Kant: Analyyttinen–synteettinen-erottelu

Toni Kannisto (julkaistu 26.9.2007, muokattu 17.9.2014)

Kant esitteli Puhtaan järjen kritiikissä (Kritik der reinen Vernunft, 1781/1787) (ks. Kant: Puhtaan järjen kritiikki) arvostelmien (Urteil) jaon analyyttisiin ja synteettisiin eräänä filosofiansa kulmakivenä. Yleisesti voidaan sanoa, että analyyttiset arvostelmat ovat sellaisia, joiden totuus tai epätotuus määräytyy suoraan siinä esiintyvien käsitteiden suhteiden perusteella. Esimerkiksi ”punainen on väri” ilmaisee analyyttisen arvostelman, sillä punaisuus on määritelmänsä mukaisesti eräs väri. Näin ollen ei tarvitse erikseen tutkia jokaista punaista oliota havaitakseen, että ne ovat poikkeuksetta myös värillisiä. Synteettisten arvostelmien totuus tai epätotuus vastaavasti määräytyy vasta suhteessa kyseessä oleviin olioihin. Esimerkiksi ”tapiirit ovat punaisia” on totta tai epätotta riippuen siitä millaisia maailmassa tosiasiassa käyskentelevät tapiirit ovat. Lauseen totuusarvoa ei siis ole mitenkään mahdollista määrittää pelkästään tapiirin käsitettä analysoimalla.

Vaikka Kantin ajatellaan usein keksineen erottelun, se on tosiasiassa esiintynyt eri muodoissa jo aiemmin. Locke puhui mielteiden liittymisestä toisiinsa arvostelmissa ja erotteli niiden kaksi eri lähdettä: identiteetti tai ristiriita, tai mielteiden olemassaolo subjektissa. Lisäksi vastaavia ajatuksia löytyy sekä Leibnizilta että Humelta. Leibniz erotteli järjen totuudet (vérités de raison) ja tosiasioiden totuudet (vérités de fait). (ks. Leibniz: Tieto.) Humella puolestaan on erottelu tosiasiaväitteiden (matters of fact) ja ideoiden suhteita koskevien väitteiden (relations of ideas) välillä. Historiallisesti katsoen Kantin oivalluksena voidaankin pitää itse erottelun keksimisen sijaan sen yhdistämistä a priori a posteriori -erotteluun sekä sen asettamista filosofisesti keskeiseen asemaan.
  1. Kantin määritelmät ja niihin liittyvät epäselvyydet
  2. Kantin semantiikka
  3. Analyyttinen–synteettinen-erottelun tarkempi määrittely
  4. Analyyttinen ja synteettinen yhdessä a priorin ja a posteriorin kanssa
  5. Synteettinen a priori
  6. Suositeltavaa jatkolukemista
  7. Kirjallisuus
  8. Internet-lähteet



Kantin määritelmät ja niihin liittyvät epäselvyydet

Analyyttisten ja synteettisten arvostelmien määritteleminen on Kantin filosofiassa monimutkaisempaa kuin usein annetaan ymmärtää. Ongelmia syntyy varsinkin empiiristen käsitteiden kohdalla, kuten on arvostelman ”vesi on H2O:ta” laita. Sitä voidaan pitää analyyttisenä sillä perusteella, että H2O on määritelmällisesti vettä, mutta toisaalta myös synteettisenä siksi, että veden käsitteen ei oikein voida ajatella mahdollistavan tietoa sen kemiallisesta kaavasta. Vastaavasti esimerkiksi ”isät ovat miehiä” on nykyaikana ongelmallinen väite, sillä isät voivat hyvinkin vaihtaa sukupuoltaan. Nämä ongelmat liittyvät kuitenkin ensisijaisesti kykyymme määritellä kyseessä olevia käsitteitä riittävällä tarkkuudella, joten niiden relevanssi itse analyyttinen-synteettinen-erottelulle on kyseenalaista. Arvostelmaa voidaan nimittäin pitää mielekkäästi analyyttisenä tai synteettisenä vain, jos käsitteiden merkitykset ovat ensin kiinnitettyjä. Siis arvostelman ”vesi on H2O:ta” analyyttisyys tai synteettisyys ei sellaisenaan ole epäselvää; epäselvää on se miten käsite ”vesi” tulisi määritellä. Arvostelma paljastuu analyyttiseksi tai synteettiseksi riippuen veden määritelmästä.

Kant esittää jokseenkin täsmälliset määritelmät analyyttisyydelle ja synteettisyydelle. Näitä määritelmiä on kaksi, jotka ovat seuraavat:

(1) ”Kaikissa arvostelmissa, joissa ajatellaan subjektin suhdetta predikaattiin […], tämä suhde on mahdollinen kahdella eri tavalla. Joko predikaatti B kuuluu subjektiin A jonakin, joka sisältyy (piilevästi) tähän käsitteeseen A; tai B on kokonaan käsitteen A ulkopuolella, vaikka se epäilemättä onkin kytköksissä siihen. Ensimmäisessä tapauksessa kutsun arvostelmaa analyyttiseksi, toisessa synteettiseksi.” (A6/B10.)

(2) ”Olkoon arvostelmilla silti mikä tahansa alkuperä tai olkoot ne loogiselta muodoltaan millaisia hyvänsä, ne eroavat kuitenkin toisistaan sisältönsä suhteen: siihen nähden ne ovat joko pelkästään selvittäviä lisäämättä mitään tiedon sisältöön tai sitten laajentavia niin, että ne lisäävät annettua tietoa. Ensimmäisiä voidaan kutsua analyyttisiksi, jälkimmäisiä synteettisiksi arvostelmiksi.” (Prol, §2.)

Ongelmallista näissä määritelmissä on ensisijaisesti se, että niillä ei tunnu olevan paljoakaan tekemistä keskenään, tai että ne vaikuttavat suoranaisen ristiriitaisilta. Ne esittävät kuitenkin vain saman asian kahdella hyvin erilaisella tavalla ja johtavat samaan lopputulokseen. Tämä on mahdollista havaita vasta yhteydessä Kantin semanttisiin käsityksiin eli käsitteiden ja arvostelmien luonteeseen. Ensimmäisessä määritelmässä voidaan Henry Allisonia mukaillen (Allison, 90) nähdä olennaisesti neljä ongelmaa: (i) se ei anna mitään selitystä sille, miten synteettiset arvostelmat oikeastaan pitäisi ymmärtää - paitsi analyyttisten negaationa; (ii) sisältymisen käsite jää epäselväksi; (iii) se antaa ymmärtää, että jaottelu sopii vain kategorisiin arvostelmiin (muotoa ”A on B”), vaikka Kant itse tarkoitti sen universaaliksi jaotteluksi; (iv) sen perusteella tuntuu mahdottomalta ymmärtää miksi hän Prolegomenassa esittää erottelun olevan sisällöllinen. Toisessa määritelmässä on vielä lisäksi eräs ongelma: (v) mitä täsmällisesti ottaen tarkoitetaan selvittävyydellä ja laajentavuudella?


Kantin semantiikka

Kantille käsite (Begriff) syntyy, kun ymmärrys (Verstand) kokoaa yhteen aistimellisuuden (Sinnlichkeit) tarjoamaa havaintoaineista. Käsite on siis ymmärryksen tapa jäsentää useita havainnointeja (Anschauung) jonkinlaisen samankaltaisuuden avulla. Nämä samankaltaisuudet määrittyvät ymmärryksen havainnoinnissa tunnistamista yhteisistä tunnuspiirteistä (Merkmal), joiden merkitys jää Kantilla jokseenkin hämäräksi. Ilmeisesti ne ovat kuitenkin eräänlaisia subjektiivisia assosiaatioita, jotka ovat hyvin lähellä nykyfilosofian kvalioita (esimerkiksi punaisuuden kvalia on se, millaista on (so. miltä tuntuu) havaita punaista). Jokainen käsite on näin ollen määritelmällisesti joukko tunnuspiirteitä.

Käsitteen sisältö on se, mikä määrää yksittäisen käsitteen erityispiirteen. Se on täten käsitteen sisältämien tunnuspiirteiden joukko sekä niiden määräämä olioiden joukko. Käsitteen muoto taas on se, mikä on yhteistä kaikille käsitteille, ja se on Kantin mukaan niiden kyky edustaa olioita, eli toimia eräänlaisena sääntönä tiettyjen olioiden määräämiseksi maailmasta. Esimerkiksi vesinokkaeläimen käsitteen sisältö on niiden tunnuspiirteiden joukko, joiden avulla tunnistamme vesinokkaeläimet; sen muoto taas on sen kyky ylipäänsä toimia eräänlaisena ohjeena vesinokkaeläinten poimimiseksi maailmasta.

Arvostelman tekeminen (urteilen) on kahden (tai useamman) käsitteen yhdistämistä tietoisuudessa, so. vertaamista. Jokainen arvostelma on Kantin mukaan muotoa ”A on B”, jossa A on subjekti, B predikaatti ja ”on” kopula. Hänen mukaansa siis kaikki ymmärryksen toiminta on viime kädessä käsitteiden vertaamista ja yhdistämistä.

Tunnuspiirteiden rooli antaa hyvän mahdollisuuden yhdistää nykyfilosofiassa tutut intension ja ekstension käsitteet Kantin käsitteen määrittelyyn. Intensiota voidaan luonnehtia siten, että se on käsitteessä se, mitä siinä ajatellaan, erotuksena ekstensiosta, joka on se mihin käsite viittaa. Esimerkiksi aamutähdellä ja iltatähdellä on eri intensiot (eri ajatussisällöt), mutta sama ekstensio, nimittäin planeetta Venus. Tunnuspiirteet edustavat sitä, mitä käsitteessä ajatellaan, joten sen muodostamaa joukkoa voidaan pitää käsitteen intensiona. Käsite puolestaan viittaa havainnointeihin, joita se edustaa, joten niiden joukko muodostaa käsitteen ekstension. Kant itse puhuu Jäsche Logik:ssa käsitteen sisällöstä (intensio) ja ekstensiosta (JL, 593).


Analyyttinensynteettinen-erottelun tarkempi määrittely

Ensimmäinen määritelmä selventyy näin: Arvostelmalla ”A on B” on kaksi mahdollisuutta. Joko B on alun perin koottu sellaisista tunnuspiirteistä, joista myös A on (ainakin osittain) koottu, tai sitten B:ssä on tunnuspiirteitä, jotka eivät kuulu siihen joukkoon tunnuspiirteitä, josta A on muodostettu. Edellisessä tapauksessa kyseessä on analyyttinen, jälkimmäisessä synteettinen arvostelma. Ensimmäinen ongelma selviää siis suoraan tästä muotoilusta. Toinen ongelma ratkeaa taas siten, että havaitaan ”sisältymisen” tarkoittavan sitä, että käsite on muodostettu annetuista tunnuspiirteistä.

Edellä sanotusta nähdään, että analyyttinen-synteettinen-erottelu todella on kontekstuaalinen siinä mielessä, että arvostelman analyyttisyys tai synteettisyys riippuu siitä, miten siinä esiintyvät käsitteet ovat tosiasiassa muodostuneet ja miten ne on määritelty. Arvostelmasta ei päällepäin näy onko se analyyttinen vai synteettinen. Esimerkiksi arvostelma ”USA on demokraattinen valtio” voi olla kumpaa tahansa, riippuen käsitteille määrätyistä suhteista. Mikäli demokraattinen valtio tässä tulee määritellyksi sellaisena valtiona, jollainen USA on (ei mahdoton määritelmä amerikkalaiselta!), arvostelma on analyyttinen. Jos taas erillistä demokratian määritelmää sovelletaan tässä Yhdysvaltoihin, se on synteettinen.

Kolmannen ongelman suhteen voidaan vastata seuraavasti. Universaaliuden on tarkoitus seurata siitä filosofisesta taustaolettamuksesta, että ymmärryksen toiminta on käsitteiden vertaamista: kompleksisimmat päättelyt ovat vain sarjoja tällaisia perustavia vertaamisia. On myös pantava merkille, että Kant käytti aristoteelista syllogistista logiikkaa, jota on vaikea arvioida nykylogiikan keinoin. Syllogistisen logiikan piirissä kaikki monimutkaisemmatkin arvostelmat saatiin asettamalla kaksi käsitettä useita kertoja tietynlaisiin suhteisiin keskenään. Nykylogiikka ei millään tavoin kumoa Kantin käsitystä, vaan ainoastaan edellyttää sen uudenlaista muotoilua.

Neljäs ongelma puolestaan ratkeaa intension ja ekstension käsitteiden avulla. Analyyttisten arvostelmien totuus ei riipu havaintomaailman olioista, joten ne operoivat puhtaasti tunnuspiirteiden tasolla. Tunnuspiirteiden joukko on puolestaan käsitteen intensio. Toisin kuin monissa nykyaikaisissa analyyttisyyden tulkinnoissa, Kantin analyyttisyys on siis puhtaasti intensionaalista. Käsitteen intensio ja ekstensio vuorostaan muodostavat yhdessä käsitteen sisällön, joten osoittautuu täysin luonnolliseksi pitää erottelua sisällöllisenä.

Viidenteen ongelmaan löytyy ratkaisu Jäsche Logik:sta, jossa Kant täsmentää selvittävyyden ja laajentavuuden käsitteitä muodollisen ja materiaalisen tiedon laajentamisen käsitteillä.

Hänen mukaansa analyyttiset arvostelmat laajentavat tietoamme muodollisesti tuomalla esille ja selventämällä mitä implisiittisesti jo ajatellaan käsitteessä (tunnuspiirteinä). Ne paljastavat ennakko-oletuksia, joista emme ehkä ole ennestään olleet tietoisia, mutta jotka ovat johdettavissa käsitteestä puhtaasti loogisin menetelmin. Esimerkiksi ”kaikki kappaleet ovat ulottuvaisia” (JL, 111) voidaan kirjoittaa muotoon: ”Jokaiselle x:lle, johon kuuluu kappaleen (a + b) käsite, kuuluu myös ulottuvaisuus (b)” (JL, 111). Tästä nähdään, että predikaatti (b) on jo sisältyvyyssuhteessa subjektiin (a + b). Tämä on ekvivalenttia loogisen tautologian [A(x) & B(x)  B(x)] kanssa. Viittaus objektiin (x) on siis analyyttisissä arvostelmissa tarpeeton ja voidaan jättää huomiotta.

Synteettiset arvostelmat vastaavasti laajentavat tietoamme materiaalisesti. Tästä Kant antaa esimerkin: ”Kaikilla kappaleilla on vetovoima (Anziehung)” (JL, 111), jonka hän muuntaa loogisesti ekvivalenttiin muotoon: ”Jokaiselle x:lle, johon kuuluu kappaleen (a + b) käsite, kuuluu myös vetovoima (c)” (JL, 111). Tällaiset synteettiset arvostelmat laajentavat tietoamme materiaalisesti liittämällä objektiin (x) ominaisuuden, joka ei jo sisälly siihen aiemmin liitettyyn käsitteeseen.

Analyyttisten ja synteettisten arvostelmien määritelmät voidaan nyt muotoilla seuraavasti.

Arvostelma on analyyttinen, mikäli sen totuusarvo määräytyy suoraan vertailemalla sen sisältämien käsitteiden intensioiden suhteita. Todessa analyyttisessä arvostelmassa predikaatin intensio, eli tunnuspiirteiden joukko, sisältyy osajoukkona subjektin intensioon. Epätodessa analyyttisessä arvostelmassa taas predikaatin intensio sisältää subjektin intension kanssa ristiriitaisia elementtejä. (On kuitenkin huomattava, että Kant ei itse koskaan puhu epätosista analyyttisistä arvostelmista.)

Arvostelma on synteettinen, mikäli sen totuusarvo määrittyy vasta sen sisältämien käsitteiden ekstensioiden suhteiden kautta. Todessa synteettisessä arvostelmassa subjektin ekstensio, eli sen määräämien olioiden joukko, sisältyy predikaatin ekstensioon. Epätodessa synteettisessä arvostelmassa taas jotkin subjektin ekstension jäsenistä eivät kuulu predikaatin ekstension elementtien joukkoon.

Seuraavassa kuvassa on yhteenveto eri mahdollisuuksista.


Analyyttinen ja synteettinen yhdessä a priorin ja a posteriorin kanssa

Siinä missä analyyttinensynteettinen-erottelu koskee käsitteiden suhteita ja on siksi semanttinen, a priori a posteriori -erottelu koskee tiedon saavuttamisen tai varmentamisen tapaa ja on siksi epistemologinen. Latinankieliset termit a priori ja a posteriori ovat filosofian historiassa erittäin vanhoja ja palautuvat aina Platonin filosofiaan saakka. Ne ovat historian saatossa saaneet monenlaisia määrittelyjä, mutta yleisellä tasolla ne tarkoittavat kokemusta (Erfahrung) edeltävää tai siitä seuraavaa, tai vastaavasti kokemusta edeltävälle tai siitä seuraavalle perustuvaa. Kantin mukaan tieto on apriorista silloin, kun se voidaan tietää todeksi eli oikeuttaa kokemuksesta riippumatta puhtaasti ajattelemalla. Aposteriorista se on puolestaan silloin, kun sen varmentamiseksi on nojauduttava kokemukseen.

Tuntuu luonnolliselta ajatella, että jokainen analyyttinen arvostelma on aina a priori, voidaanhan ne tietää todeksi puhtaasti niiden sisältämiä käsitteitä analysoimalla, jolloin mitään suhdetta kokemuksen tarjoamiin olioihin ei tarvita. Vastaavasti synteettiset arvostelmat vaikuttavat aposteriorisilta, sillä niiden varmentamiseksi on tutkittava maailman olioita. Edellisestä Kant on samaa mieltä, mutta väittää kuitenkin, että vaikka jokainen a posteriori arvostelma onkin synteettinen, kaikki synteettiset arvostelmat eivät ole a posteriori. Hänen mukaansa on myös tuiki tärkeä synteettisten a priori arvostelmien ryhmä.

On huomattava, että kokemus on Kantin omien määritelmien mukaan tiedostusta, joka syntyy, kun ymmärrys jäsentää aistimellisuuden tarjoamaa raakamateriaalia. Toisin sanoen se on tiedostusta, joka on kytköksissä ulkoa annettuun aistimelliseen materiaan pelkkä aistimellinen materia ei riitä, vaan sitä pitää myös muokata käsitteellisesti. Tästä seuraa se, että jos ”kokemuksesta riippumattomuus” käsitetään liian laveasti, ajaudutaan ymmärtämään Kantin idea väärin. Päädytään muun muassa toteamaan, että Kantin olettamat analyyttisetkin arvostelmat tiedetään todeksi vain aposteriorisesti, sillä meidän on saatava esimerkiksi poikamiehen käsite kokemuksesta eli osallistumalla kielellisen yhteisön toimintaan. Näin varmasti onkin, mutta tässä käytetyllä aposteriorisuudella ei ole mitään tekemistä Kantin vastaavan kanssa.

Kantin mukaan kokemus on siis aina kahden kauppa: annetun materian ja meidän siihen kohdistamamme organisoivan toiminnan tulos. Arvostelman apriorisuus tai aposteriorisuus määrittyy sitä kautta tiedetäänkö se todeksi edellisen vai pelkästään jälkimmäisen pohjalta. Arvostelma on siten a priori, jos se tiedetään todeksi tarkastelemalla ainoastaan sitä osaa kokemuksesta, jonka olemme siihen itse asettaneet - tässä puhutaan usein nk. ”tekijän tiedosta”. A posteriori se on vastaavasti, kun tarvitsemme suhteen myös kokemuksen annettuun osaan. On tärkeää ymmärtää, että myöskään kokemukseen asetettua osaa ei voida tarkastella ilman, että on jotakin annettua kokemusta, johon se on asetettu. Kant itse sanoo Puhtaan järjen kritiikin johdannossa, että ajan suhteen mikään tiedostus ei voi edeltää kokemusta, mutta että tämä ei tarkoita sitä, että kaikki tiedostus kumpuaisi kokemuksesta (A1/B1). Näin ollen voidaan sanoa, että tavanomainen tapa kääntää termit a priori ja a posteriori kokemusta edeltäväksi ja kokemuksesta seuraavaksi tiedoksi on harhaanjohtava. Pikemminkin pitäisi ehkä puhua tiedosta, joka perustuu joko kokemukseen asetetulle tai kokemuksesta saadulle osalle.

Kantin mukaan a priori arvostelmat ovat välttämättömiä. Tämän välttämättömyyden luonne jää hänellä jokseenkin epäselväksi, mutta ilmeisesti hän tarkoittaa seuraavaa. Koska a priori arvostelmat tiedetään tosiksi kokemuksen annetusta sisällöstä riippumatta, ne ovat myös riippumattomia siitä, millainen maailma tosiasiassa on. Tästä seuraa, että analyyttiset arvostelmat ovat tosia (tai epätosia) tapahtui mitä tapahtui, siis välttämättä. A posteriori arvostelmat vastaavasti ovat aina kontingentteja, sillä ne riippuvat siitä, millainen maailma kulloinkin sattuu olemaan.

Nykyfilosofiassa miltei jokainen yhdistelmä on herättänyt keskustelua. Mm. W. V. O. Quine on kiistänyt koko a priori tiedon mahdollisuuden. Saul Kripke taas on väittänyt, että on olemassa myös a posteriori välttämättömiä totuuksia. Yhtä lailla on esiintynyt keskustelua analyyttisistä arvostelmista a posteriori jne. Kantilaisesta näkökulmasta katsottuna keskustelu on kuitenkin yleensä mielenkiinnotonta, koska se perustuu eri tavoille ymmärtää sekä analyyttinen-synteettinen että a priori a posteriori -erottelu.


Synteettinen a priori

Synteettisen a priorin mahdollisuuden ongelma on eräs Kantin filosofian keskeisimpiä ja läpikäyvimpiä. Samalla se myös lienee hänen filosofiansa eniten kritisoitu teesi. Jotta synteettinen a priori tieto olisi mahdollista, synteettisyyden nojalla sen olisi perustuttava havainnointiin, mutta apriorisuuden nojalla ei kuitenkaan a posteriori havainnointiin. Vaikka a priori havainnointi kuulostaa varsin paradoksaaliselta, Kant esittää, että tällaista nk. puhdasta havainnointia todella on, nimittäin ajan ja avaruuden havainnointi. Aika ja avaruus eivät Kantin mukaan ole olioita, vaan tapoja mieltää olioita. Ne ovat siis olioita havainnoivan tajunnan maailmaan asettamia aistimellisuuden a priori muotoja. (Ks. Kant: Transsendentaalinen idealismi.) Sellaisina ne ovat yhtä aikaa sekä havainnointia että a priori.

Lyhyesti sanottuna aika ja avaruus ovat a priori Kantin mukaan siksi, että niitä ei voida johtaa kokemuksesta, vaan ne on oletettava taustalle, jotta kokemus voisi ensinkään olla mahdollista. Esimerkiksi avaruuden miellettä ei voida johtaa kokemuksesta, koska näin voitaisiin toimia ainoastaan, jos havainnoisimme asioita eri paikoissa, mikä puolestaan on mahdollista vain, jos meillä jo on avaruuden mielle. Kant esittää myös, että emme voi ajatella (ulkoisia) olioita, jotka eivät ole avaruudessa, mutta voimme ajatella avaruuden tyhjäksi olioista; avaruuden mielle siis edeltää loogisesti avaruudessa havainnoituja olioita.

On huomattava, että ajateltavuus tarkoittaa tässä yhteydessä käytännössä kuviteltavuutta: voin kuvitella tyhjän avaruuden siinä mielessä, että voin esimerkiksi ajatella killuvani avaruudessa, jossa ei ole taivaankappaleita. Oikeastaan jo mikä tahansa kahden objektin välinen ilmatila riittää, koska havainnoinnin kannalta sekin on tyhjä avaruus: siitä näkee läpi. Kokonaan toinen asia on varsinaisen tyhjän avaruuden olemassaolon mahdollisuus, jonka Kantkin selvin sanoin kiistää. Puhtaan järjen kritiikin Kokemuksen analogiat -luvussa hän esittää, että tyhjää avaruutta ei voida kokea. Lisäksi on kaikelle (ajalliselle) kokemukselle välttämätön ennakkoehto, että avaruus on ”täysi” ja että sen kaikki osat ovat kausaalisessa vuorovaikutuksessa keskenään. (Ks. Kant: Transsendentaalinen idealismi.)

Havainnointia aika ja avaruus ovat Kantin mukaan siksi, että ne ovat ykseyksiä. Tämä liittyy tiukasti hänen kokonaisprojektiinsa, eikä sitä voida ymmärtää kunnolla ottamatta tätä huomioon. Kuten sanottu, Kantin mukaan käsitteet syntyvät, kun organisoimme havainnointia kokoamalla sitä yhteen. Näin jokainen mielle on joko havainnointi tai käsite, ykseys tai moneus. Kant argumentoi, että esimerkiksi avaruus ei voi olla käsite siksi, että sen osat eivät edellä loogisesti sen kokonaisuutta: sitä ei ole koottu osistaan. Avaruutta voidaan toki jakaa, mutta tuolloin kyseessä on avaruuden rajaaminen erityisesti jokainen rajattu avaruuden osa on kokonainen avaruus. Mikäli Kantin argumentit ovat pitäviä, avaruus ja aika todella ovat a priori havainnointia. Näin sellainen arvostelma, joka koskisi ajan ja avaruuden ominaisuuksia, tai ylipäänsä perustuisi pelkästään niille, olisi synteettinen a priori.

Samaan tapaan myös kategorioista voidaan johtaa synteettistä a priori tietoa, sillä nekin osallistuvat ilmiömaailman muokkaamiseen ja jäsentämiseen. Kategorioiden oikeutusta tällaisina kokemusta reguloivina prinsiippeinä Kant kutsui niiden transsendentaaliseksi deduktioksi. Tätä hänen mukaansa ”kaikkein vaikein[ta] yritys[tä], mihin metafysiikan hyväksi saattoi ryhtyä” (Prol, 45) ei ole mielekästä yrittää kiteyttää tässä yhteydessä. Joka tapauksessa, kategorioiden nojalla tiedämme a priori synteettisesti mm., että kaikilla tapahtumilla on syynsä (kausaalisuuden kategoria).

Yhteenvedonomaisesti, mikäli hänen aiemmin esitetyt argumenttinsa ovat osuvia, tiedämme a priori ainakin sellaiset synteettiset sidokset, jotka olemme itse asettaneet maailmaan sen konstituutiossa.

Kantin mukaan sekä puhdas luonnontiede että matematiikka ovat synteettisiä a priori tieteitä. Matematiikka on synteettistä a priori siksi, että se voidaan perustaa puhtaalle havainnoinnille. Toisin sanoen, matematiikan arvostelmat voidaan verifioida suoraan puhtaassa ajan ja avaruuden havainnoinnissa. Aritmetiikka nojautuu viime kädessä puhtaalle ajan havainnoinnille. Ilmeisesti Kant ajattelee, että esimerkiksi yhteenlasku olisi mahdollista pelkästään ajassa perättäisten ajanhetkien suhteen: voisimme vaikkapa kuvitella päähämme sekunnin välein ”tik”-äänen ja laskea niillä. Geometria taas nojautuu puhtaan avaruuden havainnoinnille, mikä onkin intuitiivisempaa: voimme piirrellä avaruuteen kuvitteellisia suoria ja kolmioita ja operoida niillä. Aritmetiikan ajallisuuden hylkääväkin voisi ajatella sen toimivan avaruudessa esimerkiksi kuviteltuja pisteitä laskemalla.

Varsinkin matematiikan synteettis-apriorinen luonne on ollut vilkkaan keskustelun kohteena fysiikan ei niinkään, ehkä siksi, että väite tuntuu jo lähtökohtaisesti vaikealta hyväksyä. Suuri(n) osa kiistää matematiikan synteettis-apriorisuuden, ja keskustelu onkin keskittynyt enemmän siihen onko se analyyttistä a priori vai synteettistä a posteriori. On kuitenkin huomattava, että ainakin Kantin systeemin sisällä matematiikan synteettis-apriorinen luonne on jopa ilmeistä.

Prolegomenassa Kant paljastaa, että hänen kriittisen filosofiansa perustavoite on tehdä metafysiikasta tiede. Toisin sanoen, hän haluaa luoda metafysiikalle sellaisen perustan, että sen harjoittaminen synteettisenä a priori tieteenä olisi mahdollista. Tämä on ymmärrettävää sikäli, että metafysiikan on tarkoitus saavuttaa tietoa maailmasta puhtaasti järkeilemällä, siis tuottaa synteettisiä a priori arvostelmia. Synteettisen a priorin rooli on siten erittäin keskeinen hänen filosofiassaan, ja sen mahdollisuuden osoittamista voitaisiin hyvinkin pitää sen yhtenä tärkeimmistä, ellei tärkeimpänä tavoitteena.

Synteettisen a priorin mahdollisuus ja transsendentaalinen idealismi kulkevat olennaisella tavalla käsi kädessä. Synteettinen a priori tieto on mahdollista vain jos transsendentaalinen idealismi on oikea kanta; vastaavasti transsendentaalisen idealismin oikeellisuus johtaa suoraan synteettisen a priorin mahdollisuuteen. Ne seisovat tai kaatuvat yhdessä. (Ks. Kant: Transsendentaalinen idealismi.)


Suositeltavaa jatkolukemista

Kantin teokset

Viittaukset Kantiin Puhtaan järjen kritiikkiä (A/B) ja Prolegomenaa (Prol) lukuun ottamatta ovat Berliinin akatemian koottuihin teoksiin (Ak) (Kants gesammelte Schriften. Herausgeben von der Deutschen Akademie der Wissenschaften, 29 vols. Walter de Gruyter, Berlin, 1902).

Kant, Immanuel (1998). Critique of Pure Reason. (Kritik der reinen Vernuft. Ensimmäinen painos (A) 1781, toinen (B) 1787.) (Käänt. ja toim. Paul Guyer ja Allen W. Wood.) Cambridge University Press, Cambridge. (Ruotsiksi: Kritik av det rena förnuftet, 2004. Käänt. Jeanette Emt. Thales, Stockholm.) Suomeksi teosta ei vielä ole.

Kant, Immanuel (1997). Prolegomena eli johdatus mihin tahansa metafysiikkaan, joka vastaisuudessa voi käydä tieteestä. (Prolegomena zu einer jeden künftigen Metaphysik die als Wissenschaft wird auftreten können, 1783.) Käänt. Vesa Oittinen. Gaudeamus, Helsinki. (Ruotsiksi: Prolegomena till varje framtida metafysik som skall kunna uppträdä som vetenskap, 2002. Käänt. Marcel Quarfood. Thales, Stockholm.)

Kant, Immanuel (1992). The Jäsche Logic (JL). (Jäsche Logik, 1800.) Teoksessa Lectures on Logic. (Käänt. ja toim. J. Michael Young.) Cambridge University Press, Cambridge.

Muut

Allison, Henry E. (2004). Kant's Transcendental Idealism - an Interpretation and Defense, revised and enlarged edition. Yale University Press, New Haven.
Jo standardiksikin muodostunut yleisesitys ja tulkinta Kantin transsendentaalisesta idealismista.

Gardner, Sebastian (1999). Kant and the Critique of Pure Reason. Routledge, New York.
Selkeä ja oivaltava johdatus Puhtaan järjen kritiikkiin.

Guyer, Paul (1992) (toim.). The Cambridge Companion to Kant. Cambridge University Press, Cambridge.
Tasoltaan vaihteleva, sekalainen kokoelma Kant-artikkeleita.

Hintikka, Jaakko (1973). Logic, Language-Games and Information - Kantian Themes in the Philosophy of Logic. Clarendon Press, Oxford.
Analyyttinen ja formaali esitys analyyttinensynteettinen-erottelusta. Ei välttämättä Kantille kaikkein uskollisin esitys.

Höffe, Otfried (1994). Immanuel Kant. (Immanuel Kant, 1981.) Käänt. Marshall Farrier. State University of New York Press, Albany. (Ruotsiksi: Immanuel Kant, 2004. Käänt. Fredrik Linde. Thales, Stockholm.)
  Usealle kielelle käännetty, laajalti arvostettu johdatus Kantin elämään ja filosofiaan.

Kannisto, Heikki (1999). ”Kant ja järjen itsekritiikki”. Teoksessa Petter Korkman, Mikko Yrjönsuuri (toim.). Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus.
Hyvä ja selkeä lyhyt johdatus Kantin koko ajatteluun.

Leppäkoski, Markku (1993). The Transcendental How. Stockholm Studies in Philosophy 13. Almqvist & Wiksell International, Stockholm.
Hyvä yleisesitys Kantin transsendentaalisesta idealismista ja sen metodeista.

Kirjallisuus

Caygill, Howard (1995). A Kant Dictionary. Blackwell reference, Oxford.

Copleston, Frederick (2003) [1960]. A History of Philosophy, volume 6: The Enlightenment: Voltaire to Kant. Continuum, London.

Kripke, Saul (1972/1980). Naming and Necessity. Harvard University Press, Cambridge (Mass.).

Quine, W. V. O. (1997). “Empirismin kaksi dogmia”. (“Two Dogmas of Empiricism”, 1951). Käänt. Juha Savolainen. Teoksessa Panu Raatikainen (toim.). Ajattelu, kieli, merkitys: analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Gaudeamus, Helsinki.

Stenius, Erik (1972). Critical Essays I. Acta Philosophica Fennica vol. 25. North-Holland Publishing Company, Helsinki.

Stenius, Erik (1989). Critical Essays II. Acta Philosophical Fennica vol. 45. Yliopistopaino, Helsinki.

Internet-lähteet

Stanford Encyclopedia of Philosophy, artikkeli analyyttinensynteettinen-erottelusta.

Kant Studien, arvostetuin ja perinteikkäin Kant-julkaisu.

Kantian Review

Kant on the Web, laaja Kant-resursseja yhteen keräävä sivusto.

Deutsche Akademie der Wissenschaftenin toimittama Kantin koottujen teosten laitos Kants gesammelte Schriften (Akademie-Ausgabe).