Kant: Puhtaan järjen kritiikki (Kritik der reinen Vernunft)

Toni Kannisto (julkaistu 26.9.2007, muokattu 17.9.2014)

Puhtaan järjen kritiikkiä (Kritik der reinen Vernunft, 1781/1787) pidetään yleisesti Immanuel Kantin (17241804) tärkeimpänä teoksena sekä yhtenä filosofian historian keskeisimmistä kirjoista. Siinä Kant luo nk. kriittisen filosofiansa teoreettisen perustan, jolle koko hänen filosofiansa rakentuu. Tämä perusta koostuu olennaisesti inhimillisten tiedonkykyjen rajojen määrittämisestä, eli sen tutkimisesta, mitä voidaan tietää (ja samalla mitkä seikat jäävät välttämättä tiedon ulkopuolelle). Teoksen keskeisimpiä ja tunnetuimpia ajatuksia lienevät transsendentaalinen idealismi, arvostelmien jako analyyttisiin ja synteettisiin, konstruktivistinen käsitys matematiikasta, Humen  kausaaliskeptisismin kumoaminen (ks. Hume, David) sekä dogmaattisen metafysiikan kritiikki.
  1. Bibliografiset tiedot
  2. Vastaanotto ja vaikutus
  3. Sisällys
  4. Transsendentaalisesta idealismista yleisesti
  5. I. Transsendentaalinen elementtioppi
  6. Ensimmäinen osa: Transsendentaalinen estetiikka (aistimellisuudesta)
  7. Toinen osa: Transsendentaalinen logiikka
  8. Ensimmäinen jako: Transsendentaalinen analytiikka
  9. Kirja I: Käsitteiden analytiikka (ymmärryksestä)
  10. Kirja II: Periaatteiden analytiikka
  11. Toinen jako: Transsendentaalinen dialektiikka
  12. Luku I: Puhtaan järjen paralogismit
  13. Luku II: Puhtaan järjen antinomiat
  14. Luku III: Puhtaan järjen ideaali
  15. II. Transsendentaalinen metodioppi
  16. Prolegomenan Puhtaan järjen kritiikki -tulkinnasta
  17. Suositeltavaa jatkolukemista
  18. Kirjallisuus
  19. Internet-lähteet



Bibliografiset tiedot

Puhtaan järjen kritiikki julkaistiin alun perin nimellä Kritik der reinen Vernunft toukokuussa 1781 (Riga: Johann Friedrich Hartknoch). Sen ensimmäiseen painokseen viitataan yleensä kirjaimella 'A' ja toiseen, vuonna 1787 (Riga: Johann Friedrich Hartknoch) julkaistuun, "sieltä täältä paranneltuun" laitokseen kirjaimella 'B'. Siihen viitataan monesti yksinkertaisesti myös "ensimmäisenä kritiikkinä" (toiset kaksi ovat Käytännöllisen järjen kritiikki ja Arvostelukyvyn kritiikki) tai jopa pelkästään "kritiikkinä". Usein viitataan myös Berliinin Akatemian Kantin koottujen teosten Kants gesammelte Schriften (herausgeben von der Deutschen Akademie der Wissenschaften, 29 vols. Walter de Gruyter, Berlin, 1902) kolmanteen (2. painos) ja neljänteen (1. painos) osaan, jolloin käytetään toisinaan lyhennettä 'Ak' (sanasta Akademie), joskus myös 'KGS' (sanoista Kants gesammelte Schriften).

Teos on käännetty usealle kielelle. Englanniksi se on käännetty nimellä Critique of Pure Reason moneen otteeseen: J. M. D. Meiklejohn (1855), Max Müller (1881), Norman Kemp Smith (1929), Werner S. Pluhar (1996) sekä Paul Guyer ja Allen W. Wood (1998). Ensimmäisiä kahta ei voi suositella kenellekään, mutta Kemp Smithin käännös on nykyäänkin ihan kelpo. Se myös sisältää kahden jälkimmäisen käännöksen tavoin molemmat Puhtaan järjen kritiikin painokset. Selkeästi paras käännös on Guyerin ja Woodin: se sisältää Kantin oman kopion reunahuomautukset, laajan johdannon, kattavan sanaston sekä paljon viittauksia relevantteihin kohtiin Kantin muissa teoksissa. Ruotsiksi teos on ilmestynyt nimellä Kritik av det rena förnuftet (2004, käänt. Jeanette Emt, Thales, Stockholm). Teoksen suomennos on yhä työn alla (käännöstyötä johtaa Olli Koistinen).


Vastaanotto ja vaikutus

Puhtaan järjen kritiikki ja siinä esitetyt ajatukset ovat olleet filosofian historiassa tavattoman vaikutusvaltaisia. Teosta pidetään dogmaattisen metafysiikan kuoliniskuna (joskin 1900-luvun loppupuoliskolla se heräsi uudelleen eloon), minkä lisäksi se asettaa myös suoraviivaisen empirismin erittäin kyseenalaiseen valoon. Kant pyrki Puhtaan järjen kritiikissä asettamaan filosofiansa perustan: siinä esitellään se teoreettinen kehikko ja ne metodit, joiden puitteissa Kant rakentaa muun filosofiansa: etiikan, estetiikan jne.

Puhtaan järjen kritiikki otettiin aluksi nuivasti vastaan. Teoksen ilmestymistä seurasi miltei vuoden hiljaisuus, jonka jälkeen ilmestyi Göttingen Anzeigen von gelehrten Sachen -lehdessä 19. tammikuuta nimetön arvostelu, joka oli varsin hyökkäävä ja vähättelevä sekä ymmärsi teoksen pahasti väärin. Siinä mm. esitettiin sittemmin harmillisen yleiseksi osoittautunut väärinkäsitys Kantin transsendentaalisesta idealismista eräänlaisena berkeleylaisen idealismin uudelleenmuotoiluna (ks. myös Oittinen, 1819). Kant harmistui arvostelusta, ja kirjoitti Puhtaan järjen kritiikkiin eräänlaisen "kansantajuisemman" johdannon, teoksen nimeltä Prolegomena, eli johdatus mihin tahansa metafysiikkaan, joka voi vastaisuudessa käydä tieteestä (Prolegomena zu einer jeden künftigen Metaphysik, die als Wissenschaft wird auftreten können, 1783; yleisesti lyhyemmin Prolegomena). Ei ole selvää, oliko Kant jo aiemmin ollut aikeissa julkaista Prolegomenan. Joka tapauksessa Göttingen-arvostelu vaikutti varmasti Prolegomenan sisältöön erityisesti johdantoon, jossa Kant suomii kovin sanoin arvostelijoitaan: ”Jos joku pitää tätäkin [Prolegomenaa] hämäränä, niin miettiköön hän sitä, ettei kaikkien suinkaan tarvitse tutkia metafysiikkaa” (Prol, 49). (Ks. myös Prolegomenan Puhtaan järjen kritiikki -tulkinnasta alla.)


Sisällys

Puhtaan järjen kritiikin esitysjärjestyksen orjallinen seuraaminen ei ole mielekästä: monet keskeiset teemat ovat pirstaloituna ympäri teosta eikä järjestys aina muutenkaan ole optimaalinen. Pyrin seuraavassa esityksessä noudattamaan Kantin lukujaottelua, mutta käsittelen teoksen keskeisimpiä ajatuksia sopivimmaksi katsotuissa kohdissa.


Transsendentaalisesta idealismista yleisesti

Kantilla on Puhtaan järjen kritiikissä kaksi keskeistä tavoitetta: yhtäältä osoittaa kuinka (tiedollinen) kokemus (Erfahrung) on mahdollista (transsendentaalinen analytiikka), toisaalta määrittää järjen oikean käytön rajat (transsendentaalinen dialektiikka). Nämä liittyvät toisiinsa siten, että Kantin mukaan kokemus on mahdollista vain ilmiöistä (Erscheinung) eli olioista kuten ne meille näyttäytyvät, ei koskaan olioista sinänsä (Ding an sich). Olioiden ilmenemistavan määräävät tajuntamme a priori eli kokemuksesta riippumattomat muodot, joiden alaisiksi jokaisen olion on tultava, jotta se voitaisiin tiedostaa (erkennen). Nämä muodot ovat täten kaiken mahdollisen kokemuksen välttämättömiä ennakkoehtoja, joten ne määrittävät samalla myös järjen oikean käytön rajat. Kiteyttäen voidaan sanoa, että näyttäessään miten kokemus on mahdollista Kant tuli samalla rajanneeksi kokemuksen ilmiöihin. (Ks. Kant: Olio sinänsä.)

Ilmiön käsite on Kantilla erittäin hienosyinen ja siksi usein väärinymmärretty. Ilmiöllä Kant ei tarkoita (toisinaan harhaanjohtavasta kielenkäytöstään huolimatta) pelkästään subjektiivista miellettä tai jonkinlaista harhaa. Ilmiöt ovat todellisia, tajunnasta osittain riippumattomia (mutta aina siitä samalla myös riippuvaisia) kokemuksen objekteja. Erityisesti ilmiöt ovat ajallispaikallisia. Esimerkiksi edessäni oleva tietokone on Kantin mukaan ilmiö, ei olio, kuten se on itsessään sitä havainnoivasta tajunnasta riippumatta. Tietokone ei kuitenkaan ole pelkästään tajunnassani, vaan on todella eri avaruudellisessa sijainnissa kuin missä itse olen, siis ulkopuolellani. Toisaalta avaruus itse on Kantin mukaan ideaalinen: se on (ajan ohella) vain aistimellisuutemme (Sinnlichkeit) tapa jäsentää havainnointiaan (Anschauung). Tästä seuraa, että yhtäältä kokemuksemme objektit ovat (empiirisesti) ulkopuolellamme, koska ne ovat eri avaruudellisessa sijainnissa, toisaalta taas (transsendentaalisesti) meissä, koska itse avaruus on vain tajuntamme mieltämistapa. (Ks. Kant: Transsendentaalinen idealismi.) On tärkeää ymmärtää, että Kant tarkoittaa ilmiöillä tavanomaisia kokemustemme objekteja eikä pelkästään meillä niistä olevia ideoita.

Edellä sanotun perusteella (ulkoiset) ilmiöt ovat toisaalta ulkopuolellamme, mutta toisaalta myös meissä, sillä avaruus itse on vain tapamme jäsentää kokemusta. Tämä näennäinen paradoksi ratkeaa kiinnittämällä huomiota Kantin erotteluun empiirisen ja transsendentaalisen tason välillä. Empiirinen taso koskee kokemuksen (partikulaarisia) objekteja, siinä missä transsendentaalisella tasolla abstrahoidaan näistä objekteista ja tarkastellaan kokemusta ylipäänsä (überhaupt) riippumatta siitä, mitä kulloinkin koetaan. Kant määrittelee oman kantansa siten, että hän on empiirinen realisti ja transsendentaalinen idealisti. Empiirinen realisti hän on siksi, että hänen mukaansa kokemuksen objektit ovat tajunnastamme osittain riippumattomia ja voivat olla olemassa sen ulkopuolella: ne eivät ole pelkkiä ideoita esimerkiksi Berkeleyn tarkoittamassa merkityksessä. Transsendentaalinen idealisti Kant on puolestaan siksi, että hänen mukaansa kokemus ylipäänsä on osittain tajuntamme jäsennystavasta riippuvaista, siis ideaalista, eikä siten koske olioita sinänsä. Kantin mukaan empiirinen realismi on mahdollista oikeuttaa vain hyväksymällä transsendentaalinen idealismi. Tiedollinen kokemus on siten Kantin mukaan mahdollista selittää vain transsendentaalisen idealismin avulla. Kantin edeltäjät olivat hänen mukaansa kaikki empiirisiä idealisteja joko eksplisiittisesti (kuten Berkeley) tai siksi, että eivät joko onnistuneet osoittamaan ulkomaailman reaalisuutta (Descartes) tai koska kielsivät tällaisen todistuksen mahdollisuuden (Hume). Kantin mukaan tämä johtuu siitä, että he olivat (toki tietämättään) transsendentaalisia realisteja, eli pitivät kokemuksen objekteja (virheellisesti) olioina sinänsä eivätkä ilmiöinä. (Ks. Kant: Transsendentaalinen idealismi.)

Kantin transsendentaalista idealismia pidetään yleensä hyvällä syyllä sekä realismin ja idealismin että rationalismin ja empirismin synteesinä. Kantin mukaan molempien kantojen edustajat erehtyvät, koska he eivät ymmärrä tehdä erottelua empiirisen ja transsendentaalisen, tai vastaavasti ilmiön ja olion sinänsä välillä. Kun tämä erottelu tehdään, nähdään, että realistit ja idealistit ovat tavallaan molemmat oikeassa. Kant on empiristi siinä mielessä, että hänen mukaansa tieto tai tarkemmin tiedostus (Erkenntnis) on mahdollista vain kokemuksen kautta; rationalisti hän on puolestaan siksi, että hän puolustaa mahdollisuutta tiedostaa osia maailmasta a priori.

Edelleen transsendentaalista idealismia voidaan selventää erottamalla kokemuksen sisältö eli materia ja sen muoto eli forma. Karkeasti ottaen kokemuksen sisältö on se, mikä koetaan, ja muoto on se, miten koetaan. Kun havaitsen puun, se minkä tuolloin havaitsen (eli havainnon taustalla oleva olio sinänsä) on annettu minulle ja on siten minusta riippumatonta. Toisaalta se tapa, jolla tämän puun havaitsen (eli nimenomaan puuna), on oman tajuntani määräämä ja siten minusta riippuvaista. Niinpä Kant kutsuukin transsendentaalista idealismiaan myös formaaliksi idealismiksi erotuksena esimerkiksi Descartesin materiaalisesta idealismista. On hyvä huomata, että sanottaessa tajuntamme määräävän olion ilmenemistavan ei tarkoiteta, että tätä voitaisiin jotenkin tietoisesti hallita, eli että voisimme päättää miten oliot meille ilmenevät.


I. Transsendentaalinen elementtioppi

Puhtaan järjen kritiikki jakautuu transsendentaaliseen elementti- ja metodioppiin. Tätä jakoa ei voitane kuitenkaan pitää sen tärkeimpänä, varsinkaan ensimmäisen osan sisältäessä jo melkein kaiken yleensä tärkeäksi katsotun. Transsendentaalinen elementtioppi jakautuu kahteen osaan: aistimellisuuden elementtejä käsittelevään transsendentaaliseen estetiikkaan sekä ymmärryksen elementtejä koskevaan transsendentaaliseen logiikkaan.


Ensimmäinen osa: Transsendentaalinen estetiikka (aistimellisuudesta)

Transsendentaalisessa estetiikassa osoitetaan avaruuden ja ajan ideaalisuus, mikä Kantin mukaan riittää transsendentaalisen idealismin todistamiseen.

Kantin mukaan aistimellisuuden muodot, eli kaiken havainnoimisen koordinaatisto, ovat aika ja avaruus. Aika ja avaruus ovat näin ollen Kantille ideaalisia: ne eivät ole olioita, vaan ainoastaan tapoja mieltää olioita. Erityisesti, koska ne aistimellisuuden muotoina edeltävät kaikkea havainnoimista, ne ovat sekä a priori että havainnointia. Sellaisina ne mahdollistavat ongelmallisiksi koettujen synteettisten a priori arvostelmien tekemisen. (Ks. Kant: Analyyttinensynteettinen-erottelu; ks. myös Synteettinen a priori alla.)

Lyhyesti sanottuna aika ja avaruus ovat a priori Kantin mukaan siksi, että niitä ei voida johtaa kokemuksesta, vaan ne itse on oletettava taustalle, jotta kokemus voisi ensinkään olla mahdollista. Esimerkiksi avaruuden miellettä ei voida johtaa kokemuksesta, koska näin voitaisiin toimia ainoastaan, jos havainnoisimme asioita eri paikoissa, mutta tämä puolestaan on mahdollista vain, jos meillä jo on avaruuden mielle. Kant esittää myös, että emme voi ajatella (ulkoisia) olioita, jotka eivät ole avaruudessa, mutta voimme ajatella avaruuden tyhjäksi olioista; avaruuden mielle siis edeltää loogisesti avaruudessa havainnoituja olioita.

On huomattava, että ajateltavuus tarkoittaa tässä yhteydessä käytännössä kuviteltavuutta: voin kuvitella tyhjän avaruuden siinä mielessä, että voin esimerkiksi ajatella killuvani avaruudessa, jossa ei ole taivaankappaleita. Oikeastaan mikä tahansa kahden objektin välinen ilmatila riittää, koska havainnoinnin kannalta sekin on tyhjä avaruus: siitä näkee läpi. Kokonaan toinen asia on varsinaisen tyhjän avaruuden olemassaolon mahdollisuus, jonka Kantkin selvin sanoin kiistää: Kokemuksen analogiat -luvussa hän esittää, että tyhjää avaruutta ei voida kokea. Lisäksi on kaikelle (ajalliselle) kokemukselle välttämätön ennakkoehto, että avaruus on "täysi” ja että kaikki sen osat ovat kausaalisessa vuorovaikutuksessa keskenään.

Havainnointia aika ja avaruus ovat puolestaan Kantin mukaan siksi, että ne ovat ykseyksiä. Tämä liittyy tiukasti hänen kokonaisprojektiinsa eikä sitä voida ymmärtää kunnolla ottamatta tätä huomioon. Kantin mukaan käsitteet syntyvät, kun organisoimme havainnointia kokoamalla sitä yhteen. Näin jokainen mielle on joko havainnointi tai käsite, ykseys tai moneus. (Ks. tarkempi esitys Kant: Analyyttinensynteettinen-erottelu.) Kant argumentoi, että esimerkiksi avaruus ei voi olla käsite siksi, että sen osat eivät edellä loogisesti sen kokonaisuutta: sitä ei ole koottu osistaan. Avaruutta voidaan toki jakaa, mutta tuolloin kyseessä on avaruuden rajaaminen jokainen rajattu avaruuden osa on kokonainen avaruus. Mikäli Kantin argumentit ovat pitäviä, avaruus ja aika todella ovat a priori havainnointia. Näin ollen myös sellainen arvostelma, joka koskisi ajan ja avaruuden ominaisuuksia, tai ylipäänsä perustuisi niille, olisi synteettinen a priori.


Toinen osa: Transsendentaalinen logiikka

Transsendentaalinen logiikka sisältää sekä järjen oikean (transsendentaalinen analytiikka) että virheellisen käytön (transsendentaalinen dialektiikka). Niinpä sen puitteissa esitetään käytännössä koko mahdollisen tiedon alue.


Ensimmäinen jako: Transsendentaalinen analytiikka

Kirja I: Käsitteiden analytiikka (ymmärryksestä)

Kant kutsuu ymmärryksen muotoja kategorioiksi tai puhtaiksi ymmärryskäsitteiksi. Termin ”kategoria” hän lainaa Aristoteleelta, mutta ei tarkoita sillä olioiden tapaa olla, vaan tapoja ajatella olioita. Hän luettelee yhteensä kaksitoista kategoriaa: neljä yläluokkaa, joissa jokaisessa on kolme kategoriaa. Ne ovat: (1) kvantiteetti: ykseys, moneus, kaikkeus; (2) kvaliteetti: reaalisuus, negaatio, limitaatio; (3) relaatio: substanssi, syy, yhteys; (4) modaliteetti: mahdollisuus, olemassaolo, välttämättömyys. Jokainen olio osallistuu johonkin kaikkien neljän ryhmän kolmesta kategoriasta. Siis jokainen ilmiö on ajan ja avaruuden lisäksi neljän kategorian alainen. Ilmiö voi esimerkiksi olla moneus (vaikkapa hiekkakasa), negatiivinen (ehkäpä pimeys?), jonkin syy tai seuraus ja lopulta aina myös joko mahdollinen, olemassaoleva tai välttämätön.

Kysymys siitä, miksi ymmärryksen kategoriat olisivat juuri nämä, on herättänyt paljon keskustelua, mutta selvää on joka tapauksessa se, että jako perustuu Kantin aikaiseen syllogistiseen logiikkaan. Kant johtaa kategoriataulukon nk. metafyysisessä deduktiossa arvostelmien loogisista muodoista, joita hänen mukaansa on saman verran ja samalla tavalla jakautuneena kuin kategorioita. Koska erilaiset mahdolliset loogiset arvostelmat edustavat Kantilla erilaisia tapoja muodostaa arvostelmia, ja koska arvostelmat vuorostaan kuvaavat ajatuksia, kategoriat (eli tavat ajatella olioita) ovat alisteisia loogisille arvostelmille. Kantin aikaisessa filosofiassa ratkaisu lienee ollut järkevä, mutta paljon vaikeampaa perustelun näkeminen on nykyään, kun logiikka on kehittynyt.


Joskus ajatellaan, että jo pelkästään ajan ja avaruuden ideaalisuus riittää transsendentaaliselle idealismille, ja tavallaan näin onkin: jos jokainen kokemuksen objekti on välttämättä ajan ja avaruuden alainen, jotka puolestaan ovat tajunnan asettamia, niin silloin jokainen kokemuksen objekti on ilmiö. Toisaalta Kantin mukaan kokemus itse vaatii aina havainnoinnin lisäksi myös tiedostusta, joka taas kuuluu ymmärryksen piiriin. Lisäksi kategorioiden oikeutusta käsittelevässä transsendentaalisessa deduktiossa osoittautuu, että avaruus ja aika eivät sellaisenaan ole itseriittoisia, vaan vaativat ymmärryksen synteettistä toimintaa tuekseen. Näin ollen kantilaisen transsendentaalisen idealismin voidaan todistuksensa osalta katsoa edellyttävän myös kategorioiden tutkimista.

Sen lisäksi että meillä on tällaiset puhtaat ymmärryskäsitteet eli kategoriat, tulisi osoittaa niillä todella olevan Kantin niille kaavailema rooli kaikkea kokemusta säätelevinä periaatteina. Tämän hän pyrkii tekemään nk. transsendentaalisessa deduktiossa, joka oli hänen itsensä mukaan ”vaikein yritys, mihin metafysiikan hyväksi saattoi ryhtyä” (Prol, 45). Sen kehittäminen vei häneltä tiettävästi kymmenen vuotta, minkä jälkeen hän vielä uudisti sitä rankasti kuusi vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Puhtaan järjen kritiikin toiseen painokseen. Termi ”deduktio” ei tässä viittaa erityiseen loogiseen päättelymuotoon, vaan Kantin aikaisten oikeusoppineiden tapaan puhua oikeusvaateen todistamisesta de jure, oikeutta myöten. Toisin sanoen transsendentaalisen deduktion on tarkoitus osoittaa, että sen lisäksi, että meillä on nämä kategoriat (minkä metafyysisen deduktion oli määrä osoittaa), meillä on myös oikeus ajatella niiden soveltuvan ilmiöihin. Valaisevaa voi olla Kantin oma esimerkki kohtalon käsitteestä: se on varmasti a priori käsite, jota ei ole johdettu kokemuksesta, mutta meillä ei toisaalta ole oikeutta soveltaa sitä todellisuuteen. Oikeutus määrittyy tässä yhteydessä lähinnä siten, että mikäli joitakin seikkoja ei voida selittää millään muulla tavalla kuin vetoamalla johonkin a priori käsitteeseen, olemme oikeutettuja soveltamaan sitä. Tätä ei voida sanoa edellä mainitusta kohtalon käsitteestä.

Transsendentaalinen deduktio

Itse transsendentaalinen deduktio on hirvittävän monisyinen, -polvinen ja vaikeaselkoinen. Sitä on mahdotonta kiteyttää tekemättä sille ja sen kompleksisuudelle vääryyttä, mutta jotakin siitä voidaan sanoa. Kant lähtee siinä siitä oletuksesta, että mikään kompleksi mielle ei voi tulla tajuntaamme sellaisenaan, vaan tämä vaatii aina ymmärryksemme aktiivista panosta. Toisin sanoen, saamme aistimellisuuden kautta vain yksittäisiä havainnointeja, joista joudumme itse muodostamaan kokonaisuuksia. Jotta minulla voisi olla tajunnassani mielle, minulle on voitava olla mahdollista tiedostaa se omaksi. Muutoin se ei olisi minun mielteeni tai ainakaan ei olisi minulle mitään. Lisäksi, mikäli minulla on kompleksi mielle, minulle on voitava olla mahdollista tiedostaa jokainen tämän kompleksin mielteen osamielle samassa tajunnassa (muutoin ei olisi mitään kompleksia miellettä, vaan ainoastaan irrallisia, hajanaisia eri tajuntojen mielteitä). Tätä periaatetta hän kutsuu synteettiseksi apperseption ykseyden periaatteeksi. Se tarkoittaa käytännössä omaksi tiedostettujen (apperseptio) mielteiden yhteenliittämisen (synteesi) ajattelemista yhtenä kompleksina ajatuksena (ykseys). Tämä periaate on hänen mukaansa kaiken ymmärryksen toteuttaman organisoivan toiminnan, eli synteesin, perusta.

Kant pyrkii tämän jälkeen osoittamaan, että tämä ymmärryksen synteesi on läsnä kaikkialla kokemuksen synnyssä havainnoinnin materian kokoamisesta aina käsitteiden ja arvostelmien kokoamiseen asti. Koko transsendentaalisen deduktion rakennetta voidaan näin ollen selittää seuraavasti. Kategoriat ovat, ex hypothesi, ymmärryksen muodot. Transsendentaalisen deduktion nk. ensimmäinen askel (§§1521) pyrkii osoittamaan kategorioiden välttämättömyyden ymmärrykselliselle synteesille eli sille synteesille, jonka perusteella käsitteet rakennetaan. Toisin sanoen se pyrkii kytkemään ymmärryksen muodon (eli kategoriat) sen sisältöön. Nk. toisen askeleen (§§2227) tarkoitus on osoittaa kategorioiden olevan välttämättömiä myös aistimelliselle synteesille, eli sille synteesille, jonka perusteella syntyy ensinnäkin aistimellisuuden muodot, aika ja avaruus, ja toisekseen aistimellisuuden sisällön muodostamat havainnot (Wahrnehmung). Mikäli Kant onnistuisi näissä kaikissa askeleissa, hän osoittaisi meillä olevan oikeus ajatella kategorioiden soveltuvan kaikkeen kokemuksessamme havaitsemamme rakenteen syntyyn. Siis toisin sanoen, että kaikki järjestys ja kaikki suhteet kokemuksessa (eli kokemuksen muoto) ovat kategorioiden reguloimia.

Synteettinen a priori

Kantin transsendentaaliseen idealismiin kuuluu olennaisesti synteettinen a priori tieto. (Ks. Kant: Analyyttinensynteettinen-erottelu.) Synteettinen arvostelma on sellainen, jonka totuus tai epätotuus määräytyy vain suhteessa maailman olioihin, siinä missä analyyttisen arvostelman totuus määräytyy suoraan sen sisältämien käsitteiden suhteesta. Esimerkiksi ”Tapiirit ovat veikeitä” ilmaisee synteettisen arvostelman, sillä pelkästään tapiirin käsitettä analysoimalla ei (oletettavasti) voida tietää niiden olevan veikeitä. ”Seitsemänkulmiossa on seitsemän kulmaa” taas ilmaisee analyyttisen arvostelman, koska seitsemänkulmiossa on määritelmänsä mukaan seitsemän kulmaa. Yleensä synteettisten arvostelmien ajatellaan olevan myös a posteriori, koska niiden tietäminen tosiksi tai epätosiksi näyttää edellyttävän kokemusta. Analyyttiset arvostelmat taas vaikuttavat apriorisilta. Kant itse hyväksyy jälkimmäisen, mutta ei edellistä: hänen mukaansa on olemassa myös synteettisiä a priori totuuksia. Tällaiset vaativat a priori havainnoinnin olemassaoloa, jollaista Kantin mukaan on puhtaan ajan ja avaruuden havainnointi. Lisäksi hänen mukaansa kategoriat soveltuvat todellisuuteen synteettisesti a priori.

Kantille synteettisen a priorin merkitys on olennainen. Se mahdollistaa ennen kaikkea maailmasta kertovan tiedon saavuttamisen puhtaasti järkeilemällä, ja sitä kautta metafysiikan harjoittamisen. Hänen mukaansa myös puhdas luonnontiede ja matematiikka ovat synteettisiä a priori. Transsendentaalinen idealismi ja synteettinen a priori kytkeytyvät toisiinsa tiukasti: transsendentaalinen idealismi mahdollistaa synteettisen a priorin ja synteettinen a priori osoittaa transsendentaalisen idealismin oikeaksi. Jos jompikumpi voitaisiin todistaa, molemmat tulisivat todistetuiksi. Keskustelu synteettisen a priorin vastustajien ja puolustajien välillä käy yhä kiivaana.


Kirja II: Periaatteiden analytiikka

Kategoriat ovat (puhtaita) käsitteitä. Pelkästä käsitteestä ei kuitenkaan ole mitään hyötyä, mikäli sitä ei voida tai osata soveltaa. (Esimerkiksi käsite ”gruu” on hyödytön, jollei tiedetä miten sitä sovelletaan.) Niinpä Kantin mukaan jokainen käsite vaatii lisäksi periaatteen, jonka avulla sitä voidaan soveltaa olioihin. Metafyysisessä deduktiossa Kant osoitti, että meillä on kategoriat, ja transsendentaalisessa deduktiossa, että meillä on oikeus ajatella niiden soveltuvan ilmiöihin. Jäljellä on enää kysymys siitä, miten kategoriat soveltuvat ilmiöihin. Kysymys on siis kategorioiden periaatteista.

Skematismi

Kantin skematismia pidetään yleisesti varsin hämäränä oppina. Tämä selittyy osin sitä koskevan luvun lyhyydellä ja osittain sillä, että sen ymmärtäminen vaatii Kantin kokonaisprojektin hyvää hallintaa. Monesti ongelma on se, että edes skematismin tarkoitusta ei ymmärretä, kun hänen katsotaan todistaneen jo kaiken tarvittavan metafyysisessä ja transsendentaalisessa deduktiossa - mikä ei, kuten edellä todettiin, pidä paikkaansa. Kant itse selventää tilannetta erottelemalla ymmärryksen (Verstand), arvostelukyvyn (Urteilskraft) ja järjen (Vernunft) toisistaan. Näitä vastaavat käsitteet, arvostelmat ja päättelyt (Schluß). Arvostelukyvyn tieto-opillinen tehtävä on määrittää kuuluuko jokin tietyn säännön piiriin vai ei. (Arvostelukyvyllä on myös esteettinen tehtävä, ks. Kant, Immanuel.) Toisin sanoen, juuri arvostelukyvyn avulla määritämme onko näkemämme olio esimerkiksi laama vai ei. (Arvostelukyvyn puutetta Kant kutsuu tyhmyydeksi.) Arvostelukyky toimii näin ollen käsitteiden ja havainnointien välittäjänä. Skematismissa Kant pyrkii määrittämään ne arvostelukyvyn periaatteet, jotka mahdollistavat kategorioiden soveltamisen ilmiöihin.

Kant kutsuu kategorioita välittäviä mielteitä transsendentaalisiksi skeemoiksi, ja niiden on (ymmärryksen ja aistimellisuuden välittäjinä) oltava yhtä aikaa sekä intellektuaalisia että aistimellisia. Siten niiden on oltava myös synteettisiä a priori. Transsendentaalisen deduktion yhteydessä Kant esitteli produktiivisen eli uutta luovan kuvittelukyvyn (Einbildungskraft), joka kuuluu yhtäältä tajunnan intellektuaaliseen ja toisaalta aistimelliseen puoleen. Kyetessään mieltämään jotakin, joka ei ole kokemuksessa läsnä, kuvittelukyky on a priori. Aistimellista se on siksi, että voimme tuottaa sen avulla (kuvitteellista) havainnointia. Samassa yhteydessä Kant pyrki näyttämään ajan ja kuvittelukyvyn tiukan yhteyden: ajan mieltämisen välttämättömänä ennakkoehtona on menneisyyden ja tulevaisuuden kuvitteleminen eräänlaiseksi asteikoksi, joka määrää nykyhetken sijainnin suhteessa muihin ajanhetkiin. Kuvittelukyvyn alaisena ja toisaalta jokaiseen mielteeseen kuuluvana aika on hänen mukaansa jokaisen transsendentaalisen skeeman perustana. Hänen mukaansa skeemat ovat ainoastaan ”säännönmukaisia a priori aikamäärityksiä” (A145/B184).

Skeema on eräänlainen sääntö tai periaate, joka määrää yleisen toimintatavan jonkin käsitteen kuvan tuottamiseksi. Esimerkiksi viisi pistettä jonossa on luvun viisi kuva. Se ei riitä toimimaan kvantiteetin kategorian skeemana, koska se ei ole tarpeeksi yleinen. Sen sijaan laskumetodi, joka Kantin mukaan mahdollistaa jokaisen luvun, so. luvun ylipäänsä mieltämisen, on haettu skeema. Kyseisen metodin tai periaatteen kautta voidaan kuvitella mikä tahansa luku. Idea on siis se, että vaikka kategoriaa itseään ei löydy maailmasta (vrt. Humen huomautus, että kausaalisuus ei esiinny kokemuksessa), sen tuottama säännönmukaisuus eli vaikutus löytyy.

Jokaiselle kategorialle on oma skeemansa, joka perustuu jonkinlaiselle ajalliselle suhteelle. Esimerkiksi reaalisuus on olemista ajassa, substanssi on reaalisen pysyvyyttä ajassa ja välttämättömyys on objektin olemassaoloa kaikkina ajanhetkinä. Yleisesti nämä aikamääritykset koskevat, neljän kategoriaryhmän mukaisesti, aikasarjoja (kvantiteetti), ajan sisältöä (kvaliteetti), ajan järjestystä (relaatio) ja ajan määrää (modaliteetti). Vastaavat periaatteet ovat: (i) havainnoinnin aksioomat kvantiteettia koskien; (ii) havainnon ennakoinnit (Antizipation) kvaliteettia koskien; (iii) kokemuksen analogiat relaatiota koskien ja (iv) yleisen empiirisen ajattelun postulaatit modaliteettia koskien. Yhdessä nämä neljä siis muodostavat sen periaatejoukon, jonka avulla kategoriat soveltuvat ilmiöihin.

Humen skeptisismi kausaalisuutta kohtaan

Kategorioista kausaalisuuden kategoria lienee herättänyt eniten keskustelua. Kantin filosofiassa kausaalisuuden kategorinen asema on vastaus Humen skeptisismille kausaalisuutta kohtaan: voimme tietää maailmassa olevan kausaalisia relaatioita siksi, että olemme itse asettaneet ne sinne jäsentäessämme maailmaa. Kant oikeastaan hyväksyy Humen kausaalisuuden kritiikin siltä osin, että pelkästä empiirisestä perättäisyyden kokemuksesta ei voida johtaa yleispäteviä kausaalilakeja. Tästä ei Kantin mukaan kuitenkaan seuraa se, että kausaalisuus olisi silkkaa harhaa: kausaalisuus on a priori kategoria, jonka avulla jäsennämme kokemusta. Se on siten sekä todellista että välttämätöntä kaikelle kokemukselle. Kausaalisuuden välttämättömän kategorisen aseman Kant näyttää Kokemuksen analogiat -luvussa. Siinä hän pyrkii osoittamaan, että ajallisen kokemuksen (ajallinen seuraavuus ja samanaikaisuus) välttämättömänä ennakkoehtona, on maailman läpikäyvä kausaalinen determinismi. (On huomattava, että tämä kausaalinen determinismi rajoittuu Kantin mukaan vain ilmiöihin, joten etiikan edellyttämä vapaus voidaan yhä pelastaa vetoamalla olioiden sinänsä, tai tarkemmin nk. noumenaalisen minän vapauteen. Ks. Kant: Etiikka.)

Kokemuksen analogioita on kolme, yksi jokaiselle relaatioryhmän kategorialle. Nykyään tutkijat ovat melko yksimielisiä siitä, että kaikki kolme analogiaa nojautuvat toisilleen, eli muodostavat yhden yhtenäisen todistuksen. Ensimmäisen analogian on tarkoitus osoittaa, että substanssin skeema on pysyvyyttä ajassa, toisen että kausaalisuuden skeema on ajallista seuraavuutta ja kolmannen puolestaan, että vastavuoroisuuden (yhteyden) skeema on ajallista yhdenaikaisuutta. Näin Kant pyrkii todistamaan, että jo pelkästä ajallisesta kokemuksesta, siis siitä että koemme asiat perättäisinä tai yhdenaikaisina, seuraa maailmassa vallitsevan kausaalisuuden välttämättömyys.


Toinen jako: Transsendentaalinen dialektiikka

Transsendentaalisessa analytiikassa Kant selvitti kaiken mahdollisen tiedon rajat. Transsendentaalisen logiikan toisessa osassa, transsendentaalisessa dialektiikassa, Kant puolestaan tarkastelee näiden rajojen puitteissa useita perinteisen metafysiikan ajatuksia ja väittää niiden olevan transsendentaalisia illuusioita. Termillä ”illuusio” Kant haluaa painottaa, että kyseessä on järjen välttämätön taipumus: emme voi estää järkeämme tuottamasta näitä illuusioita, mutta voimme estää itseämme uskomasta niihin, ja siten välttää metafyysisiä erehdyks. Vertaaminen tavanomaiseen optiseen illuusioon voi olla hyödyllistä. Vedessä oleva keppi näyttää taipuneelta, mutta erinäisten tutkimusten kautta tiedämme sen olevan tosiasiassa suora. Tämä paljastus ei poista illuusiota: keppi näyttää yhä taipuneelta. Tiedon perusteella emme kuitenkaan ota illuusiota enää todesta ja vältämme siten erehdyksiä.

Transsendentaalisessa dialektiikassa pyritään paljastamaan transsendentaalisia illuusioita. Kantin mukaan transsendentaaliset illuusiot perustuvat puhtaan järjen omavaltaisesti tuottamille ideoille, joilla ei ole mitään yhteyttä mahdolliseen kokemukseen. Nämä ideat muodostavat kolme ryhmää: puhtaan järjen paralogismit ja antinomiat sekä puhtaan järjen ideaali.

On huomattava, että vaikka Kantin mukaan teoreettisen järjen puitteissa dialektisia harhakuvitelmia ei voida todistaa (suuntaan tai toiseen), hän antaa joillekin niistä eräänlaisen pragmaattisen todistuksen, jonka nojalla meillä on oikeus postuloida eli olettaa niiden totuus. Käytännöllisen järjen kritiikissä (Kritik der praktischen Vernunft, 1786) hän esittelee kolme käytännöllisen järjen postulaattia: (i) vapaa tahto, (ii) sielun kuolemattomuus ja (iii) Jumalan olemassaolo. (Ks. Kant: Etiikka.)


Luku I: Puhtaan järjen paralogismit

Kant erottelee transsendentaalisen ja yleisen logiikan toisistaan. Siinä missä jälkimmäisessä abstrahoidaan kaikki kokemus, edellisestä abstrahoidaan vain kokemuksen sisäl: kokemuksen muotoa (eli inhimillisen tiedostuksen muotoa, aika-avaruutta ja kategorioita) ei abstrahoida pois. Transsendentaalinen paralogismi on Kantin mukaan sellainen virhepäätelmä, jonka virheellisyys perustuu inhimillisen tiedostuksen muotoon. Se ei siten ole yleisen vaan transsendentaalisen logiikan virhepäätelmä.

Koska puhtaan järjen paralogismit perustuvat inhimillisen tajunnan muotoon, ne koskevat sielun eli minuuden olemusta. Niitä on neljä: sielun (i) substantiaalisuus, (ii) yksinkertaisuus, (iii) persoonallisuus ja (iv) vuorovaikutus kappaleiden kanssa. Paralogismeissa on kyse eräänlaisesta kartesiolaisen kysymyksenasettelun osoittamisessa kokonaisuudessaan mielettömäksi. (Kartesiolaisessa dualismissahan kyseiset neljä ominaisuutta kuuluvat sielulle.)

Kantin mukaan minuus on puhtaimmillaan jokaisen mielteeni taustalla oleva transsendentaalinen subjekti. Se on mielteen ”minä ajattelen” (vrt. Descartesin cogito) taustalla oleva ”minä”. Koska kokemus on aina ulkoa annetun materian ja subjektin siihen aktiivisesti tuottaman muodon synteesi, transsendentaalisesta subjektista ei voi saada minkäänlaista kokemusta: se jää yhtä tuntemattomaksi kuin olio sinänsä. Voisi sanoa, että jos kokemus on objektin ja subjektin synteesi, olio sinänsä on puhdasta objektiivisuutta ja transsendentaalinen subjekti puhdasta subjektiivisuutta. Vaikka transsendentaalinen subjekti jää viime kädessä Kantin mukaan tuntemattomaksi, se on transsendentaalisen deduktion nojalla oletettava kokemuksessa havaittavan järjestyksen viimekätiseksi aiheuttajaksi. Transsendentaalisesta subjektista voidaan Kantin mukaan oikeastaan sanoa vain, että se on puhtaan aktiivisuuden perusta. Kantin mukaan paralogismeissa pyritään sanomaan jotakin nimenomaan transsendentaalisen subjektin metafyysistä ominaisuuksista, mikä on hänen mukaan yhtä mahdotonta kuin olion sinänsä metafyysisen aseman määrittäminen.

Kantin mukaan paralogismien transsendentaalinen illuusio perustuu viime kädessä subjektiivisen ja objektiivisen välttämättömyyden sekoittamiseen: vaikka jotakin olisi mahdotonta ajatella toisin, siitä ei seuraa, että asia olisi niin. Kant toteaakin minuuden olevan subjektiivisesti välttämättä aina substanssi eli jokaisen mielteeni ”kantaja”, sillä se on jokaisen mielteeni looginen subjekti: se voidaan asettaa jokaisen mielteitäni koskevan arvostelman subjektiksi arvostelmassa ”minä ajattelen X:ää”. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että minuus olisi mielteideni ulkopuolella substanssi. Samaan tapaan minuus on aina subjektiivisesti yksinkertainen, sillä mikäli jokin ajatukseni ei kuuluisi saman ”minuuden” alle muiden kanssa, se ei olisi minun ajatukseni. Yhtä lailla minuus on subjektiivisesti ottaen persoonallinen (numeerisesti identtinen): oman olemassaoloni kontekstissa minun on pidettävä itseäni numeerisesti identtisenä, sillä muutoin en ajattelisi kyseessä olevan lainkaan oma olemassaoloni. Vielä neljännen paralogismin suhteen on sanottava, että minuus erotetaan subjektiivisesti aina ulkomaailmasta, sillä se juuri erottaa minut toisista. Kantin mukaan mitään näistä subjektiivisista (eli ensimmäisen persoonan) välttämättömyyksistä ei implikoi objektiivista välttämättömyyttä. Mikäli erottelu subjektiivisen ja objektiivisen välttämättömyyden välillä tuntuu hankalalta, voi ajatella vaikkapa seuraavaa lausetta: ”minä olen tässä”. Missä tahansa tämä lausutaankin, se on aina välttämättä totta, mutta se ei tarkoita, että voisimme tämän perusteella sanoa jotakin kulloisenkin ”tässä”-kohdan ominaisuuksista.


Luku II: Puhtaan järjen antinomiat

Puhtaan järjen antinomiat perustuvat järjen taipumukselle yrittää saattaa loppuun kaikki sarjat, eli muodostaa niistä totaliteetti. Kokemus ei voi tarjota meille sarjojen kokonaisuuksia, sillä se voi ainoastaan joko jatkaa tai olla jatkamatta sitä. Niinpä mahdolliselle kokemukselle nojautuva ymmärrys ja kokemuksesta riippumaton järki asettuvat törmäyskurssille koskien sarjojen loppumattomuutta. Erityyppisistä sarjoista muotoutuu neljä antinomiaa: koskien (i) maailman rajallisuutta ja rajattomuutta; (ii) aineen loputonta jaettavuutta ja jakamattomuutta; (iii) kausaalista determinismiä ja vapaata tahtoa; sekä (iv) välttämättömän olion olemassaoloa ja olemattomuutta. Jokainen antinomia siis jakautuu teesiin ja antiteesiin, joiden välillä ei voida valita. Kahdessa ensimmäisessä antinomiassa molemmat vaihtoehdot ovat ristiriitaisia, kahdessa jälkimmäisessä molemmat voidaan puolestaan todistaa. Esimerkiksi toisessa antinomiassa kokemus näyttää opettavan meille, että jokainen ulottuvainen kappale voidaan aina jakaa puoliksi, mutta tuntuu mahdottomalta ajatella sen enempää kaiken aineen jakautuvan loputtomiin kuin että lopulta tulisi vastaan jakamaton kappale.

Antinomiat voidaan Kantin mukaan ratkaista omaksumalla transsendentaalinen idealismi, jonka avulla voidaan ymmärtää teesin ja antiteesin koskevan ymmärryksen ja järjen välistä näkökulmaeroa. Kyse on lopulta siitä, että antinomioiden toinen puoli koskee aina ymmärryksessä kokemuksen välityksellä kohdattavia ilmiöitä, kun taas toinen puoli pelkästään järjen käyttöön nojaten saavutettavia olioiden sinänsä ideoita.


Luku III: Puhtaan järjen ideaali

Siinä missä ideat ovat järjen kokemuksesta riippumatta tuottamia ideoita, ideaali on Kantin mukaan sellainen idea, joka yksilöi jonkin olion. Tällaisia ideaaleja on hänen mukaansa mahdollista olla vain yksi: täydellisen olion idea eli Jumala. Täydellisiä olioita on oltava vain yksi, koska voi olla vain yksi täydellinen ominaisuuksien joukko. Kant esittää kolme mahdollista tapaa todistaa Jumalan, eli korkeimman olion, olemassaolo: (i) ontologinen, (ii) kosmologinen ja (iii) fysiko-teologinen. Hänen mukaansa nämä kattavat kaikki todistusvaihtoehdot: ontologinen todistus etenee pelkästään käsitteiden avulla korkeimman olion reaalisuuteen, kosmologinen todistus ottaa lähtökohdakseen minkä tahansa kokemuksen ja fysiko-teologinen todistus jonkin tietyn, määrätyn kokemuksen. Mikään näistä todistuksista ei hänen mukaansa onnistu (suuntaan tai toiseen), sillä niissä ylitetään järjen soveliaan käytön rajat.

Ontologisen todistuksen mukaan täydellisimmän olion käsitteeseen liittyy jo sellaisenaan sen olemassaolo: jos minulla on täydellisimmän olion idea, kyseisen täydellisimmän olion on oltava olemassa, koska muutoin se ei olisi täydellinen puuttuisihan siltä olemassaolo. Tämä todistus esiintyi tiettävästi ensimmäisen kerran Anselm Canterburylaisella (10331109), ja erityisen tunnetuksi sen teki René Descartes (15961650). Kantin mukaan todistuksessa erehdytään pitämään olemassaoloa reaalisena predikaattina (eli ominaisuutena). Hänen mukaansa olemassaolo ei kuitenkaan lisää olion käsitteeseen mitään, vaan ainoastaan asettaa kyseisen käsitteen määrittämän olion maailmaan. Toisin sanoen, kun sanon ”X on olemassa”, en lisää X:n käsitteeseen mitään, vaan ainoastaan totean käsitteen viittaavan johonkin olioon. Vastaavasti tietysti ”X ei ole olemassa” ei poista X:ltä mitään ominaisuuksia, joten täydellisen olion idea on yhtä täydellinen vastaa sitä sitten jokin olio tai ei. Kosmologinen todistus on Kantin mukaan eräänlainen variaatio ontologisesta: se lähtee siitä, että on jotakin kokemusta, ja pyrkii osoittamaan, että tästä kokemuksesta seuraa välttämättömän olion olemassaolo. Esimerkiksi voidaan lähteä siitä, että minulla on (mitä tahansa) kokemusta. Tämä on satunnainen asia, jolle on oltava syy, jolle on taas oltava syy, kunnes lopulta tämän sarjan päätepisteenä on oltava jokin välttämätön syy. Fysiko-teologisen todistuksen mukaan puolestaan eräs tietty kokemus, nimittäin maailmassa havaittava säännön- ja tarkoituksenmukaisuus, osoittaa jonkin älyllisen suunnittelijan olevan kaiken taustalla. Tämä todistus on yhä suosiossaan nk. Intelligent Design -teorian muodossa.


II. Transsendentaalinen metodioppi

Puhtaan järjen kritiikin lopussa oleva metodioppi on saanut osakseen paljon vähemmän kiinnostusta kuin edellä käsitelty elementtioppi. Se voi kuitenkin parhaimmillaan selventää paljonkin Kantin metodologiaa ja siten osaltaan korjata väärinymmärryksiä. Hänen mukaansa elementtioppi esitteli ainoastaan ”arvion rakennusmateriaalista” (A707/B735), kun taas metodioppi esittelee näiden pohjalta tehtävän rakentamissuunnitelman. Kantin projektin ymmärtämiseksi on siis ensiarvoisen tärkeää huomioida, että kaikki edellä esitetty on ollut eräänlaista valmistelua, jonka pohjalta varsinainen metafyysinen projekti voidaan aloittaa. Näin tulee painotetuksi se, että Kantin pyrkimyksenä oli ainoastaan vastata kysymykseen siitä, miten metafysiikka voi ensinkään olla mahdollista, ei luoda kokonaista metafyysistä järjestelmää. Transsendentaalinen metodioppi jakautuu neljään osaan: puhtaan järjen (i) itsekuriin (Disziplin), (ii) kaanoniin, (iii) arkkitehtoniikkaan ja (iv) historiaan.

Kantin mukaan järjellä on taipumus harhautua itseään koskevista (ja aiemmin määritetyistä) säännöistä. Tämän taipumuksen suitsimista (ja tukahduttamista) Kant kutsuu puhtaan järjen itsekuriksi. Tätä itsekuria edustaa elementtiopin puolella transsendentaalinen dialektiikka; metodiopin puolella Kant pyrkii tässä yhteydessä selventämään dogmaattisen metafysiikan sekä tilalle ehdottamansa kriittisen filosofian suhdetta. Hieman yllättäen hän esittää myös käsityksensä matematiikasta erottaessaan matematiikan ja filosofian metodit toisistaan. Kantin mukaan matematiikka perustuu konstruktioille: matemaatikko luo puhtaassa havainnoinnissa tarvittavat matemaattiset aksioomat ja käsitteet (esimerkiksi geometrikko euklidisen geometrian paralleeliaksiooman konstruoimalla suoria puhtaassa avaruuden havainnoinnissaan). Filosofian on hänen mukaansa puolestaan perustuttava (varsin wittgensteinilaisesti) jo olemassa olevien käsitteiden selventämiseen. Dogmaattinen metafysiikka syntyy Kantin mukaan tuhoon tuomitusta yrityksestä konstruoida filosofisia käsitteitä matematiikan tavoin. Näin syntyvät järjen konstruktiot ovat juuri puhtaan järjen ideoita, ja ne johtavat vain transsendentaaliseen illuusioon. Kantin mukaan järjen käyttöä rajaava skeptisismi (jonka tärkeimpänä edustajana hän piti Humea) on ensimmäinen askel dogmaattisuudesta vapautumiseen, mutta tavoiteltava tila on kriittinen filosofia, joka pelkän (sokeahkon) rajaamisen sijasta määrittää kaiken järjen käytön rajat.

Kaanonilla Kant tarkoittaa tiedollisten kykyjen oikean käytön a priori periaatteiden kokonaisuutta. Transsendentaalinen analytiikka on puhtaan ymmärryksen kaanoni. Kant toteaa, että transsendentaalinen dialektiikka on osoittanut järjen spekulatiivisen käytön kaanonin mahdottomaksi. Hän kuitenkin toteaa, että järjen käytännöllistä käyttöä ei ole Puhtaan järjen kritiikissä lainkaan tutkittu. Hän vihjaa myöhemmin julkaistuun Käytännöllisen järjen kritiikkiin toteamalla, että puhtaan järjen lopullisena tavoitteena ovat vapaa tahto, sielun kuolemattomuus ja Jumalan olemassaolo (ks. Kant: Etiikka). Samassa yhteydessä Kant toteaa järjen kiinnostuksen kohteena olevan kolme suurta kysymystä: ”Mitä voin tietää?”, ”Mitä minun tulee tehdä?” ja ”Mitä voin toivoa?” (A805/B833). Puhtaan järjen kritiikki on vastannut näistä vasta ensimmäiseen. Puhtaan järjen arkkitehtoniikassa Kant esittelee (kriittisen) metafysiikan järjestelmän, jonka on siis määrä korvata dogmaattinen metafysiikka. Kantin mukaan se jakautuu luonnon metafysiikkaan (spekulatiivinen järki) ja tapojen metafysiikkaan (käytännöllinen järki). Lyhyellä luvulla puhtaan järjen historiasta Kant haluaa painottaa yhä edelleen, että mitään metafysiikan historiaa ei vielä ole, sillä metafysiikan tiede on syntynyt vasta Puhtaan järjen kritiikin myötä.


Prolegomenan Puhtaan järjen kritiikki -tulkinnasta

Prolegomenassa annettava kuva Puhtaan järjen kritiikistä eroaa lähtökohtaisesti jonkin verran itse Puhtaan järjen kritiikistä. Prolegomenassa Kant toteaa Puhtaan järjen kritiikin tavoitteena olevan synteettisen a priori tiedon sekä tieteellisen metafysiikan mahdollisuuden osoittaminen. Vaikka synteettinen a priori on toki keskeisessä asemassa Puhtaan järjen kritiikissä, sitä ei juuri painoteta. Vastaavasti siinä missä Prolegomenan johdannossa Kant ylistää Humea, joka Kantin sanojen mukaan juuri herätti hänet ”dogmaattisesta horroksesta[an]” (Prol, 44), Puhtaan järjen kritiikissä Hume lähinnä mainitaan ohimennen. Koska juuri synteettinen a priori oli se, jota tämä muutoin ”terävä-älyinen mies” (Prol, 44) ei ymmärtänyt etsiä ja perustaa, tutkijoiden keskuudessa on herännyt ajatus aidosta painopisteen muutoksesta Kantin filosofiassa. Ehkä Kant ei itsekään alun perin huomannut muotoilla ongelmaa synteettisen a priorin kautta? Tämä lienee kuitenkin liian vahva väite. Oli miten oli, synteettisen a priorin ollessa keskeinen osa myös Puhtaan järjen kritiikkiä, mistään substantiaalisesta muutoksesta ei ole kysymys.

On myös syytä huomauttaa, että Prolegomena on osin muotoiltu vastaukseksi syytökseen berkeleylaisesta idealismista. Joiltain osin Prolegomena tuntuu jopa liioittelevan pyrkimystään erottautua Berkeleyn ajattelusta. Tämä aiheuttaa helposti toisensuuntaisen erehdyksen: Kantin ehkä turhankin rohkeat puheet oliosta sinänsä ruokkivat syytöksiä, että hän tuntuu tietävän paljonkin sellaisesta, josta ei hänen omien sanojensa mukaan pitänyt voida tietää mitään. Taustalla on kuitenkin kokoajan transsendentaaliseen idealismiin olennaisesti liittyvä dualismi: transsendentaalisen idealismin tulkinnoissa ajaudutaan helposti jompaankumpaan ääripäähän, mikäli tätä dualismia ei pidetä mielessä.


Suositeltavaa jatkolukemista

Kantin teokset

Viittaukset Kantiin Puhtaan järjen kritiikkiä (A/B) ja Prolegomenaa (Prol) lukuun ottamatta ovat Berliinin akatemian koottuihin teoksiin (Ak) (Kants gesammelte Schriften. Herausgeben von der Deutschen Akademie der Wissenschaften, 29 vols. Walter de Gruyter, Berlin, 1902).

Kant, Immanuel (1997). Prolegomena eli johdatus mihin tahansa metafysiikkaan, joka vastaisuudessa voi käydä tieteestä (Prol). (Prolegomena zu einer jeden künftigen Metaphysik die als Wissenschaft wird auftreten können, 1783.) Suom. Vesa Oittinen. Gaudeamus, Helsinki. (Ruotsiksi: Prolegomena till varje framtida metafysik som skall kunna uppträdä som vetenskap (2002). Käänt. Marcel Quarfood. Thales, Stockholm.)

Kant, Immanuel (1998). Critique of Pure Reason. (Kritik der reinen Vernuft, ensimmäinen painos (A) 1781, toinen (B) 1787.) Käänt. ja toim. Paul Guyer ja Allen W. Wood. Cambridge: Cambridge University Press. (Ruotsiksi: Kritik av det rena förnuftet, 2004. Käänt. Jeanette Emt. Thales, Stockholm.) Teosta ei ole käännetty suomeksi.

Muut

Allison, Henry E. (2004 [1983]). Kant's Transcendental Idealism an Interpretation and Defense, revised and enlarged edition. Yale University Press, New Haven.
Jo standardiksikin muodostunut yleisesitys ja tulkinta Kantin transsendentaalisesta idealismista.

Ameriks, Karl (1982). Kant's Theory of Mind: an Analysis of the Paralogisms of Pure Reason. Clarendon, Oxford.
Vaikutusvaltainen analyysi Kantin tajunnanfilosofiasta.

Gardner, Sebastian (1999). Kant and the Critique of Pure Reason. Routledge, New York.
Selkeä ja oivaltava johdatus Puhtaan järjen kritiikkiin.

Guyer, Paul (toim.) (1992). The Cambridge Companion to Kant. Cambridge University Press, Cambridge.
Vaihtelevantasoinen artikkelikokoelma Kantista.

Guyer, Paul (toim.) (2006). The Cambridge Companion to Kant and Modern Philosophy. Cambridge University Press, Cambridge.
Uusi ja laajempi, mutta yhtä vaihtelevantasoinen artikkelikokoelma Kantista.

Höffe, Otfried (1994). Immanuel Kant. (Immanuel Kant. Leben Werk Wirkung, 1983.) Englanniksi kääntänyt Marshall Farrier. State University of New York Press, Albany. (Myös ruotsiksi: Kääntänyt Fredrik Linde, 2004. Thales, Stockholm.) (Sivuviitteet ovat ruotsinkieliseen teokseen.)
Maailmalla valtavasti arvostusta saanut johdatus Kantin elämään, teoksiin ja filosofiaan.

Kannisto, Heikki (1998). ”Kant ja järjen itsekritiikki.” Teoksessa Petter Korkman ja Mikko Yrjönsuuri (toim.). Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Helsinki.
Lyhyt ja selkeä yleisesitys Kantin filosofiasta. Kantiin tutustuvan saattaa olla paras aloittaa tästä.

Leppäkoski, Markku (1993). The Transcendental How. Stockholm Studies in Philosophy 13. Almqvist & Wiksell International, Stockholm.
Hyvä yleisesitys Kantin transsendentaalisesta idealismista ja sen metodeista.

Kirjallisuus

Caygill, Howard (1995). A Kant Dictionary. Blackwell reference, Oxford.

Oittinen, Vesa (1997). “Kant ja filosofian `kopernikaaninen käänne'.” Esipuhe teokseen Immanuel Kant. Prolegomena. Suom. Vesa Oittinen. Gaudeamus, Helsinki.

Quine, W. V. O. (1997). “Empirismin kaksi dogmia”. (“Two Dogmas of Empiricism”, 1951). Suom. Juha Savolainen. Teoksessa Panu Raatikainen (toim.) Ajattelu, kieli, merkitys: analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Gaudeamus, Helsinki.

Stenius, Erik (1972). Critical Essays I. Acta Philosophica Fennica vol. 25. North-Holland Publishing Company, Helsinki.

Stenius, Erik (1989). Critical Essays II. Acta Philosophical Fennica vol. 45. Yliopistopaino, Helsinki.

Strawson, Peter F. (1966). The Bounds of Sense: an Essay on Kant's Critique of Pure Reason. Methuen, London.

Internet-lähteet

Stanford Encyclopedia of Philosophy.

Kant Studien, arvostetuin ja perinteikkäin Kant-julkaisu.

Kantian Review, tuoreempi, englanninkielinen Kant-julkaisu.

Kant on the Web, laaja Kant-resursseja yhteen keräävä sivusto.

Deutsche Akademie der Wissenschaftenin toimittama Kantin koottujen teosten laitos Kants gesammelte Schriften (Akademie-Ausgabe).