Kant: Olio sinänsä

Toni Kannisto (julkaistu 26.9.2007, muokattu 17.9.2014)

Olio sinänsä (Ding an sich) (transsendentaalinen objekti, noumeeni) on yksi Kantin filosofian ja erityisesti transsendentaalisen idealismin keskeisimpiä käsitteitä. Kantin mukaan kokemuksemme on aina vain ilmiöistä (Erscheinung), eli olioista kuten ne meille näyttäytyvät. Se ei siten koskaan ole olioista sinänsä, eli olioista kuten ne ovat havainnoimisestamme riippumatta. Kantin mukaan olioista sinänsä ei voida saavuttaa mitään tietoa, mutta ne on kuitenkin oletettava, jotta kokemuksen mahdollisuus voitaisiin selittää. Idea on se, että jotta jokin voisi ilmetä kokemuksessamme, on oltava jotakin joka ilmenee. Tämä ilmenevä ei itse kuitenkaan voi olla ilmiö, sillä se juuri tekee ilmenemisen mahdolliseksi. Sen on siis oltava olio sinänsä.
  1. Johdanto
  2. Olio sinänsä, noumenon ja transsendentaalinen objekti
  3. Olion sinänsä ongelmat
  4. Olion sinänsä metafyysiset ja metodologiset tulkinnat
  5. Suositeltavaa jatkolukemista
  6. Kirjallisuus
  7. Internet-lähteet



Johdanto

Erottelu olioiden sinänsä ja ilmiöiden välillä on Kantin mukaan historiallisesti äärimmäisen merkittävä vedenjakaja. Hän väittää koko häntä edeltävän filosofian jättäneen sen huomiotta ja siten päätyneen moniin keskeisiin filosofisiin ongelmiin, kuten empirismin ja rationalismin vastakkainasetteluun sekä kyvyttömyyteen vastata tyydyttävästi skeptisismin haasteeseen. Hänen ratkaisuksi esittämäänsä transsendentaalista idealismia voidaankin määritelmällisesti pitää juuri sellaisena filosofisena kantana tai lähtökohtana, joka tekee tämän erottelun (ks. Kant: Transsendentaalinen idealismi). Transsendentaalinen realismi (jota siis kaikki Kantin edeltäjät hänen mukaansa edustavat) ei puolestaan ymmärrä tehdä sitä. Historiallisesti katsoen on tärkeää huomata, että termi ”olio sinänsä” esiintyy monin tavoin ja eri muodoissa Kantia edeltävässä filosofiassa. Kant määritteli sen uudella tavalla Puhtaan järjen kritiikissä (Kritik der reinen Vernunft, 1781/1787; ks. Kant: Puhtaan järjen kritiikki), minkä vuoksi hänen voidaan katsoa ”keksineen” sen, ainakin siinä muodossa kuin se nykyään tunnetaan. Lähes synonyymisen noumenon-käsitteen laita on sama: noumenon juontuu kreikasta ja tarkoittaa ajatus-, ymmärrys- tai järkioliota, mutta Kantilla käsite saa uuden, tarkemman merkityksen.

Olio sinänsä on transsendentaalisen idealismin rajakäsite (Grenzbegriff). Koska transsendentaalisessa idealismissa kokemus on aina ilmiöistä, jotka syntyvät havainnoinnin aineksen ja havainnoijan siihen kohdistaman aktiivisen toiminnan tuloksena, herää ajatus havainnoinnin objektista sellaisenaan tai sinänsä. (Aktiivinen toimija tai itse toiminta sinänsä, eli puhdas subjektiivisuus, tunnetaan transsendentaalisena subjektina.) Tätä oliota voidaan siis ajatella teoreettisena rajana, joka saavutettaisiin poistamalla kokemuksen ilmiöistä kaikki subjektin niihin asettama. Sitä ei kuitenkaan saa sekoittaa samantyyppisellä ajatuskokeella tavoitettavaan substanssiin tai substraattiin, eli olion ominaisuuksien kantajaan. Substanssi saavutetaan ajattelemalla oliosta pois kaikki satunnaiset ominaisuudet eli aksidenssit, mutta ei kuitenkaan kaikkea siihen asettamaamme, kuten olion sinänsä tapauksessa. Oliolta sinänsä on ajateltava pois myös aistimellisuuden muodot, aika ja avaruus, sekä kaikki 12 ymmärryksen kategoriaa. (Ks. Kant: Transsendentaalinen idealismi.)

Kantin voidaan katsoa päätyvän olion sinänsä olettamiseen seuraavasti. Minulla on kokemuksia. Kokemukseen liittyvät sekä kokija että se mitä koetaan. Tämä koettu on olio sinänsä. Näin nähdään, että kokija ja koettu sinänsä muodostavat reunaehdot kaikelle kokemukselle. Ei ole kuitenkaan selvää, että Kant itse olisi erityisemmin argumentoinut olion sinänsä olettamisen puolesta. Pikemminkin hän tuntuu pitävän oliota sinänsä itsestäänselvyytenä tai filosofiansa peruspremissinä/aksioomana. Joidenkin tulkitsijoiden eritoten Henry E. Allisonin mukaan olion sinänsä ja ilmiöiden erottelu toimii Kantille ainoastaan metodologisena lähtökohtana. Idea on seuraava. Kantin mukaan on ”filosofian skandaali” (Bxxxix, alaviite), että ulkomaailman olemassaolo on häntä ennen jouduttu hyväksymään silkan uskon varassa. Todistuksen muodostamisen vaikeus taas perustuu hänen mukaansa sille, että ei ole ymmärretty tehdä erottelua olion sinänsä ja ilmiön välillä, vaan on erheellisesti päädytty pitämään kokemuksemme objekteja olioina sinänsä. Tämän Kant haluaa korjata kuuluisalla filosofian ”kopernikaanisella kumouksellaan” (Bxvixvii, xxii), jonka mukaan olioiden olisi mukauduttava tiedostuksemme niille asettamiin ennakkoehtoihin eikä toisin päin kuten oli aiemmin oletettu. Kantin sanankäyttö erityisesti kohdassa Bxvi näyttää tukevan Allisonin tulkintaa, että erottelu hyväksytään lähinnä vaihtoehdon riittämättömyyden perusteella. Tästä ei kuitenkaan ole selvää yksimielisyyttä Kant-tutkijoiden keskuudessa.


Olio sinänsä, noumenon ja transsendentaalinen objekti

Olion sinänsä suhde vastaaviin termeihin ”transsendentaalinen objekti” (transzendentale Gegenstand/Objekt) ja ”noumeeni” (noumenon) on epäselvä. Joskus Kant tuntuu käyttävän termejä niitä erityisemmin erottelematta, kun taas toisissa yhteyksissä hän näyttää tekevän selvänkin eron niiden välillä. Lisäksi Kant vaihtaa terminologiaansa sekä siirtyessään esikriittisestä (Puhtaan järjen kritiikkiä edeltävästä) filosofiastaan kriittiseen että Puhtaan järjen kritiikin ensimmäisen (1781) ja toisen (1787) painoksen välillä. Yleisen käsityksen mukaan ”olio sinänsä” on eräänlainen kattotermi, joka voi viitata eri konteksteissa eri asioihin. On hyvin tavanomaista pitää termejä enemmän tai vähemmän synonyymisinä, mikä lienee riittävää useimmissa yhteyksissä. Joissain tapauksissa se saattaa kuitenkin johtaa ongelmiin ja epäselvyyksiin, joten lukijan on syytä pitää mielessään ainakin erottelun mahdollisuus.

Joissain kohdin Puhtaan järjen kritiikkiä Kant erottelee transsendentaalisen objektin ja olion sinänsä toisistaan, joissain hän taas tuntuu pitävän niitä yhtäpitävinä. Näyttäisi kuitenkin siltä, että mikäli transsendentaalinen objekti eroaa oliosta sinänsä, se tulee ymmärtää eräänlaisena objektina ylipäänsä, so. objektin käsitteenä irrotettuna yksittäisistä objekteista. Kantin mukaan se on se, mikä ”kaikissa empiirisissä käsitteissä ylipäänsä mahdollistaa suhteen objektiin, so. [niiden] objektiivisen reaalisuuden” (A109). Tämän takia se on hänen mukaansa myös ”aina yksi ja sama = X” (A109). Idea on se, että jokainen empiirinen objekti on aina tietty objekti: auto, vompatti, pilvi tms. Se mikä tekee objektista juuri objektin, eli objektin käsite, ei voi viitata mihinkään tiettyyn objektiin, vaan objektiivisuuteen ylipäänsä, eikä se siten voi olla empiirinen. Koska se ei ole empiirinen, se on transsendentaalinen. (Empiirinen viittaa Kantilla johonkin, joka koskee kokemuksen sisältöä eli objekteja, kun taas transsendentaalinen viittaa tähän kokemukseen itseensä abstrahoituna sen yksittäisistä ilmentymistä (ks. Kant: Transsendentaalinen idealismi).)

Siinä missä olion sinänsä käsite asettuu Kantilla yleensä vastakkain ilmiön käsitteen kanssa, noumeenin vastaparina toimii fenomeeni (phaenomenon), jolla Kant tarkoittaa käsitteellisesti määräytynyttä (so. tiettyä yksilöllistä) ilmiötä. Noumeeni esiintyy ilman lisämääreitä Puhtaan järjen kritiikin ensimmäisessä painoksessa. Toisessa painoksessa se on jaettu positiiviseen ja negatiiviseen noumeeniin. Negatiivinen noumeeni on Kantin mukaan ”olio sikäli kuin se ei ole aistimellisen [eli empiirisen] havainnointimme kohde” (B307), kun taas positiivinen noumeeni on ”ei-aistimellisen havainnoinnin kohde” (B307). Negatiivinen noumeeni on siis oikeastaan ei-fenomeeni. Jos jälkimmäinen ymmärretään siksi mikä koetaan, edellinen on se mitä (vain) ajatellaan. Positiivinen noumeeni taas olisi sellainen olio, jota havainnoidaan ei-aistimellisesti, siis intellektuaalisesti, eli järjellä. Koska emme Kantin mukaan kykene tällaiseen intellektuaaliseen havainnoimiseen, hän hylkää positiivisen noumeenin ja toteaa tarkoittavansa noumeenia juuri sen negatiivisessa mielessä.

Noumeenin voidaan katsoa eroavan oliosta sinänsä eräässä olennaisessa mielessä. Siinä missä olio sinänsä on ilmenevä olio irrotettuna sen ilmenemisen välttämättömistä ennakkoehdoista, noumeenin ei tarvitse liittyä ilmiöön millään tavoin. Toisin sanoen, olio sinänsä on se, joka ilmenee, kun taas noumeenin ei tarvitse ilmetä lainkaan kuten esimerkiksi ehkä Jumalan tapauksessa (Kant ajattelee Jumalan olevan yksi (kolmesta) käytännöllisen järjen avulla postuloitavista noumeeneista (ks. Kant: Etiikka)). Edelleen, näiden termien käytön ollessa Kantilla sekavaa, ei ole selvää, että tällaista erottelua voitaisiin lopullisesti hyväksyä.

Olion sinänsä kontekstuaalisuus tulee erityisen selkeästi ilmi niissä tilanteissa, joissa Kant puhuu oliosta sinänsä, mutta tarkoittaa itse asiassa eräänlaista ilmiötä tai ”objektia yleensä” (überhaupt). Tällainen kohta on esimerkiksi B45, jossa Kant toteaa (esim.) ruusun olevan empiirisessä tarkastelussa olio sinänsä, kun sitä ajatellaan irrallaan yksittäisistä näkökulmista, kuten perspektiivistä, valaistuksesta, sekä siihen liitetyistä subjektiivisista tuntemuksista, kuten mausta. Tällainen olion sinänsä käsitteen empiirinen käyttö poikkeaa selkeästi totutusta.


Olion sinänsä ongelmat

Oliota sinänsä kohtaan on esitetty paljon voimakasta kritiikkiä. Ehkä tunnetuimman niistä on esittänyt Kantin aikalainen Friedrich Jacobi, joka totesi: ”Ilman [olion sinänsä] olettamista en voi astua [Kantin] järjestelmän sisään, ja sen oletuksen kanssa en voi pysyä siinä.” (Jacobi, 304.) Hänen kritiikkinsä ydin on se, että, kuten edellä todettiin, olio sinänsä tarvitaan ilmenemisen mahdollisuuden selittämiseen. Samalla on kuitenkin pystyttävä sanomaan jotakin itse oliosta sinänsä, kuten että se on olemassa ja että se aiheuttaa ilmiöt (tavalla tai toisella), mikä puolestaan rikkoo transsendentaalisen idealismin periaatteita vastaan. Sekä olemassaolo että kausaatio kun ovat ymmärryksen kategorioita, jotka määritelmän mukaisesti soveltuvat vain ilmiöihin. Keskustelu tämän ristiriitasyytöksen ympärillä käy vilkkaana yhä nykyäänkin. Kantilaisesta näkökulmasta katsottuna nämä syytökset perustuvat kuitenkin suurelta osin olion sinänsä käsitteen ja roolin väärinymmärtämiseen.

Yleisimmillään ongelma koskee kysymystä, miten Kant voi sanoa olioista sinänsä mitään, jos niistä ei kerran voida tietää mitään. Tässä erottelu negatiivisen ja positiivisen noumeenin välillä saattaa helpottaa ymmärtämistä. Kant väittää, että voimme saada tietoa vain olioista kuten ne meille ilmenevät, eli ainoastaan, kun ne toteuttavat tietyt (ennakko)ehdot. Voimme hyvin puhua oliosta, joka ei toteuttaisi näitä ehtoja, siis negatiivisesta noumeenista. On eräs tapa, jolla voimme lisäksi (jälleen negatiivisesti) edellyttää tällaisten olioiden olemassaoloa: mikäli havaitsemme, että kokemuksen kohteena oleva ilmiöiden maailma ei riitä selittämään itseään, eli ei ole itseriittoinen, meidän on oletettava, että on olemassa jotakin sen ulkopuolista. Näin muotoiltuna väitteet olion sinänsä välttämättömyydestä ilmiöiden ”perustana” ovat itse asiassa negatiivisia väitteitä ilmiöiden kyvystä selittää omaa olemassaoloaan. Voisi sanoa, että meillä on oikeus syyttää Kantia ristiriidasta yhtä vähän, kuin meillä on oikeus syyttää samoin ihmistä, joka väittää tietävänsä että on asioita, joita hän ei tiedä. Kysymys siitä kuinka hän voi tietää tällaista sellaisista asioista, joista omien sanojensa mukaan ei tiedä mitään, on ilmiselvästi absurdi.

Ongelma koskien olion sinänsä roolia ilmiöiden viimekätisenä aiheuttajana tunnetaan noumenaalisen kausaation ongelmana. Se on edellä esitetyn yleisen kritiikin sellainen erikoistapaus, jossa Kantin katsotaan soveltavan vain ilmiöihin pätevää kausaalisuuden kategoriaa olioihin sinänsä. On oikeastaan varsin selvää, että sanoessaan olioiden sinänsä olevan ilmiöiden perimmäisiä aiheuttajia Kant ei voi tarkoittaa sitä samassa kausaalisessa mielessä kuin puhuessaan ilmiöistä. Ongelmaksi muodostuukin (ristiriitaisuuden sijaan) se, mitä hän sitten oikein voi tarkoittaa. Joidenkin tulkitsijoiden (mm. Kenneth R. Westphal) mukaan noumenaalinen kausaatio on todellista kausaatiota ja ilmiöiden väliset kausaalisuhteet ovat vain edellisten toissijaisia ilmentymiä. Toisten mielestä taas Kantilla on pikemminkin mielessä kausaalisuuden kategorian jonkinlainen konkreettinen ja abstrakti käyttö: edellisessä mielessä saamme empiirisen kausaalisuuden, jälkimmäisessä eräänlaisen loogisen perustamissuhteen. Jälkimmäisen kannan puolesta puhuu selkeästi Kantin huomautus Arvostelukyvyn kritiikissä (Kritik der Urteilskraft, 1790), että suhteessa yliaistimelliseen termi ”syy” (Ursache) tarkoittaa ”perustaa” (Grund) (Ak 5: 195). Näin olio sinänsä aiheuttaa ilmiöt suurin piirtein samassa mielessä kuin premissin totuuden voidaan katsoa aiheuttavan johtopäätöksen totuuden.

On syytä huomata, että samanlaisia oliota sinänsä koskevia paradokseja syntyy jokaisen kategorian kohdalla, vaikka keskustelu onkin keskittynyt vain jollain tapaa ongelmallisimmiksi koettuihin kategorioihin. On esimerkiksi yhtä mieletöntä sanoa olioita sinänsä olevan yksi tai useita, koska kvantiteetin kategoriaa ei saa soveltaa. Vastaavasti olion sinänsä olettamisen välttämättömyys on melko ongelmallista, kun välttämättömyys on eräs kategorioista ja sellaisenaan sen soveltamisen tulisi rajoittua vain ilmiöihin.


Olion sinänsä metafyysiset ja metodologiset tulkinnat

Edellä mainittuja ja niiden kaltaisia ongelmia on pyritty ratkaisemaan mm. erottelemalla transsendentaalisen idealismin epistemologiset tai metodologiset sekä metafyysiset tulkinnat toisistaan. Edellisten mukaan koko transsendentaalinen idealismi on teoria inhimillisten tiedonkykyjen rajoista, jolloin väitteet olion sinänsä tuntemattomuudesta eivät ole väitteitä itse oliosta sinänsä, vaan pikemminkin näistä tiedonkykyjen rajoista. Näin olio sinänsä voitaisiin olettaa rikkomatta transsendentaalista idealismia vastaan. Metodologisten tulkintojen kannattajat (kuten Allison) painottavat usein, että Kantin kriitikot olettavat metafyysisen tulkinnan, joka johtaa mm. edellä esitettyihin ristiriitoihin. Metafyysisten tulkintojen mukaan transsendentaalinen idealismi on metafyysinen teoria maailman luonteesta, jolloin väitteet oliosta sinänsä todella ovat väitteitä eräistä maailmaa konstituoivista olioista.

Toinen tapa tarkastella tilannetta on erotella kahden näkökulman ja kahden maailman tulkinnat toisistaan. Siinä missä edellisten mukaan olio sinänsä ja ilmiö ovat kaksi eri näkökulmaa samaan olioon, jälkimmäisten mukaan ne viittaavat kahteen erilliseen oliojoukkoon, joista edelliset vaikuttaessaan tajuntaan tavalla tai toisella luovat ilmiömaailman oliot. Jälkimmäinen tulkinta, joka on perinteisesti yhdistetty metafyysiseen tulkintaan, on nykyään laajalti hylätty olkiukkona, vaikka senkin kannattajia yhä löytyy (erityisesti mainittakoon vuonna 2006 kuollut Peter F. Strawson). Kahden näkökulman tulkinnoista on olemassa sekä epistemologinen että metafyysinen versio. Edellisten mukaan (erit. Allison) olio sinänsä ja ilmiö ovat kaksi tapaa ajatella, mieltää tai kuvata samaa oliota, nimittäin toisaalta tiedollisten ennakkoehtojemme alaisina ja toisaalta niistä irrallisena. Näiden tulkintojen kannattajat tapaavatkin painottaa, että Kant käyttää lyhenteen ”olio sinänsä” ohessa myös pidempää muotoa ”olio tarkasteltuna sinänsä” (Ding an sich selbst betrachtet). Metafyysisten tulkintojen mukaan (mm. Paul Guyer ja Rae Langton) erottelu koskee samojen olioiden erilaisia ominaisuuksia, nimittäin noumenaalisia (usein ei-relationaalisia), joita oliolla on riippumatta meistä, ja fenomenaalisia (vastaavasti usein relationaalisia), joita oliolla on vain meidän havainnoidessamme niitä. Nykyään epistemologista kahden näkökulman tulkintaa voidaan pitää standardina.


Suositeltavaa jatkolukemista

Kantin teokset

Viittaukset Kantiin Puhtaan järjen kritiikkiä (A/B) ja Prolegomenaa (Prol) lukuun ottamatta ovat Berliinin akatemian koottuihin teoksiin (Ak) (Kants gesammelte Schriften. Herausgeben von der Deutschen Akademie der Wissenschaften, 29 vols. Walter de Gruyter, Berlin, 1902).

Kant, Immanuel (1998). Critique of Pure Reason. (Kritik der reinen Vernuft, ensimmäinen painos (A) 1781, toinen (B) 1787.) Käänt. ja toim. Paul Guyer ja Allen W. Wood. Cambridge University Press, Cambridge. (Ruotsiksi: Kritik av det rena förnuftet, 2004. Käänt. Jeanette Emt. Thales, Stockholm.) Teosta ei ole vielä käännetty suomeksi.

Kant, Immanuel (1997). Prolegomena eli johdatus mihin tahansa metafysiikkaan, joka vastaisuudessa voi käydä tieteestä (Prol). (Prolegomena zu einer jeden künftigen Metaphysik die als Wissenschaft wird auftreten können, 1783.) Suom. Vesa Oittinen. Gaudeamus, Helsinki. (Ruotsiksi: Prolegomena till varje framtida metafysik som skall kunna uppträdä som vetenskap, 2002. Käänt. Marcel Quarfood. Thales, Stockholm.)

Kant, Immanuel (1996). Critique of Practical Reason. (Kritik der praktischen Vernunft, 1786.) Teoksessa Practical Philosophy. Käänt. ja toim. Mary J. Gregor. Cambridge: Cambridge University Press. (On myös suomeksi nimellä Käytöllisen järjen kritiikki teoksessa Siveysopilliset pääteokset, 1990 [1931]. Suom. J. E. Salomaa. WSOY, Porvoo. Ruotsiksi: Kritik av det praktiska förnuftet, 2004. Käänt. Fredrik Linde. Thales, Stockholm.)

Kant, Immanuel (2000). Critique of the Power of Judgment. (Kritik der Urteilskraft, 1790.) Käänt. Paul Guyer ja Eric Matthews. Cambridge University Press, Cambridge. (Ruotsiksi: Kritik av omdömeskraften, 2003. Käänt. Sven-Olov Wallenstein. Thales, Stockholm.)

Muut

Allison, Henry E. (2004). Kant's Transcendental Idealism an Interpretation and Defense, revised and enlarged edition. Yale University Press, New Haven.
Jo standardiksikin muodostunut yleisesitys ja tulkinta Kantin transsendentaalisesta idealismista.

Buchdahl, Gerd (1989). “Realism and Realization in a Kantian Light”. Teoksessa Eva Schaper ja Wilhelm Vossenkuhl (toim.). Reading Kant: New Perspectives on Transcendental Arguments and Critical Philosophy. Basil Blackwell, Oxford.
Kiinnostusta ja hyväksyntää herättänyt fenomenologinen tulkinta oliosta sinänsä.

Gardner, Sebastian (1999). Kant and the Critique of Pure Reason. Routledge, New York.
Selkeä ja oivaltava johdatus Puhtaan järjen kritiikkiin.

Höffe, Otfried (1994). Immanuel Kant. (Immanuel Kant, 1981.) Käänt. Marshall Farrier. State University of New York Press, Albany. (Ruotsiksi: Immanuel Kant, 2004. Käänt. Fredrik Linde. Thales, Stockholm.)
Usealle kielelle käännetty, laajalti arvostettu johdatus Kantin elämään ja filosofiaan.

Guyer, Paul (1992) (toim.). The Cambridge Companion to Kant. Cambridge University Press, Cambridge.
Tasoltaan vaihteleva, sekalainen kokoelma Kant-artikkeleita.

Heidegger, Martin (1929). Kant und das Problem der Metaphysik. Klostermann, Frankfurt am Main. On myös englanniksi nimellä Kant and the Problem of Metaphysics.
Heideggerin fenomenologisesta näkökulmasta tekemä Kant-tulkinta.

Kannisto, Heikki (1999). ”Kant ja järjen itsekritiikki”. Teoksessa Petter Korkman, Mikko Yrjönsuuri (toim.). Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Helsinki.
Hyvä ja selkeä lyhyt johdatus Kantin koko ajatteluun.

Leppäkoski, Markku (1993). The Transcendental How. Stockholm Studies in Philosophy 13. Almqvist & Wiksell International, Stockholm.
Hyvä yleisesitys Kantin transsendentaalisesta idealismista ja sen metodeista. Sisältää erityisesti tiiviin esityksen Kantin oliosta sinänsä.

Quarfood, Marcel (2004). Transcendental Idealism and the Organism Essays on Kant. Acta Universitatis Stockholmiensis 26. Almqvist & Wiksell International, Stockholm.
Hyvä johdanto metafyysisten ja epistemologisten tulkintojen eroihin sekä jälkimmäisten puolustus.

Kirjallisuus

Caygill, Howard (1995). A Kant Dictionary. Blackwell reference, Oxford.

Copleston, Frederick (2003) [1960]. A History of Philosophy, volume 6: The Enlightenment: Voltaire to Kant. Continuum, London.

Guyer, Paul (1987). Kant and the Claims of Knowledge. Cambridge University Press, Cambridge.

Jacobi, Friedrich Heinrich (1968). David Hume über den Glauben, oder Idealismus und Realismus. Teoksessa F. Roth and F. Köppen (toim.). Werke vol. 2. Wissenschaftliche Buchgesellschaft, Darmstadt.

Langton, Rae (1998). Kantian Humility. Our Ignorance of Things in Themselves. Clarendon Press, Oxford.

Oizerman, T. I. (1981). “Kant's Doctrine of the `Things in Themselves' and `Noumena'”. Philosophy and Phenomenological Research vol. XLI: 333350.

Westphal, Kenneth R. (2004). Kant's Transcendental Proof of Realism. Cambridge University Press, Cambridge.

Internet-lähteet

Kant Studien, arvostetuin ja perinteikkäin Kant-julkaisu.

Kantian Review

Kant on the Web, laaja Kant-resursseja yhteen keräävä sivusto.

Deutsche Akademie der Wissenschaftenin toimittama Kantin koottujen teosten laitos Kants gesammelte Schriften (Akademie-Ausgabe).