Kant: Transsendentaalinen idealismi

Toni Kannisto (julkaistu 26.9.2007, muokattu 17.9.2014)

Transsendentaalista idealismia (myös: kriittinen tai formaali idealismi) voidaan pitää ennen kaikkea realismin ja idealismin sekä empirismin ja rationalismin synteesinä. Sen mukaan kokemuksemme (Erfahrung) muodostuu kahden osan yhteenliittymästä: i) olioiden tuottamien vaikutusten ja ii) tajuntamme niitä organisoivan toiminnan tuloksena. Näin ollen kokemuksemme objektit ovat sellaisinaan niitä havainnoivasta tajunnasta riippumattomia, mutta se tapa, jolla ne kokemuksessa mielletään, on tajuntamme tuotosta. Toisin sanoen, kokemuksen informaatio on meistä riippumattoman todellisuuden antamaa, mutta tämän informaation mieltäminen tajunnassa riippuu niistä tavoista, joilla tajunta ylipäänsä organisoi kokemuksiaan. Näitä ”objekteja sellaisinaan” nimitetään yleensä olioiksi sinänsä (Ding an sich) erotuksena niistä ilmiöinä (Erscheinung), jollaisina ne aina mielletään kokemuksessa. (Ks. Kant: Olio sinänsä.)
  1. Johdanto
  2. Transsendentaalinen idealismi yleisesti tarkasteltuna
  3. Kantin transsendentaalinen idealismi
  4. Aistimellisuus
  5. Ymmärrys
  6. Transsendentaalinen deduktio
  7. Transsendentaalinen idealismi ja synteettinen a priori
  8. Transsendentaalisen idealismin keskeiset ongelmat
  9. Transsendentaalisen idealismin metodologiset ja metafyysiset tulkinnat
  10. Suositeltavaa jatkolukemista
  11. Kirjallisuus
  12. Internet-lähteet



Johdanto

Transsendentaalinen idealismi on Immanuel Kantin (17241804) Puhtaan järjen kritiikissä (Kritik der reinen Vernunft, 1781/1787; ks. Kant: Puhtaan järjen kritiikki) esittelemä termi. Käsitteet ”transsendentaalinen” ja ”transsendentti” ovat kuitenkin esiintyneet aiemmin filosofian historiassa. ”Transsendentaalinen” esiintyy tiettävästi ensimmäisenä Platonin filosofiassa, jossa se kuvaa kuvailun tuolla puolen olevaa absoluuttista hyvyyttä. Myöhemmin termi liitettiin Kristinuskon vaikutuksesta myös Jumalaan. Skolastisessa filosofiassa termeillä ”transsendentaalinen” ja ”transsendentti” tarkoitettiin eräänlaisia kaikkeen soveltuvia tai kaikessa esiintyviä käsitteitä, joita tunnettiin kuusi: olemus (ens), ykseys (unum), hyvyys (bonum), totuus (verum), olio (res) ja jokin (aliquod). Kant oli ensimmäinen, joka erotteli transsendentaalisen ja transsendentin tiukasti toisistaan: siinä missä edellinen merkitsee jonkin rajaa tai jotakin rajalla olevaa, jälkimmäinen tarkoittaa tämän rajan ylittävää tai sitä rikkovaa. Samalla hän liitti nämä käsitteet nimenomaan tiedostuksen ja kokemuksen ennakkoehtoihin eli rajoihin.

Transsendentaalinen idealismi on näin ollen kanta, joka on idealismia tiedostuksen ennakkoehtojen suhteen. Sen mukaan nämä ennakkoehdot ovat subjektin maailmaan asettamia eivätkä olioiden sinänsä ominaisuuksia. Kantin mukaan transsendentaaliseen idealismiin keskeisesti liittyvä erottelu olioiden sinänsä ja ilmiöiden välillä oli jäänyt hänen edeltäjiltään huomiotta, mikä oli johtanut moniin keskeisiin filosofisiin ongelmiin, kuten empirismin ja rationalismin vastakkainasetteluun sekä kyvyttömyyteen vastata tyydyttävästi skeptisismin haasteeseen. Kääntämällä katseen maailmasta sitä tutkivan subjektin tiedonkykyihin hänen voidaan katsoa muuttaneen koko filosofian painopistettä metafysiikasta epistemologiaan. Hän itse kutsui muutosta filosofian ”kopernikaaniseksi kumoukseksi” (Bxvixvii, xxii).

Termiä ”transsendentaalinen” on jossain määrin hyljeksitty Kantin jälkeisessä filosofiassa, ilmeisesti sen takia, että sen koetaan kytkeytyvän liikaa hänen ongelmalliseksi koettuun oppiinsa oliosta sinänsä. Se esiintyy kuitenkin laajalti nk. saksalaisten idealistien (erit. Fichte, Schelling ja Hegel) filosofiassa sekä esimerkiksi Husserlilla, Wittgensteinilla ja Heideggerilla. Tätäkin suurempaa joukkoa filosofeja on historian saatossa luonnehdittu transsendentaalifilosofeiksi, eikä kukaan kiistäne transsendentaalisen ja ylipäänsä Kantin filosofian keskeistä vaikutusta myöhemmän filosofian kehittymiseen.


Transsendentaalinen idealismi yleisesti tarkasteltuna

Transsendentaalista idealismia on sen hienosyisyyden ja dualismin takia tunnetusti vaikea ymmärtää ja selittää. Huomattavasti helpompaa on ymmärtää se väärin painottamalla liikaa joko siihen sisältyviä realistisia tai idealistisia elementtejä.

Transsendentaalista idealismia voisi havainnollistaa esimerkiksi seuraavasti. Koordinaatistossa esiintyvä piste (a, b) koostuu kahdesta tekijästä: siitä informaatiosta, joka määrää sen paikan koordinaatistossa, ja itse koordinaatistosta, jossa paikka kuvataan. Nämä kaksi osatekijää ovat toisistaan riippumattomia ja vastaavat mm. Kantin filosofiassa esiintyviä kokemuksen materiaa eli sisältöä ja sen formaa eli muotoa. Analogisesti voidaan sanoa, että pisteen (a, b) sisältämä informaatio (eli järjestetty lukupari) on olio sinänsä, kun taas koordinaatisto on se tapa, jolla tajuntamme mieltää ja organisoi tätä informaatiota. Transsendentaaliselle idealismille olennaista on se, että mikäli tajunta ensinkään mieltää objekteja, se mieltää ne aina jollakin tavalla (muoto), ja se mieltää aina jotakin (sisältö). Vain tajunnasta riippumattoman olion (realismi) ja tajunnan maailmaan asettaman organisoivan toiminnan (idealismi) yhteenliittymänä voi syntyä kokemusta. On tärkeää huomata, että sama informaatio voidaan mieltää äärettömän monessa erilaisessa koordinaatistossa ja että vastaavasti itse koordinaatisto on täysin riippumaton siitä informaatiosta, jota siinä kuvataan.

Transsendentaalista idealismia voidaan selventää myös erottelemalla toisaalta transsendentaalinen ja empiirinen sekä realismi ja idealismi toisistaan. Koska nämä jaot ovat toisistaan riippumattomia, saadaan neljä eri yhdistelmää.

Empiirisellä tasolla kyse on kokemuksen sisällöstä, eli kokemuksen objekteista. Toisin sanoen empiirisellä tarkoitetaan jotakin, joka koskee kokemuksen annettua osaa. Tällöin empiirinen idealismi on kanta, jonka mukaan kaikki kokemuksen objektit ovat tajunnansisäisiä. Tätä kantaa edustaa tunnetusti mm. Berkeley. Empiirisen realismin mukaan taas (ainakin jotkut) kokemuksen objektit ovat tajunnan ulkopuolella. Kyse on siis klassisesta idealismirealismi-erottelusta sielun ja materian suhteen.

Transsendentaalisella tasolla on kyse kokemuksesta itsestään eli sen muodosta abstrahoituna yksittäisistä kokemuksista. Transsendentaalisen realismin mukaan kokemuksemme käsittelee olioita sinänsä eli olioita kuten ne ovat riippumatta siitä havainnoimmeko niitä vai emme. Transsendentaalisessa realismissa ajatellaan siis olioiden materian lisäksi myös niiden muodon olevan annettu eli olioiden oma ominaisuus. Transsendentaalinen idealismi puolestaan katsoo, että kokemuksemme on aina ilmiöistä eli olioista kuten ne meille näyttäytyvät. Toisin sanoen, oliot näyttäytyvät meille aina vain tietyssä muodossa, ja tämä muoto on meidän niille määräämä, joten kokemuksemme koskee aina välttämättä ilmiöitä.

Näin ollen idealismirealismi-erottelussa on empiirisellä tasolla kyse tajunnansisäisyydestä tai -ulkoisuudesta, kun taas transsendentaalisella tasolla riippuvuudesta tai riippumattomuudesta tajunnan suhteen. Toisin sanoen, siinä missä empiirinen idealismi pitää kokemuksen objekteja tajunnan sisäisinä, so. pelkkinä ideoina, transsendentaalinen idealismi myöntää niiden olevan tajunnan ulkopuolisia, reaalisia olioita, mutta ei, että ne olisivat niitä havainnoivasta subjektista riippumattomia. Tätä mahdollisesti hankalalta tuntuvaa erottelua voisi havainnollistaa vaikkapa ajattelemalla valkoista palloa, jota valaistaan punaisella taskulampun valolla. Nyt punainen (so. punaisena ilmenevä) pallo on kyllä yhtäältä ilman muuta taskulampun ulkopuolinen olio, mutta ei toisaalta siitä riippumaton.

Mm. Kant on painottanut, että transsendentaalinen idealismi johtaa empiiriseen realismiin, kun taas transsendentaalinen realismi johtaa empiiriseen idealismiin esimerkiksi berkeleylaisen subjektiivisen tai humelaisen skeptisen idealismin muodossa. Näin ollen transsendentaalista idealismia voidaankin (kirjoitusasustaan huolimatta) pitää yhtä lailla (perinteisen) realismin eräänä muotona.

Transsendentaalista idealismia voidaan ja on perusteltu monella tavalla. Ehkä yksinkertaisin tapa ymmärtää näitä todistuksia on ajatella havainnointiin liittyvää tulkinnallista aspektia. Koska havainnointi on aina olioiden havainnointia tietynlaisina, jokainen havainnoitu olio on aina olio niin kuin se meille näyttäytyy, eli ilmiö. Kuitenkaan ei ole mahdollista ajatella olion havaitsemista tietynlaisena, ellei voida samalla ajatella tätä oliota riippumatta tavastamme havainnoida sitä eli oliona sinänsä. Eroa on siinä kuinka paljon tiedollista aspektia painotetaan: onko mahdotonta, että olio sinänsä olisi täsmälleen samanlainen kuin ilmiö, vai onko ainoastaan mahdotonta tietää milloin näin on ja milloin ei. Vaikka jälkimmäiset, epistemologisemmat näkemykset lienee uskottavampia, ne kärsivät myös vaarasta trivialisoida transsendentaalinen idealismi.

Transsendentaalinen idealismi yhdistetään usein termin luoneeseen Kantiin, mutta periaatteessa sillä voidaan karakterisoida laajaa joukkoa filosofisia kantoja, esimerkiksi (sekä varhaisemman että myöhäisemmän) Ludwig Wittgensteinin ajattelua tai Hilary Putnamin sisäistä eli pragmaattista realismia. Jälkimmäinen onkin kuvaillut teoriaansa muodon ja sisällön erottelulla esittämällä, että mikäli oletamme maailmaan oliot x1, x2 ja x3, voimme ajatella maailmassa olevien perustavien olioiden joukon ainakin kahdella tavalla. Nk. carnapilaisen tavan mukaan joukossa on kolme elementtiä: {x1, x2, x3}. Nk. puolalaisen loogikon mereologisessa katsantokannassa taas seitsemän tai kahdeksan, riippuen siitä lasketaanko tyhjä joukko mukaan: {x1, x2, x3, x1 + x2, x1+ x3, x2 + x3, x1 + x2 + x3}. Eri tavat vastaavat siis fundamentaalisti erilaisia muotoja, joissa annettu materia (oliot x1, x2 ja x3) voidaan esittää. On esitetty myös lukuisia yrityksiä osoittaa jotkut pragmatistit (erit. William James) sekä ainakin Johann Gottlieb Fichte, Arthur Schopenhauer ja Friedrich Nietzsche eräänlaisiksi transsendentaalisen idealismin edustajiksi.

Olennaista transsendentaaliselle idealismille on se, että hyväksytään tajunnasta riippumaton ja viime kädessä välttämättä tuntemattomaksi jäävä olio sinänsä (nimitetään sitä sitten miten tahansa), samalla kun painotetaan tajunnan tai esimerkiksi kielen roolia maailman konstituutiossa. Käytännössä termiä ”transsendentaalinen idealismi” näkee harvoin näissä yhteyksissä, mikä on sen harhaanjohtavuuden takia varsin ymmärrettävää.


Kantin transsendentaalinen idealismi

Kant lienee ylivoimaisesti tunnetuin transsendentaalisen idealismin edustaja. Sitä voidaankin pitää hänen kriittisen filosofiansa perusajatuksena. Kant kutsui teesiään myös kriittiseksi sekä formaaliksi idealismiksi (erotuksena Descartesin materiaalisesta idealismista). Näistä jälkimmäinen pyrkii painottamaan em. muodon ja materian dikotomiaa. Edellisellä hän puolestaan tarkoittaa sitä, että kyseinen idealismi on hänen kriittisen filosofiansa tulosta, eli siis filosofian, jossa järki tutkii omia rajojaan.

Kantin transsendentaalisessa idealismissa kokemuksen muoto on tarkkaan määritetty: jokaisen kokemuksen objektin on mukauduttava toisaalta aistimellisiin (Sinnlichkeit) ennakkoehtoihin eli aikaan ja avaruuteen (paikkaan) ja toisaalta ymmärryksellisiin (Verstand) ennakkoehtoihin eli ymmärryksen kategorioihin. Aistimellisuus on tajuntamme reseptiivinen ja passiivinen osa: se ottaa vastaan vaikutuksia, jotka se asettaa ensin omaan muotoonsa ja antaa sitten eteenpäin ymmärryksen käsiteltäväksi. Ymmärrys puolestaan muodostaa tajuntamme spontaanisen ja aktiivisen osan: se kokoaa saamastaan aistimellisesta datasta käsitteitä ja arvostelmia ja siten strukturoi kokemusmaailmaamme ymmärrettäväksi ja hallittavaksi kokonaisuudeksi.

Tajunnan reseptiivisyys ja spontaanisuus edellyttävät ns. transsendentaalisia rajakäsitteitä (Grenzbegriff) eli oliota sinänsä ja transsendentaalista subjektia. Olio sinänsä on aistimellisuuden vastaanottamien aistimusten (Empfindung) viimekätinen aiheuttaja. Transsendentaalinen subjekti on puolestaan se, joka on kokemusta organisoivan aktiivisen toiminnan tuottaja. (Ks. Kant: Olio sinänsä.)

On tärkeää huomata, että Kantin tekemät lukuisat erottelut tajunnan eri osien ja kykyjen välillä ovat sikäli metodologisia, että ne kuvaavat tiettyjä kokemukseen ja tiedostukseen liittyviä prosesseja. Hän ei siis millään muotoa väitä, että tajunnassamme olisi todella ontologisesti (tai aivoissamme fysiologisesti) erotettavissa esimerkiksi aistimellisuus tai ymmärrys; ne ovat vain nimiä kokemuksessa havaittavalle reseptiivisyydelle ja spontaaniudelle.


Aistimellisuus

Aistimellisuuden muodot, eli kaiken havainnoimisen koordinaatisto, ovat aika ja avaruus. Aika ja avaruus ovat näin ollen Kantille ideaalisia, eli ne eivät ole olioita, vaan ainoastaan tapoja mieltää olioita. Erityisesti, koska ne aistimellisuuden muotoina edeltävät kaikkea havainnoimista, ne ovat a priori havainnointia. Sellaisina ne mahdollistavat ongelmallisiksi koettujen synteettisten a priori arvostelmien tekemisen. (Ks. Kant: Analyyttinensynteettinen-erottelu.) Hän antaa todistukset teesilleen Transsendentaaliseksi Estetiikaksi nimeämässään luvussa.

Lyhyesti sanottuna aika ja avaruus ovat a priori Kantin mukaan siksi, että niitä ei voida johtaa kokemuksesta, vaan ne on oletettava taustalle, jotta kokemus voisi ensinkään olla mahdollista. Esimerkiksi avaruuden miellettä ei voida johtaa kokemuksesta, koska näin voitaisiin toimia ainoastaan, jos havainnoisimme asioita eri paikoissa, mikä puolestaan on mahdollista vain, jos meillä jo on avaruuden mielle. Kant esittää myös, että emme voi ajatella (ulkoisia) olioita, jotka eivät ole avaruudessa, mutta voimme ajatella avaruuden tyhjäksi olioista; avaruuden mielle siis edeltää loogisesti avaruudessa havainnoituja olioita.

On huomattava, että ajateltavuus tarkoittaa tässä yhteydessä käytännössä kuviteltavuutta: voin kuvitella tyhjän avaruuden siinä mielessä, että voin esimerkiksi ajatella killuvani avaruudessa, jossa ei ole taivaankappaleita. Oikeastaan mikä tahansa kahden objektin välinen ilmatila riittää, koska havainnoinnin kannalta sekin on tyhjä avaruus: siitä näkee läpi. Kokonaan toinen asia on varsinaisen tyhjän avaruuden olemassaolon mahdollisuus, jonka Kantkin selvin sanoin kiistää. Puhtaan järjen kritiikin Kokemuksen analogiat -luvussa hän esittää, että tyhjää avaruutta ei voida kokea. Lisäksi on kaikelle (ajalliselle) kokemukselle välttämätön ennakkoehto, että avaruus on ”täysi” ja että kaikki sen osat ovat kausaalisessa vuorovaikutuksessa keskenään.

Havainnointia aika ja avaruus ovat Kantin mukaan siksi, että ne ovat ykseyksiä. Tämä liittyy tiukasti hänen kokonaisprojektiinsa eikä sitä voida ymmärtää kunnolla ottamatta tätä huomioon. Kantin mukaan käsitteet syntyvät, kun organisoimme havainnointia kokoamalla sitä yhteen. Näin jokainen mielle on joko havainnointi tai käsite, ykseys tai moneus. (Ks. tarkempi esitys Kant: Analyyttinensynteettinen-erottelu.) Kant argumentoi, että esimerkiksi avaruus ei voi olla käsite siksi, että sen osat eivät edellä loogisesti sen kokonaisuutta: sitä ei ole koottu osistaan. Avaruutta voidaan toki jakaa, mutta tuolloin kyseessä on avaruuden rajaaminen - jokainen rajattu avaruuden osa on kokonainen avaruus. Mikäli Kantin argumentit ovat pitäviä, avaruus ja aika todella ovat a priori havainnointia. Näin ollen myös sellainen arvostelma, joka koskisi ajan ja avaruuden ominaisuuksia, tai ylipäänsä perustuisi niille, olisi synteettinen a priori.


Ymmärrys

Kant kutsuu ymmärryksen muotoja kategorioiksi tai puhtaiksi ymmärryskäsitteiksi. Termin ”kategoria” hän lainaa Aristoteleelta, mutta ei tarkoita sillä olioiden tapaa olla, vaan tapoja ajatella olioita. Hän luettelee yhteensä kaksitoista kategoriaa: neljä yläluokkaa, joissa jokaisessa on kolme kategoriaa. Ne ovat: (1) kvantiteetti: ykseys, moneus, kaikkeus; (2) kvaliteetti: reaalisuus, negaatio, limitaatio; (3) relaatio: substanssi, syy, yhteys; (4) modaliteetti: mahdollisuus, olemassaolo, välttämättömyys. Jokainen olio osallistuu johonkin kaikkien neljän ryhmän kolmesta kategoriasta. Siis jokainen ilmiö on ajan ja avaruuden lisäksi neljän kategorian alainen. Ilmiö voi esimerkiksi olla moneus (vaikkapa hiekkakasa), negatiivinen (ehkäpä pimeys?), jonkin syy tai seuraus ja lopulta aina myös joko mahdollinen, olemassaoleva tai välttämätön.

Kysymys siitä, miksi ymmärryksen kategoriat olisivat juuri nämä, on herättänyt paljon keskustelua, mutta selvää on joka tapauksessa se, että jako perustuu Kantin aikaiseen syllogistiseen logiikkaan. Kant johtaa kategoriataulukon nk. metafyysisessä deduktiossa arvostelmien loogisista muodoista, joita hänen mukaansa on saman verran ja samalla tavalla jakautuneena kuin kategorioita. Koska erilaiset mahdolliset loogiset arvostelmat edustavat Kantilla erilaisia tapoja muodostaa arvostelmia, ja koska arvostelmat vuorostaan kuvaavat ajatuksia, kategoriat (eli tavat ajatella olioita) ovat alisteisia loogisille arvostelmille. Kantin aikaisessa filosofiassa ratkaisu lienee ollut järkevä, mutta paljon vaikeampaa perustelun näkeminen on nykyään, kun logiikka on kehittynyt.


Joskus ajatellaan, että jo pelkästään ajan ja avaruuden ideaalisuus riittää transsendentaaliselle idealismille, ja tavallaan näin onkin: jos jokainen kokemuksen objekti on välttämättä ajan ja avaruuden alainen, jotka puolestaan ovat tajunnan asettamia, niin silloin jokainen kokemuksen objekti on ilmiö. Toisaalta Kantin mukaan kokemus itse vaatii aina havainnoinnin lisäksi myös tiedostusta, joka taas kuuluu ymmärryksen piiriin. Lisäksi kategorioiden oikeutusta käsittelevässä transsendentaalisessa deduktiossa osoittautuu, että avaruus ja aika eivät sellaisenaan ole itseriittoisia, vaan vaativat ymmärryksen synteettistä toimintaa tuekseen. Näin ollen kantilaisen transsendentaalisen idealismin voidaan katsoa todistuksensa osalta edellyttävän myös kategorioita.

Sen lisäksi että meillä on tällaiset puhtaat ymmärryskäsitteet eli kategoriat, tulisi osoittaa niillä olevan Kantin niille kaavailema rooli kaikkea kokemusta säätelevinä periaatteina. Tämän hän pyrkii tekemään nk. transsendentaalisessa deduktiossa, joka oli hänen itsensä mukaan ”vaikein yritys, mihin metafysiikan hyväksi saattoi ryhtyä” (Prol, 45). Sen kehittäminen vei häneltä tiettävästi kymmenen vuotta, minkä jälkeen hän vielä uudisti sitä rankasti kuusi vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Puhtaan järjen kritiikin toiseen painokseen. Termi ”deduktio” ei tässä viittaa erityiseen loogiseen päättelytyyppiin, vaan Kantin aikaisten oikeusoppineiden tapaan puhua oikeusvaateen todistamisesta de jure, oikeutta myöten. Toisin sanoen transsendentaalisen deduktion on tarkoitus osoittaa, että sen lisäksi, että meillä on nämä kategoriat (minkä metafyysisen deduktion on määrä osoittaa), meillä on myös oikeus ajatella niiden soveltuvan ilmiöihin. Valaisevaa voi olla Kantin oma esimerkki kohtalon käsitteestä: se on varmasti a priori käsite, jota ei ole johdettu kokemuksesta, mutta meillä ei toisaalta ole oikeutta soveltaa sitä todellisuuteen. Oikeutus määrittyy tässä yhteydessä lähinnä siten, että mikäli joitakin seikkoja ei voida selittää millään muulla tavalla kuin vetoamalla johonkin a priori käsitteeseen, olemme oikeutettuja soveltamaan sitä. Tätä ei voida sanoa edellä mainitusta kohtalon käsitteestä.


Transsendentaalinen deduktio

Itse transsendentaalinen deduktio on hirvittävän monisyinen, -polvinen ja vaikeaselkoinen. Sitä on mahdotonta kiteyttää tekemättä sille ja sen kompleksisuudelle vääryyttä, mutta jotakin siitä voidaan sanoa. Kant lähtee siinä siitä oletuksesta, että mikään kompleksi mielle ei voi tulla tajuntaamme sellaisenaan, vaan tämä vaatii aina ymmärryksemme aktiivista panosta. Toisin sanoen, saamme aistimellisuuden kautta vain yksittäisiä havainnointeja, joista joudumme itse muodostamaan kokonaisuuksia. Hän toteaa, että jotta minulla voisi olla tajunnassani mielle, minulle on voitava olla mahdollista tiedostaa se omaksi (tai muuten se ei olisi minun mielteeni tai ainakaan ei olisi minulle mitään). Lisäksi, mikäli minulla on kompleksi mielle, minulle on voitava olla mahdollista tiedostaa jokainen tämän kompleksin mielteen osamielle samassa tajunnassa (muutoin ei olisi mitään kompleksia miellettä, vaan ainoastaan irrallisia, hajanaisia eri tajuntojen mielteitä). Tätä periaatetta hän kutsuu synteettiseksi apperseption ykseyden periaatteeksi. Se tarkoittaa käytännössä omaksi tiedostettujen (apperseptio) mielteiden yhteenliittämisen (synteesi) ajattelemista yhtenä kompleksina ajatuksena (ykseys). Tämä periaate on hänen mukaansa kaiken ymmärryksen toteuttaman organisoivan toiminnan, eli synteesin, perusta.

Kant pyrkii tämän jälkeen osoittamaan, että tämä ymmärryksen synteesi on läsnä kaikkialla kokemuksen synnyssä havainnoinnin materian kokoamisesta aina käsitteiden ja arvostelmien kokoamiseen asti. Koko transsendentaalisen deduktion rakennetta voidaan näin ollen selittää seuraavasti. Kategoriat ovat, ex hypothesi, ymmärryksen muodot. Transsendentaalisen deduktion nk. ensimmäinen askel (§§1521) pyrkii osoittamaan kategorioiden välttämättömyyden ymmärrykselliselle synteesille, eli sille synteesille, jonka perusteella käsitteet rakennetaan. Toisin sanoen se pyrkii kytkemään ymmärryksen muodon (eli kategoriat) sen sisältöön. Nk. toisen askeleen (§§2227) tarkoitus on osoittaa kategorioiden olevan välttämättömiä myös aistimelliselle synteesille eli sille synteesille, jonka perusteella syntyy ensinnäkin aistimellisuuden muodot, aika ja avaruus, ja toisekseen aistimellisuuden sisällön muodostamat havainnot (Wahrnehmung). Mikäli hän onnistuisi näissä kaikissa askeleissa, hän osoittaisi meillä olevan oikeus ajatella kategorioiden soveltuvan kaikkeen kokemuksessamme havaitsemamme rakenteen syntyyn. Siis toisin sanoen, että kaikki järjestys ja kaikki suhteet kokemuksessa (eli kokemuksen muoto) ovat kategorioiden reguloimia.


Transsendentaalinen idealismi ja synteettinen a priori

Kantin transsendentaaliseen idealismiin kuuluu olennaisesti synteettinen a priori tieto. (Ks. Kant: Analyyttinensynteettinen-erottelu.) Synteettinen arvostelma on sellainen, jonka totuus tai epätotuus määräytyy vain suhteessa maailman olioihin, siinä missä analyyttisen arvostelman totuus määräytyy suoraan sen sisältämien käsitteiden suhteesta. Esimerkiksi ”Tapiirit ovat veikeitä” ilmaisee synteettisen arvostelman, sillä pelkästään tapiirin käsitettä analysoimalla ei (oletettavasti) voida tietää niiden olevan veikeitä. ”Seitsemänkulmiossa on seitsemän kulmaa” taas ilmaisee analyyttisen arvostelman, koska seitsemänkulmiossa on määritelmänsä mukaan seitsemän kulmaa. Yleensä synteettisten arvostelmien ajatellaan olevan myös a posteriori, koska niiden tietäminen tosiksi tai epätosiksi näyttää edellyttävän kokemusta. Analyyttiset arvostelmat taas vaikuttavat apriorisilta. Kant itse hyväksyy jälkimmäisen, mutta ei edellistä: hänen mukaansa on olemassa myös synteettisiä a priori totuuksia. Tällaiset vaativat a priori havainnoinnin olemassaoloa, jollaista Kantin mukaan on puhtaan ajan ja avaruuden havainnointi. Lisäksi hänen mukaansa kategoriat soveltuvat todellisuuteen synteettisesti a priori.

Kantille synteettisen a priorin merkitys on olennainen. Se mahdollistaa ennen kaikkea maailmasta kertovan tiedon saavuttamisen puhtaasti järkeilemällä ja sitä kautta metafysiikan harjoittamisen. Hänen mukaansa myös puhdas luonnontiede ja matematiikka ovat synteettisiä a priori. Transsendentaalinen idealismi ja synteettinen a priori kytkeytyvät toisiinsa tiukasti: transsendentaalinen idealismi mahdollistaa synteettisen a priorin ja synteettinen a priori osoittaa transsendentaalisen idealismin oikeaksi. Jos jompikumpi voitaisiin todistaa, molemmat tulisivat todistetuiksi. Keskustelu synteettisen a priorin vastustajien ja puolustajien välillä käy yhä kiivaana.


Transsendentaalisen idealismin keskeiset ongelmat

Transsendentaalinen idealismi on saanut osakseen ankaraa kritiikkiä. Erityisesti siihen sisältyvä dualismi on koettu ongelmaksi: tajunta on sekä reseptiivinen että spontaani, ja näiden kahden välinen suhde ja vuorovaikutus johtavat monenlaisiin vaikeuksiin. Ensinnäkin ne toisaalta edellyttävät oliota sinänsä ja transsendentaalista subjektia, jotka kuitenkin toisaalta jäävät tuntemattomiksi kuinka Kant voi vaatia niiden postuloimista samalla, kun väittää niiden olevan kaiken tiedon tuolla puolen? (Ks. Kant: Olio sinänsä.) Toisekseen niiden välistä vuorovaikutusta on vaikea ymmärtää: miten tajunnan aktiivinen puoli vaikuttaa sen passiiviseen puoleen, ja siirtääkö Kantin filosofia täten kartesiolaiseen dualismiin liittyvät interaktion ongelmat vain syvemmälle systeemiinsä kykenemättä kuitenkaan vapautumaan niistä?

Kolmanneksi on esitetty nk. ”laiminlyödyn vaihtoehdon” (neglected alternative) kritiikki, joka kyseenalaistaa Kantin ajatuksen siitä, että kokemuksen muoto olisi juuri tajunnan siihen asettamaa. Tämän ainakin Adolf Trendelenburgiin (1862) asti palautuvan kritiikin mukaan Kantin filosofia perustuu kahdelle toisensa poissulkevalle vaihtoehdolle: joko muoto on annettu kokemuksen materian mukana, ja on siis olion sinänsä ominaisuus, tai sitten se on tajunnan siihen asettama, ja on täten vain ilmiöiden ominaisuus. Vasta-argumentin mukaan on kuitenkin kolmaskin vaihtoehto: muoto on sekä ilmiöiden että olioiden sinänsä ominaisuus. Monien Kantin nykytutkijoiden (erit. Kenneth R. Westphal) mielestä tämä avaa tien varsinkin transsendentaalifilosofian naturalisoimiselle, koska tällöin voitaisiin ajatella tajunnan kokemukseen asettamien ennakkoehtojen olevan jollain tavalla ulkomaailman itsensä alun perin synnyttämiä, esimerkiksi evolutiivisten prosessien kautta.

Synteettisen a priori tiedon mahdollisuus on myös saanut osakseen paljon epäilyä. Valitettavan usein ongelmaa lähestytään irrotettuna Kantin kokonaisprojektista. Koska synteettisen a priori tiedon mahdollisuus kytkeytyy tiiviisti transsendentaaliseen idealismiin ja argumentteihin sen puolesta, ei sitä voida käsitellä erillään muusta Kantin filosofiasta. Synteettisen a priori tiedon kritisoimista osuvampana voidaankin pitää suoraa argumentointia Kantin ajan ja avaruuden ideaalisuutta sekä kategoriaoppia vastaan. Matematiikan mahdollinen synteettis-apriorinen luonne on ollut analyyttisen filosofian piirissä eräs keskeinen keskustelunaihe koko 1900-luvun.


Transsendentaalisen idealismin metodologiset ja metafyysiset tulkinnat

Edellä mainittuja ja niiden kaltaisia ongelmia on pyritty ratkaisemaan mm. erottelemalla transsendentaalisen idealismin epistemologiset tai metodologiset sekä metafyysiset tulkinnat toisistaan. Edellisten mukaan koko transsendentaalinen idealismi on teoria inhimillisten tiedonkykyjen rajoista, jolloin väitteet olion sinänsä tuntemattomuudesta eivät ole väitteitä itse oliosta sinänsä vaan pikemminkin näistä tiedonkykyjen rajoista. Näin olio sinänsä voitaisiin olettaa rikkomatta transsendentaalista idealismia vastaan. Epistemologisten tulkintojen kannattajat (kuten Allison) painottavat usein, että Kantin kriitikot olettavat metafyysisen tulkinnan, joka johtaa mm. edellä esitettyihin ristiriitoihin. Metafyysisten tulkintojen mukaan transsendentaalinen idealismi on metafyysinen teoria maailman luonteesta, jolloin väitteet oliosta sinänsä ovat todella väitteitä eräistä maailmaa konstituoivista olioista.

Toinen tapa tarkastella tilannetta on erotella kahden näkökulman ja kahden maailman tulkinnat toisistaan. Siinä missä edellisten mukaan olio sinänsä ja ilmiö ovat kaksi eri näkökulmaa samaan olioon, jälkimmäisten mukaan ne viittaavat kahteen erilliseen oliojoukkoon, joista edelliset vaikuttaessaan tajuntaan tavalla tai toisella luovat ilmiömaailman oliot. Jälkimmäinen tulkinta, joka on perinteisesti yhdistetty metafyysiseen tulkintaan, on nykyään laajalti hylätty olkiukkona, vaikka senkin kannattajia yhä löytyy (erityisesti mainittakoon vuonna 2006 kuollut Peter F. Strawson). Kahden näkökulman tulkinnoista on olemassa sekä epistemologinen että metafyysinen versio. Edellisten mukaan (erit. Allison) olio sinänsä ja ilmiö ovat kaksi tapaa ajatella, mieltää tai kuvata samaa oliota, nimittäin toisaalta tiedollisten ennakkoehtojemme alaisina ja toisaalta niistä irrallisena. Näiden tulkintojen kannattajat tapaavatkin painottaa, että Kant käyttää lyhenteen ”olio sinänsä” ohessa myös pidempää muotoa ”olio tarkasteltuna sinänsä” (Ding an sich selbst betrachtet). Metafyysisten tulkintojen mukaan (mm. Paul Guyer ja Rae Langton) erottelu koskee samojen olioiden erilaisia ominaisuuksia, nimittäin noumenaalisia (usein ei-relationaalisia), joita oliolla on riippumatta meistä, ja fenomenaalisia (vastaavasti usein relationaalisia), joita oliolla on vain meidän havainnoidessamme niitä. Nykyään epistemologista kahden näkökulman tulkintaa voidaan pitää standardina.


Suositeltavaa jatkolukemista

Kantin teokset

Viittaukset Kantiin Puhtaan järjen kritiikkiä (A/B) ja Prolegomenaa (Prol) lukuun ottamatta ovat Berliinin akatemian koottuihin teoksiin (Ak) (Kants gesammelte Schriften. Herausgeben von der Deutschen Akademie der Wissenschaften, 29 vols. Walter de Gruyter, Berlin, 1902).

Kant, Immanuel (1998). Critique of Pure Reason. (Kritik der reinen Vernuft, ensimmäinen painos (A) 1781, toinen (B) 1787.) (Käänt. ja toim. Paul Guyer ja Allen W. Wood.) Cambridge University Press, Cambridge. (Ruotsiksi: Kritik av det rena förnuftet, 2004. Käänt. Jeanette Emt. Thales, Stockholm.) Teos on suomennettu nimellä Puhtaan järjen kritiikki, Gaudeamus, Helsinki, 2013. 

Kant, Immanuel (1997). Prolegomena eli johdatus mihin tahansa metafysiikkaan, joka vastaisuudessa voi käydä tieteestä. (Prolegomena zu einer jeden künftigen Metaphysik die als Wissenschaft wird auftreten können, 1783.) Suom. Vesa Oittinen. Gaudeamus, Helsinki. (Ruotsiksi: Prolegomena till varje framtida metafysik som skall kunna uppträdä som vetenskap, 2002. Käänt. Marcel Quarfood. Thales, Stockholm.)

Kant, Immanuel (1996). Critique of Practical Reason. (Kritik der praktischen Vernunft, 1786.) Teoksessa Practical Philosophy. Käänt. ja toim. Mary J. Gregor. Cambridge University Press, Cambridge. (On myös suomeksi nimellä Käytöllisen järjen kritiikki teoksessa Siveysopilliset pääteokset, 1990 [1931]. Suom. J. E. Salomaa. WSOY, Porvoo. Ruotsiksi: Kritik av det praktiska förnuftet 2004. Käänt. Fredrik Linde. Thales, Stockholm.)

Kant, Immanuel (2000). Critique of the Power of Judgment. (Kritik der Urteilskraft, 1790.) Käänt. Paul Guyer ja Eric Matthews. Cambridge University Press, Cambridge. (Ruotsiksi: Kritik av omdömeskraften 2003. Käänt. Sven-Olov Wallenstein. Thales, Stockholm.)

Muut

Allison, Henry E. (2004). Kant's Transcendental Idealism an Interpretation and Defense, revised and enlarged edition. Yale University Press, New Haven.
Jo standardiksikin muodostunut yleisesitys ja tulkinta Kantin transsendentaalisesta idealismista.

Allison, Henry E. (1990). Kant's Theory of Freedom. Cambridge University Press, Cambridge.
Vapauteen keskittyvä tutkimus Kantin etiikasta.

Ameriks, Karl (1982). Kant's Theory of Mind: an Analysis of the Paralogisms of Pure Reason. Clarendon Press, Oxford.
Laaja esitys Kantin tajunnanfilosofiasta ja puhtaan järjen paralogismeista.

Gardner, Sebastian (1999). Kant and the Critique of Pure Reason. Routledge, New York.
Selkeä ja oivaltava johdatus Puhtaan järjen kritiikkiin.

Guyer, Paul (1987). Kant and the Claims of Knowledge. Cambridge University Press, Cambridge.
Keskeinen metafyysinen tulkinta transsendentaalisesta idealismista.

Guyer, Paul (1992) (toim.). The Cambridge Companion to Kant. Cambridge University Press, Cambridge.
Tasoltaan vaihteleva, sekalainen kokoelma Kant-artikkeleita.

Heidegger, Martin (1929). Kant und das Problem der Metaphysik. Klostermann, Frankfurt am Main. On myös englanniksi nimellä Kant and the Problem of Metaphysics.
Heideggerin fenomenologisesta näkökulmasta tekemä Kant-tulkinta.

Höffe, Otfried (1994). Immanuel Kant. (Immanuel Kant, 1981.) Käänt. Marshall Farrier. State University of New York Press, Albany. (Ruotsiksi: Immanuel Kant, 2004. Käänt. Fredrik Linde. Thales, Stockholm.
Usealle kielelle käännetty, laajalti arvostettu johdatus Kantin elämään ja filosofiaan.

Kannisto, Heikki (1999). ”Kant ja järjen itsekritiikki”. Teoksessa Petter Korkman, Mikko Yrjönsuuri (toim.). Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Helsinki.
Hyvä ja selkeä lyhyt johdatus Kantin koko ajatteluun.

Leppäkoski, Markku (1993). The Transcendental How. Stockholm Studies in Philosophy 13. Almqvist & Wiksell International, Stockholm.
Hyvä yleisesitys Kantin transsendentaalisesta idealismista ja sen metodeista.

Pihlström, Sami (2002). Kokemuksen käytännölliset ehdot - kantilaisen filosofian uudelleenarviointia. Yliopistopaino, Helsinki.
Helppolukuinen ja kevyt esseekokoelma transsendentaalisen idealismin esiintymisestä nykyaikaisessa pragmatismissa.

Pihlström, Sami (2003). Naturalizing the Transcendental: a Pragmatic View. Prometheus/Humanity Books, Amherst (NY).
Edellistä laajempi ja filosofisesti tiukempi kokonaisesitys transsendentaalifilosofian ja naturalismin yhteensovittamisesta.

Quarfood, Marcel (2004). Transcendental Idealism and the Organism: Essays on Kant. Almqvist & Wiksell International, Stockholm.
Varsinkin ensimmäinen, transsendentaalisen idealismin metafyysisiä ja metodologisia tulkintoja käsittelevä luku on ehdottoman tärkeä luettava kaikille näistä kiinnostuneille. Loppuosa kirjasta käsittelee Kantin biologian filosofiaa.

Kirjallisuus

Caygill, Howard (1995). A Kant Dictionary. Blackwell Reference, Oxford.

Copleston, Frederick (2003) [1960]. A History of Philosophy, volume 6: The Enlightenment: Voltaire to Kant. Continuum, London.

Fichte, Johann Gottlieb (2006). Tiedeopin perusta. (Grundlage der gesammten Wissenschaftslehre, 1794/1795.) Suom. Ilmari Jauhiainen. Gaudeamus, Helsinki.

Langton, Rae (1998). Kantian Humility Our Ignorance of Things in Themselves. Clarendon Press, Oxford.

Putnam, Hilary (1981). Reason, Truth and History. Cambridge University Press, Cambridge.

Strawson, Peter F. (1966). The Bounds of Sense: an Essay on Kant's Critique of Pure Reason. Methuen, London.

Trendenlenburg, Adolf (1862). Logische Untersuchungen. Hinzel, Leipzig.

Westphal, Kenneth R. (2004). Kant's Transcendental Proof of Realism. Cambridge University Press, Cambridge.

Wittgenstein, Ludwig (1921). Tractatus Logico-Philosophicus. Routledge, London.

Internet-lähteet

Stanford Encyclopedia of Philosophy.

Kant Studien, arvostetuin ja perinteikkäin Kant-julkaisu.
http://www.kant.uni-mainz.de/Studien.htm

Kantian Review, tuoreempi, englanninkielinen Kant-julkaisu.

Kant on the Web, laaja Kant-resursseja yhteen keräävä sivusto.

Deutsche Akademie der Wissenschaftenin toimittama Kantin koottujen teosten laitos Kants gesammelte Schriften (Akademie-Ausgabe).