Analyyttinen filosofia

Panu Raatikainen (julkaistu 26.9.2007, muokattu 9.9.2014)

On muodostunut yleiseksi tavaksi puhua nykyfilosofiasta kahtiajakautuneena analyyttiseen ja mannermaiseen filosofiaan. Se, mitä näillä nimikkeillä tarkemmin ottaen nimetään, on kuitenkin vähemmän selvää, kuin usein oletetaan. ”Analyyttisen filosofian” olemuksesta ja siitä, ketkä todella ovat analyyttisia filosofeja, on esitetty monenlaisia näkemyksiä.
  1. Analyyttisen filosofian määrittelemisestä
  2. Suhde tieteeseen ja formaaliseen logiikkaan
  3. Analyysin menetelmä ja argumentatiivisuus
  4. Kielellinen käänne filosofiassa
  5. Traditio ja vaikutushistoria
  6. Ilmaisun ”analyyttinen filosofia” historiallinen alkuperä
  7. Analyyttinen filosofia ja sen edeltäjät
  8. Analyyttinen, fenomenologinen ja kantilainen filosofia
  9. Suositeltavaa jatkolukemista
  10. Kirjallisuus
  11. Internet-lähteet



Analyyttisen filosofian määrittelemisestä

Kirjaimellisesti ymmärrettynä vastakohtapari ”analyyttinen filosofia” ja ”mannermainen filosofia” on tietysti monella tapaa ongelmallinen. Bernard Williams onkin huomauttanut, että filosofian jakaminen mannermaiseen ja analyyttiseen on vähän kuin yrittäisi jakaa autot kahteen toisensa poissulkevaan luokkaan, etuvetoisiin ja japanilaisiin. Nimittäin, toinen kriteeri on sisällöllinen ja toinen maantieteellinen. Lisäksi terminologia sopii huonosti yhteen sen tosiasian kanssa, että analyyttisen filosofian juuret ovat mitä suurimmassa määrin mannermaiset: sen keskeinen taustahahmo Frege, sen suuri vaikuttaja Wittgenstein (ks. Wittgenstein, Ludwig) ja sen paradigmaattiset edustajat, Wienin piirin loogiset positivistit, olivat kaikki mannereurooppalaisia (Williams 1995). Sisällöllisemmillä perusteilla analyyttinen filosofia on asetettu usein kontrastiin fenomenologisen filosofianperinteen kanssa.

Usein analyyttisella filosofialla tarkoitetaan löyhästi saksalaisesta loogikko-filosofista Gottlob Fregestä sekä englantilaisista filosofeista Bertrand Russellista ja G.E. Mooresta jossain mielessä alkavaa, erityisesti angloamerikkalaisissa maissa vallalla ollutta filosofian perinnettä kaikessa moninaisuudessaan. Paitsi että tämä on kovin epämääräinen luonnehdinta, tavallisesti tähän tapaan hahmottaa analyyttinen filosofia liittyy historiallisesti kiistanalaisia tulkintoja edellä mainittujen filosofien ajattelusta: heidät on nähty ongelmattomasti kielellisen analyysin filosofeina, myöhemmän puhtaan analyyttisen filosofian ensimmäisinä edustajina.

Analyyttisen filosofian paradigmaattisina edustajina on joka tapauksessa yleisesti pidetty toisaalta Wienin piirin loogista positivismia ja siitä kehittynyttä loogista empirismiä sekä toisaalta erityisesti Oxfordissa ja Cambridgessa vallalla ollutta kielellisen analyysin filosofiaa ja sen sukulaisia. Molempien valtakausi ajoittuu 1930-luvulta 1950-luvulle. Edelleen analyyttiseksi filosofiaksi on luettu näiltä suuntauksilta jollain tavalla vaikutteita saanut filosofia. Esimerkkeinä mainitaan usein sellaisia filosofeja kuin Strawson, Searle, Dummett, Quine, Davidson, Kripke ja Putnam, vaikkakin jonkun heidän kuuluminen analyyttisen filosofian piiriin on kiistanalaisempaa. Tässä vaiheessa analyyttisen filosofian rajat alkavatkin hämärtyä.

Siitä, mitä analyyttinen filosofia oikeastaan on, virisi itse asiassa vilkas keskustelu 1990-luvulla. Keskustelun käynnistivät Michael Dummett (1993) ja G.H. von Wright (ks. Wright von, Georg Henrik) (1993), jotka saivat aikaan lukuisia erilaisia reaktioita. Asiantuntijoiden mielipiteet asiasta ovat vaihdelleet huomattavasti.


Suhde tieteeseen ja formaaliseen logiikkaan

Analyyttinen filosofia ymmärretään usein erityisen läheisesti tieteeseen liittyväksi filosofiaksi tai jollain tavalla ”tieteelliseksi filosofiaksi”. Esimerkiksi Simon Critchley esittää anti-skientismin mannermaisen filosofian ominaisena, sen analyyttisesta filosofiasta erottavana piirteenä (Critchley 1998) ja näin implisiittisesti antaa ymmärtää, että analyyttiselle filosofialle olisi olennaista jonkinlainen skientismi. Myös von Wright sanoo, että analyyttinen filosofia on ”tieteen ja tekniikan leimaaman aikakauden filosofiaa”. Hän toteaa, että tieteellinen edistysusko on innoittanut analyyttista filosofiaa ja että ”analyyttinen filosofia syntyi tieteellis-teknisen edistysuskon merkeissä” (von Wright 1993).

Vaikka edellä sanottu voikin pitää paikkansa esimerkiksi loogisista positivisteista, tämä luonnehdinta pätee perin huonosti paitsi analyyttiseksi filosofiksi tavallisesti luettuun Wittgensteiniin, minkä von Wright toteaakin, myös analyyttisen filosofian yhteen keskeiseen ja puhdasmuotoiseen ilmentymään, Cambridgen ja Oxfordin kielelliseen filosofiaan 1930-1950-luvuilla. Se suhtautui vähintäänkin välinpitämättömästi, ellei kuten Wittgenstein lähes vihamielisesti, moderniin tieteeseen. Itse asiassa monille tavanomaisesti analyyttisina filosofeina yleisesti pidetyille filosofeille, kuten Wittgensteinille, kielellisen analyysin filosofeille, mutta myös loogisille positivisteille, on sitä vastoin keskeistä jyrkän laadullisen eron korostaminen filosofian ja tieteen välillä (ks. alla).

Tunnettu Wittgenstein-tutkija Peter Hacker jopa sulkee Quinen analyyttisen filosofian ulkopuolelle nimenomaan sillä perusteella, että pitää tätä skientistinä (Hacker 1996, 1998). Hacker asettaa tämän vastakohdaksi analyyttisen filosofian malliedustajana Wittgensteinin, jonka mukaan ”taipumus tehdä filosofiaa tieteen mallin mukaisesti on metafysiikan todellinen lähde ja johtaa filosofit täyteen pimeyteen”. Hacker toisin sanoen nostaa anti-skientismin analyyttisen filosofian olennaiseksi piirteeksi. On kuitenkin todettava, että jonkinlainen skientismi oli varmasti myös osa loogista positivismia ja myös Russell halusi pitää tiedettä filosofian esikuvana. Anti-skientismi ei näin ollen voi myöskään olla analyyttisen filosofian olemuksellinen ominaisuus (vrt. Sluga 1998). Molemmat painotukset johtavat yhtä keinotekoisiin johtopäätöksiin: osa analyyttisen filosofian malliedustajista suljetaan ulkopuolelle. Myönteisyys tai kriittisyys tiedettä kohtaan ei siis voi toimia analyyttisen filosofian määrittävänä tekijänä.

Usein analyyttinen filosofia yhdistetään kiinteästi myös uuteen formaaliseen logiikkaan. Sillä onkin kiistatta ollut tärkeä vaikutus analyyttisen filosofian kehitykseen. Se ei kuitenkaan ole analyyttista filosofiaa itseään olemuksellisesti leimaava asia: uuden formaalisen logiikan viljeleminen ei ole sen enempää välttämätön kuin riittäväkään ominaisuus sille, että joku on analyyttinen filosofi. Yhtäältä monet merkittävät loogikot ovat perustaneet logiikkansa fenomenologiseen filosofiaan. Toisaalta formaalisen logiikan filosofisen käytön korostaminen analyyttisen filosofian erottavana tekijänä sulkee ulkopuolelle esimerkiksi Wittgensteinin myöhäisfilosofian sekä Oxfordin ja Cambridgen ”tavallisen kielen filosofian”, joista kumpikin asennoitui varsin kriittisesti formaaliin logiikkaan.

Sen enempää tietty suhtautuminen tieteeseen tai kuin formaalin logiikan käyttökään eivät näin voi olla analyyttisen filosofian riittävä tai välttämätön ominaisuus.


Analyysin menetelmä ja argumentatiivisuus

Yksi ilmeinen lähestymistapa ongelmaan on keskittää huomio sanaan ”analyyttinen”, tai ”analyysi”, ja ymmärtää analyyttinen filosofia filosofiaksi, joka harjoittaa filosofista analyysia. (ks. Analyysi.) (Erilaisista tavoista ymmärtää filosofinen analyysi Fregestä Quineen erinomainen katsaus, joka ei sitoudu kuitenkaan määrittelemään analyyttista filosofiaa analyysin kautta, on Hylton 1998.)

Erityisesti sekä Russellin että Wittgensteinin elämäkerturina tunnettu Ray Monk (Monk 1996) ja paikoitellen myös Hacker esittävät, että analyyttisen filosofian olemuksellinen tunnuspiirre on analyysi kirjaimellisesti kokonaisuuden jakamisena yksinkertaisiin osiin. Hacker erottaakin analyyttisen filosofian kehityksessä kolme vaihetta sen perustella, millaisesta analyysista oli kyse: 1) metafyysinen analyysi (varhainen Moore ja Russell), 2) reduktiivinen analyysi (nuori Wittgenstein, Russellin looginen atomismi, looginen positivismi jne.), 3) ”konnektiivinen” tai käsitteellinen analyysi (tavallisen kielen filosofia yms.). Frege-tutkija Hans Sluga on arvostellut Hackeria siitä, että tälle analyyttinen filosofia on lähinnä brittiläinen ilmiö; Sluga haluaa tämän vastapainoksi korostaa Fregen ja Wittgensteinin kantilaista ja yleensä mannermaista taustaa (Sluga 1998).

”Analyysin” korottaminen analyyttisen filosofian olemukseksi johtaa kuitenkin sekin moniin ongelmiin. Toisaalta, se ei oikein sovi myöhempään Wittgensteiniin, häntä seuraavaan tavallisen kielen filosofiaan eikä myöskään Quineen ja tämän seuraajiin. He kaikki kieltävät, että lauseilla olisi joku yksikäsitteinen analyysi. Toisaalta taas monet analyyttisen tradition ulkopuolelle oletettavasti kuuluvat filosofit täyttävät ehdon: fenomenologian (ks. Fenomenologia) kantaisän Brentanon lähestymistapa oli julkilausutusti analyyttinen, ja mikä vielä tärkeämpää, itse Husserl (ks. Husserl, Edmund) seurasi häntä tässä ja puhui fenomenologisesta analyysista. Voidaan myös väittää, että esimerkiksi Sokrates, Aristoteles, Descartes, Locke ja Kant kaikki harjoittivat filosofista analyysia.

Analyysin menetelmän korostaminen analyyttisen filosofian olemuksellisena piirteenä ajaa Monkin varsin erikoiseen johtopäätökseen, että Frege, Russell, Meinong ja Husserl ovatkin samalla puolella rajaa, koska uskovat analyysiin, kun taas toisella puolella on Wittgenstein. Monk päätyykin toteamaan, että analyyttisen vastakohta ei ole mannermainen tai fenomenologinen vaan ”wittgensteinilainen” (Monk 1996; vrt. tässä Hacker 1998, joka taas pitää Wittgensteinia analyyttisen filosofian olemuksellisena edustajana). Selvästikään analyysin ottaminen erottavaksi ominaisuudeksi ei rajaa filosofiantraditiota tarkoitetulla tavalla.

Dagfinn Føllesdal (1996) puolestaan hylkää analyysin analyyttisen filosofian tunnuspiirteenä ja esittää vastaesimerkkinä Quinen, jota hän pitää epäilyksettömästi analyyttisena filosofina (mutta ks. Hacker edellä). Føllesdal hylkää myös geneettisen, vaikutushistoriaan perustuvan lähestymistavan (vrt. alla) määrittelyongelmaan. Hän esittää vastaesimerkkinä Bolzanon, jota hän pitää ehdottomasti analyyttisena filosofina, koska tämä ennakoi monia Fregen, Carnapin, Tarskin ja Quinen ideoita (myös Dummett puhuu Bolzanosta ”analyyttisen filosofian suurena isoisänä”), vaikkei suoraan vaikuttanutkaan myöhempiin paradigmaattisiin analyyttisiin filosofeihin, vaan pikemminkin fenomenologian syntyyn. Føllesdalin mukaan pelkkä systemaattinen yhteys on riittävä. Hänen positiivinen johtopäätöksensä on, että analyyttiselle filosofialle on luoteenomaista argumentaatio ja oikeuttaminen. Tämä on kuitenkin selvästikin aivan liian väljä luonnehdinta: suurin osa filosofeista historian kaikilta eri aikakausilta olisi näin katsottuna analyyttisia filosofeja.

On järkevää vaatia, että nimitys ”analyyttinen filosofia” pidetään riittävän erottelukykyisenä. Jotta ilmaisu ”analyyttinen filosofia” voisi toimia käyttökelpoisena luokittelevana ilmaisuna filosofian historiassa, sen on tehtävä muutakin kuin erotettava länsimainen valtavirtafilosofia filosofisesta viisauskirjallisuudesta ja profetioista (vrt. Hacker 1996, 3). Esitetyt analyysiin ja argumentatiivisuuteen perustuvat luonnehdinnat epäonnistuvat juuri tässä.


Kielellinen käänne filosofiassa

Dummett on omasta puolestaan esittänyt (Dummett 1993, 4), että analyyttista filosofiaa luonnehtivat seuraavat kaksi vakaumusta: ensinnäkin, että filosofian tehtävä on ajattelun rakenteen analyysi, ja toiseksi, että ainoa oikea tapa analysoida ajattelua on analysoida kieltä. Hacker ei kuitenkaan hyväksy Dummettin luonnehdintaa sillä perusteella, että se sulkisi Mooren ja Russellin analyyttisen filosofian ulkopuolelle (Hacker 1998).

Hieman toisenlainen, samanhenkinen mutta väljempi luonnehdinta on esiintynyt Slugalla, joka toteaa analyyttisen filosofian perusajatuksen olevan sen, että kielifilosofia on kaiken muun filosofian perusta (Sluga 1980, 2). Aiemmin Dummett on luonnehtinut analyyttista filosofiaa jokseenkin samoin sanoin (Dummett 1978, 441). Dummett toteaa myös, että analyyttinen filosofia syntyi, kun filosofian ”kielellinen käänne” tapahtui (1993, 4). Tämä sopiikin hyvin yhteen myös sen seikan kanssa, että saksankielisissä maissa analyyttisesta filosofiasta käytetään usein nimitystä ”kielianalyyttinen filosofia”.

Dummett (1993), kuten myös esimerkiksi Kenny (1995), paikallistaa filosofian kielellisen käänteen Fregen ”kontekstiperiaatteeseen” vuonna 1884. Tämä ajoitus on kuitenkin ongelmallinen. Kontekstiperiaate esiintyy jo Benthamilla vuonna 1813, eikä ole mitään syytä ajatella, että filosofian kielellinen käänne olisi ajoitettava jo häneen (Hacker 1998). On myös hyviä perusteita väittää Dummettia vastaan, että Frege ei ollut ylipäänsäkään mikään ”kielellinen filosofi” (ks. erityisesti Weiner 1997). Voidaan väittää, että vasta Wittgenstein sai aikaan todellisen kielellisen käänteen filosofiassa.

Muiden muassa Monk (1996) vastustaa Dummettin jyrkkää kielellistä kriteeriä toteamalla, että siitä seuraisi, ettei Russell koskaan ollut analyyttinen filosofi Monkin mielestä Russell kuitenkin on analyyttisen filosofian ruumiillistuma. Hänen mukaansa Dummettin kielellistä käännettä korostavan lähestymistavan ongelmana on, ettei se ei ota lainkaan huomioon analyysia analyyttisen filosofian keskeisenä piirteenä. Kuten edellä on todettu, analyysin käyttö määrittävänä tekijänä johtaa kuitenkin sekin suuriin hankaluuksiin.


Traditio ja vaikutushistoria

Monet, kuten esimerkiksi Hacker, Sluga ja Glock, ovat lopulta päätyneet lähestymään analyyttisen filosofian määrittelyongelmaa geneettisesti, eikä minkään sisällöllisen opinkappaleen pohjalta, tarkastelemalla sitä toisiinsa vaikuttaneiden ja keskustelussa keskenään olleiden filosofien ja koulukuntien historiallisena seuraantona. Myös von Wright toteaa, että siihen, mikä enää on analyyttista filosofiaa, on vaikea vastata että useissa tapauksissa ainoana kriteerinä on enää geneettinen suhde joko Cambridgen tai Wienin piirin filosofiaan. Mutta, von Wright lisää, tämäkin on häilyvää (von Wright 1993). Voidaankin väittää, että pelkät kysymykset siitä, kuka tunsi kenet, kuka vaikutti keneenkin ja kuka oli keskusteluyhteydessä kenenkin kanssa, eivät onnistu riittävän selvästi erottamaan kahta filosofiatraditiota tarkoitetulla tavalla (tarkemmin tästä ks. Raatikainen 2001).


Ilmaisun ”analyyttinen filosofia” historiallinen alkuperä

On valaisevaa tarkastella, kuinka nimitystä ”analyyttinen filosofia” alun alkaen käytettiin. Tiettävästi ilmaisua ”analyyttinen filosofia” käytti julkisuudessa ensi kerran niinkin myöhään kuin vuonna 1936 nuorena opintomatkalla Euroopassa ollut amerikkalaisfilosofi Ernst Nagel katsausartikkelissaan ”Impressions and Appraisals of Analytic Philosophy in Europe (III)” (Nagel 1936). Nagelin ”analyyttisiksi” lukemat filosofit eivät olleet hänen mukaansa innostuneita perinteiseen suureelliseen tyyliin rakennetuista filosofisista järjestelmistä. Hän jatkaa: ”Heidän kiinnostuksen kohteenaan on filosofia analyysina. He ottavat erityistieteiden tuottaman aidon tiedon kokonaisuuden annettuna, eivätkä pyri lisäämään siihen mitään niin kuin tutkimus näissä tieteissä lisää, vaan selventämään sen merkitystä ja seurauksia.”

Pari vuotta myöhemmin Max Black piti puolestaan Cambridgessa järjestetyssä tieteiden ykseyden 4. kansainvälisessä kongressissa esitelmän ”Relations between Logical Positivism and the Cambridge School of Analysis” (Black 1938). Black käytti välillä ilmaisua ”analyyttinen filosofia” mutta usein lisämääreellä ”analyyttinen filosofia Englannissa”, ja jääkin epäselväksi, laskiko hän loogisen positivismin analyyttiseen filosofiaan kuulevaksi. Vuonna 1945 Gustav Bergmann totesi kriittissävyisessä kirjoituksessaan, että analyyttiset filosofit ”ovat kiinnostuneita yksittäisistä selventämisistä, jotka ovat tyypillisiä tällaiselle filosofoinnille” (Bergmann 1945).

Niin Nagel kuin Bergmann (vrt. myös Papin luettelo alla) lukivat analyyttiseen filosofiaan: 1) Cambridgen analyysin filosofian: molemmat mainitsevat Mooren ja Wittgensteinin sekä näiden seuraajat (Nagel mainitsee Russellin vain ohimennen); myös Blackille juuri tämä on analyyttista filosofiaa; ja 2) Wienin piirin loogisen positivismin ja sen liittolaiset (Nagel mainitsee ohimennen myös VarsovanLvovin loogikkokoulukunnan, muttei varsinaisesti tarkastele sitä). Nämä kaksi koulukuntaa olivat alun perin, ilmaisun ”analyyttinen filosofia” varhaisessa käytössä 19301940-luvuilla, se mihin ilmaisulla lähinnä viitattiin ne ovat analyyttisen filosofian paradigmaattiset malliesimerkit (ks. myös alla). (Myöhemmin esimerkiksi myös Searle toteaa, että analyyttisen filosofian ”keskeinen ajanjakso” ajoittuu toista maailmansotaa edeltävään loogisen positivismiin vaiheeseen ja sodan jälkeiseen kielellisen analyysin vaiheeseen ja että koko analyyttinen filosofia, sen esihistoria ja myöhempi historia voidaan määritellä tämän keskeisen ajanjakson pääoppien avulla (Searle 1995, 23).)

Ilmaisu ”analyyttinen filosofia” esiintyi kuitenkin vielä tällöinkin kirjallisuudessa hyvin satunnaisesti ja harvoin. Von Wright on esittänyt olettamuksen, että nimitys yleistyi vasta Arthur Papin kirjojen Elements of Analytic Philosophy (1949) ja Analytische Erkenntnistheorie (1955) vaikutuksesta; Hacker samaa mieltä. Pap toteaa (Pap 1949, ixx) edellä mainittujen luonnehdintojen kanssa varsin yhteensopivasti, että se, mitä hän kutsuu ”laajassa mielessä analyyttiseksi filosofiaksi”, on jakautunut seuraaviin ryhmäkuntiin. 1) carnapilaiset, jotka konstruoivat ideaalisia formalisoituja kieliä, joissa kaikille tieteille yhteiset peruskäsitteet voidaan täsmällisesti määritellä; 2) Mooren seuraajat, jotka keskittävät huomionsa yksinomaan arkijärjen kieleen ja korostavat, että vastaavuus tavallisen käytön kanssa on olennainen ehto käsitteen loogiselle analyysille; 3) wittgensteinilaiset tai ”terapeuttiset positivistit”, joille filosofia ei ole mikään oppiaine, joka pyrkisi tietoon ja älyllisiin keksintöihin, vaan menetelmä paljastaa kielellisiä sekaannuksia, jotka synnyttävät ”filosofisia ongelmia”, osoittamalla että mitään aitoja ongelmia ei olekaan; 4) filosofit, jotka harjoittavat tieteiden perusteiden tai tiedon yleensä selventämistä yksityiskohtaisten, huolellisten analyysien avulla mutta jotka ovat ”puolueettomia” sikäli, että eivät lue itseään mihinkään edellä mainituista ryhmäkunnista.

Kaikissa näissä varhaisissa luonnehdinnoissa keskeisessä asemassa on tavalla tai toisella filosofian huomion kohdistaminen kieleen, merkitysten selventäminen ja ylipäänsä hyvin vahva ja jyrkkä käsitys filosofian tehtävästä. Näin asian näkee myös Pap, vaikka sanookin käyttävänsä ilmaisua ”analyyttinen filosofia” ”laajassa mielessä”.

Vaikutusvaltaisen kirjoituskokoelmansa Readings in Philosophical Analysis esipuheessa Feigl ja Sellars ilmaisevat asian osuvasti: ”Filosofisen analyysin käsite virtaa kahdesta lähteestä, Mooresta ja Russellista polveutuvasta Cambridgen liikkeestä sekä Wienin piirin loogisesta positivismista (Wittgenstein, Schlick, Carnap) yhdessä Reichenbachin johtaman Berliinin ryhmän tieteellisen empirismin kanssa.” Nämä ”… ovat luoneet filosofisiin ongelmiin lähestymistavan, jota rehellisesti pidämme käännekohtana filosofian historiassa.” (Feigl ja Sellars 1949, vi.)

Monet varhaiset ”aikalaiskuvaukset” korostavatkin analyyttisen filosofian käänteentekevää luonnetta. Slugan mukaan analyyttiselle filosofialle on ollut tyypillistä epähistoriallinen luonne vahva tunne, että se merkitsi radikaalisti uutta alkua filosofiassa (Sluga 1998). (Tämä on kuitenkin ristiriidassa sen Slugan käsityksen kanssa, että Frege olisi jo analyyttinen filosofi.) Keskeistä analyyttiselle filosofialle oli kokemus käännekohdasta filosofian historiasta, aivan uudesta käänteentekevästä tavasta ymmärtää filosofisten ongelmien luonne ja filosofian tehtävä. Sitä kuvastavat hyvin esimerkiksi Wienin piirin johtajan Schlickin kuuluisa kirjoitus käännekohdasta filosofiassa (Schlick 1931) ja hieman myöhäisempi brittiläisten analyyttisten filosofian ohjelmanjulistus The Revolution in Philosophy (Ryle 1956).

Tässä filosofian oletetussa ”käännekohdassa” on tietysti kyse jo edellä mainitusta filosofian radikaalista kielellisestä käänteestä ajatuksesta että filosofian ainoa tai tärkein tehtävä on kielen analyysi ja selventäminen tai vastaava. Myös von Wright toteaa, että kun hän näkee analyyttisen filosofian ytimen siinä, mitä hän kutsuu filosofiseksi logiikaksi, hän tarkoittaa tällä kielen käytön selventämistä ja käsitteiden analyysia, joko formaalisen logiikan avulla tai ilman. Hänen mukaansa tämä yhdistää Cambridgen analyysia, Wienin piirin loogista positivismia sekä sodanjälkeistä tavallisen kielen filosofiaa. (von Wright 1993).


Analyyttinen filosofia ja sen edeltäjät

Historiallisesti, ilmaisun ”analyyttinen filosofia” alkuperäisen käytön näkökulmasta katsottuna, Dummett näyttäisi olleen suhteellisen oikeassa pitäessään huomion keskittämistä kieleen analyyttisen filosofian sisällöllisenä ominaispiirteenä, mutta vastaavasti nähtävästi väärässä pitäessään tässä mielessä Fregeä analyyttisena filosofina. Dummettin kriitikoiden tätä luonnehdintaa vastaan esittämät ongelmat ratkeavat, kun erotetaan toisistaan varsinainen ”analyyttinen filosofia” filosofisena liikkeenä tai koulukuntana ja toisaalta sen olennaiset edelläkävijät ja taustahahmot. Esimerkiksi Hacker on valmis pitämään Fregeä analyyttisen filosofian taustahahmona mutta ei varsinaisena analyyttisena filosofina. Johdonmukaisuuden nimissä samaa ajattelutapaa pitäisi olla mahdollista soveltaa myös Russelliin ja Mooreen. Aivan vastaavasti kaikki myöntävät, että Frege, Mach ja Wittgenstein ovat oleellisia taustahahmoja loogiselle positivismille, mutta ilmiselvästikään eivät itse ole loogisia positivisteja tai että Hegel on tärkeä vaikuttaja dialektiselle materialismille, muttei tietenkään itse ole materialisti, ja niin edelleen. Näin katsottuna Frege, Russell ja Moore eivät olleet vielä varsinaisia analyyttisia filosofeja. Feiglin ja Sellarsin sanoin voidaan todeta, että analyyttinen filosofia polveutuu näistä ajattelijoista.

Moore-tutkija Thomas Baldwin puhuukin olennaisesta muutoksesta joka tapahtui, kun ”filosofisesta analyysista”, jota pidettiin yhtenä tärkeänä menetelmänä filosofiassa (Moore, Russell), siirryttiin varsinaiseen ”analyyttisen filosofiaan”, joka rajoittaa ”oikean filosofian” kielen analyysiin (Baldwin 1998). Anthony Quinton onkin todennut, että analyyttinen filosofia syntyi, kun Wittgenstein saapui Cambridgeen ennen ensimmäistä maailmasotaa (Quinton 1995).

Paitsi Fregeä, myös Russellia ja erityisesti Moorea on myöhemmin tulkittu vääristävästi kielellisinä filosofeina puhdasoppisempina analyyttisina filosofeina, kuin mitä nämä ikinä olivatkaan. Vaikka heidän vaikutuksensa analyyttisen filosofian synnylle on aivan olennainen, heitä on ehkä sittenkin parempi tarkastella nimenomaan sen keskeisinä taustahahmoina kuin puhdasmuotoisina edustajina.

Ajatus uudesta, historiallisesti käänteentekevästä tavasta ymmärtää filosofian koko tehtävä ja luonne ei sovellu Mooreen ja Russelliin, joiden filosofia saattoi ehkä merkitä käännettä senaikaisessa brittiläisessä filosofiassa, mutta tuskin kuvatunlaista mullistusta filosofian historiassa. Britanniassa tuolloin vallalla ollutta hegeliläis-idealistista holismia vastustanut Moore peräänkuuluttikin paluuta analyysin menetelmään. Molempien pohjimmaiset filosofiset tavoitteet olivat varsin perinteisiä: Russell pyrki oikeuttamaan varman tieteellisen tiedon mahdollisuuden, Moore arkijärjen todellisuuskäsityksen. Analyysi, ei niinkään kielen kuin todellisuuden, oli heille yksi tärkeä menetelmä filosofiassa, ei sen enempää.

Mooren (19101911 luennot) mukaan ”filosofian tärkein tehtävä on antaa yleinen kuvaus koko universumista, mainita kaikki tärkeimmät asiat joiden tiedämme siellä olevan, tarkastella sitä kuinka todennäköisesti siinä on olemassa tärkeitä oliolajeja joiden emme absoluuttisesti tiedä olevan siinä, sekä tarkastella tärkeimpiä tapoja joilla ne suhteutuvat toinen toisiinsa”. Filosofia eroaa siis Mooren mukaan tieteestä lähinnä yleisyydessään. Toinen tärkeä filosofian tehtävä on Moorelle tieto-opillinen: luokitella tapoja, joilla voimme tietää asioita. Kolmas filosofian tärkeä alue on Mooren mukaan etiikka.

Cambridgen nuoremman polven Wittgensteinin vaikutuspiirissä olleet puhdasoppiset analyyttiset filosofit, erityisesti Malcolm, kuitenkin tulkitsivat, että tekniikka, jolla Moore hylkää filosofisia väittämiä, perustuu sen osoittamiseen, että ne rikkovat tavallista kieltä vastaan. Tämä oli karkea mutta laajalti vaikuttanut väärintulkinta (vrt. Hacker 1996, 75). Joka tapauksessa tämä laajalti omaksuttu tulkita selittää sen, miksi juuri Moore myöhemmin laskettiin niin keskeiseksi analyyttisen filosofian edustajaksi (ks. yllä.)

Myöskään Russell ei sovi tässä ymmärretyllä tavalla analyyttisen filosofian kyltin alle, kuten myös Monk ja Hacker ovat todenneet, vaikkakin tekevät tästä aivan eri johtopäätökset. Russellille filosofia on yksi tieteistä - vain yleisempi kuin erityistieteet; tiede ja filosofia muodostavat jatkumon, ja niiden ero on aste-ero, ei mikään jyrkkä laadullinen ero. Filosofian tavoitteena on Russellin mukaan saavuttaa ”teoreettinen ymmärrys maailmasta”. Tämä on juuri se käsitys filosofiasta, jota vastaan Wittgenstein hyökkäsi ja jota vastaan hän esitti oman radikaalin ja vallankumouksellisen käsityksensä filosofian luonteesta käsityksen josta tuli analyyttisen filosofian olemus. Näinhän myös Hacker toteaa arvostellessaan Quinea ja lukiessaan tämän analyyttisen filosofian ulkopuolelle, mutta toisaalla hän haluaa kuitenkin itsepintaisesti lukea Russellin analyyttiseksi filosofiksi, vaikka Quinen filosofiakäsitys on oleellisesti sama kuin Russellin.

Vielä selvempää on (toisin kuin mm. Dummett, Sluga ja Kenny olettavat), että Frege ei ollut tässä mielessä mikään analyyttinen filosofi. Hänellä ei ollut mitään julkilausuttua yleistä käsitystä filosofian tehtävästä. Hänen oma projektinsa oli ennen kaikkea perinteinen tietoteoreettinen: hän halusi osoittaa empirismiä ja naturalismia vastaan, että on olemassa a priori -tietoa (vrt. Weiner 1997).

Toisaalta myöhempiä filosofeja, jotka ovat historiallisessa (esim. opettajaoppilas-) suhteessa puhdasoppiseen analyyttiseen filosofiaan mutta hylkäävät sen keskeiset teesit ja erityisesti sen ankaran filosofiakäsityksen toisin sanoen esimerkiksi valtaosa nykyisistä amerikkalaisfilosofeista kuten Quine ja Putnam, tai toisaalta esimerkiksi Popper ja monet tämän jälkeiset tieteenfilosofit , voidaan paremminkin kutsua, mikäli heidän analyyttista taustaansa halutaan välttämättä korostaa, jälki-analyyttisiksi filosofeiksi. Näin katsottuna analyyttisen filosofian selkeimmäksi valtakaudeksi muodostuu suunnilleen ajanjakso 1920-luvulta 1950-luvulle.

Koko käsitettä analyyttinen filosofia alettiin käyttää paljon myöhemmin, kuin yleisesti ehkä luullaan. Sisällöllisesti analyyttisen filosofian synty voidaan paikallistaa esimerkiksi Wittgenstein Tractatukseen, joka julkaistiin vuonna 1921. Varsinaisena filosofisena liikkeenä analyyttinen filosofia kuitenkin näyttäisi syntyvän lähes yhtä aikaa Manner-Euroopassa ja Englannissa noin vuosina 19291931.

1930-luvun alussa Wittgensteinin vallankumouksellinen filosofianäkemys sai Brittein saarilla hyvin nopeasti puolelleen joukon nuoria kyvykkäitä filosofeja, joista tuli puhdasoppisen analyyttisen filosofian keskeisiä puolustajia. (Tästä analyyttisen filosofian kiihkeästä varhaisvaiheesta tarjoavat hyvän kuvan Passmore 1957 ja Hacker 1996.) Cambridgessa esimerkiksi Susan Stebbing ja John Wisdom julistivat, että filosofian tehtävänä on kielen analyysi ja vain se. Ydinjoukkoon kuuluivat myös mm. Max Black, Norman Malcolm ja Richard Braithwaite. Nuoret aktivistit perustivat pian myös uuden lehden nimeltään Analysis levittämään aatetta. Oxfordissa uusi filosofia ryhmittyi Gilbert Rylen ympärille. Vuonna 1931 Ryle ilmoitti ”vastahankaisesta” kääntymisestään sille kannalle, että filosofian tehtävä on tutkia järjestelmällisesti harhaanjohtavien kielellisten muotojen lähteitä; tätä on filosofinen analyysi, ja se ja vain se on filosofian tehtävä. Tätä on yleisesti pidetty brittiläisen filosofian uuden liikkeen ensimmäisenä ohjelmanjulistuksena.

Samaan aikaan myös Wienin piiri alkoi elää lyhyttä kukoistuskauttaan. Piiri alkoi julkaista Erkenntnis-lehteä vuonna 1931, jossa ilmestyivät heti muun muassa Schlickin artikkeli filosofian käänteestä (1931) ja Carnapin kirjoitus metafysiikan hylkäämisestä (1932). Piiri oli järjestäytynyt virallisemmin ja julkaissut oman ohjelmanjulistuksensa jo pari vuotta aikaisemmin vuonna 1929.

Näin oli syntynyt uusi filosofinen liike, jota alettiin kutsua analyyttiseksi filosofiaksi. Molemmissa sen maantieteellisesti erillisissä haarautumissa Wittgenstein radikaaleine filosofiakäsityksineen oli selvästi olennainen vaikuttaja.


Analyyttinen, fenomenologinen ja kantilainen filosofia

Puhdasoppiselle analyyttiselle filosofialle olemukselliseksi edellä katsottu piirre, sen kumouksellinen ja jyrkkä käsitys filosofian tehtävästä ja luonteesta, on siis peräisin Wittgensteinilta. Tämä antaa kuitenkin aihetta pohtia uudelleen oletettua syvällekäyvää eroa ”analyyttisen” ja ”mannermaisen” filosofian välillä. Wittgenstein-tutkimus on nimittäin vakuuttavasti osoittanut, että Wittgensteinin jyrkkä filosofiakäsitys on monin tavoin kantilaisen filosofian läpitunkemaa. Ennen Kantia uskottiin yleisesti tiedon ykseyteen: filosofian ja tieteiden välillä ei nähty mitään jyrkkää rajaa; sekä rationalistit että empiristit ajattelivat, että filosofisella ja tieteellisellä tiedolla on samanlainen luonne - joko apriorinen tai empiirinen. Kant sen sijaan esitti jyrkän erottelun käsitteellisen ja empiirisen, muodon ja sisällön sekä aistimellisuuden ja ymmärryksen välillä. Tästä seurasi edelleen aivan uudenlainen jyrkkä erottelu tieteellisen ja filosofisen tutkimuksen kohteiden välillä. Käsitteellistä koskeva filosofinen tutkimus on näin täysin riippumatonta havaittavaa tutkivista tieteistä. Saman ehdottoman jyrkän erottelun tieteellisten ja filosofisten kysymysten välillä nosti analyyttisen filosofiatradition kulmakiveksi Wittgenstein; hän vain korvasi puheen tajunnan kategorioista tai käsitteistä puheella kielestä. Kantilaisen ajattelutavan Wittgensteinille välitti Schopenhauer, jota tämä luki ahkerasti nuoruudessaan. Wittgensteinin jyrkkä erottelu väitelauseita esittävien tieteiden ja filosofian selventävänä toimintana välillä voidaan katsoa olevan kielellinen muunnelma Schopenhauerin erottelusta ”maailma ideana” ja ”maailma tahtona” välillä ja edelleen Kantin erottelusta teoreettisen ja käytännöllisen järjen välillä. (ks. Immanuel Kant) (Ks. esim. Stenius 1960, vrt. myös Sauer 1989.)
 
Nyt on kuitenkin huomattava, että laajemmassa katsannossa samanhenkisillä jyrkästi anti-naturalistisilla linjoilla olivat filosofiakäsityksessään myös fenomenologisen filosofian perustajahahmot. Hekin ymmärsivät filosofian tehtävän hyvin rajoitetusti ja ankarasti olemuksia, käsitteitä tai merkityksiä koskevaksi tutkimukseksi, joka pitää erottaa selvästi empiirisistä tieteistä joskin tämän tradition piirissä kielellinen painotus oli ainakin alkuvaiheessa vähäisempää (mutta ks. Habermas 1999). Mutta joka tapauksessa, korostaessaan tosiasiatieteiden luonnollisen asenteen ja fenomenologisen filosofisen asenteen vastakkaisuutta, kuten Husserl, tai empiiristen tieteiden ja fundamentaaliontologian tai onttisen ja ontologisen välistä kertakaikkista eroa, kuten Heidegger, myös fenomenologit korostivat jyrkkää laadullista eroa filosofian ja tieteen välillä. Tästä näkökulmasta analyyttinen filosofia ja fenomenologinen filosofia näyttäytyvätkin pikemminkin kuin kahtena jyrkästi vastakkaisena ja yhteismitattomana filosofiana jyrkän dualistisen kantilaisen filosofiankäsityksen kahtena muunnelmana.


Suositeltavaa jatkolukemista

Baldwin, T. (2001) Contemporary Philosophy. Philosophy in English since 1945. A History of Western Philosophy 8. Oxford University Press, Oxford.
Hyvä yleiskatsaus analyyttisen filosofian englanninkieliseen haaraan ja nykyaikaiseen angloamerikkalaiseen filosofiaan.

Dummett, M. (1993). Origins of Analytic Philosophy, Duckworth, London.
Fregeä painottava, keskeinen teos analyyttisen filosofian taustasta.

Hacker, P. M. S. (1996). Wittgenstein's Place in the Twentieth Century Analytic Philosophy, Blackwell, Oxford.
Wittgensteinilaisittain värittynyt, mutta historiallisesti erittäin rikas lähde.

Niiniluoto, I. & H. J. Koskinen (toim.) (2002). Wienin piiri. Gaudeamus, Helsinki.
Epätasainen, mutta parhaiden palojensa ansiosta hyödyllinen kokoelma kirjoituksia loogisesta positivismista.

Passmore, J. (1957). A Hundred Years of Philosophy, Duckworth, London.
Laaja katsaus analyyttisen filosofian taustoihin ja alkuun; kattaa noin vuodet 18501950.

Raatikainen, P. (toim.) (1997) Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Gaudeamus, Helsinki.
Kokoelma analyyttisen filosofian (laajasti ymmärrettynä) keskeisiä kirjoituksia; laajahko johdanto.

Raatikainen, P. (2001). ”Mitä oli analyyttinen filosofia?”, Ajatus 58 (2001), 189217.
Laajempi pohdiskelu analyyttisen filosofian olemuksesta sekä sen määrittelemisen ja rajaamisen vaikeudesta.

Von Wright, G. H. (1958). Logiikka, filosofia, ja kieli. Ajattelijoita ja ajatussuuntia nykyajan filosofiassa. Toinen, täydennetty painos 1968.
Edelleen hyödyllinen yleistajuinen katsaus analyyttisen filosofian taustoihin ja alkuvaiheeseen.

Kirjallisuus

Baldwin, T. (1998). ”Analytic philosophy” Teoksessa E. Craig (toim.), Routledge Encyclopedia of Philosophy. Routledge, London and New York.

Bergmann, G. (1945). ”A positivistic metaphysics of counsciousness', Mind 54. 193226.

Black, M. (1938). ”Relations between logical positivism and the Cambridge school of analysis” Erkenntnis 8. 2435.

Bilezki, A. ja A. Matar (toim.) (1998). The Story of Analytic Philosophy Plot and Heroes. Routledge, London and New York.

Carnap, R. (1932). ”Überwindung der Metaphysik durch Logische Analyse der Sprache”. Erkenntnis 2. 219241.

Critchley, S. (1998). ”Introduction: what is Continental philosophy?” Teoksessa S. Critchley ja W.R. Schroeder (toim.). A Companion to Continental Philosophy. Blackwell, Oxford. 117.

Dummett, M. (1978). Truth and Other Enigmas. Duckworth, London.

Feigl, H. ja W. Sellars (toim.) (1949). Readings in Philosophical Analysis. AppletonCenturyCrofts, New York.

Føllesdal, D. (1997). ”Analytic philosophy: what is it and why should one engage in it”. Teoksessa H.-J. Glock (toim.) (1997). 116.

Glock, H.-J. (toim.) (1997). The Rise of Analytic Philosophy. Blackwell, Oxford.

Haaparanta, L. & I. Niiniluoto (toim.) (2003) Analytic Philosophy in Finland. Rodopi, Amsterdam.

Habermas, J. (1999). ”Hermeneutics and analytic philosophy. Two complementary versions of linguistic turn?” Teoksessa O'Hear, A. (toim.). German Philosophy since Kant. Royal Institute of Philosophy Supplement 44. Cambridge University Press, Cambridge. 413441.

Hacker, P. M. S. (1996). Wittgenstein's Place in the Twentieth Century Analytic Philosophy. Blackwell, Oxford.

Hacker, P. M. S. (1997). ”The rise of twentieth century analytic philosophy”. Teoksessa Glock, H.-J. (toim.) (1997). 5176.

Hacker, P. M. S. (1998). ”Analytic philosophy: what, whence, and whither?” Teoksessa Bilezki, A. ja Matar, A. (toim.) (1998). 334.

Hylton, P. (1998). ”Analysis in analytical philosophy”. Teoksessa Bilezki, A. ja Matar, A. (toim.) (1998). 3755.

Kenny, A. (1995). Frege. Penguin Books, Harmondsworth.

Martinich, A. P. & Sosa, D. (ed.) (2001). A Companion to Analytic Philosophy. Blackwell, Oxford.

Martinich, A. P. & Sosa, D. (ed.) (2001). Analytic Philosophy. An Anthology. Blackwell, Oxford.

Monk, R. (1996). ”What is analytical philosophy”. Teoksessa Monk, R. ja Palmer, A. (toim.). Bertrand Russell and the Origins of Analytical Philosophy. Thoemmes Press, Bristol. 121.

Nagel, E. (1936). ”Impressions and appraisals of analytic philosophy in Europe I-II ”. Journal of Philosophy 33, No 1, 524; No 2, 2953.

Pap, A. (1949). Elements of Analytical Philosophy. Macmillan, New York.

Quinton, A. (1995). ”Analytic philosophy”. Teoksessa Honderich, T. (toim.). The Oxford Companion to Philosophy. O.U.P., Oxford. 2830.

Ryle, G. (ed.) (1956). The Revolution in Philosophy. MacMillan & Co, London.

Sauer, W. (1989). ”On the Kantian background of neopositivism”. Topoi 8. 111119.

Schlick, M. (1931). ”Die Wende der Philosophie”. Erkenntnis 1. 311.

Searle, J. (1995). ”Contemporary philosophy in the United States”. Teoksessa Bunnin N. ja Tsui-James, E. P. (toim.). The Blackwell Companion to Philosophy. Blackwell, Oxford. 124.

Sluga, H. (1980). Gottlob Frege. Routledge & Kegan Paul, London.

Sluga, H. (1998). ”What has history to do with me? Wittgenstein and analytic philosophy”. Inquiry 41. 99121.

Stroll, A. (2000). Twentieth-Century Analytic Philosophy. Columbia University Press, New York.

Weiner, J. (1997). ”Frege and the linguistic turn”. Philosophical Topics 25, No 2/1997. 265288.

Williams, B. (1995). ”Contemporary philosophy: a second look”. Teoksessa Bunnin, N. ja Tsui-James, E. P. (toim.). The Blackwell Companion to Philosophy. Blackwell, Oxford. 2537.

Von Wright, G. H. (1993). ”Analyyttinen filosofia - historiallis-kriittinen tarkastelu”. Teoksessa von Wright, G. H. Minervan Pöllö. Otava, Keuruu. 4875.

Internet-lähteet

Wikipedia:

Internet Encyclopedia of Philosophy:

Stanford Encyclopedia of Philosophy:

European Society of Analytic Philosophy -kotisivu:
Massimiliano Vignolon ylläpitämä tapahtumia analyyttisessa filosofiassa -sivu:

Sorites, analyyttisen filosofian digitaalinen journaali: