Hegel, Georg Wilhelm Friedrich

Heikki Ikäheimo (julkaistu 24.4.2008, muokattu 13.9.2014)

Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831) on eräs uuden ajan filosofian vaikutusvaltaisimmista ajattelijoista. Hänen ajatteluaan luonnehtii pyrkimys erilaisten, ensi näkemältä ristiriitaisten ajatustapojen synteesiin sekä pyrkimys sovittaa niiden jokaisen järkevä ydin mahdollisimman kattavaan kokonaisnäkemykseen. Hegelin tavoittelema kokonaisnäkemys on kattavuutensa ohella myös järjestelmällinen, ja häntä voidaan pitää yhtenä filosofian suurimmista järjestelmänrakentajista. Hegelin filosofisesta kunnianhimoisuudesta huolimatta hänen elämäntyönsä motiivit ovat suurelta osin käytännöllisiä. Keskeistä hänen työssään on pyrkimys sovittaa protestantismin ja valistuksen korostamat modernin yksilöllisyyden ja kriittisen reflektion ideaalit yksilöitä toisiinsa yhdistävään yhteisöllisyyteen ja vakaisiin poliittisiin instituutioihin.

Hegelin elämä ja hänen intellektuaalinen kehityksensä nivoutuvat kiinteästi toisiinsa. Seuraavassa lyhyessä elämänkerrassa esitellään tiiviisti myös hänen varhaista tuotantoaan. Hegelin myöhemmän ensyklopedisen järjestelmän pääpiirteitä, samoin kuin Hegelin muita keskeisiä teoksia, esitellään laajemmin erillisissä artikkeleissa
  1. Stuttgart (elokuu 1770 – syyskuu 1788)
  2. Tübingen (lokakuu 1788 – lokakuu 1793)
  3. Bern (lokakuu 1793 – joulukuu 1796)
  4. Frankfurt (tammikuu 1797 – tammikuu 1800)
  5. Jena (tammikuu 1801 – maaliskuu 1807)
  6. Bamberg (maaliskuu 1807 – marraskuu 1808) ja Nürnberg (marraskuu 1808 – lokakuu 1816)
  7. Heidelberg (lokakuu 1816 – lokakuu 1818)
  8. Berliini (lokakuu 1818 – marraskuu 1831)
  9. Suositeltavaa jatkolukemista
  10. Kirjallisuus
  11. Internet-lähteet



Stuttgart (elokuu 1770 – syyskuu 1788)

G. W. F. Hegel syntyi 27. elokuuta vuonna 1770 Stuttgartissa Württenbergin ruhtinaskunnassa (nykyisessä Etelä-Saksassa) kuusilapsisen perheen esikoisena. Wilhelmin – kuten Hegelin perhe ja lähimmät ystävät häntä kutsuivat – ohella jäi perheeseen syntyneistä lapsista henkiin vain sisar Christiane Luise (1773–1832) ja veli Georg Ludwig (1776–1812). Lapsikuolleisuus oli tuohon aikaan suurta, ja Hegelkin koki lapsuudessaan useamman kerran hengenvaarallisia sairastumisia.

Hegelin isä Georg Ludwig Hegel (1733–1799) oli pikkuvirkamies Württenbergin prinssin Karl Eugenin hovissa. Isän työ takasi perheelle hyvän toimeentulon, eikä Hegelin tarvinnut lapsuudessaan kärsiä puutetta. Paitsi taloudellisesti kohtuullisen hyvinvoiva, perhe oli henkisesti rikas. Isällä oli takanaan lakiopintoja Tübingenin yliopistossa, ja äiti Maria Magdalena Luisa (1741–1781, tyttönimeltään Fromm) oli samoin Württenbergin hovissa palvelleen juristin tytär ja aikansa mittapuin harvinaisen sivistynyt nainen. Hegel oppi äidiltään latinan alkeet jo ennen kuin vanhemmat lähettivät poikansa viisivuotiaana latinakouluun.

Hegel menetti äitinsä yksitoistavuotiaana Stuttgartissa raivonneessa kulkutaudissa, mutta äidin muisto näyttää säilyneen Hegelille rakkaana läpi hänen elämänsä ja yhdistäneen häntä sisareensa Christianeen. Hegelin suhde ei sen sijaan vaikuta erityisen läheiseltä hänen pragmaattiseen virkamies isäänsä tai veljeensä Georg Ludwigiin, mistä kertoo se, ettei Hegel kirjeissään sisarelleen juuri koskaan mainitse heitä. Joka tapauksessa myös isä piti Hegelin sivistyksestä huolta, muun muassa maksamalla yksityisopettajille tunneista geometriassa ja kielissä.

Hegel laitettiin latinakoulun jälkeen kuusivuotiaana Stuttgartin Gymnasium Illustreen, jonka opetus oli sekoitus valistuksen periaatteita ja klassisen humanismin oppisisältöjä. Hegel oli erinomainen oppilas, ja hänen päiväkirjansa gymnaasin ajalta kertovat hänen olleen paitsi äärimmäisen ahkera lukija, myös valistuksen ihanteiden elähdyttämä ja itsenäisyyteen pyrkivä oman mielensä etsijä. Hegelin lukeneisuus karttui jo kouluaikana huomattavaksi, kattaen niin antiikin klassikoita Homeroksesta ja Sofokleesta (jonka Antigone-näytelmän koululainen Hegel saksansi) Platoniin ja Aristoteleeseen, Shakespearea (jonka kootut teokset hän sai lahjaksi opettajaltaan kahdeksanvuotiaana) kuin uusinta saksalaista kirjallisuutta. Kielistä Hegel opiskeli kreikkaa, latinaa, hepreaa, ranskaa sekä englantia. Häntä näyttää näihin aikoihin erityisesti inspiroineen saksalaisen kirjallisuuden suuri valistusmies Gotthold Ephraim Lessing (1729–1781), jonka jalanjäljissä nuori Hegel haaveili urasta kansanvalistajana (Volkserzieher), joka kirjoituksin ja saarnoin valmistaisi valistuksen ihanteiden näkökulmasta vielä takapajuisen Württenbergin kansaa itsenäisyyteen feodalistisen ajatusmaailman henkisestä ikeestä.

Papin ammatti oli tuohon aikaan luonteva valinta sivistyneen mutta luokka-asemaltaan alistetun, nousevan porvariston keskuudessa, ja äiti olikin toivonut Hegelin ryhtyvän papiksi. Hän itse ei näytä alun perin vastustaneen ajatusta, eikä hän pitänyt papin työtä sinänsä mitenkään ristiriitaisena kansanvalistajan kutsumuksensa kanssa. Hänen ajatteluaan luonnehti loppuun saakka pyrkimys uskonnon ja valistuksen, tai uskon ja tiedon välisen ristiriidan yhteensovittamiseen.


Tübingen (lokakuu 1788 – lokakuu 1793)

Valmistuttuaan gymnaasista Hegel matkusti Tübingenin yliopistoon päämääränään papin ammatti. Sinne saavuttuaan hän joutui kuitenkin pettymyksekseen havaitsemaan, että tuolloin yli kolmesataavuotias kunnianarvoisa yliopisto oli erinäisistä poliittisista syistä taantunut nepotismin hallitsemaksi provinsiaaliseksi laitokseksi, jonka parhaat professorit olivat jättäneet. Muiden tiedekuntien taantumisen seurauksena yliopiston ytimeksi oli jäänyt protestanttinen pappisseminaari ”Stift”. Gymnaasin varsin valistusmieliseen opetukseen verrattuna pappisseminaari, jossa Hegel stipendinsä sitomana myös asui, näyttäytyi hänelle tunkkaisena uskonnollisen oikeaoppisuuden pesänä, joka pian karsi hänen haaveensa pappisurasta.

Hegelin papin opinnot etenivät kuitenkin ajallaan, vaikkei hän opintomenestyksellään loistanutkaan, toisin kuin henkiseltä ilmapiiriltään vapaamman gymnaasin oppilaana. Opinnot olivat aluksi etupäässä filosofisia, sisältäen logiikkaa, metafysiikkaa, moraalifilosofiaa, luonnonoikeutta, ontologiaa, kosmologiaa, mutta myös empiiristä psykologiaa. Kolme viimeistä opiskeluvuottaan Hegel joutui käyttämään papiksi valmistautumiseen, jolloin muodolliset opinnot olivat sisällöltään lähinnä teologisia, koostuen kirkkohistoriasta, dogmatiikasta, moraaliteologiasta sekä Raamatun tulkinnasta.

Muodollisten opintojensa ohella Hegel luki ahneesti filosofista kirjallisuutta klassikoista uusimpiin valistuskirjailijoihin – itsekseen ja tovereidensa kanssa. Hänen myöhemmän kehityksensä kannalta ratkaisevaa oli tutustuminen kahteen opiskelukumppaniin, jotka hänen tavoin vierastivat pappisseminaarin ahdasmielistä ilmapiiriä ja ihailivat valistuksen sankareita: Friedrich Hölderlin (1770–1843), josta sittemmin tuli eräs saksalaisen runouden suurimmista hahmoista (tätä kunniaa Hölderlin ei tosin elinaikanaan saanut osakseen), sekä viisi vuotta Hegeliä ja Hölderliniä nuorempi briljantti filosofin alku, Friedrich Wilhelm Joseph Schelling (1775–1854).

Ranskan vallankumous vuonna 1789 oli käänteentekevä tapahtuma ystävyksille, jotka seurasivat tapahtumia sanomalehdistä sekä Stiftin ranskalaisopiskelijoiden välityksellä. Ystävykset juhlivat vallankumouksen voittoa vanhasta maailmasta laulaen Marseljeesia sekä pitäen intomielisiä maljapuheita vapauden, veljeyden ja tasa-arvon kunniaksi. Elämänsä loppuun saakka Hegel juhli Bastiljin valtauksen vuosipäivää, ihaili Napoleonia, sekä vastusti vallankumousta edeltäneen järjestyksen palauttamiseen tähtäävää restauraatiota.

Paitsi innostus Ranskan vallankumouksesta, kolmea ystävää yhdisti myös vakaumus, ettei valistuksen ankara intellektualismi sellaisenaan riitä perustaksi uuden yhteiskuntajärjestyksen luomiselle. Todellisten muutosten aikaansaamiseksi ei riitä vedota mieliin, vaan mukaan tarvitaan myös ”sydämet”. Kukin kolmesta ajattelijasta päätyi ajattelussaan eri tavoin etsimään tapaa sovittaa valistuksen ja kantilaisen filosofian edustamat dikotomiat (Entzweiungen) uudeksi yhteydeksi, jossa järki ja aistillisuus, henki ja luonto, valistus ja uskonto, kritiikki ja traditio, filosofia ja terve järki eivät suhtautuisi toisiinsa vihamielisesti, vaan harmonisesti toisiaan vahvistaen.

Hölderlin päätyi sittemmin etsimään kahdentumien sovitusta Spinoza-vaikutteisesta metafysiikasta, jonka pääteesi oli, että kantilaisen ja erityisesti fichteläisen subjektin ja objektin kahdentuman perusta on niitä edeltävä alkuyhteys. Rakkaus merkitsi Hölderlinille eräänlaista paluuta alkuyhteyteen, jota hän kutsui olemiseksi (Seyn). Schellingin ratkaisuyrityksessä tärkeällä sijalla oli luonnonfilosofia, joka pyrki käsitteellistämään subjektin ja objektin kahdentumaa edeltävän perustan molemmat sisältävässä luonnossa. Hegel kävi filosofisen kehityskaarensa varrella läpi monenlaisia vaiheita, joissa Hölderlinin sekä Schellingin vaikutus säilyi monista eroista huolimatta tärkeänä. Filosofiselta kannalta Hegel oli ystävyyssuhteen alkuaikoina selvästi vastaanottava osapuoli, ja hän saavuttikin mainetta itsenäisenä filosofina huomattavasti varhaiskypsää Schellingiä myöhemmin.

Hegelin varovaisuutta, taipumusta perehtyä asioihin perin juurin ennen kuin julkaisi niistä mitään, ja tämän mukanaan tuomaa eräänlaista hitautta luonnehtii Tübingenin toverien hänelle antama leikkisä lempinimi: ”vanha mies”. Vaikka lempinimi kertoo hänen vakavasta suhtautumisesta lukemiseen ja ajattelemiseen, seminaarilainen Hegel eli tovereidensa kanssa reipasta opiskelijaelämää. Kapakkajuomingit, kortinpeluu, tanssi, ihastuminen ravintoloitsijan tyttäreen (ilman toivottua vastakaikua), ja ylipäänsä seurallinen elämä kuuluivat hänen opiskelija-aikaansa Tübingenissä siinä missä ahkera lukeminen ja ajatustenvaihtokin. Pääsipä Hegel tutustumaan myös seminaarin putkaankin erään pitkäksi venähtäneen yöreissun päätteeksi.

Hegelin Tübingenin ajan merkittävin kirjallinen tuotos on niin sanottu ”Tübingenin fragmentti”, jossa Hegel erottaa toisistaan ”objektiivisen” sekä ”subjektiivisen uskonnon”. Siinä missä ensin mainittu viittaa teologiaan sekä opinkappaleiden ja kirkon edustamaan uskonto-instituutioon, jälkimmäisellä Hegel tarkoittaa ”sydämen uskontoa” tai ”kansanuskontoa”, joka ilmenee ihmisten jokapäiväisessä yhteisöllisessä elämässä, kanssakäymisessä ja niiden motiiveissa. Hänen mukaansa moraalinen uudistuminen ei voi tapahtua ylhäältä saarnattujen kuivien opinkappaleiden avulla, vaan sen täytyy tapahtua elämästä käsin. Tässä vaiheessa Hegel suhtautui kriittisesti sekä valistuksen yksipuoliseen uskontokritiikkiin että Immanuel Kantin (1724–1804) yritykseen kirjoituksessa Die Religion innerhalb der Grenzen der blossen Vernunft (Uskonto silkan järjen rajoissa, 1793) perustaa ”puhtaan järjen uskonto”, joka sisällöltään vastasi Kantin moraalioppia. (ks. Kant: Etiikka.) Hegelille uskonto oli välttämätön elementti kansan henkisessä ja moraalisessa uudistumisessa, mutta pelkkä järjen uskonto ei tätä tehtävää voinut täyttää.


Bern (lokakuu 1793 – joulukuu 1796)

Saatuaan maisterin opintonsa valmiiksi Hegel sai kotiopettajan paikan berniläisen ylimyksen, kapteeni Karl Friedrich von Steigerin perheessä. Kotiopettajan työ oli tuohon aikaan varsin tavanomainen ensimmäinen työpaikka pappisseminaareista valmistuneille nuorille miehille, joista kaikille ei suinkaan ollut tarjolla papin virkoja. Keskinkertainen opintomenestys ei ollut Hegelille harmin aihe, sillä se takasi, ettei hänen todennäköisesti tarvitsisi täyttää stipendiinsä kuulunutta sitoumusta astua papin virkaan kirkon kutsuessa. Hegelin toiveena olikin, että kotiopettajan paikka sallisi hänen jatkaa opintojaan ja aloittaa kirjallinen toiminta kansanvalistajana tai ”populäärifilosofina”.

Tübingenin kiihkeä ajatustenvaihto mielessään Hegel ei voinut olla kokematta itseään yksinäiseksi Bernissä, kaukana sivistyksen ja oppineisuuden keskuksista. Lisäksi kotiopettajan (Hofmeister) työ oli heikosti palkattua, siihen ei kuulunut minkäänlaista työsuhdeturvaa ja kotiopettajan sosiaalinen asema perheenjäseniä alempana mutta muuta palvelusväkeä ylempänä ei voinut feodalismin jäänteitä inhoavaa nuorta miestä erityisemmin viehättää.

Vaikka Hegel jossain määrin kärsikin Bernissä filosofisten kontaktien puutteesta, samoin kuin inhosi Vaudin kantonin oligarkiaa ja sen saksankielisen yläluokan itsetyytyväistä korruptiota, ei aika Bernissä suinkaan kulunut hukkaan. Hänellä oli käytössään paitsi Bernin kaupungin suuri kirjasto, myös kapteeni von Steigerin isän kokoama erittäin huomattava yksityiskirjasto. Siinä missä Hegeliä oli Tübingenissä inspiroinut erityisesti Jean-Jacques Rousseau (1712–1778), (ks. Rousseau, Jean-Jacques) Bernissä hän aloitti ensimmäisen kerran syvällisemmän perehtymisen Kantin ja Johann Gottlieb Fichten (1762–1814) (ks. Fichte, Johann Gottlieb) filosofioihin, joita Hölderlin ja Schelling olivat Tübingenissä ylistäneet. Samoin hän luki nyt intensiivisesti englantilaisia ekonomisteja, kuten James Steuartia (1712–1780) ja luultavasti Adam Smithiä (1723–1790), sekä kartutti ylipäänsä filosofista lukeneisuuttaan niin antiikin kuin modernin filosofian alalla. Hegel tutustui Bernissä myös paikallisiin kantilaisiin ja fichteläisiin intellektuelleihin.

Perusteellisemmalla perehtymisellä Kantiin oli Hegeliin tässä vaiheessa huomattava vaikutus. Hegelin Bernin kaudelta säilyneistä käsikirjoituksista merkittävimmät ovat niin sanottu Positiivisuus-essee (Die Positivität der Christlichen Religion) sekä Hegelin kirjoittama kokonainen Jeesuksen elämänkerta (Leben Jesu). Toisin kuin Tübingenissä, Bernin kauden kirjoituksissaan Hegel yritti sovittaa kristinuskoa Kantin moraalifilosofiaan ja esitti, että kristinuskon moraalinen ydin on yhteensopiva Kantin moraalifilosofian kanssa. Pelkän ”positiivisen” uskonnon – kirkollisen auktoriteetin julistamien dogmien – ylittäminen yksilöitä motivoivaksi ja yhdistäväksi kansanuskonnoksi tapahtui nyt subjektiivisen moraalisen uudistumisen kautta. Positiivisuus-esseessä Hegel argumentoi myös liberalistiseen tapaan yksilöiden oikeuksien turvaamisen olevan valtion velvollisuus.

Kaikesta päätellen Hegel ei kuitenkaan ollut tyytyväinen Bernin kauden yrityksiinsä sovittaa toisiinsa yhtäältä kommunitaristista kansanuskonto-ajattelua ja toisaalta kantilaista moraalifilosofiaa sekä liberalistista oikeusajattelua. Hänen ainoaksi julkaisukseen Bernissä jäi salanimellä julkaistu käännös Jean-Jacques Cartin (1747–1813) poliittisesta pamfletista Lettres confidentielles (1793), jossa Cart tuomitsee ankarin sanoin sen, että Bernin saksankielinen aristokratia riisti oikeudet Vaudin kantonin kansalta. Kyseessä on Hegelin ensimmäinen julkaisu ylipäätään. Hänen Bernin aikaansa sijoittui Jakobiinien terrorihallinto Ranskassa. Vaikka Hegel Cartin pamflettiin kirjoittamassaan kommentaarissa antoi ymmärtää, että uudistukset Saksassa edellyttävät Ranskan vallankumousarmeijan interventiota (mikä Vaudissa pian tämän jälkeen toteutuikin), hän suhtautui vallankumouksen terroriin tuomitsevasti ja kannatti maltillisempaa otetta uudistuksiin.


Frankfurt (tammikuu 1797 – tammikuu 1800)

Hegelin pelasti Bernin eristyksestä lopulta Hölderlin, joka auttoi ystäväänsä saamaan uuden kotiopettajan paikan, tällä kertaa kosmopoliittisemmasta kauppakaupungista Frankfurtista, jossa Hölderlin itse toimi tuolloin kotiopettajana. Frankfurtissa Hegel pääsi nauttimaan kaupungin vilkkaasta kulttuurielämästä ja saattoi jatkaa Tübingenin seminaarissa alkanutta tiivistä ajatustenvaihtoa Hölderlinin kanssa.

Hölderlinin vaikutus Hegeliin oli tuona aikana suuri ja tyytymättömänä Bernin kauden yrityksiinsä kantilaisen moraalin ja kansanuskonnon yhdistämiseksi Hegel muutti lähestymistapaansa jälleen radikaalisti. Siinä missä hän Bernissä ajatteli uskonnon ytimeksi kantilaisen moraalin, Hölderlinin vaikutuksen alaisena Hegel piti rakkautta lääkkeenä modernin elämän fragmentaatioon. Tämä käänne näkyy selkeästi hänen Frankfurtissa kirjoittamissaan uskontoa ja rakkautta käsittelevissä fragmenteissa sekä laajassa käsikirjoituksessa Der Geist des Christentums und sein Schicksal (Kristinuskon henki ja sen kohtalo).

Kristinuskon henki -kirjoituksessa Hegel rinnastaa toisiinsa juutalaisten ankaran lakiuskonnon ja Kantin moraalifilosofian ja esittää, että siinä missä juutalaisten laki on Jumalan ehdottoman auktoriteetin alamaisilleen määräämä, Kantin moraalilaki on subjektin sisäinen suhde. Tästä huolimatta jälkimmäinen säilyttää lain tai käskyn muodon: käskijänä on järki ja alamaisena aistillisuus. Kantin rationalistinen tulkinta kristinuskon ytimestä kadottaa näin näkyvistään sen, mikä Hegelin mukaan oli Jeesuksen todellinen sanoma ja kristinuskon ”henki”: lähimmäisenrakkaus ja sen synnyttämä yksilöitä yhdistävä yhteisöllisyys sekä moraalisuuden ja motivaation pakoton harmonia.

Kristinuskon hengen kohtalo oli Hegelin mukaan kuitenkin traaginen. Tämä ilmeni jo Jeesuksen ja hänen opetuslastensa vaelluksessa: juutalaisen lakiuskon hallitsemassa yhteiskunnassa Jeesus ajautui rakkauden sanomansa kanssa vääjäämättä eristyksiin ja oppositioon. Myöskään ajatus lähimmäisenrakkaudesta, joka oli pienessä ryhmässä ollut mahdollista, ei enää kantanut kristinuskon kattaessa yhä suurempia ihmisjoukkoja. Tästä syystä kristinuskon kohtalo oli vähitellen muuttua yhä suuremmassa määrin ”positiiviseksi” lakiuskonnoksi, jota hallitsi kuva opetuslapsensa jättäneestä tuonpuoleiseen siirtyneestä opettajasta ja hänen isänsä ehdottomasta auktoriteetista. Antiikin maailman hajotessa lupaus tämänpuoleisesta sovituksesta muuntui samalla enenevässä määrin lupaukseksi vapahduksesta tämänpuoleisen maailman kurjuudesta tuonpuoleisessa. Hegelille ajatus yksilön ylösnousemuksesta oli vain onnellisen yhteisöllisyyden ja elämän eheyden (Einheit) murtuneen haaveen korvaava köyhä korvike, ja ylipäänsä jako tämän- ja tuonpuoleiseen vain ilmentymä pettymyksestä elämään. Oli ilmeistä, että hän oli nyt etääntymässä sekä Kantin dualistisesta filosofiasta että haaveesta parantaa poliittinen, yhteisöllinen ja yksilöllinen fragmentoituminen uskonnon avulla.

Hegelin lyhemmissäkin Frankfurtin kauden käsikirjoituksissa käsittelemä rakkauden teema jäi elämään hänen ajattelussaan, joka pian etsiytyi selkeämmin systemaattisfilosofisille urille. Tuolloin syntynyttä rakkauden käsitettä voidaan pitää ensimmäisenä luonnoksena hänen työssään myöhemmin systemaattisen merkityksen saavasta hengen käsitteestä. On tärkeää havaita, että Hegel puhuu käsikirjoituksissaan rakkaudesta myös seksuaalisessa mielessä ja Kantista poiketen arvottaa seksuaalisuuden positiivisesti yksilöitä yhdistävänä tekijänä. On arvailtu mikä merkitys sillä, että Hegelin käydessä kotonaan Stuttgartissa loppuvuodesta 1796 hän ihastui hänen isänsä ja sisarensa luona asuneeseen Nanette Endeliin, oli siihen, että rakkaus ja seksuaalisuus nousivat nuoren Hegelin filosofisen kiinnostuksen keskiöön. Niin tai näin, nämä teemat jäivät pysyvästi osaksi hänen filosofista ajatteluaan.

Frankfurtin kauden teksteistä on syytä mainita vielä nimellä Das älteste Systemprogramm des deutschen Idealismus (Saksalaisen idealismin vanhin systeemiohjelma) tunnettu lyhyt teksti, jonka kirjoittajaksi on esitetty niin Hegeliä, Hölderliniä kuin Schellingiäkin. Tekstin kirjoittaja esittää, että sovitus modernin elämän pirstaloituneisuuteen löytyy filosofian ja ”mytologian” liitosta tai ”järjen mytologiasta”. Vain sisällöltään rationaalinen mytologia ja tyyliltään mytologis-runollinen filosofia voivat tehdä oikeutta sekä järjelle että aistillisuudelle ja kyetä siten toteuttamaan valistuksen ihanteet eletyssä elämässä.

Vaikka Hegelin muotoutumassa ollutta filosofista tyyliä ei runolliseksi voikaan luonnehtia, pyrkimys sisällyttää jokin määrä ”mytologisuutta” ja siten kansanomaisuutta jäi osaksi hänen filosofista kirjoitustapaansa. Hän pyrki sisällyttämään filosofiaansa keskeistä kristillistä sanastoa ja antamaan kristinuskon mielestään hyväksyttävälle ytimelle rationaalisen tulkinnan.


Jena (tammikuu 1801 – maaliskuu 1807)

Tammikuussa 1799 Hegel sai sisareltaan kirjeitse tiedon isänsä äkillisestä kuolemasta. Isän jättämä vaatimaton perintö tarjosi tilaisuuden Frankfurtissa kypsyneen ajatuksen toteuttamiseen – ryhtyä filosofin uralle. Kun Hölderlinkin oli traagisen rakkaussuhteensa Susette Gontardiin (1769–1802) rauettua jättämässä Frankfurtin, Hegel hankkiutui Schellingin avustuksella Jenaan. Fichten filosofia sekä Friedrich Schillerin (1759–1805) ja Schlegelin veljesten edustama romantiikka olivat nostaneet Jenan yliopiston ennen näkemättömään kukoistukseen saksalaisen älyllisen elämän keskuksena. Jenan yliopistosta huolehti itse Johann Wolfgang Goethe (1749–1832) toimessaan Weimarin kulttuuriasiainministerinä. Hegelin saapuessa Jenaan yliopiston kukoistus oli kuitenkin jo hiipumassa Fichten tultua savustetuksi ulos ateismisyytösten vuoksi ja muiden yliopistojen houkuteltua suuren osan Jenan parhaista professoreista. Hänen toiveensa olivat silti hyvästä syystä korkealla, sillä Schelling oli noussut Jenan filosofiseksi kiintotähdeksi.

Hegelin saavuttua Jenaan tammikuussa 1801 hän ryhtyi yhdessä Schellingin kanssa toimittamaan uutta aikakauslehteä Kritisches Journal der Philosophie. Puolustettuaan onnistuneesti pikaisesti laatimaansa habilitaatioteesiä syksyllä 1801 Hegel aloitti myös luennoinnin ylipistossa palkattomana ”yksityisdosenttina” (Privatdozent). Habilitaatioteesissään hän tarkasteli erilaisia lukusarjoja, joiden avulla tuon ajan tähtitieteilijät päätyivät hypoteeseihin planeettojen etäisyyksistä ja kiertoradoista. Vaikutusvaltainen lähestymistapa oli niin sanottu Titiuksen-Boden laki. Kyse on lukusarjasta, jonka mukaan Marsin ja Jupiterin välissä tulisi olla taivaankappale. Hegel argumentoi, että Titiuksen-Boden laki oli Platonin Timaioksessa esittämää eksponentiaalista sarjaa epätarkempi ja irrationaalisempi. Hegeliä on usein syytetty yrityksestä todistaa a priori, ettei Marsin ja Jupiterin välillä voi olla taivaankappaletta – väite, jonka Cereksen löytö samoihin aikoihin kumosi. Tosiasiassa hän kritisoi tiettyä tähtitieteilijöiden itsensä käyttämää a priori -menetelmää ja osallistui siten ajankohtaiseen tieteelliseen keskusteluun. Titiuksen-Boden laki kumoutui sittemmin vuonna 1846 Neptunuksen löydön myötä (Depré 1998). Hegelin varsinaisen filosofisen työn kannalta kyse oli joka tapauksessa marginaalisesta oppineisuuden osoituksesta.

Hegel työskenteli tästä lähtien kuumeisesti oman filosofisen järjestelmänsä tuottamiseksi ja kirjoitti hyvin lyhyessä ajassa huomattavan määrän julkaisuja ja julkaisemattomaksi jääneitä tekstejä. Heti syksyllä 1801 valmistui hänen ensimmäinen varsinainen filosofinen julkaisunsa, Differenz des Fichteschen und Schellingschen System der Philosophie (Fichten ja Schellingin filosofisten järjestelmien ero). Siinä missä Fichte oli käsitteellistänyt subjektin ja objektin yhteyden tietämisessä ja toiminnassa Kantin tavoin subjektista tai ”minästä” (Ich) käsin, Schellingin paremmuus on Hegelin mukaan siinä, että tämä käsitteellisti yhteyden sekä subjektiiviselta että objektiiviselta kannalta – ensin mainittu kanta viittaa Schellingin näihin aikoihin julkaisemaan ”transsendentaalifilosofiaan”, jälkimmäinen hänen luonnonfilosofiaansa. Asettaessaan näin Schellingin suuren Fichten rinnalle ja häntä paremmaksi Hegel teki palveluksen ystävälleen, ja joitakin vuosia Hegeliä pidettiinkin lähinnä Schellingin seuraajana tai puolestapuhujana. Kuva on yksipuolinen, mutta hänen ajattelunsa oleelliseksi elementiksi jäi Schellingin ajatus siitä, ettei subjektin ja objektin, tai tietämisen ja olemisen, suhteen ja vuorovaikutuksen käsittäminen pelkästään subjektiiviselta kannalta riitä, vaan että siitä on tehtävä selkoa myös objektiiviselta kannalta. Eräs tämän vaatimuksen ulottuvuus on sen selvittäminen, kuinka mieli voi kehittyä luonnosta – tehtävä, joka pelkästään subjektiivisen synteesin tekevässä Kantin transsendentaalifilosofiassa on mahdottomuus. Sen toinen ulottuvuus on nykytermein sanottuna vastuun kantaminen niistä ontologisista sitoumuksista, jotka sisältyvät jokaiseen tieto-opilliseen teoriaan.

Frankfurtissa aloittamassaan mutta tuolloin julkaisematta jättämässään tekstissä Die Verfassung Deutschlands (Saksan perustuslaki) Hegel esittää provokatiivisesti, ettei Saksa ole enää valtio. Hän tarkoitti Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, lukemattomien pienten ruhtinaskuntien ja vapaakaupunkien liittoa, jonka Napoleonin vallankumousarmeija oli tässä vaiheessa saattanut polvilleen. Saksa oli Hegelin mukaan valtio vain ajatuksissa, ei todellisuudessa, sillä se ei kyennyt sen enempää valvomaan lakiensa toimeenpanoa kuin puolustamaan itseään ulkoista vihollista vastaan. Siinä missä Napoleonin vapaaehtoisista koostuva erinomaisen motivoitunut ja tehokas armeija ilmensi vapaiden kansalaisten samastumista omaan valtioonsa, oli ilmeistä, että Saksasta tällaista samastumista ei löytynyt: jokapäiväistä elämää hallitsivat puolifeodaaliset ruhtinaskunnat, joiden vastentahtoisille alamaisille yksi ruhtinas ei ollut toista parempi. Hegelin teksti oli varsin ajankohtainen, sillä tuota pikaa vuonna 1803 Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta lakkasi muodollisesti olemasta, kun osa sen jäsenistä liittoutui Napoleonin Ranskan kanssa. Hegeliä tämä ei olisi voinut vähempää harmittaa – uusi aika oli vihdoin koittamassa Saksassakin.

Kriittisessä Aikakauslehdessä julkaisemassaan pitkässä tekstissä Glauben und Wissen (Usko ja tieto, 1802) Hegel käsitteli Kantia, Fichteä sekä Friedrich Heinrich Jacobia (1743–1819) kriittisesti ”subjektiivisuuden refleksiofilosofeina”. Jokainen mainituista oli eri tavoin aikansa edustaja ja ilmensi modernia aikaa yleisemminkin vaivaavia abstrakteja dikotomioita. Lähtökohtana kaikilla oli Hegelin mukaan liian abstraktisti erillisiksi ajateltu subjektiivisuus ja objektiivisuus. Näin kukin heistä jätti tyydyttämättä ”filosofian tarpeen”, joka Hegelin mukaan oli nimenomaan niin modernia ajattelua kuin elämääkin vaivaavien dikotomioiden sovitus. Hänen myöskin Kriittisessä Aikakauslehdessä julkaisemansa teksti Über die wissenschaftlichen Behandlungsarten des Naturrechts (Luonnonoikeuden tieteellisistä käsittämistavoista, 1803) jatkoi samaa teemaa toisella tavalla. Siinä Hegel kritisoi sekä Thomas Hobbesin (1588–1679) ja John Locken (1632–1704) empiristisiä että Kantin ja Fichten transsendentaalisia luonnonoikeusteorioita siitä, että nämä käsittivät oikeuden lähtökohdaksi sosiaalisesta kokonaisuudesta irralleen abstrahoitujen yksilöiden solmiman sopimuksen ja asettivat siten yhteiskuntateorian lähtökohdaksi yhteisön (tai ”hengen”) ja yksilön välisen abstraktin dikotomian. Dikotomisuudessaan modernit yhteiskuntateoriat ilmensivät siten nimenomaan sitä patologiaa, mikä filosofian Hegelin mukaan tuli parantaa.

Mainittujen ja eräiden muiden kirjoitusten lisäksi Hegel kirjoitti omasta filosofisesta järjestelmästään neljän vuoden sisällä useita versioita, joista ainoatakaan hän ei kuitenkaan julkaissut. Ensimmäisessä näistä, System der Sittlichkeitissa (Eettisen elämän järjestelmä, kirjoitettu vuosina 1802–1803), Schellingin käsitteistön vaikutus on selvä, kun taas viimeisessä, vuosien 1805 ja 1806 aikana kirjoitetussa, luonnonfilosofian sekä hengenfilosofian sisältävässä luonnoksessa Hegel on selvästi lähtenyt omille teilleen. Hänen kehityksensä filosofina oli Jenan vuosina kaiken kaikkiaan hämmästyttävän nopeaa. 1805 hän kirjoitti jo filosofian historian yhdeksi suurimmista klassikoista sittemmin tunnustettua teostaan Phänomenologie des Geistes (Hengen fenomenologia). (ks. Hegel: Hengen fenomenologia.) Hegelin Jenan kauden keskeisin filosofinen aikaansaannos oli hengen käsite, jonka avulla hän myöhemmin muodosti kaikki pelkän luonnollisuuden tai eläimellisyyden ylittävän olemisen perusrakenteet. Vuoden 1805–1806 käsikirjoituksessa, samoin kuin Hengen fenomenologiassa, yksilöiden väliset tunnustusasenteet ja -suhteet (Anerkennung) ovat keskeinen ”henkeä” tai henkistä olemistapaa konstituoiva tekijä. Hengen fenomenologiassa Hegel esittää, että hengen perusrakenne tai ”käsite” on ”erillisten itsetietoisuuksien ykseys – minä, joka on me, ja me, joka on minä” (Werke 3, 145; Miller, 110). Tällainen erilliset toimijat ja ajattelijat yhdistävä sosiaalinen ”substanssi” tai kollektiivisubjekti on olemassa vain siinä määrin kuin yksilöt tunnustavat toisensa vastavuoroisesti vapaiksi ja sikäli kuin heidän ”itsetietoisuutensa” (eli karkeasti sanottuna itse- ja maailmasuhteensa) välittyvät vastavuoroisesti toistensa kautta. Erityisesti myöhemmässä ensyklopedisessa järjestelmässään Hegel liittää hengen systemaattisesti vapauteen: hengen toteutuminen, jossa yksilöiden tiedollisia ja toiminnallisia itsetietoisuuksia välittävät tunnustussuhteet ovat keskeisiä, on vapauden toteutumista.

Sitä mukaa kuin Hegel alkoi osoittautua filosofina yhä itsenäisemmäksi, hänen ja Schellingin ystävyyssuhde kylmeni. Schelling oli ilmeisen tyytymätön siihen, ettei Hegel ollutkaan se hänen filosofiansa uskollinen aseenkantaja, jollaiseksi monet hänet aluksi mielsivät. Suhdetta rasitti myös Hegelin suhtautuminen Schellingin skandaalinkäryiseen suhteeseen, ja omapäiseen ja Schellingiä kaksitoista vuotta vanhempaan Caroline Schlegeliin (1763–1809), August Schlegelin (1767–1845) vaimoon. Käsityksissään naisista Hegel oli Jenan romantikkopiirejä selvästi vanhoillisempi, ja tietty patriarkaalinen asennoituminen sukupuolirooleihin näkyi myös hänen filosofiassaan loppuun saakka. Lyhyesti sanottuna, Hegel ei voinut sietää Carolinea, ja tunne oli mitä ilmeisimmin molemminpuolinen. Vaikka Schelling naikin Carolinen kunniallisesti Augustin suostumuksella, tapaukseen liittyvät huhut ja ilkeät puheet saivat vuonna 1803 Schellingin ottamaan vastaan viran Würzburgin yliopistossa.

Hegel oli tästä lähtien Jenassa ilman Schellingin tukea käytännöllisesti katsottuna palkattomana yksityisdosenttina, ja isän jättämä perintö oli hupenemassa. Lukuisista pyynnöistään huolimatta Hegeliä ei palkattu Jenassa varsinaiseksi professoriksi, vaikka Goethe suhtautuikin häneen myötämielisesti. Hegelin haave urasta yliopistofilosofina oli siten ajautumassa umpikujaan, mikä aiheutti hänessä syvää masennusta. Hänelle oli kuitenkin luonteenomaista, ettei masennus pidätellyt häntä työteosta, vaan sai päinvastoin työskentelemään entistäkin lujemmin. Epätoivoisen rahatilanteen ahdistamana, käytännössä vaikutusvaltaiselta ystävältään Friedrich Emmanuel Niethammerilta (1766–1848) lainaamiensa vippien ja Niethammerin takaamien ennakkomaksujen varassa Hegel sai kuumeisesti kirjoittamansa Hengen fenomenologia -teoksen valmiiksi lokakuussa 1806.

Hegelin ahdinkoa ei suinkaan helpottanut se, että hänen vuokraemäntänsä, avioliitossa oleva mutta miehensä hylkäämä Johanna Burkhardt oli hänelle raskaana. Kurjuuden kruunasivat Napoleonin joukot, jotka Hegelin kirjoittaessa viimeisiä lehtiä Hengen fenomenologiasta valmistautuivat Jenan edustalla taisteluun preussilaisia vastaan ja ryöstelivät Jenassa niin ennen taistelua kuin sen jälkeenkin. Voitokkaan vallankumousarmeijan jäljiltä huomattava osa yliopiston professorien omaisuudesta oli ryöstetty, osa yliopiston rakennuksista poltettu, opiskelijat kaikonneet ja Hegelin haave yliopistourasta Jenassa raunioina. Mainittakoon, että kaikesta huolimatta hän ei koskaan sittemmin syyttänyt Napoleonia tai ranskalaisia henkilökohtaisista vastoinkäymisistään elämänsä tässä vaiheessa.


Bamberg (maaliskuu 1807 – marraskuu 1808) ja Nürnberg (marraskuu 1808 – lokakuu 1816)

Hegelin avioton lapsi syntyi helmikuussa 1807 ja kastettiin Georg Ludwig Friedrichiksi kummeiksi nimettyjen kirjakauppias Friedrich Frommanin sekä veljen Georg Ludwigin mukaan. Hegelin suhde Johanna Burkhardtiin ei näytä olleen sen luonteinen, että Hegel olisi ainakaan kovin vakavissaan harkinnut avioliittoa. Rahatilanteen pakottamana hän jätti Jenan maaliskuussa ja otti vastaan Baijerissa Bambergin kaupungissa Niethammerin välityksellä järjestyneen työpaikan Bamberger Zeitung -sanomalehden päätoimittajana. Vaikka kyseessä ei ollutkaan akateeminen virka, ei toiminta lehtimiehenä ollut mitenkään vastenmielistä kansanvalistuksen sydämenasiakseen jo nuorena ottaneelle Hegelille. Hänen toimittajakautensa aikana lehden linja oli selkeästi uudistusmielinen – toisin sanoen Napoleonia ja hänen Saksaan tuomiaan poliittisia uudistuksia kannattava. Hengen fenomenologian kustantaja Göbhardt sijaitsi myös Bambergissa, joten Hegel saattoi työskennellä siellä myös kirjansa vedosten parissa.

Toimittajan ammatti antoi Hegelille kohtuullisen mukavan toimeentulon sekä arvostetun sosiaalisen aseman kaupunkilaisten keskuudessa. Bambergissa hän pääsi nauttimaan koko ikänsä arvostamastaan seuraelämästä, hyvästä ruoasta, oluesta, viinistä ja kahvista, jonka hän eräässä kirjeessään mainitsee tärkeäksi filosofiselle tuotteliaisuudelleen. Vuoden 1807 uudenvuodenjuhlissa Hegel pukeutui oman kertomansa mukaan miespalvelijaksi – seikka, joka kertoo huumorintajusta ajattelijassa, joka tuotannossaan usein käsitteli herran ja orjan, tai isännän ja palvelijan suhdetta.

Napoleonin vaikutuksesta Baijerissa oli käynnissä nopea institutionaalinen uudistustyö, jossa Hegelin ystävällä Niethammerilla oli tärkeä rooli koulu- ja kirkkoasioista vastaavana ylimpänä virkamiehenä. Hegel pääsi täten aitiopaikalta seuraamaan valistuksen periaatteiden konfrontaatiota perinteisiin sidotun katolisen baijerilaisen ajatusmaailman kanssa. Hän oli avoimesti Niethammerin kannattaman uudistuslinjan puolella, samalla kun kuitenkin vahvistui uskossaan, että uudistukset onnistuvat vain mikäli niissä otetaan huomioon ne konkreettiset yhteisöllisyyden muodot, tavat ja vakaumukset, jotka ovat kansalaisten jokapäiväisen elämän ja itseymmärryksen kannalta keskeisiä. Modernisaation päämäärän tuli olla yksilön vapauden sekä instituutioiden oikeutuksen vaatimukset täyttävä, mutta kuitenkin harmonisen yhteisöllisyyden mahdollistava moderni eettinen elämä (Sittlichkeit). Jenan kirjoituksissaan Hegel oli jo etsinyt tällaisen elämänmuodon hahmoa, ja modernin eettisen elämän käsitteellistämistä voidaan pitää hänen myöhemmän Oikeusfilosofiansa keskeisenä päämääränä.

Hegel kaipasi kuitenkin kunnianhimoisempiin tehtäviin ja erityisesti työhön, joka toimittajan arkea paremmin sallisi keskittymisen filosofiaan. Hengen fenomenologia julkaistiin huhtikuussa 1807, minkä jälkeen Hegelin maine itsenäisenä filosofina alkoi tasaisesti kasvaa. Kun hänelle ei kuitenkaan vielä ollut tarjolla yliopistovirkoja, Hegel hyväksyi Niethammerin tarjouksen virasta Nürnbergissä sijaitsevan Ägidien gymnaasin rehtorina sekä filosofis-propedeuttisten aineiden pääopettajana. Niethammerin laatimassa edistyksellisessä oppisuunnitelmassa filosofialla oli keskeinen rooli, ja tehtävä sen toimeenpanijana sopi Hegelille. Siinä missä hän oli Jenassa kerännyt mainetta jäykkänä, muistiinpanoihinsa sidottuna ja vaikeaselkoisena luennoitsijana, lasten ja nuorten opettajana Hegel oli selvästi vapautuneempi. Hän saavutti nopeasti niin oppilaidensa kuin heidän vanhempiensa kunnioituksen ja onnistui nostamaan pahasti pölyttymään päässeen oppilaitoksen tasoa huomattavasti. Hegel tunnettiin opettajana, jolle erityisesti vähävaraisten oppilaiden toimeentulo ja menestys oli henkilökohtaisesti tärkeää – piirre, josta hänet tunnettiin sittemmin myös yliopiston professorina.
   
Arvostettu asema gymnaasin rehtorina avasi Hegelille pääsyn Nürnbergin parhaisiin piireihin, ja huhtikuussa 1811 hän pyysi kaupungin merkittävimpiin kuuluvan von Tucherin suvun päämieheltä Jobst Wilhelm Karl von Tucherilta (1762–1813) lupaa tapailla hänen tytärtään aikomuksenaan avioitua hänen kanssaan. Tässä vaiheessa Hegel oli ilmeisesti tapaillut tytärtä jo pidemmän aikaa, ja syyskuun 15. päivä 1811 hänet vihittiin Marie Helene Susanna von Tucherin (1791–1855) kanssa. Marie ei tuonut mukanaan omaisuutta, mutta avioliitosta tuli onnellinen – minkä kannalta ei varmaankaan ollut merkityksetöntä se, että nuori vaimo oppi pian suhtautumaan kaksikymmentä vuotta vanhemman filosofi- ja opettajamiehensä patriarkaalisiin taipumuksiin lempeän ironisesti.
   
Noin vuoden kuluttua avioitumisesta perheeseen syntyi tytär, joka kuitenkin kuoli pian syntymänsä jälkeen. Myöhemmin syntyi kaksi poikaa: Karl (1813–1901), josta tuli menestyvä keskiajan historian professori, sekä Immanuel (1814–1891), joka aikuisella iällään vaikutti virkamiehenä Preussissa ja myöhemmin – isänsä opetusten vastaisesti – jyrkän linjan uskovaisena Brandenburgin evankelisen kirkon konsistorissa. Hegel nautti perhe-elämästä, eikä filosofisen työn ja perhe-elämän yhdistäminen näytä tuottaneen hänelle missään vaiheessa suuria vaikeuksia.
   
Pelkkää auvoa ei nuoren perheen elämä kuitenkaan ollut. Heti vuonna 1812 sekä Hegel että Marie menettivät veljen Napoleonin katastrofaalisella Venäjän sotaretkellä, ja vuonna 1813 kuoli puolestaan Marien isä. Vuonna 1814 Hegel kutsui naimattomaksi jääneen sisarensa asumaan perheeseensä, mutta tämä ajatus osoittautui tuhoon tuomituksi. Christiane asui Hegeleillä vain muutaman kuukauden, ja riitaan ja kyyneliin päätyneen vierailun päätteeksi Hegelin ja hänen sisarensa välit viilenivät huomattavasti. Tästä lähtien vuoteen 1821 saakka Christiane kärsi mielenterveysongelmista. Nämä surut, samoin kuin Marien myöhemmin kärsimät useat keskenmenot, eivät kuitenkaan erottaneet Hegeliä ja hänen vaimoaan toisistaan. Porvarillinen ydinperhe oli hänen modernin eettisen elämänsä perussolu, ja hän vaali omaa ydinperhettään myös käytännössä.
   
Vaikka Hegel oli rehtorina ja opettajana menestyksekäs ja pidetty, hänen kokemuksensa filosofian opettamisesta gymnaasilaisille eivät olleet kaikilta osin rohkaisevia. Hänellä oli suuria ongelmia toteuttaa Niethammerin ilmeisen ylimitoitettuja vaatimuksia filosofian opetukselle. Vuonna 1811 Hegel valitti Niethammerille, että tämän laatimassa opetusohjelmassa oli liikaa filosofiaa, ja totesi pian myös vaatimuksen opettaa ”spekulatiivista filosofiaa” gymnaasilaisille olevan epärealistinen. Aluksi hän esitti, ettei filosofiaa tulisi opettaa gymnaasin ensimmäisillä luokilla, mutta myöhemmin päätyi sille kannalle, ettei filosofia ylipäätään kuulu gymnaasiin, vaan että sen ainoa oikea paikka on yliopisto. Hegel yritti ratkaista kohtaamiaan didaktisia ongelmia painottamalla opetuksessaan gymnaasilaisille paremmin soveltuvaa käytännöllistä filosofiaa, tai ”hengen filosofian käytännöllistä osaa”, sekä filosofista psykologiaa, mutta totesi lopulta että parhaiten gymnaasiin sopisi cicerolainen elämänfilosofia, jonka hän kuitenkin totesi luonteelleen vieraaksi. Hegel ei peitellyt Niethammerilta kaipaavansa yliopistoon.    

Hegelin gymnaasilaisille tuottamaa oppimateriaalia on koottu Karl Rosenkranzin postuumisti toimittamaan kokoelmaan Philosophische Propädeutik (Filosofinen propedeutiikka). Rosenkranzin epäluotettavasta toimituskäytännöstä huolimatta teksti on kiinnostava dokumentti Hegelin ajattelun kehityksestä Nürnbergissä sekä hänen yrityksistään antaa luonnostelemalleen filosofiselle järjestelmälle gymnaasilaisten käsitettävissä oleva asu.
   
Perheenisän velvollisuudet, työ gymnaasissa sekä perheen kokemat tragediat eivät tyrehdyttäneet Hegelin filosofista antia Nürnbergin vuosien aikana. Pian avioitumisensa jälkeen vuonna 1812 hän julkaisi ensimmäisen osan teoksestaan Wissenschaft der Logik (Logiikan tiede). (ks. Hegel: Logiikan tiede.) Toinen osa ilmestyi vuonna 1813 ja viimeinen vuonna 1816. Kuten Rosenkranzin kokoamasta propedeutiikastakin on luettavissa, Hegelin järjestelmän yleinen arkkitehtuuri sai Nürnbergissä lopullisen asunsa. Järjestelmän ensimmäisen osan muodosti tästä lähtien logiikka, toisen osan luonnonfilosofia ja kolmannen osan hengenfilosofia. Tämä merkitsi sitä, että Hengen fenomenologia, jonka Hegel Jenan kautensa päätteeksi oli käsittänyt järjestelmänsä ensimmäiseksi osaksi, jäi varsinaisen järjestelmän ulkopuolelle, johdatukseksi jota järjestelmän sisäinen koherenssi ei enää edellyttänyt.
   
Logiikan tieteen kolmannen osan ilmestyessä Hegel oli saavuttanut kiistattoman aseman eturivin saksalaisena filosofina, ja niinpä hänelle tarjottiinkin samana vuonna professuuria sekä Berliinistä että Heidelbergista. Heidelbergin tarjous miellytti Hegeliä enemmän – Berliinistä kuului epäilyjä hänen luennoijan taidoistaan ja Mariekin oli vastentahtoinen muuttamaan sinne – joten Hegel päätyi aloittamaan vihdoin viimein filosofian professorina Heidelbergin yliopistossa. Hän oli tällöin jo 46-vuotias, eikä hänen elämästään ollut jäljellä enää kuin viisitoista vuotta. Napoleonin kukistuttua vihdoin Waterloossa heinäkuussa 1815 ja Wienin kongressin järjestettyä Euroopan poliittisen kartan uudelleen reaktionaariset voimat olivat kokoamassa rivejään. Hegelin nuoruuden poliittinen innostus muuttui hiljalleen harmaampien pilvien sävyttämäksi, mutta silti pohjimmiltaan optimistiseksi realismiksi.


Heidelberg (lokakuu 1816 – lokakuu 1818)

Pian sen jälkeen kun Hegel oli perheineen asettunut Heidelbergiin, hän otti aviottoman poikansa Ludwigin kotiinsa. Ludwig oli asunut tähän saakka Jenassa Friedrich Frommannin kälyn johtamassa orpokodissa. Vaikka avioton lapsi ei tuohon aikaan ollut kunniaksi ja vaikka tämä saattaa hyvin olla syy, miksi Hegel ei adoptoinut Ludwigia jo vaimonsa perheen kotikaupungissa Nürnbergissä, ei kyse ollut mistään suuresta skandaalista. Hänen anoppinsa esimerkiksi näyttää suhtautuneen lämpimästi Ludwigin tuloon Hegeleille.
   
Ludwigin elämä Hegelin perheessä ei kuitenkaan muodostunut onnelliseksi. Elämänsä ensimmäiset kymmenen vuotta poika oli viettänyt orpokodissa tuntematta kunnolla sen enempää isäänsä kuin äitiään – sopeutumisvaikeuksia ei näin ollen voitane pitää yllättävinä. Vaikuttaa siltä, ettei Ludwigille koskaan löytynyt paikkaa perheen omana lapsena Karlin ja Immanuelin rinnalla. Mitkä olivatkaan syy-yhteydet, hänen lähtiessä vuonna 1826 omille teilleen 19-vuotiaana Ludwigin ja hänen isänsä suhteet olivat pahasti tulehtuneet – jopa siinä määrin, että isä kielsi pojaltaan Hegel-nimen käytön.
   
Sitä mukaa kuin Jenan yliopisto oli menettänyt asemaansa modernin älyllisen elämän ja saksalaisen romantiikan keskuksena, Heidelbergin yliopiston tähti oli vastaavasti noussut. Kuitenkin, kuten Jenaan, myös Heidelbergiin Hegel saapui myöhässä. Ranskan vallakumouksen ja Napoleonin armeijan liikkeelle panemat uudistukset saksalaisessa yliopistolaitoksessa olivat nostaneet esille monia uusia virtauksia. Eräs näistä oli yliopisto-opintojen arvonnousu uudelleen järjestettyjen saksalaisten valtioiden etsiessä uusia päteviä virkamiehiä, joilla oli ymmärrys ajan hengestä. Valistuksen vaatiman itsenäisen ajattelun ja sekulaarin yleissivistyksen rinnalla yhä suurempi joukko opiskelijoita suhtautui opintoihinsa uratietoisen pragmaattisesti: askelmana hyvään virkaan. Heidelbergin nopeasti kasvaneen opiskelijakunnan pragmatistinen henki oli pitkälti lannistanut yliopistossa 1800-luvun alussa kukoistaneen romanttisen liikkeen, ja Hegelilläkin oli jäljelle jääneessä romantiikan ja pragmatismin ristiaallokossa aluksi jonkin verran vaikeuksia löytää kiinnostunutta yleisöä vaativille filosofian luennoilleen. Heidelbergin kautensa lopulla hän luennoi kuitenkin jo täysille saleille.
   
Hegelin filosofinen työ Heidelbergissa eteni joka tapauksessa hyvin, ja vuonna 1817 hän julkaisi ensimmäisen laitoksen luentojensa runkona käyttämästään filosofisen järjestelmänsä yleisesityksestä Enzyklopädie der philosophischen Wissenschaften im Grundrisse (Filosofisten tieteiden ensyklopedia pääpiirteissään). (ks. Hegelin ensyklopedinen järjestelmä.) Tässä yleisrakenteeltaan (joskaan ei yksityiskohdiltaan) lopulliseksi jääneessä ”ensyklopedisessa” esityksessä ensimmäisen osan muodostaa erittäin kompakti tiivistelmä logiikasta (jonka tiivistämättömän version Hegel oli siis juuri saanut valmiiksi Nürnbergissä), toisen osan muodostaa samoin tiivistelmä luonnonfilosofiasta ja kolmas osa sisältää tiivistelmän hengen filosofiasta. Heidelbergin ensyklopediasta alkaen Hegel jakoi hengen käsitteen kolmeen aspektiin: subjektiiviseen, objektiiviseen ja absoluuttiseen henkeen. Hän myös luennoi Heidelbergissa ensimmäisen kerran estetiikasta sekä piti luentoja, joiden pohjalta hänen muutamaa vuotta myöhemmin julkaisemansa Grundlinien der Philosophie des Rechts (Oikeusfilosofian pääpiirteet) alkoi muotoutua.
   
Heidelbergissa Hegel osallistui lisäksi tieteellisen aikakauslehden Heidelberger Jahrbücher toimittamiseen ja julkaisi lehdessä paitsi Jacobin koottuja teoksia käsittelevän positiivisen arvostelun, myös Württenbergissä puhjennutta kuninkaan ja maasäätyjen välistä kiistaa käsittelevän kirjoituksen. Württenbergin kuningas Wilhelm I oli esitellyt perustuslain, johon sisältyi poliittisen järjestelmän perusteellinen uudistus. Maasäädyt eivät kuitenkaan halunneet luopua perinteisistä oikeuksistaan kuninkaan ajaman modernin kaksikamarisen edustuksellisen lainsäädäntöelimen hyväksi. Hegel otti selkeästi kuninkaan ajamia uudistuksia puolustavan kannan ja kirjoitti, ettei säädyillä ollut vastarinnalleen mitään rationaalista oikeutusta. Sillä, että järjestys oli vanha, ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, oliko se hyvä. Hyödyntäen ”oikeus”-sanan monimerkityksisyyttä, Hegel tyrmäsi tylysti säätyjen harrastaman vetoamisen perinteisiin oikeuksiinsa: ”Myös ihmisuhrauksen, orjuuden ja feodaalisen despotian [...] kumoaminen oli jonkin sellaisen kumoamista, joka oli vanha oikeus [...]. Sata vuotta ei tee vääryydestä oikeutta.” (Werke 4, 507.) Vaikka Hegel pitikin oikeuden juurtumista elettyyn elämään oleellisen tärkeänä, hän ei missään tapauksessa katsonut vallitsevan ”oikeuden” olevan aina sellaisenaan oikeutta, tai että mikä hyvänsä vallitseva yhteiskunnallinen järjestys on järkevä.


Berliini (lokakuu 1818 – marraskuu 1831)

Syksyllä 1817 Preussin kulttuuriasiainministeriksi valittiin Hegelin ikätoveri, vapaaherra Karl von Stein zum Altenstein (1770–1840). Vaikka Preussi oli aikaisemmin edustanut poliittista takapajuisuutta, se oli vähitellen siirtynyt saksalaisen yhteiskunnallisen modernisaation eturiviin. Samaan aikaan esimerkiksi Niethammer joutui Baijerissa katkerana todistamaan työnsä valumista tyhjiin reaktionaaristen katolisten voimistaessa asemiaan. Ministeri Altenstein oli poliittisilta vakaumuksiltaan lähellä Hegeliä ja tunsi hänen julkaistun tuotannon.

Altenstein otti henkilökohtaiseksi tehtäväkseen Hegelin kutsumisen professoriksi Berliinin yliopistoon. Kutsu oli Hegelille mieluinen, ja kun Berliinissä hyväksyttiin hänen toiveensa palkasta ja muista ehdoista, vain Marien vastahakoisuus oli siirtymisen esteenä. Anoppinsa avustuksella Hegel sai kuitenkin vaimonsa vakuutettua Berliinin eduista: se olisi paras mahdollinen maaperä hänen filosofialleen, eikä ollut syytä olla huolissaan siitä, että rauhallinen perhe-elämä ei tulisi säilymään ennallaan myös suurkaupungissa.
   
Hegelin siirtyminen Berliiniin oli jo huomattava tapaus, ja oli yleisesti selvää, että hänet sinne kutsunut taho edusti nimenomaan poliittista uudistuslinjaa ja toivoi Hegelistä sen puolestapuhujaa. Aluksi paroni von Steinin ja sittemmin Karl August von Hardenbergin (1750–1822) johtama hallitus oli jo vuodesta 1807 alkaen saanut aikaan huomattavia uudistuksia Preussissa – alun alkaen pitkälti Napoleonin synnyttämän ulkoisen painostuksen ja vallankumouksen pelon ajamina. Feodaaliset suhteet maanomistajien ja maahan sidottujen välillä oli lakkautettu ja oli luotu kaikille yhteinen yleinen kansalaisuus Preussin alueella sekä ranskalaiseen tapaan periaatteessa yhteiskunnalliseen taustaan katsomattomat työmarkkinat, joissa yksin kykyä voitiin pitää pätevänä perusteena virkoihin ja muihin töihin valitsemiselle. Alexander von Humboldt (1769–1859) oli valittu vuonna 1809 uskonnosta ja julkisesta koulutuksesta vastaavaksi korkeimmaksi virkamieheksi, ja hänen johdollaan Berliinin yliopisto uudistettiin perusteellisesti. Iskulauseeksi tuli opetuksen ja tutkimuksen liitto – periaate, jonka pohjalta jotakuinkin kaikki modernit yliopistot tästä lähtien järjestettiin.
   
Napoleonin kukistuttua ei ollut kuitenkaan selvää millaisen suunnan poliittinen tulevaisuus ottaisi Preussissa – sen enempää kuin Saksassa yleensä. Niinpä preussilainen politiikka oli Hegelin Berliinin kauden aikana köydenvetoa uudistusmielisten ja vanhan järjestyksen restauroijien välillä. Asetelman teki vielä monimutkaisemmaksi kansallismieliseksi muuntunut romanttinen aatesuuntaus, joka innoitti erityisesti opiskelijanuorison Burschenschafteja (opiskelijaveljeskuntia), mutta jota Hegel puolestaan ei voinut sietää sen enempää filosofisista kuin reaalipoliittisistakaan syistä. Oli jotakuinkin väistämätöntä, että Hegel tuli saamaan Berliinissä niin uskollisia seuraajia kuin vakaumuksellisia vihollisiakin.
   
Vuonna 1821 julkaistun Oikeusfilosofiansa esipuheessa Hegel ampuu täyslaidallisen kansallisromanttisen opiskelijaliikkeen eräänä henkisenä johtotähtenä pidettyä Jacob Friesiä (1773–1843) vastaan. Hegelin vastenmielisyys Friesiä kohtaan juonsi jo Jenan ajalta, jolloin Hegel ja hänen Kantin filosofian pinnallisena vesittäjänä pitämänsä Fries olivat olleet kilpailijoita niin opiskelijoista kuin viroista. (Kumpikin itse asiassa sai Jenasta 1805 ”ylimääräisen professorin” paikan, joka Jenassa oli kuitenkin palkaton, kuten Privatdozentin nimikekin.) Friesin ja Hegelin vihamielisyys oli molemminpuolista ja avointa. Hegelin hyökkäyksen taustalla vuonna 1821 oli kuitenkin ajankohtainen tapahtuma: 20-vuotias opiskelija Karl Sand, jolla oli yhteyksiä nationalistisiin Burschenschafteihin, murhasi reaktionaarisen kirjailijan ja venäläisten agentin August von Kotzebuen. Jacob Fries oli osallistunut lokakuussa 1817 Wartburgissa järjestettyyn Burschenschaft-tapaamiseen, jossa opiskelijat olivat muun muassa intoutuneet polttamaan ”epäsaksalaisiksi” katsomiaan kirjoja, ja Kotzebuen murhan jälkeen Fries menetti varsinaisen professorin virkansa Jenan yliopistossa (johon hänet oli nimitetty Hegelin jo lähdettyä) syytettynä poliittisesti kumouksellisesta ”demagogiasta”.
   
Wienin kongressin jälkeen Euroopan poliittista maisemaa taitavasti ohjaillut itävaltalainen ruhtinas Metternich käytti hyväkseen Kotzebuen murhaa ja sai Preussin kuninkaan luopumaan aikeistaan parlamentaarisen perustuslain introdusoimisesta. Metternichtin aloitteesta elokuussa 1819 laadittu Karsbadin sopimus rajoitti radikaalisti sananvapautta saksalaisen valtioliiton alueella. Uudistusmielisiä piirejä järkyttäneiden uusien säädösten nojalla kuka hyvänsä ”demagogiksi” todettu professori tuli erottaa välittömästi, demagogia-epäiltyjä valvomaan tuli perustaa kussakin valtiossa tutkimuselin, kaikki kirjalliset julkaisut tuli hyväksyttää sensuurista vastaavalla komitealla, ja mikäli jokin saksalaisen valtioliiton jäsen ei noudattanut sopimusta, valtioliitolla oli Karlsbadin sopimuksen nojalla oikeus puuttua asiaan. Hegelillä oli siten hyvä syy pelätä, että romanttis-nationalistinen ”teutoni-typeryys” (Deutschdumm, kuten Hegel saksalaisnationalismia pilkallisesti kutsui) vaaransi koko uudistusliikkeen, jonka tulevaisuus oli Napoleonin kukistuttua jo muutenkin uhattuna.
   
Burschenschafteja vastaan Hegelillä ei sinänsä ollut mitään, ja professorina hän antoi opiskelijoiden järjestäytymiselle periaatteessa ja käytännössäkin tukensa – Hegelin Heidelbergistä assistentikseen tuoma Friedrich Wilhelm Carove (1789–1852) oli Burschenschaft-aktiivi. Filosofisesti vakava mutta poliittisesti ilmeisen naiivi Carove erehtyi kuitenkin heinäkuussa 1819 lähettämään Altensteinille kirjeen, jossa hän analysoi Kotzebuen murhaa ”hegeliläisestä” näkökulmasta. Kirjeen ajankohta ei olisi voinut olla huonompi: vaikka Carove edusti nimenomaan Burschenschaft-liikkeen maltillisempaa puolta, hän joutui kuulusteluihin ja menetti yhteyksiensä vuoksi lopulta mahdollisuutensa yliopistouraan. Hegel itse tuli assosioiduksi tapaukseen ja joutui restauroijien tarkkailun alaiseksi.
   
Kaikki tämä oli taustana Hegelin vihaiselle hyökkäykselle Friesiä vastaan, johon Hegel henkilöi romanttisen nationalismin pahimmat puolet. Hän syytti Friesiä filosofisesti pinnallisesta ja poliittisesti vaarallisesta sentimentalistisesta irrationalismista, jossa tunne ja sydämen vakaumus korvasi järjen. Samalla kun Hegel oli restauroijien tarkkailussa, romantikot tulkitsivat hänen hyökkäyksensä Friesiä vastaan merkiksi siitä, että Hegel oli restauraation äänitorvi. Tästä lähtien oli aina sekä niitä, jotka tulkitsivat Hegeliä irrationalistisena romantikkona, että niitä, jotka tulkitsivat häntä Preussin valtion virallisena apologeettana. Molemmat populaaritulkinnat elävät omaa elämäänsä tänäkin päivänä, vaikka ne onkin Hegel-tutkimuksen piirissä moneen kertaan osoitettu karkeiksi yksinkertaistuksiksi (ks. esimerkiksi Avineri 1972, Williams 1997, Neuhouser 2004 ja Pinkard 2000, 469–494).
   
Restauraattori-syytökset saivat ilmaa siipiensä alle myös oikeusfilosofian kuuluisasta ”kaksoislauseesta”: ”se mikä on järkevää, on aktuaalista; ja se mikä on aktuaalista, on järkevää” (”was vernünftig ist, das ist wirklich; und was wirklich ist, das ist vernünftig”, Hegel 1994, 62; Werke 7, 24). Vulgaaritulkinnan mukaan Hegel samastaa lauseessa vallitsevan järjestyksen järjellisyyteen ja antaa näin Preussin hallitukselle jonkinlaisen metafyysisen pyhityksen. Lauseen todellinen merkitys paljastuu kuitenkin aivan muuksi, kun otetaan vakavasti Hegelin järjen ja Wirklichkeitin – ”aktuaalisuus” saattaa olla latinismistaan huolimatta tälle paras suomennos – käsitteet. ”Järki” tai ”järkevyys” ei Hegelille ole pelkästään subjektin mielenliikkeitä tai subjektiivinen ominaisuus, vaan järjen toteutuminen maailmassa on yhteiskuntaelämän järjellistymistä. Protestantismin, valistuksen ja Ranskan vallankumouksen ydin oli Hegelille juuri tässä: järki oli syrjäyttämässä pelkän perinnäistavan sekä raa’alla voimalla otetut etuoikeudet yhteiskunnallisen järjestyksen periaatteena. Järjestä oli siis tulossa aktuaalista, eli eletyssä elämässä vaikuttavaa.
   
Aktuaalisuus taas ei ole Hegelille pelkkä staattinen määre, vaan nimenomaan aktualisoitumisen liikettä, ja yhteiskunnan tai kulttuurin alueella tämä liike on viimekädessä inhimillistä toimintaa. Toiminta perustuu aina toimijoiden käsitykseen siitä, mikä on tavoittelemisen arvoista, ja ideaalisesti nämä käsitykset ovat valistuneita ja järkeviä. Järkevässä yhteiskunnassa näin on laita: yksilöt tunnustavat päteviksi instituutioiksi, periaatteiksi ja perusteiksi vain sen, mikä periaatteessa kestää heidän valistuneen kriittisen arvionsa. Näin moderni yhteiskunta – erotuksena romantikkojen haikailemasta sydämen ja tunteen yhteisöllisyydestä tai restauraattoreiden puolustamasta, viimekädessä voimaan perustuvasta harvainvallasta – on käsitteensä mukaan yhteiskunta, jossa järki vaikuttaa ja jossa vaikuttavuus, eli ihmisten toiminta ja tuki instituutioille, nojaa tunteen tai pakon sijasta järkevään harkintaan.
   
Hegel käsittää maailmanhistorian liikkeen yleisemminkin järjen todellistumisena, joka samalla merkitsee vapautumista. Tämä ei millään muodoin tarkoita, että Hegel pitäisi kaikkea vallitsevaa tai uutta järkevänä, vaan pikemminkin sitä, että loppujen lopuksi pysyvää on vain se, minkä valistuneet ihmiset yleisesti saattavat järkevän harkintansa pohjalta tunnustaa päteväksi. Valitettavasti merkittävä osa Oikeusfilosofian lukijoista käsitti Hegelin tarkoituksen väärin, ja niin populaaritulkinta kaksoislauseesta, hänen Fries-polemiikkinsa rinnalla, jätti jälkensä Hegelin julkisuuskuvaansa.
   
Vihamiesten ja vastustajien lisäksi Hegel keräsi ympärilleen Berliinissä kuitenkin vähitellen myös kasvavan joukon kannattajia ja seuraajia. Jälkimmäisiin kuuluivat Altensteinin sekä Hegelin luennoilla säännöllisesti käyneen opetusministeri Johannes Schulzen kaltaisten edistyksellisten virkamiesten lisäksi nuori juutalainen juristi Eduard Gans (1797–1839) sekä Heinrich Gustav Hotho (1802–1873). Gansista ja Hothosta tuli Hegelin oppilaita. Gans oli juutalaisuutensa vuoksi antisemitististen professorien, kuten kuuluisan Friedrich Carl von Savignyn (1779–1861), hampaissa ja joutui uransa pelastamiseksi lopulta kääntymään kristinuskoon. Hegel – Savignyn samoin kuin Friesin edustaman antisemitismin selväsanainen vastustaja – tuki lahjakkaana pitämäänsä Gansia ja otti tämän lopulta opetusassistentikseen. Muodollisen kääntymyksensä jälkeen ylimääräisen professorin nimikkeen saaneen Gansin Hegelin oikeusfilosofiaan perustuvista luennoista tuli vielä Hegelin elinaikana erittäin suosittuja.
   
Gansin ja Hothon kanssa Hegel myös toimitti vuodesta 1827 alkaen journaalia Jahrbücher für Wissenschaftlicher Kritik (Tieteellisen kritiikin vuosikirja), joka Hegelin ystävineen perustaman Sozietät für wissenschaftliche Kritikin (Tieteellisen kritiikin yhdistys) tavoin edusti hänen kannattamaansa järkiperäistä uudistuslinjaa. Hegelin linjaa pidettiin vastapainona Savignyn ja esimerkiksi Friedrich Schleiermacherin (1768–1834) edustamalle historistiselle suuntaukselle, ja näiden kahden löyhähkön suuntauksen suhteet olivat jännitteiset. Savigny ja Schleiermacher huolehtivat omalta osaltaan siitä, ettei Hegelille koskaan myönnetty Preussin korkeinta akateemista kunnianosoitusta, eli Berliinin tiedeakatemian jäsenyyttä.
   
Myöskään Berliinissä Hegel ei julkaissut mitenkään erityisen paljon. Oikeusfilosofian lisäksi hänen huomattavimmat julkaisunsa olivat Filosofisten tieteiden ensyklopedian toinen (1827) ja kolmas (1830) laitos, molemmat edeltäjäänsä laajempia. Sen sijaan Hegel oli aihealueensa kattavuuden puolesta hämmästyttävä luennoitsija, joka keräsi luennoilleen paitsi opiskelijoita, myös valistuneita kaupunkilaisia sekä Berliinissä vierailevaa ulkomaalaista sivistyneistöä. Tietojensa kattavuuden ja esitystapansa järjestelmällisyyden suhteen Hegel lienee lyömätön modernin yliopistolaitoksen historiassa. Erityisesti hänen luentonsa oikeusfilosofiasta, historian filosofiasta, taiteenfilosofiasta sekä uskonnonfilosofiasta olivat erittäin vaikutusvaltaisia, ja kysymys siitä, mitä Hegel ajattelisi tästä tai tuosta ajankohtaisesta tai historiallisesta kysymyksestä, tuli myös kaupungin yleiseksi puheenaiheeksi. Jopa hänen luennointityylinsä, jota täytyy luonnehtia pikemminkin työlääksi ja perusteelliseksi kuin sujuvaksi ja elegantiksi, alkoi muuttua muodikkaaksi. Hegelin syntymäpäivät vuonna 1826 olivat niin huomattava tapaus, että niiden uutisointi virallisessa lehdessä sai kuninkaan kateellisena kieltämään vastedes yksityisten juhlien uutisoinnin preussilaisissa sanomalehdissä.
   
Hegelin älyllinen vaikutusvalta Berliinissä perustuikin kaiken kaikkiaan vähintään yhtä paljon hänen luentoihinsa kuin hänen julkaisuihinsa. Vaikutushistorian kannalta Hegelin itsensä julkaisemattomaksi jättämä ja vasta hänen oppilaidensa postuumisti erilaisista lähteistä koostama Berliinin kauden luentomateriaali on ollut ehkäpä kaiken kaikkiaan tärkeämpää kuin Hegelin itsensä julkaisemat työt. Hegel-tulkintojen kannalta tämä on erittäin ongelmallista, sillä opiskelijoiden muistiinpanot ja monesti varsin epäselvät toimitusperiaatteet eivät tee Hegelin kuoleman jälkeen koostetuista luentorekonstruktioista täysin luotettavaa lähdettä hänen ajattelunsa yksityiskohtien selvittämisessä. Tästä huolimatta ne antavat rikkaan yleiskuvan Hegelin ajattelusta Berliinissä ja paljon informaatiota sen yksityiskohdista.
   
Berliinin virassa ollessaan Hegelillä oli vihdoin taloudelliset ja ajankäytölliset mahdollisuudet matkustella laajemmin, ja häntä kiinnostivat sekä modernin yhteiskunnan kehityksen että taidehistorian kannalta merkittävät kohteet. Syyskuussa 1822 Hegel suuntasi Alankomaihin, joiden vauraus ja moderni kosmopoliittisuus tekivät häneen suuren vaikutuksen. Moderni elämä oli edennyt Alankomaissa selvästi nopeammin askelin kuin Saksassa.
   
Kesällä 1824 Hegel suunnisti Wieniin, jonne häntä vetivät erityisesti kaupungin taideaarteet ja ooppera, mutta myös toive tutustua saksankielisen maailman katolilaisuuden keskukseen. Hegelille moderni elämä oli sidoksissa nimenomaan protestantismiin, joten Wien tarjosi hänelle kiinnostavan kontrastin Alankomaihin nähden. Hegelin poliittis-historiallinen vakaumus ei estänyt häntä haltioitumasta Wienin loistosta, sen enempää kuin sen vierailijoille avoimista suurenmoisista gallerioista, eikä rakastumasta Wienissä tarjolla olleeseen uuteen italialaiseen oopperaan.
   
Alkusyksystä 1827 Hegel vieraili Pariisissa, jota hän kutsui kirjeessään Marielle ”modernin maailman keskukseksi”. Hänen oppaanaan Pariisissa oli ranskalainen filosofi Victor Cousin (1792–1867), joka oli tutustunut Hegeliin jo Heidelbergissä. Cousin oli joutunut liberaalien näkemystensä vuoksi vaikeuksiin ensin vuonna 1820 kotimaassaan Ranskassa ja tullut vuonna 1824 pidätetyksi Saksassa demagogiasta epäiltynä. Cousinia uhkasi Preussissa pitkä vankeustuomio, mutta Hegelin kirje Preussin sisäministeriöön yhdessä muun julkisen painostuksen kanssa johti vihdoin Cousinia vastaan suunnattujen epämääräisten syytteiden perumiseen sekä hänen vapauttamiseen kuuden kuukauden vankeuden jälkeen. Hän pysyi tämän jälkeenkin reaktionaaristen epäiltyjen listalla Ranskassa, mutta Hegelille Cousin oli ystävä ja poliittisesti osin samanmielinen kollega.
   
Vaikka Hegel suhtautuikin pääosin suoraselkäisesti ja filosofis-poliittisia vakaumuksiaan noudattaen niin kansallisromantikkoihin kuin Preussin restauraation edustajiin, hänenkin rohkeudellaan oli rajansa. Hegel ei ollut usein nähty vieras Preussin hovissa, mutta syksyllä 1831 hän oli kruununprinssin kutsusta hovissa illallisella. Kruununprinssi kertoi vihaisena kuulleensa, että oikeustieteen professoriksi nimetty Gans luennoi oikeustieteissä Hegelin oikeusfilosofian pohjalta, mutta antoi niille ”täysin liberaalin” värityksen. Hegel vastasi hämmentyneenä, ettei ollut tietoinen Gansin luentojen sisällöstä. Tässä kohtaa hän puhui vastoin totuutta, sillä hän tunsi Gansin ja hänen poliittiset kantansa erittäin hyvin. Juuri ennen kuolemaansa Hegel myös pahoitti kovin mielensä, kun Gansin luennoista oli tullut suositumpia kuin hänen omistaan, ja kun Gans – varmasti tarkoittamattaan – Hegelin mielestä alensi opettajansa kehottamalla omia oppilaitaan osallistumaan Hegelin luennoille.
   
Vanhemmiten myös Hegelin luonteen huonommat puolet, kuten kärttyisyys ja pyrkimys dominoida toisia, nousivat usein pintaan – esimerkiksi Tieteellisen kritiikin vuosikirjan toimituksessa. Monet pitivät häntä jonkinasteisessa oppineen puisevuudessaan, järkähtämättömässä itsevarmuudessaan ja pitkävihaisuudessaan rasittavana henkilönä, mutta hänet paremmin tuntevat osasivat asettaa nämä ominaisuudet yhtäältä hänen seurallisten ominaisuuksiensa rinnalle ja toisaalta ankaran elämäntyön sekä voimia kuluttaneiden poliittisten kamppailujen taustaa vasten. Uudistusmielisen virkamiehistön johtajan, kansleri Hardenbergin kuoltua jo vuonna 1822 poliittinen elämä Berliinissä oli uuvuttavaa hiljaista kamppailua reaktionaarien ja romantikkojen kanssa. Kun Hegel lopulta valittiin 1830 Berliinin yliopiston rehtoriksi,– kiistämätön luottamuksenosoitus professorikollegoilta – hänen terveytensä oli jo varsin hutera.
   
Hegelin perhe-elämä Berliinissä näyttää olleen pohjimmiltaan onnellista, mistä kertovat esimerkiksi hänen matkoiltaan vaimolleen lähettämät kiintymystä ja aviopuolisoiden toisiinsa kasvamista huokuvat kirjeet. Perhe-elämää kuitenkin varjostivat niin välirikko Ludwigin kanssa kuin sisar Christianen hermoromahdus ja väliaikainen parantolakausi vuosina1820–1821. Psyykkisesti helppoa ei liene ollut sekään, että Hegelin nuoruuden vuosien kahdesta tärkeimmästä ystävästä toinen, Hölderlin, oli menettänyt järkensä jo vuonna 1807, ja toinen, Schelling, oli katkeroitunut Hegelille tämän ohitettua hänet maineessa. Hölderlinin suhteen Hegel näyttää varjelleen itseään pitämällä asiaan etäisyyttä. Schellingin Hegel tapasi sattumalta Karlsbadin kylpylässä syksyllä 1829, ja vaikka tapaaminen oli molemmin puolin sävyisä, kumppaneita alun perin yhdistäneitä filosofisia kysymyksiä ei kosketeltu.
   
Hegelin viimeiseksi julkaisuksi jäi Preussin valtion virallisessa julkaisussa julkaistu, mutta osittain sensuroitu, Über die englische Reformbill (Englannin reformi-aloitteesta), jossa hän käsittelee kriittisesti Englannissa tuolloin ajankohtaista parlamentaarisen järjestelmän uudistusta. Monessa mielessä Englanti oli ollut Hegelille modernin yhteiskuntaelämän esikuva, mutta sen kodifioimaton ja sekava oikeusjärjestys jätti hänen mukaansa liian paljon parlamentaarikkojen henkilökohtaisten luonteenominaisuuksien varaan.
   
Kolera oli vuonna 1831 levinnyt Venäjältä Eurooppaan ja oli saavuttamassa Berliininkin. Hegel vietti kesän perheineen evakossa kaupungin ulkopuolella (nykyisessä Kreuzbergin kaupunginosassa), mutta kun tilanne ei alkusyksystä näyttänyt kovin vakavalta, Hegelit palasivat lokakuun alussa kotiinsa Kupfergraben-kadulle. Hegel aloitti oikeusfilosofian luentonsa torstaina marraskuun 10. päivä, paikallaolijoiden mukaan sairaan näköisenä. 12. päivä hän kirjoitti vihaisen kirjeen Gansille mainittuun luentojupakkaan liittyen ja kävi yliopistolla sekä kaupungilla. Sunnuntai-aamuna Hegel heräsi tavalliseen tapaan, mutta alkoi yhdentoista aikaan aamupäivällä valittaa kovia vatsakipuja. Paikalle kutsutusta lääkäristä ei ollut apua ja pian hänen käyntinsä jälkeen Hegel antoi rajusti ylen. Maanantaina 14. päivä hän heräsi niin heikkona, ettei enää jaksanut pysyä jaloillaan, vaan hänet asetettiin sohvalle lepäämään. Paikalle jo toisen kerran kutsuttu lääkäri kutsui toisenkin lääkärin – kuten määräyksen mukaan tuli tehdä, mikäli oli syytä epäillä koleraa. Kolmen aikaan Hegel valitti rintakipuja ja hengen ahdistusta ja nukahti voimattomana. Hieman ennen viittä hän oli kuollut nukkuessaan.
   
Kuolinsyyksi merkittiin kolera, mutta diagnoosi on mitä todennäköisimmin virheellinen, sillä Hegelillä ei ollut tyypillisiä koleran oireita. Sen sijaan hän oli kärsinyt vuodesta 1829 saakka selittämättömistä rintakivuista ja elänyt vuodesta 1830 jatkuvien vatsavaivojen vuoksi dieetillä. Todennäköiseltä näyttää, että hän kuoli jonkinlaiseen krooniseen vatsasairauteen. Hegelin kuolema herätti Berliinissä suurta huomiota, ja hänet haudattiin juhlallisin menoin toiveensa mukaisesti Fichten sekä kollegansa Karl Solgerin viereen Dorotheenstadtin hautausmaalle.
   
Hegel ei ehtinyt vastaanottaa uutista poikansa Ludwigin kuolemasta muutamaa kuukautta aiemmin. Ludwig oli ilmoittautunut palkkasoturiksi Hollannin armeijaan ja kuoli trooppiseen kuumetautiin nykyisessä Jakartassa. Veljeensä emotionaalisesti ilmeisen syvästi sitoutunut ja naimattomaksi jäänyt sisar Christiane lopetti elämänsä seuraavana vuonna hukuttautumalla. Huolimatta filosofisista sympatioistaan kristinuskoa kohtaan Hegel ei välittänyt arkielämässään uskonnollisista seremonioista, eikä kysymys tuonpuoleisesta elämästä ollut hänelle henkilökohtaisesti vakava kysymys.


Suositeltavaa jatkolukemista

Hegel-kirjallisuuden volyymi on valtava. Tässä vain pieni valikoima kirjallisuutta, jonka avulla Hegelin filosofiaan tutustumisen voi aloittaa. Katso myös muiden Hegel-hakusanojen kirjallisuusluettelot tällä sivustolla sekä alla mainittu internet-bibliografia.

Baillie, J. B. (1901). The Origin and Significance of Hegel”s Logic: A General Introduction to Hegel”s System. Macmillan, New York.
– Oman aikansa Hegel-tutkimuksen tilan rajoittama, mutta silti edelleen valaiseva geneettinen johdatus Hegelin logiikkaan ja sen asemaan hänen järjestelmässään. Löytyy Internetistä: http://socserv.mcmaster.ca/econ/ugcm/3ll3/hegel/1011.pdf

Beiser, Frederick (toim.) (1993). The Cambridge Companion to Hegel. Cambridge, Cambridge University Press.

Beiser, Frederick (2005). Hegel. Routledge, New York.
– Helposti lähestyttävä ja tasapainoinen johdatus Hegelin filosofian pääteemoihin. Sopii ensimmäiseksi Hegel-kirjaksi, mutta on tulkinnaltaan kiinnostava myös asiantuntijoille.

Harris, Henry S. (1972 ja 1983). Hegel’s Development I, II. Oxford University Press.
– Kaksiosainen Hegelin kehitystä vuoteen 1806 asti käsittelevä Hegel-kirjallisuuden perusteos.

Hibben, John Grier (1902). Hegel’s Logic: An Essay in Interpretation. Charles Scribner’s Sons, New York.
– Ajaton ja poikkeuksellisen selkeä johdatus Hegelin logiikkaan. Löytyy Internetistä: http://ideas.repec.org/b/hay/hetboo/hibben1902.html

Houlgate, Stephen (toim.) (1997). The Hegel Reader. Blackwell, Oxford.
– Opiskelukäyttöön sopiva valikoima Hegelin tekstejä.

Houlgate, Stephen (2005). An Introduction to Hegel: Freedom, Truth and History. Blackwell, Oxford.
– Hegel-tulkintoja jakavassa metafyysinen/ei-metafyysinen-asetelmassa selkeästi metafyysiseen leiriin kuluva johdatus.

Inwood, Michael (1992). A Hegel Dictionary. Blackwell, Oxford.
– Hegelin keskeisimmän käsitteistön sisältävä sanakirja.

Jaeschke, Walter (2003). Hegel-Handbuch. Leben-Werk-Wirkung. J.B. Metzler, Stuttgart.
– Sisältää yleiskatsauksen Hegelin elämään, tuotantoon ja vaikutukseen, sekä yksityiskohtaisia tekstianalyysejä. Jaeschke on Hegel-arkiston johtaja ja eräs johtavista saksalaisista Hegel-tutkijoista.

Löwith, Karl (1941). Von Hegel bis Nietzsche. Europa Verlag Zürich, New York.
– Klassikkoteos, joka käsittelee hegeliläisyyden muodonmuutoksia ja reaktioita Hegeliin 1800-luvun saksalaisessa filosofiassa. Käännetty Englanniksi nimellä From Hegel to Nietzsche.

Redding, Paul (2007). Analytic Philosophy and the Return of Hegelian Thought. Oxford University Press, Oxford.
– Lähtee liikkeelle Bertrand Russellin karkeasta Hegel-karrikatyyristä, jota vasten analyyttinen filosofia alun perin määritteli itsensä, ja käsittelee erityisesti John McDowellin sekä Robert Brandomin toimesta tapahtunutta hegeliläisyyden rehabilitaatiota analyyttisen filosofian piirissä.

Stern, Robert (toim.) (1993). G. W. F. Hegel – Critical Assesments. Neljä osaa. Routledge, Lontoo ja New York.
– Laaja kokoelma Hegel-sekundäärikirjallisuutta 1820-luvulta 1990-luvulle.

Stewart, Jon (1996). The Hegel Myths and Legends. Northwestern University Press, Chicago.
– Saattaa olla, ettei yhdestäkään toisesta filosofista ole liikkeellä niin paljon karkeita yksinkertaistuksia ja väärinkäsityksiä kuin Hegelistä. Tämä kokoelma auttaa niiden hälventämisessä. Kirjan johdanto löytyy Internetistä: http://www.marxists.org/reference/subject/philosophy/works/us/stewart.ht...

Avineri, Shlomo (1972). Hegel’s Theory of the Modern State. Cambridge University Press, Cambridge.
– Hegelin oikeusfilosofiaa käsittelevän sekundäärikirjallisuuden perusteos.

Depré, Olivier (1998). The Ontological Foundations of Hegel’s Dissertation of 1801. Teoksessa Houlgate, Stephen (toim.) (1998). Hegel and the Philosophy of Nature. State University Press of New York, Albany.

Neuhouser, Frederick (2004). Foundations of Hegel’s Social Theory: Actualizing Freedom. Harvard University Press, Cambridge.
– Selkeä ja demytologisoiva rekonstruktio Hegelin oikeusfilosofian keskeisistä periaatteista. Korostaa vapauden käsitteen keskeisyyttä Hegelin yhteiskuntafilosofiassa.

Pinkard, Terry (2000). Hegel – A Biography. Cambridge University Press, Cambridge.
– Kenties paras Hegelin elämänkerta, ja joka tapauksessa uusimman Hegel-tutkimuksen tasolla.

Williams, Robert R. (1997). Hegel’s Ethics of Recognition. University of California Press, Berkeley.
– Käsittelee tunnustuksen käsitteen roolia laajasti Hegelin tuotannossa ja erityisesti oikeusfilosofiassa.

Kirjallisuus

Hegelin teokset

Hegel, Georg Wilhelm Friedrich. Gesammelte Werke. Lukuisia toimittajia. Felix Meiner, Hamburg.
– Bochumin Hegel-arkiston toimittama kriittinen laitos Hegelin koko tuotannosta, edelleen kesken. http://www.meiner.de/index.php?cPath=3_24&content=recherche&katseite=1

Hegel, Georg Wilhelm Friedrich. Werke in 20 Bänden. Suhrkamp, Frankfurt am Main, 1986. [Werke.]
– Edullinen taskukirjalaitos, saatavissa myös CD-rom-versioina. Sisältää vain pääosan Hegelin tuotannosta. http://www.suhrkamp.de/autoren/autor.cfm?id=1831

Hegel, Georg Wilhelm Friedrich (1976). Phenomenology of Spirit. Kääntänyt A. V. Miller. Oxford University Press, Oxford. [Miller.]
– Uusin englanninkielinen käännös vuoden 1807 Phänomenologie des Geistes -teoksesta. Mikään ei korvaa alkukielistä tekstiä Hegelin lukemisessa, mutta käännöstenkin avulla pääsee alkuun.

Suomennokset

Hegel, G. W. F. (1978 [1849]). Järjen ääni. Historianfilosofian luentojen johdanto. Suomentanut Mauri Noro. Gaudeamus, Helsinki.

Hegel, G. W. F. (1979 [1800]). Saksalaisen idealismin vanhin suunnitelma järjestelmäksi. Suomentanut Kari Väyrynen. Genesis 4.

Hegel, G. W. F (1994 [1821]). Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet. Johdanto Juha Manninen ja Markus Wahlberg; suomennos ja selitykset Markus Wahlberg. Pohjoinen, Oulu.

Hegel, G. W. F. (1995 [1796]). Eleusis. Suomentanut Antero Hagman. Niin & näin 1/95.

Hegel, G. W. F. (1997 [1807]). Hengen fenomenologia: Johdanto. Suomentaneet Heikki Ikäheimo ja Ossi Martikainen. Niin & näin, 2/1997. http://www.netn.fi/297/netn_297_heg2.html
Johdatus Hegelin johdantoon: http://www.netn.fi/297/netn_297_heg1.html

Hegel, G. W. F. (2003 [1808]). Kuka ajattelee abstraktisti? Suomentanut Vesa Oittinen. Niin&näin 3/2003.

Hegel, G. W. F. (2003 [1830]). Filosofisten tieteiden ensyklopedia/Subjektiivinen henki/Hengen fenomenologia – Tietoisuus. Suomentanut Heikki Ikäheimo. Teoksessa Heikki Ikäheimo, Tunnustus, subjektiviteetti ja inhimillinen elämänmuoto. Jyväskylä Studies in Education, Philosophy and Social Sciences 220. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/13393

Hegel, G. W. F. (2011 [1812 - 1816]). Logiikan tiede I. Suomentaneet Ilmari Jauhiainen ja Vesa Oittinen. Summa, Helsinki.

Hegel, G. W. F. (2012 [1807]). Johdatus Hegelin Hengen fenomenologiaan. Susanna Lindberg (toim.). Gaudeamus, Helsinki.

Hegel, G. W. F. (2013). Taiteenfilosofia: Johdanto estetiikan luentoihin. Suomentaneet Oiva Kuisma, Risto Pitkänen ja Jyri Vuorinen. Gaudeamus, Helsinki.

Internet-lähteet

A Hegel Bibliography
http://www.sussex.ac.uk/Users/sefd0/bib/hegel.htm

Stanford Encyclopedia of Philosophy
http://plato.stanford.edu/entries/hegel/

The Internet Encyclopedia of Philosophy
http://www.utm.edu/research/iep/h/hegelsoc.htm

Hegel-Archiv
http://www.ruhr-uni-bochum.de/philosophy/hegel_archiv/index.html.de

Internationale Vereinigung zur Förderung des Studiums der Hegelschen Philosophie
http://www.philosophie.uni-hd.de/hegelvereinigung/hegelvereinigung.html

Internationale Hegel-Gesellschaft
http://www.hegel-gesellschaft.de/

Hegel Society of America
http://www.hegel.org/

Hegel Society of Great Britain
http://hegel-society.org.uk/

Hegel by Hypertext
http://hegel.marxists.org/

Kais Hegelwerkstatt
http://www.hegel.net/werkstatt/index.htm

Philweb
http://www.phillwebb.net/history/Nineteenth/Hegel/Hegel.htm