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kokoelman ensimmäinen essee The Poet esittää voimallisen runous-ja runoilijatulkinnan, joka inspiroi myöhemmin Whitmania ja Nietzscheä. Essee Nature toisintaa esikoisteoksen teemoja, ja kokoelman liiallisen lyhyyden välttämiseksi loppuun liitetty puhe New England Reformers käsittelee yhteiskunnan ja ihmisten uudistumisen problematiikkaa.

Kokoelman toisella esseellä Experience on erityisasema Emersonin kokonaistuotannossa. Essee tarttuu länsimaisen filosofianhistorian kannalta keskeiseen kysymykseen kokemuksesta ja rinnastuu jo otsikollaan esseisteihin Baconista Montaigneen – experience on paitsi klassinen esseistisen filosofian aihe myös etymologisesti lähellä sanaa essee ja sikäli eräänlainen refleksiivinen kuvaus esseestä filosofisena menetelmänä. Otsikko viittaa vielä erityisesti empiristeihin, Lockeen, Humeen ja Berkeleyyn, sekä Immanuel Kantiin. Esseessään Emerson arvostelee ”viheliäistä empirismiä” ja laajentaa lockelaista ja kantilaista kokemuskäsitystä kattamaan inhimillisen kokemuksen kirjavuuden. Esimerkkinä inhimillisestä kokemuksesta Emerson käyttää oman poikansa kuolemaa ja sen aiheuttamaa surun kokemusta.

Emersonin kuvaaman kokemuksen ytimessä on suru siitä, että suru ei saata ihmistä lähemmäs todellisuutta. Tätä henkilökohtaisesti värittynyttä katkelmaa on tulkittu Emerson-tutkimuksessa enemmän kuin mitään toista, ja usein tulkinnat ovat olleet valitettavan biografisoivia (katso esim. Van Leer 1986, Ellison 1999). Emersonin ajatus pätee kuitenkin (ainakin hypoteettisesti) yleisemminkin: jos ihminen surussa tuntee kadottavansa yhteyden todellisuuteen, tämä on sinänsä inhimillisen kokemuksen ymmärtämisen kannalta merkittävä seikka. Näin esseetä Experience on tulkinnut Stanley Cavell, ja hän ymmärtääkin esseen tutkivan yleensäkin mielialojen epistemologista funktiota (Cavell 1979). Cavellin tulkintaa voidaan perustellusti laajentaa myös metafyysiseksi tulkinnaksi ihmisen ja inhimillisen kokemuksen suhteesta todellisuuteen – kuten Emerson itse kirjoittaa, suru ”ei koskaan johdata minua todellisuuteen” (Emerson 1983, 29).

Experiencen ohella toinen tärkeä teksti toisessa esseekokoelmassa on toiseksi viimeinen Nominalist and Realist. Otsikollaan keskiaikaiseen universaalikiistaan viittaavassa esseessä Emerson tutkii todellisuudesta muodostettujen osittaisten (nominalististen) tulkintojen suhdetta (realistiseen) käsitykseen todellisuudesta sinänsä. Nietzschen perspektivismiä ennakoiden ja Experiencen mielialojen epistemologiaa täydentäen Emerson argumentoi, että objektiiviseen ymmärrykseen todellisuudesta päädytään vasta todellisuuden vuoroin näyttäytyvien puolien tarkastelun kautta.


Silmäys muuhun tuotantoon

Kahden esseekokoelman jälkeen Emersonin seuraava julkaistu teos oli ihmiskunnan suurmiehiä käsittelevä Representative Men (1850). Teoksessa käsitellään erilaisia ”representatiivisia” tai edustavia ihmisiä, joista kunkin nähdään edustavan jotakin tiettyä ominaisuutta. Emersonille edustavia ihmisiä ovat Platon, joka edustaa filosofia, Emanuel Swedenborg, mystikko, Montaigne, skeptikko, Shakespeare, runoilija, Napoleon, maailmanmies ja Goethe, kirjailija. Emersonilaisen ajattelun ymmärtämisen kannalta merkittävää teoksessa on Platonin filosofia sekä montaignelainen skeptisismi, joista Emerson ammensi vaikutteita omaan filosofiaansa (katso Emerson 1987).

Emersonin myöhemmästä tuotannosta filosofisesti tutkituin on esseekokoelma The Conduct of Life (1860), jonka Carlyle arvioi Emersonin suurimmaksi kirjaksi. Erityisesti tässä teoksessa Emerson esittää monien tulkitsijoiden mielestä kypsempää filosofiaansa, jota aikaisempia teoksia vahvemmin leimaa tietoisuus ihmiselämän väistämättömistä rajoitteista (lisää tulkinnasta katso alla). Sellaiset kokoelman esseet kuten Fate, Power, Culture, Beauty ja Illusions tarttuvat käytännöllisen kysymyksen kuinka tulisi elää ja kuvaavat ihmiselämää kohtalon rajoittamana pyrkimyksenä kärsimysten kukistamiseen ja voimalliseen kulttuurilliseen elämään. Emersonin näkemyksessä ”kauniista välttämättömyydestä” esseessä Fate (Emerson 2003, 26) sekä elämästä ”vallan etsintänä” esseessä Power (Emerson 2003, 28) on idullaan nietzschemäisiä kohtalon rakastamisen ja vallan tahdon aineksia. Kuitenkin olisi perustellumpaa väittää Emersonin esittäneen – myöhemmän filosofian näkökulmasta luettuna – silmiinpistävän ”nietzscheläisiä” ajatuksia mutta erilaisin painotuksin kuin Nietzsche itse, sen sijaan että väitettäisiin Nietzschen lainanneen keskeiset käsityksensä Emersonilta.

Muista Emersonin myöhemmistä teoksista mainitsemisen arvoinen on erityisesti Natural History of Intellect (1893). Tämä tutkimuksessa hämmästyttävän vähälle huomiolle jäänyt teos tuo voimallisesti esille emersonilaisen filosofian yhteyksiä myöhempään amerikkalaiseen klassiseen filosofiaan, eritoten William Jamesin pragmatismiin, protofenomenologiseen mielenfilosofiaan sekä radikaali-empiristiseen kokemuskäsitykseen (Kovalainen 2007, 114–120).

Myös Emersonin julkaisemattomasta tuotannosta löytyy teemoja, joita Emerson ei juuri käsittele julkaistuissa teoksissaan. Tällaisia ovat esimerkiksi näkemykset retoriikasta ja teatterista sekä tulkinnat kristinuskon historiasta. Unohtaa ei sovi myöskään Emersonin yhteiskunnallisia ja poliittisia, esimerkiksi orjuudenvastaisia ja naisen asemaa puolustavia kirjoituksia (katso koottujen teosten nide Miscellanies).


Reseptiosta, tulkinnoista, vaikutuksesta

Emerson inspiroi jo elinaikanaan monia merkittäviä filosofeja, mutta hänen akateemis- filosofista reseptiota ovat usein valitettavalla tavalla varjostaneet poleemiset ja hatarasti perustellut tulkinnat hänen filosofisesta merkityksestään. Vain kolme vuotta Emersonin kuoleman jälkeen Matthew Arnold kiisti kirjassaan Discourses in America (1885) transsendentalistin filosofisen salonkikelpoisuuden. Arnoldin mukaan Emerson ei ole suuri runoilija, ei suuri filosofi, eikä suuri kirjailija vaan eräänlainen opas ihmisten hengenelämässä (Arnold 1902, 159–179). Kuitenkin Arnold nimeää Emersonin esseet 1800-luvun merkittävimmiksi englanninkielisiksi proosateoksiksi (Arnold 1902, 192). Toisen vaikutusvaltaisen ja tarkoitushakuisen poleemisen tulkinnan esitti George Santayana klassisessa esseessään The Genteel Tradition in American Philosophy (1912), jossa hän leimasi transsendentalistit yleensä ja erityisesti Emersonin maailmasta ja elämästä etääntyneen ”hienostoperinteen” edustajiksi.

Kolmas tärkeä ja vaikutusvaltainen tulkintalinja sai alkunsa Stephen E. Whicherin kirjasta Freedom and Fate: An Inner Life of Ralph Waldo Emerson (1953). Teoksessa Whicher esittää kokonaistulkinnan Emersonin ajattelun kehityksestä jakaen hänen tuotantonsa kahtia optimistisempaan varhaiskauteen 1830–1841 sekä skeptisempään ja traagisempaan myöhäiskauteen 1841–1882. Whicherin tulkinta on tuonut Emerson-tutkimuksen polttopisteeseen kysymyksen Emersonin filosofian sisäisestä kehityksestä, ja tulkinta on ollut hyvin vaikutusvaltainen, oltiinpa sen peruslinjauksesta samaa mieltä tai ei. Whicheriläinen paradigma on kuitenkin kyseenalainen ainakin kolmesta syystä. (1) Jo Emersonin varhaisia teoksia, kuten Naturea, sekä hänen varhaisia journaaleitaan (jo 1820–luvulla) läpäisee tietoisuus pahuudesta: jo esikoisteos Nature alkaa mollivoittoisella kuvauksella erkaantumisestamme luonnosta. (2) Emersonin varhaisteoksia väitetysti leimaava ”optimismi” ei ole niinkään elämän pimeiden ja traagisten puolien kieltämistä kuin niiden affirmaatiota ja hyväksyntää. (3) Jos kyseessä on yleensäkin pikemminkin erilainen asennoituminen samoihin asioihin (kuten esimerkiksi pahuuteen) kuin eri asioista puhuminen, niin erottelua ei voida pitää filosofisesti kovin substantiaalisena.

Varsinaiselle filosofiselle Emerson-tulkinnalle on raivannut tien Stanley Cavell lukuisilla kirjoituksillaan vuosina 1979–2004. Cavellin ensimmäinen Emerson-essee, Thinking of Emerson, (1979) on ensimmäinen merkittävä ammattifilosofin esittämä filosofinen tulkinta Emersonista. Esseessään Cavell tulkitsee Emersonin esseetä Experience klassisen lockelaisen empirismin radikaalina laajentamisena. Tulkinnassa Emerson näyttäytyy kantilaisena filosofina, joka rikastuttaa Kantin transsendentaaliseen idealismiin kuuluvaa ajatusta inhimillistä kokemusta muovaavista ymmärryksen kategorioista inhimillisillä mielialoilla. Cavell rinnastaa emersonilaisen mielialatulkintansa Heideggerin Olemiseen ja aikaan.

Cavellin myöhemmistä tulkinnoista merkittävin ja vaikutusvaltaisin on hänen hahmotelmansa emersonilaisesta moraalisesta perfektionismista. Käsitteellä Cavell viittaa moraalisen perfektionismin vanhaan perinteeseen mutta esittää perfektionismista omanlaisensa, emersonilaisen muunnelman. Cavellin muunteleman standardimerkityksen mukaan moraalinen perfektionismi on moraalinen teoria, joka tähtää ihmiselämän laadun maksimointiin. Emersonilainen perfektionismi ei ole moraalinen teoria eikä varsinkaan teleologinen sellainen. Cavell esittää perfektionismin kokonaisvaltaiseksi Emerson-tulkinnakseen. Yleisen luonnehdinnan mukaan (monisäikeisestä käsitteestä on vaikeaa esittää lyhyttä tiivistelmää) emersonilainen perfektionismi on avoin luonnostelma emersonilaisesta itsenäisyydestä eli ihmisen suhteesta itseen, toisin sanoen siitä, kuinka yksilö voi arjessa toisten, ystävien tai kulttuurihistoriallisten teosten avustuksella jatkuvasti ylittää itsensä, pyrkiä elämään hyvää ja totuudenmukaista elämää.

Perfektionistista tulkintaa on kritisoitu erityisesti amerikkalaisen pragmatismin ja Emersonin filosofian välisen yhteyden laiminlyönnistä. Cavell tulkitsee Emersonia filosofina eurooppalaisia ajattelijoita, erityisesti Nietzscheä, Heideggeria ja Wittgensteinia vasten. Varjoon jää Emersonin läheinen yhteys amerikkalaisiin klassikkopragmatisteihin, erityisesti William Jamesiin ja John Deweyyn (lievässä mielessä myös Charles S. Peirceen; katso Carpenter 1941). Kuten monet Emersonin filosofitulkitsijat (esim. Baumgarten 1937, West 1987, Goodman 1990) ovat osoittaneet, Emersonilla ja jamesilais-deweylaisella pragmatismilla on paljon yhteistä, ja yhteyden laiminlyöminen voi johtaa paitsi ”eurooppalaiseen” myös liioitellun ”epäkäytännölliseen” Emerson-tulkintaan (katso Anderson 1993). James ja Dewey pitivät suuressa arvossa Emersonia (katso James 1982 ja Dewey 1985) ja ammensivat merkittävästi vaikutteita Emersonin filosofiasta, ja erityisesti Jamesin tarkat Emersonin koottujen teosten tutkimukset muodostuivat taustaksi hänen pragmatismilleen (katso Carpenter 1929).

Huolimatta nihkeästä reseptiosta akatemiassa Emerson on usein ollut inspiraation lähde merkittäville filosofeille Yhdysvalloissa ja muuallakin. Jo elinaikanaan Emerson vaikutti erityisesti Friedrich Nietzscheen, myöhemmin muiden muassa Henri Bergsoniin ja Rudolf Steineriin. Nietzsche luki amerikkalaista esseistiä koko kirjallisen uransa ja nimesi hieman ennen Näin Puhui Zarathustran ilmestymistä Emersonin 1800–luvun ”ajatusrikkaimmaksi” ajattelijaksi, jonka Esseitä hän tunsi olevansa lähempänä kuin mitään toista kirjaa (Nietzsche 1999, 588, 602; katso myös Stack 1992). Emerson ja neljäkymmentä vuotta nuorempi Nietzsche eivät koskaan tavanneet tai olleet kirjeenvaihdossa. Yhteys kahden filosofin välillä on kuitenkin niin vahva, että sitä on väitetty jopa yhdeksi 1800–luvun keskeisimmistä älyllisistä liittoumista ja yhdeksi ”modernin akateemisen tutkimuksen suurista aukoista” (Lopez 1997, 4).

Vasta 1900–luvun viimeisillä vuosikymmenillä virisi Emersonista akateemista filosofista keskustelua, pitkälti Cavellin tulkintojen ansiosta. Cavell-kritiikin tai hänen näkemystensä edelleen kehittelyn ohella on viime aikoina esitetty myös sellaisia filosofisia Emerson-tulkintoja, jotka eivät perustu Cavellin työhön. Merkittävä uusi teos on John T. Lysakerin Emerson and Self-Culture (ilmestyy, 2007/2008), joka on George Katebin kirjan Emerson and Self-Reliance (1995) ohella yksi harvoja ammattifilosofin kirjoittamia monografioita Emersonin filosofiasta. Teoksessa Lysaker hahmottelee ja havainnollistaa itsekasvatuksen käsitettä ja projektia, joita hän peilaa Emersonin teksteihin. Vaikka kysymyksessä ei olekaan ensisijaisesti Emerson-tulkinta, emersonilaiselle ajattelulle keskeisen itsekasvatuksen ajatuksen eksplikaationa teos reflektoi kiintoisasti myös Emersonin filosofista tuotantoa.


Emerson Suomessa

Suomalaiseen kulttuuriin ja filosofiaan Emersonin vaikutus on perinteisesti ollut melko heikko, ja yleensä häntä onkin tutkittu lähinnä kirjallisuuden ja ympäristöajattelun klassikkona. Ensimmäinen Emerson-suomennos ilmestyi 1900–luvun alussa, kun Volter Kilpi julkaisi suomennoksen teoksesta Representative Men (Ihmiskunnan edustajia, 1909). Kilven ohella Emersonista on ollut kiinnostunut Yrjö Karilas, joka julkaisi kokoomateoksessaan Suuren hiljaisuuden miehiä (1919) muiden kirjoittajien tekstien ohella kaksi Emerson-esseesuomennosta sekä pitkän esittelytekstin ”Ralph Waldo Emerson”. Kilven ja Karilaan Emerson-tulkinnat ovat hengeltään lähellä Matthew Arnoldin (1902) näkemystä Emersonista eräänlaisena hengenelämän oppaana. Karilas (1919, 69, 84) puhuu Emersonista sympaattisesti mutta ehkä turhan arvottavasti ”vuorelaishenkenä”, ”ihmisten ilmoille ilmestyneenä saarenasukkaana” sekä viittaa Emersonin ”henki-käytännölliseen älyyn ja metsien mystiikkaan”.

Emersonin esseekokoelmat Essays: First Series ja Essays: Second Series saatiin suomeksi J. A. Hollon käännöksinä vuonna 1958. Myöhemmin Hollo teki toisen Representative Men -suomennoksen (Suuria miehiä, 1964). Hollon Emerson-suomennokset, varsinkin vuoden 1958 esseet, ovat kuitenkin paikoin huolimattomasti tehtyjä ja sisältävät jopa käännösvirheitä.

2000–luvulla Emersonista on esitetty Suomessa myös muutamia filosofisia puheenvuoroja. Merkittävä uusi suomennos on Antti Immosen käännös Naturesta (Luonto, 2002), joka täydentää Emerson-suomennokset kattamaan varhaisia puheita lukuun ottamatta koottujen teosten neljä ensimmäistä nidettä. Käännöksen esipuheessa Immonen lukee Emersonia filosofina ja tähdentää samalla Emersonin merkitystä ympäristöajattelun edeltäjänä. Huomionarvoista Emersonia sivuavaa tutkimusta on Suomessa tehnyt myös kirjallisuuden ja filosofian välimaastossa liikkuva Kuisma Korhonen, jonka teos Textual Friendship: The Essay as Impossible Encounter from Plato and Montaigne to Levinas and Derrida (2006) löytää esseistisiä ja ystävyydenfilosofisia yhteyksiä muiden muassa Montaignelta, Emersonilta ja Derridalta.

Edelleen uusia mahdollisuuksia suomalaiselle Emerson-tutkimukselle avaa Heikki A. Kovalaisen kirja Emerson ja filosofia – Ralph Waldo Emersonin filosofian ääriviivoja (2007), joka on ensimmäinen suomenkielinen Emerson-tutkimus. Teoksessa kartoitetaan Emersonin filosofisen ymmärryksen mahdollisuuksia tutkimalla historiallisia taustoja, Stanley Cavellin emersonilais-perfektionistista tulkintaa sekä sen pragmatistista kritiikkiä. Lopuksi hahmotellaan Cavellia seikkaperäisempää luentaa Emersonista eettis-metafyysisenä alkuperäisyyden filosofina. Artikkeleissaan (2003–) Kovalainen on hahmotellut tulkintaa Emersonista kulttuurin filosofina, joka opettaa filosofiassaan elävää suhdetta toisten ajattelijoiden teksteihin, ja näin auttaa meitä vapautumaan filosofisesta riippuvuudesta.


Suositeltavaa jatkolukemista

Buell, Lawrence (2003). Emerson. The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge – London.
– Tuore ja pätevä joskin filosofian osalta puutteellinen yleisesitys Emersonin eri puolista.

Cavell, Stanley (1990). Conditions Handsome and Unhandsome: The Constitution of Emersonian Perfectionism (The Carus Lectures 1988). University of Chicago Press, Chicago – London.
– Vaativa mutta merkittävä tulkinta Emersonin filosofiasta moraalisena perfektionismina.

Cavell, Stanley, (2003). Emerson’s Transcendental Etudes. Stanford University Press, Stanford.
– Kokoelma Cavellin vaikutusvaltaisista Emerson-esseistä vuosilta 1979–2003.

Goodman, Russell B. (1990). American Philosophy and the Romantic Tradition. Cambridge University Press, Cambridge – New York – Melbourne.
– Tärkeä tutkimus Emersonin, amerikkalaisten pragmatistien ja romantiikan yhteydestä.

Kateb, George (1995). Emerson and Self-Reliance. Sage Publications, Thousand Oaks – London – New Delhi.
– Politiikan filosofiaan suuntautunut oivaltava emersonilaisen itsenäisyyden esitys.

Kovalainen, Heikki A. (2007). Emerson ja filosofia – Ralph Waldo Emersonin filosofian ääriviivoja. Gaudeamus Helsinki University Press, Helsinki.
– Ensimmäinen suomenkielinen, seikkaperäinen kartoitus Emersonin filosofiasta.

Lysaker, John T. (2007/2008, ilmestyy). Emerson and the Task of Self-Culture. Indiana University Press, Bloomington.
– Merkittävä ja havainnollistava teos emersonilaisesta itsekasvatuksen projektista.

Richardson, Robert D., Jr (1995). Emerson: The Mind on Fire. University of California Press, Berkeley – London.
– Tuorein, yksityiskohtainen ja monipuolinen Emerson-elämäkerta.

Emersonin kootut teokset

The Collected Works of Ralph Waldo Emerson. 6 vols to date. Ed. Robert E. Spiller et al. The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge, MA, 1971–.

American Scholar (1837), teoksessa Nature, Addresses, and Lectures. 1971. 52–70.
Divinity School Address (1838), teoksessa Nature, Addresses, and Lectures. 1971. 76–93.

Nature (1836), teoksessa Nature, Addresses, and Lectures. 1971. 7–45.
– Luonto. Suom. Antti Immonen. Eurooppalaisen filosofian seura, Tampere. 2002.

Essays: First Series (1841). 1979.
– Esseitä (luku I). Suom. J. A. Hollo. WSOY, Porvoo. 1958. 9–225.

Essays: Second Series (1844). 1983.
– Esseitä (luku II). Suom. J. A. Hollo. WSOY, Porvoo. 1958. 226–395.

Representative Men: Seven Lectures (1850). 1987.
– Ihmiskunnan edustajia. Suom. Volter Kilpi. Otava, Helsinki. 1909.
– Suuria miehiä. Suom. J. A. Hollo. WSOY, Porvoo. 1964.

The Conduct of Life (1860). 2003.

Muut Emersonin teokset

The Complete Works of Ralph Waldo Emerson. Centenary Edition. 12 vols. Ed. Edward Waldo Emerson. Houghton Mifflin, Boston – New York, 1903–1904.

The Journals and Miscellaneous Notebooks of Ralph Waldo Emerson. 16 vols. Ed. William H. Gilman et al. The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge, MA, 1960–1982.

Kirjallisuus

Anderson, Douglas R. (1993). American Loss in Cavell’s Emerson. Transactions of the Charles S. Peirce Society, 29(1), Winter 1993. 69–89.

Arnold, Matthew (1902). Discourses in America. The Macmillan Company, New York.

Baumgarten, Eduard (1938). Der Pragmatismus: R. W. Emerson, W. James, J. Dewey. Vittorio Klostermann, Frankfurt.

Carpenter, Frederic Ives (1929). Points of Comparison between Emerson and William James. The New England Quarterly, 2, July 1929. 458–74.

Carpenter, Frederic Ives (1941). Charles Sanders Peirce: Pragmatic Transcendentalist. The New England Quarterly, 14, 1941. 34–48.

Cavell, Stanley (1979). Thinking of Emerson, teoksessa The Senses of Walden. An Expanded Edition. University of Chicago Press, Chicago – London, 1992, 121–138.

The Cambridge Companion to Ralph Waldo Emerson. (Ed. Joel Porte, Saundra Morris) Cambridge University Press, Cambridge, 1999.

Dewey, John (1903). Emerson–The Philosopher of Democracy, teoksessa Essays on the New Empiricism, 1903–1906. Southern Illinois University Press, Carbondale – Edwardsville 1985. 184–192.

Ellison, Julie (1999). Tears for Emerson: Essays, Second Series, teoksessa The Cambridge Companion to Ralph Waldo Emerson. (Ed. Joel Porte, Saundra Morris.) Cambridge University Press, Cambridge. 1999. 140–161.

Goodman, Russell B. (2002). Ralph Waldo Emerson, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Spring 2002 Edition). (Ed. Edward N. Zalta.) URL = <http://plato.stanford.edu/archives/spr2002/entries/emerson/ (9.3.2007)>.

Holmes, Oliver Wendell (1885). Ralph Waldo Emerson. Houghton, Mifflin and Company, Boston.

James William (1903). Emerson (The Centenary Address), teoksessa Essays in Religion and Morality. Harvard University Press, Cambridge – London. 109–115.

Lopez, Michael (1997). Emerson and Nietzsche: An Introduction, teoksessa ESQ: A Journal of the American Renaissance: Emerson / Nietzsche [special issue], 43(1–4), 1997. (Ed. Michael Lopez), julkaistu 1998. 1–35.

Nietzsche, Friedrich (1999). Nachgelassene Fragmente 1880–1882. Kritische Studienausgabe in 15 Bänden. Neuausgabe 1999. Band 9. (Hrsg. Giorgio Colli, Mazzino Montinari.) Walter de Gruyter. Berlin – New York.

Santayana, George (1912). The Genteel Tradition in American Philosophy, teoksessa The Genteel Tradition. Nine Essays by George Santayana. (Ed. Douglas L. Wilson). Harvard University Press, Cambridge, 1967. 37–64.

Stack, George (1992). Nietzsche and Emerson: An Elective Affinity. Ohio University Press, Athens.

Van Leer, David (1986). Emerson’s Epistemology: The Argument of the Essays. Cambridge University Press, Cambridge.

West, Cornel (1989). The American Evasion of Philosophy: A Genealogy of Pragmatism. The University of Wisconsin Press, Madison.

Whicher, Stephen E. (1953). Freedom and Fate: An Inner Life of Ralph Waldo Emerson. University of Pennsylvania Press, Philadelphia.

Internet-lähteet

The Complete Works of Ralph Waldo Emerson
http://www.rwe.org

The Ralph Waldo Emerson Society
http://www.cas.sc.edu/engl/emerson/