Leibniz: Moraalifilosofia ja teodikean ongelma

Markku Roinila (julkaistu 4.10.2007, muokattu 22.1.2015)

Leibnizia ei yleensä pidetä omaperäisenä moraalifilosofina. Tämä johtuu osittain hänen eettisen ajattelunsa suhteellisesta tuntemattomuudesta ja osittain siitä, että hän ei kirjoittanut systemaattista kokonaisesitystä asiasta. Leibnizilla on kuitenkin omanlaisensa eklektinen moraalifilosofia, joka perustuu olennaisilta osiltaan ajatukseen Jumalan valitsemasta parhaasta mahdollisesta maailmasta, joka kehittyy kohti syvenevää täydellistymistä. Leibnizin etiikka voidaan rakentaa paljolti hänen oikeustieteellisen kirjoitustensa pohjalle, jossa käsitellään monin eri tavoin oikeuden olemusta ja universaalia perustaa. Paremmin tunnetaan Leibnizin teoksessaan Essais de Theodicée esittämä ratkaisu jo aiemmin tunnettuun teodikean ongelmaan, joka antoi Voltairelle aiheen kuuluisaan Pangloss-satiiriin Candide-romaanissaan.
  1. Hyvä ja rationaalisuus maailmassa
  2. Moraalinen egoismi ja altruismi
  3. Oikeuden käsite
  4. Passiot ja akrasia
  5. Teodikean ongelma
  6. Suositeltavaa jatkolukemista
  7. Internet-lähteet



Hyvä ja rationaalisuus maailmassa

Leibnizin näkemys hyvästä perustuu pitkälti aristoteeliseen perinteeseen, mutta hän yhdistää siihen moderneja ajatuksia moniarvoisuudesta ja todennäköisyydestä. Ihmisille on keskeistä toimia kontrolloidusti ja rationaalisesti, eli heillä tulee olla hyvä luonne. Inhimillisen rationaalisen toiminnan taustalla on ajatus Jumalan suorittamasta parhaan mahdollisen maailman valinnasta, joka on kaikkien rationaalisten valintojen paradigma. Ihmisten pitää yrittää matkia Jumalaa mahdollisimman hyvin rationaalisissa valinnoissaan, eli heidän on punnittava ja vertailtava eri vaihtoehtoja järkiperäisesti ja riittävän syyn perusteella valita paras mahdollinen vaihtoehto tarjolla olevista. Rationaalisessa valinnassa tulee noudattaa järkeä, ei tunnetta (ks. Discours de metaphysique § 36).

Leibnizille järki, hyvä ja täydellisyys ovat liitännäisiä käsitteitä, eikä niitä voi ymmärtää toisistaan erillään. Rationaalinen valinta ihmisellä on moraalinen valinta ja päinvastoin etiikan tarkoitus on olla perustana rationaalisille valinnoille ja muodostaa pohja käytännön politiikalle, joka myös pyrkii noudattamaan Jumalan esimerkin mukaista ajatusta hyvästä yhteisöstä (ks. Naert 1964). Ihmisellä rationaalisuus lähtee sisäisistä ideoista ja moraalisesta vaistosta, joka pyrkii kohti onnellisuutta ja välttää surua. Tämä moraalinen vaisto ilmenee ihmiselle täydellisyyden tai epätäydellisyyden tunteena samaan tapaan kuin Spinozalla. Lisäksi valintaan vaikuttaa tahto, joka yleensä seuraa ymmärrystä, mutta voi toisinaan toimia myös itsenäisesti.

Koska inhimillinen ymmärrys on rajoittunut eikä ihmisellä ole kykyä täydelliseen kontingenttien totuuksien analyysiin, rationaalinen ja moraalinen valinta on ihmisellä aina jonkin verran epävarma. Toisin sanoen, myös Leibnizin etiikka on suhteessa universaalitieteeseen ja todennäköisyysajattelun kehitykseen sitä odotellessa ihmisen rationaalisuus perustuu arviointiin ja epäselvien havaintojen antamaan mutu-tietoon.

Tämä epävarmuus korostuu siinä, että Leibnizin etiikka on luonteeltaan konsekventiaalista. Oikea teko tuottaa mielihyvää ja onnellisuutta seurauksiensa kautta, ja meidän on pyrittävä arvioimaan tai kalkyloimaan eri toimintavaihtoehtojen seurauksien vaikutuksia voidaksemme toimia parhaalla mahdollisella (ja Jumalan tahtomalla) tavalla. Leibnizin kehittelemä todennäköisyyskalkyyli olisi tässä erittäin tarpeellinen, mutta sen puutteessa on vain tyydyttävä arvioimaan tekojen todennäköisiä seuraamuksia. Leibniz on siis tässä suhteessa aikaansa edellä ja eräänlainen esi-utilitaristi.


Moraalinen egoismi ja altruismi

Hyvä ja oikea ovat Leibnizille universaaleja ja objektiivisia ominaisuuksia. Hyvä on hyvää kaikissa mahdollisissa maailmoissa, eikä se riipu Jumalan tahdosta kuten esimerkiksi Descartesilla (M, 56). Ihminen voi siis moraalisessa toiminnassaan valita joko oikean hyvän tai vain näennäisen hyvän. Oikea hyvä tuottaa hänelle mielihyvää ja johdonmukaisesti harjoitettu moraalinen toiminta eli hyve tuottaa lopulta sekä viisauden että onnellisuuden, kun taas säännöllinen näennäisiin hyviin turvautuminen tuottaa mielipahaa ja lopulta onnettomuutta. Leibniz kannattaa siis moraalista egoismia, jossa moraalinen toimija pyrkii kohti hyvää, joka ilmenee täydellisyyden tunteena ja tuottaa hänelle mielihyvää.

Miten Leibniz sitten määrittelee ihmisten väliset moraaliset suhteet? Jos toimijat pyrkivät systemaattisesti kohti mielihyvää, tulee väistämättä eturistiriitoja ja kahnauksia. Tätä Leibniz ei missään tapauksessa halua, kuuluuhan hänen ennalta-asetetun harmonian ajatukseensa yhteistoiminta kohti syvenevää universaalia täydellistymistä. Kirjoituksessaan Meditations sur la notion commune de la justice (Mietelmiä yhteisestä oikeudenmukaisuuden käsitteestä, 17021703) Leibniz korostaa lähimmäisenrakkauden merkitystä: Hyvä on yksinkertaisesti taipumus tehdä hyvää kaikille ja vastustaa pahaa. (M, 62.)

Leibnizin rakkauden filosofia sisältää ajatuksen oman edun ja lähimmäisen edun yhteensovittamisesta. Tulee tehdä hyvää kaikille, sillä tällä tavoin toimijan oma älyllinen mielihyvää lisääntyy. Hyvän teon tekeminen toiselle lisää maailman yleistä täydellistymistä, joka heijastuu toimijaan täydellistymisen tunteena, josta seuraa mielihyvää. Mielihyvä saa aikaan rakkauden tunteen, joka liittyy toiseen ihmiseen. Suurin mielihyvä tulee kuitenkin Jumalan rakastamisesta, ja siksi Jumalan tarkoituksia vastaava toiminta synnyttää meissä suurinta mielihyvää. Toisin sanoen, moraalisen toimijan kannattaa tehdä moraalisesti oikeita tekoja, koska hän voi näin saavuttaa onnellisuuden ja samalla toimia yleisen hyvän edistämiseksi. Rakkaus on egoistisista piirteistään huolimatta epäitsekästä, koska siitä saatava ilo heijastuu rakkauden kohteesta (Nouveaux essais II, xx, § 5; A VI, 6, 163).

Toinen keskeinen altruistinen komponentti Leibnizin moraalifilosofiassa on ajatus empaattisesta näkökulmasta. Lyhyessä muistiossaan La place d'autruy (Empatia) hän käsittelee kultaisen säännön merkitystä oikeustieteessä, etiikassa ja politiikassa ja sanoo, että meidän tulisi käytännön toiminnassa kuvitella itsemme toisen asemaan ja olettaa, että lähimmäinen on ystävä eikä vihollinen (kuten Hobbes väitti). Tämän heuristisen ajatuskokeen seurauksena voimme nähdä tilanteen toisen silmin ja siten paremmin arvioida tekojen seurauksia. Meidän on pyrittävä laajimpaan mahdolliseen tarkastelutapaan eli ikään kuin lähestyttävä Jumalan näkökulmaa ymmärtääksemme täysin tekojemme seurauksia (Gr, 699701).


Oikeuden käsite

Oikeuden käsite syntyy, kun yhdistetään rakkaus ja viisaus. Leibniz määrittelee oikeuden rakastamisen tapana niin pitkälle kuin se on sopusoinnussa viisauden kanssa. Hän käyttää usein iskusanaa Caritas sapientas eli viisaan harjoittama hyväntekeväisyys tai rakkaus. Oikeus on rationaalista toimintaa yleisen hyvän eteen eli hyveellistä elämistä. Moraalisuus ja oikeus työskentelevät rinta rinnan kohti maailman syvenevää täydellistymistä sulauttaen toisiinsa egoismin ja altruismin edellä kuvatulla tavalla. (Oikeuden käsitteestä ks. Riley 1996.)

Leibniz pyrki oikeusfilosofiassaan sulattamaan yhteen Hugo Grotiuksen ajatuksen halusta yhteisöön (appetitus societatis) ja Thomas Hobbesin egoistisen luonnontila-näkemyksen. Kun viisaus yhdistyy rakkauteen, yhteisen hyvän eteen toimiminen tulee kannattavaksi ja synnyttää onnellisuuden. Siten halu yhteiseen hyvään ja egoismi yhdistyvät. Leibniz summaa teeman kirjoituksessaan Initia et specimina scientia novae generalis (Johdanto ja esimerkkejä uudesta yleistieteestä) seuraavasti:

Kellä on viisautta, rakastaa kaikkia. Kellä on viisautta, etsii kaikille hyödyllistä. Kellä on viisautta, saavuttaa paljon. Kellä on viisautta, on Jumalan ystävä. Jumalan ystävällä on onnellisuutta […] Kellä on viisautta, on oikeudenmukainen. Joka on oikeudenmukainen, on onnellinen. (G VII, 77)

Tunteella on siis keskeinen merkitys sekä Leibnizin moraali- että oikeusfilosofiassa. Täydellistymisen tai yleisen hyvän etenemisen tunne toimii motivaationa hyveelle, joka suuntautuu paitsi omaan täydellistymiseen, myös hyvän tekemisenä muille ihmisille. Onnellisuus ei kuitenkaan ole saavutettavissa kertakaikkisesti. Leibniz toistuvasti painottaa sitä, että onnellisuus on päättymätön prosessi eikä tila (esim. Nouveaux essais II, xxi, § 36; A VI, 6, 190). Tässä suhteessa Leibnizin käsitys on hyvin samanlainen Spinozan (ks. Spinoza, Benedictus de) käsityksen kanssa, jonka mukaan kun kykymme itsesäilytykseen lisääntyy, tunnemme iloa tai mielihyvää, ja kun se vähentyy, tunnemme surua tai mielipahaa (Etiikka III, XI, huomautus). Ilo ja onnellisuus tulevat ihmiselle asteittain, ja niitä on ylläpidettävä hyveellisillä teoilla. Haittaa ei myöskään ole hyvästä seurasta, sillä hyveellisyys tarttuu - ylevä seura jalostaa ihmistä, sillä muista heijastuva mielihyvä saa pyrkimään kohti tätä samaa iloa. Tällä tavoin hyveellinen ruhtinas voi nostaa myös alamaisiaan kohti täydellistymistä ikään kuin Jumalana pienoiskoossa.


Halut, tunteet ja akrasia

Onnellisuus saavutetaan siis johdonmukaisella käytöksellä. Toisin sanoen ihmisen on pystyttävä mahdollisuuksien mukaan erottamaan todelliset hyvät näennäisistä hyvistä. Tämä ei ole mitenkään helppoa, sillä esimerkiksi ruokaan tai juomaan liittyvät hyvät voivat näyttää paljon houkuttelevammilta kuin esimerkiksi henkiset ilot, joissa palkinto tulee vasta pitkällä tähtäimellä. Toisaalta todellisten hyvien synnyttämä mielihyvä on kestävämpää laatua (esimerkkinä vaikkapa musiikki). Täydellisyyden kokeminen liittyy Leibnizilla sekaviin havaintoihin, ja siksi kokemusta on vaikea yksilöidä (G VII, 86). Voimme sanoa miltä jokin taideteos tuntuu, mutta meidän on vaikeampi selittää, miksi se aiheuttaa meissä tietynlaisen kokemuksen. Kokemus aiheuttaa kuitenkin mielihyvää ja synnyttää myös odotuksia vastaavanlaisista mielihyväkokemuksista tulevaisuudessa.

Hyveellistä toimintaa uhkaavat halut, jotka ovat taipumuksia erilaisiin hyviin. Ne  syntyvät sekavista ja hetkittäisistä havainnoista, jotka jäävät inhimillisen tiedostuskyvyn alapuolelle mutta jotka silti vaikuttavat harkintaan. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa tuoksut, äänet ja visuaaliset ärsykkeet. Leibnizin mukaan jokaisessa inhimillisessä tilanteessa on läsnä sekavia havaintoja, jotka sekoittuvat selviin ja tarkkoihin ideoihin ja voivat vääristää niitä. Toisin sanoen nämä taipumukset ovat väistämättä läsnä kaikissa harkintatilanteissa. Leibnizin mukaan mitä selvempiä ja tarkempia havaintomme ovat, sitä vapaampi, spontaanimpi ja aktiivisempi mielemme on (Nouveaux essais II, xxi, § 72; A VI, 6, 210).

Leibnizin harkinta on modernistisesti moniarvoista harkinnassa on aina läsnä monia eri suuntiin vetäviä taipumuksia, joiden väliltä ymmärrys valitsee. Toisinaan eri taipumukset joutuvat keskenään ristiriitaan tai sulautuvat toisiinsa, jolloin lopullinen toimintasuositus on eräänlainen kompromissi monista eri taipumuksista (Nouveaux essais II, xxi, § 39; A VI, 6, 192). Harkinnalle on läsnä sekä selviin ja tarkkoihin havaintoihin perustuvia taipumuksia että sekaviin havaintoihin perustuvia taipumuksia. Mitä tarkemmin harkinta kykenee erottamaan nämä toisistaan ja valitsemaan voittopuolisesti selviin ja tarkkoihin havaintoihin perustuvat taipumukset, sitä parempi on se toimintasuositus, jota tahto yleensä seuraa. Jos harkinta epäonnistuu, seuraamme halujamme tai niistä muodostuvia tunteita ja saatamme sortua moraalisesti epäilyttävään toimintaan.

Leibnizilla on mielenkiintoinen ajatusrakennelma itsensä kouluttamisesta tai manipuloimisesta. Hänen mukaansa emme voi suoraan vaikuttaa tahtomuksiimme. Niihin voi kuitenkin vaikuttaa epäsuorasti kehittämällä ymmärrystämme järkeä käyttämällä. Itsekoulutus tähtää hyvien tapojen omaksumiseen, jonka seurauksena on helpompi vastustaa kiusauksia. Tämänlainen koulutus on myös keskeinen ase heikkotahtoisuutta vastaan.

Heikkotahtoisuus tai akrasia on Leibnizin mukaan lähes päivittäinen ilmiö, jota vastaan on taisteltava systemaattisesti. Leibnizin mukaan heikkotahtoisuudessa oikea vaihtoehto (toimintataipumus) on läsnä harkinnassa ja tiedostettu, mutta se ei motivoi toimijaa riittävästi, jotta hän seuraisi sitä. Sen sijaan toimija suuntautuu toiseen vaihtoehtoon, joka on vähemmän hyvä kuin paras mahdollinen toimintasuositus. Toisin sanoen, toimija jättää parhaaksi tietämänsä toimintasuosituksen mukaisen teon tietoisesti suorittamatta.

Ihmisille on päivittäistä toimia sitä vastaan minkä he tietävät; he piilottavat sen itseltään kääntämällä ajatuksensa syrjään, jotta voivat seurata passioitaan. Muussa tapauksessa emme huomaisi ihmisten syövän ja juovan sellaista, jonka he tietävät tekevän heidät sairaiksi tai jopa tappavan heidät.(Nouveaux essais I, ii, § 11; A VI, 6, 94)

Tahtoaan voi kuitenkin vahvistaa manipuloimalla itseään ja valmistautumalla ennakolta tilanteisiin, joissa kiusauksia sattuu (G VI, 391392). Koska tahto yleensä seuraa ymmärrystä, meidän on pyrittävä selviin ja tarkkoihin havaintoihin asiassa kuin asiassa, jolloin ymmärryksemme sortuu vähemmän todennäköisesti sekavien havaintojen seireeninlauluun. Kommentaarissaan Descartesin Principia Philosophiae -teokseen (Animadversiones in partem generalem Principiorum Cartesianorum) Leibniz vertaa järkeilyä laskemiseen ja korostaa tarkistusten, keskittymisen, eri osa-alueiden punnitsemisen ja harjoituksen merkitystä (G IV, 361362). Mm. näillä metodeilla ymmärrystä voidaan kehittää, jolloin kykymme rationaalisiin valintoihin kohenee. Hätätapauksessa päätöstä voidaan myös lykätä, kunnes harkinta on suoritettu huolellisesti loppuun tai tarvittaessa uudelleen (Nouveaux essais II, xxi, § 23; A VI, 6, 181).


Teodikean ongelma

Leibnizin oppi Jumalan suorittamasta parhaan mahdollisen maailman valinnasta johti mutkikkaaseen teodikean ongelmaan. Tätä ongelmaa hän pyrki selvittämään teoksessaan Essais de Theodicée (Esseitä teodikeasta, 1710), joka on vastine Pierre Baylen teoksen Dictionnaire historique et critiquen (1697) artikkeliin Rorarius. Kirjassa selitetään uuvuttavan polveilevasti yksinkertaista kysymystä, joka on esiintynyt jo kirkkoisien Origeneen ja Augustinuksen teoksissa ja lähempänä Leibnizin omaa aikaa Malebranchella: Jos Jumala on kerran äärettömän hyvä ja on valinnut äärettömästä määrästä mahdollisia maailmoja parhaan mahdollisen toteutettavakseen, miksi tässä maailmassa on niin paljon pahaa?

Leibniz lähestyi ongelmaa osoittamalla, että edes kaikkivaltiaalle ei ole mahdollista luoda joka suhteessa täydellistä maailmaa. Luominen tapahtuu realisoimalla Jumalan ymmärryksessä oleva kokonaisuus, ja paha maailmassa johtuu tästä. Mahdollinen maailma on loogisesti yhteensopiva kokonaisuus substansseja, ja substanssit valikoituvat pikemminkin loogisen yhteensopivuuden mittapuulla kuin niiden täydellisyyden perusteella. Tästä syystä mukana on myös vähemmän täydellisiä substansseja, mikä näyttäytyy ihmisille epätäydellisyytenä ja pahana (§2126; G VI, 115118). Kysymys on siis siitä, että Jumala valitsee näkemyksensä mukaan parhaan kokonaisuuden toteutettavakseen eikä tee maailmaa aivan sellaiseksi kuin tahtoo. Leibniz oli systemaattisesti kriittinen Descartesin voluntarismia kohtaan, jonka mukaan Jumala luo täsmälleen sellaisen maailman kuin tahtoo (ks. Alanen 2003, 37f).

Luomistapahtumassa Jumalan ymmärryksessä kamppailevat erilaiset tahtomukset. Leibniz erottaa esitahtomuksen (volonté antécédente) ja seuraustahtomuksen (volonté conséquente). Esitahtomukset kohdistuvat yksittäisiin hyviin, kuten esimerkiksi ihmisten onnellisuuteen, luonnon kauneuteen jne., joihin kaikkiin Jumala suuntautuu hyvyytensä vuoksi. Seuraustahtomus on puolestaan kompromissi näiden kaikkien esitahtomusten välillä, jotka saattavat olla ristiriidassa keskenään:

Lopullinen ja määräävä seuraustahtomus on tulos kaikkien esitahtomusten konfliktista, niiden jotka suuntautuvat hyvään ja jopa niiden, jotka torjuvat pahaa. Kaikkien näiden yksittäisten tahtomusten samanaikaisuudesta seuraa kokonaistahtomus […] tässä mielessä voidaan myös sanoa, että esitahtomus on tietyssä mielessä tehokas ja jopa menestyksellinen. (Essais de Theodicée § 22; G VI, 116.)

Yksittäiset hyvät, kuten ihmisten onnellisuus, ovat siis mukana kokonaisuudessa, mutta muut tekijät estävät niitä toteutumasta täydessä mitassaan. Paras mahdollinen maailma on tässä mielessä paras mahdollinen kompromissi.

Toisin sanoen pahalle ei edes maailman luoja mahda mitään se kuuluu maailman kokonaisuuteen ja jonkin muun mahdollisen maailman luominen olisi vielä huonompi vaihtoehto, sillä luoja pystyy täydellisesti ennalta näkemään kunkin maailman kehityksen. Siten voimme luottaa Jumalan hyvyyteen ja viisauteen ja uskoa, että koska Jumala on luonut tämän maailman, sen on oltava paras mahdollisista maailmoista. Tämä maailma sisältää välttämättä huomattavasti paljon enemmän hyvää kuin pahaa, ja sen epätäydellisyyksiä voidaan korjata hyveellisellä toiminnalla, joka on myös luojalle mieleen. Lisäksi hyvä tarvitsee vastakohdakseen pahaa hyvä ei olisi hyvää ilman vastakohtia, joihin sitä voi verrata. Itse asiassa Leibnizin oppien mukaan paha ei ole ontologisesti olemassa se on vain hyvän puutetta kuten Augustinuksella (G III, 558).

Eräiden kommentaattoreiden mukaan Jumala on ensisijaisesti kiinnostunut luomuksestaan mitä tulee sen asukkaisiin, Jumala ei voi ottaa heitä huomioon, sillä luomishetkellä ne ovat vain mahdollisuuksia Jumalan ymmärryksessä. Jumala luo siis ennen kaikkea kokonaisuuden, ei osien summaa (Adams 1972). Luotujen on tyydyttävä oloihinsa ja kiitettävä luojaansa osastaan. Leibnizin mukaan tyytymättömiä voi verrata kapinallisiin (Discours de metaphysique § 4; G IV, 429).

En usko, että se, joka on paras ja säännöllisin, on aina miellyttävä kaikille luoduille samanaikaisesti. (Essais de Theodicée, § 211.)

Valistusfilosofi Voltaire teki armotta pilkkaa Leibnizin teodikea-teoriasta seikkailuromaani Candidessa. Ranskan hovipiireissä Leibnizin teos oli saavuttanut muoti-aseman ja slogan paras mahdollisista maailmoista oli kaikkien huulilla. Voltairen satiirissa leibnizilaista filosofiaa edusti tohtori Pangloss (ks. http://en.wikipedia.org/wiki/Pangloss ), joka pyrki selittämään parhain päin kaikki Candiden kohtaamat vastoinkäymiset vetoamalla metafyysisiin syihin. Panglossin hahmossa yhdistyvät Leibnizin ja Maupertuisin filosofiat naurettaviksi liioiteltuina, mutta enimmäkseen Voltairen satiiri osuu maaliin veitsenterävästi. Leibnizin parhaan mahdollisen maailman logiikalla voidaan todellakin selittää pieni ja mitätön vastoinkäyminen metafyysiseen loogiseen sopusointuun vetoamalla. Toisin sanoen ajatusrakennelma vaatii vahvaa uskoa luojaan ja hänen kykyihinsä ja hyvyyteensä.

Leibnizia on usein kutsuttu optimistiksi se vuoksi, että hän uskoo Jumalan hyvyyteen ja siihen, että tämä nykyinen maailma voi ihmisten hyveellisen toiminnan myötä kehittyä kohti parempaa. Ajatusrakennelman voi kuitenkin nähdä myös toisin päin. Schopenhauerin mallia seuraten Jaakko Hintikka sanoo seuraavasti: Leibnizin teesi tästä maailmasta parhaana mahdollisena maailmana ei ole lainkaan optimistinen kaikkine seuraamuksineen, vaan yksi synkimmistä näkemyksistä, mitä kukaan on koskaan lausunut ihmislajin tulevaisuudennäkymistä (Hintikka 1987, 87).


Suositeltavaa jatkolukemista

Adams, Robert Merrihew (1972). 'Must God Create the Best?' Philosophical Review 81. 317332.
Adams argumentoi artikkelissaan, että Jumala ei voi ottaa maailmaa luodessaan ihmisen tunteita, sillä ihmiset ovat olemassa vain mahdollisuuksina, eivät todellisina olioina.

Grua, Gaston (1956). La justice humaine selon Leibniz. Presses Universitaires de France, Paris.
Erinomainen, ellei paras esitys Leibnizin eettisestä ajattelusta.

Heinekamp, Albert (1969). Das Problem des Guten bei Leibniz. Bouvier, Bonn 1969.
Erinomainen esitys Leibnizin hyvän käsitteestä.

Hintikka, Jaakko (1987) Was Leibniz's Deity an Akrates? Teoksessa Simo Knuuttila (toim.). Modern Modalities. Studies of the History of Modal Theories from Medieval Nominalism to Logical Positivism. Kluwer, Dordrecht. 85108.
Jumalan vapauden ongelmaa ja monia muitakin Leibnizin metafysiikkaa käsitteleviä aiheita.

Hostler, John (1975). Leibniz's Moral Philosophy. Duckworth, London.
Ainoa kokonaisesitys Leibnizin etiikasta englanniksi. Teoksessa on hiukan toivomisen varaa.

Johns, Christopher (2013). The Science on Right in Leibniz's Moral and Political Philosophy. Bloomsbury, London.
- Tuore esitys Leibnizin oikeus- ja moraalifilosofiasta.

Leibniz, G. W. (1997 (1996)). New Essays on Human Understanding. (Tr. and ed. Peter Remnant and Jonathan Bennett.) Cambridge University Press, Cambridge. (NE)
Leibnizin Locke-kommentaari englanninkielisenä käännöksenä, jossa on hiukan toivomisen varaa.

Leibniz, G. W. (1961 (18801890)). Die philosophischen Schriften IVII. (Hrsg. von G. I. Gerhardt.) Olms, Hildesheim. (G)
Standardi Leibnizin koottujen kirjoitusten laitos varsinaisen kriittisen edition valmistumista odotellessa.

Leibniz, G. W. (1988). Political Writings. (Tr. and ed. with an introduction and notes by Patrick Riley.) Second edition. Cambridge University Press, Cambridge.
­Erinomainen kokoelma Leibnizin poliittisia kirjoituksia, joilla on kosketuskohtia myös Leibnizin muuhun filosofiaan. Patrick Rileyn erinomainen esipuhe summaa Leibnizin käytännöllisen ajattelun.

Leibniz, G. W. (1885). Rechtsphilosophisches aus Leibnizens Ungedruckten Schriften. (Hrsg. von Georg Mollat.) Robolsky, Leipzig. (M)
Kokoelma Leibnizin oikeustieteellisiä kirjoituksia.

Leibniz, G. W. (1923). Sämtliche Schriften und Briefe, Reihe IVII. (Hrsg. von der Berlin-Brandenburgischen Akademie der Wissenschaften und der Akademie der Wissenschaften in Göttingen.) Akademie, Berlin. (A)
Leibnizin teosten kriittinen laitos, vielä kaukana valmistumisestaan.

Leibniz, G. W. (1948). Textes inédits d'après les manuscrits de la bibliothéque provinciale de Hanovre III. (Publiés et annotés par Gaston Grua.) Presses universitaires de France, Paris. (Gr)
Paras kokoelma Leibnizin eettisiä ja oikeustieteellisiä kirjoituksia.

Naert, Émilienne (1964). La pensée politique de Leibniz. Presses universitaires de France, Paris.
Yleisesitys Leibnizin poliittisesta ajatelusta.

Riley, Patrick (1996). Leibniz's Universal Jurisprudence. Justice as the Charity of the Wise. Harvard University Press, Cambridge.

Rutherford, Donald (1995). Leibniz and the Rational Order of Nature. Cambridge University Press, New York.
Erinomainen kokonaisesitys Leibnizin metafysiikasta, lähtökohtana parhaan mahdollisen maailman ajatus. Teodikea-teoria näkyvästi esillä.

Internet-lähteet


Jonathan Bennett: Early modern texts. Monia lyhennettyjä Leibniz-tekstejä artikkelin aiheesta: http://www.earlymoderntexts.com/authors/leibniz.html

Michael J. Murray: Leibniz on the problem of evil (Stanford Encyclopedia of Philosophy).
http://plato.stanford.edu/entries/leibniz-evil/

Andrew Youpa: Leibniz's Ethics (Stanford Encyclopedia of Philosophy).
http://plato.stanford.edu/entries/leibniz-ethics/