Kant: Etiikka

Toni Kannisto (julkaistu 26.9.2007, muokattu 17.9.2014)

Immanuel Kantin (1724−1804) ­­eettinen teoria edustaa deontologista eli velvollisuusetiikkaa. Kantin mukaan teon moraalinen arvo ei ole sen enempää sen tuottamassa kokonaishyödyssä (utilitarismi) kuin onnellisuudessakaan (eudaimonismi) vaan teon motivaatiossa. Eettisesti hyvä teko on tehty velvollisuudesta universaalia moraalilakia kohtaan, eivätkä teon mahdollisesti tuottamat epätoivotut seuraukset vaikuta sen eettisyyteen. Universaalin moraalilain eli kategorisen imperatiivin muotoilee käytännöllinen järki - epäeettisesti toimiva henkilö toimii siten Kantin mukaan irrationaalisesti (päinvastainen ei kuitenkaan päde). Kant muotoilee eettisen teoriansa perusideat teoksessa Tapojen metafysiikan perustus (Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785), tarkastelee eettisen teoriansa filosofisia taustaolettamuksia ja seurauksia tarkemmin teoksessa Käytännöllisen järjen kritiikki (Kritik der praktischen Vernunft, 1786) ja viimeistelee etiikkansa yksityiskohtia teoksessa Tapojen metafysiikka (Metaphysik der Sitten, 1797).
  1. Vapaus Kantin etiikan perustana
  2. Kategorinen imperatiivi
  3. Etiikka ja onnellisuus
  4. Autonomia ja heteronomia
  5. Käytännöllinen ja teoreettinen järki
  6. Käytännöllisen järjen postulaatit
  7. Kantin etiikan keskeisiä ongelmia
  8. Suositeltavaa jatkolukemista
  9. Kirjallisuus
  10. Internet-lähteet



Vapaus Kantin etiikan perustana

Kantin eettinen järjestelmä perustuu vapaudelle: vain vapaita olentoja voidaan velvoittaa eettisesti. Mikäli en olisi mitenkään voinut jossakin tilanteessa toimia toisin kuin toimin, en myöskään olisi vastuussa toiminnastani. En ole vastuussa siitä, että noudatan painovoimalakia, enkä olisi eettisesti vastuussa mistään, mitä tekisin jonkun hallitessa mieltäni telepaattisesti. On kuitenkin vaikea sanoa missä vapauden raja Kantilla tosiasiassa kulkee. Esimerkiksi eettisessä dilemmassa nimeltä "Sofien valinta" (William Styronin kirjasta Sofien valinta) natsien keskitysleirin vartija vaatii Sofiaa valitsemaan jommankumman lapsistaan tapettavaksi, ja mikäli Sofia ei suostu valitsemaan, vartija tappaa molemmat lapset. Tavanomaisesti emme pitäisi Sofiaa eettisesti vastuullisena lapsensa kuolemasta, vaikka hänen valintansa omalta osaltaan siihen johtaakin, mutta ei ole selvää olisiko hän Kantin mukaan vapautettu vastuusta, koska hänellä on kuitenkin mahdollisuus pidättäytyä valinnasta. Vastaavasti voimme kysyä onko henkisesti sairas ihminen kykeneväinen tekemään todellisia valintoja ja siten eettisesti vastuullinen.

Koska Kantin etiikka perustuu vapaudelle, sen ylimmän periaatteen, eli moraalilain, on oltava riippumaton ulkoisista ja satunnaisista tekijöistä. Muutoin sitä määrittäisi jokin ulkopuolinen, eikä se siten olisi vapaa. Erityisesti se on riippumaton kulloisestakin eettisestä subjektista ja hänen ominaisuuksistaan, tunteistaan, uskomuksistaan ja ympäristöstään. Näin ollen moraalilain on oltava myös universaali: sen on velvoitettava kaikkia samalla tavalla aina ja kaikkialla. Monesti Kantin etiikan katsotaankin perustuvan sekä vapauden että universaalisuuden vaatimuksille, vaikka jälkimmäinen voidaankin johtaa edellisestä.

Edelleen koska Kantin moraalilaki perustuu vapaudelle, sen on nojauduttava jollekin, joka on absoluuttisen hyvä eli hyvä sellaisenaan. Jos moraalilaki perustuisi jollekin, jonka hyvyys riippuu ulkoisista tekijöistä, se olisi riippuvainen näistä tekijöistä eikä siten olisi universaali. Toisin sanoen, moraalilain on perustuttava jollekin, jolla on itseisarvoa eikä ainoastaan välinearvoa (eli arvoa jonkin toisen tavoitteen saavuttamiseksi). Kantin mukaan tämä perusta ei voi olla mikään muu kuin hyvä tahto (Wille), joka yksin on hyvä sellaisenaan. Tahdon Kant määrittelee kykynä toimia (toimintaa ohjaavien) periaatteiden mukaisesti (Ak 4: 412). Kun tätä kykyä ei häiritse mikään ulkopuolinen voima, tahto on autonominen eli kykeneväinen määräämään itse omat lakinsa. (Ks. alla Autonomia ja heteronomia.) Eettinen velvollisuus on näin ollen tahdon velvollisuutta omaa autonomiaansa kohtaan − so. tahdon johdonmukaisuutta noudattaa asettamiaan lakeja. Toisin sanoen, hyvä teko on tehty puhtaasti hyvään tahtoon nojautuen eikä sillä siten pyritä saavuttamaan mitään toista tavoitetta (esim. onnellisuutta tai suurinta yleistä hyvää). Kant myös toteaa velvollisuuden perustuvan kunnioitukselle moraalilakia kohtaan. On syytä huomata, että Kant erottelee myös velvollisuuden mukaiset ja velvollisuudesta tehdyt teot, joista vain jälkimmäiset ovat varsinaisesti eettisiä.


Kategorinen imperatiivi

Koska Kantin moraalilaki velvoittaa absoluuttisesti, hän kutsuu sen eettistä käskyä kategoriseksi imperatiiviksi ja erottaa sen vain ehdollisesti velvoittavista hypoteettisista imperatiiveista. Siinä missä hypoteettiset imperatiivit ovat muotoa "jos tahdot X:ää, tee Y", kategorinen imperatiivi on yksinkertaista muotoa "tee X (halusitpa mitä tahansa tai olipa tilanne mikä tahansa)". Koska kategorinen imperatiivi on tällä tavoin riippumaton muista tekijöistä, Kantin mukaan on olemassa vain yksi kategorinen imperatiivi. Hän esittää kyllä eri laskutapojen mukaan kolmesta viiteen (hän itse sanoo muotoiluja olevan kolme (Ak 4: 436)) toisistaan merkittävästikin poikkeavaa muotoilua kategoriselle imperatiiville, mutta väittää niiden kaikkien olevan yhtäpitäviä. Seuraavassa esitellään eräs jaottelu.

Yleisen (luonnon)lain muotoilu:

(1a) "Toimi vain sellaisen maksiimin mukaan, jonka voit samalla toivoa tulevan yleiseksi laiksi" (Ak 4: 421).

(1b) "Toimi siten kuin tekosi maksiimi tulisi tahtosi kautta yleiseksi luonnonlaiksi" (Ak 4: 421).

Ensimmäinen versio (1a) on selkeästi tunnetuin ja usein ainoa siteerattu muoto kategorisesta imperatiivista. Maksiimilla tarkoitetaan subjektiivista (toiminta)periaatetta. Sääntö on sellaisenaan melko suoraviivainen: kun toimit jonkin periaatteen mukaisesti, sinun tulisi aina pohtia, josko voisit toivoa kaikkien olevan velvoitettuja toimimaan kyseisen periaatteen mukaisesti. Kantin etiikan universaalisuus tulee ehkä parhaiten esille tässä muotoilussa, mutta se on selkeä myös muotoilussa (3a) (Ks. alla).

Päämäärän sinänsä muotoilu:

(2) "Toimi siten, että käytät ihmisyyttä, on se sitten omassasi tai jonkun toisen persoonassa, aina samaan aikaan päämääränä, ei koskaan pelkästään välineenä" (Ak 4: 429).

Toinen muotoilu poikkeaa ensimmäisestä lähtökohtaisesti melko paljon. Persoona on Kantin etiikassa keskeinen termi, koska juuri persoonallisuus erottaa ihmiset (ja eettiset subjektit ylipäänsä) eläimistä ja muista olioista, jotka eivät ole moraalilain alaisia. Persoonan Kant kytkee järkeen ja erityisesti tahtoon (joka on käytännöllistä järkeä). Kun muistetaan moraalilain velvoittavan juuri tahtoa itseään kohtaan, nähdään Kantin vain laajentavan tätä velvollisuutta yksilön omasta tahdosta kaikkiin tahtoihin (kuten tulee toimia universaalisuusperiaatteen nojalla). Tahdon autonomisuus edellyttää, että emme kiinnitä huomiota niihin satunnaisiin seikkoihin, jotka määräävät tahdon esiintymistavan ja -paikan: on yksi ja sama ilmeneekö tahto minussa vai jossakussa toisessa. Niinpä minun on kohdeltava toisissa ilmenevää tahtoa yhtä kunnioittavasti kuin sitä tahtoa, joka ilmenee itsessäni. Koska etiikka perustuu hyvälle tahdolle, joka siis on hyvä sinänsä ulkoisista tekijöistä riippumatta, en voi kohdella toisten tahtoa koskaan (pelkästään) välineenä, sillä niin tehdessäni alistaisin sen satunnaisille tekijöille.

Kant esittää samassa yhteydessä myös kaikilla kiinnostustemme kohteilla olevan vain suhteellista arvoa, siis välinearvoa: niillä on arvoa vain suhteessa tavoitteisiimme ja niiden toteutumiseen. Mikäli kaikki arvo maailmassa typistyisi tällaisiin välinearvoihin, millään ei olisi absoluuttista arvoa. Koska moraalilaki puolestaan edellyttää tällaisen absoluuttisen arvon olemassaoloa, maailmassa on oltava jotakin, jolla on objektiivista arvoa, eikä vain subjektiivista arvoa eli arvoa meille. Koska vain hyvällä tahdolla on absoluuttista arvoa, etiikka on kokonaisuudessaan mahdollista vain, mikäli oletetaan hyvän tahdon mahdollisuus.

Autonomian muotoilu:

(3a) "Toimi siten, että tahtosi voisi maksiiminsa kautta samalla pitää itseään universaalin lain asettajana" (Ak 4: 434).

Päämäärien valtakunnan muotoilu:

(3b) "Jokaisen rationaalisen olion on toimittava ikään kuin hän olisi maksiimiensa mukaisesti aina samalla lakiasäätävä jäsen universaalissa päämäärien valtakunnassa" (AK 4: 438).

Joidenkin näkemysten mukaan nämä kaksi ovat eri muotoiluja, ja tälle onkin sanankäytön erojen valossa perusteita. Noudatan tässä kuitenkin Kantin omaa väitettä, että muotoiluja on kolme, ja pidän siten näitä olennaisesti samoina tapoina esittää kategorinen imperatiivi. Merkityksellistä molemmissa on vaatimus, että subjektin olisi toimittava kuin se olisi universaali lakiasäätävä elin. Päämäärien valtakunnalla Kant tarkoittaa kaikkien eettisten subjektien muodostamaa ideaaliyhteisöä, jossa jokainen jäsen olisi saavuttanut tahdon autonomian. Kant toteaa, että tällaisessa valtakunnassa jokainen olio olisi yhtä aikaa sekä hallitsija (lakiasäätävä elin) että alamainen (lakia noudattava jäsen). Erityisesti muotoilu (3b) on äärimmäisen lähellä John Rawlsin yleisesti kantilaisena pidettyä, A Theory of Justice -teoksessa esittämää teoriaa, jonka mukaan oikeudenmukainen yhteiskunta syntyisi, mikäli ihmiset kokoontuisivat päättämään laeista ennen kuin tietäisivät paikkaansa maailmassa, eräänlaisen "tietämättömyyden verhon" takaa. (ks. Rawls, John.)

Kategorisen imperatiivin soveltaminen ei ole aina erityisen helppoa. Mikäli otamme tarkasteluun muotoilun (1a), toiminnan eettisyyden arvioinnissa katsotaan usein olevan neljä askelta. Ensin muotoillaan maksiimi (mikä ei aina ole helppoa, sillä oman toimintatavan ilmaiseminen yksinkertaisena sääntönä saattaa tuottaa yllättävän paljon vaikeuksia). Toiseksi tämä maksiimi muutetaan yleiseksi laiksi. Kolmannessa vaiheessa lain soveltamista pohditaan siltä kannalta, onko sen seuraaminen ylipäänsä käsitettävissä ristiriidattomasti sellaisessa maailmassa, jossa tämä laki pätisi. Mikäli on, siirrytään neljänteen, ehkä vaikeimpaan vaiheeseen, jossa pohditaan voidaanko tätä lakia todella tahtoa yleiseksi laiksi. Ongelmallista tässä on erityisesti se, että ei näytä olevan mitään varmaa keinoa ratkaista sellaisia ristiriitoja, joissa toinen tahtoo maksiimista yleisen lain ja toinen ei.

Otetaan esimerkiksi maksiimi: sängystä on aina noustava vasen jalka ensin. On selvää, että laki toteuttaa kolmannen ehdon, sillä tällainen maailma olisi helposti kuviteltavissa. Emme kuitenkaan (oletettavasti) voisi tahtoa tällaista sääntöä yleiseksi laiksi, jota jokaisen olisi noudatettava. Tärkeä huomio on se, että tämä ei millään muotoa vielä tee vasemmalla jalalla ensin nousemisesta epämoraalista toimintaa, koska emme myöskään toivoisi säännön negaatiota (on noustava oikealla jalalla) yleiseksi laiksi. Koska emme toivoisi yleiseksi laiksi sen enempää tätä sääntöä kuin sen negaatiotakaan, se on moraalisesti yhdentekevä sääntö. Vain mikäli joko sääntö tai sen negaatio, mutta eivät molemmat, soveltuvat yleiseksi laiksi, on ylipäänsä kyse eettisestä ongelmasta. Olkoon toinen esimerkki: toisten onnellisuutta on edistettävä. Laki on selvästi käsitettävissä. Ilmeisesti myös sellainen maailma, jossa kaikki pyrkisivät parhaansa mukaan edistämään toistensa onnellisuutta, olisi melko tahdottava. (On tarkistettava myös, että negaatio puolestaan ei ole tahdottava.) Siispä on moraalisesti oikein edistää toisten onnellisuutta. Kolmantena esimerkkinä olkoon: voin tehdä lupauksen aikomatta pitää sitä. Oletetaan, että olisi sellainen maailma, jossa kaikkien olisi joka hetki toimittava tämän lain mukaisesti. On ainakin perusteltua olettaa, että tällaisessa maailmassa itse lupaaminen olisi mahdotonta: jos kukaan ei koskaan pitäisi lupaustaan, kukaan ei myöskään uskoisi mitään antamaani lupausta. Siispä maksiimi ei toteuta kolmatta ehtoa: on väärin tehdä lupaus aikomatta pitää sitä.

Kant erottelee sekä velvollisuudet itseä ja toisia kohtaan että täydelliset ja epätäydelliset velvollisuudet. Näiden yhdistelminä syntyy neljä eri velvollisuustyyppiä. Siinä missä täydelliset velvollisuudet ovat sellaisia, joista ei voida poiketa missään tilanteessa, epätäydelliset velvollisuudet antavat enemmän tai vähemmän tilaa yksilöllisille haluille ja kiinnostuksille: epätäydelliset velvollisuudet ovat sellaisia, joita meidän on noudatettava jonkin verran silloin tällöin. Yllä esitettyyn neljän askeleen testiin viitaten täydellinen velvollisuus määräytyy kolmannessa vaiheessa (ristiriidattomuus), epätäydellinen vasta neljännessä (tahtominen). Kant itse tarjoaa seuraavat esimerkit: itsemurhasta pidättäytyminen on täydellinen velvollisuus itseä kohtaan; pidättäytyminen antamasta lupausta, jota ei aiota pitää, on täydellinen velvollisuus toisia kohtaan; omien kykyjen kehittäminen on epätäydellinen velvollisuus itseä kohtaan; ja toisten onnellisuuden edistäminen on epätäydellinen velvollisuus toisia kohtaan. Kant johtaa nämä kaikki kategorisesta imperatiivista antaakseen tukea sen pitämiselle ylimpänä moraalilakina. (Perusteluista, ks. Ak. 4: 421-4.)


Etiikka ja onnellisuus

Etiikan ja onnellisuuden suhde on Kantilla melko mielenkiintoinen. Vaikka yllä olevan perusteella oman ja toisten onnellisuuden edistäminen onkin (epätäydellinen) velvollisuus, itse etiikka ei sellaisenaan takaa onnellisuutta. Tämä on jyrkässä kontrastissa moniin muihin eettisiin teorioihin, joissa juuri onnellisuus tai hyvä elämä on eettisyyden kulmakivi. Kantin mukaan onnellisuuden tavoittelu on kyllä välttämätöntä jokaiselle rationaaliselle (mutta äärelliselle) oliolle, mutta onnellisuus (jonka Kant liittää tarpeiden tyydyttämiseen) on liian epämääräinen asia ollakseen universaalin moraalilain perusta. Kant antaa useita esimerkkejä siitä, kuinka onnellisuuden asettaminen moraalin perustaksi on kestämätöntä. Olennaisesti kuitenkin se on kestämätöntä, koska se, mitä kukin kokee tarvitsevansa, ja sitä kautta se, mikä tekee kenetkin onnelliseksi, on täysin satunnaista (ja jos tarpeet olisivatkin kaikille samoja, tämä puolestaan olisi satunnaista). Kantin mukaan onnellisuus on kyllä moraalilain objekti (onhan sen lisääminen velvollisuutemme), mutta se ei voi olla sen perusta.

Kant ei toki sulje silmiään onnellisuudelle − päinvastoin, hän toteaa onnellisuuden olevan inhimillisen elämän tärkein tavoite. Etiikan kannalta onnellisuuden ongelma on se, että onnellisuus nojautuu haluille ja niiden tyydyttämiseksi tarkoitetuille empiirisille periaatteille, kun taas etiikassa ei saa olla mitään empiiristä. Kant kuitenkin toteaa, että vaikka etiikalla ei lähtökohtaisesti olekaan mitään tekemistä onnellisuuden kanssa, etiikka ja onnellisuus eivät millään muotoa ole ristiriidassa keskenään tai vastusta toisiaan: ei ole mitään varsinaista syytä kieltää oma onnellisuus. Kuitenkin, pohdittaessa eettisiä velvollisuuksia, onnellisuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Toisin sanoen, onnellisuus voi olla tärkeä inhimillinen tavoite, mutta se ei ole eettinen tavoite. Kant toteaakin valaisevasti, että etiikka ja onnellisuus liittyvät toisiinsa siten, että eettisyydessä on kyse onnellisuuden arvoisena olemisesta, siis onnellisuuden eräänlaisesta ansaitsemisesta. Paha ihminen voi de facto olla onnellinen, mutta hän ei ansaitse sitä. (Ks. myös alla Käytännöllisen järjen postulaatit.)


Autonomia ja heteronomia

Kant erottelee kaksi tahdon muotoa: Willkür- ja Wille-tahdot. Willkür on tahtomisen kyky yleensä, siis kyky tuottaa toimintaa ohjaavia periaatteita. Wille on se varsinainen tahto, joka minulla on kulloisessakin tilanteessa. Toisin sanoen, Willkür on rationaalisten olentojen kyky tahtoa ylipäänsä, ja se ilmenee partikulaarisina tahdon tiloina Willen muodossa. Käytän tässä yhteydessä suomennoksia "tahtomisen kyky" (Willkür) ja "tahto" (Wille).

Tahto voi Kantin mukaan olla joko autonomista tai heteronomista. Autonomista se on ollessaan vapaa kaikista ulkoisista tekijöistä eli ollessaan puhdas. Näin on silloin, kun tahtomisen kyky yksin määrää tahdon. Heteronomista tahto on puolestaan silloin, kun jokin ulkoinen tekijä, kuten tunteet tai henkilökohtaiset tavoitteet ja arvostukset, määrittävät sitä. Heteronominen tahto ei siis ole vapaa, vaan on erilaisten ulkoisten ärsykkeiden ja epäpuhtaiden motiivien (osittain) määräämä. Etiikassa on aina pyrittävä tahdon mahdollisimman suureen autonomiaan, joka yksin takaa, että toimintaa määräävien maksiimien voidaan huoletta toivoa tulevan yleisiksi laeiksi. Kantin mukaan tahtomisen kyky on olennaisesti sama kuin puhdas käytännöllinen järki, joten juuri järjen käyttö lisää tahdon autonomisuutta. Näin ollen voidaan sanoa, että eettinen velvollisuus ei ole pelkästään tahdon autonomisuutta vaan myös itse järkeä kohtaan.

Kantin mukaan ihmisen tahto on aina ikään kuin ristitulessa: toisaalla on puhtaan rationaalinen ja riippumaton tahtomisen kyky, toisaalla taas tahtoa harhaan johtavat ulkoiset vaikutteet. Kantin näkemys muistuttaa siten tältä osin Spinozan Etiikassa (ks. Spinoza, Benedictus de) esittämää teoriaa (joskaan Kant ei mitenkään liitä tätä autonomiaa onnellisuuteen, kuten Spinoza tekee). Eettinen ihminen pyrkii aina minimoimaan tahtonsa heteronomian järjen avulla.

Edellä sanotusta saa helposti sen kuvan, että vain järkevät ihmiset voisivat olla eettisiä. Kant itse oli erittäin pessimistinen ihmisten hyvyyden suhteen, mutta tämä ei perustu pelkästään siihen näkemykseen, että ihmiset eivät juuri käyttäisi järkeään. Kantin mukaan jokaisella ihmisellä on sisäänrakennettuna eräänlainen moraalinen aisti (joka tunnetaan yleisesti omanatuntona). Tämä aisti ei kuitenkaan sellaisenaan ole aina luotettava, joten tarvitaan jonkinlainen etiikan tiede, joka voi ratkaista mikä todella on oikein ja mikä ei. Sisäistä moraalista aistiamme voisikin verrata suuntavaistoon, joka toimii toisilla paremmin kuin toisilla ja joka sekoaa helposti. Pärjäämme paremmin kartan, kompassin ja suuntavaistomme avulla kuin pelkästään jälkimmäiseen tukeutuen. Analogiaa venyttäen voisi sanoa, että kompassina toimii kategorinen imperatiivi ja karttana Tapojen metafysiikassa esitetyt luettelot velvollisuuksista ja hyveistä.


Käytännöllinen ja teoreettinen järki

Jako nk. teoreettiseen (spekulatiiviseen) ja käytännölliseen järkeen on Kantin filosofiassa keskeinen. Teoreettinen järki koskee karkeasti ottaen tietoa, käytännöllinen (tahdonalaista) toimintaa. Puhtaan järjen kritiikki (ks. Kant: Puhtaan järjen kritiikki) edustaa teoreettista järkeä tutkiessaan tiedonkykyjemme a priori periaatteita sekä rajoja, etiikka taas kuuluu käytännöllisen järjen alaan pohtiessaan, mitä meidän tulisi tahtoa ja minkä maksiimin mukaan toimia, eli määrittäessään järjen ja tahdon a priori periaatteet. Puhtaan järjen kritiikin lopussa Kant toteaakin filosofialla olevan kolme peruskysymystä: ”Mitä voin tietää?”, ”Mitä minun tulee tehdä?” ja ”Mitä voin toivoa?” (A805/B833). Siinä missä teoreettinen järki vastaa ensimmäiseen kysymykseen, käytännöllisen järjen tehtävänä on vastata erityisesti toiseen, mutta myös kolmanteen kysymykseen.

Kant määrittelee käytännöllisen järjen objektin ”vapauden mahdollisena vaikutuksena” (Ak 5: 57). Toisin sanoen, kyse on jostakin objektista, jonka vapaa tahto pystyessään tekisi (tai ei tekisi) todelliseksi. (On syytä muistaa, että tahto on Kantin mukaan käytännöllistä järkeä.) Yksinkertaisesti, käytännöllisen järjen tai tahdon objekti on se, mitä tahdotaan tai ei tahdota. Siinä missä teoreettisen järjen objektina on luonto tai maailma kokonaisuudessaan, käytännöllisen järjen objekteja on kaksi: hyvä ja paha. Näistä edellinen vastaa tietysti tahdottua ja jälkimmäinen ei tahdottua. On syytä huomata, että hyvä ja paha eroavat miellyttävästä (mielihyvästä) ja epämiellyttävästä (kivusta) siinä, että jälkimmäiset perustuvat tunteelle, edelliset puolestaan järjelle (täten ääretönkin kipu voi olla hyvää ja ääretön nautinto pahaa). Hyvyys ja pahuus määrittyvät siten sen mukaan, mitä vapaa tahto tahtoisi. Siispä tahdon ja hyvyyden looginen suhde ei ole se, että tahto kohdistuisi siihen, mikä on hyvää, vaan hyvää on se, mihin tahto kohdistuu.

Kuuluisassa teesissään käytännöllisen järjen primaarisuudesta Kant esittää käytännöllinen järjen olevan ensisijaista teoreettiseen nähden. Kantin ensisijaisuuden käsitettä saattaa olla vaikea ymmärtää. Missään tapauksessa ei saa ajatella käytännöllisellä järjellä olevan jollain tapaa kyky tai oikeus kumota teoreettisen järjen tuloksia tai asettua niitä vastaan. Kant sanoo eksplisiittisesti, että järjen täytyy olla siltä osin ykseys, että se ei ole ristiriidassa itsensä kanssa. Tilannetta tulisikin tarkastella niin, että järki jakautuu teoreettiseen ja käytännölliseen käyttöön. Kyse on siis kahdesta eri tavasta käyttää järkeä: teoreettinen järki on järjen tiedollista käyttöä, käytännöllinen järki puolestaan tahdollista käyttöä eli oikeastaan tahtomista itseään. Käytännöllisen järjen primaarisuus tarkoittaa tässä yhteydessä siten kahta asiaa. Yhtäältä mikäli järjen tiedollinen käyttö ei pysty ratkaisemaan jotakin seikkaa (vaikkapa sitä onko Jumala olemassa vai ei), voimme soveltaa käytännöllistä järkeä. Toisaalta myös järjen teoreettinen käyttö on toimintaa ja vaatii tahtoa: käytännöllinen järki on primaaria siinä mielessä, että ilman sen kehotusta emme koskaan edes alkaisi käyttää teoreettista järkeämme − meillä ei olisi tahtoa tietää. Sen sijaan, että käytännöllinen ja teoreettinen järki nähtäisiin olevan konfliktissa siten, että edellisellä on valta jälkimmäisen ylitse, meidän on nähtävä järki tahdon alaisena ykseytenä, jossa myös tiedolliset kysymykset ovat tahdon ilmauksia.

Käytännöllisen järjen primaarisuudella on mm. se mielenkiintoinen seuraus, että eräät Puhtaan järjen kritiikissä ratkaisemattomiksi osoitetut ongelmat voidaan ratkaista käytännöllisen järjen puitteissa. Esimerkiksi vapaan tahdon olemassaoloa koskeva epätietoisuus voidaan ratkaista käytännöllisen järjen avulla. Toisaalta Kant ei esitä mitään perusteita esimerkiksi materian ääretöntä jaettavuutta koskevan antinomian ratkaisemiseen käytännöllisen järjen avulla.


Käytännöllisen järjen postulaatit

Yksi Kantin etiikan kiistellyimmistä teeseistä on nk. "käytännöllisen järjen postulaatit". Ne ovat sellaisia etiikalle olennaisia oletuksia, jotka joudumme tekemään käytännöllisen järjen pakottamina. Näitä postulaatteja on kolme: vapaa tahto, sielun kuolemattomuus ja Jumalan olemassaolo. Koska ensimmäisen asema on hieman erilainen suhteessa jälkimmäisiin, käsitellään se ensin erikseen.

Vapaa tahto

Kantin etiikassa keskeinen vapaa tahto on filosofisesti erittäin ongelmallinen käsite. Puhtaan järjen kritiikissä Kant yritti osoittaa, että vapaata tahtoa ja materiaalisen luonnon determinismiä ei voida sovittaa yhteen, ellei hyväksytä transsendentaalista idealismia (ks. Kant: Transsendentaalinen idealismi; Kant: Puhtaan järjen kritiikki). Mikäli luonto on deterministinen, jokainen tapahtuma on aina edeltä määrätty, eikä luontoon siten mahdu vapaita kausaaliketjuja; mikäli vapaa tahto on olemassa, se tuottaa luontoon sellaisia kausaaliketjuja, jotka eivät ole edeltävien tapahtumien määräämiä, eikä determinismi voi vallita. Transsendentaalisen idealismin puitteissa on kuitenkin mahdollista, että luonto on deterministinen ilmiöiden (eli olioiden kuten ne meille ilmenevät) tasolla, mutta ei kuitenkaan olioiden sinänsä (eli olioiden kuten ne ovat itsessään) tasolla. Näin on erityisesti siksi, että oliosta sinänsä ei voida sanoa mitään substantiaalista, jolloin emme voi transsendentaalisen idealismin peruspilareita rikkomatta sanoa, että olio sinänsä ei voisi olla vapaa. (Ks. Kant: Olio sinänsä.) Näin jää avoimeksi se mahdollisuus, että vaikka empiirisinä subjekteina, siis luonnon olioina, olisimmekin täysin determinoituja, noumenaalisina minuuksina, eli olioina sinänsä, olisimme vapaita.

On tärkeää ymmärtää, että kyseessä on vain ja ainoastaan mahdollisuus, jota ei voida teoreettisen järjen puitteissa sen enempää vahvistaa kuin kumotakaan. Olemme siis rajoitettuja siihen tietoon, että meille ilmenevässä maailmassa kaikki on determinististä, mutta emme voi tietää josko maailma sinänsä on determinoitu vai ei. Kant kuitenkin esittää olevan käytännöllisen järjen mukaista olettaa, että todella olemme noumenaalisina olioina vapaita. Tämä seuraa yksinkertaisesti siitä, että ilman vapautta etiikka olisi Kantin mukaan kaikkinensa mahdotonta.

Kantia on monesti pidetty vapaan tahdon suhteen kompatibilistina, mutta yhtä lailla inkompatibilistina. Siinä missä jälkimmäisen kannan mukaan vapaa tahto ja determinismi ovat toisensa poissulkevia, edellisessä ne nähdään tavalla tai toisella yhteensopivina. Kantin määrittäminen tällä akselilla on erittäin vaikeaa. Kuten yllä on esitetty, Kant kieltää jyrkin sanoin vapaan tahdon ja determinismin yhteensopivuuden luonnossa ja on siis inkompatibilisti. Toisaalta hän kuitenkin lopulta pitää näitä yhteensovitettavina. Voikin sanoa, että vaikka Kant on inkompatibilisti, hän rajaa determinismin pätevyysaluetta niin, että vapaa tahto on mahdollista tämän alueen ulkopuolella. Robert Hanna onkin esittänyt, että Kant ylittää koko kompatibilismin ja inkompatibilismin vastakkainasettelun ja on oikeastaan post-kompatibilisti (Hanna 2006).

Sielun kuolemattomuus ja Jumalan olemassaolo

Vapaan tahdon postulaatti on koko etiikan mahdollisuutta koskevana tiukasti ottaen hieman eri asemassa kuin kaksi muuta postulaattia, jotka koskevat selkeämmin Kantin esittämää kolmatta suurta kysymystä: "Mitä voin toivoa?". Sielun kuolemattomuuden ja Jumalan olemassaolon postulaatit ovat myös saaneet osakseen paljon voimakkaampaa kritiikkiä − jopa ilkuntaa.

Kantin mukaan inhimillisen elämän puitteissa ei voida saavuttaa sellaista täydellisyyttä, joka riittäisi tahtoon, joka on puhtaan hyvä − eli pyhään tahtoon. Meidän ei kuitenkaan ole pelkästään mahdollista kehittää itseämme kohti moraalista täydellisyyttä, vaan me olemme itse asiassa velvoitettuja tekemään niin. Tässä on syytä palauttaa mieleen Kantin ajatus, että meitä voidaan velvoittaa eettisesti vain sellaisten asioiden suhteen, jotka ovat meille mahdollisia. Edellisestä ei suoraan seuraa, että meille on oltava mahdollista saavuttaa pyhä tahto, sillä velvollisuus koskee sitä kohti pyrkimistä, ei sen toteutumista. Sen sijaan Kantin mukaan olisi joka tapauksessa kohtuutonta vaatia ihmisiä tavoittelemaan jotakin saavuttamatonta, minkä takia meillä on hänen mukaansa lupa toivoa, että todella onnistuisimme tässä. Koska tämä ei ole inhimillisessä elämässä mahdollista, meidän tulee olettaa ikuinen aika, jonka puitteissa voimme täydellistyä. Siksi meidän on Kantin mukaan postuloitava sielun kuolemattomuus ehtona etiikan vaatimuksen mielekkyydelle.

Myös Jumalan olemassaolo liittyy moraalilain mielekkyyteen. Koska eettisyys ei Kantin mukaan millään muotoa takaa onnellista elämää, syntyy hyvän ja eettisen elämän välille vaikea konflikti. On selvää, että inhimillisessä elämässä tämä ongelma ei useinkaan korjaannu ja että maailma voi tältä osin olla hyvinkin epäoikeudenmukainen: joskus hyvien ihmisten elämä on jatkuvaa kärsimystä samalla kun mitä itsekkäimmät ja välinpitämättömimmät ihmiset menestyvät likipitäen kaikessa. Tämä tekee Kantin mukaan moraalilain velvoituksen melko kohtuuttomaksi. Niinpä meillä on lupa toivoa, että jokin voima aikanaan tasoittaa tämän, eli että eettiset ihmiset saavat palkintonaan onnellisuuden. Tämä jokin voima on hänen mukaansa Jumala. Kant on kuitenkin tarkka siitä, että emme saa seurata moraalilakia sen takia, että haluaisimme saavuttaa iäisen onnellisuuden − tämä tekisi etiikasta heteronomista. Pikemminkin Jumala on Kantille eräänlainen lohtu, jonka avulla voimme paremmin jaksaa tehdä eettisen velvollisuutemme.

Käytännöllisen järjen postulaatit on äärimmäisen helppo ymmärtää väärin, ja erityisesti niiden merkitystä on helppo liioitella. On virhe olettaa, että Kant olisi pyrkinyt todistamaan sielun kuolemattomuuden ja Jumalan olemassaolon. Tästä ei ole kyse: päinvastoin varsinkin Puhtaan järjen kritiikissä Kant painottaa useaan otteeseen, että näitä ei voida todistaa suuntaan tai toiseen. Kyse on pikemminkin siitä, minkä Kant Puhtaan järjen kritiikin toisen painoksen johdannossa nimeää "uskoksi" lausuessaan kuuluisat sanansa: "Siten minun oli kiellettävä tieto tehdäkseni tilaa uskolle" (Bxxx). Kant pyrkii näyttämään meillä olevan hyvä syy, peräti eräänlainen oikeutus, uskoa sielun kuolemattomuuteen ja Jumalan olemassaoloon. Joidenkin tulkintojen mukaan myös vapaus on tässä kontekstissa uskon asia, sillä Kant ei näytä varsinaisesti todistavan, että olemme eettisiä olentoja, vaan pyrkii ainoastaan esittämään ne ehdot, joiden puitteissa voimme olla sellaisia. Voisihan joku nimittäin edelleen sanoa: hyvä on, mutta minusta tämä todistaa vain etiikan ja siten myös vapaan tahdon olevan harhaa. Toisten tulkitsijoiden mielestä Kant puolestaan todistaa ensin, että me todella olemme eettisiä subjekteja. Joka tapauksessa on tärkeää nähdä Kant eräänlaisena uskon puolestapuhujana: ensin hän osoittaa, että emme voi tietää kaikkea, tehden siten tilaa uskolle, minkä jälkeen hän pyrkii antamaan perusteita uskoa tiettyjä asioita. Pohdittaessa Kantin filosofian motiiveja voidaan kiinnostavana pitää myös muotoilua "minun oli kiellettävä tieto", joka näyttäisi esittävän tiedollisten ennakkoehtojen määrittämisen tilan tekemisenä uskolle. Nietzsche onkin sanonut kuuluisasti Kantin heittäneen Jumalan ulos etuovesta vain salakuljettaakseen Hänet takaisin sisään takaovesta.

Toinen tärkeä näkökulma avautuu edellä mainitun Kantin kolmen suuren kysymyksen kautta. Yhdessä nämä muodostavat Kantin mukaan kysymyksen: Mitä on ihminen? Mikäli näemme nämä kolme kysymystä ainakin likipitäen yhtä tärkeinä, ymmärrämme helpommin miksi Kant ylipäänsä puhuu sielun kuolemattomuudesta ja Jumalan olemassaolosta: hän pyrkii vastaamaan viimeiseen kolmesta kysymyksestä selittääkseen mitä on olla ihminen. Tätä kautta Kantista maalautuu milteipä eksistentialistinen kuva: hän pohtii yhtä lailla epistemologian ja etiikan suuria kysymyksiä kuin inhimilliseen olemassaoloon olennaisesti kuuluvaa vapautta ja toivoa. Varsinkin pystytettyään niin loputtoman lohduttomalta ja vaikealta vaikuttavan eettisen järjestelmän, hän näyttää haluavan pehmentää sitä antamalla meille toivon siitä, että kaikella tällä on merkitys. Kukaan ei ole velvoitettu (tai oikeutettu) uskomaan tähän tiedollisesti eikä edes eettisesti tai käytännöllisesti, vaan meillä on inhimillisinä olentoina yksinkertaisesti lupa tarvittaessa nojautua tällaisiin toiveisiin, joita sen enempää teoreettinen kuin käytännöllinenkään järki eivät voi meiltä viedä.


Kantin etiikan keskeisiä ongelmia

Kantin etiikassa on paljon hyviä puolia mutta myös ongelmia. Toisaalta se on varsin kunnioitettava systemaattinen yritys luoda eettinen teoria, jossa on sisäänrakennettuna universaalisuus ja siis tasa-arvo. Lisäksi sen etuihin voidaan lukea myös se, että se painottaa teon tarkoitusta eikä sen onnistumista ja siis erottaa teon eettisen hyvyyden sen käytännöllisestä hyödystä. Luonnollisesti etiikasta toisin ajattelevat kokevat tämän myös puutteeksi. Filosofisesti tärkeänä etuna voidaan pitää myös Kantin etiikan systemaattista yhteensopivuutta koko hänen muun ajattelunsa kanssa. Seuraavassa esitellään muutamia keskeisiä ongelmia, joihin jokaiseen on toki esitetty (vakuuttaviakin) vasta-argumentteja.

Ensinnäkin hänen etiikkansa selviää melko huonosti erilaisista eettisistä dilemmoista − sama tosin pätee moniin muihinkin eettisiin teorioihin. Erityisesti sen jäykkyys ja yleisyys tekevät siitä huonosti tavallisiin elämäntilanteisiin sopivan eettisen systeemin. Kuuluisa esimerkki siitä, kuinka Kantin teoria nähtävästi epäonnistuu, on seuraava. Tunnettu murhaaja tulee luoksesi ja kysyy ystäväsi olinpaikkaa murhatakseen hänet. Oletko velvollinen kertomaan totuuden? Tämä dilemma esitettiin jo Kantin elinaikana, ja hän ehti vastata siihen. Koska valehtelu aina väärin, saamme varsin epäintuitiivisen tuloksen: kyllä, sinun on kerrottava ystäväsi sijainti. Tätä on monen ihmisen vaikea sulattaa, ja se näyttää osoittavan, että Kantin eettinen systeemi on eduistaan huolimatta epäonnistunut.

Kantia on yritetty pelastaa monin tavoin. Ehkä sinulla on oikeus kieltäytyä vastaamasta − mutta voinko todella toivoa yleiseksi laiksi, että kysyttäessä en saa vastata? Ehkä on olemassa jonkinlainen sääntöjen hierarkia, joiden nojalla sinun on valittava pienin paha, jolloin murhassa avustaminen olisi suurempi synti kuin valehteleminen − tämä puolestaan tuntuu uhkaavan Kantin etiikan yhtenäisyyttä olemalla ristiriidassa sen väitteen kanssa, että kategorisen imperatiivin antamat säännöt eivät ole koskaan ristiriidassa. Ehkä minun on otettava vastuu vain omista teoistani eikä ole minun asiani yrittää setviä mitä muut ihmiset tiedoillansa tekevät − tämä taas vaikuttaa varsin egoistiselta periaatteelta.

Toinen ongelma koskee kategorisessa imperatiivissa esiintyviä maksiimin ja lain käsitteitä: milloin laki on riittävän yleinen? Voitaisiinko edellinen ongelma ratkaista esimerkiksi höllentämällä sääntöä "et saa valehdella" säännöksi "et saa valehdella, ellei..."? Onkin huomautettu, että kategorinen imperatiivi antaa aivan eri tuloksia riippuen tutkitun maksiimin yleisyydestä. Jopa Kantin oma esimerkki velvollisuudesta edistää toisten onnellisuutta on tässä mielessä ongelmallinen: missä määrin minun pitää pyrkiä tähän? Onko minun edistettävä toisten onnellisuutta silloin, kun se sopii muuhun elämääni, vai onko minun käytettävä jokainen elämäni hetki toisten paapomiseen?

Kolmantena ongelmana voitaneen mainita eettisten subjektien määrittämiseen liittyvä ongelma. Eettinen subjekti on aina persoona (ja päinvastoin), joka on puolestaan olio, jolla on järki (ja siis tahto). Erityisesti tällainen määritelmä lukee eläimet suoraan eettisten velvoitteiden ulkopuolelle: eläimiä ei voida velvoittaa eettisesti, mutta meillä ei myöskään ole mitään eettisiä velvoitteita eläimiä kohtaan. Ongelmallisina voidaan pitää myös vaikkapa aivokuolleita, jotka eivät enää tiukasti ottaen ole persoonia. Vastaavasti keskustelua on herättänyt Kantin (aikalaisilleen yleinen) käsitys muista ihmisroduista eurooppalaisia valkoihoisia rationaalisesti alempiarvoisina: ovatko esimerkiksi (Kantin alimmaksi rankkaamat) Amerikan intiaanit jopa niin irrationaalisia, että he eivät ole enää varsinaisia eettisiä subjekteja?

Kantin eettistä teoriaa pidetään yhä tänään yhtenä keskeisimmistä ja varteenotettavimmista teorioista ja keskustelu sen ympärillä käy erittäin vilkkaana.


Suositeltavaa jatkolukemista

Kantin teokset

Viittaukset Kantiin Puhtaan järjen kritiikkiä (A/B) lukuun ottamatta ovat Berliinin akatemian koottuihin teoksiin (Ak) (Kants gesammelte Schriften. Herausgeben von der Deutschen Akademie der Wissenschaften, 29 vols. Walter de Gruyter, Berlin, 1902).

Kant, Immanuel (1996). Critique of Practical Reason (Ak 5). (Kritik der praktischen Vernunft, 1786.) Teoksessa Practical Philosophy. Käänt. ja toim. Mary J. Gregor. Cambridge University Press, Cambridge. (Suomeksi: Käytöllisen järjen kritiikki, teoksessa Siveysopilliset pääteokset, 1990 [1931]. Suom. J. E. Salomaa. WSOY, Porvoo. Ruotsiksi: Kritik av det praktiska förnuftet, 2004. Käänt. Fredrik Linde. Thales, Stockholm.)

Kant, Immanuel (1996). Groundwork for the Metaphysics of Morals (Ak 4). (Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785.) Teoksessa Practical Philosophy. Käänt. ja toim. Mary J. Gregor. Cambridge University Press, Cambridge. (Suomeksi: Tapojen metafysiikan perustus, teoksessa Siveysopilliset pääteokset, 1990 [1931]. Suom. J. E. Salomaa. WSOY, Porvoo.)

Kant, Immanuel (1998). Critique of Pure Reason. (Kritik der reinen Vernuft, ensimmäinen painos (A) 1781, toinen (B) 1787.) Käänt. ja toim. Paul Guyer ja Allen W. Wood. Cambridge University Press, Cambridge. (Ruotsiksi: Kritik av det rena förnuftet, 2004. Käänt. Jeanette Emt. Thales, Stockholm.) Teosta ei ole käännetty suomeksi.

Muut

Allison, Henry E. (2004 [1983]). Kant's Transcendental Idealism − an Interpretation and Defense, revised and enlarged edition. Yale University Press, New Haven.
− Jo standardiksikin muodostunut yleisesitys ja tulkinta Kantin transsendentaalisesta idealismista.

Allison, Henry E. (1990). Kant's Theory of Freedom. Cambridge University Press, Cambridge.
− Vapauteen keskittyvä tutkimus Kantin etiikasta.

Hanna, Robert (2006). ”Kant, Causation, and Freedom”. Canadian Journal of Philosophy, vol. 36. 281−306.

Hanna, Robert & Maiese, Michelle (tulossa). Embodied Minds in Action. Oxford University Press, Oxford.

Kannisto, Heikki (1998). ”Kant ja järjen itsekritiikki.” Teoksessa Petter Korkman ja Mikko Yrjönsuuri (toim.). Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Helsinki.
− Lyhyt ja selkeä yleisesitys Kantin filosofiasta. Kantiin tutustuvan saattaa olla paras aloittaa tästä.

Sullivan, Roger (1981). Immanuel Kant's Moral Theory. Cambridge University Press, Cambridge.
− Yleisesitys Kantin etiikasta.

Wood, Allen (1970). Kant's Moral Religion. Cornell University Press, Ithaca.
− Kantin uskonnonfilosofiaa käsittelevä teos.

Kirjallisuus

Caygill, Howard (1995). A Kant Dictionary. Blackwell Reference, Oxford.

Copleston, Frederick (2003) [1960]. A History of Philosophy, volume 6: The Enlightenment: Voltaire to Kant. Continuum, London.

Rawls, John (1971). A Theory of Justice. Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge (Mass.).

Spinoza, Baruch (1994). Etiikka. (Ethica ordinae geometrico demonstrate, 1677.) Suom. Vesa Oittinen. Gaudeamus, Helsinki.

Styron, William (1982). Sofien valinta. (Sophie's Choice, 1979). Suom. Pentti Lehtinen. Otava, Helsinki.

Internet-lähteet

Stanford Encyclopedia of Philosophy.

Kant Studien, arvostetuin ja perinteikkäin Kant-julkaisu.

Kantian Review, tuoreempi, englanninkielinen Kant-julkaisu.

Kant on the Web, laaja Kant-resursseja yhteen keräävä sivusto.

Deutsche Akademie der Wissenschaftenin toimittama Kantin koottujen teosten laitos Kants gesammelte Schriften (Akademie-Ausgabe).