Berlin vapaudesta

Sami Syrjämäki (Julkaistu 26.9.2007, muokattu 11.9.2014)  

Isaiah Berlinin (19091997) esseetä ”Two Concepts of Liberty” on usein kutsuttu viime vuosisadan tunnetuimmaksi poliittisen vapauden käsitettä analysoivaksi artikkeliksi. (ks. Poliittinen vapaus.) Berlin kirjoitti vapaudesta laajasti useissa esseissään, mutta ”Two Concepts of Liberty” on keskeisin. Mainittu essee, joka perustuu Berlinin virkaanastujaisesitelmään, julkaistiin alun perin 1958 ja laajennettu versio 1969. Tämän jälkeen se on julkaistu useissa eri kokoelmissa. Essee on ilmestynyt myös suomeksi kokoelmassa Berlinin esseitä ”Vapaus, Ihmisyys ja Historia” (2001) nimellä ”Kaksi vapauden käsitettä”, mutta se sisältää muutamia käännösvirheitä. Berlinin tässä esseessä tekemää erottelua positiivisen ja negatiivisen vapauden välillä on kritisoitu, mutta jaottelu toimii yhä yleisenä lähtökohtana poliittista vapautta käsitteleville keskusteluille. Erottelu joko hyväksytään, tyrmätään tai sitä kritisoidaan, mutta se on yleisin viittauksen kohde vapauskeskusteluissa.

Berlin antaa itse kunnian jaottelusta Jeremy Benthamille, mutta nykykeskustelussa se kulkee yleisesti Berlinin nimissä. Toinen tunnettu Berlinin inspiraationa lähde on Benjamin Constant. Käsitys, jonka mukaan Constant olisi ensimmäisenä tehnyt eron käsitteellisellä tasolla, onkin laajalle levinnyt (katso kuitenkin tämän ensyklopedian hakusanan ”vapaus” Constantia ja jaottelun historiaa käsittelevä osuus arvioidaksesi käsityksen osuvuutta). Yleisesti ottaen Berlin oli huolimaton historiallisten lainauksien suhteen ja lainasi teoksia omasta muististaan. Nämä lainaukset sisältävät isompia ja pienempiä epätarkkuuksia. Hänen editorinsa Henry Hardy kutsuikin Berlinin käyttämiä lainauksia nimellä ”semi-quotations”. Berlinin huoleton tyyli tehdä lainauksia hankaloittaa hänen vaikutteidensa tarkistamista ja on yksi syy toisinaan varsin huolettomille kommenteille historiallisista ajattelijoista. Esimerkiksi Berlinin esseeseen ”Two Concepts of Liberty” sisältyvät historialliset tulkinnat saivat osakseen melko paljon kritiikkiä. Harris (2005) mainitsee näistä kritiikeistä tunnetuimmat.
  1. Ennen kahta vapauden käsitettä
  2. Kaksi vapauden käsitettä: Negatiivinen ja positiivinen vapaus
  3. Vapauden suhde hallintomuotoon
  4. Vastaanotto ja vaikutus
  5. Kirjallisuus
  6. Internet-lähteet



Ennen kahta vapauden käsitettä

Vaikka ”Two Concepts of liberty” onkin tunnetuin Berlinin esseistä, se ei kuitenkaan ole ainoa, eikä edes ensimmäinen tutkielma, jossa hän tarkastelee poliittista vapauden käsitettä. Positiivisen ja negatiivisen vapauden käsitteen kannalta merkityksellisistä teksteistä alkuperältään varhaisin on vuoden 1952 radioesitelmiin perustuva kirja Freedom and its Betrayal Six Enemies of Human Liberty (julkaistu 2003), jonka sisältämät esitelmät vaikuttavat Berlinin myöhemmin tekemän jaottelun taustalla. Radioesitelmät siis edelsivät ”Two Concepts of Liberty” -luentoa, eikä Berlin käytä niissä positiivisen ja negatiivisen vapauden termejä, mutta erottelee vapauden ”estämisen poissaolona” erilaisista sisällöllisistä vapauden määritelmistä kuten ”vapaus rationaalisena toimintana”. Näissä esitelmissä Berlin ottaa myös tunnetumpaa esseetään huomattavasti voimakkaammin kantaa vapauden käsitteen oikeaan luonteeseen. Radioesitelmissä hänen mukaansa todellinen vapaus on ihmisen vapautta toimia oman tahtonsa mukaisesti ilman, että häntä estetään, eli Berlin asettuu selkeästi sen vapauden käsitteen kannalle, jota hän myöhemmin kutsuu negatiiviseksi vapaudeksi. Toisaalta Joshua L. Cherniss korostaa, että Berlinin varhaisemmissa kirjoituksissa (19301950) Berlin näyttäisi olevan jossain määrin suopeampi positiivista vapautta tai ainakin joitakin sen aspekteja kohtaan kuin esimerkiksi esseessään ”Two Concepts of Liberty”. Alun perin Berlin näyttäisi arvostaneen ainakin ajatusta vapaudesta yksilön itsetoteutuksen ideaalina.

Vapauden käsitteen kannalta merkittäviä esseitä ovat myös ”Political Ideas in the 20th Century” (1950) sekä ”Historical Inevitability” (1953), mutta nämä käsittelevät vapauden käsitettä hieman toiselta kannalta kuin esimerkiksi edellä mainitut radioesitelmät. Ensimmäinen käsittelee aikansa totalitarististen ajatteluvirtauksien juuria ja syitä sille, miksi ne ovat menestyneet 1900-luvulla. Berlin, joka ei epäröinyt historioitsijana esittää normatiivisia kantoja, tekee artikkelissaan itselleen tyypillisen johtopäätöksen: emme voi luopua vapaudesta, emmekä myöskään vapautta rajoittavista, toisaalta myös sitä turvaavista instituutioista tai kansalaisten perusturvasta. Tähän dilemmaan ei Berlinin mukaan ole olemassa loogisesti ristiriidatonta ratkaisua, vaan poliittiset päätökset ovat tasapainoilua ja kompromisseja eri intressien välillä. ”Historical Inevitability” käsittelee puolestaan determinismin eri muotoja sekä sitä, minkälaisia eettisiä seurauksia deterministisen maailmankatsomuksen omaksumisella on. Tekstiä voisi kutsua myös ”välttämättömyyden puheenparren” antiteesiksi ja inhimillisen vastuullisuuden puolustuspuheeksi. Välttämättömyyden ajattelutapa liittyy Berlinin mukaan filosofioihin, joissa historian kululle annetaan määrätty suunta tai välttämätön päämäärä. Puhetapana se ilmenee muun muassa sellaisina fraaseina, kuten ”maailma on paras mahdollinen”, ”kun tietää kaiken, antaa kaikille anteeksi” tai ”selittäminen on oikeuttamista”. Poliittisella tasolla ajattelutapa ilmenee vaihtoehdottomuuden puheena. Poliittiset valinnat perustellaan tai oikeastaan kielletään sillä, että niiden väitetään olevan ”aikamme kovien faktojen” sanelema ainoa vaihtoehto. Berlin katsoo, että ihmisellä on ainakin potentiaalisesti vapaan tahdon alue, vaikkei hän pyrikään kumoamaan sitä mahdollisuutta, että maailma olisi luonteeltaan deterministinen. Berlin epäilee, että determinismin kumoaminen tai todeksi osoittaminen saattaa olla periaatteessakin mahdotonta, ja tyytyy toteamaan, että ainakin kun puhumme ihmisistä vastuullisina toimijoina, oletamme, että heillä on ainakin jonkinasteinen vapaus valita, että heidän toimintansa ei ole (vain) seurausta välttämättömyyksistä.


Kaksi vapauden käsitettä: Negatiivinen ja positiivinen vapaus

Ennen kahden vapaudenkäsitteen tarkempaa luonnehdintaa on väärinkäsitysten välttämiseksi huomattava, ettei Berlin pyri omien sanojensa mukaan tekemään kaiken kattavaa analyyttistä tutkimusta vapauden käsitteestä, vaan tutkii ainoastaan kahta keskeistä vapauden käsitteen historiallista käyttötapaa. Näitä hän siis nimittää ”positiiviseksi” ja ”negatiiviseksi” vapauden käsitteiksi. Toisaalta, kun Berlin kysyy itseltään, että olisiko positiivisen ja negatiivisen vapauden lisäksi sittenkin olemassa kolmaskin tapa tulkita vapaus, ja pohtii, onko vapauden käsitteen kiinnittäminen pelkästään positiivisen ja negatiivisen vapauden käsitteisiin vain pedanttisuutta, hän katsoo muiden tulkintojen johtavan käsitteen hämärtymiseen ja tekevän siitä käyttökelvottoman. Berlin siis näyttäisi ajattelevan, että vapauden käsitteestä on esitetty useita hänen tekemästään jaottelusta poikkeavia tulkintoja, mutta niillä ei ole juurikaan arvoa.

Tunnetun fraasin mukaan Berlinin erottelussa on kysymys ”vapaudesta johonkin” (positiivinen) ja ”vapaudesta jostakin” (negatiivinen). On ehkä hieman valaisevampaa kutsua negatiivista vapautta ”esteiden poissaoloksi” ja positiivista vapautta ”itsetoteutuksen vapaudeksi”, tai sanoa, että negatiivisessa vapaudessa kysymys on aina jonkin poissaolosta (estämisen, pakon) ja positiivisessa vapaudessa jonkin läsnäolosta (itsetoteutuksen, itsekontrollin tms.). Molempia vapauden käsitteitä onkin luonnehdittu useilla eri tavoilla ja vaikka keskusteluissa usein pelataankin selkeitä, yksinkertaistettuja äärikantoja vastaan, on syytä muistaa, ettei ole olemassa yhtä ainoaa negatiivisen tai positiivisen vapauden teoriaa, vaan jo Berlin itse teki erottelun monella tavalla.

Negatiivinen vapaus on Berlinin luonnehdinnan mukaan ”yksinkertaisesti se alue, jolla ihminen voi toimia muiden estämättä”. Mitä enemmän muut estävät toimijaa tekemästä sitä, mitä hän ilman heidän estämistään kykenisi tekemään, sitä vähemmän hänellä on vapautta. Kun kysymme, että ”mikä on alue, jolla toimijan tulee saada toimia ilman, että muut estävät häntä?” niin vastaus sisältää käsityksemme tarpeellisesta negatiivisen vapauden määrästä. Myöhemmin Berlin on pukenut negatiivista vapautta koskevan kysymyksen myös muotoon: ”Kuinka monta ovea on minulle avoinna?”

Negatiivisessa vapaudessa tai oikeammin sen menettämisessä on kuitenkin kysymys siitä, että muut, nimenomaan inhimilliset toimijat, asettavat esteitä minulle eli estävät minua toimimasta siten, kuin olisin periaatteessa ilman heidän puuttumistaan voinut toimia. Jos olisin sokea, olisi minulta tämän tekstin lukemisen ovi kiinni, eikä se ole Berlinin mukaan minun rajoittamistani, sillä minua eivät tässä rajoita toiset inhimilliset toimijat vaan ennemminkin ”luonto” tai jokin vastaava.

Tosin on huomattava, että muiden toimijoiden ei tarvitse toimia tarkoituksellisesti estääkseen minua, vaan estäminen voi olla epäsuoraa, tiedostamatonta tai jopa institutionaalista. On myös huomattava, että vaikka Berlin näyttäisi kiinnittävän negatiivisen vapauden pitkälti yksilön vapauteen, niin ”Kaksi vapauden käsitettä” -esseessä hän kirjoittaa, että negatiivisen vapauden subjekti voi olla myös ihmisryhmä. Lisäksi on oleellista muistaa, että negatiivinen vapaus menetetään, kun minua on todellakin estetty, siis jokin minun kykyjeni rajoissa oleva teko (tai joksikin tuleminen) on muiden toimesta de facto estetty (joko konkreettisesti tai sitten esim. uhkailemalla).

Berlin sivuaa myös negatiivisen vapauden yhteyttä taloudelliseen vapauteen. Sellaisen tapauksen arviointi, jossa jollakulla ei ole varaa hankkia hyödykettä, jonka hankkimista ei ole millään muulla tavalla (esim. lakisääteisesti) estetty, riippuu teoriasta, jolla kyseiseen henkilön varojen puute selitetään. Mikäli selityksen mukaan juuri kyseisen henkilön varattomuus johtuu siitä, että muut ihmiset ovat joko tietoisesti tai tiedostamattaan aiheuttaneen hänen varojensa puutteen, niin silloin Berlinin mukaan kyse on negatiivisen vapauden rajoittamisesta, ja tällöin voidaan puhua taloudellisesta riistosta tai orjuudesta. Muussa tapauksessa ei.

Negatiivisesta vapaudesta puhuttaessa yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön nousee kysymys siitä, kuinka suuri yksilön negatiivisen vapauden alueen tulee minimissään olla, eli missä määrin yksilön mahdollisuuksia toimia tahtonsa mukaisesti voidaan legitiimisti rajoittaa. Tähän liittyy olennaisesti kysymys: kuinka heikompien asema suhteessa vahvempiin tulisi turvata, jotta vahvemmat eivät voisi riistää heikompien vapautta? Kysymys on oleellisesti myös muiden arvojen asemasta yhteiskunnassa: missä määrin vapauden rinnalla tulee arvostaa sellaisia arvoja kuten tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, onnellisuus tai turvallisuus? Koskemattoman vapauden alueiksi, on usein määritelty muun muassa sanan-, uskonnon-, mielipiteen- ja muut vastaavat vapaudet.

Sekä Berlin että useat kommentaattorit ovat liittäneet nimenomaan positiivisen vapauden käsitteen ajatukseen ihmisen olemuksesta. Kuitenkin Berlin toteaa negatiivisesta vapaudesta kirjoittaessaan, että eräät sen varhaisista puolestapuhujista, jollaiseksi Berlin mainitsee esimerkiksi Benjamin Constantin, puolustivat negatiivista vapautta sen minimialuetta koska muuten ihmiset kieltäisivät tai halventaisivat olemuksensa. Ehkä juuri tämä ajatus oli Berlinin mielessä, kun hän negatiivisesta vapauden käsitteestä kirjoittaessaan totesi, ettei vapaus ole vain ja ainoastaan kaikkien esteiden puuttumista, ja että tällainen määritelmä olisi joko lattea tai liian laaja.

Berlin puhuu positiivisesta vapaudesta viitaten yksilön tahtoon olla oma herransa, mikä toimintana ilmenee ”itsetoteutuksena” tai oman olemuksen toteuttamisena. Positiivinen vapaus paljastaa itsensä, kun kysymme ”Mikä tai kuka on se hallinnan tai estämisen lähde, joka voi määrätä jonkun tekemään tai olemaan ennemminkin tämä kuin tuo?” Berlin on pukenut kysymyksen sittemmin myös seuraavasti ”Kuka hallitsee minua? Hallitsevatko muut minua vai hallitsenko itse itseäni?” Tämän kysymyksen merkitystä voidaan havainnollistaa Berlinin myöhemmin antamalla esimerkillä. Vuonna 1995 julkaistuun teokseen Oxford Companion to Philosophy sisältyvässä Berlinin kirjoittamassa artikkelissa ”Liberty” Berlin kuvaa positiivisen vapauden ideaa antiikin kreikassa hyvin samaan tapaan kuin Benjamin Constant kuvasi 1800-luvulla antiikin vapautta. Berlin toteaa, että vapaus tarkoitti antiikissa oikeutta osallistua kaupunkivaltion hallintoon, eli päättää itse niistä laeista ja muista omaa elämää ohjaavista käytännöistä. Vapaa oli siis se, joka totteli lakeja, joiden säätäjänä itse toimi. Se, joka ei osallistunut lakien säätämiseen, oli muiden säätämien lakien alamainen.

Positiivinen vapaus on siis Berlinin mukaan tulemista ”todeksi”, ”aidoksi” tai ”rationaaliseksi” itseksi, joka kykenee näkemään oman parhaansa ja toimimaan sen mukaan miten hänen ”oikeasti” tulisi toimia ja ohjaa itse itseään.

Eräät kriitikot, kuten Gerald MacCallum, katsovat, että erillistä positiivisen vapauden käsitettä ei ole mahdollista tai tarpeen muotoilla, sillä kysymys on heidän mukaansa pohjimmiltaan niiden esteiden poissaolosta, jotka estävät yksilön itsetoteutusta. Kritiikki osuu kuitenkin vain osaan Berlinin esittämistä positiivisen vapauden käsitteen muotoiluista. Kuten Quentin Skinner on huomauttanut, niin positiivinen vapaus saavutettuna elämäntapana ei ole esteiden poissaoloa. Toisin sanoen, on välttämätön vaan ei riittävä ehto vapaudelle, että persoonan itsetoteutuksen tiellä ei ole esteitä. Sillä ollakseen positiivisesti vapaa ihmisen olisi myös toteutettava elämässään ”oikeaa itseään” tai ”oikeaa elämäntapaa”. Positiivinen vapaus on tässä merkityksessä persoonan saavuttama tila (vaikka siis tilan saavuttamisen välttämättömiin ehtoihin voi kuulua se, että henkilö on vapautunut maallisista intohimoista, elämää hallitsevista addiktioista tai muista rajoituksiksi laskettavista tekijöistä).

Berlin ei kiinnitä itse juurikaan huomiota omiin muotoiluihinsa, vaan katsoo, että positiivisen ja negatiivisen vapauden käsitteet ovat loogisesti lähellä toisiaan; vasta niiden tulkintahistoria erottaa ne hänen mukaansa dramaattisesti toisistaan (toisaalta hän korostaa sitä, että ne ovat vastauksia eri kysymyksiin). Vaikka Berlin kirjoittaa paikoitellen vaikeaselkoisesti ja lukijan on työlästä seurata mitä hän itse sanoo ja milloin hän puhuu ”historian suulla”, niin esseestä paljastuu lopulta kolme erilaista vastakohtaparia, joiden avulla Berlin tarkentaa ja havainnollistaa erotteluaan. Kommentaattorit ovat esittäneet hieman toisistaan poikkeavia kuvauksia näistä kontrasteista (ks. esim. Swift 2001, 5568, Kukathas 1995, 535, Gray 1984, 335336). Swift tosin kritisoi vertailuparien yhteensopivuutta Berlinin ”vapaus johonkin” vs. ”vapaus jostakin” -jaottelun kanssa ja katsoo pikemminkin, että Berlinin esseestä löytyvät erottelut ovat kaikki erillisiä käsityksiä vapaudesta, mutta uskoakseni emme tee suurta vääryyttä Berlinille käyttämällä seuraavia vastakkainasetteluja:

1. Vapaus todellisena tai efektiivisenä kykynä toteuttaa haluamiaan päämääriä vs. muodollinen vapaus eli rajoitusten puuttuminen.

2. Vapaus autonomiana tai rationaalisena itseohjauksena vs. vapaus ”olla kiinnostumatta” tai vapaus toteuttaa mielihalujaan.

3. Vapaus poliittisena osallistumisena tai kollektiivisena itsetoteutuksena vs. yksityisyytenä tai oikeutena yksityisyyteen.

Näistä kontrastipareista, joista ensimmäinen on aina positiivisen vapauden muoto, käy ilmi, miksi Berlin on huolissaan positiivisen vapauden historiallisista tulkinnoista. Ne ovat hänen mukaansa johtaneet inhimillisiin katastrofeihin erilaisten totalitarististen valtioiden muodossa. Berlinin mukaan askeleet efektiivisestä vapaudesta yksilön rationaalisen itseohjauksen kautta kollektiiviseen itsetoteutukseen ovat askeleet kohti yhden totuuden ohjaamaa valtiomuotoa. Kun ihmiset alkavat puhua ”rationaalisesta” itseohjauksesta, muodostavat he helposti ”objektiivisen” kuvan siitä, mitä on olla rationaalinen, ja tällä on seurauksia sille, kuinka rationaalisen ihmisen pitäisi elää. Kun tästä otetaan vielä seuraava askel, ja ryhdytään puhumaan kansakunnan itsetoteutuksesta, ollaankin jo toteuttamassa valtiota, jota ohjaavat ihmiset ”tietävät paremmin”, mitä yksilöiden tulee tehdä ollakseen oikeanlaisia kansalaisia. Tällaisella ajattelumallilla on ollut historiallisesti surullisia yhteiskunnallisia seurauksia.

Tämä itsestään selvältä vaikuttava päättelyketju on kuitenkin kiistanalainen. Berlinin tulkinnan taustalla on toinen maailmansota ja sen luoma poliittinen ilmapiiri, mikä selittää osaltaan Berlinin kiirettä johtopäätöksien suhteen. Latvian juutalaisen Berlinin mielessä pyörivät tietenkin Saksan tapahtumat, mutta lisäksi myös kommunismin peikko. Monet antoivatkin hänelle mielessään roolin länsimaisen liberalismin puolustajana kommunismia vastaan. Tämän maineen takana ovat vapaus-esseiden lisäksi Berlinin antikommunistiset manifestit, kuten ”Soviet Russian Culture” (1957), jossa hän haukkuu Neuvostoliiton vallanpitäjiä semi-marxilaisiksi filistealaisiksi puolikyynikoiksi. Toisaalta on muistettava, että Berlin tuomitsi myös länsimaiset despotististen ajatusten ilmentymät, kuten esimerkiksi senaattori McCarthyn kommunistivainot (Berlinin ajattelusta 19301950 ja poliittisesta kontekstista katso Joshua L. Cherniss 2006). Kun positiivinen vapauden käsitys oli tuon aikakauden kirjoituksissa yhdistetty Hegeliin ja hänen filosofiastaan vedettiin yhteyksiä natsisaksaan ja positiivinen vapauden käsite liitettiin myös Marxiin ja kommunismiin, huoli on historiallisesti ymmärrettävä. Se on kuitenkin aivan liian hätäinen. Sillä siitä, että henkilöllä on vahva kanta positiivisen vapauden käsitteen paremmuudesta tai tärkeydestä ja sen sisällöllisestä määritelmästä, ei seuraa, että hän olisi valmis pakottamaan muutkin toteuttamaan omaksumaansa ideaalia. Positiivinen vapauden käsite ei sisällä itsessään mitään käsitystä siitä, kuinka sitä tulisi soveltaa käytännössä yhteiskuntaan tai kanssaihmisiin, vaikka sen omaksuminen olisikin ehkä psykologisesti omiaan viettelemään suvaitsemattomuuteen. Positiivisen vapauden ideaalin omaksunut ihminen voi suhtautua täysin tyynesti ympäröivään yhteiskuntaan. Myös Charles Taylor on huomauttanut, että sikäli kuin positiiviseen vapauteen kuuluu teoria ”persoonan todellisesta itsestä” ja jokaisella ihmisellä on oma yksilöllinen ”todellinen itsensä”, siitä seuraa, ettei ole olemassa mitään yhtä hallinnollisesti järjestettävää ja kaikkiin persooniin sopivaa menetelmää tämän ”todellisen itsen” mukaisen elämän levittämiseksi. Edes siitä, että myönnän toisen ihmisen jossain tilanteessa olevan kykenevämpi näkemään, mikä minulle on hyväksi, ei seuraa se, että minun tulisi antaa ulkopuolisten voimien järjestää elämäni. Minulla voi olla kaikki syyt ottaa huomioon muiden neuvot, mutta samaan aikaan minulla voi olla hyvä syy olla sitä mieltä, että heillä ei tule olla mahdollisuutta pakottaa minua noudattamaan heidän neuvojansa.

Vaikka Berlin näyttääkin kallistuvan myös ”Kaksi vapauden käsitettä” -esseessään yksilönvapautta korostavan negatiivisen vapauden puolestapuhujaksi, hän ei aseta negatiivisen vapauden maksimointia yhteiskunnallisen järjestyksen korkeimmaksi päämääräksi: ”En tahdo väittää, että yksilönvapaus on liberaaleimmassakaan yhteiskunnassa ainoa tai edes hallitsevin yhteiskunnallisen toiminnan kriteeri.” Tämä on looginen seuraus Berlinin pluralistisesta filosofiasta. Meillä ei ole edes periaatteessa mahdollisuutta järjestää valtiota sellaisen mallin mukaisesti, jonka avulla kaikki ihmisten päämäärät voitaisiin toteuttaa ristiriidattomasti. Ihmisillä on vapauden lisäksi muita arvokkaita päämääriä, kuten tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, jotka ovat usein ristiriidassa toistensa kanssa. Kaikkea ei voi saada, ja siksi ihmisten elämä yhteiskunnan jäseninä on aina tasapainoilua, hyvittämistä ja sovittelua. Toisessa yhteydessä Berlin katsoo, että molemmat vapauden käsitteet ovat täysin adekvaatteja ja nimittääkin positiivisen vapauden totalitaristisia tulkintoja pseudo-positiivisiksi vapauden käsitteiksi ja toteaa, että negatiivinen vapauden käsite on puolestaan ajan myötä vääristynyt laissez-faire-muotoon ja on aiheuttanut sitä kautta sekä tuskaa että epäoikeudenmukaisuutta (Jahanbegloo 2000, 41 ja 147 ja Berlin 2005, 327). Jahanbegloon toimittamassa haastattelukirjassa Berlin toteaa myös hieman mystisesti, että orjien herra ei ole vapaa, sillä valta turmelee. Kaiken kaikkiaan Berlinin lopullinen kanta oikeaan vapauden käsitteeseen tuntuu jäävän hieman epäselväksi, varsinkin jos hänen kirjoituksiaan luetaan laajemmin kuin vain kuuluisimpaan keskittyen. Vaikutelmaksi jää, ettei Berlinillä ole yhtä kattavaa teoriaa vapauden käsitteistä, vaan useita alkuja tai yrityksiä. Kenties Chernissin muotoilu Berlinin vapauden teoriasta tavoittaa jotain oleellista. Hänen mukaansa Berlin samaisti vapauden ”epäsiisteyteen” ja ”harmonian hylkäämiseen” (Cherniss 2006).


Vapauden suhde hallintomuotoon

Poliittisen vapauden käsitteen implikaatioiden suhteen mielenkiintoinen ja merkittävä kohta löytyy ”Two Concepts of Liberty” -esseen luvun ”The notion of negative freedom” loppupuolelta, jossa Berlin tarkastelee J.S. Milliä sekä vapauskäsitysten ja yhteiskunnan hallitusmuodon välistä yhteyttä. Berlin kirjoittaa kaikesta despotismin vastustuksestaan huolimatta, että negatiivinen (yksilön) vapaus ei ole periaatteessa yhteensopimaton itsevaltiuden kanssa. Vaikka vainolla uhkaaminen, mikä ehkä monille despootin hallitsemalle yhteiskunnalle on ollut yleistä, on vapauden rajoite, niin yksinvaltiaat eivät välttämättä todellisuudessa ”pakota” kansalaisiaan uhkaamalla heitä, vaan voivat olla hyvinkin ”liberaaleja”. Berlinin mukaan oleellista ei ole vapauden alkuperä, vaan vapauden alueen suuruus. Hän kirjoittaa: ”Aivan kuten demokratia saattaa tosiasiassa riistää yksittäiseltä kansalaiselta monia vapauksia […] on täysin mahdollista, että vapaamielinen despootti voi sallia alamaisilleen laajat henkilökohtaiset vapaudet” ja vaikka despootti jättäisi välinpitämättömyydessään kansalaisensa alttiiksi epätoivottaville asioilla, hän ei puutu heidän vapauteensa. Näin ollen vapaus ei tässä merkityksessä ole loogisesti sidottu demokratiaan tai itsehallintoon. Kysymykset ”Kuka minua hallitsee?” ja ”Kuinka paljon hallitsijani estävät toimintaani?” ovat loogisesti eri kysymyksiä ja demokratian sekä yksilönvapauksien välinen yhteys on hatarampi, kuin niiden puolustajat ymmärtävät. Berlin siis katsoo, että yksilönvapaudet voivat kukoistaa yhtälailla niin demokratiassa tai tasavallassa kuin despootin hallitsemassa yhteiskunnassakin, eli yksinvaltiuden alla eläminen ei itsessään ole negatiivisen yksilönvapauden rajoite. Tämä on käsitys, jonka esimerkiksi Philip Pettit ja Quentin Skinner (ks. Skinner, Quentin) kiistävät neo-roomalaista vapauden käsitettä käsittelevissä kirjoituksissaan.
 

Vastaanotto ja vaikutus

”Kaksi vapauden käsitettä” herätti nopeasti vilkasta keskustelua ja kuten tämän artikkelin alussa todettiin, se on edelleen keskeinen kiintopiste vapauden käsitettä koskevassa keskustelussa. Berlinin vapauden käsitteitä kommentoivien artikkeleiden määrä on valtava. Tämänkin ensyklopedian artikkeli ”vapaus” on osaltaan juuri tämän keskustelun tarkastelua.

Hyödyllinen katsaus Berlinin vapaus-esseen vastaanottoon ja kritiikkiin sisältyy vuonna 2002 julkaistun esseekokoelman Liberty Ian Harrisin kirjoittamiin loppusanoihin ”Berlin and His Critics”. Se on hyvä lähtökohta, mikäli haluaa perehtyä tarkemmin keskusteluun Berlinin vapauden käsitteistä. Pelczynskin ja Grayn toimittamassa artikkelikokoelmassa Conceptions of Liberty in Political Philosophy (1984) kirjoittajat pyrkivät soveltamaan Berlinin jaottelua eri ajattelijoihin historian varrelta. Helposti tavoitettava artikkeli on Ian Carterin artikkeli ” Positive and Negative Liberty” Stanford Encyklopedissa (linkki nettiartikkeliin alla).


Kirjallisuus

Isaiah Berlinin tekstejä ja haastatteluita

Berlin, Isaiah (1950),”Political Ideas in the 20th Century” in Berlin, Isaiah (2002a).

Berlin, Isaiah (1953), ”Historical Inevitability,” in Berlin, Isaiah (2002a).

Berlin, Isaiah (1957), ”Soviet Russian Culture” in Foreign Affairs 36.

Berlin, Isaiah (1958),”Two Concepts of Liberty” in Berlin, Isaiah (2002a).

Berlin, Isaiah (1995), ”Liberty” in The Oxford Companion to Philosophy. Oxford university Press, Oxford.

Berlin, Isaiah (2000), The Proper Study of Mankind. An Anthology of Essays. Farrar, Straus and Giroux, New York.

Isaiah Berlin (2001), Vapaus, ihmisyys ja historia. Gaudeamus, Helsinki.

Berlin, Isaiah (2002a) Freedom and its Betrayal: Six Enemies of Human Liberty (1952). Ed. Henry Hardy Chatto and Windus, London; Princeton University Press, Princeton.

Berlin, Isaiah (2002b) Liberty. Ed. Henry Hardy. Oxford University Press, Oxford.
   
Jahanbegloo, Ramin (2000), Conversations with Isaiah Berlin. Pheonex Press, London 2000.

Kommentaareja

Cherniss, Joshua L. (2007), ”Isaiah Berlin’s early Political Thought” in One and Many: Reading Isaiah Berlin. Prometheus Books, New York.

Gray, John (1984), ”Negative and Positive Liberty” in Conceptions of Liberty in Political Philosophy. Zbigniew Pelczynski, John Gray (edt.). Athlone Press, London.

Harris, Ian (2005), "Berlin and His Critics" in Isaiah Berlin Liberty. Oxford University Press, Oxford.

Holmes, Stephen, Benjamin Constant and making of modern liberalism, Yale University Press, New Haven 1984.

Kukathas, Chandran (1995), "Liberty" in Robert E. Goodin, Philip Pettit (edt.), A Companion to Contemporary Political Philosophy. Blackwell Publishers, Oxford.

Maccallum, Gerald C. jr (1991). "Negative and Positive Freedom". In David Miller (edt.) Liberty. Oxford University Press.

Pelczynski, Zbigniew; Gray, John (edt.) (1984), Conceptions of Liberty in Political Philosophy. Athlone Press, London.

Swift, Adam (2001), Political Philosophy. Polity Press, Cambridge.

Internet-lähteet

Ian Carterin artikkeli “Positive and Negative Liberty” Stanford Encyclopediassa:
http://www.science.uva.nl/~seop/entries/liberty-positive-negative/