Berlin liberalismista

Jaakko Kuosmanen (julkaistu 26.9. 2007, muokattu 10.9.2014)


Isaiah Berlin muotoilee liberalismia, jonka hän perustaa arvopluralismin pohjalle. Berlin asettuu liberalismillaan vastustamaan poliittisia ideologioita, joita hän kutsuu monistisiksi. Berlin esiintyy sellaisen liberaalin kulttuurin puolustajana, joka ottaa huomioon arvopluralistisen näkemyksen yhteen sovittamattomista ja yhteismitattomista arvoista.
  1. Johdanto
  2. Arvopluralismi Berlinin ajattelussa
  3. Negatiivinen vapaus ja liberalismi
  4. Valinnanvapauden minimi
  5. Liberalismi ja hallinto
  6. Berlinin liberalismin tulkinnasta
  7. Kirjallisuus



Johdanto

Isaiah Berlinin essee ”Two concepts of Liberty” (1968) (ks. Berlin vapaudesta) on vapauden käsitteiden historiallisen analyysin lisäksi selkeä liberalismin puolustuspuhe. Berlin esittelee siinä kaksi keskenään yhteen sopimatonta vapauden käsitettä ja kallistuu kannattamaan negatiivista vapautta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Berlin torjuisi positiivisen vapauden sinänsä, vaan esittää todellisen positiivisen vapauden ideaalin tulleen manipuloiduksi ja vääristyneen reaalipolitiikan välineenä. Vaikka Berlin kallistuu negatiivisen vapauden korostamiseen, ei hänen ajatteluaan pidä nähdä yksinomaan äärimmäisen individualismin näkökulmasta. Berlin torjuu laissez-faire-version liberalismista ja taipuu kannattamaan maltillisempaa, joskin hieman epäselvää versiota egalitaarisesta liberalismista.

Berlin vastusti kiihkeästi aikansa totalitaristisia järjestelmiä, joita myös suurin osa hänen kirjoituksistaan käsitteli. Hänen kritiikkinsä keskeisenä kohteena oli Neuvostoliitto, josta hänellä oli myös huonoja henkilökohtaisia kokemuksia. Berlin yhtyi rinta rinnan kritisoimaan neuvostoideologiaa monien liberaalien aikalaistensa, kuten Karl Popperin, Sidney Hookin, Jacob Talmotin, Raymond Aronin ja Norberto Bobbion kanssa. Berlin eroaa kuitenkin edellä mainituista ja monista muista aikansa liberaaleista siinä, ettei hän ikinä allekirjoittanut teesiä ideologioiden taistelun lopusta tai juhlistanut tätä loppua. Berlinin liberalismin analyysin maltillisuus johtuu osittain siitä, että sen taustalla vaikuttaa hänen muotoilemansa arvopluralismin ajatus. Hänen ajattelunsa laajempana taustaoletuksena onkin, että arvopluralismi on todellista. Tämän vuoksi Berlinin näkemystä liberalismista on vaikea ymmärtää ilman käsitystä hänen arvopluralismistaan.


Arvopluralismi Berlinin ajattelussa

Arvopluralismi on teoria inhimillisen olemisen eettisestä luonteesta. Berlinille arvopluralismi on todellinen kuvaus siitä, millaisissa rajoissa inhimillinen eettinen oleminen toteutuu. Berlin argumentoi, että arvoja koskevat konfliktit ovat luontainen osa inhimillistä olemista; ne määrittävät pysyvästi olemistamme ja kanssakäymistämme. Arvojen luonteeseen kuuluu, että ne ovat ainakin osittain yhteen sopimattomia ja yhteismitattomia. Arvot eivät toisin sanoen ole sovitettavissa täydellisesti yhteen harmoniseksi hierarkkiseksi järjestelmäksi. Arvojen täydellinen yhteensovittaminen on arvopluralismin näkökulmasta käsitteellinen mahdottomuus. Inhimillinen eettinen oleminen on Berlinille toisin sanoen ristiriitaista, kuten hän metaforisesti Kantiin viitaten esittää.

Arvopluralismi tarkoittaa Berlinille sitä, ettei mikään arvo saa etusijaa toiseen arvoon nähden a priori, vaan arvojen hierarkkisuus toteutuu ainoastaan kontekstuaalisesti. Hän torjuu päätöksentekoa ohjaavat kontekstista riippumatta etusijan saavat a priori -arvot monistisina. Berlin määrittelee monistiset teoriat sellaisiksi, joissa:

1. Kaikilla kysymyksillä on oltava yksi oikea vastaus, kaikki muut vastaukset ovat virheellisiä.

2. On oltava olemassa sellainen metodi, jolla löydetään vastaus näihin kysymyksiin; metodi voi vielä tällä hetkellä olla tuntematon.

3. Kaikkien oikeiden vastausten pitää olla yhteensovitettavia keskenään.

Berlinin mukaan yksi esimerkki monistisesta arvoteoriasta on utilitarismin eri muotojen käsitys onnellisuudesta. Muita monistisia arvoteorioita ovat esimerkiksi kristillinen käsitys Jumalan Sanasta ja kantilainen kategorinen imperatiivi.

Berlin ei kirjoituksissaan esitä systemaattista analyysia pluralismin todenmukaisuuden puolustamisesta. Hän myös myöntää, ettei monististen arvoteorioiden totuus tai epätotuus ole täysin todettavissa. Tästä huolimatta Berlin kallistuu puolustamaan arvopluralismia todellisimpana ja inhimillisempänä kuvana ihmisen eettisestä olemisesta. Näkemystään hän perustelee historiallisella todistusaineistolla. Berlinin mukaan monistisia eettisiä teorioita on käytetty useaan otteeseen yksilöä sortavan politiikan välineenä.

Arvopluralismi tarkoittaa Berlinille sitä, että arvoja koskevien valintojen seurauksena saatamme joutua luopumaan jostain merkittävästä arvosta. Ihmisolemista määrittää valinnan traagisuus. Joudumme valitsemaan yhteismitattomien ja yhteen sopimattomien merkittävien arvojen kesken. Valitessamme yhteen sopimattomien arvojen välillä olemme ikään kuin tuomittuja valitsemaan ja samanaikaisesti luopumaan. Esimerkkinä yhteismitattomista arvoista Berlin esittää vapauden ja tasa-arvon, jotka absoluuttisesti eivät voi toteutua yhtä aikaa. Hänen mukaansa susien täydellinen vapaus on lampaiden kuolema. Arvoja koskevat yhteentörmäykset tarkoittavat Berlinille sitä, etteivät kaikki arvot voi toteutua täydellisinä, vaan niiden kesken on tehtävä kompromisseja.

Arvopluralismin keskeisiä käsitteitä ovat välttämättömyys ja samalla mahdollisuus arvoja koskeviin valintoihin. Vapaus valita määrittää Berlinin mukaan keskeisesti ihmistä. Arvopluralismin ajatuksena on, että arvoja koskevia valintoja tehdään useiden aitojen arvojen kesken, jolloin arvokonfliktissa ei välttämättä ole yhtä oikeaa ratkaisua. Koska kaikki arvokonfliktin ratkaisuvaihtoehdot saattavat olla inhimillisten päämäärien kannalta yhtä arvokkaita, tällöin merkittäväksi arvokonfliktien ratkaisussa tulee ratkaisuvaihtoehtojen merkitys konfliktin ratkaisijan kannalta. Tämä tarkoittaa ainakin tietyssä määrin yksilöllistä arvokonfliktien ratkaisua valinnanvapautta arvokonflikteissa.


Negatiivinen vapaus ja liberalismi

Vaikka Berlin esiintyykin liberalistina ja negatiivisen vapauden kannattajana, torjuu hän käsityksen negatiivisesta vapaudesta monistisena eli ensisijaisena arvokonfliktien ratkaisua määrittävänä a priori -arvona. Tämä olisi ristiriidassa hänen muotoilemansa arvopluralismin kanssa. Vapaus voidaan nähdä toisaalla merkittävämpänä kuin toisaalla, mutta a priori ensisijaisena sitä ei arvopluralismin rajoissa nähdä. Berlin huomauttaa, että jos esimerkiksi vapaus olisi ainoa absoluuttinen arvo, joka mukailisi ihmisen yhtä todellista päämäärää, muut arvot saisivat ainoastaan välineellisen aseman politiikanteossa. Ne olisivat ainoastaan apuvälineitä absoluuttisen vapauden toteuttamisen prosessissa. Yhteiskunnissa halutaan ihmisten vaatimuksesta enemmän tai vähemmän kuitenkin ylläpitää muitakin arvoja, kuten turvallisuutta, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Berlin yhtyy Thomas Hobbesin ja muiden klassisten englantilaisten poliittisten filosofien näkemykseen siitä, että vapaus ei voi olla täysin rajoittamatonta. (ks. Poliittinen vapaus.) Se johtaisi sosiaaliseen kaaokseen. Vapautta voidaan rajoittaa vapauden itsensä ja muiden arvojen vuoksi.

Berlin eroaa Nozickin ja Hayekin kaltaisten ajattelijoiden kannattamasta laissez-faire-liberalismista ennen kaikkea siinä, että hänen näkemykseensä liberalismista liittyy valinnanvapauden lisäksi ajatus muiden arvojen mahdollisesta ensisijaisuudesta kontekstista riippuen. Laissez-faire-liberalismissa vapaus nähdään a priori korkeimpana arvona suhteessa muihin arvoihin. Vapautta toisin sanoen rajoitetaan ainoastaan sen itsensä vuoksi, muiden arvojen kanssa törmätessään se saa kontekstista riippumatta etusijan. Berlin argumentoi tällaista näkemystä vastaan. Hänen mukaansa on myös muita elämänpäämäärien kannalta todellisia arvoja, jotka kontekstista riippuen voivat saada etusijan suhteessa vapauteen.


Valinnanvapauden minimi

Berlinin filosofiassa esiintyy merkittävä, joskin hieman epäselvä, ajatus tietyistä minimi-ihmisoikeuksista, jotka hän perustaa järkeen. Berlinille järki tarkoittaa valintojen tekemisen kykyä, joka liittyy osaksi valinnanvapautta. Berlin esitteleekin itsensä ”liberaalina rationalistina”. Berlin on sympaattinen valistuksen rationaalisuuskäsitykselle, vaikkakin hän kritisoi sitä liian yksinkertaisena ja dogmaattisena. Hän myös näkee sen tiettyjen totalitarismin historiallisten muotojen, ennen kaikkea marxismista johtuvan kommunismin, taustalla. Berlinille rationalismi tarkoittaa lähinnä sitä, että ihminen on siinä mielessä universaali, että ihmisten kesken on jaettuja ymmärryksen kategorioita, jotka ovat moraaliarvojen taustalla. Berlinin mukaan yleisiä inhimillistä olemista määrittäviä kategorioita ovat muun muassa vapaus, yhteiskunta, ymmärrys ajasta ja muutoksesta, kärsimys, onnellisuus, hyvä, paha, oikea, väärä ja valinta. Berlinin näkemyksen mukaan moraaliarvoilla on tietyt rajat ja niitä on rajallinen määrä. Nämä rajat tarkoittavat arvojen ymmärtämistä inhimillisten kategorioiden pohjalta niin, että toisten tavoittelemiin arvoihin on mahdollista eläytyä ja ymmärtää niitä siinä määrin, että itsekin voisi kuvitella tavoittelevansa samoja arvoja.

Moraaliarvojen rajat tarkoittavat Berlinille sitä, että on havaittavissa yleinen inhimillisten arvojen universaali moraalihorisontti. Universaali moraalihorisontti laajana inhimilliset arvot sisällään pitävänä järjestelmänä, joka mahdollistaa toisien kulttuurien ymmärtämisen. Berlinin määrittelemä inhimillinen moraalihorisontti on hyvin laaja, ja hänen mukaansa se kattaa sisäänsä esimerkiksi natsien moraalisen kulttuurin. Berlin kieltäytyykin tuomitsemasta natsikulttuuria suoranaisesti täysin epäinhimillisenä ja moraalittomana. Hänen mukaansa meillä on kyky eläytyä natsien luomaan moraaliseen kulttuuriin ja ymmärtää sitä, vaikka emme sen näkemyksiä allekirjoittaisikaan.

Universaali moraalihorisontti tarkoittaa myötäeläytymisen lisäksi myös toisten kulttuurien arviointia. Berlin määrittelee ajattelussaan eräänlaisen arvojen toteutumisen minimin, joka on samalla inhimillisyyden ehto. Minimin toteutumista eri kulttuureissa voidaan arvioida universaalin moraaliymmärryksen avulla. Kulttuurit eivät ole Berlinille relativistisia kuplia, joita on mahdotonta arvioida millään universaaleilla kriteereillä. Hänen mukaansa on sellaisia universaaleja arvoja, joiden toteutuminen on samalla inhimillisyyden toteutumisen ehto. Näiden arvojen toteutumista eri kulttuurissa voidaan universaalisti arvioida, ja tässä mielessä kulttuureita voidaan arvioida paremmiksi tai huonommiksi suhteessa toisiinsa. Berlin muotoilee empirististä näkemystä luonnonoikeuksista, joiden hän esittää olevan löydettävissä inhimillisen fyysisen ja psyykkisen olemuksen rakentumisesta.

Liberalistiksi Berlinin tekee ajatus siitä, että valinnanvapaus on yksi yhteiskunnan olennaisimmista arvoista. Hän esittää Lockea, J. S. Millia, Constantia ja Tocquevillea mukaillen, että yksilönvapauden poissaolo tukahduttaa samalla yksilöllisen olemisen. Ilman tiettyä vapauden minimiä yhteiskunta surkastuu. Tätä Berlin painottaa läpi tuotantonsa. Jos negatiivinen vapaus on surkastunut yhteiskunnassa, myös muut arvot romahtavat. Tällöin ihmisille ei jää mahdollisuutta valita arvojaan tai elää niiden mukaan.

Puhuessaan säädyllisen yhteiskunnan minimistä tai inhimillisyyden toteutumisesta Berlin ei analysoi eksplisiittisesti muita universaaleja arvoja kuin valinnanvapautta. Tämä tukee kuvaa Berlinistä liberalistina ja valinnanvapauden vahvana puolestapuhujana. Kysymys vapauden minimistä ja siitä, minkä prinsiipin perusteella se rajataan, muodostuu poliittiseksi ja normatiiviseksi ongelmaksi, joka kytkeytyy arvopluralismin ytimeen. Vapauden minimi muodostuu moraalifilosofiseksi kiistakapulaksi, jonka ratkaisemiseen Berlin ei esitä selkeää vastausta. Berlin esittääkin sen olevan filosofinen ongelma, johon ei vastausta ehkä koskaan saada.


Liberalismi ja hallinto

Esseensä ”Two concepts of liberty” ehkä silmiinpistävimmässä kohdassa Berlin esittää, että vapaus negatiivisessa mielessä ei ole riippuvainen hallintomuodosta. Berlinin mukaan ihminen voi periaatteessa olla vapaampi laiskan despootin, kuin tehokkaan ja tarkan paternalistisen demokratian hallinnassa. Demokratian ja yksilönvapauden välillä ei ole loogista yhteyttä. Hänen ajatuksensa liberalismista ja hallintomuodoista on radikaali suhteessa muihin aikansa liberaaleihin.

Berlin näyttäytyy tässä valossa enemmän yksilöllisen liberaalin kulttuurin kuin demokratian kannattajana. Hänelle valinnanvapaus tarkoittaa sitä, että liberaalin yhteiskunnan ei välttämättä tarvitse olla demokratia, vaan se voi periaatteessa olla esimerkiksi monarkia. Toisin sanoen Berlin ei esitä mitään loogista kytköstä liberalismin ja demokratian välille.

Phillip Pettit ja Quentin Skinner ovat kritisoineet Berlinin käsitystä negatiivisesta vapaudesta republikanistisen perinteen näkökulmasta. Heidän mukaansa ihminen ei voi olla vapaa tyrannin hallinnon alaisuudessa, sillä tällöin mahdollinen vapaus perustuu ainoastaan hallitsijan hyväntahtoisuudelle. Vapaus, joka voidaan evätä pelkästä mielen oikusta, ei ole todellista vapautta. Berlin ei käsittele tätä ongelmaa teksteissään systemaattisesti, joskin viittaa siihen ohimennen. Hän myös myöntää, että liberaalit kulttuurit ovat usein demokraattisia siksi, että demokratia takaa paremmin liberaalin kulttuurin olemassaolon.

Berlinin liberalismin ja arvopluralismin yhteyttä koskeva analyysi ulottuu torjumaan sellaiset utooppiset poliittiset ideologiat, jotka perustuvat monistiselle näkemykselle ensisijaisista arvoista. Hän torjuu arvopluralismin näkökulmasta muun muassa klassisen anarkismin ja marxismin. Berlin näkee ne monistisina ja yhteen ensisijaiseen päämäärään sitoutuneina ideologioina, jotka samalla kieltävät arvopluralistisen näkemyksen yhteen sovittamattomista arvoista. Berlin esittää utooppisiksi monistisiksi ideologioiksi myös sellaiset liberalismin muodot, jotka perustuvat näkemykselle a priori kumoavasta arvosta. Hän haluaa toisin sanoen huomioida ennen kaikkea monismin vaikutuksen politiikassa. Berlinille äärimuotoinen monistinen liberalismi voi olla yksilölle vaarallisempi kuin arvopluralismin huomioon ottava despootti.


Berlinin liberalismin tulkinnasta

Berlin ei tarjoa liberalismissaan mitään positiivista ohjelmaa yksilöiden hyvän elämän edistämiseksi, vaan keskittyy lähinnä tarkastelemaan niitä rajoja, jotka ovat välttämättömiä hyvän elämän tavoittelun kannalta. Tämä on Berlinin liberalismin analyysin merkittävä vahvuus. Berlinille liberalismi ei toisin sanoen tarkoita rationaalisuuden voitonkulkua kohti absoluuttista liberaalia yhteiskuntaa, vaan hän näkee sen pikemminkin rajaavana toimintana, jossa vedetään enemmän tai vähemmän selkeä poliittinen raja toivottavien ja ei-toivottavien elämänmuotojen välille. Tämä raja perustuu ymmärrykseemme ihmisestä ja eettisten arvojen luonteesta. Hänen tavoitteenaan on ennen kaikkea puolustaa sellaista liberaalia kulttuuria, jossa poliittisessa päätöksenteossa otetaan huomioon arvojen pluralistinen luonne.

Berlinin analyysin yhtenä merkittävimpänä ongelmakohtana on liberalismin oikeutuksen ongelma. Tämä ei kuitenkaan ole ainoastaan Berliniä koskeva ongelma, vaan koskettaa kaikkia liberalismin universaalia oikeutusta tavoittelevia teoreetikoita. Berlinin yhteydessä ongelma saa kuitenkin erityisen merkityksen, sillä hän pyrkii perustamaan liberalismin oikeutuksen arvopluralismin näkökulmasta, joka taas torjuu kaikki a priori -käsitykset arvohierarkioista.

Berlin muotoilee kirjoituksissaan arvopluralismin ja liberalismin välille yhteyttä, mutta ei käsittele aihetta kovin systemaattisesti. Teema on kuitenkin merkittävä siinä mielessä, että siinä kysytään samalla liberalismin mahdollisia rajoja. Berlinin teksteissä teema on läsnä enimmäkseen implisiittisesti. Hän viittaa muutamassa kohdin kirjoituksissaan teemaan myös eksplisiittisesti joskin ristiriitaisesti. Yhtäällä Berlin esittää, että liberaalien arvojen ja arvopluralismin välillä on looginen yhteys, kun taas myöhemmässä haastattelussaan hän kieltää tällaisen yhteyden. Berlin ei toisin sanoen ole selkeä esittäessään liberalismin ja pluralismin yhteyttä.

Berlinillä on havaittavissa systemaattinen argumentti tiettyjen minimioikeuksien puolesta, mutta esitys niiden ylitse menevästä liberaalien arvojen oikeutuksesta on olematon. Tämä Berlinin ajattelun ongelmakohta voidaan tulkita ainakin kahdella tavalla. Ensimmäisen tulkinnan mukaan Berlinin tavoitteena on ollut luoda, tässä kuitenkaan onnistumatta, laajempi arvopluralismia ja liberaaleja arvoja koskeva yhteys, jonka rajoissa liberaalit arvot olisivat oikeutettavissa universaalisti kontekstista riippumatta ei-liberaaleihin arvoihin nähden.

Toisen tulkinnan mukaan Berlinin tarkoituksena ei alun perin ollutkaan pyrkimys oikeuttaa liberaalien arvojen ensisijaisuus kontekstista riippumatta täydellisenä, vaan rajata liberalismi tarkoittamaan ainoastaan eräänlaista minimiliberalismia ja jättää kontekstuaaliselle politiikalle enemmän tilaa. On kohtuullisen selkeää, että Berlinin tarkoituksena on ollut luoda tilaa perustavanlaatuisille yksilöllisille ihmisoikeuksille, jotka kuuluvat kaikille tasa-arvoisesti. Väite ihmisoikeuksien minimin puolesta jää kuitenkin melko ohueksi ja epäselväksi.

Berlinin yritys puolustaa liberaalia yhteiskuntaa ei ole säästynyt kritiikiltä. Häntä onkin kritisoitu sekä poliittisen kentän oikealta että vasemmalta laidalta. Eniten hänen näkemyksensä liberalismista on saanut kritiikkiä siitä, että se on vaikeaselkoinen ja paikoittain epäsystemaattinen. Yhtenä ongelmana Berlinin ajattelussa on, että hänellä on paikoittain havaittavissa lähes vastakkaisilta näyttäviä väittämiä. Tämä vaikeuttaa selkeiden tulkintojen tekemistä.

Berlinin esittelemän arvopluralismin ja liberalismin yhteyttä koskevat hämäryydet ovat johtaneet siihen, että hänen analyysinsa pohjalta on tehty kaksi huomattavasti erilaista tulkintaa siitä, missä määrin arvopluralismi ja liberalismi ovat yhdistettävissä.

Liberalistisessa pluralismissa hyväksytään Berlinin analyysin puutteellisuus, mutta esitetään hänen muotoilemistaan premisseistä olevan johdettavissa argumentaatiomalli, jonka avulla voidaan todistaa arvopluralismin tarkoittavan samalla tietynkaltaista universaalia liberalismia. Tämän tulkintaperinteen edustajat esittävät Berlinin tavoitelleen laajaa universaalin liberalismin oikeutusta, joskin menestyksettä. Berliniin pohjaten liberalistista näkemystä pluralismista ovat kannattaneet hieman eri muodoissa Stuart Hampshire, Bernard Williams, Charles Larmore, George Crowder ja William A. Galston.

Toisen tulkinnan mukaan Berlinin analyysin vajavaisuus tarkoittaa sitä, että arvopluralismin rajoissa liberaalit arvot eivät saa etusijaa ei-liberaaleihin arvoihin nähden. Toisin sanoen arvopluralismin pohjalta liberalismia on mahdotonta oikeuttaa sen paremmin kuin mitään muutakaan poliittista ideologiaa. Arvopluralismi johtaa tällaisen ajattelun mukaan liberalismin sijasta siihen, että traditiot tulevan merkittävään asemaan arvokonfliktien ratkaisussa. Tällaista ei-liberaalia tai traditionalistista pluralismia kannattavat lähinnä John Gray ja John Kekes.

Sekä arvopluralismin liberalistisen että traditionalistisen tulkinnan kannattajat hyväksyvät melko yksimielisesti tulkinnan, jonka mukaan Berlinin liberalismin oikeutus jää puutteelliseksi. George Crowder kritisoi Berliniä siitä, että tämä kallistuu liberalismin analyysissaan naturalistiseen virhepäätelmään. Hän esittää Berlinin argumentoineen sellaisen käsityksen puolesta, jossa valinnan välttämättömyydestä johdetaan valinta arvona. Crowder huomauttaa, että vaikka vapaus olisi osa ihmisolemista ja fakta sellaisenaan, ei siitä voida suoraan johtaa valinnanvapautta arvona. Hänen mukaansa Berlin onnistuu pluralismin analyyseissaan torjumaan anti-utooppiset ideologiat kohtuullisen hyvin, mutta liberalismin oikeutus jää vajaaksi. Crowderin mukaan liberalismin lisäksi Berlinin muotoilemasta pluralismista olisi mahdollista oikeuttaa myös konservatismi ja pragmatistinen politiikka.

John Kekesin mukaan Berlin sortuu monistiseen argumentaatioon ja esittää valinnanvapauden ensisijaisena kumoavana arvona. Hänen mukaansa monistiseksi Berlinin analyysin tekee se, että vaikka Berlin näyttäisi esittävän valinnanvapauden yhteismitattomana muihin liberaaleihin arvoihin nähden, hän kuitenkin esittää sen samalla ensisijaisena ei-liberaaleihin arvoihin nähden.

Edellisten ajattelumallien radikaali erilaisuus kuvastaa lähinnä sitä, kuinka ongelmallista Berlinin muotoileman liberalismin tulkinta on. Selkeää on, että Berlin on liberalisti, mutta huomattavasti vähemmän selkeää on se, millainen liberalisti hän on. Yhtäällä hänen analyysissaan on huomioitavissa taipumusta egalitaarisen liberalismin suuntaan, varsinkin hänen painottaessaan muidenkin kuin vapauden arvon merkitystä ja paikoittaista etusijaa arvokonflikteissa. Berlin kritisoi negatiivisen vapauden laissez-faire-tulkintaa siitä, että se on johtanut suuriin vääryyksiin ja saanut aikaan paljon epäoikeudenmukaisuutta ja kärsimystä. Toisaalla Berlin kuitenkin esittää, ettei köyhyys ole vapauden rajoite ja korostaa vapautta paikoittain jopa eräänlaisena meta-arvona suhteessa muihin arvoihin. Berlinin selkeä lokerointi tietynlaiseksi liberalistiksi on toisin sanoen vaikeaa. Tästä huolimatta Berlinin yritys muotoilla arvopluralismin ja liberalismin yhteyttä on edelleen yhtenä merkittävänä liberalismin filosofisen tutkimuksen lähtökohtana. Berlinin liberalismin merkittävin anti on sen taustalla vaikuttavassa arvopluralismissa, joka samalla erottaa Berlinin keskeisesti muista aikansa liberalismin teoreetikoista.


Kirjallisuus

Berlin, Isaiah & Jahanbegloo, Ramin (1991). Conversations with Isaiah Berlin.

Macmillan Publishing Company, New York.

Berlin, Isaiah (2002). Liberty. (Ed. Henry Hardy.) Oxford University Press, Oxford.

Berlin, Isaiah (2003). The Crooked Timber of Humanity Chapters in the History of Ideas. (Ed. Henry Hardy.) Pimlico, London.

Crowder, George (2004). Isaiah Berlin Liberty and Pluralism. Polity Press, Bodmin, Cornwall.

Kekes, John (1993). Morality of pluralism. Princeton University Press, Princeton, N.J.